Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle

10. Räjähdysainehankinnat

10.1. Alan teollisuuden synty

Vaikka sodan teollistumiseksi kutsuttu ilmiö oli alkanut vaikuttaa sotamateriaalin kehitykseen jo 1800-luvun alkupuolelta lähtien, asevoimien tarvitsemat räjähdysaineet sekä Britanniassa että maailmalla jäivät tämä kehityksen ulkopuolelle aina 1880-luvun lopulle asti. Muutoksen kärjessä oli tuolloin ruotsalainen keksijä ja teollisuudenharjoittaja Alfred Nobel (1833-1896). Hänen ja muiden keksijöiden toiminnan tuloksena syntyi uusi räjähdysaineteollisuus, jonka tieteeseen perustuva tuotekehittely tuotti nopeassa tahdissa uusia keksintöjä. Kontrasti vanhaan mustaa ruutia valmistavaan, omassa lähes muuttumattomassa maailmassaan elävään tuotantoon oli voimakas.

Nobelin kiinnostus räjähdysaineiden kehitykseen alkoi 1860-luvulta lähtien tuottaa keksintöjä, joista tunnetuin oli 1867 patentoitu dynamiitti.(465) Keksijä itse ymmärsi hyvin patenttiensa kaupalliset mahdollisuudet, ja hän oli jo 1865 muuttanut Ruotsista tavoitteenaan keksintöään hyödyntävien yhtiöiden perustaminen eri maihin. Kiihtyvän rakennus- ja kaivostoiminnan oloissa tuotteiden menekki näytti varmalta. 1860- ja 1870-lukujen aikana Nobel perusti yhtiöitä Saksaan, Iso-Britanniaan, Norjaan, Itävalta-Unkariin, Yhdysvaltoihin, Espanjaan, Sveitsiin ja Italiaan. Koska Nobelilla itsellään ei ollut käytettävissään suuria pääomia, hän otti kaikissa niissä maissa yhtiökumppaneikseen paikallisia sijoittajia, joilla yleensä oli enemmistö yhtiöiden osakkeista. Siten "Nobel-yhtiöt" olivat toisiinsa nähden riippumattomia ja ajoittain kilpaileviakin itsenäisiä yhtiöitä, joita yhdistivät vain Nobelin patentit ja hänen asemansa vähemmistöosakkaana.(466)

1880-luvulla Nobel-yhtiöt alkoivat hakeutua keskenään yhtä tiiviinpään yhteistoimintaan. Syynä olivat keskinäinen kilpailun haitalliset vaikutukset. Nobelin ottaminen patenttien umpeutuminen ja niitä seurannut yhtiöiden voittojen huomattava pienentyminen. Pyrkimykset markkinoiden jakamiseen ja hintojen säätelyyn johtivat aluksi erilaisten alueellisen kartellien syntyyn ja lopulta kahteen suureen fuusioon.(467)1886 saksalaiset ja brittiläiset yhtiöt perustivat yhteisen holding-yhtiön, Nobel-Dynamite Trust Company Limitedin, kahden miljoonaan punnan nimellisellä pääomalla. Saksassa ja Britanniassa toimineista yhtiöistä tuli sen tytäryhtiöitä ja niiden osakkeet vaihdettiin uuden holding-yhtiön osakkeisiin.(468) Sitä on usein aiheellisesti kutsuttu maailman ensimmäiseksi kansainväliseksi trustiksi.(469) Ranskassa, Espanjassa, Italiassa ja Sveitsissä toimineet Nobel-yhtiöt yhdistyivät 1887 omaksi "latinalaiseksi trustikseen" nimeltä Société Centrale de Dynamite.(470)

Saksalais-brittiläisen holding-yhtiön tytäryhtiöistä merkittävin oli Britanniassa toimiva Nobel´s Explosives Limited, jonka päätuotantolaitokset Ardeerissa Skotlannissa olivat tuotannoltaan maailman suurimmat.(471) 1880-luvulle tultaessa se oli onnistunut vakiinnuttamaan asemansa kaivos- ja rakennustoiminnan tarvitsemien räjähdysaineiden markkinoilla Britanniassa ja sen imperiumissa.(472) Tämä oli tapahtunut siitä huolimatta, että Alfred Nobelilla oli ollut vakavia ongelmia Britannian viranomaisten kanssa siitä lähtien kun hän ensimmäisen kerran tuli maahan dynamiittinsa kanssa 1868.(473)

Lukuisten maailmalla tapahtuneiden onnettomuuksien seurauksena(474) Britannian viranomaiset olivat kansalaistensa turvallisuuden nimissä alusta lähtien hylänneet laissez fairen periaatteet syntymäisillään olleen uuden räjähdysaineteollisuuden osalta. Vuosien 1869 ja 1874 lait tekivät aineella käydystä kaupasta ja sen valmistuksesta luvanvaraisen.(475) Valvontaa tiukennettiin entisestään 1883 kun irlantilaisten terroristien pelossa säädettiin uusi tiukka, räjähteiden valmistusta ja levitystä koskeva laki.(476)

Vuoden 1869 laissa ei tarkoin määritetty luvan ehtoja, mistä seurasi vuosien kädenvääntö sisäministeriön ja Nobelin brittiläisten yhteistyökumppaneiden välillä.(477) Ongelmat johtuivat pitkälti sisäministeri Henry A. Brucen ja hänen apulaistensa väärinkäsityksistä, nämä kun pitivät dynamiittia yhtä vaarallisena kuin aikaisempia nitroglyseriiniin pohjautuvia räjähdysaineita. Tämä väärinkäsitys saattoi olla tahallinen, sillä sisäministerin neuvonantajana oli Frederick Abel, kemisti, joka oli joitakin vuosia aikaisemmin patentoinut uuden kaupalliseksi menetykseksi osoittautuneen tavan valmistaa vanhanmallista ruutia. Hänelle Nobel dynamiitteineen oli epäilemättä kilpailija. Pitkällisten byrokraattisten ongelmien jälkeen Nobel kumppaneineen saattoi viimein perustaa yhtiönsä 1871.(478) Ongelmia viranomaisten kanssa se ei lopettanut. Nobelin mukaan vuoden 1869 laki teki käytännössä lähes mahdottomaksi harjoittaa dynamiitin tuotantoa ja myyntiä Britanniassa ja seurauksena tästä sen käyttö maassa oli selvästi harvinaisempaa kuin muualla. Nobelin tietojen mukaan vuoden 1874 alkuun mennessä Britanniassa oli käytetty vain 200 tonnia dynamiittia, kun Saksassa määrä oli 3000 tonnia.(479)

10.2. Savuton ruuti ja viranomaiset

Nobelin ja muiden pioneerien luoma uusi teollisuudenalalla ei toimintansa kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä ollut käytännössä mitään tekemistä sodankäynnin kanssa, koska dynamiitin valmistajien tarvitsemia materiaaleja, nitroglyseriiniä ja nitroselluloosaa, ei osattu käyttää aseiden ammuksissa.(480) Sodankäynti perustui edelleen vanhan mustan ruudin käyttöön ja alan tuotekehittely perustui lähinnä sen parantamiseen. Tilanteen muuttumisen taustalla oli jälleen Alfred Nobel, joka 1880-luvulla oli alkanut kiinnostua sotamateriaalin kehittämisestä. Näkyvin tulos tästä oli 1887 patentoitu ballistiitti, joka oli ensimmäinen onnistunut nitroglyseriini ja -selluloosapohjainen, ammuksiin tarkoitettu räjähde.(481) Sen ja muiden kehitettyjen "savuttomien ruutien" myötä ammusten tarkkuus, kantomatka ja tarkkuus paranivat samalla kuin mustan ruudille ominainen savu taistelukentällä väheni.(482)

Ballistiitti merkitsi Nobel Trust Companyn laajentumista sotamateriaalin tuotantoon, mikä oli loogista jatkoa yrityksen johdon muotoilemalla politiikalle etsiä uusia markkinoita aina kun tuotot vanhoille aloilla laskivat.(483) Laajentuminen sotamateriaalin tuotantoon osoittautuikin seuraavien vuosikymmenien aikana erittäin tuottoisaksi ratkaisuksi. Alku tosin oli vähemmän lupaava. Toivoen Britannian valtion suuria tilauksia Nobel esitteli 1888 keksintönsä kolmesta jäsenestä ja sihteeristä koostuvalle komitealle, joka oli asetettu sotaministeriön avuksi analysoimaan erilaisten uusien savuttomien ruutilaatujen soveltuvuutta asevoimien tarpeisiin. Tilauksia Nobel ei saanut, vaikka hän oli esitellyt keksintönsä komitealle yksityiskohtaisesti. Sen sijaan komitean puheenjohtaja, jo edellä mainittu professori, sir Fredrick Abel, ja sen jäsenenä toiminut professori James Dewar patentoivat 1889 uuden kordiitiksi kutsumansa räjähdysaineen, jonka kemiallinen koostumus oli lähes sama kuin ballistiitin!(484) Vuonna 1890 Abelin komitea järjesti koeammunnat, jossa oli tarkoitus valita paras eri keksinnöistä. Komitea päätyi ehdottomaan omaa kordiittiaan asevoimien käyttöön, mitä suositusta sotaministeriö noudatti. Tämän jälkeen Abel ja Dewar luovuttivat oikeudet patentin hyödyntämiseen Britanniassa valtiolle, joka rakensi Waltham Abbeyhin oman kordiittitehtaan. Kordiittipatenttien ulkomaiset Abel ja Dewar myivät eri tahoille epäilemättä suurta korvausta vastaan.(485)

Tätä prosessia seuratessaan Alfred Nobel ei ollut ainoa, joka tunsi itsensä huijatuksi. Myös Hiram Maxim katsoi kordiitin muistuttavan omaa, komitean hylkäämää keksintöään. Lisäksi toistakymmentä muuta vähemmän onnistunutta keksijää oli esitellyt komitealle työnsä tuloksia. Asia aiheutti julkisen kohun, jonka myötä sotaministeriö, Abel ja Dewar joutuivat voimakkaiden hyökkäysten kohteeksi. Heidän menestystään keksijöinä selitettiin usein virka-aseman väärinkäytöllä: "no other inventors were so favoured as to have eighteen others submit their best ideas to them."(486) Kiista levisi parlamenttiin asti, jossa Thomas Cochrane otti asian esille maaliskuussa 1893. Hän edusti skotlantilaista Pohjois-Ayrshiren vaalipiiriä, jossa sijaitsivat Nobel´s Explosivesin Ardeerin tehtaat. Cochrane sai rinnalleen pian muita parlamentaarikkoja, jotka olivat perehtyneet kiistan yksityiskohtiin. Sotaministeriön edustajat vastasivat kritiikkiin vetoamalla yleensä siihen, että asia oli siirtynyt pois ministeriön käsistä oikeusistuimen päätettäväksi Nobelin ryhdyttyä puolustamaan sitä kautta etujaan.(487)

Koska valtiota Britanniassa ei ollut mahdollisuutta haastaa oikeuteen, Nobelin haaste kohdistui nimellisesti sotaministeriön sotamateriaalitehtaiden johtajaan William Andersoniin. Molemmat osapuolet olivat vahvasti motivoituneita puolustamaan asiaansa. Voitto olisi merkinnyt Nobelille yksinoikeutta nitroselluloosa ja -glyseriinipohjaisiin räjähteisiin Britanniassa ja siten valtavia voittoja. Tämän sotaministeriön virkamiehet olivat päättäneet vakaasti estää, koska he eivät halunneet tulla riippuvaisiksi yhdestä yrityksestä. Siinä he onnistuivatkin: Vuoteen 1895 venynyt oikeusjuttu kääntyi Nobelin tappioksi kaikissa oikeusasteissa.(488) Siten sen uhkaava monopoli oli tuhottu alkuunsa, mikä ei kuitenkaan merkinnyt paluuta vapaan kilpailun oloihin.

Waltham Abbeyn tehdas pystyi 1890-luvun loppuun asti tuottamaan lähes kaiken Britannian maavoimien tarvitseman kordiittin, mutta vain osan laivaston tarvitsemasta kordiitista. Siten Royal Navy joutui kääntymään yksityisen räjähdysaineteollisuuden puoleen jo 1894. Tuolloin ei vielä ollut olemassa varsinaista kordiittiteollisuutta, mutta Nobelin patentiin murtaminen toi nopeasti alalle tuottajia, jotka alkoivat käynnistää aineen tuotantoa. Viranomaiset vauhdittivat prosessia kutsumalla ulkopuolisten yritysten edustajia tutustumaan Waltham Abbeyn tehtaaseen ja antamalla näille oikeuden kopioida tuotantoprosessi omaan käyttöönsä.(489) Tuotannon aloittamiseen halukkaita yrityksiä löytyi helposti, koska Royal Navyn valtavan koon seurauksena Britannian valtio oli maailman suurin savuttoman ruudin ostaja, jonka ammusten tarve kilpavarustelun kiihtyessä jatkuvasti kasvoi. Toisaalta tuotteen sotilaallisen luonteen seurauksena ei yksityisiä asiakkaita ollut, ja monet ulkomaiset hallitukset taas tilasivat ruutinsa mieluummin kotimaisilta valmistajilta.(490)

Laivaston ja armeijan tilausten kohdentaminen tapahtui virallisesti tarjouskilpailun pohjalta. 1890-luvulla todellinen tilanne jäi varsin kauaksi laissez fairen ihanteista. Tarjouskilpailuja kyllä järjestettiin, mutta tilausten saajat valittiin armeijan ja laivaston tärkeimpinä pitämien kriteerien pohjalta, joista yksi vain harvoin oli hinta. Upseereille sillä oli varsin vähän merkitystä verrattuna esimerkiksi luotettavuuteen, laatuun, nopeaan toimitukseen ja tuotantokapasiteetin säilymiseen.

Britannian asevoimat tilasivat ensimmäisen suuren erän (1200 tonnia) kordiittia yksityisiltä valmistajilta 1894. Tarjouksia sen valmistamisesta sai esittää vain kuusi ennalta määrättyä yritystä, joista tarjouksen esittivät Nobel´s Explosives, Kynoch Ltd. ja National Explosives Company Ltd. Nobelin etuna olisi voinut olettaa olevan suuri räjähdysaineiden tuotantokapasiteetti mutta sen taakkana olivat käynnissä oleva katkera oikeusriita ja selvästi kallein tarjous, 4 shillinkiä 3 pennyä naulalta. Kynochin tarjous oli 3s ja National Explosivesin 2s 10,5d. Tilaus jaettiin puoliksi kahden yrityksen, Kynoch Ltd:n ja National Explosives Companyn kesken, joista edellinen pakotettiin laskemaan tarjoustaan National Explosivesin tasolle, mikä oli varsin lähellä Waltham Abbeyn määrittelemää ihannehintaa, kahta shillinkiä. Mahdollisuutta tarjouksen laskemiseen ei tarjottu Nobelille.(491)

Vuoden 1894 tarjouskilpailussa Kynoch ja National Explosives saavuttivat eräänlaisen suosituimmuusaseman armeijan kordiittitilausten osalta, jonka he menestyksellisesti pitivät aina seuraavalle vuosikymmenelle asti. Vuoden 1898 suuren kordiittitilauksen yhteydessä kaksi yritystä saivat jälleen suurimmat tarjoukset, sen jälkeen kun Kynochille oli annettu mahdollisuus laskea kilpailijoitaan kalliimpaa tarjoustaan. (492) Kyseisenä vuonna kaksi yritystä toimittivat yhteensä 89 % Britannian asevoimien yksityisiltä ostamasta kordiitista, vaikka alalle oli ilmestynyt vuosikymmenen aikana monia uusia kilpailijoita.(493) Tällä oli erittäin suuri merkitys etuoikeutetuille yrityksille, koska Britannian räjähdysaineteollisuudessa vallitsi tuolloin voimakas kilpailu, joka leikkasi selvästi hintoja ja voittoja samalla kun tuotantokustannukset nousivat.(494)

Kaksikon suhteellisen valta-aseman mursi vasta 1899 alkanut buurisota. Kaikkien muiden sotamateriaalin tavoin Britannian maavoimien tarvitseman ruudin määrä ylitti kaikki ennakkoarviot. Britannian maavoimat ryhtyivät nyt ensimmäistä kertaa laajamittaisesti ostamaan kordiittia yksityisiltä yrityksiltä. Tämä merkitsi uusien valmistajien tarvetta. 1899 Kynochin ja National Explosivesin osuus tilauksista oli enää 53 %, vaikka niiden toimittaman kordiitin yhteenlaskettu määrä kasvoikin absoluuttisesti edellisestä vuodesta. Uusista tuottajista tärkein oli Nobel´s Explosives, jonka osuus tuona vuonna oli 21 % asevoimien tarvitsemasta kordiitista.(495) Tilausten antaminen sille oli teko, jonka sotaministeriön ammushankinnoista vastaavat upseerit olisivat halunneet voimakkaasti välttää, mutta alan suurimman yrityksen hylkiminen sodan oloissa ei ollut enää mahdollista.(496)

Uusien yritysten nousu Britannian armeijan tarvitseman kordiitin toimittajaksi ei heikentänyt hankintaviranomaisten käsitystä Kynochin ja National Explosivesin ylivertaisesta luotettavuudesta. Laivasto ei suoranaisesti osallistunut buurisodan taisteluihin, joten sen kordiitin kulutus ei kasvanut oleellisesti. Siten sillä ei ollut akuuttia tarvetta löytää uusia ruudintoimittajia eikä ilmiselvästi haluakaan. Itse asiassa sen piirissä pidettiin ihanneratkaisuna tilannetta, jossa amiraliteetti asioisi edelleen vain Kynochin ja National Explosivesin kanssa ja sotaministeriö puolestaan joutuisi hankkimaan omat tuottajansa. Ottaen huomioon että molempien ministeriöiden viranomaiset pitivät kahta "hovihankkijaa" markkinoiden luotettavimpina yrityksinä, tätä ratkaisua kannattaessaan amiraliteetin viranomaiset eivät olleet ajatelleet ainakaan sotaministeriön etua. Sen edustajat eivät hyväksyneetkään tuottajien jakamista, mihin ei suostunut myöskään Kynoch, joka pyrki saamaan osansa molempien aselajien tilauksista.(497)

Amiraliteetin virkamiesten toiminta vuosien 1899 ja 1900 suurten laivaston kordiittitilausten yhteydessä osoitti selvästi ministeriön pyrkimykseen jatkaa erityissuhdettaan. Vuoden 1899 tilauksesta Kynoch sai lähes puolet,(498) mutta vuoden 1900 alussa tilauksen jakaminen vanhaan tapaan ei enää onnistunut. Tammikuun lopussa 1900 DAC Alfred Major(499) pyysi tarjouksia 2,24 miljoonan naulan eli yli 1000 tonnin laivaston kordiittierän valmistamisesta seitsemältä yritykseltä, jotka olivat sotaministeriön luettelossa. Saamiensa tarjouksien pohjalta Major ehdotti tilauksien jakamista kuuden yrityksen kesken. Ehdotus torjuttiin jyrkästi amiraliteetissa, joka halusi vanhaan tapaan jakaa tilauksen kahden hovihankkijansa kesken. National Explosivesin osalta tämä oli ymmärrettävää, koska sen esittämä tarjous oli sekä hinnan että toimitusajan puolesta paras. Kynochin hinta oli kuitenkin korkein, joten amiraliteetti päätti jälleen laskea sitä.(500) Normaalisti amiraliteetilla olisi ollut viimeinen sana sen omiin tilauksiin, mutta tällä kertaa sotaministeriön DAC ja finanssisihteeri asettuivat vastustamaan amiraliteetin jakosuunnitelmaa.(501) Amiraliteetin ja sotaministeriön finanssisihteerien tapaamisen ja muiden neuvottelujen pohjalta Majorin uuden ehdotuksen pohjalta jakamaan tilaus huhtikuussa neljän yrityksen kesken, joista Kynochin osuus oli pienin.(502) Ratkaisu, johon amiraliteetin DNO, kontra-amiraali Jeffreys oli tyytymätön.(503)

Sotaministeriön edustajien pyrkimys jakaa laivaston tilauksia aikaisempaa useammalle yritykselle, ei estänyt sitä suuntaamasta huhti- ja toukokuussa 1900 noin puolta kahdesta maavoimien suuresta kordiittitilauksesta Kynochille.(504) Heidän käsityksenä Kynochista oli laivaston tapaan korkea ja Majorin kritiikki kohdistui lähinnä tilausmenettelyyn.(505)

Kynochin ja National Explosivesin suosiminen herätti pahaa verta alan muiden yritysten keskuudessa ja monet niistä eivät jääneet toimettomina seuraamaan tilannetta. Huomattuaan, että etuoikeutettuja yrityksiä vastaan ei voinut kamppailla perinteisillä markkinatalouden menetelmillä, kuten hinnalla tai laadulla, monet yritykset olivat valmiita tarttumaan muihin keinoihin. Kaksi yritystä, Smokeless Powder Company ja Normal Powder Syndicate lähettivät jo 1895 parlamentin alahuoneeseen etuoikeutettuja kilpailijoitaan mustamaalavia kiertokirjeitä.(506) Lukuisat muut tilausten jakoon kohdistuneet valitukset johtivat lopulta siihen, että vuonna 1900 asetettiin virallinen parlamentaarinen komitea tutkimaan tilauksiin liittyviä mahdollisia väärinkäytöksiä.

Komitean edessä todistaneet upseerit joutuivat ymmärrettävästi puolustautumaan puolueellisuusepäilyjä vastaan. Amiraliteetin DNO, kontra-amiraali E.F.Jeffreys kertoi komitealle Kynochin saaneen tilaukset myös vuosina 1898 ja 1900, koska aiempien kokemusten perusteella siltä voitiin olettaa saatavan nopeampia ja laadukkaampia kordiittitoimituksia kuin muilta yrityksiltä. Jeffreysin yksiselitteisen kommentin mukaan Kynoch ja National Explosives olivat "the two best firms in the market."(507) Komitean keräämien tietojen valossa väite tuntuu oudolta. Kynoch oli 1900 muita yrityksiä selvemmin jäljessä toimitusaikataulustaan(508) ja sen viimeisimpien tilauksien laatutaso oli osoittautunut heikoksi. Woolwichin tarkastajat olivat hylänneet 1899-1900 peräti 54 % Kynochin toimittamasta kordiitista heikon laadun vuoksi. Tarkastusviranomaiset hylkäsivät normaalisti osan yritysten toimittamasta kordiitista, mutta Kynochin luku oli korkeampi kuin muilla tutkituilla yrityksillä. Parhaimmat yritykset viimeisten toimitusten laatutason perusteella olivat Cotton Powder ja National Explosives. Edellisen kordiitista oli hyväksytty 89 % ja jälkimmäisen 69 %.(509) DNO Jeffreys ei pitänyt näitä viimeisimpiä lukuja oleellisina, vaan hän viittasi vain edeltävien vuosien tutkimuksiin, joissa Kynoch oli pärjännyt yhtä hyvin kuin National Explosives.(510)

Vaikka Jeffreys olisikin ollut tyytyväinen Kynochin tuotteiden laatuun ja toimitusaikoihin, sitä eivät olleet kaikki ne sotaministeriön edustajat, jotka seurasivat materiaalin soveltumista todellisen sodan olosuhteisiin eteläisessä Afrikassa. Maavoimien materiaalihuollosta vastaava kenraali Brackenbury oli katkerana tammikuussa 1900 valittanut kirjeessään sotaministerille, Lansdownen markiisille Kynochin toimittamien kivääripatruunoiden erittäin huonoa laatua.(511) Oppositiossa olevia liberaaleja edustava Reginald McKenna nosti asian esille parlamentissa, mutta sotaministeriön finanssisihteerin Joseph Powell-Williamsin mukaan kyseessä oli vain yksittäinen epäonnistuminen ja yrityksen tuotanto oli muuten ollut laadukasta.(512) Julkisesti kummankaan aselajin edustajat eivät olleet halukkaita myöntämään tehneensä vakavia virheitä sotamateriaalin hankinnassa.

Kun todisteita väärinkäytöksistä ei löytynyt, komitea totesi (1.8.1900) vakuuttuneensa, että tilausten ainoana myöntämisperusteena oli ollut yleinen etu. Käytännössä ainoana korjausehdotuksenaan se kehotti jatkossa antamaan mahdollisuuden tarjousten muuttamiseen muillekin kuin vain kahdelle yritykselle.(513) Tämä suhteellisen maltillinen loppulausunto ei syntynyt yksimielisesti. Vähemmistöön jääneet jäsenet olivat vaatineet selvästi kriittisempää arviota hankintaviranomaisten toiminnasta.(514) Ilman seurauksia komitean toiminta ei kuitenkaan jäänyt. Vaikka komitean loppulausunto oli sotamateriaalihankinnoista vastaavien upseerien kannalta myönteinen, näiltä ei ollut voinut jäädä huomaamatta miten vaikeaa oli ollut löytää rationaalisia ja julkisuuden kestäviä perusteluja aikaisemmalle toiminnalle, kun se joutui tutkinnan kohteeksi. Tämä epäilemättä vaikutti tilauksien jakaantumiseen jatkossa.

Komitean toiminnan päättyminen ei poistanut asiaa julkisuuden valokeilasta. The Timesin palstoilla käytiin loka- ja marraskuussa 1900 kiivasta keskustelua komitean raporttiin perehtyneiden lukijoiden kritisoidessa voimakkaasti hankintaviranomaisia, jotka luonnollisesti puolustautuivat hyökkäyksiä vastaan. Tilauspäätöksiä tehneitä henkilöitä syytettiin yleensä ammattitaidon puutteesta ja puolueellisuudesta.(515) Nimimerkki "Administrator" näki taustalla osastopäälliköiden nopean vaihtuvuuden, minkä seurauksena he ovat riippuvaisia pitkään tehtävissään toimineista alaisistaan. Siten heillä oli hyvin vähän mahdollisuuksia muuttaa alaisuuteensa saamansa osaston toimintaa, ja sen toiminnalle leimalliset käytännöt ja perinteet muuttuivat hyvin vähän ulkopuolisista muutosvaatimuksista huolimatta.(516)

Virkamiesten ammattitaitoa enemmän poliitikkoja kiinnosti muiden poliitikkojen rooli hankinnoissa. Lontoolainen Morning Leader julkaisi vuoden alussa artikkelin tunnetun Chamberlainin poliitikkosuvun ja tiettyjen sotamateriaalia valmistavien yritysten välisistä yhteyksistä. Huomio keskittyi eteenkin Kynochiin, koska suvun jäsenet omistivat lehden tietojen mukaan yhtiön osakkeita 250 000 punnan arvosta ja yhtiötä johti Arthur Chamberlain, vaikutusvaltaisen ja kiistellyn siirtomaaministeri Joseph Chamberlainin veli. Näiden yhteyksien katsottiin olevan syynä mm. siihen, että Kynochin osakkeen arvo oli noussut 15:sta 20 puntaan 1895 kun Joseph Chamberlainista oli tullut siirtomaaministeri. Muiden alan yritysten osakkeiden hinnoissa ei ollut tapahtunut vastaavaa nousua.(517)

Vaalien läheisyyden kannustamana mahdolliseen skandaaliin tarttuivat pian Chamberlainin poliittiset vastustajat. Tämän asemaa tuskin helpotti se, että hallituksen kriitikot olivat jo aikaisemmin nimennet buurisodan "Chamberlainin sodaksi" katsoen sen syntyneen eteläisen Afrikan asioista vastanneen ministerin aggressiivisen politiikan tuloksena.(518) Kynochin tapauksessa kriitikkojen kärkeen astui nuori, mutta näkyvä parlamentaarikko, David Lloyd George, joka oli Chamberlainin politiikan kiivas vastustaja. Lloyd George oli käsitellyt Chamberlainin ja Kynochin välisiä suhteita jo puheessaan parlamenttivaalien alla 1895(519) ja jälleen vaalien alla elokuussa 1900 hän tarttui uudelleen aiheeseen. Viitaten sotaministeriön tilauksia käsitelleen komitean raporttiin, Lloyd George syytti alahuoneessa Chamberlainia käytännössä henkilökohtaisen taloudellisen hyödyn tavoittelusta. Selvästi närkästynyt siirtomaaministeri puolustautui toteamalla ettei hänellä ollut mitään tekemistä veljensä liiketoiminnan kanssa samalla tavalla kuin tällä ei ollut mitään tekemistä ministerin politiikan kanssa.(520)

Vaalien jälkeen 10.12.1900 Lloyd George palasi aiheeseen esittelemällä lakiehdotuksen, jonka mukaan hallituksen ministerillä ei saisi olla "suoraa tai epäsuoraa" osuutta yrityksestä, joka kilpailee valtion tilauksesta. Perusteluna lakiehdotukselleen hän otti esille Chamberlainin suvun useissa yrityksissä omistamat osakkeet. Lloyd George sai ehdotuksellaan aikaan vilkkaan keskustelun, joka jakoi alahuoneen voimakkaasti kahtia pitkälti puoluerajojen mukaisesti. Siten ehdotus kaadettiin huolimatta opposition Chamberlainin kohdistamasta voimakkaasta kritiikistä.(521) Chamberlainin asemaa kriisi ei siten kaatanut, mikä oli osaltaan Arthur Balfourin ansiota. Tämä oli puolustanut ministerikollegansa menestyksekkäästi kääntämällä kysymyksen viranhaltijan laajojen yhteiskunnallisten suhteiden hyödyllisyyteen,(522) minkä jälkeen asia hautautui alahuoneessa vähitellen muiden puoluepoliittisten ristiriitojen joukkoon.

Vuosina 1900-1903 toimeenpannun maavoimien aseistuksen kehittämisohjelman ja buurisodan seurauksena ammusten kysyntä kasvoi huomattavasti, joten laivaston ja maavoimien hankkijoiksi oli otettava uusia yrityksiä, mihin epäilemättä ajoi myös vuoden 1900 komiteakuulustelut. Tilauksia alettiin nyt jakaa kaikille niille kuudelle yrityksille, jotka olivat olleet vuoden 1894 luettelossa. Tosin kaksi "hovihankkijaa" saivat yleensä suurimmat räjähdysainetilaukset aina vuoteen 1907 asti, jolloin molemmat yritykset suljettiin täysin tilausten ulkopuolelle ilmeisesti huonolaatuisten toimitusten seurauksena. Useimmat vuoden 1894 jälkeen alalle tulleet yritykset oli edelleen suljettu tilausmahdollisuuksien ulkopuolelle.(523)

Useimmillaviranomaisten tilausten jakaantumiseen tyytymättömillä yrityksillä ei ollut oleellista mahdollisuutta muuttaa tilannetta.Tilanne oli toinen Nobel-Dynamite Trust Companyn osalta, jolla oli alan suurimmat taloudelliset resurssit ja innovatiivinen johto. Vaikka Nobel-yritykset olivat aloittaneet toimintansa siviilipuolen räjähdetoimittajana, 1890-luvulle tultaessa trustin johto oli päättänyt vallata markkinat myös sotilaallisella puolella, jonka markkinanäkymät kiihtyvän kilpavarustelun oloissa olivat erityisen hyvät. Yhtiö oli saanut huomattavia tilauksia ja lisenssituloja ballistiitistaan ulkomailta, ja se aikoi saada osansa myös Britannian valtion tilauksista.(524)

Jäätyään 1894 ruutitilausten ulkopuolelle Nobel Trustin johto alkoi välittömästi suunnitella, millä keinoilla se voisi kiertää hankintaviranomaisten päätöksiä ja saada osansa julkista tilauksista. Se aloittikinpian neuvottelut tuotannollista yhteistyöstä ja tilausten jakamisesta pahimpana brittiläisenä kilpailijanaan pitämänsä Kynochin kanssa, ja näiden jo loppusuoralle ehtineiden neuvottelujen päättyminen tuloksettomana 1896 oli epäilemättä amiraliteetin ja maavoimien hankintaviranomaisille helpotus.(525) Nobelin johdon keinot eivätloppuneet siihen. Se käytti omaa valtavaa tuotantokapasiteettiaan hyväkseen 1890-luvulla myyden erittäin korkeilla hinnoilla kordiitin valmistusaineita sekä valtiollisille että yksityisille kilpailjoilleen, kun aineista oli pulaa markkinoilla.(526) Vuosikymmenen lopussa se yritti jopa hankkia itselleen monopolin näiden aineiden myyntiin ostamalla kaikki markkinoilla olleet varastot.(527)

Oman asemansa vahvistamisen kannalta Nobelin tuloksekkaimmaksi menetelmäksi osoittautuivat yritysostot. 1897 se osti osan BSA:n liiketoiminnasta hyökäten näin Kynochia vastaan sen kotikaupungissa. Kynoch oli laajentanut toimintaansa metalliteollisuuden puolelle, ja sen siellä tekemien voittojen leikkaaminen oli Nobel´s Explosivesin toimitusjohtajan Thomas Johnstonin määrittelemänä tavoite. 1898 Nobel´s Explosives aloitti yritysostot omalla alallaan ostamalla British Explosives Syndicate Ltd.:n, vasta vuonna 1891 perustetun kilpailijan.(528) 1907 Nobel osti määräysvallan New Explosivesissa(529) ja 1911 Cotton Powderissa.(530) Osakkeiden haaliminen tapahtui salaisesti, koska Nobel´s Explosivesin johto arvasi sotaministeriön ja amiraliteetin suhtautuvan kielteisesti yrityksen pyrkimyksiin hallita markkinoita, vaikka ne eivät enää suhtautuneetkaan siihen buurisodan jälkeen samanlaisella vastenmielisyydellä kuin ennen sitä.Nobelin omissa asiakirjoissa ei näiden uusien salaisten tytäryhtiöiden nimiä koskaan mainittu, vaan niihin viitattiin "E", "X" ja "L" -yhtiöinä.(531) Salailupyrkimykset olivat ilmeisen onnistuneita, sillä Nobel-yhtiöiden historiaa tutkinut W.J. Reader tuli tutkimuksissaan siihen tulokseen, etteivät kordiittitilauksista Cotton Powderin ja New Explosivesin kanssa neuvotelleet brittiviranomaiset tienneet ennen I maailmansotaaasioivansa Nobelin tytäryhtiöiden kanssa, vaan pitivät näitä sen kilpailijoina!(532)

Nobelin toiminta oli niin tuloksellista, että vuoteen 1913 mennessä Nobel´s Explosives, sen julkiset ja salaiset tytäryhtiöt, ja trustin liittolaisten omistama Chilworth Gunpowder toimittivat yhdessä75 % Britannian valtion tarvitsemasta kordiitista, Nobelin"virallisen" osuuden ollessa vain 33 %.(533) Näin asevoimien hankintaviranomaisten pyrkimys estää sen nousu alaa dominoivaksi yritykseksi oli epäonnistunut, vaikka viranomaiset eivät sitä itse olisi ymmärtäneetkään.

10.3. Lobbausta, puolueellisuutta vai suunnitelmallisuutta?

Tarkasteltaessa Britannian asevoimien kordiittitilausten jakaantumista vuoden 1894 jälkeen on selvää ettei niitä jaettu yksityisille yrityksille yksinomaan hinnan, laadun ja toimitusvarmuuden kaltaisilla syillä, joiden voisi olettaa olevan ratkaisevia jakoperusteita tarkastellaan asiaa sitten valtakunnan puolustuskyvyn ylläpitämisen edellytyksien tai hallitsevan liberalismin ajatusmaailman kannalta. Selvät poikkeamat näistä periaatteista tulivat selväksi jo aikalaisille aiheuttaen Chamberlain-Kynoch-kohun kaltaisia ilmiöitä, joihin kuului epäilyjä yksityisten taloudellisten intressien hallitsevasta vaikutuksesta julkiseen politiikkaan.

Voidaan kuitenkin hahmotella toisenlaisiakin selityksiä. Kordiittitilausten kannalta pitkälti uskottava ja myös lähes ainoa on Clive Trebilcockin "suunnitteluteoria", jossa hän näkee tilauksien jakamisen perusteena olleen viranomaisten pyrkimysten luoda uutta tuotantokapasiteettia Britanniaan motiivinaan varautuminen mahdolliseen tulevaan sotaan, joka oli aina näköpiirissä kilpavarustelun aikakaudella. Sotilasräjähdysaineita ei voinut varastoida suuria määriä alan nopean teknologisen kehityksen aiheuttaman vanhentumisvaaran vuoksi. Ainoaksi mahdollisuudeksi jäisi siten sellaisen teollisen tuotantokapasiteetin luominen, joka voisi vastata sodanajan nopeasti kasvaneeseen kysyntään. Tämä tavoitteenaan maavoimien DAC ja laivaston DNO pyrkivät manipuloimaan yksityisiä yrityksiä tuotantokapasiteetin laajennuksiin. Antamalla yritysten tuotantokapasiteettia suurempia tilauksia muutamalle yritykselle laivaston ja armeijan hankinnoista vastaavat upseerit pyrkivät kannustamaan uusien investointien tekemistä.(534)

Trebilcockin kuvaamaa suunnittelua selvästi tapahtuikin, mutta vain siinä määrin kuin se soveltui perinteiseen luettelo- ja suosituimmuusjärjestelmään. Vuoden 1894 tarjouskilpailun voittaneet Kynoch ja National Explosives saavuttivat hankintaviranomaisten silmissä erityisaseman ainoina varmasti luotettavina yrityksinä. Niiden ensimmäiset toimitukset olivat onnistuneita ja siten amiraliteetin virkamiehet eivät nähneet mitään itselleen riittävän tärkeää syytä etsiä uusia kordiitin toimittajia. Kilpailuttamisella saavutettavat kustannussäästöt eivät olleet riittävää syy antaa tilauksia yrityksille, joiden luotettavuudesta ei voitu olla ehdottoman varmoja. Sama tilanne koski mahdollisuutta laajentaa maan tuotantokapasiteettia uusien ottamalla uusia yrityksiä tuottajien joukkoon.(535)

Käsitys yrityksen luotettavuudesta perustui lähes yksinomaan hankinta- ja tarkastusviranomaisten omiin kokemuksiin tilaamansa materiaalin luotettavuudesta. Muista lähteistä tietoa ei kerätty(536) ja siten hankintavirkamiesten todelliset tiedot räjähdysaineteollisuuden yrityksistä tai niiden tuotannosta olivat kaikkea muuta kuin kattavia ja näyttävät usein perustuneen virheellisiin oletuksiin ja tietoihin.(537) Amiraliteetti tulkitsi luotettavuuskriteeriään niin tiukasti, että se ei näyttänyt luottavan edes sotaministeriön hankintaviranomaisten käsityksiin. Siten yrityksen pääseminen sotaministeriön kordiittiluetteloon ei automaattisesti tehnyt siitä amiraliteetin silmissä luotettava.(538) Koska hankintavirkamiehet luottivat vain omiin ensikäden kokemuksiinsa, tilaamista uusilta tuottajilta pidettiin riskinä, jonka ottamista erityisesti amiraliteetissa mielellään vältettiin,(539) mikä taas vaikeutti oleellisesti muiden kuin "hovihankkijoiden" mahdollisuuksia todistaa oma luotettavuutensa.

Hankintavirkamiesten pyrkimys suosia Kynochia ja National Explosivesia ei perustunut ainoastaan pyrkimykseen hankkia laadukasta kordiittia lyhyellä tähtäimellä, vaan he pyrkivät ylläpitämään ja laajentamaan kordiitin tuotantokapasiteettia kriisiaikoja varten. Britannian koko räjähdysaineteollisuuteen kapasiteettia tämä ei koskenut vaan vain ja ainoastaan luotettavina pidettyjen yritysten tehtaita.(540) Tämän politiikan perusta oli luotu jo 1894, jolloin sotaministeriön finanssisihteeri William Woodall oli ilmoittanut, että vaikka "the policy of the Government was to keep alive as fully as possible the sources of private supply", ministeriö pyrki keskittämän tilaukset "kahdelle tai mahdollisesti enintään kolmelle" yritykselle. Perustellessaan tätä käytäntöä Woodall ilmoitti viranomaisten ajattelevan vain elinkoinelämän parasta, koska siten maahan ei syntyisi hallituksen toiminnan tuloksena kannattamatonta ylikapasiteettia.(541) Vuoden 1900 komitean edessä todistaessaan Jeffreys puhui lähinnä ylpeältä vaikuttaen Kynochista ja National Explosivesista ilmoittaen, että "these two large firms have been built up and developed in every possible way by the Navy"(542) Alfred Major meni vielä pitemmälle väittämällä, että viranomaiset olisivat tilauksillaan luoneet yksityisen kordiittiteollisuuden.(543)

Jeffreysin puheet eivät olleet perusteettomia. Vuoden 1894 jälkeen Kynoch oli aloittanut huomattavan lisäkapasiteetin rakentamisen. Se rakensi kaksi uutta tehdasta, joista ensimmäinen rakennettiin jo samana vuonna Arklow´hon Irlantiin(544) ja toinen puolestaan 1897 Kynochtownin nimen saaneelle paikkakunnalle Essexiin. Samalla yhtiön kokonaispääoma nostettiin puoleen miljoonaan puntaan(545) ja vuoteen 1901 mennessä jo miljoonaan puntaan.(546) Myös National Explosivesin tehtaita laajennettiin huomattavasti. Muille yrityksille buurisodasta lähtien annettujen tilauksien vaikutus oli tuloksekkain Cotton Powderin osalta, joka nousi ensimmäiseen maailmasotaan mennessä toiseksi suurimmaksi brittiläiseksi sotilasräjähdysaineiden valmistajaksi.(547)

Tuotannon ja siten liiketoiminnan nopeasta laajentumisesta huolimatta tilanne ei ollut täysin ihanteellinen niille yrityksille, joilla oli special relationship asevoimien hankintaviranomaisiin. Ensinnäkään yritysten laajentuminen ei välttämättä johtanut suoraan suuriin voittoihin. Investoinnit ammusten kuten muunkin sotamateriaalin tuotannossa olivat erittäin kalliita ja niiden maksaminen imi tehokkaasti kassavirran myötä yritykseen tulleita varoja. Toisaalta Britannian valtion tilaukset eivät välttämättä olleet erityisen kannattavia. Ne olivat kyllä suuria, mutta viranomaiset olivat oman Waltham Abbeyn tuotantolaitoksensa toiminnan pohjalta hyvin selvillä kordiitin valmistuskuluista ja kieltäytyivät tältä pohjalta maksamasta ylisuurina pitämiään hintoja.(548) Waltham Abbey vahvisti Britannian viranomaisten neuvotteluasemaa myös sikäli etteivät he ammuksia hankkiessaan olleet täysin riippuvaisia yksityisistä yrityksistä, vaan saattoivat rauhan aikana hankkia osan tarvitsemastaan kordiitista omista tuotantolaitoksistaan.(549)

Britannian valtion tilauksiin verrattuna muiden maiden hallitusten tilaukset olivat huomattavasti kannattavampia.(550) Ne olivat pakotettuja maksamaan korkeampia hintoja kordiitistaan, sillä suurvaltoja lukuun ottamatta monilta mailta puuttui riittävä kotimainen teknologinen ja tuotannollinen kapasiteetti armeijoidensa varustamiseen uusimman teknologian mukaisilla ammuksilla ja siten niiden neuvotteluasema suhteessa alan tuottajiin ei ollut yhtä vahva kuin Britannian valtiolla. Nobel-trustin kaltaisten suurten tuottajien keskinäiset markkinoiden jako- ja hintojen säätelysopimukset puolestaan pitivät huolta siitä, etteivät hallitukset voineet tehokkaasti kilpailuttaa keskenään tuottajia.(551)

Suuret investoinnit aiheuttivat puolestaan alalle ylikapasiteettia, eivätkä viranomaiset olleet tilauksillaan aina halukkaita varmistamaan, että se kapasiteetti, jota he olivat auttaneet luomaan, pysyi myös käytössä.(552) Sotaministeriön DAC oli 1900 puhunut innokkaasti uuden teollisuustuotannon luomisesta valtion tilauksien varaan, mutta 1906 hän saattoi jo ilmoittaa, että mikäli muutama alan yrityksistä joutuisi lopettamaan tuotantonsa, muiden yritysten tuotantokapasiteetti olisi edelleen riittävä valtion tarpeisiin. Siten National Explosives joutui sulkemaan vuosiksi tehtaansa menetettyään valtion tilauksensa 1900-luvulla.(553) Tämä viranomaisten linja loi epävarmuutta alalle, mikä johti puolestaan yritysten yhä voimakkaampiin pyrkimyksiin liittoutua keskenään ja siten varmistaa edes tyydyttävä kannattavuus kaikissa oloissa.

Vuoden 1900 parlamentaarisen komitean pöytäkirjat eivät varsinaisesti tue Joseph Chamberlainin innokkaimpien kriitikkojen esittämiä väitteitä. Ratkaiseva syyt Kynochin suosimien taustalla olivat virkamiesten asenteet ja hankintakäytäntö, ei niinkään poliittinen lobbaus. Tämä ei tarkoita, ettei lobbausta olisi harjoitettu aktiivisesti Kynochin puolesta. Politiikassa toimineiden Joseph ja Austen Chambelainin osallistumisesta siihen ei löytynyt oleellisia todisteita, sen sijaan Kynochin johtaja Arthur Chamberlain pyrkimys vaikuttaa hankintaviranomaisiin työllisyysargumenttien avulla tuli kiistattomasti todistetuksi. Tehtaidensa työtilanteen uhatessa heikentyä Chamberlain tiedotti asiasta ministeriöitä ja varoitti joutuvansa irtisanomaan suuren joukon työntekijöitä, mikä sinänsä oli tavallista sotatarviketehtailijoiden keskuudessa.(554) Esittäessään näitä uhkakuviaan Chamberlain sai voimakasta tukea useilta irlantilaisilta parlamenttiedustajilta, hallintoviranomaisilta ja ylimyksiltä. Arklow´n tehtaan perustaminen oli tapahtunut yhteistyössä näiden piirien kanssa, jotka olivat halunneet houkutella Irlantiin modernia teollisuutta. Onnistuttuaan tässä irlantilaiset MP:t pyrkivät järjestelmällisesti pitämään tehtaan toiminnassa. Yksi näistä parlamenttiedustajista oli Patrick O´Brien, joka kuului vuoden 1900 komiteaan tuoden sen piirissä esille oman ja kollegojensa pyrkimykset Arklow´n työtilanteen turvaamiseksi.(555) Tässä ei sinänsä katsottu olevan lobbaavien poliitikkojen osalta mitään salattavaa, mutta ministeriöiden hankintavirkamiehet kielsivät jyrkästi, että työllisyyskysymyksillä olisi vaikutusta heidän toimintaansa.(556)

Todellista vaikusta lobbauksella Arklow´n ja Kynochin puolesta oli tilauspäätöksiin ainakin 1898, jolloin tehdyn tilauspäätöksen Director of Contracts ilmoitti olevan "a political allocation for which Mr Powell-Williams takes entire responsibility" vierittäen näin syyn tilauksesta poliittisesti valitulle esimiehelleen, sotaministeriön raha-asioista vastaavalle nuoremmalle ministerille.(557) Toistuvaa vaikutusta tilauspäätöksiin lobbauksella tuskin oli. Käytännössä kordiittitilausten jakaantuminen 1894-1907 oli poikkeuksellisen selkeä esimerkki virkamiesten pyrkimyksestä suosia tilauksien avulla suppeaa joukkoa luotettavana pitämiään yrityksiä tasapuolisuus- ja kilpailuttamisvaatimuksista välittämättä.


Viitteet

465. Lundström 1974, s. 14-15.

466. Nobel-yhtiöiden perustaminen ja kehitys on yleensä saanut suhteellisen vähän huomiota verrattuna Alfred Nobelin toimintaan keksijänä tai rauhanaatteen tukijana, tämä siitäkin huolimatta, että niillä on ollut kiistattoman suuri merkitys kemianteollisuuden ja alan yritysten kehitykselle useissa maissa. Nimenomaan Nobel-yhtiöihin keskittyvistä tutkimuksista pioneeriasemassa on Ragnhild Lundströmin tutkimus Alfred Nobel som internationell företagare. Uppsala Studies in Economic History 10. 1974.

467. Lundström 1974, s. 215-257; Reader 1970, s. 67-88.

468. Trustiin liittyi brittiläinen Nobel`s Explosives, neljä saksalaista yhtiötä (joista itse asiassa vain suurin eli Dynamit-Actien-Gesellschaft oli alunperin Alfred Nobelin aloitteesta perustettu) ja neljä edellisten tuotteita myyvää yhtiötä. Alfred Nobel oli 1880-luvun kuluessa myynyt huomattava määrä yhtiöidensä osakkeita ja siten hän sai haltuunsa 1886 perustetun nimeään kantaneen trustin osakkeista vain 8 %. Hänestä tuli myös sen kunniapuheenjohtaja ilman oleellista liiketaloudellista vaikutusvaltaa yhtiön asioihin, mitä hän ei välttämättä halunnutkaan. Lundström 1974, s. 213, 255.

469. Esim. Bond 1983, s. 45; Lundström 1974, s. 11.

470. Lundström 1974, s. 213-214.

471. Richardson 1968, s. 280.

472. Reader 1970, s. 34-35.

473. Lundström 1974, s. 29.

474. ks. esim. Sampson 1977, s. 34-35.

475. Report from the Select Committee on Explosive Substances 1874, s. V-XI.

476. Hamilton 1916, s. 230-231.

477. Reader 1970, s. 25.

478. Lundstöm 1974, s. 36-44.

479. Report from the Select Committee on Explosive Substances 1874, Q. 3439.

480. Reader 1970, s. 23.

481. Reader 1970, s. 125, 128-130.

482. Bond 1983, s. 41.

483. The Times 3.6.1899.

484. Reader 1970, s. 140-141.

485. Hansard: 4th ser. vol. xvi 17.8.1893, c. 429-432.

486. Trebilcock 1966, s. 376; Haldane 1929, s. 65; The Times mm. 2.9.1893, 5.9.1893, 7.9.1893, 12.9.1893, 14.9.1893, 18.9.1893.

487. Hansard: 4th ser. vol. ix 7.3.1893, c. 1239; 9.3.1893, c. 1442; 11.3.1893, c. 1705-1706; vol. xvi 17.8.1893, c. 429-432; 21.8.1893, c. 633-636; 24.8.1893, c. 976-978; 28.8.1893, c. 1206-1207; 29.8.1893, c. 1361-1262; vol. xix 8.12.1893, c. 829; vol. xx 11.1.1894, c. 1338.

488. Reader 1970, s. 142-143.

489. Hansard: 4th ser. vol. xxviii 6.8.1894, c. 126.

490. Trebilcock 1966, s. 366.

491. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, s. viii.

492. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5945-5946.

493. Reader 1970, Appendix IV, Table A4(j).

494. The Times 16.3.1900, 26.4.1900, 15.2.1901.

495. Reader 1970, Appendix IV, Table A4(j).

496. Reader 1970, s. 148.

497. Amiraliteetin omaperäisen teorian mukaan yritys, joka toimittaisi kordiittia molemmille aselajeille, joutuisi näiden molempien "ahdistelemaksi", joten toimittajien jakaminen ministeriöiden kesken olisi kaikkien osapuolten etujen mukaista. Tämä teoria ei saanut ymmärrystä enempää sotaministeriön, vuoden 1900 komitean jäsenten kuin tilauskantansa maksimoimiseen pyrkivän Kynochinkaan piirissä. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5821, 5944-5945, 6033-6034, 6040, 6296-6299.

498. The Times 16.10.1900.

499. Ministeriöiden välisen vanhan työnjaon pohjalta sotaministeriön DAC huolehti käytännön järjestelyistä myös laivaston räjähdysainetilauksien yhteydessä, vaikka amiraliteetin johtokunnalla olikin asiassa virallisesti lopullinen päätösvalta. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5761, 5762, 5927.

500. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5701-5767.

501. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5722-5773, 5786, 6416.

502. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5828, 5853-5854.

503. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5958-5960.

504. The Times 20.10.1900; Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 6294-6295.

505. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5772-5773, 5814.

506. Trebilcock 1966, s. 378.

507. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5974.

508. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 7199-7220, 8082.

509. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5824-5827.

510. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5941-5944, 5997.

511. Pakenham 1979, s. 466.

512. Hansard: 4th ser. vol. lxxx 20.3.1900, c. 1330, 1334.

513. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, s. ix.

514. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. s. xxiv-xxix; The Times 18.10.1900, 22.10. 1900.

515. The Times 16.10, 17.10, 18.10, 20.10, 16.11, 23.11 ja 27.11.1900

516. The Times 23.11.1900.

517. Marder 1940, s. 28; Pakenham 1979, s. 466-467. George Kynoch & Co. Ltd.:n (vuodesta 1897 Kynoch Ltd.) perustaja oli birminghamilainen George Kynoch, joka oli vuodesta 1862 rakentanut kotikaupungissaan kukoistavaa ammuksia ja ruutia valmistavaa yritystä. Sen hän oli muuttanut osakeyhtiöksi 1884, jatkaen itse toimitusjohtajana. Riitauduttuaan 1888 muiden osakkaiden muodostaman yhtiön johtokunnan kanssa George Kynoch joutui eroamaan. Seuraavana vuonna yhtiön johtoon valittiin Arthur Chamberlain (Reader 1970, s. 145, 490). Kynoch Ltd. ei ollut "vain" ammusten valmistaja. Vaikka yhtiön suhde tärkeimpään asiakkaaseen eli Britannian valtioon oli pitkään vakaa, George Kynochin seuraajat jatkoivat hänen aloittamaansa laajentumista muille aloille ja 1900-luvun alussa Kynoch valmisti mm. erilaisia metallituotteita paperia, saippuaa ja kynttilöitä. Syyksi laajentumiselle Kynochin johtokunta ilmoitti ammusten kysynnän voimakkaat vaihtelut. The Times 20.10.1900, 19.6.1902.

518. Jay 1981, s. 241.

519. Grigg 1974, s 13-17.

520. Hansard: 4th ser. vol. lxxxvii 8.8.1900, c. 1011-1014.

521. Hansard: 4th ser. vol. lxxxviii 10.12.1900, c. 397-480.

522. Judd 1977, s. 226.

523. Trebilcock 1966, s. 369; Reader 1970, s. 191, Appendix IV, Table A4(j).

524. Reader 1970, s. 143-144, 173, 191.

525. Trebilcock 1966, s. 371; Reader 1970, s.145-146.

526. Reader 1970, s. 148.

527. Trebilcock 1966, s. 371-372.

528. Reader 1970, s. 146-147.

529. Reader 1970, Appendix IV, Table A4(j).

530. Reader 1970, s. 190-191.

531. Reader 1970, s. 192.

532. Reader 1970, s. 173-174, 192.

533. Nobel´s Explosivesin tytäryhtiöistä British Explosives Syndicaten osuus oli 9 %, Cotton Powderin 14 % ja New Explosivesin 9 % eli yhtensä 32 %. Köln-Rottweilerin ja Vickersin omistaman Chilworth Gunpowderin osuus oli 10 %.Reader 1970, Appendix IV, Table A4(j).

534. Trebilcock 1966, s. 372-375.

535. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5974-5976.

536. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 6285, 6274-6277.

537. The Times 16.10.1900, 16.11.1900.

538. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5928, 5930, 5941, 6092-6096.

539. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5814, 5817, 5976, 5979.

540. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5864-5867.

541. Hansard: 4th ser. vol. xxviii 6.8.1894, c. 126.

542. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5979.

543. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5905.

544. Arthur Chamberlainin raportti (s.a.) Arklow´n tehtaan rakentamisesta ja sen taustalla olleista motiiveista, ote W.H.B. Courtin 1965 toimittamassa dokumenttikokoelmassa, s. 113.

545. Reader 1970, s. 146.

546. The Times 13.6.1901.

547. Trebilcock 1966, s. 374.

548. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 6138.

549. Trebilcock 1966, s. 364.

550. Trebilcock 1966, s. 373.

551. Reader 1970, esim. s. 125-162.

552. Trebilcock 1966, s. 374.

553. Trebilcock 1977, s. 18-19.

554. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5855, 5899.

555. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5911-5916, 6554-6564, 7792-7803, 10035-10042; Hansard: 4th ser. vol. lxxxi 23.3.1900, c. 188, 29.3.1900 c. 692.

556. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 5859-5861.

557. Report From the Select Commitee on War Office Contracts 1900, Q. 9252.


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle