3. Kinnerpatti

3.1. Määritelmä

Kinnerpatti on krooninen nivelrikkoinen epämuodostuma hevosen kintereessä pääasiallisesti kolmannen metatarsaaliluun, kolmannen tarsaaliluun ja keskimmäisen tarsaaliluun sisäpinnalla (Sigurdsson 1994b).

Kinnerpatti ja kesäihottuma ovat lisääntyvä lääketieteellinen, taloudellinen ja riidanalainen ongelma islanninhevosilla (Broström 1994b). Kinnerpatti on pitkään ollut tunnettu sairaus Islannissa (Björnsdóttir & Sigurðsson 1997, Björnsdóttir 1998) ja se on ainoa rotuun liittyvä jalkasairaus, joka tunnetaan islanninhevosella (Björnsdóttir 1998).

Björnsdóttir ym. (1998a) ja Axelsson ym. (1998b) ovat todenneet, että islanninhevosella on taipumusta kinnerpattiin, ja Sigurdssonin (1994b) mukaan patti esiintyy erityisen usein islanninhevosella. Ronéuksen ym. (1994) mukaan kinnerpatti on yleinen ontumisen syy useilla eri hevosroduilla mukaanlukien islanninhevosen. Kinnerpatti on oletettavasti yhteydessä islanninhevosten askellajeista tölttiin ja passiin, jotka aiheuttavat voimakkaan rasituksen pieniin kinnerluihin (Sigurdsson 1994b). Hevosen vaikeudella töltä-tä puhtaasti (ravitahtisuus, passitahtisuus) on havaittu olevan yhteys kinnerpattiin (Björnsdóttir 1998).

3.2. Kinnerpatin yleisyys islanninhevosella

Eri röntgentutkimuksissa on havaittu 22-30%:lla tutkituista hevosista merkkejä kinnerpatista (Carlsten ym. 1994, Axelsson ym. 1994, 1996, 1998a, 1998b, Björnsdóttir & Sigurðsson 1997, Björnsdóttir 1998, Björnsdóttir ym. 1998a, Eksell ym. 1998). Näistä hevosista ontumattomia oli Axelssonin ym. (1994) tutkimuksissa 58%, Axelssonin ym. (1996) tutkimuksissa 44% ja Björnsdóttirin (1998) tutkimuksessa 56%.

Lähes 69%:lla hevosista, joilla oli todettu röntgenologisesti kinnerpatti, oli havaittu takajalkojen ontumaa, ja 40%:lla hevosista patti havaittiin ensimmäisen kerran eläinlääkärintarkastuksessa hevosen myyntiä tai vakuuttamista varten ilman, että hevonen olisi aikaisemmin ontunut (Broström 1994b). Tutkimukset tehtiin pääasiassa kenttätutkimuk-sena, jossa kaikki tietylla alueella olevat islanninhevoset tutkittiin kinnerpatin varalta, ja hevosmäärä vaihteli tutkimuksissa 366 hevosesta 614 hevoseen. Sigurdsson (1991) tutki 60 hevosta, joilta epäiltiin kinnerpattia, ja sai siten huomattavasti muiden tutkimuksista poikkeavia lukuja.

3.3. Oireet ja ontuminen

Ontumisen arviointi on vaikeaa johtuen islanninhevosen useista askellajeista (Bakke 1994b, Axelsson ym. 1998b) ja siitä tosiasiasta, että kaikkia islanninhevosia ei ole opetettu juoksemaan ravissa taluttajan rinnalla (Axelsson ym. 1998b). Siksi hevoset usein liikkuvat töltissä tai passissa tai sekoittaen eri askellajeja. Osalla hevosista on molemmat kintereet sairaita, mikä tekee niiden liikkeiden arvioimisen vaikeaksi, ja tällöin hevosen juoksuttaminen ravissa pienellä ympyrällä saattaa paljastaa ontuman (Axelsson ym. 1998b).

Islanninhevosia, joilla on kinnerpatti, on usein kuvattu joko haluttomiksi liikkumaan tai että niillä on epäsäännöllisyyttä eri askellajeissa, erityisesti töltissä. Joskus hevoset pyr-kivät rikkomaan askellajin vaikeasti hallittavaan laukkaan. Omistaja harvoin valittaa hevosen ontumista (Axelsson ym. 1998b). Omituisin, jäykin ja töksähtävin takajalkojen liikkein liikkuvien hevosten kohdalla tulisi pitää mielessä kinnerpatin mahdollisuus (Sigurdsson 1991).

Ontuman aste voi vaihdella oireettomasta vakavaan ontumiseen (Broström 1994b, Björnsdóttir & Sigurðsson 1997) ja se on useimmiten lievää (Björnsdóttir 1998, Björnsdóttir ym. 1998a). Hevoset eivät yleensä onnu ennenkuin vasta taudin myöhäisemmässä vaiheessa (Sigurdsson 1991, 1994b). Usein ontuma voidaan aiheuttaa (tai lisätä sitä) kintereen taivuttamisella, ns. pattikokeella (Broström 1994b, Sigurdsson 1994b, Björnsdóttir ym. 1998a). Kuitenkaan kaikki hevoset, joilla on kinnerpatti todettavissa röntgenkuvissa, eivät reagoi taivutuskokeeseen (Sigurdsson 1991).

Takajalkojen ontumaa havaittiin 11-12%:lla koko hevosmäärästä (Axelsson ym. 1994, 1996, 1998b). Näistä hevosista 50-53%:lla oli pattimuutoksia röntgenkuvissa (Axelsson ym. 1994, 1996, 1998b). Taivutuskokeen jälkeistä takajalkojen ontumaa oli 25-32%:lla tutkituista hevosista (Axelsson ym. 1994, 1996, 1998b, Björnsdóttir 1998), kun Sigurdsson (1991, 1994b) sai tästä huomattavasti poikkeavia lukuja: 90% 60 hevosesta ontui taivutuskokeen jälkeen. Taivutuskokeeseen reagoivista hevosista 42-44%:lla oli kinnerpattiin liittyviä röntgenmuutoksia (Axelsson ym. 1994, 1998b).

Hevosten todettiin usein ontuvan vain toista takajalkaa, vaikka molemmissa oli röntgenologisia pattimuutoksia (Björnsdóttir & Sigurðsson 1997, Björnsdóttir 1998). Sairauden puhkeamista seuraa yleensä ajanjakso, jolloin rappeutuvat muutokset pahenevat ja kliiniset oireet ovat vaihtelevan asteisena joko jatkuvana tai ajoittaisena (Eksell ym. 1998).

3.4. Löydökset ja jalkojen tunnustelu

Takajalkojen ontuman ja tunnustelemalla havaittujen epänormaalisuuksien on todettu olevan vahvasti yhteydessä kinnerpatin olemassaoloon (Björnsdóttir ym. 1998a). Tunnusteltavia epänormaalisuuksia kintereen sisäsivulla on havaittu 31%:lla hevosista (Axelsson ym. 1998a, Björnsdóttir & Sigurðsson 1997, Björnsdóttir 1998). Axelssonin ym. (1998b) tutkimuksissa 45%:lla islanninhevosista, joilla oli tunnustelemalla havaittavissa epänormaalisuuksia, oli röntgenologisia merkkejä kinnerpatista, kun taas 87% hevosista, joilla ei ollut tunnustelemalla havaittavia muutoksia, ei ollut röntgenologisia pattimuutoksia.

Suurimmalla osalla hevosista kinnerpatti oli röntgenologisesti toispuoleinen ja sekä patin yleisyys että nivelrikon vakavuus oli merkittävästi suurempi oikeassa kintereessä kuin vasemmassa (Broström 1994b, Axelsson ym. 1998b). Sigurdsson (1991, 1994b) ja Björnsdóttir (1998) havaitsivat puolestaan tutkimuksissaan, että suurimmalla osalla hevosista kinnerpatti oli molemmissa takajaloissa ja yhtäläisesti vasemmassa ja oikeassa. Molemmissa takajaloissa kinnerpatti todettiin 42%:lla hevosista (Sigurdsson 1991).

Tunnustelemalla havaittuja epänormaalisuuksia löytyi useimmiten, ja lisäksi vakavampina, oikeasta kuin vasemmasta kintereestä (Axelsson ym. 1998b, Björnsdóttir 1998). Axelsson ym. (1998b) raportoivat taivutuskokeen jälkeisen ontuman useammin ja vakavampana oikeassa kuin vasemmassa takajalassa, kun taas Björnsdóttirin (1998) mukaan ontuma oli yhtä yleistä molemmissa takajaloissa.

3.5. Röntgenlöydökset

Useat tekijät vaikuttavat kinnerpatin röntgenmuutoksiin islanninhevosilla (Axelsson ym. 1998). Kliinisten oireiden on havaittu edeltävän röntgenologisia todisteita sairaudesta (Eksell ym. 1998). Broströmin (1994b) mukaan ei ollut merkittävää yhteyttä röntgenlöydöksillä ja ontumalla, kun taas Björnsdóttir (1998) havaitsi yhteyden röntgenmuutosten ja ontuman välillä, tilastollisesta merkitsevyydestä ei ko. tutkimuksessa ollut mainintaa. Röntgenlöydöksillä ei ole merkittävää yhteyttä ennusteeseen (Broström 1994b), eikä ontumista voi ennustaa röntgenkuvien löydösten perusteella (Björnsdóttir ym. 1998a).

Nivelrikkoa oli useimmiten yhdessä tai kahdessa nivelessä, tavallisimmin alimmassa intertarsaalinivelessä (centrodistaalinivel) ja tarsometatarsaalinivelessä (Stanek 1981, Sigurdsson 1991, 1994b, Axelsson ym. 1998b). Röntgenkuvissa oli tavallisesti massiivisia muutoksia kaikissa pattinivelissä ja useissa tapauksissa oli jo tapahtunut nivelten jäykistyminen (Stanek 1981). Sigurdsson (1991, 1994b) löysi 25%:lla ja Axelsson ym. (1998b) 8%:lla hevosista muutoksia ylemmästä intertarsaalinivelestä, ja suurimmassa osassa näistä tapauksista muutokset olivat vakavia. Jos myös ylimmässä intertarsaalinivelessä on muutoksia, paranemisennuste on huono hoitotavasta huolimatta (Ronéus ym. 1994). Vakava nivelrikko oli 97%:lla röntgenkuvatuista hevosista ja paikallinen luukalvoreaktio 73%:lla tapauksista (Sigurdsson 1991, 1994b). Osalla hevosista pattimuutoksia oli vain nivelrakojen ja nivelruston alaisen luun alueella ilman uuden luun muodostusta (Axelsson ym. 1998b).

Carlstenin ym. (1994) ja Björnsdóttirin (1998) mielestä skintigrafia on huomattavasti herkempi varhaisten pattimuutosten arvioimisessa kuin röntgenkuvaus.

3.6. Rakenteen ja rasituksen merkitys

Sigurdssonin (1991, 1994b) mukaan kinnerpatti on oletettavasti yhteydessä huonoon rakenteeseen, erityisesti pihtikinttuisilla hevosilla, kun taas Björnsdóttir & Sigurðsson (1997) eivät havainneet kinnerpatilla olevan yhteyttä pihtikinttuisuuteen. Kiverän kintereen on todettu olevan alttiimpi kinnerpatille (Axelsson ym. 1994, Björnsdóttir 1998, Eksell ym. 1998). Muiden rakenteellisten tekijöiden ei ole havaittu vaikuttavan merkittävästi kinnerpattiin (Björnsdóttir ym. 1998b).

Hevosen tekemän työn raskauden ja kinnerpatin välillä ei ole havaittu yhteyttä (Eksell ym. 1998). Kinnerpatin yleisyys ei ole lisääntynyt, vaikka nuoria hevosia kuormitetaan (Björnsdóttir & Sigurðsson 1997, Björnsdóttir 1998). Sen sijaan Björnsdóttir & Sigurðsson (1997) totesivat, että säännöllinen valmennus vain vahvistaa niveliä.

3.7. Iän ja sukupuolen vaikutus

Kaikkien alle viisivuotiaitten hevosten todettiin olevan röntgentutkimuksessa normaaleja (Axelsson ym. 1994, Eksell ym. 1998). Kinnerpatti havaittiin aikaisimmillaan viisivuotiailla hevosilla ja löydösten määrä lisääntyi kahdeksaan ikävuoteen saakka (Axelsson ym. 1994, 1996, Eksell ym. 1998). Myös muut tutkijat ovat todenneet kinnerpatin olevan vahvasti ikäriippuvainen (Björnsdóttir & Sigurðsson 1997, Björnsdóttir 1998, Björnsdóttir ym. 1998a), kun taas Axelssonin ym. (1998b) mukaan ikä ei merkittävästi vaikuttanut kinnerpatin röntgenlöydöksiin. Ontumisen yleisyys ei ole riippuvainen hevosen iästä (Björnsdóttir & Sigurðsson 1997, Axelsson ym. 1998b, Björnsdóttir 1998, Björnsdóttir ym. 1998a) eikä hevosen iällä diagnoosihetkellä ole merkittävää vaikutusta ennusteeseen (Broström 1994b).

Sukupuolten välillä on havaittu eroavaisuutta niin, että tammoilla on alhaisempi sairastuvuus kuin oreilla ja ruunilla (Björnsdóttir 1998). Myös Axelsson ym. (1996) havaitsivat merkittävän yhteyden kinnerpatin ja sukupuolen välillä, kun taas Björnsdóttirin & Sigurðssonin (1997) tutkimuksen mukaan sukupuolella ei ollut merkittävää vaikutusta ontumiseen. Iällä tai sukupuolella ollut merkitystä tunnusteltaviin pattimuutoksiin (Björnsdóttirin & Sigurðssonin 1997). Sigurdssonin (1991) tutkimuksessa oli liian vähän hevosia, jotta hän olisi voinut vetää johtopäätöksiä sukupuolten välisistä eroista. Toisaalta tammoilla on hennommat ja heikommat jalat kuin oreilla ja ruunilla, ja siten tammat saattavat kestää rasitusta huonommin kuin muut (Sigurdsson 1991).

3.8. Perinnöllisyys

Röntgenkuvissa havaittavien pattimuutosten perinnöllisyys ratsastuskäytössä olevilla islanninhevosilla ei ole merkittävää, kun taas ontumisen perinnöllisyys on suhteellisen korkea, 40% (Björnsdóttir & Sigurðsson 1997, Björnsdóttir 1998, Björnsdóttir ym. 1998b), minkä vuoksi Björnsdóttir (1998) ei suosittele ontuvien pattihevosten käyttämistä jalostukseen. Björnsdóttir ym. (1998b) tuli tutkimuksessaan tulokseen, että kinnerpatin yleisyyttä islanninhevosilla voidaan laskea jalostuksellisella valinnalla, mikä perustuu kintereiden taivutuskokeeseen ja sen jälkeiseen röntgentutkimukseen. Myös Eksell ym. (1998) arveli, että perinnölliset tekijät voivat suoraan tai epäsuoraan vaikuttaa sairauden kehittymiseen.

3.9. Hoito ja ennuste

Kinnerpatti on islanninhevosella hitaasti kehittyvä sairaus (Sigurdsson 1994b, Eksell ym. 1998). Sairastuneiden nivelten jäykistyminen ja kivun ja ontumisen lieventyminen saattaa tapahtua itsestään, mutta se on vaihteleva ja pitkäaikainen tapahtuma (Ronéus ym. 1994).

Broström (1994b) totesi kinnerpatin hoidon olevan ongelmallista, koska sairauden syytä ja ennaltaehkäiseviä toimenpiteitä ei tunneta. Björnsdóttirin (1998) mukaan vanha kinnerpatin hoitotapa on ollut antaa hevosen levätä puolesta vuodesta vuoteen. Halpa ja hyvin toimiva hoito on kortisoni-injektiot kintereen pikkuniveliin 1-2 kertaa muutaman viikon välein. Kun hevonen on oireeton, aloitetaan valmennus varovasti käynnissä ja harjoitusravissa (Björnsdóttir 1998).

Pitkälle edenneissä tapauksissa hoitona voidaan harkita intertarsaali- ja tarsometatarsaalinivelten jäykistämistä (Stanek 1981) ja useita kirurgisia nivelen jäykistämishoitoja on esitetty (Ronéus ym. 1994). Kirurginen nivelen jäykistämistekniikka on mm. poraaminen nivelrakojen yli yksinään tai yhdessä erilaisten siirrännäisten kanssa. Kirurginen nivelen jäykistäminen vaikuttaa olevan vähemmän kivulias kuin kemiallinen ja sillä on saavutettu ontumaton potilas kolmessa kuukaudessa ja täysin kliinisesti oireeton yli kuudessa kuukaudessa toimenpiteestä (Ronéus ym. 1994).

Ei-kirurgisessa (kemiallisessa) nivelen jäykistämisessä ruiskutetaan nivelensisäisesti nivelrustoa tuhoavaa ainetta (esim. natriumjodoasetaatti, MIA), joka aiheuttaa rustosolujen tuhoutumisen ja nivelruston kuolion (Ronéus ym. 1994). Haittavaikutus nivelensisäisellä käsittelyllä MIA:lla on silmiinpistävä kipu keskimäärin 24 tunnin ajan injektion jälkeen kipulääkityksestä huolimatta (Ronéus ym. 1994). Kemiallisella nivelen jäykistämisellä on kinnerpattihevonen saatu täysin kliinisesti oireettomaksi kuudessa viikossa injektiosta (Ronéus ym. 1994).

Tutkimuksissa ei ollut seurantaa pidemmältä ajanjaksolta eikä mainintaa, oliko hoidoilla aikaansaatu oireettomuus pysyvää tai millainen vaikutus sillä oli hevosen liikkeisiin. Ruotsissa on meneillään tutkimus, jossa seurataan pidemmällä aikavälillä tutkimuksissa ontumattomia hevosia, joilla on pattimuutoksia röntgenkuvissa (Sigurðsson 1995a)

3.10. Yhteenveto

Kinnerpatti on ainoa tunnettu rodulle ominainen jalkasairaus islanninhevosilla. Satunnaisotannalla tehdyissä tutkimuksissa sitä ilmenee röntgenkuvissa 22-30%:lla tutkituista hevosista. Kinnerpatin olemassaololla ja ontumisella ei välttämättä ole yhteyttä toisiinsa. Raportoiduissa tutkimuksissa 44-58% hevosista, joilla oli röntgenoloisesti havaittava kinnerpatti, ei osoittanut ontumisen oireita. Ontuman (ja kinnerpatin) diagnostisointi on käytännössä usein vaikeaa islanninhevosilla, koska ne harvoin osaavat ravata taluttajan rinnalla, vaan liikkuvat töltissä tai sekoittaen eri askellajeja keskenään.

Kinnerpatin on todettu olevan islanninhevosilla iästä riippuvainen ja aikaisimmillaan se on todettu 5-vuotiailla hevosilla. Kiverällä kintereellä ja kinnerpatilla on todettu olevan yhteyttä, kun taas pihtikinttuisuuden ja kinnerpatin välisestä yhteydestä on eriäviä tutkimustuloksia.

Suomessa olevilta islanninhevosilta ei ole toistaiseksi tutkittu kinnerpatin yleisyyttä, eikä kinnerpatista ole juurikaan ollut kirjoituksia Suomen Islanninhevosyhdistyksen jäsenlehdessä. Nykyään lähes kaikki Islannista muihin maihin myytävät hevoset röntgenkuvataan jo kinnerpatin varalta, eikä pattihevosia mielellään myydä Islannin ulkopuolelle.

4. Hedelmällisyys ja lisääntyminen

Vaikka islanninhevosten lisääntymisestä on olemassa runsaasti käytännön tietoutta, puutetta on edelleen dokumentoidusta tiedosta. Islanninhevosten lisääntymiskauden aktiivisuuteen vaikuttaa oletettavasti sekä luonnollinen valinta että valojaksotus (Dýrmundsson 1994). Astutuskausi on selvästi rajoittunut myöhäiseltä toukokuulta heinäkuun lopulle niin, että varsat syntyvät varhain Islannin lyhyeeseen kesään (Hugason ym. 1985).

Islannissa on yleinen käytäntö päästää ori vapaaksi tammalaumaan, jossa oriin kanssa samanaikaisesti olevien tammojen lukumäärä vaihtelee viidestä 25:een riippuen oriin iästä ja todennäköisestä geneettisestä arvosta (Hugason ym. 1985). Tutkimuksissa on havaittu oriin pitävän laumansa tiukassa kurissa ja tiiviinä ryhmänä (Steinbjörnsson 1996). Islannissa sukupolven välinen aika hevosilla on keskimäärin 9,7 vuotta (Hugason ym. 1985, Hugason 1994) ja on oreilla huomattavasti lyhyempi kuin muilla roduilla, mikä johtuu runsaasta nuorten oriiden käytöstä (Hugason ym. 1985).

Steinbjörnssonin (1996) tutkimusten mukaan oriit kykenevät haistamaan tamman eritteistä, milloin se on hedelmällisimmillään. Tammat tutkittiin jokaisen astumisen jälkeen ultraäänitutkimuksella. Kesyttämättömät oriit eivät välittäneet tammoista kiiman 2-3 ensimmäisenä päivänä ja astuivat ne vasta seuraavien kahden kolmen päivän aikana. Tämän jälkeen ne menettivät jälleen mielenkiintonsa tammoja kohtaan, vaikka tammalla oli vielä näkyvää kiimaa jäljellä. Sen sijaan valmennuksessa olleet oriit eivät välttämättä astuneet tammoja lähellä ovulaatioajankohtaa, mihin oletettiin valmennuksen aiheuttamalla väsymisellä olevan vaikutusta (Steinbjörnsson 1996).

Islanninhevosten kiimakierron pituudesta tai ovulaatioajankohdasta ei ole julkaistua kirjallisuutta. Tutkimusta sen sijaan on käynnissä. Islannissa on aloitettu hevosilla keinosiemennyksen kokeilu ja ensimmäiset alkionsiirrot tehtiin kesällä -98 (Ólafsdóttir 1998).

 

4.1. Tiinehtyminen

Islanninhevonen on suhteellisen hedelmällinen. Yli 80%:n tiinehtymistulokset ovat tavallisia: 85,6% (Hugason ym. 1985), 82,1 % (Hugason 1994). Myös Kirkjubær-siittolassa tammojen tiinehtyvyys on korkea, 86%, eikä merkittävää yhteyttä hedelmällisyyden ja sisäsiittoisuuden välillä ole havaittu. Vuonna 1988 sisäsiittoisuuskerroin (F) Kirkjubær-siittolan hevosille oli 8,04% (Sigurðsson & Árnason 1990). Hugasonin (1994) mukaan tosin yksittäiset sukulinjat voivat olla hedelmättömiäkin. Käytännössä tammojen tiinehtyvyyden tutkiminen Islannissa on epätavallista ensimmäisinä tiineyskuukausina ja siksi on mahdollista, että jotkut tyhjiksi rekisteröidyt tammat ovat todellisuudessa tiinehtyneet, mutta luoneet tiineyden alkukuukausina (Hugason ym. 1985).

Tammojen hedelmällisyyden on havaittu olevan selvästi riippuvainen iästä siten että tammat, jotka ovat iältään alle 6 tai yli 19 vuotta ovat vähemmän hedelmällisiä kuin keski-ikäiset tammat (Hugason ym. 1985, Gunnarsson 1998b). Vapaana laiduntavien tammojen on havaittu varsovan aina 20 vuoden ikään saakka (Dýrmundsson 1994).

Hugasonin ym. (1985) mukaan nuorilla oreilla oli parempi hedelmällisyys verrattuna vanhempiin oriisiin, kun taas Gunnarsson (1998a) ei havainnut oriin iän vaikuttavan hedelmällisyyteen. Steinbjörnsson (1996) vertasi koulutettua ja villihevoslaumaa toisiinsa ja totesi villihevosoriin tiinehdyttämisen olevan huomattavasti korkeampi (yli 90%) kuin valmennuksessa olleella oriilla. Mahdollisena syynä tähän hänen mielestään oli oriin väsymys liiallisen rasituksen vuoksi. Huomattavaa yksilöllistä eroa on havaittu 27 oriin hedelmällisyydessä (Gunnarsson 1998a). Vapaana tammojen kanssa olevilla oreilla oli hieman parempi hedelmällisyys kuin hypytetyillä oreilla (Gunnarsson 1998a).

Varsallisten ja varsattomien tammojen hedelmällisyydessä ei ollut merkittävää eroa (Gunnarsson 1998a, 1998b). Tammojen fyysisellä kunnolla ei myöskään ollut havaittavaa merkitystä hedelmällisyyteen. Lihavien tammojen laihtuminen juuri ennen astutusta heikensi niiden hedelmällisyyttä (Gunnarsson 1998b). Steinbjörnsson (1996) havaitsi varsoneiden tammojen tulevan kiimaan 5-7 päivän kuluessa varsomisesta, keskimäärin seitsemäntenä päivänä. Varsakiimaa seuraava kiima on huomattavasti heikompi, koska tamman maidontuotanto on silloin korkeimmillaan (Steinbjörnsson 1996). Tutkimuksissaan hän havaitsi, että oreilla oli huomattavia vaikeuksia havaita tammojen varsakiimaa seuraava kiima.

Tammojen värillä ei ole todettu olevan merkitystä hedelmällisyyteen, vaikkakin aikaisemmin on oletettu oriiden suosivan laumassaan tietyn värisiä tammoja (Gunnarsson 1998b).

4.2. Varsominen

Hugasonin (1994) tutkimuksissa tammoista varsoi keskimäärin 81,1%, ja Dýrmundssonin (1994) tutkimuksissa yli 80% vapaana laiduntavista tammoista varsoi elävän varsan. Gunnarsson (1998a) puolestaan havaitsi huomattavasti matalampia varsomislukuja (keskimäärin 68%). Tiineyden kestossa on huomattavaa vaihtelua 315-322 vuorokaudesta 390-391 vuorokauteen, kuitenkin keskimäärin 350-352 vrk (Dýrmundsson 1994, Gunnarsson 1998b). Tamman iällä tai varsan sukupuolella ei ole havaittu olevan vaikutusta tiineyden kestoon (Gunnarsson 1998b). Astutusajankohdalla on enemmän merkitystä siten, että aikaisin astutetut tammat kantavat pitempään kuin myöhemmin kesällä astutetut (Gunnarsson 1998b). Sukupuolijakauma syntyvillä varsoilla on ollut 52,5% oriita ja 47,5% tammoja, mikä poikkeaa huomattavasti 50% : 50%:stä (Hugason ym. 1985, Hugason 1994). Dýrmundssonin (1994) tutkimuksissa suurin osa varsomisista tapahtui touko-kesäkuussa eikä yhtään varsaa syntynyt keskitalvella joulu-helmikuun aikana.

Hugasonin ym. (1985) tutkimuksessa havaittiin vain yksi kaksostiineys 4635 tiineydestä. Se voi johtua siitä, että Islannissa hevoset laiduntavat laajoilla alueilla, joten omistaja ei aina havaitse kaksossynnytyksiä, joissa molemmat tai toinen varsoista kuolee (Hugason ym. 1985). Dýrmundsson (1994) puolestaan havaitsi yllättäen, että 16 tammalle syntyneistä kaksosvarsoista molemmat varsat selvisivät 70%:ssa tapauksista. Gunnarssonin (1998b) tutkimuksessa oli vain kaksi kaksostiineyttä, joista toisessa molemmat varsat selvisivät ja toisessa molemmat menetettiin.

4.3. Vieroitus

Hugasonin (1994) tutkimuksessa vieroitettuja varsoja oli 78,0%. Tutkimuksesta ei ilmene, mitä muille varsoille tapahtui, mutta oletettavasti niitä menehtyy mm. putoamalla syviin valtaojiin. Hugasonin ym. (1985) tutkimuksen mukaan 18% varsoista teurastetaan kesän laidunkauden jälkeen 4-6 kuukauden ikäisenä, tammavarsoja suhteessa enemmän kuin orivarsoja.

4.4. Sukukypsyys

Sukukypsyyden (tiinehtyminen) saavuttaa kahden vuoden iässä 70% ja kolmeen ikävuoteen mennessä 90% tammoista, orien saavuttaessa sukukypsyyden (tiinehdyttäminen) tavallisesti kahden vuoden ikään mennessä. Kuitenkin jotkut hyvin kehittyneet (ja hyvin ravitut) tamma- ja orivarsat voivat saavuttaa sukukypsyyden jo vuodenkin iässä (Dýrmundsson 1994).

4.5. CEM eli Contagious Equine Metritis

Bleumink-Plyum ym. (1993) ja Parlevliet ym. (1997) tutkivat CEM:in esiintymistä hevosilla. CEM:in aiheuttajalla Taylorella equigenitalis -bakteerilla ilmenee sekä kongenitaalista että horisontaalista leviämistä (Parlevliet ym. 1997). Koska hevospopulaatio on ollut suljettuna Islannissa pitkään, Bleumink-Plyum ym. (1993) olettivat, että niitä voidaan pitää CEM:in negatiivisena kontrolliryhmänä. Taylorella equigenitalis -bakteeria tai CEM:iä ei ole koskaan tavattu Islannissa eristettynä olevassa hevospopulaatiossa, mikä vihjaa siihen, ettei bakteeria pitäisi siellä olla olemassa (Parlevliet ym. 1997). Bleumink-Plyum ym. (1993) havaitsivat PCR (polymerase chain reaktion) -tekniikalla CEM:in kolmelta viljelyssä negatiiviselta islanninhevoselta, ja uskoivat, että ne olivat saaneet CEM-infektion lähdettyään Islannista. Parlevliet ym. (1997) saivat PCR-tekniikalla positiivisen tuloksen 7 hevosella 24 hevosesta, jotka oli tuotu eristetystä populaatiosta Islannista ja joilta näytteenotto sukutiehyeistä ja viljely oli suoritettu ennen kuin ne olivat tekemisissä muiden alueella olevien hevosten kanssa. Tämä antaa vahvasti aiheen olettaa, että Taylorella on ollut islanninhevospopulaatiossa todennäköisesti hyvin pitkän ajan aiheuttamatta siellä sairautta (Parlevliet ym. 1997). Toinen mahdollisuus on se, että PCR-tekniikka ei sovellu CEM:n diagnostisoimiseen.

 

4.6. Yhteenveto

Islanninhevosten kasvatus poikkeaa huomattavasti muusta länsimaisesta hevoskasvatuksesta. Islannissa hevosten pito on vielä varsin alkukantaista ja siellä hevosia pidetään villeinä ja vapaina suurissa laumoissa. Kiimojen kontrollointi jätetään useimmiten tammalaumassa olevan oriin huoleksi. Rutiininomaisesti ei edes tammojen tiinehtymistä kontrolloida syksyllä, kun ne tuodaan kesän jälkeen pois oriin luota. Islannissa käytetään paljon nuoria oriita siitokseen niiden ollessa vasta kaksi-kolmevuotiaita. Hevosmiehet saattavat pitää hyvän "villin" tamman jalostuksessa, eivätkä uhraa tarpeettomasti aikaa sen kesyttämiseen, kouluttamiseen ja kantakirjaamiseen.

Islanninhevostamma saavuttaa sukukypsyyden (tiinehtyy) kahden-kolmen vuoden ja ori kahden vuoden iässä. Hyvinravitut yksilöt voivat saavuttaa sen jo aikaisemminkin. Islanninhevostammat tiinehtyvät hyvin (82-86%) ja ne ovat hyviä varsojia. Islanninhevosten on havaittu tulevan varsakiimaan 5-7 vrk:n kuluessa varsomisesta, mikä poikkeaa muualla maailmassa julkaistuista muiden hevosten tuloksista. Islanninhevosilla varsakiimaa seuraavan kiiman on todettu olevan heikompi, mikä johtunee tamman runsaasta maidontuotannosta. Tutkimuksissa tiineyden kestossa on havaittu vaihtelua 315 vuorokaudesta 390 vuorokauteen. Keskimäärin tiineyden kesto on ollut noin 350 vrk.

Suomessakin suurin osa tammoista astutetaan niiden ollessa vapaana laitumella oriin kanssa. Tammat myös varsovat täälläkin pääsääntöisesti laitumella, harvoin sisällä karsinassa.

5. Veri

5.1. Tyypitys

Hevosilla monia seerumin valkuaisaineita käytetään yhdessä hemoglobiinin, veriryhmien ja joidenkin veren monimuotoisten entsyymien kanssa muodostamaan geneettisiä merkkejä, joita käytetään hevosten tunnistamiseen ja vanhemmuuskontrollina (Juneja ym. 1984).

Islanninhevosen verityypeissä ei ole todettu H-tekijää, ja D- ja J-tekijät ovat varsin harvinaisia. Islannissa tehdyissä tutkimuksissa havaittiin useita poikkeamisia geneettisestä periytymismallista. Samanlainen amylaasikuvio todettiin 300 islanninhevosen seerumissa eikä yksilöllisiä eroja sadan seerumin haptoglobuliinissa ja ceruloplasmiinissa havaittu (Hesselholt 1966). Tutkittaessa eri rotuisten hevosten veren valkosolujen entsyymejä geneettisinä merkkeinä havaittiin GOTM-entsyymin olevan monimuotoinen vain mongolian- ja islanninhevosilla (Putt & Fisher 1979).

Juneja ym. (1984) tutkivat hevosten seerumien valkuaisaineita ja havaitsivat, että SP2 oli voimakkaasti monimuotoinen kaikilla tutkituilla roduilla, kun taas SP1 ja ceruloplasmiini (Cp) osoittivat varsin alhaista monimuotoisuusastetta. SP1:n monimuotoisuus havaittiin seitsemällä eri rodulla, kun taas ceruloplasmiinin monimuotoisuutta vain islanninhevosella (Juneja ym. 1984).

Islannissa ei ole ollut mitään vaatimuksia hevosten verityypityksen suhteen, mutta siellä on jo useamman vuoden ajan kaikki kantakirjauksessa yli 7,80 pistettä saaneet oriit verityypitetty. Tavoitteena on että Islannissa tulevaisuudessa kaikki arvostellut oriit tyypitetään. Verityypityksessä Islannissakin DNA-testit ovat vähitellen syrjäyttämässä veriryhmäanalyysit (Sigurdsson 1996).

5.2. Veriarvot

Islanninhevosten veriarvoista oli saatavilla kaksi tutkimusta, joista toisessa oli arvot määritetty 147 islanninhevoselta (Unkel 1984a, 1984b, 1984c) ja toisessa noin 50 islanninhevoselta (Jonsdottir & Schultz 1992) (taulukot 1-4). Jonsdottirin & Schultzin (1992) tutkimuksessa ei laskettu iän ja sukupuolen välisiä eroja pienen hevosmäärän vuoksi. Jonsdottir & Schultz (1992) vertasivat islanninhevosilla määrittämiään veren viitearvoja tanskalaisiin lämminverisiin ravihevosiin ja havaitsivat niiden poikkeavan huomattavasti. Tosin aineisto koostui kaikenlaisista islanninhevosista (ratsuhevosista, tammoista, ruunista, imettävistä ja kantavista tammoista), mikä saattaa vaikuttaa arvoihin (Jonsdottir & Schultz 1992). Näissä tutkimuksissa osa veriarvoista on määritetty eri yksiköitä käyttäen, mikä vaikeuttaa niiden vertaamista. Yksiköt on laskettu vastaamaan toisiaan muuntokertoimilla U/60 = µkat ja (hemoglobiini) g/dl x 0,6207 = mmol/l. Vertailussa on mukana Helsingin Yliopiston Eläinlääketieteellisen tiedekunnan Keskuslaboratorion ja Ypäjän Hevossairaalan laboratorion viitearvot.

5.3. Seerumin entsyymit

Entsyymipitoisuuksissa ei ollut mitään eroa eri sukupuolten välillä eikä terveiden tai kesäihottumaa sairastavien hevosten välillä (Unkel 1984a). GOT(ASAT) -aktiivisuudessa oli merkittävää vaihtelua iän lisääntymisen myötä (Unkel 1984a). Jonsdottir & Shultz (1992) saivat huomattavan korkeita lihasarvoja (ALAT ja CK) islanninhevosille. He arvelivat tuloksen johtuvan siitä, että niitä pidetään ulkona suurissa laumoissa ja liikkuessaan ja leikkiessään ne voivat saada pieniä lihasvaurioita.

Taulukko 1. Seerumin entsyymit
 
Unkel (1984)
Jonsdottir &
Schultz (1992)
HY/ELTDK
Keskuslab.
Ypäjän Hevossairaalan lab.
ASAT
220 U/l
1,97-10,90 µkat/l = 118-654 U/l
201-604 U/l
200-480 U/l
ALAT
7,2 U/l
0,04-0,36 µkat/l = 2,4-21,6 U/l
<30 U/l
GGT
22 U/l
0,07-0,47 µkat/l = 4,2-28,2 U/l
< 50 U/l
10-80 U/l
LDH
458 U/l
277-1043 U/l
CK
107 U/l
0-13,26 µkat/l = 0-795 U/l
< 350 U/l
85-300 U/l

5.4. Seerumin aineenvaihduntatuotteet

Totaalibilirubiinitaso oli huomattavasti korkeampi ruunilla (21,2 µmol/l) kuin tammoilla (18,3 µmol/l) ja tammoilla oli merkittävästi korkeampi taso triglyserideille (0,34 mmol/l) kuin ruunilla (0,28 mmol/l). Urea-pitoisuudessa oli vaihtelua eri sukupuolten välillä, niin että se oli oreilla 8,5 mmol/l, ruunilla 7,4 mmol/l ja tammoilla 8,0 mmol/l. Iän mukaan oli myös merkittävää vaihtelua urea- ja totaalibilirubiinitasoissa. Kesäihottumaa sairastavilla hevosilla oli huomattavasti alhaisemmat triglyseridi- ja totaalibilirubiinitasot kuin terveillä hevosilla (Unkel 1984b).

Taulukko 2. Seerumin aineenvaihduntatuotteet
 
Unkel (1984)
Jonsdottir &
Schultz (1992)
HY/ELTDK
Keskuslab.
Ypäjän Hevossairaalan lab.
Tot.proteiini
61,5-74,5 g/l
54-78 g/l
54-78,1 g/l
60-75 g/l
Urea
5,5-10 mmol/l
2,9-6,4 mmol/l
3,4-7,6 mmol/l
Tot.bilirubiini
13-30,4 µmol/l
Kolesteroli
1,5-2,2 mmol/l
1,39-3,07 mmol/l
1,9-3,1 mmol/l
Triglyseridit
0,17-0,43 mmol/l
0,14-0,77 mmol/l
Glukoosi
2,67-7,11 mmol/l
3,9-6,7 mmol/l

5.5. Seerumin mineraalit

Epäorgaanisen fosforin pitoisuus oli korkeampi oreilla (1,26 mmol/l) kuin tammoilla (1,11 mmol/l) ja ruunilla (0,99 mmol/l). Samoin kalsium oli korkeampi oreilla (3,3 mmol/l) kuin tammoilla (3,1 mmol/l) tai ruunilla (3,09 mmol/l). Epäorgaanisen fosforin pitoisuus laski hevosten vanhetessa, ja kalium-pitoisuudessa oli vaihtelua iän mukaan. Kesäihottumaa sairastavilla hevosilla oli seerumissa merkittävästi alhaisemmat kaliumin, kalsiumin ja epäorgaanisen fosforin pitoisuudet kuin terveillä hevosilla (Unkel 1984c).

Taulukko 3. Seerumin mineraalit.
 
Unkel (1984c)
Jonsdottir &
Schultz (1992)
HY/ELTDK Keskuslab.
Ypäjän Hevossairaalan lab.
Natrium
135-144 mmol/l
138-146 mmol/l
129-145 mmol/l
132-145 mmol/l
Kalium
3,6-5,0 mmol/l
3,10-5,20 mmol/l
3,2-4,6 mmol/l
3,2-4,6 mmol/l
Kalsium
2,9-3,3 mmol/l
2,35-2,91 mmol/l
2,7-3,3 mmol/l
2,65-3,23 mmol/l
Magnesium
0,6-0,9 mmol/l
0,54-0,86 mmol/l
0,6-1,0 mmol/l
Epäorg. fosfori
0,8-1,2 mmol/l
0,81-1,45 mmol/l
Kloridi
102-113 mmol/l
95-107 mmol/l
95-107 mmol/l
Kupari
9,6-32,8 µmol/l
Sinkki
1,44-11,65 µmol/l

5.6. Kokoveren arvoja

Jonsdottir & Schultz (1992) tutkivat myös islanninhevosten kokoveren arvoja ja saivat raja-arvoiksi taulukon 4 mukaisia arvoja.

Taulukko 4. Koko veren arvoja.
 
Jonsdottir &
Schultz (1992)
HY/ELTDK Keskuslab.
Ypäjän Hevossairaalan lab.
Hemoglobiini
5,4-9,3 mmol/l = 87-150 g/l
80-180 g/l
lv 135-170 g/l
sh 125-155 g/l
Hematokriitti
0,23-0,41 v/v%
0,24-0,46 v/v%
lv 0,36-0,46 v/v%
sh 0,36-0,46 v/v%
MCV
41-58 fl
34-58 fl
39-52 fl
MCHC
19,54-26,72 mmol/l = 315-430 g/l
310-370 g/l
345-430 g/l
MCH
1,05-1,27 fl = 16,9-20,5 pg
12,3-19,7 pg
16-19 pg
Punasolut
6,35 x 1012/l
6,0-13,0 x 1012/l
lv 8,1-10,5 x1012/l
sh 7,2-8,7 x1012/l
Valkosolut
3,65-13,6 x109/l
6,0-12,5 x109/l
lv 6,4-10,8 x 109/l
sh 4,8-9,3 x109/l
Trombosyytit
0-625 x 109/l
100-500 x 109/l
100-500 x 109/l
Neutrofiilit
13-85%
30-65%
50-70%
Lymfosyytit
1-90%
25-70%
25-40%
Eosinofiilit
0-9%
1-10%
<4%
Basofiilit
0-2%
0-3%
<1%
Monosyytit
0-5,5%
1-8%
1-4%

5.7.Yhteenveto

Veriryhmä- ja DNA-määrityksiä käytetään hevosten tunnistamisessa nykyään jo Islannissakin. Islanninhevosten verityypeissä ei ole todettu H-tekijää, ja D- ja J-tekijät ovat harvinaisia. Veren valkosolujen entsyymeistä vain islanninhevosilla ja mongolianhevosilla tavataan GOTM-entsyymi monimuotoisena. Kahdessa tutkimuksessa määritettiin islanninhevosille seerumin viitearvoja ja toisessa myös kokoveren viitearvoja. Tutkimuksia oli hieman vaikea verrata keskenään sekä Helsingin Yliopiston ELTDK:n Keskuslaboratorion ja Ypäjän Hevossairaalan laboratorion viitearvoihin, koska tutkimuksissa käytettiin eri yksiköitä. Tulosten luotettavuuteen vaikuttaa myös määritysmenetelmä, jota ei Unkelin (1984a-c) tutkimuksista ilmoitettu. Tutkimuksissa määritetyt islanninhevosten veriarvot näyttävät pääosin mahtuvan ELTDK:n Keskuslaboratorion ja Ypäjän Hevossairaalan laboratorion käyttämiin viitearvoihin.

6. Hengitystie-elimistö

6.1. Tutkiminen

Hengitysäänten kuuntelu on vaikeaa islanninhevosten pitkän talvikarvan vuoksi (Asmundsson ym. 1983).

Storz (1961) tutki 151 islanninhevosta selvittääkseen hengenahdistuksen yleisyyttä islanninhevosella. Palautumisaika rasituksen jälkeen vaihteli ollen keskimäärin 30 minuuttia (Storz 1961).

Asmundsson ym. (1983) tutkivat 57 islanninhevosen vasta-aineita homepölykeuhkoa aiheuttavia homeita vastaan. Kaikilla kliinisesti sairailla hevosilla oli seerumissaan Micropolyspora faeni –vasta-aineita, kun taas yhdelläkään terveellä hevosella ei ollut vastaavia vasta-ainemääriä seerumeissaan. Ihmisten "farmer's lung"-sairaudella ja hevosten "hay sickness"-sairaudella on samankaltainen syntymekanismi. Yskä saatiin aikaan herkistyneille, mutta oireettomille hevosille syöttämällä niille kuivaa homeista heinää (Asmundsson ym. 1983).

Bakke (1994a) tutki islanninhevosten hengitysteitä endoskooppisesti kliinisen tutkimuksen jälkeen. Yhdelläkään hevosista ei ollut taustalla aikaisempia hengitystiesairauksia tai viimeaikaisia tulehduksia, eikä ratsastajilla ollut valittamista hevostensa kestävyyden puutteen vuoksi. Kliinisessä tutkimuksessa 44%:lla näistä hevosista oli vallitsevana vatsalihaksilla tapahtuva hengitys ja voimistuneet hengitysäänet (Bakke 1994a).

6.2. Arvoja

Storz (1961) havaitsi hengitystiheyden olevan islanninhevosella keskimäärin 10-20/min, kun taas Asmundsson ym. (1983) havaitsi sen vaihtelevan 17±3,1/min - 32±7,3/min laskettuna kahdeksana erillisenä aikana levossa, mutta erilaisissa olosuhteissa ruokinnan ja lämpötilan suhteen. Lepoarvot normaalioloissa ovat pulssille 32-48/min ja ruumiinlämmölle 37,2 - 38,2 oC (Storz 1961). Asmundssonin ym. (1983) mukaan havaittu laaja hengitystiheyden vaihtelu on usein jäänyt huomioimatta ja siten "kohtalaisen korkea" hengitystiheys, joka havaitaan islanninhevosella, ei välttämättä tarkoita, että hevonen kärsii jostakin hengitystiesairaudesta.

Endoskopiatutkimus ei osoittanut toiminnallisia häiriöitä hevosten nielun alueella. Hevosista 62%:lla oli henkitorvessa limaa, joka luokiteltiin Burrellsin asteikolla luokkiin 1 ja 2 (Bakke 1994a). Bakken (1994a) tutkimuksessa noin puolella hevosista oli merkkejä kroonisesta hengitystiesairaudesta. Määrä on suuri verrattuna aikaisempiin tutkimuksiin muilla hevosroduilla (Bakke 1994a).

6.3. Yhteenveto

Islanninhevosten hengityselimistöä tutkineiden tutkijoiden saamat viitearvot poikkeavat hieman toisistaan ja osaksi poikkeavat muille hevosroduille määritetyistä arvoista; korkeammat lepoarvot sekä hengitystiheydelle että pulssille. Kliinisesti terveillä hevosilla hengitysliikkeet eivät yleensä ole vatsalihaksilla tapahtuvaa, minkä vuoksi Bakken (1994a) tutkimustulos vaikuttaa huolestuttavalta ja epätodelliselta.