Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle

8. Yksityisen sotatarviketeollisuuden kasvu

8.1. Laajeneva sotateollinen pohja

1880-luvulla alkanut uusi kilpavarustelun aalto ja sen myötä jatkuvaan kasvuun siirtyneet sotilasbudjetit merkitsivät ennen näkemättömän voimakkaan kasvun aikaa Britannian sotateollisuusyrityksille varsinkin kun niiden suhteellinen osuus asevoimien kaikista tilauksista samalla kasvoi sotaministeriön alaisten valtiollisten tuotantolaitosten kustannuksella. Yksityisten osuus julkisista tilauksista alkoi kasvaa voimakkaasti vuoden 1889 laivastolain hyväksymisen jälkeen. Siihen kuulunut rakennusohjelma oli ensimmäinen, joka toi suuria pitkäaikaisia tilauksia yksityisille yrityksille.(334) 70 erikokoisen aluksen ja niiden vaatimien aseiden valmistamisesta suunnitellussa 4,5 vuodessa ei voinut onnistua ilman, että pääosaa työstä annettaisiin yksityisille yrityksille. Aseiden ja panssarilevyjen valmistavien yksityisten yritysten tuotannollisen kapasiteetin ei kuitenkaan sekään riittänyt, mikä tuli havainnollisesti esille kun aseiden puute muuttui monien alusten valmistumista haittaavaksi pullonkaulaksi. Sotamateriaalihankinnoista vastaavat virkamiehet ryhtyivät aktiivisesti etsimään uusia yhteistyökumppaneita. Julkiset ja yksityiset intressit kohtasivat ennen kaikkea terästeollisuuden piirissä.(335)

Halukkaita asevoimien tilausten vastaanottajia löytyikin alalta, jonka asema maailmanmarkkinoilla oli samaan aikaan nopeasti huononemassa. Britannian rauta- ja terästeollisuuden kiinnostusta laivastoa ja sen tilauksia kohtaan lisäsi Saksanja USA:n teollisuuden voimistuva kilpailu vuoden 1870-luvun loppupuolelta jälkeen. Vuosina 1875-79 Britannia tuotti vielä maailman valuraudasta 46,0 % ja teräksestä 35,9 %. 1890-luvun alkuun mennessä nämä luvut olivat laskeneet 28,5:een ja 24,6 prosenttiin. Raudan osalta USA ohitti Britannian tuotantoluvuissa 1890 ja Saksa puolestaan 1904. Teräksen osalta sama tapahtui 1886 ja 1893.(336)

Britannian rauta- ja terästeollisuuden aseman heikentyminen johtui uusia ulkomaisia kilpailijoita heikommasta kilpailukyvystä, niitä hitaammin kasvavista kotimarkkinoista ja nopeasti nousevista tullimuureista.(337) Seurauksena oli markkinaosuuksien nopea menettäminen eri puolilla teollistunutta maailmaa. Vapaan kilpailun periaatteiden seurauksena menetettiin myös yhä suurempi osa kotimaan markkinoista. Saksan raudan ja teräksen vienti Britanniaan kaksinkertaistui 1890-luvulla, ja ensimmäiseen maailmansotaan mennessä maasta oli tullut maailman suurin raudan ja teräksen tuoja.(338)

Metalliteollisuuden heikentyneet markkinanäkymät loivat sen keskuudessa voimakkaita vaatimuksia Britannian talouspolitiikan perusteiden muuttamista eli siirtymisestä vapaakaupasta suojatullien aikaan. Iskusanaksi muuttui saksasta lainattu "Zollverein", joka tarkoitti Britannian ja sen imperiumin sulattamista yhdeksi tullialueeksi, jonka ulkorajoja suojelisivat tullimuurit. Tälle ajatukselle löytyi paljon kannatusta teollisuuden keskuudesta, mutta yhteiskunnan muilta aloilta sitäkin enemmän vastustusta. Vahvimmillaan "Fair Trade" -liike oli 1900-luvun alussa, jolloin Joseph Chamberlain onnistui ajamaan konservatiivipuolueen sen taakse. Vuoden 1906 vaaleissa vapaakaupan säilyttämistä kannattanut liberaalipuolue sai kuitenkin konservatiiveista selvän voiton ja siten sen ajama kauppapoliittinen linja säilyi.(339)

Tullimuurien etuna olisi ollut se, että ne olisivat tarjonneet rauta- ja terästeollisuuden yrityksille turvalliset kotimarkkinat, mikä oli tilanne Saksassa ja USA:ssa. Osa brittiläisistä alan yrityksistä onnistui pääsemään tähän tilanteeseen, huolimatta "Fair Trade"-liikkeen tappiosta, ryhtymällä tuottamaan materiaalia, jonka ainoa kotimainen ostaja suostui asioimaan vain oman maan yritysten kanssa. Tuo tuote oli sotamateriaali, josta tuli monille yrityksille tullejakin parempi "suojamuuri".

USA:n tullimuurien nouseminen ja sen oman terästeollisuuden nopea kasvu iskivät erityisen voimakkaasti moniin sheffieldiläisiin yrityksiin. Brownille, Cammellille ja monille muille yrityksille USA oli ollut nopeasti kasvavan rautatieverkostonsa ansiosta erittäin tärkeä markkina-alue(340) ja markkinaosuuksien pieneneminen 1880-luvulla pakotti ne siirtymään yhä laajemmin sotamateriaalin tuotantoon. Yhdysvaltojen markkinoiden menettäminen oli iskenyt voimakkaasti myös moniin muihin yrityksiin, joiden kiinnostus laivaston ja armeijan tilauksia kohtaan kasvoi 1880-luvulta lähtien huomattavasti.

Siirtyminen siviilimarkkinoilta sotilasmateriaalin tuotantoon ei ollut yksinkertainen prosessi, koska alalle tulo oli sekä teknisesti vaikeata että kallista, ja toisaalta onnistunut kilpailukykyisen tuotantokapasiteetin pystyttäminen ei sinänsä tuonut automaattisesti valtion tilauksia. Siten yritykset eivät olleet halukkaita tekemään suuria investointeja ilman viranomaisten selviä viitteitä odotettavissa olevista tilauksista. Niitä tuli vuoden 1888 jälkeen. Hankintaviranomaisten kyseisenä vuonna tekemä kartoitus raskaita tykkejä valmistavien Armstrongin, Whitworthin ja Woolwichin tuotantokapasiteetista osoitti, etteivät ne, yritysten viimeaikaisista laajennuksistaan huolimatta, yksin pystyisi täyttämään kaikkia tulevia valtion tilauksia varsinkin kun Armstrongilla oli samaan aikaan työn alla suuria ulkomaisia tilauksia. Ainoa ratkaisu ongelmaan oli uusien tuottajien löytäminen ja tässä tarkoituksessa viranomaiset kääntyivät vanhojen sotamateriaalivalmistajien Cammellin, Firthin sekä sheffieldiläinen terästeollisuusyrityksen Vickers, Sons & Co. Ltd.:n puoleen kannustaen näitä investoimaan tykkien valmistamiseen tarvittaviin tuotantolaitoksiin. Parhaimmat tulokset saatiin Vickersin osalta, joka saatuaan takeet 200 000 punnan sotamateriaalitilauksista ryhtyi tarvittaviin laajennuksiin.(341)

Viranomaisten pyrkivät myös löytämään uusia panssarilevyjen tuottajia, mikä ei kuitenkaan sinänsä laskenut niitä vaatimuksia, joita yksityisille tuottajille asetettiin. Tiukan, mutta ei välttämättä tasapuolisen seulan läpäisivätkin vain kolme yritystä: Vickers, Sons & Co., konepaja- ja terästeollisuusyritys William Beardmore ja hieman myöhemmin johtava sotamateriaalituottaja Armstrong Ltd.(342) Näistä pitkällä tähtäimellä merkittävin oli Vickers, joka myöhäisestä alalle tulostaan huolimatta ehti 1900-luvun alkuun mennessä syrjäyttää Armstrongin sen johtoasemasta alalla.

Vickers oli yritys, jonka juuret ulottuivat aina 1790-luvulle asti.(343) Yrityksen muuttuessa 1867 osakeyhtiöksi se oli kasvanut noin 1000 henkeä työllistäneeksi yritykseksi, jonka osakepääoman suuruus oli 155 000 puntaa. Sellaisenaan se oli yksi Sheffieldin suurimmista yrityksistä jääden tosin selvästi jälkeen suurimmista kilpailijoistaan Brownista ja Cammellista.(344) Seuraavat vuosikymmenet olivat yhtiölle kasvun aikaa, vaikka se ei edellä mainittujen kilpailijoidensa tavoin ollutkaan laajentunut sotamateriaalituotantoon. Osakepääomaa nostettiin vuoteen 1881 mennessä 750 000 puntaan.(345)

Menestys perustui yrityksen historiaa tutkineiden J.D. Scottin ja Clive Trebilcockin mukaan veljesten T.E. ja Albert Vickersin rooliin yhtiön johdossa. He olivat johtaneet yrityksen käytännön toimintaa 1850-luvulta lähtien, ja 1870-luvulle tultaessa he olivat vahvistaneet asemaansa suhteessa muihin osakkaihin sikäli selvästi, että saattoivat omaksua autoritaarisen johtamistyylin, jossa muilla osakkailla ei juurikaan ollut todellista vaikutusvaltaa. Tästä huolimatta veljekset osasivat sekä ottaa alaisiltaan vastaan neuvoja että delegoida näille tehtäviä. Molemmat Vickersin veljekset olivat opiskelleet tekniikkaa Saksassa ja eteenkin vanhempi T.E. Vickers oli paitsi teknillisesti huomattavan lahjakas myös asialleen täysin omistautunut. Hänen innovatiivinen ja rohkea tuotekehittelynsä nosti Vickers Ltd.:n 1880-luvulle tultaessa rauta- ja terästeollisuuden kärkijoukkoon.(346)

Yrityksen laatutaso ja sen tuotantokapasiteetin nopea nousu olivat epäilemättä ne tekijät, jotka herättivät myös asevoimien kiinnostuksen sitä kohtaan. Ensimmäisten valtion tykki- ja panssarilevytilauksen (1888) taustalla oli neljän vuoden harkinta-aika sotaministeriön osalta. 1884 se oli lähettänyt edustajansa tarkastamaan Vickersin tuotantolaitoksia ja yrityksen johdon mukaan samalla oli saatu lupauksia tilauksista. Yritys oli varautunut niihin laajentamalla tuotantolaitoksiaan, mutta tilaukset jäivät ennen vuotta 1888 tulematta, mikä aiheutti aina 1890-luvulle asti jatkunutta kiivasta sanojen vaihtoa yhtiön johdon ja viranomaisten välillä.(347)

Vickersin toiminnan laajentaminen sotamateriaalin tuotantoon ei tapahtumahetkellä ollut niin suuri suunnanmuutos, kuin miltä se yrityksen kehityksen myöhemmässä valossa näyttää. Muiden brittiläisten teräsyhtiöiden tavoin se oli kärsinyt takaiskuja maailmanmarkkinoilla 1860-luvulta lähtien, mikä oli näkynyt ennen kaikkea keskeisten USA:n markkinoiden menettämisenä. Vickersin Yhdysvaltioihin suuntautuneen harkko- ja levyteräksen viennin vuotuinen arvo oli laskenut vuosina 1864-1885 83 000:sta 4000 puntaan. Teräksestä valmistettujen rautatiemateriaalien vienti oli puolestaan laskenut 1873-1885 100 000:sta alle tuhanteen puntaan.(348) Näistä ongelmista Vickers oli selvinnyt uudistamalla ja laajentamalla tuotevalikoimaansa sekä etsimällä uusia markkinoita. Poikkeuksellisen tehokkaan tuotekehittelyn avulla se sopeutui muuttuviin markkinatilanteisiin niin hyvin, että yrityksen kasvu jatkui vakaana aina 1880-luvulle asti. Osakepääoma nousi 1887 jo 1,5 miljoonaan puntaan. Tuolloin tapahtui selvä käänne huonompaan, mikä oli yrityksen johdon mukaan todiste siitä, että alalla jatkunut lamakausi oli saavuttanut myös Vickersin.(349)

Brittiläisten metalliteollisuusyritysten joukossa Vickersin johto kuului tullisuojaa vaatineiden yritysjohtajien kärkijoukkoon. Vuosina 1884-1886 Britannian talouselämän lamaa tutkineen valtiollisen komission edessä todistaneista rauta- ja terästeollisuuden edustajista pääosa kannattivat vielä vapaakauppaa, mutta alalla oli jo kasvava vähemmistö, joka oli kääntynyt protektionismin kannattajiksi.(350) Näihin kuului T.E. Vickers, joka todisti komission edessä tammikuussa 1886. Hän näki terästeollisuuden laman ainoaksi syyksi ulkomaisten markkinoiden menettämisen tullimuurien nousun myötä. Ainoa todellinen ratkaisu alan ongelmiin oli "Tom" Vickersin mukaan brittiläisen Zollvereinin luomisen, koska vanhat ulkomaan markkinat menettäneiden yritysten tuotevalikoimaa ei voitu laajentaa loputtomiin.(351)

Zollvereinia ei muodostettu ja Vickersin johto vastasi ongelmiin jo perinteiseksi muodostuneella tavallaan eli laajentumalla uusille markkinoita ja kiistattomasti parhaalta vaihtoehdolta näytti asevoimien tarvitsemien terästuotteiden eli tykkien ja passarilevyjen valmistaminen varsinkin kun T.E. Vickers oli 1860-luvulta lähtien askarrellut laboratoriossaan muiden tutkimustensa ohella aseiden valmistukseen liittyvien teknisten kysymysten parissa.(352) Vaikka Vickers yhtiönä laajentui sotamateriaalituotantoon vasta 1888, Vickersin perhe oli tullut alalle jo 1884. Tuolloin perustetun Hiram Maximin suunnittelemia konekiväärejä valmistavan Maxim Gun Company Ltd.:n suurimpiin osakkeenomistajien joukkoon kuuluivat yksityishenkilönä Vickersin veljekset, jotka myös pyrkivät vaikuttamaan yhtiön asioihin. Albert Vickers toimikin yhtiön ensimmäisenä hallituksen puheenjohtajana 1884-1887.(353)

Maximin suunnittelema konekivääri oli ensimmäinen todella onnistunut automaattiase, jota ei tarvinnut edeltäjiensä tapaan pyörittää kammella. Siten se oli selvästi tehokkaampi kuin amerikkalaisen Richard Jordan Gatlingin suunnitteleman konekivääri, jota Armstrong oli valmistanut Britanniassa lisenssillä vuodesta 1870.(354) Maximin demonstraatiot aseensa poikkeuksellisesta tehokkuudesta tekivät vaikutuksen niitä seuraamaan kutsuttuihin arvovaltaisiin vieraisiin, joihin kuului mm. Walesin prinssi ja Edinburghin ja Cambridgen herttuat.(355) Tämä ei kuitenkaan suoranaisesti johtanut tilausten vyöryyn enempää Britanniassa kuin ulkomailtakaan, mikä johtui sotilaiden konservatiivisista asenteista ja vahvan kilpailijan olemassaolosta. Tuo kilpailija oli Torsten Nordenfeldtin 1879 patentoima konekivääri.(356)

Nordenfeldt oli alunperin ruotsalainen pankkiiri, joka oli perustanut 1886 Englantiin osakeyhtiön tarkoituksenaan aseiden valmistamisen aloittaminen. Hänen konekiväärinsä oli teknisesti selvästi Maximia heikompi,(357) mutta puutteita korvasi poikkeuksellisen laaja ja tehokas kansainvälinen myyntiorganisaatio, jonka tuloksekkain edustaja oli kreikkalaissyntyinen Basil Zaharoff,(358) Vuosina 1886-1888 Zaharoff matkusti ympäri Eurooppaa myyden Nordenfeldtin aseita ja pyrkien samalla pilaamaan sen pahimman kilpailijan eli Maximin konekiväärin maineen.(359) Myyntityö näyttääkin alkuvaiheessa onnistuneen sillä Nordenfeldt Guns & Ammunition Companysta muodostui heti perustamisensa jälkeen erittäin kannattava yritys. Perustamisvuotenaan se tuotti sijoitetulle pääomalle peräti 27,5 prosentin osingon.(360)

Yhtiön tulos ei tullut vain konekiväärien valmistamisesta, sillä Nordenfeldt oli kiinnostunut myös sukellusveneiden kehittämisestä, millä alalla hän kuului pioneerien joukkoon. Koska Nordenfeldt ei omistanut omaa telakkaa, hän ryhtyi yhteistyöhön Barrow Shipbuilding Companyn kanssa, joka rakensi ensimmäiset kaksi sukellusvenettä 1886. Niitä Zaharoff kollegoineen onnistui myymään ainakin Kreikalle, Turkille, Espanjalle ja Italialle. Kaksi yhtiötä tiivistivät yhteistyötään muillakin tavoin, Barrow sai oikeuden hyödyntää Nordenfeldtin myyntiverkostoa ja yhteistyön sinetiksi Nordenfeldt sai paikan laivanrakennusyhtiön hallituksesta.(361)

Maxim ja Nordenfeldt olivat yhtiöidensä perustamisesta lähtien kilpailleet keskenään verisesti, mutta varsin pian syntyi ajatus voimien yhdistämisestä. Se katsottiin välttämättömäksi koska molemmat yritykset olivat varsin pieniä tekijöitä Armstrongin, Kruppin ja Schneider-Creusotin kaltaisten alan eurooppalaisten suuryritysten rinnalla.(362) Fuusio tapahtui vuonna 1888. Sen käytännön toteutuksen järjestivät kaksi aikakauden johtaviin kuulunutta pankkiiria, Ernest Cassel ja lordi Rothschild, jotka saivat palkkioksi uuden yhtiön, Maxim Nordenfeldt Guns & Ammunition Company Limitedin osakkeita.(363) Se keskittyi nyt markkinoimaan kahdesta kilpailevasta aseesta paremmaksi myönnettyä Maximia, jota myös Zaharoff alkoi nyt markkinoida, vaikka hän oli käyttänyt edelliset kaksi vuotta samaisen aseen maineen pilaamiseen.(364) Fuusiosta huolimatta uuden yhtiön voimavarat olivat sikäli pienet, ettei se voinut aloittaa tuotantoa yleiseurooppalaisessa mittakaavassa. Siten useiden ulkomaisten yritysten sallittiin aloittaa Maximin konekiväärin valmistus lisenssillä 1880-luvun lopulta lähtien. Näistä ensimmäinen (1888) ja epäilemättä merkittävin oli saksalainen Krupp.(365)

8.2. Kukoistuksen ja epävarmuuden vuodet

Suurten laivaston rakennusohjelmien ja nousevien puolustusbudjettien 1890-luku oli vuosikymmen, jolloin Britannian suurimpien sotateollisuusyrityksien johdon, työntekijöiden ja osakkeenomistajien ei tarvinnut katua alan valintaansa. Yksityiset yritykset kasvoivat laivastomäärärahojen tahdissa ja niiden myötä yksityinen sotateollisuus nousi yhdeksi Britannian tärkeimmistä ja tuottoisimmista teollisuudenaloista.

Sotamateriaalin jatkuvasti laajentuvasta kysynnästä huolimatta kaikkien alalla toimivien yrityksien toiminta ei ollut turvattua. Nopea tekninen kehitys yrityksiltä vaati huomattavia sijoituksia tutkimus- ja kehitystyöhön, jonka tuli myös tuottaa konkreettisia tuloksia. Tippuminen kehityksen kärkijoukosta merkitsisi asiakkaiden menetystä, sillä Royal Navyn johto oli vakaasti päättänyt pitää 1880-luvulla palautetun asemansa maailman teknisesti kehittyneimpinä laivastona. Toisaalta sen materiaalihankinnoista vastaavat upseerit olivat valmiina maksamaan uusien innovaatioiden käytännön sovellutuksien eli aikaisempaa tehokkaampien aseiden, panssarilevyjen yms. jatkuvasti kohonneet hinnat.

Tuloksena oli jatkuva prosessi, jonka olemuksen alan yritykset nopeasti ymmärsivät. Niiden laajat tutkimus- ja kehitysosastot tuottivat järjestelmällisesti aikaisempaa kehittyneempää materiaalia, jota myytiin samaan tahtiin kohoavilla hinnoilla. Yksittäiset suuryritykset käyttivät vuosittain suurimmillaan jopa 80000-100000 puntaa vuodessa tutkimus- ja kehitystoimintaan, ja esimerkiksi Vickersin kehitystoiminta työllisti 1900-luvun alussa pysyvästi 300-400 henkeä. Näin laaja panostus t & k -toimintaan oli yleisesti täysin poikkeuksellista Britannian talouselämässä. Sotateollisuusyritysten myyntitulojen kasvu oli kuitenkin niin nopeaa, että niistä voitiin maksaa tuotanto- ja kehityskulut sekä muut menot, ja silti yritysten kannattavuus pysyi korkeampana kuin siviilituotteita valmistavilla yrityksillä keskimäärin.(366) Skotlantilaisen Fairfield Shipbuilding and Engineering Companyn kannattavuusluvut kuvaavat hyvin tilannetta. Vuosina 1897-1914 Fairfieldin tulot siviilialusten rakentamisesta olivat yhteensä 8 146 000 puntaa, joista kaikkien kulujen vähentämisen jälkeen voitoksi jäi 191 000 eli 2,3 %. Tulot sota-alusten rakentamisesta, lähinnä Britannian laivastolle, olivat samana aikajaksona 9 474 000, josta kulujen jälkeen jäi 1 313 000 eli 13,9 %.(367)

Kehitystoiminnan tavoin sotateollisuusyritysten tuotannon tason oli ylitettävä siviilimarkkinoiden normaali taso. Maavoimien ja laivaston tarvitsema materiaalin laatuvaatimukset ja toimitusajat olivat poikkeuksellisen tiukat ja lisäksi tuotantolinjoja piti kyetä muuttamaan jatkuvasti uusien tuotteiden tullessa tutkimus- ja kehitysosastoilta tuotantoon. Nämä vaatimukset täyttämään pystyvien yritysten tehtaista tulikin vaikuttavia teollisia laitoksia, joissa kehitettyjä parannuksia voitiin soveltaa muihin konepajateollisuuden yrityksiin. Tämä koski lähinnä käsiaseiden valmistusta ja muita tuotantomenetelmiltään lähellä perinteistä konepajateollisuutta lähellä olevia tuotteita. Sen sijaan panssarilevyjen, tykkien ja lavettien tuotantomenetelmät erikoistuivat tavalla, joka teki suurillekin metalliteollisuuden yrityksille mahdottomaksi aloittaa niiden tuotantoa ilman valtavia sijoituksia uusiin tuotantolaitoksiin ja tarvittavan tietotaidon hankkimiseen.(368)

1880-luvulta vuosisadan loppuun merisodankäynnin tekninen kehitys oli erityisen nopeaa panssaroinnin osalta. 1870-luvun puolesta välistä lähtien lukuisissa maissa oli pyritty kehittämään aikaisempaa tehokkaampia panssarilevyjä. 1880-luvun loppupuolella oli viimein teknisesti mahdollista valmistaa kokonaan teräksestä valmistettuja tehokkaita panssarilevyjä. Cammell saavutti tämän merkkipaalun 1888 ensimmäisenä Britanniassa, ja Vickers seurasi perässä jo myöhemmin samana vuonna.(369) Niiden tuotteet syrjäytti pian amerikkalaisen Hayward Harveyn kehittämän valmistusprosessin tulokset. Tämän "Harveyn teräksen" valmistuksen lisenssillä aloittivat pian kaikki kolme sheffieldiläisyritystä: Vickers, Brown ja Cammell. Keksintö ei millään tavalla lopettanut alan yritysten kilpajuoksun omaista tuotekehittelyä, mutta sen teki 1896-1897 käyttöönotettu saksalaisen Kruppin kehittämä uusi teräslejeerinki. Kruppin kansainväliset kilpailijat ostivat pian itselleen oikeuden valmistaa sitä lisenssillä, ja tällä "Kruppin teräksellä" varustettiin 1900-luvun alussa sekä Saksan että Britannian uudet taistelulaivat maiden ajauduttua keskinäiseen kilpavarusteluun.(370)

Myös raskaiden tykkien tekninen kehitys kulki nopeasti 1890-luvulta lähtien. Tuolloin Britanniassa oli vain kolme niiden valmistamiseen laajamittaisesti kykenevää yritystä: Armstrong, Whitworth ja Vickers. Markkinajohtaja oli Armstrong, joka kampanjoi 1890-luvulla voimakkaasti sulkeakseen uuden kilpailijan, Vickersin, laivaston tilauksien ulkopuolelle, mitä ajoi aluksi myös Woolwichin johtaja sir William Anderson, joka Armstrongin tapaan pyrki suojelemaan omaa "markkinaosuuttaan". Andersonin vastustus mureni, kun hankintaviranomaiset asettuivat kannattamaan "uuden yksityisen arsenaalin" laajentamista, mutta Armstrong puolusti markkinaosuuttaan tehokkaammin vetoamalla omiin patentteihinsa, jotka se oli ottanut kehittäessään sittemmin palveluskäyttöön otettuja tykkejä. Patenttiriidan toinen osapuoli Vickers saattoi vastata Armstrongin "sataan patenttiin" kasvavalla joukolla omia patenttejaan, jotka yrityksen oma tuotekehittely oli tuottanut. Tuotannon laajentumisen nimissä amiraliteetti ja sotaministeriö asettuivat kiistassa Vickersin puolelle käytännössä jo 1890-luvun alkupuolella. Vuosikymmenen loppuun mennessä Armstrong oli joutunut myöntämään tappionsa.(371) Armstrongin ja Whitworthin yhdistyttyä 1897 raskaiden tykkien valmistajien määrä säilyi kuitenkin kahdessa.

1904 alalle ilmestyi uusi kilpailija, kun John Brown, Cammell Laird ja Fairfield perustivat yhdessä Coventry Ordnance Works -nimisen yrityksen, jonka tarkoituksena oli alkaa valmistaa raskaita tykkejä ja siten ottaa osansa Armstrong-Whitworthin ja Vickersin jakamista julkisista tilauksista. Vanhoista ristiriidoistaan huolimatta ne asettuivat yhdessä vastustamaan tilausten antamista uudelle kilpailijalleen kampanjoiden sitä vastaan samanlaisilla argumenteilla kuin millä Armstrong oli vastustanut Vickersin tuloa alalle edellisellä vuosikymmenellä. Ne painottivat, että koska kahdella vanhalla yrityksellä oli ollut ratkaiseva rooli palveluskäytössä olevien aseiden kehityksessä, niillä tulisi olla yksinoikeus valtion tilauksiin, pelkät lisenssimaksut patenttien hyödyntämisestä eivät riittäisi. Näiden argumenttien ohella Armstrong ja Vickers leikkasivat hintojaan pyrkien hinnoittelemaan uuden kilpailijansa markkinoilta. Nämä toimenpiteet eivät jääneet ilman tuloksia. Coventry Ordnance Works sai tosin heti perustamisena jälkeen tilauksen sotaministeriöltä, mutta amiraliteetti sulki sen vuosiksi omien tilaustensa ulkopuolelle. Tämä perustui osittain jo 1903 tehtyyn epäviralliseen sopimukseen, jossa amiraliteetti oli sitoutunut antamaan tilauksensa vain Armstrong-Whitworthille ja Vickersille, mikä oli sulkenut tilausten ulkopuolelle pienemmät yritykset kuten Greenwood and Batleyn ja Hydraulic Engineering Companyn, ellei joku niistä pystyisi tuottamaan selvästi käytössä olevia parempia tykkimalleja, mikä oli hyvin epätodennäköistä.(372)

Vaikka Britannian sotateollisuusyritysten kannattavuuden kasvu kytkeytyi selvästi maan laivastobudjettien suuruuteen, Royal Navyn tilaukset eivät useinkaan suoranaisesti olleet yrityksille taloudellisesti yhtä kannattavia kuin ulkomaisten laivastojen tilaukset. Britannian laivaston tilauksilla oli toinen tärkeämpi vaikutus: yrityksen prestigen kasvu. Royal Navyn asema maailman suurimpana, vahvimpana ja teknisesti kehittyneimpänä laivastona oli hyvin tunnettu Mahanin oppilaiden keskuudessa ympäri maailmaan. Monilta mailla, jotka pyrkivät 1800-luvun lopulta lähtien kehittämään laivastojaan, puuttui kuitenkin merisodankäynnin uusien asejärjestelmien rakentamisen edellyttämä monipuolinen teollinen ja teknologinen kapasiteetti. Tämän johdosta ne joutuivat tilaamaan tarvitsemansa aseet ja alukset ulkomailta. Pyrkiessään hinnalla millä hyvänsä saamaan parasta mahdollista laatua kyseiset hallitukset kääntyivät maailman vahvimman laivastoa varustavien brittiläisten yritysten asiakkaiksi.(373)

Ulkomaiden laivastojen alusten rakentaminen brittiläisillä telakoilla ei ollut mikään uusi ilmiö, mutta 1890-luvulla ulkomailta tulevien tilausten kokonaisarvo alkoi nousta voimakkaasti. Britannian laivaston aluksia rakentaneet yritykset ottivat lisätilaukset ilolla vastaan varsinkin kun ne olivat yleensä selvästi tuottoisampia kuin oman maan hallituksen tilaukset. Yritysten lisäksi kaupankäynnin toinen osapuoli hyötyi, sillä ulkomaisten hallitusten motiivit tiedostaneet laivanrakennusyhtiöt rakensivat niille aluksia, jotka pohjautuivat joko osittain tai kokonaan piirustuksiin, jotka amiraliteetin pääsuunnittelija (DNC) ja hänen alaisensa olivat laatineet Royal Navyn omia aluksia varten. Näin ulkomaiden hallitusten Britanniassa rakennuttamat alukset olivat vähintään samalla teknisellä tasolla rakentajamaan laivaston omien uusimpien alusten kanssa. Samalla tasolla oli todennäköisesti myös työn laatu, koska mainettaan vartioivilla yrityksillä tuskin oli varaa myydä edes ulkomaille hutiloiden rakennettuja aluksia. Jos taas yrityksen taloudellinen etu niin saneli, sen kehittämiä uusia innovaatioita sovellettiin ensin ulkomaiden hallituksille rakennettaviin aluksiin, joiden tilaukset saattoivat myös saada etusijan telakoiden työjärjestyksessä,(374) mikä herätti ärtymystä Britannian amiraliteetissa.

Ulkomailta tulleiden tilausten etuna oli myös se, että ne antoivat yritykselle selvästi suuremman toimintavapauden. Yksityiskohtaisen suunnittelun lisäksi yritys sai itsenäisesti valita alihankkijansa, ja sen telakalle tai tehtaisiin ei ilmestynyt asiakasta edustavia, kaikkia työvaiheita tarkasti valvovia tarkastajia. Britannian valtion tilauksien kohdalla näitä tarkastajia saattoi tuotantolaitoksiin ilmestyä jopa 12-15. Itsenäisyyttään vaaliville yrittäjille brittiviranomaisten harjoittama tarkka valvonta ja ohjailu ei ollut tervetullutta, mutta koska ulkomaisten tilauksien saaminen edellytti Royal Navyn tilauksia, tilanteeseen oli vastahakoisesti suostuttava.(375)

Yleisesti brittiläiset tai muiden maiden viranomaiset eivät vastustaneet sotateollisuusyritystensä ulkomaankauppaa. Vaikka se saattoi aiheuttaa ongelmia antaessaan muiden maiden hallitusten käyttöön kehittyneitä asejärjestelmiä, Britannian katsottiin hyötyvän pitkällä tähtäimellä eniten sen teollisuuden tuotantokapasiteetin säilyessä ja jopa kasvaessa. Kotimainen kapasiteetti taas olisi mahdollisen sodan aikana vain Britannian käytössä.(376)

Sotamateriaalin tuotanto oli meriministeri lordi George Hamiltonin mukaan jo 1888 "a very lucrative business", mutta parhaimmat ajat niille koittivat vasta vuoden 1889 laivastolain jälkeen. Alan yritysten kannattavuuden nousu kiihtyi entisestään, mikä heijastui selvimmin suurimpien yritysten maksamien osinkojen kasvuna. Cammellin vuosittaiset osingot kasvoivat 1890-luvun kuluessa 10:stä 17,5 prosenttiin.(377) Armstrong maksoi vuosina 1888-1898 9,5-15 % osinkoja, vuosina 1899-1900 luku oli 20 % ja 1902-1907 tasaisesti 15 %.(378) Alalle vasta 1888 tullut Vickers pärjäsi myös hyvin, vaikka se ei onnistunut nostamaan voittoaan vuoden 1886 tason yli kuin vasta Royal Navyn vuoden 1894 rakennusohjelman käynnistymisen jälkeen. 1895 yritys teki siihen asti parhaan tuloksensa.(379) Suhteellisesti tuottoisin alan yrityksistä oli panssarilevyn tuottajien yhdessä omistama, lähinnä paperilla toimiva Harvey Steel Corporation, jonka osingot olivat vuosina 1894-1898 keskimäärin 30 %. Tämänkaltaisten lukujen pohjalta brittiläisen aseteollisuuden oman julkaisun, Arms & Explosivesin lausunto (1898): "probably the most flourishing industry in England and in many countries at the present time is that in the production of armaments",(380) vaikuttaa oikeutetulta. Koko totuutta alan kannattavuudesta tai kannattamattomuudesta suurimpien yritysten luvut eivät kuitenkaan kerro, vaikka näin on usein oletettu.

Hyvät vuodet merkitsivät kukoistusta, mutta huonoina vuosina tilanne oli täysin toinen. Kun vuoden 1889 laivastolain rakennusohjelma alkoi olla toteutettu 1893, sotateollisuusyritysten työmäärä näytti romahtavan. Tästä ne pelasti vuoden 1894 uusi laaja rakennusohjelma, mutta se ratkaisi asian jälleen vain muutamaksi vuodeksi. Yritysten perusongelma säilyi: ne valmistivat tuotteita, joiden kysynnän yleinen taso riippui kansainvälisen politiikan suhdanteista ja Britannian hallituksen reaktioista niihin, ja siten alan kilpailukykyisimmätkin yritykset saattoivat havaita tilauskantansa supistuvan nopeasti ulkopoliittisten muutoksien seurauksena.(381) Näin tapahtui esimerkiksi buurisodan jälkeen vuosina 1902-1905, jolloin yritykset valittivat voimakkaasti työmäärän vähyyttä. Tuotantoreservien säilyttäminen tulevia kriisiaikoja varten, josta viranomaiset yleisellä tasolla ahkerasti puhuivat, ei näkynyt minkäänlaisina konkreettisina toimenpiteinä,(382) ja ulkomailta saadut tilaukset eivät riittäneet tasapainottamaan tilannetta. Ne olivat kyllä tuottoisia, mutta niiden osuus esimerkiksi Vickersin kokonaistuotannosta liikkui kolmanneksen ja neljänneksen välillä.(383) Alaa vaivaavasta epävarmuudesta huolestuneet yritykset vaativat itsepintaisesti viranomaisia noudattamaan järjestelmällisempää ja pitkäjänteisempää politiikkaa tilausten jakamisessa. Tavoitteen saavuttamisessa he pyrkivät vaikuttamaan sekä virkamiehiin että politiikkoihin saaden vaatimuksilleen ajoittain ulkopuolista tukea.(384) Todellista muutosta asiaan ei koskaan saatu.(385)

Yritysten sopeutumista tilauskannan muutoksiin vaikeutti se, että jokaisen suuren rakennusohjelman jäljiltä oli entistä enemmän ylläpidettävää kapasiteettia. Suuret yritykset kykenivät sopeutumaan kysynnän muutoksiin yleensä vähintään tyydyttävästi monipuolisen tuotantonsa ja suurempien resurssiensa avulla, mutta pienempien yritysten tilanne oli toinen. Niistä osa ajautui jopa konkurssiin(386) ja monet muut suuriin vaikeuksiin. Vuosisadan vaihteessa sotamateriaalin valmistajista kriisissä oli muun muassa Earle´s Shipbuilding Company, jonka tilannetta yritettiin toistuvasti parantaa erilaisilla uudelleenjärjestelyillä.(387) Kesällä 1900 pohdittiin jo vakavasti yrityksen toiminnan lopettamista, mikä herätti The Timesin toimittajan mukaan voimakasta vastustusta Hullin kaupungissa, jossa yrityksellä oli 3000 työntekijää.(388)

Kriisiyritysten joukkoon kuului palvelusrevolvereita valmistava Webley and Scott Revolver and Arms Company. Valtion tilauksien puutteessa yhtiön tuotanto oli käytännössä pysähdyksissä monta kuukautta vuonna 1899 ja yrityksen johdon yritykset vakuuttaa viranomaisia "of the mutual advantages which would arise if they would exercise a little more foresights in estimates and requirements" olivat epäonnistuneet. Yrityksen johto oli hyödyntänyt poliittisia suhteitaan käymällä tapaamassa vaikutusvaltaiseksi luonnehtimaansa kabinetin jäsentä, joka lupasi väin välittää näkemykset eteenpäin, koska hänellä ei ollut suoraa vaikutusvaltaa asiaan. Yrityksen edustajien tapaaminen "korkean sotaministeriön virkamiehen" kanssa oli myös käytännössä tulokseton virkamiehen syyttäessä tilanteesta valtionvarainministeriön valvontaa.(389) Buurisota toi tilanteeseen vain lyhytaikaista lievitystä, ja 1901 tilauskanta romahti jälleen.(390) 1905 yhtiön nimellinen osakepääoma jouduttiin lopulta puolittamaan.(391)

Webley and Scottia suurempi asiakaskunta oli Hotchkiss Ordnance Companylla, joka myi lähinnä QF-tykkejä esimerkiksi Englannin, Ranskan ja USA:n hallituksille. Tästä huolimatta Hotckissin taloudellinen tilanne oli huono, mistä yrityksen osakkaat syyttivät vaihtelevasti joko sen johtoa tai vain tuotteiden huonoa kysyntää. Perinteiset ratkaisut näihin ongelmiin olivat johdon vaihtaminen ja tuotekehittelyn tehostaminen, mutta kumpikaan näistä ei näyttänyt johtavan nopeisiin tuloksiin.(392)

Thamesin viimeisten laivanrakennusyritysten kohtaloksi koituivat alueen korkeat työvoimakustannukset 1900-luvun alussa. Siviilimarkkinat oli menetetty pääosin jo 1860-luvulla ja Thamesin pohjoisten kilpailijoiden vahvistaessa asemaansa ne alkoivat vähitellen viedä myös laivaston tilauksia Thames Ironworksilta, joka sinnitteli alalla aina vuoteen 1912.(393) Kannattavammat Thornycroft ja Yarrow olivat siirtäneet tuotantonsa muualla maahan jo vuosina 1904-1906.(394) Samat syyt, jotka olivat kaataneet pääosan Thamesin yksityisistä telakoista, pakottivat laivakoneita valmistaneet koneenrakennusteollisuuden yritykset sulkemaan ovensa. 1900-luvun alkuun tultaessa alan kolmesta suurimmasta yrityksestä Humphreys & Tennant ja Maudslay olivat lopettaneet toimintansa(395) ja John Penn and Sons oli myyty Thames Ironworksille.(396) Royal Navy oli kuitenkin tilauksillaan viivyttänyt Thamesin laivanrakennuksen täydellistä katoamista yli neljällä vuosikymmenellä.

Tappioita kärsineiden yritysten joukossa oli Vickersin vuodesta 1902 puoliksi omistama William Beardmore & Co., jonka työvoima kasvoi vuoden 1903 4500:sta 12000-15000:een vuoteen 1911 mennessä.(397) Yrityksen tuotantolaitosten laajennukset olivat Trebilcockin mukaan huonosti suunniteltuja ja ylimitoitettuja. Vickersin johdon aloittama yrityksen tervehdyttämisohjelma yhdessä laivaston uuden rakennusohjelman kanssa nostivat Beardmoren 1905-1909 voimakkaasti tappiollisen telakan jälleen voitolliseksi.(398)

Maxim-Nordenfeldt oli ajautunut ongelmaryhmään pian perustamisensa (1888) jälkeen, ja sen toiminta oli kääntynyt tappiolliseksi.(399) Vaikka konekiväärejä käytettiin myös laivastossa, kyseessä oli enemmänkin maavoimien ase, ja siten Britannian laivaston suuret rakennusohjelmat eivät oleellisesti vaikuttaneet aseen kysyntään. Maavoimien osalta sekä Britanniassa että muissa maissa ongelmana oli upseerien epäluuloisuus Maxim-konekivääriä kohtaan. Sen tehokkuus oli tosin tullut todistettua ulkoeurooppalaisia vastaan käydyissä lukuisissa siirtomaasodissa 1880- ja 1890-luvuilla, mutta upseerit eivät katsoneet aseen soveltuvan yhtä hyvin massa-armeijoiden käyttöön Euroopan valtioiden välisissä sodissa, joihin varautuminen oli useimpien maiden asevoimien tärkein tehtävä.(400) Siten konekiväärien lukumäärät Euroopan armeijoissa säilyivät suhteellisen pieninä aina I maailmansotaan asti.(401)

Maxim-Nordenfeldtin vaikeudet eivät täysin johtuneet sen ulkopuolisista syistä, ja J.D. Scott näkee todellisena syynä olleen Hiram Maximin ja Torsten Nordenfeldtin epäonnistumisen liiketoiminnan käytännön johtamisessa. Samaa lienee epäillyt vuoden 1888 fuusion järjestänyt pankkiiri, lordi Rothschild, joka tuloksekkaasti vaikutti yhtiön kehitykseen. Hän oli nimityttänyt suojattinsa, saksalaissyntyinen Sigmund Loewen yrityksen hallitukseen ja järjestänyt lopulta tämän nimityksen lokakuussa 1895 toimitusjohtajaksi. Päätös oli yhtiön kannalta harvinaisen onnistunut. Loewe uudisti täysin yhtiön johtamistavan ja tehosti myyntityötä, minkä tuloksena vielä vuonna 1895 tappiollinen yritys tuotti 1896 voittoa jo 138 000 puntaa.(402)


Viitteet

334. Pollard 1952, s. 109.

335. Trebilcock 1977, s. 52-55.

336. Payne 1968, s. 72-75.

337. Britannian rauta- ja terästeollisuuden suhteellisen aseman romahtaminen I maailmansotaa edeltäneinä vuosikymmeninä on herättänyt lukuisten tutkijoiden mielenkiinnon. Tätä monimutkaista ilmiötä käsitteleviä tutkimuksia ovat mm. Payne 1968; Carr & Taplin 1962; Elbaum 1986; McCloskey 1973 ja Orsagh 1961

338. Payne 1968, s. 75-80; Marder 1940, s. 25; Tullimuurien nousun ohella teräsyhtiöiden ongelmana oli rautamateriaalin kysynnän laskeminen. Rautatieverkkoa ei voinut laajentaa loputtomiin, joten sen tarvitseman materiaalin tarve esimerkiksi Britanniassa alkoi supistua 1800-luvun lopulla. Muiden maiden markkinoiden ongelmana oli tullimuurien lisäksi se, että rautateiden rakentaminen oli Euroopassa voimakkaasti riippuvaista poliittisista päätöksistä ja taloudellisista suhdanteista ja siten materiaalin kysyntä oli kaikkea muuta kuin tasaista. Tämä ilmiö kannusti rautaa ja terästä rautateiden tarpeisiin valmistavia saksalaisia ja ranskalaisia yrityksiä, kuten Kruppia ja Schneideria laajentamaan sotamateriaalin tuotantoaan. Pearton 1982, s. 43.

339. Giffen 1904, luku XXX; Friedberg 1988, s. 33-79; Pollard 1989, s. 236-243.

340. Birch 1967, s. 355.

341. Trebilcock 1977, s. 55.

342. Pollard 1952, s. 107; Erickson 1959, s. 160 viite 1.

343. Yrityksen juuret olivat noin vuonna 1790 perustetussa yhtiössä nimeltä Naylor & Sanderson, johon Vickersit olivat tulleet mukaan 1800-luvun alussa mylläri Edward Vickersin mentyä naimisiin yhtiön osakkaan George Naylorin tyttären kanssa. 1829 Naylor & Sanderson jakaantui kahdeksi uudeksi yritykseksi, joista toisessa (Naylor, Hutchinson, Vickers & Company) olivat mukana Edward Vickers, tämän veli William ja lanko George Portus Naylor. Seuraavien vuosikymmenien aikana yhtiössä oli lisäksi vaihteleva määrä muita yhtiökumppaneita, mikä ajoittain aiheutti sisäisiä kiistoja, eikä Vickersien valta-asema ollut kiistaton. Näiden tärkeimmäksi yhtiökumppaniksi ja ajoittain haastajaksi nousi agenttina tärkeillä USA:n markkinoilla toiminut saksalaissyntyinen Ernst Benzon. Yhtiön muuttuessa osakeyhtiöksi 1867 Benzon merkitsi puolet osakkeista ja hänestä tuli hallituksen puheenjohtaja. Ratkaisu oli välttämätön, koska vuoden 1866 yleisenglantilainen talouskriisi oli iskenyt voimakkaasti Naylor-Vickersiin. Käytännön liiketoiminnan johto säilyi vuonna 1854 eläkkeelle vetäytyneen Edward Vickersin poikien Thomasin ja Albertin käsissä. Edellisestä tuli Benzonin kuoltua 1873 myös hallituksen puheenjohtaja. Erickson 1959, s. 162-163; Scott 1962, s. 5-18, 392.

344. 344 Molempien vuonna 1864 osakeyhtiöksi muuttuneiden yritysten osakepääoma oli 1,0 miljoonaa. Erickson 1959, s. 145; Enempää Vickersin kuin muidenkaan yritysten liikevaihdosta ei ole säilynyt tietoja, koska yritysten kokoa ja kehitystä arvioitiin yleensä ainoastaan kokonaispääoman ja voiton suuruuden perusteella. Poikkeuksen muodostaa Brown vuonna 1864. Tuolloin 4000 henkeä työllistäneen yrityksen liikevaihto oli noin 3,0 miljoonaa puntaa. The Times 28.12.1896.

345. Scott 1963, s. 389.

346. Scott 1963, s. 14-19; Trebilcock 1977, s. 26-34.

347. Scott 1963, s. 40-41; Trebilcock 1977, s. 36-37.

348. Second report of the Royal Commission on the Depression in Trade and Industry with Minutes of Evidence and Appendix Part I 1886, Q. 3418.

349. Scott 1963, s. 19-20, 389; Trebilcock 1977, s. 29-30.

350. Second report of the Royal Commission on the Depression in Trade and Industry with Minutes of Evidence and Appendix Part I 1886 C. 4715.

351. Second report of the Royal Commission on the Depression in Trade and Industry with Minutes of Evidence and Appendix Part I 1886 C. 3411-3534, 4715.

352. Trebilcock 1977, s. 35-36.

353. Scott 1963, s. 38.

354. Scott 1963, s. 36-37.

355. Ellis 1986, s. 34, 60.

356. "Nordenfeldtin konekiväärinä" tunnettu ase ei varsinaisesti ollut Nordenfeldtin itsensä suunnitelma vaan sen kehittäjä oli ruotsalainen Helge Palmcranz. Ellis 1986, s. 35.

357. Scott 1963, s. 38; Ellis 1986, s. 34-35.

358. Basil Zaharoff on epäilemättä pahamaineisin kansainväliseen asekauppaan ennen I maailmansotaa kytkeytyneistä henkilöistä. Hänen häikäilemättömästä toiminnastaan on olemassa lukuisia tarinoita, ja vaikka osa on vain legendoja, on selvää että Zaharoff oli mies, joka oli "ansainnut" maineensa pyrkiessään mitään keinoja (esim. lahjontaa ja sabotaasia) kaihtamatta myymään maailmalla edustamiensa yritysten (ensin Nordenfeldtin, sittemmin Maxim-Nordenfeldtin ja lopuksi Vickersin) aseita. Zaharoff kuoli vuonna 1936 erittäin rikkaana miehenä. Sir Basil hänestä oli tullut vuonna 1919 palkintona I maailmansodassa länsiliittoutuneille tehdyistä palveluksista. Zaharoffista kuvaavia I maailmansodan jälkeen kirjoitettuja skandaalinomaisia teoksia on mm. Neumann 1935. Myöhempiä tieteellisyyteen pyrkiviä arvioita on J.D. Scottin (1963) ja Clive Treblicockin (1977) teoksissa.

359. Ellis 1986, s. 34-37; Neumann 1935, s. 85-93.

360. Scott 1963, s. 38.

361. Scott 1963, s. 39, 61-62; Neumann 1935, s. 83- 85.

362. Ellis 1986, s. 37.

363. Scott 1963, s. 39; Cassis 1985, s. 228-229.

364. Ellis 1986, s. 37.

365. Maximin uuden raskaan konekiväärin koeammuntoja 1885 seuraamassa ollut Albert Vickers kirjoitti isälleen "I would not sell it out and out for less than quarter of million, and if our Government had any brains, they would pay that price and keep it secret". Vanhempi ja kokeneempi Edward Vickers ilmoitti vastauksessaan, ettei sitä tule koskaan tapahtumaan, missä hän olikin oikeassa. Britannian viranomaisten tilaukset Maxim-Nordenfeldtilta olivat suhteellisen pieniä, eikä se olisi maksanut mainittua huomattavaa summaa yksinoikeudesta aseeseen, jonka vallankumouksellisuutta ei täysin ymmärretty. Asiaa tuskin edes vakavasti harkittiin. Näin Britannian menetti pian sen teknologisen johtoaseman automaattiaseiden osalta, jonka se oli saanut Maximin ja Nordenfeldtin asetuttua asumaan maahan. Tämä lienee näyttänyt viimeistään I maailmasodan perspektiivistä tarkasteltuna vähemmän kaukonäköiseltä, sillä sodan molemmat osapuolet käyttivät Maximin suunnitelmiin perustuneita konekiväärejä, jotka todennäköisesti aiheuttivat pääosan Britannian armeijan tappioista. Scott 1963, s. 38.

366. Trebilcock 1977, s. 1-5; Irving 1975, s. 152-153.

367. More 1982, s. 176; lukuun ottamatta kahta Australian hallitukselle rakennettua hävittäjää, Fairfield rakensi vuosina 1897-1914 sota-aluksia yksinomaan Britannian laivastolle. More 1982, s. 183 viite 9.

368. Trebilcock 1977, s. 6-9.

369. Scott 1963, s. 40.

370. Scott 1963, s. 42-43; Protheroe s.a., s. 658-667.

371. Markkinaosuuksiaan puolustaneet vanhat tuottajat eivät olleet ainoa este alalle pyrkivien yritysten tiellä. Raskaiden aseiden kehittämiseen liittyvät käytännön ongelmat olivat niin suuria, että sellaiset alalle pyrkineet suuret yhtiöt, kuten Palmerin laivanrakennusyhtiö sekä tunnettu koneenrakennusyhtiö Easton & Anderson, joutuivat luopumaan yrityksistään 1890-luvun alussa. Trebilcock 1977, s. 60-63.

372. Trebilcock 1977, s. 93-95.

373. Marder 1940, s. 26 viite 3.

374. Pollard 1952, s. 107; Marder 1940, s. 26 viite 3; Arvostettu englantilainen uusmarxilainen historiantutkija Eric Hobsbawm väittää (1987, s. 309) mitään perusteluja esittämättä, että "the arms industry of the great powers sold its less vital or obsolescent products to states in the Near East and Latin America, who were always ready to buy such hardware". Jos oletetaan että aseet ovat ylipäätän tarpeellisia (mihin Hobsbawm ei tosin välttämättä usko), väite on vähintäänkin virheellinen. Ratkaiseva myyntivaltti Vickersin ja Kruppin kaltaisilla yrityksillä oli nimenomaan heidän tuotteidensa korkea laatutaso ja uudenaikaisuus ja esimerkkejä moderneimpien mahdollisten asejärjestelmien markkinoinnista ja myynnistä mainituille maantieteellisille alueille on useita. Esim. Scott 1963, s. 35-36, 53-54, 110-111; Mckay 1985, s. 161-162; Sampson 1977, s. 57; McNeill 1984, s. 262-263; Trebilcock 1977, s. 109-110.

375. The Times 12.4.1900; Hansard: 4th ser. vol. xvi 28.8.1893, c. 1292.

376. Pearton 1982, s. 46-47.

377. Marder 1940, s. 26.

378. Ks. liite A.

379. Ks. liite B.

380. Siteerattu teoksessa Marder 1940, s. 26.

381. Trebilcock 1977, s. 55-56.

382. Trebilcock 1977, s. 74-77.

383. Trebilcock 1977, s. 119.

384. The Times, Engineering Supplement 24.3.1909.

385. Britannian asevoimien tilausten supistuminen vuoden 1902 jälkeen laski huomattavasti Armstrongin ja Vickersin tuotantokapasiteetin käyttöastetta ja esimerkiksi 1906 se oli Barrow´n telakalla vain n. 50 %. (Trebilcock 1977, s. 78). Alan ja toisaalta ko. kahden yrityksen erikoisluonteesta kertoo kuitenkin se, että tästä huolimatta yritysten taloudellinen tilanne säilyi vahvana. Ks. liitteet A ja B. Pienemmät yritykset eivät pärjänneet yhtä hyvin.

386. McNeill 1984, s. 288.

387. The Times 24.1.1900, 22.6.1900, 31.10.1901.

388. The Times 14.6.1900.

389. The Times 14.3.1900.

390. The Times 20.2.1901, 5.2.1902, 4.2.1903.

391. The Times 31.3.1905.

392. The Times 13.6.1899, 24.6.1899, 16.4.1901, 17.3.1902, 25.3.1902.

393. Thames Ironworks rakensi viimeisenä aluksenaan 22 500 tonnin Dreadnought-tyyppisen taistelulaivan, Thundererin, mikä osoitti sen tuotannon laatutason säilyneen korkeana. Pollard 1950, s. 87-88.

394. Thornycroft muutti Southamptoniin 1904 Thamesin osoittauduttua liian kapeaksi yrityksen rakentamille uusille hävittäjätyypeille. Yarrowin Clyde-joelle suuntautuneen lähdön (1906) takana olivat yrityksen ongelmat "sosialistiseksi" luonnehtimansa paikallishallinnon kanssa ja korkeat tuotantokustannukset. Pollard 1950, s. 85; DNB 1931-1940, s. 927; The Times 4.11.1905.

395. Lyon 1977, s. 43.

396. The Times 31.10.1899.

397. Shaw 1983, s. 53, 57 viite 56.

398. Trebilcock 1977, s. 85.

399. Ellis 1986, s. 37.

400. Sotilaiden konservatiivisesta suhtautumisesta konekivääreihin ja ilmiön taustalla olevista syistä ks. Ellis 1986, s. 47-76 ja Herrmann 1996, s. 19-21.

401. Sotaa edeltävänä kymmenenä vuotena Britannian sotaministeriö hankki Maximin malliin perustuvia konekiväärejä Vickersiltä keskimäärin vain yksitoista vuodessa ja sodan alussa 1914 Britannian maavoimilla oli konekiväärejä alle 200 kpl. Niiden merkitys tuli kuitenkin pian selväksi länsirintaman taisteluissa ja vuosina 1914-1918 Vickers toimitti armeijalle kaikkiaan 71 000 konekivääriä. Lisäksi viranomaiset ostivat BSA:lta ja ulkomailta 25 000 Hotchkissia ja 133 000 kevyttä Lewis-konekivääriä. Ellis 1986, s. 39, 113; Johnson 1960, s. 137.

402. 402 Loewen kyvyt näyttivät olevan juuri liikkeenjohdon alalla, sen sijaan sotateollisuudesta tai koneenrakennusalasta hänellä oli hyvin vähän tietoa tullessaan Maxim-Nordenfeldtin hallitukseen. Tämä siitäkin huolimatta, että Sigmund Loewen nuorempi veli Ludwig oli menestyksekkään saksalaisen sotateollisuusyrityksen Deutsche Waffen´n perustaja. Scott 1963, s. 44-45.


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle