Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivu

3. Romaanien aikalaisvastaanotto lehdistössä vv. 1926 - 1937

3.1 Kevyttä kesälukemista!

Sotien välisenä aikana Valtonen kirjoitti yhdeksän romaania. Romaaneista kirjoitetut arvostelut vaihtelivat aluksi paljonkin, mutta viimeistään 1930-luvun ensimmäisinä vuosina Valtonen oli määritelty pysyvästi ajanvietteen kirjoittajaksi. Hänen esikoisromaaninsa vastaanotto vuonna 1926 oli kauttaaltaan innostunutta, mutta seuraavien kirjojen kohdalla kriitikot alkoivat moittia Valtosen tekstiä milloin teennäiseksi, milloin ironiseksi. Myös sankaritar-hahmo sai ristiriitaisen vastaanoton arvosteluissa. Toiset määrittelivät hänet reippaaksi ja pirteäksi, toiset vulgaariksi rähjääjäksi, eroja oli teoksittain.

Seuraavassa taulukossa on jaoteltu ko. viiden teoksen saama kritiikki sen mukaan onko arvostelun yleisilme positiivinen, negatiivinen vai siitä väliltä.(53)

teos posit. +/- negat. yht.
Nuoren opettajattaren varaventtiili, 1926 30 1 - 31
Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!, 1927 15 4 3 22
Kunnankirjuri, 1931 21 4 3 28
Vaimoke, 1933 20 4 7 31
Hätävara, 1937 11 4 1 16

Edellisestä näkyy, että keskimäärin jokainen teos sai hyvin positiivisen vastaanoton, joskin esikoinen Nuoren opettajattaren varaventtiili kaikkein myönteisimmän. Romaani sai arvostelijoilta melkein yksinomaan ruusuja.(54) Yhteistä näille kritiikeille oli paitsi kiittävä arvio myös se, että teos sijoitettiin ajanvietteeksi, humoristiseksi romaaniksi. Ainoa hiukan negatiivisempi arvio oli Eteenpäin-lehdessä: "Teos täyttää melkoisen korkeat vaatimukset, jos ei ota huomioon muutamia katkeruuden purkauksia, jotka tekevät vastenmielisen ja mauttoman vaikutelman."(55) Arviossa moitittiin myös teoksen huumoria subjektiiviseksi ja pikkumaiseksi.

Argumentit joilla Varaventtiili määritettiin ajanvietteeksi löytyivät tekstin ja lukijan suhteesta: Varaventtiili oli teos joka "ei vaadi lukijaltaan paljon, mutta tyydyttää jokaista, kaupunkilaista tai maalaista."(56) Yleisin positiivinen määre oli "hauska", "hupaisa" tai "pirteä". Toisaalta läsnä oli myös pelko taiteellisen maun pilaantumisesta tällaista teosta luettaessa.

Valtosen seuraava kirja oli Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! vuodelta 1927. Rakenteeltaan ja sisällöltään se oli hankalampi sijoittaa ajanvietteen lokeroihin kuin Varaventtiili oli ollut. Kirjasta pidettiin, mutta negatiivisia arvioitakin oli. Toisaalta teosta arvioitiin selvästi ajanvietteen odotushorisontista käsin, joskin oli muutamia arvioita joissa teos melkein loikkasi "oikean" kirjallisuuden puolelle. "Vähemmän sovinnainen ja vähemmän ajanvietekirja." kirjoitti Suomen Nainen.(57) "Sitä saattaa lukea kiivainkin "naistenromaanien" vastustaja, sillä tämä on kaukana niistä, paljon korkeampaa luokkaa." kirjoitti puolestaan Keski-Pohjanmaa.(58) Toisaalta tyrmäävää kritiikkiäkin oli: "Tällaiset kirjat ovat rikkaruohoja taiteen tiellä"(59) ja "Peräti banaali ja mahdoton juttu."(60) Enemmistö arvioista kuitenkin otsikoi arvostelunsa tyyliin "mainio kesäkirja".

Tämän tarinan jatko-osa, Kunnankirjuri, ilmestyi vuonna 1931. Tätä ennen Valtonen oli julkaissut romaanit Opettajan villikko (1928) ja Hiiliristi (1930). Edellinen kertoo opettajaperheen kuopuksen seikkailuista uravalintojen ja rakkauden tiimoilla. Hiiliristi puolestaan oli historiallinen sukudraama, jonka arvostelijat mollasivat liian vakavaksi ja epäonnistuneeksi yritykseksi vakavaan romaaniin.

Arviot Kunnankirjurista olivat paljon yhtenäisempiä kuin mitä Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! sai osakseen.(61) Kritiikki oli yleislinjaltaan positiivista. Negatiivisimmat arviot olivat Ilkassa, Karjalassa ja Ylä-Vuoksessa, joissa teosta moitittiin teennäisestä huumorista, jättiläisliiottelusta ja "ahtaasta, puolivillaisesta kaupunkikatsantokannasta".(62) Kiittävissä arvioissa samat ominaisuudet nähtiin toisin. Kunnankirjuri oli niissä humoristinen, kepeä, sukkela ja hauska kurkistus maalaisyhteisöön.

Kritiikin mukaan teoksessa oli "vähemmän mauttomuuksia" kuin aiemmissa Valtosen romaaneissa. Kunnankirjuri nähtiin myös melkeinpä tunteellisempana kuin aiemmat romaanit. "Paikoin jopa dramaattinen ja liikuttava, mutta hurttihuumori peittää liian tunteellisuuden" kirjoitti Keski-Pohjanmaa.(63)

Seuraavassa romaanissaan Vaimoke vuodelta 1933 Hilja Valtonen kuvasi radikaalimmalta tuntuvaa naista. Jälleen muutamat kriitikot järkyttyivät ja useat ihastuivat. Vaimokkeen päähenkilö Kirsti Leivo ylitti kirkkaasti edeltäjänsä arvostelijoiden huomion ja kauhistelun kohteena.

Negatiivisten kritiikkien sananvalinnat olivat kovempia kuin aiemmin. Vaimokkeesta käytettiin adjektiiveja raaka, ilkeä ja karkea. Henkilöitä kritisoitiin moukkamaisiksi ja romaanin rakennetta typeräksi ja tylsäksi. Myös teoksen juoruilevuus ja saman toisto sekä teennäisyys olivat kriitikoiden mielestä Vaimokkeen heikkouksia. Toisaalta sama teos mitä toiset pitivät karkeana, mainittiin useammissa arvioissa tiivistetysti tyyliin "Riemastuttava romaani"(64), "Ajanvietelukemiston parhaimpia"(65) tai "Rempseä ja reipastahtinen romaani"(66).

Tällä kertaa alettiin jälleen kiinnittää huomiota myös teoksen huumorin luonteeseen. Huumorin käsitteen kautta nämä arvostelut määrittivät myös naisellista ja miehistä. Odotushorisontti sille, mitä on naisen kirjoittama teksti ja mikä on naisellista näkyi selvästi. Yhtä selvästi näkyi se hämmästys, jonka Hilja Valtosen tyyli aiheutti. Hän ei kirjoittanut kuten naisen oletettiin kirjoittavan. Etelä-Suomen Sanomat kirjoitti Varaventtiilistä:

"Naisilta on yleensä totuttu saamaan vain vienoa ja naisellista tai sitten saarnaavia imperatiiveja. Mutta Hilja Valtonen osaa suhtautua elämän ilmiöihin miesmäisen humoristisesti. Niinpä romaani useista kohdin tuntuukin kuin miehen kirjoittamalta. Poissa on siitä liika hempeys ja siirappimaisuus." (67)

Turunmaan arvostelija epäilikin, että kirjoittaja on mies, eikä "savolainen ylioppilasneitonen"(68). "Miehekkääksi" kirjan teki sen huumori. Feminiini teksti oletettiin sarkastiseksi ja ironiseksi, huumori sen sijaan oli maskuliininen ominaisuus, tuntui jokainen kritiikki vihjaavan:

"Nainenko humoristi? Luonnonvastaista kylläkin, mutta Hilja Valtonen on poikkeusilmiö. Tosin ehkä tässä ensi teoksessaan, - kirjailijatar lienee vielä nuori - satiiriset pistokset näkyvät häntä suuresti huvittavan, mutta pohjasävelenä kuulee kumminkin humoristin äänen."(69)

Seitsemän vuotta myöhemmin Valtosta moitittiin samaisen pohjavireen puutteesta:

"Valtosen huumorista lukija vaistoaa usein puuttuvan inhimillistä lämpöä - hänen henkilönsä tekevät temppujaan, riehuvat ja sätkyttelevät, laukovat sukkeluuksiaan, kuin jostain näkymättömästä narusta vetäen, mutta todellisen humoristin syvästi inhimillistä, salatulta pohjavireeltään ainakin läheltä traagillista hipovaa maailmankatsomusta ei hänellä tunnu olevan."(70)

Arvosteluissa toistuivat määreet "älykäs" ja "humoristinen" erotukseksi tunteellisesta, jolla määriteltiin ulkomaista ajanvietettä. Valtosen teosten huumori oli merkittävä tekijä näiden teosten erona "siirappisiin" ajanvietekirjoihin, joita mm. Courths-Mahler edusti.

"Ja mikä parhainta, siinä ei ole "tunteilua" ja hellyyttä, mikä tekee monet naiskirjailijat ennenpitkää väsyttäviksi - ja ainakin miehille monet "suurkirjailijattaret" suorastaan äiteliksi. Ja sitten siinä on naisellisuutta, mikä saavuttanee naistenkin suosion, niin että Varaventtili varmasti hakee paikkansa myöskin käsissä jotka ovat tottuneet pitelemään vain "courthsmahlereita" ja muita sen kaltaisia lukijattariensa nenän alla.."(71)

Arvostelijat eivät liittäneet Valtosta romanttiseen sellaisena kuin Courths-Mahler sitä edusti. Kuitenkin Valtosen romaanit on myöhemminkin melkein aina luokiteltu rakkausromantiikaksi. Minkälaisena aikalaisarvosteluissa sitten rakkauden teema, romanttisuus, näkyi?

Arvioissa Varaventtiilistä ei teoksesta puhuttu rakkausromaanina, paitsi negaationa tunteellisesta ulkomaalaisesta käännösromaanista. Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! oli joidenkin kriitikoiden mukaan vähemmän ajanvieteteos, mutta Varaventtiilin tapaan sen huomioitiin olevan vapaa esimerkiksi "kauneuden värinöistä selkäpiissä."(72)

Vain arvosteluissa Kunnankirjurista huomioitiin sen tunteellisuus ja ensimmäisen kerran arvosteluissa Valtosen romaaneista mainittiin tekstin sisältävän "äiteliä rakkauskohtauksia"(73) Uuden Suomen arviossa kriitikko huomautti tarkkanäköisesti myös seuraavaa:

"(...) sitä enemmän jää ihmettelemään, miksi hän antaa nykyaikaista leikkivän sankarittarensa elämänkohtalon vajoa sellaiseksi banaaliksi historiaksi, jota viime vuosisadan liikuttavat ja totuudesta piittaamattomat jälkiromantikotkin voisivat kadehtia."(74)

Vaimoke arvioitiin ajanvietteeksi tai "huviromaaniksi". Uudenmaan Sanomien arvostelussa tiivistyy usean muunkin arvostelun keskeinen ajatus: "Ei mitään väsyttäviä, sentimentaalisia kuvailuja á la nykyaikainen naisromaani, vaan huumoria, vitsejä ja reipasta menoa".(75) Yhdessäkään arvostelussa Vaimoketta ei mainita romanttiseksi tarinaksi. Tämä kaikki päti myös Hätävaran saamaan vastaanottoon.

Aikalaisarvosteluissa korostui käsite ajanviete, eikä näitä romaaneja määritelty varsinaisesti rakkausromantiikaksi. Kuitenkin rivien välistä voi lukea, että arvostelijat näkivät teokset naisten ajanvietteenä, vaikka huumorin "maskuliinisuus" aiheuttikin hämmennystä.

3.2 Sankaritar arvostelijoiden silmin

Vaikka Hilja Valtosen esikoisteos Nuoren opettajattaren varaventtiili saikin kiittävät arvostelut, herätti sen sankaritar Liisa Harju myös ristiriitaisia ajatuksia arvostelijoissa. Näissä arvioissa korostui sama jako, joka leimasi arvioita Valtosen myöhemmistäkin sankarittarista: toisaalta ihailu hahmon rehellisyyttä, rohkeutta ja reippautta kohtaan, toisaalta moitteet tämän itsekeskeisyydestä ja häikäilemättömyydestä.

Valitsemani viiden romaanin sankarittaret tulkitaan arvioissa monesti yhdeksi ja samaksi, silti eroja arvosteluissa löytyy. Nuoren opettajattaren varaventtiilin Liisa Harju tulee arvosteluissa kuvatuksi nuorena polkkatukkaisena neitosena, jonka tyttömäinen itserakkaus vähentää muuten rohkean tyypin hurmaavuutta. Liisan hahmossa nähtiin myös jotain viettelevää, mutta ehdottoman siveellistä. Epäsentimentaalisuus ja siveellisyys linkittyvät näissä arvioissa, kuten esimerkiksi Aamulehden kritiikissä:

"Sankaritar ei koskaan jouda haaveilemaan ja tunteilemaan, vaan sekä rakastuu että vihastuu yhtä rajusti ja sähköisesti ja antaa tarpeen tullen liiaksi tunkeilevalle rakastelijalle sellaisen korvatillikankin."(76)

New Yorkin Uutiset ylisti puolestaan Liisan teeskentelemättömyyttä:

"Liisa-parka leikkotukkineen ja vapaine käytöksineen tulkitaan aina väärin, mitä ikinä hän yrittääkään. Ja kuitenkin Liisan periaatteet ja moraali ovat korkeammat kuin koko kirkonkylän itsetyytyväisen herrasväen yhteensä."(77)

Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! romaanin Varpu Vapaassa sankarittaren hahmo tuntui kasvaneen hiukan vanhemmaksi ja kyynisemmäksi - ainakin arvostelijoiden mukaan. Varpu oli ilkeä, sisukas, paha suustaan ja lannistumaton. Hänet koettiin myös myönteisesti, kuten esimerkiksi Kansan Työn arviossa, jossa kirjoitettiin Varpun kaltaisia konttorityttöjä olevan olemassa: "Hyveineen ja pienine heikkouksineen he kuuluvat nykyajan naisten parhaimpien joukkoon."(78)

Varpun säälimätön rehellisyys itseään kohtaan herätti sympatiaa huolimatta kyynisyydestään.(79) Varpua myös verrattiin Liisa Harjuun. Joidenkin arvioiden mukaan Liisa oli "vaatimattomampi ja sympaattisempi" kuin "häikäilemätön konttoristisisarensa". Toisten arvioiden Liisa ja Varpu olivat yhtä vastenmielisiä hahmoja arvostellessaan kanssaihmisiään.(80)

Valtosen sankarittaren tapa laukoa kommentteja ihmisistä ympärillään tuntuikin olleen kirjallisuusarvostelijoita eniten raivostuttanut piirre. Sitä kuvasivat sanat nenäkäs, itserakas, kyyninen, mutta myös nokkela, terävä ja säkenöivä.

Varpun tarinan jatko-osassa romaanissa Kunnankirjuri hahmo puolestaan muuttui sovinnollisemmaksi: ainakaan arvostelijat eivät tämän romaanin Varpun henkilöhahmoa kritisoineet suuresti, päinvastoin. Kainuun Sanomien mukaan hänestä "kuultaa kärsiviä kanssasisariaan kohtaan suuri ymmärtämys." Kokkolan arviossa taas kirjoitettiin seuraavasti:

"Omahyväinenhän tosin vieläkin tämä rohkea ja ennakkoluuloja uhmaava kirjan sankaritar on, mutta sittenkin on hänen suhtautumisessaan lähimmäisiinsä jotakin ikäänkuin sovinnollisuuden pumpulia, joka miellyttävästi ilahduttaa lukijaa."(81)

Tämä sovinnollisuuden pumpuli luo metaforaa naisellisesta, ja yhdistyy selvästi teoksen positiiviseen vastaanottoon. Edellinen Kokkolan kirja-arvostelu päättyi kiinnostavaan toivomukseen:

"Toivomme seuraavassa teoksessa näkevämme tämän onnensa saavuttaneen nuoren naisen täydellisyyttä kohti pyrkivänä, tunteen syvyyttä, sydämen hyvyyttä, kirkasta järkeä ja huumorintajua osoittavana perheenemäntänä."

Valtosen seuraavassa romaanissa sankaritar esiintyikin emännän roolissa, mutta arvostelijat eivät kokeneet häntä erityisen täydellisenä tai tunteiltaan kypsänä! Vaimokkeen (1933) Kirsti Latva sai näiden viiden analysoimani romaanin sankarittarista eniten negatiivista kritiikkiä osakseen.

"Lienee turha enää vedota tähän yleisön suosikkikirjailijattareen, mutta teen sen sittenkin. Pelkään nim. pahoin, että meillä on aivan tarpeeksi "Vaimokkeen" tapaisia nuoria tyttöjä, jotka itsekin uskovat koko herttaisuutensa salaisuuden piilevän katukielen - kohtuullisen voimakkailla kirosanoilla höystettynä - käyttämisessä, nulikkamaisessa nenäkkyydessä ja perin itsekeskeisessä elämänkäsityksessään. en ihmettelisi, vaikka "Vaimokkeen tyyli" innottaisi heitä vielä lisäämään sulouttaan. Viisi painosta voi muodostaa jo aapisen käytännöllisen tehtävän."(82)

Näin kirjoitti Uuden Auran kirjallisuusarvostelija ja tiivisti sanoman monesta muustakin lehdestä. Aikalaiskriitikot näyttivät taas jakautuneen kahteen leiriin: toisten mielestä Kirsti edusti mahdotonta ja moukkamaista naista, toisten mielestä reipasta ja räväkkää.

Millaisin termein Kirstiä sitten kuvataan? Hän on mm. hulivililuontoinen, l'enfant terrible, rasavilli heitukka, rasavilli tyttötyyppi, riehakas ja villi. Sanat vallaton ja villi toistuvat kritiikistä toiseen eri muodoissaan.

"Se lukkarin plikka on sellainen villimarja, että lukijankin tekisi mieli ottaa sitä joskus nutturasta kiinni ja pitää kovin kourin ainakin minuutin yhdessä paikassa."(83)

Kirjoitti Valvoja-Ajan kriitikko. Tämän kriitikon aikeet olisivat kuitenkin kariutuneet, sillä hän näyttää unohtaneen kaikkien Valtosen sankarittarien ulkoisen tunnusmerkin, vallattoman leikkotukan!

Romaanien Hätävara ja Vaimoke välillä on vain viisi vuotta, mutta muutos vuodesta 1933 vuoteen 1938 oli merkittävä Valtosen romaanien vastaanotossa. Ehkä kirjallisen ilmapiirin vapautuminen vaikutti tähän: suomalainen yhteiskunta alkoi vähitellen avautua 1930-luvun alun kireästä ilmapiiristä. Hätävaran Vappu Kinnusta arvosteltiin merkittävällä tavalla toisin kuin aiempia Valtosen sankarittaria.

Vappu esiintyi kyllä arvosteluissa pirteyden, pirhakkuuden ja reippauden määreillä - siinä muistuttaen edeltäjiään. Muutos oli siinä, kuinka sankarittaresta oli Vapun hahmossa tullut tasa-arvoinen, itsenäinen nainen. "Itsenäisen" määreessä ei enää liittynyt negatiivissävyistä kritiikkiä epänaisellisuudesta tai tunteettomuudesta - kuten Liisa Harjua tai Kirsti Latvaa oli arvioitu.

Vappu oli "nykyhetken itsenäinen nainen parhaimmillaan"(84) ja "Hän on epäilemättä ilmaus vapautumisesta ja tervehtymisestä, reipastumisesta, ja nykyaikana luonteva alan romaanin henkilöksi."(85)

Mukana oli vielä muutama artikkeli, joissa hahmoa moitittiin liian ihmeelliseksi tai viitattiin itserakkauteen, mutta tällä kertaa ne olivat selvässä vähemmistössä. Uutta Hätävaran Vappu Kinnusessa oli myös se, ettei hän ollut enää yksin. Siinä missä Vaimokkeen Esko Latva tai Kunnankirjurin Asser Äyrämö jätettiin lehtikritiikeissä kommentoimatta, huomattiin arvioissa Hätävarasta myös Jali Kinnunen, eikä kovin positiivisessa valossa. Hän oli "Itsekäs don Juan"(86) ja "perhettään laiminlyövä mies".(87)

Näissä arvosteluissa painotettiin myös sitä, miten Vappu on sama sankaritarhahmo kuin Kirsti tai Liisa tai Varpu olivat olleet: (tästä itsensä toistamisesta Valtosta myös moitittiin). Huomaamattaan kirjallisuusarvostelijat kuitenkin kirjoittivat Vapusta toisin kuin aiemmin oli tuosta päähenkilöstä kirjoitettu. Vappua kuvattiin yleisesti miellyttäväksi, itsenäisyys ja liikemiesvaistotkin olivat plussaa. Hän oli suurimmassa osassa arvioista nainen, eikä enää pelkästään tyttönen tai neitonen. Vaikka hahmo oli sama, aika oli muuttanut vastaanoton linjoja.


Viitteet

53. Hilja Valtonen, romaanien Nuoren opettajattaren varaventtiili, Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa!, Kunnankirjuri, Vaimoke ja Hätävara arvostelut. Lehtileikekokoelma. Otavan arkisto.

54. Kiinnostava huomio Varaventtiilin arvosteluissa on, että ensimmäisenä (ja myönteisesti) teoksesta kirjoittanut Ernst Lampen (Helsingin Sanomat 25.3.1926) oli ajan kirjallisuus- ja sanomalehtipiireissä arvostettu hahmo. Suurempia johtopäätöksiä tekemättä on hyvä huomioida, että muitten lehtien kriitikot olivat ehkä lukeneet Lampenin arvion. Ainakin Kalevan arviossa 29. 5. 1926 kirjoittaja mainitsee myös Lampenin suosiollisen asenteen teosta kohtaan.

55. Eteenpäin 23.4.1926

56. Etelä-Suomi 26.6.1926

57. Suomen Nainen n:o 21/1927

58. Keski-Pohjanmaa 4.6.1927

59. Salmetar 16.6.1927

60. Rovaniemi 16.6.1927

62. Ilkka 18.3.1931, Karjala 25.3.1931, Ylä-Vuoksi 15.4.1931

63. Keski-Pohjanmaa 31.3.1931

64. Sosialisti 14.6.1933

65. Forssan lehti 14.6.1933

66. Suomenmaa 16.3.1933

67. Etelä-Suomen Sanomat 1.6.1926

68. Turunmaa 16.4.1926. Hilja Valtonen oli esikoisteoksen ilmestyessä 29-vuotias.

69. Helsingin Sanomat 25.3.1926

70. Aika 22.6. 1933

71. Työn Voima 19.4.1926

72. Elanto 10.6.1927

73. Kansan Lehti 20. 3. 1931.

74. Uusi Suomi 5.4.1931

75. Uudenmaan Sanomat 3.6.1933

76. Aamulehti 7.4.1926

77. New Yorkin Uutiset n:o 18-19/1926

78. Kansan Työ 3.6.1927

79. Suomen Nainen n:o 21/1927

80. Mm. Uusi Aura 30.7.1927

81. Kokkola 24.3.1931

82. Uusi Aura 21.6.1933

83. Valvoja 24.6.1933

84. Maaseudun Tulevaisuus 19.5.1938

85. Uusi Suomi 17.5.1938

86. Sisä-Suomi. 11.6.1938

87. Kansanvalistus- ja Kirjastolehti n:o 5, 1938


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivu