Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle

II Ritarit

Eurooppalaisten ratsusotureiden historiaa, yhteiskunnallista asemaa ja kulttuuria on käsitelty monissa yhteyksissä, mutta yksinomaan sotureihin keskittyvää tutkimuskirjallisuutta on ollut viime aikoihin asti saatavilla suhteellisen vähän. Perinteisesti tarkastelun kohteena ovat olleet ratsusotureiden nousu ja taistelutapojen muuttuminen, ritarirunous ja ritarillisten arvojen kehittyminen sekä feodalismikeskusteluita sivuten vasallius ja maanhallinta. Uudempia teemoja ovat puolestaan sotureiden ja aatelisten kulttuurien yhteenkasvaminen sekä linnojen rakentaminen ja niiden käyttö valtakamppailun välineinä. Uudemmassa tutkimuksessa korostetaan lisäksi keskiaikaisen yhteiskunnan monimuotoisuutta, eikä keskiaikaisen yhteiskunnan enää mielletä rakentuneen kaavamaisten hierarkioiden mukaan.(18)

Sotahistoriankirjoituksen näkemykset keskiaikaisesta sodankäynnistä ovat muuttuneet voimakkaasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Tärkeimmät tulkinnalliset muutokset liittyvät suurten taisteluiden kulkuun ja merkitykseen sodankäynnin kokonaiskuvan kannalta. Aiemmin ratsumiesten tulkittiin muodostaneen keskiaikaisten sotajoukkojen päävoiman, jonka tukemiseen muut joukot taisteluissa keskittyivät. Nykyisin tästä tulkinnasta ja eritoten sen perusteista on pitkälti luovuttu. Selkeimmin tämä näkyy jalkaväen roolin korostamisena taisteluissa ja piirityksissä. Toisaalta nykyisin myönnetään myös suurten taisteluiden suhteellinen harvinaisuus keskiajalla, ja sodankäynnin mielletään olleen etupäässä pienimittaista kahakointia ja ryöstöretkeilyä (chevauchée). Näin ratsuväen voidaan edelleenkin tulkita olleen tärkeintä asevoimaa tällaisessa liikkuvassa ja nopeatempoisessa sodankäynnissä väheksymättä kuitenkaan jalkamiesten osuutta suuremmissa yhteenotoissa.(19)

Tässä luvussa käsitellään eurooppalaisten ratsusotureiden historiaa ja heihin liittyviä näkemyksiä laveasti, mutta termiä "ritari" käytetään tiukasti vain itsenäisistä ratsusotureista 800- ja 900-luvulta lähtien ja ritareiksi lyödyistä muodostuneen kuvitteellisen sääntökunnan jäsenistä noin 1100- ja 1200-luvulta lähtien.

* * *

Eurooppalaisten ratsusotureiden esiinnousun ajoittamisen tekee ongelmalliseksi se, että heitä kuvaamaan käytetyt nimitykset ovat eri aikoina tarkoittaneet hyvinkin eri asioita. Keskiajalta säilyneissä lähteissä käytetyt termit ovat pääosin latinaa, ja siten on varsin ymmärrettävää, että joidenkin termien keskiajalla saama merkitys on siirtynyt myös varhaisempiin yhteyksiin.

Keskiaikaiset ritarit olivat ennenkaikkea sotureita, mihin viittaavat myös heistä käytetty latinankielinen termi miles ja anglosaksinen cniht, josta englannin sana knight juontuu. Aluksi kaikki ratsain taistelevat olivat ritareita, ja niinpä useimmissa keskiaikaisissa kansankielissä termi miles korvautuikin ratsastajaan tai ratsumieheen viittaavalla sanalla, kuten ranskan chevalier, saksan Ritter, italian cavaliere tai espanjan caballero.(20)

Toinen latinan kielen ritariksi käännettävistä termeistä on eques, jota keskiaikaisissa lähteissä käytetään muiden sanojen ohella tarkoittamaan ratsusoturia. Tätä kautta selittyy se, että keisarillisen Rooman ordo equestris, joka nousi tasavallan ajan ratsumiehistä, mutta kehittyi lähinnä varallisuuteen perustuvaksi statusryhmäksi, käännetään usein ritarisäädyksi. Tämän säädyn jäseniä ei kuitenkaan tule missään tapauksessa sekoittaa keskiaikaisiin ritareihin. Ryhmien ero selviää jo tarkasteltaessa ratsumiesten taistelutapoja ja asemaa sotajoukossa kyseisinä aikoina. Keskiaikaisista ritareista poiketen alae- tai cohortes equitatae -yksiköihin sijoitettujen kevytaseisten ratsusotilaiden tehtävänä oli pääaselajin, jalkaväen, toiminnan tukeminen.(21)

Keskiaikaisen ritarin selkeimmät ulkoiset tunnusmerkit olivat sotaratsu ja raskas suojavarustus. Ratsumiehen varusteet kehittyivät jatkuvasti, mutta rengaspanssarista valmistettu rautapaita, kypärä ja kilpi muodostivat suojavarustuksen perustan 1200-luvulle asti, jolloin levypanssarin käyttö alkoi vähitellen yleistyä. Aseinaan eurooppalaiset soturit käyttivät miekan, tikarin, erilaisten keihäiden ja peitsen ohella myös nuijia ja kirveitä. Varusteiden hankkiminen ei kuitenkaan yksin riittänyt, sillä sotureiden oli jatkuvasti pidettävä yllä henkilökohtaista asekuntoaan ja huolehdittava hevosistaan. Ritarillisen elämäntavan harjoittaminen vaati suuria tuloja ja aikaa aseharjoituksiin. Ritarit halveksivatkin omakohtaista tuotannolliseen toimintaan osallistumista ja ennen kaikkea maatöitä. Taloudellista voittoa oli kunniakasta hakea esimerkiksi vaatimalla lunnaita sotakentillä tai turnajaisissa vangituilta vastustajilta. Tietyissä tapauksissa myös kaupunkien vapaat kauppiaat saattoivat olla ritareita.(22)

Ratsumiehen tunnusomaiseksi piirteeksi kehittyi ajan myötä peitsen ja ratsurynnäkön käyttö taistelussa. Ratsurynnäkköä on pidetty yhtenä keskiaikaisen sodankäynnin keskeisimmistä innovaatioista, jonka yleistymisellä on myös yritetty selittää ritariston nousua erilliseksi luokaksi. Vanhakantaisten sotahistorioitsijoiden vaikutuksesta raskasaseisen ratsuväen valtakauden lasketaan usein alkaneen jo Adrianopolin taistelusta vuonna 378, jolloin Fritigernin johtamat visigootit löivät ratsuväellään keisari Valensin (328-378) legioonalaiset. Adrianopolin jälkeen ratsutaistelun perinteiden siirtymistä on jäljitetty muunmuassa sarmatialaisten clibanarius-sotureiden kautta ja visigoottien hallitsemasta Espanjasta, mutta näidenkin sotureiden yhteydet myöhempiin ritareihin ovat jääneet kyseenalaisiksi. Varusteiden ja aseiden tapaan myös taistelutavat kehittyivät vähitellen, ja raskaan peitsen käyttö mahdollistui vasta 700- ja 800-luvulla jalustimien käyttöönoton myötä.(23)

Germaanisten heimojen soturiseurueista (Hird, lat.: comitatus) on puolestaan etsitty ritareille lähinnä ideologisia ja taloudellisia esikuvia. Niistä puhuttaessa painotetaan seuraajien uskollisuutta ja vapaiden miesten väliseen henkilökohtaiseen sopimukseen perustuneen suhteen kunniasidonnaisuutta. Samoissa yhteyksissä käsitellään usein myös kansainvaellusaikoina Rooman valtakunnan länsiosissa yleistyneitä ylimystön henkivartiokaartien bucellarii-sotureita sekä klienttijärjestelmää. Näistä instituutioista on johdettu juuria vasalliudelle, joka puolestaan ymmärretään usein lähes synonyymiksi ritariudelle.(24) Erona vasalliuden ja ritariuden käsitteillä, joita molempia voidaan nykymerkityksessään pitää pitkälti myöhempinä kehitelminä, on se, että ritariuden kuvatessa ensisijaisesti sotilaallisia piirteitä vasallius painottaa herran ja hänen seuralaisensa suhdetta.

Vielä Kaarle Martelin (688-741) aikana frankkiarmeijan päävoiman muodosti jalkaväki, joka ratkaisi voiton myös Poitiersin taistelussa vuonna 732. Ratsuväen tarve yhdistetään kuitenkin usein juuri tähän taisteluun, koska Kaarle Martelin on nähty aloittaneen kirkolta takavarikoimiensa maiden jakamisen läänityksinä (precarium, beneficium, fevum, feudum) ratsupalvelua suorittaneille vasalleilleen samana vuonna. Tulkintaa perustellaan sillä, että maatalousvaltaisessa yhteiskunnassa läänitys oli luontevin tapa huolehtia ratsutaistelijoiden kalliista ylläpidosta, ja että vain tämän uuden taistelutavan välttämättömyys saattoi oikeuttaa kirkon maiden pakko-oton. Nykyisin ratsumiesten tarvetta ei enää pidetä vasalliuden yleistymisen perimmäisenä syynä. Äkillistä ratsuväen tarvetta ei pystytä osoittamaan, eikä Kaarle Martel konfiskoinut maita yhtenäiseltä kirkolta, vaan häntä vastaan asettuneilta kirkollisilta valtaryhmittymiltä. (25)

Kaarle Martelin ajoista lähtien yleistyneiden vasallisuhteiden perustaksi nähdään maanherruus ja maaorjien työlle perustunut kartanotalous läänityksen toimiessa siteenä, jossa herra takasi vasallilleen tietyn maa-alueen käyttöoikeuden tai aliomistuksen (dominium utile) säilyttäen kuitenkin itsellään varsinaisen omistusoikeuden tai yliomistuksen (dominium directum). Läänitykset eivät kuitenkaan olleet yksinomaan maa-alueita, vaan ne saattoivat olla mitä tahansa herran vasallinsa käyttöön antamia etuisuuksia, kuten esimerkiksi oikeuksia verotuloihin, myllyjen tuottoon tai jopa toistuvia rahasuorituksia (fief-rentes). Läänitysten ja vasallisuhteiden tulkitaan perinteisesti muodostaneen moniportaisen hierarkian, jonka huipulla oli kuningas. Vasallihierarkia ei kuitenkaan yleensä ollut täydellinen, sillä vasallit saattoivat viimeistään 800-luvun lopulta lähtien palvella samanaikaisesti useampia herroja ja kiertää näin velvoitteitansa. Vastauksena tähän ongelmaan oli ensisijaisen herruussuhteen (liege hommage) määrittäminen, joka yleistyi 1000-luvulla, mutta jo saman vuosisadan lopulta lähtien useat samanaikaiset ensisijaiset herruussuhteetkin yleistyivät. Nykyisin vasalliuden nähdään edelleenkin olleen vapaiden miesten välinen vastavuoroinen sopimuksellinen joskin epätasa-arvoinen suhde, mutta tulkintoja vasallihierarkian olemassaolosta arvostellaan anakronistisiksi ja lähdepohjaltaan riittämättömiksi. Niin ikään vasalliuden, läänittämisen ja kartanoiden yleisyys on asetettu kyseenalaiseksi, eikä niitä enää pidetä aivan niin ensisijaisina keskiaikaisen yhteiskunnan rakenteellisena tekijöinä kuin ennen.(26)

Frankkivaltakunnassa ratsumiesten sotilaallinen merkitys alkoi nousta 700-luvun jälkipuoliskolle tultaessa. Ratsupalvelun lisääntymisestä huolimatta kaikki vapaat frankkimiehet säilyttivät oikeutensa kantaa aseita, ja Kaarle Suuren (742-814) tiedetään kehottaneen köyhimpiä vapaita muodostamaan yhteenliittymiä ratsumiehen varustamista varten. Uudemmassa tutkimuksessa ratsumiesten sotilaallisen merkityksen varsinainen nousu tavataan ajoittaa aikaisintaan Kaarle Suuren aikoihin. Karolingien ratsumiehillä voidaan nähdä olleen paljon yhtäläisyyksiä myöhempien ritareiden kanssa, mutta yhteisön kontrolli ja jalkaväkitaistelun osuus olivat korostuneemmassa asemassa kuin 900-luvun lopusta tai 1000-luvusta puhuttaessa.(27)

Julkisen vallan ja valtion merkitys korostuu myös puhuttaessa karolinkivaltakunnan linnoista, joita rakennettiin viikinkien ja madjaarien sotaretkien aikoihin 800-luvulla. 900-luvulle saakka linnat olivat enemmän tai vähemmän kuninkaallisen keskushallinnon valvonnassa. Näiden linnojen ei tulkita olleen niinkään yksittäisten herrojen tukikohtia kuin valtakunnan varustuksia ulkoisia ja sisäisiä vihollisiaan vastaan.(28)

Karolingisen valtion hallinnolliset instituutiot alkoivat hajota 800-luvun jälkipuoliskolta eteenpäin. Tämä tarjosi sodankäyntiin ja väkivaltaan tottuneille paikallisille mahtimiehille mahdollisuuden omia aiemmin keskusvallalle kuuluneita oikeuksia. Vallan hajautuminen saavutti huippunsa vuoden 1000 tienoilla ympäri läntistä Eurooppaa, joskaan ei kaikkialla samanaikaisesti. Uusimmassa tutkimuksessa aikakautta kuvataan väkivaltaiseksi kamppailuksi vallasta tai herruudesta, ja hallinnon romahtamista seuranneen murroksen rajuutta korostetaan vertaamalla sitä vallankumoukseen.(29)

Näkemykselle ritariuden noususta 900-luvulla yhteiskunnalliseksi luokaksi löytyy myös käsitteellisiä perusteita. Ritariksi käännettävällä sanalla miles alettiin 900-luvun lopulta alkaen oikeudellisissa asiakirjoissa korvata sekä vasalliuteen liitettäviä termejä vassus tai fidelis että syntyperää ilmaisevia termejä kuten nobilis. Miles tarkoitti tuolloin ratsusoturia, mutta käsitti myös voimakkaan sisällöllisen yhteyden palvelemiseen.(30)

Vuoden 1000 tienoilla linnojen lukumäärä alkoi moninkertaistua, ja useimmissa tapauksissa linnojen ylläpito muuttui yksityiseksi hankkeeksi. Tämä kuvastaa osaltaan yhteiskunnan muuttumista sotaisemmaksi ja väkivaltaisemmaksi. Prosessia on aiemmin yritetty selittää reaktioksi ulkopuolisten hyökkäysten uhkaan. Uudempi tutkimus on kuitenkin hylännyt tämän näkemyksen, koska linnoittautuminen yleistyi vasta ulkopuolisen uhan väistyessä. Nykyisin rakentamisen lisääntymistä selitetään pyrkimyksillä vahvistaa otetta vallasta paikallistasolla. Linnat mahdollistivat lähipiirin asukkaiden tehokkaamman verotuksen ja toimivat tukikohtina muita paikallisia mahtimiehiä vastaan. Kuninkaanvallan taantuessa paikallisista linnoista tuli myös oikeudellisen vallan keskuksia.(31)

Frankkivaltakunnan hajotessa kehittynyt soturikulttuuri alkoi levitä 1000-luvun kuluessa. Normannien johdolla frankit valloittivat Englannin, tunkeutuivat Etelä-Italiaan ja olivat mukana perustamassa ristiretkeläisvaltioita. Soturiperinteen leviämistä ei kuitenkaan voida tulkita nimenomaan uuden taistelutavan, ratsurynnäkön, voittokuluksi. Esimerkiksi Hastingsin taistelussa vuonna 1066 kuningas Haraldin (n. 1020-1066) jalkamiehet pärjäsivät pitkään normannien ratsumiehille, joista muutamat olivat alkaneet käyttää lyhyempien keihäiden ja heittokeihäiden sijaan raskaampia ja pidempiä peitsiä. Lisäksi normannien jousimiehillä oli taistelussa ratkaiseva rooli. Kuningas Haraldin tappoi silmään ammuttu nuoli. Ratsusoturit olivat toki normannivalloitusten pääosassa, mutta nykyisin korostetaan ratsurynnäkön sijasta häikäilemättömän määrätietoisuuden ja linnarakentamisen merkitystä normannien menestyksekkyydelle.(32)

1000-luvun kuluessa ritariuden sosiaalinen arvostus nousi ja ritarit erottuivat yhä selkeämmin tavallisista talonpojista. Aristokratiaan ritareita lähensi jääminen linnanherrojen käsky-, veronkanto- ja rankaisuvallan (ban) ulkopuolelle. Yhteiskunnan yläluokka säilyi kuitenkin selkeän kaksijakoisena, vaikka myös linnanherrat alkoivat liittää termin miles arvonimiensä joukkoon. Vuosisadan puolivälin jälkeen ritarius alkoi saada perinnöllisiä piirteitä, ja ritariksilyömisseremonia alkoi yleistyä ranskalaisilla alueilla vuosisadan lopulle tultaessa. Ritareiden aseman nousua kuvastaa niin ikään linnoitettujen asumusten yleistyminen 1100-luvulta alkaen.(33)

Kaikki ritarit eivät kuitenkaan vielä 1100-luvun alkupuoliskolla kuuluneet aatelissäätyyn. Tavalliset ritarit (asiakirjoissa esim. milites pagenses; "kylän ritarit") saivat osan toimeentulostaan läänityksistä, mutta elättivät itsensä pääasiassa omien vapaiden allodium-maidensa tuotolla. Tällaisilla allodium-ritareilla oli jonkin verran paikallista vaikutusvaltaa, ja he yleensä tukivat läheisiä luostareita. He lähettivät poikansa sotilaalliselle tai kirkolliselle uralle ja asuivat tavallisissa taloissa, joskin varakkaimmat heistä linnoittivat asumuksensa ja nousivat kyliensä herroiksi vuosisadan loppuun tultaessa. Syntyperäänsä lukuunottamatta näitä ritareita ei juurikaan voida erottaa köyhimmistä aatelisista. Aateluus ja ritarius merkitsivät kuitenkin edelleen eri asioita. Ritarit muodostivat huomattavan monimuotoisen luokan, johon kuului niin aatelisia kuin aatelittomiakin allodium-maiden omistajia ja varattomia miehiä mitä erilaisimpine sosiaalisine taustoineen. Maanomistajaeliitin voidaan katsoa olleen varsin sulkeutunutta, ja esikoisoikeus (primogenituuri) yleistyi hiljalleen.(34)

Ritareiden ja aatelisten katsotaan yleisesti 1200-luvulle tultaessa muodostaneen kulttuurisesti varsin yhtenäisen ryhmän, vaikka varallisuuserot luonnollisesti säilyivätkin. Tämä uusi ryhmä oli omaksunut vaikutteita niin aristokratialta kuin pääosin alemmista luokista nousseilta ritareiltakin. Yläluokalta periytyneitä arvoja olivat esi-isien kunnioitus ja sukulinjan korostaminen sekä arvon ulkoisten merkkien (esim. linna, vaakuna, tittelit) kopioiminen. Sotureiden arvomaailmasta periytyivät puolestaan rohkeus, sotilaallinen kyvykkyys ja lojaalisuus.(35)

Ritariuden käsitteen voidaan siis katsoa pitävän sisällään myös muuta kuin pelkän tietynlaisen elämän- ja taistelutavan harjoittamisen. Ritareista muodostui viimeistään 1100-luvulle tultaessa eräänlainen veljes- tai sääntökunta, jonka jäseneksi pääsy oli sidottu tietyn seremonian suorittamiseen. Tämän uuden yläluokan yhtenäisyyden pohjana toimivat 1000-luvulta lähtien muodostuneet käsitykset ritariudesta. Ritariksilyömisseremonian yleistymisen myötä muotoutumassa olleen sääntökunnan jäsenyys liittyi ritariuteen yhä tiiviimmin.

Ritarillisia arvoja ja käyttäytymistä käsittelevä keskiaikainen kirjallisuus voidaan luokitella neljään ryhmään. Viihdyttävin ryhmä käsittää chansons de geste -runot, ritariromanssit(36) ja kertomukset ritareista. Seuraavat kaksi ryhmää ovat maallikkojen ja kirkonmiesten tutkielmat ritariudesta. Viimeinen ryhmä koostuu ritareiden elämäkerroista. Näitä lähteitä tarkastelleet tutkijat ovat kaikki varsin yhtä mieltä siitä, mitkä olivat tärkeimpiä ritarillisia arvoja ja piirteitä. Ihanteellinen ritari oli sankari, joka kykeni osoittamaan sotataitonsa koska tahansa ja joka oli kohtelias ja antelias. Hän oli uskollinen herraansa ja ystäviään kohtaan. Kaiken kaikkiaan käsitys siitä, mikä oli keskeistä ritarillisuudelle vaikuttaa säilyneen käytännössä samana myöhäiseltä 1100-luvulta aina 1400-luvun loppuun. Tutkijat kuitenkin myöntävät, etteivät kaikki ritarit eläneet näiden ylväiden vaatimusten mukaan.(37)

Sotilaallisten ja aristokraattisten vaikutteiden lisäksi ritariuteen yhdistyi myös kristillisiä piirteitä. Kirkon vaikutus ritariutta muovaavana tekijänä oli alkanut jo 900- ja 1000-luvun taitteessa Jumalan rauha -kokouksien ja myöhemmän Jumalan aselepo -liikkeen (pax Dei ja treuga Dei) myötä. Riippumatta näiden liikkeiden vaikutuksesta ritareiden väkivaltaisuuteen ne olivat omiaan lisäämään ryhmän keskinäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta. 1000-luvun alussa syntyi myös ajatus yhteiskunnan jakautumisesta kolmeen säätyyn (ordo) eli rukoileviin, taisteleviin ja maataviljeleviin (orares, bellatores, agricultores). Ensimmäisen selkeäsanaisen muotoilun kolmen säädyn opista esitti piispa Adalbero Laonilainen (k. 1031). 1000-luvun lopussa paavit Gregorius VII (1021-1085, paavina 1073-) ja Urbanus II (1035-1099, paavina 1088-) uudistivat vanhan ajatuksen Jeesuksen sotilaista. Uudet, aluksi Pyhän Pietarin ja myöhemmin Kristuksen ritarit (milites sancti Petri, milites Christi) lähtivät taistelemaan paavin käskystä kirkon vääräuskoisia vihollisia vastaan.(38)

Ristiretket yhdistivät kristikuntaa, eritoten ritareita ja kirkonmiehiä. Ritariuden ideaalit saivat kristillisiä vaikutteita, ja ritareiden arvostus nousi kirkon hyväksynnän kasvaessa. Retket toivat yhteen sotureita eri puolilta Länsi-Eurooppaa, ja edistivät soturikulttuurin leviämistä. Pyhän maan lisäksi retkiä tehtiin myös Iberian niemimaalla sekä Itä- ja Pohjois-Euroopassa, ja näin ristiretket myötävaikuttivat ristiretkeläisvaltioiden perustamisen ohella Espanjan jälleenvalloitukseen (reconquista) ja saksalaisten muuttoaaltoihin itään.(39)

Ristiretkien yhteydessä syntyneiden uskonnollisten ritarikuntien säännöt kuvastivat kuitenkin liikaa niiden syntyaikoina vaikuttaneen luostariliikkeen ihanteita tullakseen laajemmin hyväksytyiksi malleiksi ritariudelle. Säännöt suhtautuivat liian penseästi kehittymässä olleeseen hovien ja turnajaisten maallisempaan kulttuuriin.(40) Kuitenkin myös näiden sääntöjen antama esimerkki auttoi yleistämään käsitystä ritariudesta sääntökunnan jäsenyytenä, johon kuului yleisempiä velvoitteita kuin mitä vasallin ja herran suhde sisälsi.

Yleisemmät velvoitteiksikin käsitettävät ritariuden ihanteet vakiintuivat ja levisivät 1100-luvulta alkaen paljolti linnojen herrainhoveihin keskittyneen kulttuurin ansiosta. Hovit toimivat yläluokan kohtauspaikkoina ja maallisen kirjallisen kulttuurin keskuksina. Kansankielisten ritariromanssien vaikutuksesta ritariudelle kehittyi oma ideologiansa ja historiallinen mytologiansa, jonka voidaan katsoa olleen mukana yhtenäistämässä ranskalaisten ja saksalaisten alueiden soturikulttuureita. Kiinteä sijansa hovikulttuurissa oli myös turnajaisilla, jotka jalostuivat 900- tai 1000-luvulta lähtien rajuista ryhmäkamppailuista (mêlée) hienostuneiksi kaksinkamppailuiksi ja näytelmiksi.(41)

Ritariston kulttuurin yhtenäisyydestä huolimatta ritarit eivät olleet yhtäläisesti varustautuneita. Rikkaammilla oli mahdollisuus hankkia parempia varusteita, ja heillä oli enemmän seuralaisia. Erot olivat ilmeisiä jo 1100-luvulla, ja ne institutionalisoituivat 1200-luvulla Ranskassa ja Englannissa, jossa nelikulmaiseen sotalippuun oikeutettujen baneeriherrojen tunnustettiin olevan muiden, kolmikulmaista viiriä käyttäneiden ritareiden yläpuolella. Ritareiden seuralaisia, joiden asema ja tehtävät saattoivat vaihdella, kutsuttiin puolestaan palvelijoiksi (lat.: vallettus), pojiksi (lat.: garcio, puer; saks.: Knabe, Knappe) tai aseenkantajiksi (lat.: armiger, scutiger; engl.: esquire; ransk.: écuyer).(42)

Ratsusotureiden yhteiskunnallisten erojen voidaan katsoa olleen erityisen suuria saksalaisilla alueilla, joilla suurin osa ritareista oli epävapaita. Näiden ministeriaaleiksi kutsuttujen sotureiden asema oli epävapaudesta huolimatta etuoikeutettu. 1200-luvulle tultaessa he olivat nousseet aatelisten arvojärjestyksen, Heerschildin, alimmalle portaalle, ja 1300-luvulle tultaessa rikkaimmat heistä saattoivat nousta vapaaherroiksi (Freiherren).(43)

Keskiaikaisissa kirjoituksissa sanojen miles ja milites, jotka käännetään ritariksi, ei läheskään aina voida tulkita tarkoittavan enempää kuin tietyllä tavalla varustettua ja koulutettua ratsusotilasta, mutta esimerkiksi sotajoukkoja palkattaessa erottelulla oli kuitenkin useimmiten suuri merkitys. 1200-luvulta alkaen jotkut ritariläänityksen haltijat kieltäytyivät lyöttäytymästä ritareiksi ja jäivät eliniäkseen arvoltaan aseenkantajiksi. Syyt tähän olivat etupäässä taloudellisia. Elanto saattoi olla kannattavampaa hankkia muuten kuin sotimalla. Palvelukseen kutsuttaessa nämä ritariksi lyöttäytymättömät ratsumiehet muodostivat useimmissa tapauksissa kevyemmin varustautuneiden, alempitasoisten taistelijoiden ryhmän, jonka sotilaallinen rooli oli kuitenkin lähes sama kuin ritareilla. 1200-luvun jälkipuoliskolta alkaen ratsusotureiden sosiaalisen aseman merkitys sotajoukkojen koostumusta kuvattaessa vähenee. Vuosisadan lopulle tultaessa saatettiin jo luopua jopa jaottelusta ritareiden ja muiden ratsumiesten välillä.(44)

Tämä ritariudesta erillään olevien ratsutaistelijoiden ilmaantuminen on yhteydessä kruununvallan ja territoriaalivaltioiden nousuun sekä entistä vakituisempien armeijoiden muotoutumiseen. Jo 1100-luvun puolenvälin jälkeen Englannin kuningas Henrik II (1133-1189, kuninkaana vuodesta 1154) alkoi enenevässä määrin kerätä vasalleiltaan niin kutsuttua kilpiveroa (scutagium). Järjestely oli sovelias molemmille osapuolille. Vasallit välttyivät sotilaallisilta velvoitteiltaan, ja kruunu saattoi värvätä entistä suurempia palkkajoukoista koostuvia osastoja. Palkkajoukot olivat paremmin varustettuja ja harjaantuneita kuin yksittäiset vasallit, eikä sotatoimia tarvinnut enää rajoittaa sotilaiden palveluvelvoitteen keston mukaan.(45)

Näistä myöhemmistä raskasaseisista ratsusotilaista keskiaikaiset ritarit erottaa selkeimmin omaehtoinen itsevarustautuminen sekä selkeästi määriteltyjen ja säädeltyjen vakiintuneiden organisaatioiden harvinaisuus. Ritarit olivat etupäässä henkilökohtaisesti vastuussa varusteidensa hankkimisesta, ja vain poikkeustapauksissa heidän varustuksensa oli yksityiskohtaisesti määrätty. Ritarimunkistojen ohella voidaan keskiajalla kuitenkin katsoa olleen myös muitakin toimivia sotayksiköitä. Niiden jäsenyys ja keskinäinen hierarkia perustuivat kuitenkin lähinnä henkilökohtaisiin suhteisiin ja johtajina toimineiden herrojen mahtiin toisin kuin uudempien armeijoiden vakiinnutetut organisaatiot.(46)

Palkkajoukkojen yleistymisen ja sotilaallisten organisaatioiden vakinaistumisen myötä itsenäisten ratsutaistelijoiden merkitys sodankäynnissä muuttui hiljalleen. Viimeistään 1300-luvun alkupuolelta lähtien jalkaväen sotilaallinen merkitys alkoi kasvaa. Esimerkiksi flaamit, skotit ja sveitsiläiset oppivat muodostamaan kiinteitä jalkaväkiosastoja, jotka kykenivät lyömään ratsuväen ainakin puolustustaistelussa. Satavuotisessa sodassa (1337-1453) englantilaiset jousimiehet näyttelivät ratkaisevaa osaa useissa taisteluissa, ja 1300- ja 1400-luvun taitteesta lähtien sveitsiläinen jalkaväki muodosti tehokkaita hyökkäysosastoja, joita myöhemmin myös saksalaiset Landsknechtit kopioivat. Armeijat koostuivat palkkajoukoista, joita värvättiin osastoittain. Palkkaosastojen päälliköt olivat yksityisiä, usein aatelisia sotilasyrittäjiä, jotka kantoivat osansa myös sodankäynnin taloudellisista riskeistä. Sotatoimien loputtua tai palkkojen jäätyä maksamatta tällaiset "vapaat komppaniat" saattoivat myös ryöstellä ja sotia omaan lukuunsa.(47)

Myös linnojen hallinnollisten suhteiden muutokset kuvastavat keskitetyn vallan nousua. Linnoista alettiin 1100-luvulta eteenpäin muodostaa tukikohtaverkostoja, jotka tehostivat hallintoa ja auttoivat siten lisäämään poliittista vakautta muodostumassa olleissa alueellisissa valtapiireissä. Vuosista 1150-1250 alkaen kruunun hallitsemien linnojen määrä lisääntyi jälleen myös suhteellisesti, vaikka linnojen ja linnoitettujen asumusten lukumäärä jatkoi moninkertaistumistaan.(48)

Myös tuliaseiden käyttö vaikutti sodankäynnin kehitykseen. Tuliaseita oli käytössä Euroopassa jo ennen 1300-luvun puoliväliä, ja 1400-luvulla tykistö, johon vain rikkaimmilla herroilla oli varaa, mahdollisti linnojen tehokkaamman valtaamisen. Vanhojen puolustuslinnoitteiden jäädessä riittämättömiksi suurten kenttätaisteluiden ja liikkuvan sodankäynnin merkitys nousi vähäksi aikaa. 1500-luvulta lähtien uudentyyppisten trace italienne -tykistölinnakkeiden rakentaminen kiihtyi, ja sodankäynti keskittyi jälleen piirityksiin ja ryöstöretkeilyyn. Uusien linnakkeiden valtaaminen ja jatkuva miehittäminen johtivat suurempiin ja pysyvämpiin armeijoihin, joiden koko kasvoi räjähdysmäisesti.(49)

Poliittisten olojen vakiintuessa yläluokan alempien kerrosten ei enää tarvinnut olla valmiita taistelemaan yhteiskunnallisen asemansa säilyttämisen puolesta. Aatelin ylemmät kerrokset puolestaan katsoivat edelleenkin sotimisen velvollisuudekseen. Näissä oloissa käsitys ritariudesta alkoi määrittyä tarkemmin. Ritarius säilytti pääosin alkuperäisen suhteensa ratsusoturiuteen, mutta sääntökunnan jäsenyyden rajat tiukentuivat. Tämä näkyi selkeimmin ritariksilyömisseremonian juhlallisuuden ja ennen kaikkea kustannusten nousuna. Näin 1200-luvulta lähtien ritariudella on vaikeampi ymmärtää tarkoitettavan muuta kuin henkilökohtaista statusta, arvonimeä.(50) Ritarit laskettiin osaksi aatelia, mutta kaikki aateliset eivät olleet ritareita. Useimmat ritarit olivat ratsusotureita, mutta ennenkaikkea sääntökunnan jäseniä.


Viitteet:

18. Tunnetuimpia tuoreita esityksiä ritareista ovat Constance Brittain Bouchardin Strong of Body, Brave and Noble: Chivalry and Society in Medieval France (Bouchard 1998), Maurice Keenin Chivalry (Keen 1984), Frances Giesin The Knight in History (Gies 1984/1987) sekä Susan Reynoldsin Fiefs and Vassals (Reynolds 1994/1996), jossa kyseenalaistetaan aikaisempia käsityksiä keskiaikaisesta maanhallinnasta. Hyvä yleisesitys keskiaikaisen yleiseurooppalaisen kulttuurin muotoutumisesta on Robert Bartlettin The Making of Europe: Conquest, Colonization and Cultural Change, 950-1350 (Bartlett 1993/1994). Vanhempaa, mutta edelleen ajankohtaista ritaritutkimusta edustavat puolestaan Johanna Maria van Winterin Ridderschap: Ideaal en werkelijkheid (van Winter 1965, saksaksi van Winter 1969) ja Sidney Painterin ritareiden arvomaailmaan keskittyvä klassikkotutkimus French Chivalry (Painter 1940/1977). Laaja-alaisemmin sotahistoriaan painottuvia tutkimuksia ovat J.F. Verbruggenin De krijgskunst in West-Europa in de middeleeuwen (Verbruggen 1954) ja Philippe Contaminen La Guerre au moyen âge (Contamine 1980/1994, englanniksi Contamine 1984/1994), ja linnoihin keskittyy N.J.G. Poundsin The Medieval Castle in England and Wales (Pounds 1990). Hieman vanhempaa tutkimusta edustavat puolestaan Richard Barberin The Knight & Chivalry (Barber 1970/1995). Georges Dubyn esseistä koottu The Chivalrous Society (Duby 1977/1980) sisältää useita ritareiden alkuperää ja historiaa käsitteleviä lukuja. F.-L. Ganshofin Qu'est-ce que la féodalité (ranskankielinen alkuteos 1944; englanniksi Ganshof 1952/1977) selittää puolestaan useita keskiaikaisissa lähteissä esiintyviä termejä. Myös Lynn White Jr.:n Medieval Technology & Social Change (White 1962/1964) on suppeudestaan ja kiistanalaisuudestaan huolimatta tärkeäksi noussut esitys.

19. Contamine 1980/1994 (Contamine 1984/1994); DeVries 1996; Verbruggen 1954.

20. Gies 1984/1987: 3.

21. Evergates 1995: 15; Gies 1984/1987: 8, jossa Gies puhuu roomalaisesta "ritari"-säädystä, mutta kiistää sen yhteyden keskiaikaisiin ritareihin. Katso myös Barber 1970/1995: 8; Wells 1984: 8, jossa ordo equestrisin alkuperä johdetaan varhaisen Rooman tasavallan ratsuväestä, mutta myöhemmistä ajoista puhuttaessa yhteys ratsusotureihin kielletään ja säädyn jäseniä verrataan nykyisin esim. Britanniassa ritareiksi lyötäviin yhteiskunnallisesti menestyneisiin liikemiehiin; Webster 1969/1994, erityisesti s. 147, jossa Webster yksiselitteisesti kiistää eques-säädyn yhteyden ratsupalveluun. Roomalaisen ratsuväen kehitysvaiheista katso Hyland 1990: 187-197.

22. Suojavarustuksista ja aseistuksesta katso Contamine 1980/1994: 159-163, 309-331 (Contamine 1984/1994: 67-69, 175-192); ffoulkes 1912/1988; Gies 1984/1987: 142-145, 172-174; Oakeshott 1964/1995; Prestwich 1996: 18-30; van der Sloot 1964. Keihään ja peitsen käytöstä katso lisäksi Flori 1988/1998; Keen 1984: 23-24 ja vertaa White 1962/1964, erityisesti s. 1-2, 27-28. Taloudellisen toiminnan halveksimisesta katso Gies 1984/1987: 5. Turnajaisten taloudellisista riskeistä katso Keen 1984: 25; Gies 1984/1987: 31, 86-87. Ritarikauppiaista katso van Winter 1965: 91-92 (van Winter 1969: 90-91).

23. Tunnetuimman kuvauksen Adrianopolin taistelusta raskasaseisen ratsuväen ylivoiman alkuna on esittänyt Sir Charles Oman (Oman 1885/1993: 4-6). Vertaa esim. Barber 1970/1995: 3; Lappalainen 1989: 46; White 1962/1964: 6-10. Katso visigoottien vaiheista Geary 1988: 64-71. Ratsusodankäynnin kehittymisestä katso alaviitteessä 27 mainittu kirjallisuus.

24. Anderson 1974/1992: 116-117, 130; Barber 1970/1995: 8-13; Bloch 1939-40/1989: 221-223, 231 (Bloch 1961: 154-155, 161) Ganshof 1952/1977: 1-32; Strayer & Coulborn 1956: 8; Strayer 1965: 15-20, erityisesti s. 20, jossa ritariksi käännettävä miles esitetään sanojen vassus tai vassallus myöhemmäksi synonyymiksi. Vasalliuden käsitteestä tarkemmin katso alaviitteessä 26 mainittu kirjallisuus.

25. Contamine 1980/1994: 314-318 (Contamine 1984/1994: 179-183); White 1962/1964: 3-6, 11-13, jossa White ajoittaa Poitiersin taistelun vuoteen 733 pyrkien tätä kautta kumoamaan taistelun merkitystä käännekohtana, koska läänityksiä olisi tämän tulkinnan mukaan alettu jakaa jo ennen taistelua. Vertaa Bachrach 1970/1993, erityisesti s. 50, alaviite 2, jossa M. Roucheen (Rouche 1968) viitaten todetaan Poitiersin taistelun olleen jo 732, ja s. 66-68, jossa kyseenalaistetaan kirkonmaiden takavarikoimisen yhteyttä nimenomaisesti ratsuväen tarpeeseen.

26. Bartlett 1993/1994: 45-47, 52-54; Bouchard 1998: 35-58; Reynolds 1994/1996: erityisesti 6-7, 17-22, 48-52, jossa vasalliuden ja läänityksen käsitteistä tarkemmin. Katso Reynoldsin näkemyksistä lisäksi Nurmiainen 1997c: 329-331; Nurmiainen 1998: 105-112. Maanherruuden käsitteestä, kartanotaloudesta ja niihin liittyvistä keskusteluista katso myös Piippo 1997. Perinteisempää tulkintaa vasalliudesta ja läänityksistä edustavat leimallisesti Ganshof 1952/1977 ja Strayer 1965, vertaa myös Bloch 1939-40/1989: 209-389 (Bloch 1961: 145-279).

27. Ratsusodankäynnin kehityksestä katso Contamine 1980/1994: 97-107, 314-320 (Contamine 1984/1994: 22-29, 179-184), jossa painotetaan taistelutavan kehityksen hitautta ja ajoitetaan ratsumiesten nousu sotavoiman merkittävimmäksi osaksi aikaisintaan Kaarle Suuren aikoihin. Tätä tulkintaa tukevat mm. Bachrach 1970/1993 ja Bachrach 1983/1993, joissa kiistetään ratsuväen asema Kaarle Suuren sotaretkien taktisesti ratkaisevimpana aselajina. Katso myös Gies 1984/1987: 11-13; Keen 1984: 23-27; Verbruggen 1954: 72-195; White 1962/1964: 1-14, 27-38. Karolinkien ratsumiesten ja myöhempien ritareiden yhteyksistä katso Nelson 1989.

28. Katso esim. Bloch 1939-40/1989: 551-553 (Bloch 1961: 400-401); Contamine 1980/1994: 106-107 (Contamine 1984/1994: 28).

29. Katso esim. Bisson 1994; Gies 1984/1987: 4, 17; Nurmiainen 1998: 72-100.

30. Bouchard 1998: 11-13; Duby 1977/1980: 158-165.

31. Linnarakentamisesta vastauksena ulkopuolisen hyökkäyksen uhkaan katso Anderson 1974/1992: 142; Bloch 1939-40/1989: 229-230 (Bloch 1961: 160); Gies 1984/1987: 15; Strayer 1956: 22. Vertaa Bartlett 1993/1994: 65-68; Bisson 1994: 12, 16-18, jossa linnojen hallinta esitetään herrojen ja ritareiden harjoittaman laillisen väkivallan (violentia) perustana 900-luvulta eteenpäin; Bisson 1995: 749; Bloch 1939-40/1989: 418-421, 551-553 (Bloch 1961: 300-302, 400-401); Bouchard 1998: 15-22, 58-60; Contamine 1980/1994: 110, 129-132 (Contamine 1984/1994: 31, 44-47); Duby 1977/1980: 34, 55-57, 178; Southern 1953/1969: 83-88.

32. Bartlett 1993/1994: 24-105. Vertaa White 1962/1964: 28-38. Hastingsiin taistelusta katso Morillo 1996, johon on koottu tärkeimpien lähteiden lisäksi taistelua, siihen vaikuttaneita tekijöitä ja taistelun seurauksia eri näkökulmista tarkastelevia tekstejä. Katso myös Gillingham 1989, jossa analysoidaan Vilhelm Valloittajan sotatoimia. Normanneista Etelä-Italiassa katso myös Saari 1996. Jalkaväestä ensimmäisellä ristiretkellä katso Verbruggen 1954: 213-216.

33. Duby 1977/1980: 158-170, 178; Gies 1984/1987: 14, 24-26, 29-30; Keen 1984: 27. Linnoitetuista asumuksista katso Duby 1977/1980: 85, 179-180, jossa kiistetään turvallisuuden tarpeen olleen syynä asumusten linnoittamiseen. Suuntaus esitetään pikemminkin ritareiden pyrkimyksenä omaksua ylemmän luokan tapoja. Katso myös Contamine 1980/1994: 218-219 (Contamine 1984/1994: 109-110); Duby 1977/1980: 108; Gies 1984/1987: 98-99, joissa suuntaus liitetään poliittisen kontrollin lisääntymiseen.

34. Allodium-maat tarkoittavat vapaasti omistettuja maita erotukseksi vain hallinnassa olleista (aliomistus) läänityksistä. Evergates 1995: 11-12, 15-35, jossa Evergates kumoaa 1950-luvulta lähtien tehtyihin paikallistutkimuksiin vedoten Marc Blochin kautta Paul Guilhiermozilta periytyneeksi johtamansa ajatuksen ritareista ja aatelisista yhtenäisenä luokkana 1100-luvun Ranskassa. Katso myös Ganshof 1970/1971: 97-101, jossa läntisen aristokratian muuntuminen ritaristoksi, joka omaksui kansainvälisen, kulttuuriltaan yhtenäisen ritariveljeyden, ajoitetaan vuosiin 1050-1150. Ganshof toteaa myös suurimman osan ritareista olleen aatelisia, joskin tämän luokan juuret vaihtelivat alueittain: esim. Englannissa ja Saksassa osa ritareista oli aatelin ulkopuolella. Katso lisäksi van Winter 1965: 84-89 (van Winter 1969: 83-88). Vertaa Bouchard 1981: 521-532 ja Bouchard 1998: 5-6, 23-27, 69, 86, joissa painotetaan ranskalaisen ylimystön avoimuutta 900-1200-luvuilla.

35. Duby 1968, erityisesti s. 6-8 (Duby 1977/1980: 174-175), jossa käsitellään kulttuuristen vaikutteiden siirtymistä ritareiden ja aateliston sulautuessa yhtenäisemmäksi ryhmäksi 1100-luvun lopulle tultaessa. Katso myös Evergates 1995: 34, jossa mainittujen ryhmien yhdistymistä todetaan vuosisadan loppua kohden tapahtuneen alemmalla tasolla.

36. Ritariromanssit (engl.: romance), joita on kutsuttu myös ritariromaaneiksi, olivat 1100-1300-luvuilla ilmestynyttä, suosittua kansankielistä lyriikkaa ja proosaa. Ritariromantiikka ajoittuu puolestaan vasta 1800-luvun alun tienoille.

37. Katso ritarillisista arvoista Bartlett 1993/1994: 85-90; Bouchard 1998: 103-144; Keen 1984: 1-17; Mathew 1948, joka on klassinen ja nykytutkimuksen hyväksymä esittely ritarillisista arvoista; Noble 1992, jossa käsitellään langenneita ritareita; North 1986; Painter 1940/1977, jossa ritariutta tarkastellaan feodaalisten, kristillisten ja hovikulttuurin osin ristiriitaisten ja yhteensovittamattomien elementtien yhdistelmänä; Verbruggen 1954: 117-126, jossa myös ritareiden suhteesta uskontoon.

38. Katso esim. Gies 1984/1987: 4, 17-20, 32-33; Keen 1984: 44-50; Duby 1980/1982: 134-139; van Winter 1965: 60-62 (van Winter 1969: 60-62). Jumalan rauha ja Jumalan aselepo -liikkeistä katso esim. Musto 1986: 71-75; Cowdrey 1970. Kolmen säädyn ideologiasta katso Bouchard 1998: 28-30; Duby 1980/1982; Flori 1983: 158-65; Lehtonen 1997.

39. Bartlett 1993/1994: 260-268 ja passim.; Bouchard 1998: 81-85; Christiansen 1980; Flori 1992; Ganshof 1970/1971: 94, 100; Gies 1984/1987: 5, 45-46; van Winter 1965: 59 (van Winter 1969: 59).

40. Keen 1984: 50; Gies 1984/1987: 135. Tärkeimpiä uskonnollisia ritarikuntia olivat mm. temppeliherrain ritarikunta, johanniittain ritarikunta ja saksalainen ritarikunta. Luostariliike painotti henkilökohtaista uskonnollista vakaumusta, joka ilmeni mm. tarkkaan säädeltynä elämänä, jopa asketismina. Uskonnollisista ritaristoista katso esim. Barber, M. 1994/1995, jossa keskitytään temppeliherroihin; Boockmann 1981 ja Christiansen 1980: 70-88, joissa keskitytään erityisesti saksalaiseen ritarikuntaan; Seward 1972/1995, jossa keskitytään johanniittoihin. Luostariliikkeestä katso esim. Southern 1953/1969: 160-169.

41. Katso esim. Ganshof 1970/1971: 100-101; Gies 1984/1987: 5, 29, 49-80; Keen 1984: 30-31, 34-37, 102-124. Lukutaidon levinneisyydestä ritarien keskuuteen katso puolestaan Turner 1978. Turnajaisista katso Bouchard 1998: 123-129; Denholm-Young 1948; Gies 1984/1987: 87-90, 142-143, 198-203; Jackson 1986; Keen 1984: 25, 83-101, 200-212; Nickel 1988; Verbruggen 1954: 49, 84-96.

42. Contamine 1980/1994: 161-162 (Contamine 1984/1994: 67-68); Gies 1984/1987: 153. Tässä yhteydessä on syytä huomioida, että aseenkantaja tarkoittaa eritoten myöhempinä aikoina niin ikään yhteiskunnallista arvoasemaa eikä ole yksinomaan tehtäväsidonnainen nimike. Joidenkin sanakirjojen englannin termille esquire tarjoama käännös knaappi ei kelpaa, koska se on suomalaisessa historiankirjoituksessa eriytynyt tarkoittamaan rälssisäädyn alempia ryhmiä, jotka koostuivat talonpojista, ts. joiden taloudellisen toimeentulon perusta oli toinen. Vertaa esim. Voionmaa 1933: 423; Jutikkala & Suolahti 1934: 33, 40.

43. Katso esim. van Winter 1965: 7-8 (van Winter 1969: 9-10); Arnold 1985: 17-19, 253; Brunner 1992: 63-65.

44. Lähteissä näistä toisen luokan taistelijoista, kersanteista (ransk.: sergent; engl.: sergeant), käytetään vaihtelevia nimityksiä kuten asemiehet (homines ad arma), ratsastavat palvelusmiehet (servientes equites), panssaroidut palvelusmiehet (servientes loricati), palvelijat (famuli), kilvenkantajat (scutiferi), seuralaisratsumiehet (satellites equestres), klientit (clientes) tai ritarin tavoin aseistautuneet palvelijat (servientes armati ut milites). Katso Contamine 1980/1994: 140-141, 162-164 (Contamine 1984/1994: 53, 68-70); Gies 1984/1987: 102-103, 122-123, 126, 150, 157; Prestwich 1996: 16-18, 51-52; Bloch 1939-40/1989: 461-478 (Bloch 1961: 332-344).

45. Bouchard 1998: 31-34; Contamine 1980/1994: 175-178, 192-207, 275-277 (Contamine 1984/1994: 78-80, 90-101, 150-151); Gies 1984/1987: 100-101; Verbruggen 1954: 216-240. Vertaa Prestwich 1996: esim. s. 334-346, jossa painotetaan muutoksien hitautta ja korostetaan sodankäyntiin liittyvien ilmiöiden jatkuvuutta läpi keskiajan.

46. Esim. temppeliherrain sääntökunta määräsi jäsentensä varustuksesta ja huolehti sen hankkimisesta. Katso esim. Contamine 1980/1994: 160, 163 (Contamine 1984/1994: 67, 69); Gies 1984/1987: 122-123, 126. Keskiaikaisen sotajoukon järjestelmällisyyden puutetta korostavat mm. Oman 1885/1993: 57-62; Lappalainen 1989: 50; Keegan 1993: 295. Vertaa esim. Keen 1984: 88, jossa turnajaisten mainitaan tarjonneen hyvän mahdollisuuden harjoitella toimimista ryhmänä niihin osallistuneille joukkueille, jotka useimmiten muodostuivat samoilla perusteilla kuin sotaakin varten kootut joukot. Katso myös Verbruggen 1954: 180-187.

47. Ayton & Price 1995: 9, 11-12; Contamine 1980/1994: 232-306 (Contamine 1984/1994: 119-172); Verbruggen 1954: 196-335. 1300-luvun jalkaväkitaktiikasta katso myös DeVries 1996. Satavuotisesta sodasta katso Curry & Hughes 1994. Sveitsiläisestä jalkaväestä katso lisäksi McCormack 1993: 1-121.

48. Katso esim. Contamine 1980/1994: 218 (Contamine 1984/1994: 109); Bloch 1939-40/1989: 551-553 (Bloch 1961: 400-401).

49. Ayton & Price 1995: 6-8, 11; Contamine 1980/1994: 332-350 (Contamine 1984/1994: 193-207); Eltis 1995/1998; Parker 1988/1996: 1-44.

50. Aatelista sotilaallisena säätynä katso esim. Ayton & Price 1995: 10; Keen 1984: 226. Ritariuden määrittymisestä katso esim. Faulkner 1996: 14-23; van Winter 1971: 271 (van Winter 1976: 385; van Winter 1979: 324-325).


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle