Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle

III Samurait

Samuraista on saatavilla suhteellisen vähän tutkimuskirjallisuutta läntisillä kielillä, mutta populaarimpia esityksiä on julkaistu runsaammin, kuten myös käännettyä aikalaiskirjallisuutta. Suosituimmat käännökset ovat tyypillisimmillään miekka- tai zen-mestareiden ohjekirjoja ihanteellisen samurain toimintatavoista. Myös kaunokirjallisuutta on käännetty jonkin verran. Populaarit teokset keskittyvät puolestaan usein lähinnä tunnettujen anekdoottien ja runsaan kuvamateriaalin esittämiseen. Samuraita sivuavat tutkimukset taas painottuvat tavallisesti hallintohistoriaan tai uskontoihin - pääasiassa zenbuddhalaisuuteen - ja uuskonfutselaisuudesta vaikutteita saaneeseen bushidoon.(51)

Tutkimuksissa on keskitytty soturiluokan nousuun, shōen-tiloihin sekä keisarihovin ja sotilasjohtajien valtasuhteisiin. Tämän kysymyksenasettelun voidaan katsoa olevan osaltaan yhteydessä käsitelainoihin eurooppalaisesta historiantutkimuksesta. Avainkysymyksenä on ollut siirtyminen aristokraattisesta, siviilien hallitsemasta antiikkisesta järjestelmästä feodaaliseen, sotureiden hallitsemaan keskiaikaiseen järjestelmään. Heian-kauden loppua luonnehditaan usein aristokraattisen järjestelmän rappion ajaksi ja varsinaiseksi murroskohdaksi määritellään Kamakura-shogunaatin perustaminen vuonna 1192. Viime vuosina on läntisessä Japanin-tutkimuksessa keskusteltu myös siitä, pitäisikö siirtymä antiikista keskiajalle ajoittaa 1100-luvun lopun sijaan 1300-luvulle.(52)

Uudemmassa tutkimuksessa on kenmon-teorian myötä otettu huomioon myös uskonnollisten yhteisöjen merkitys itsenäisinä valtakeskuksina. Kenmoneilla tarkoitetaan arvostetun asemansa kautta epävirallista valtaa omaavia, luonteeltaan yksityisiä, toisistaan riippuvaisia ryhmiä, jotka yhdessä muodostivat valtion auktoriteettijärjestelmän keskiajan Japanissa. 1100-luvun loppuun tultaessa kenmonit jaetaan kolmeen laajempaan ryhmään: aatelissäätyyn (kuge), johon kuuluivat keisari, keisarillinen perhe ja aatelisto, uskonnollisiin yhteisöihin (jige), johon kuuluivat temppelit ja pyhäköt ja soturisukuihin (buke). Kenmon-teoriaa on sovellettu erityisesti Heian-kauden loppuun ja Kamakura-bakufuun, sekä kuvaamaan Kioton oloja myös myöhempien aikojen suhteen.(53) Ritaritutkimukseen verrattuna huomattavin ero samuraita sivuavassa tutkimuksessa on se, ettei linnojen merkitystä Japanissa juurikaan ole tutkittu.

* * *

Japanin varhaisesta sotahistoriasta voidaan varmuudella sanoa vain vähän, ja aiheesta onkin esitetty erilaisia tulkintoja. Yksi teoria on, että 200-luvulla tai vaihtoehtoisesti 400- ja 500-luvun taitteessa mantereelta tullut ratsuja käyttänyt valloittajakansa (kiba minzoku) perusti Yamato-valtion. Todennäköisempää on kuitenkin se, että japanilaiset oppivat ratsusodankäynnin sotiessaan Korean niemimaalla 300-luvulta alkaen. Hevosia oli Japanissa jo ennestään, ja aikaisimmat hautalöydöt ratsastusvälineistä ovat peräisin 400-luvun puolivälin tienoilta. Erittäin todennäköistä onkin, että ratsastustaito oli Japanissa laajalle levinnyttä 400-luvun lopussa. Jalustin oli keksitty Kiinassa ajanlaskumme alun tienoilla, ja japanilaiset ratsumiehet käyttivät sitä alusta alkaen. Honshun itäiset osat, erityisesti Kanton tasanko, soveltuivat muuta Japania paremmin hevosten kasvattamiseen, ja jousimetsästys oli alueella yleinen elinkeino. 500-luvulla japanilaiset ratsutaistelijat todennäköisesti suosivat aseinaan jousia, vaikka korealaiset ratsumiehet olivat ilmeisesti taistelleet etupäässä miekoin, ja japanilaiset olivat aluksi epäilemättä kopioineet tämän tavan. Hevosten kasvattaminen ja ratsutaistelutaitojen ylläpitäminen oli kallista, joten ratsutaistelijat olivat yleensä paikallisten klaaniyhteisöjen (uji) johtomiehiä. Varhaista Yamato-valtiota tavataankin kuvata keisarillisen klaanin johtamaksi uji-klaanien liitoksi, jossa paikallisalueiden johdossa olivat hovin asettamat kuni-no-miyatsuko-mahtimiehet. Merkittävää oli myös se, että hovin sotavoimien johtopaikat olivat ilmeisesti jo ennen 600-lukua muutaman ylhäisen perheen hallussa.(54)

Vuoden 645 vallankaappausta seuranneiden Taika-uudistusten ja vuonna 702 koottujen Taihō-lakien myötä Japanin hallitsijat uudistivat maan hallintoa kiinalaisen byrokraattisen valtaorganisaation esikuvan mukaan. Uudessa maajärjestelmässä (handen tai kubunden) viljelysmaat ositettiin määräajoin viljelijäperheiden pääluvun mukaan. Lisäksi käyttöön otettiin kiinalaistyylinen rahvaasta koulutettu suuri jalkaväkiarmeija, joka koostui maakunnallisista yksiköistä (gundan) ja jota aseistettiin muun muassa tehokkailla varsijousilla. Kiinalaisesta esikuvastaan poiketen sotavoimien ratkaisevana osana säilyneet ratsutaistelijat koottiin kuitenkin piirikuntien johtomiehistä, jotka olivat usein aiempien paikallisten mahtimiesten jälkeläisiä. Myös jalkaväkeä komentaneet upseerit värvättiin paikallisesta eliitistä. Piirikunnallisista päämajoista muodostui tärkeitä strategisia keskuksia, joissa pidettiin sotilaallisia ja poliittisia rekistereitä, kerättiin veroja, varastoitiin viljaa ja valmistettiin aseita. Keskushallinto perusti myös maakunnallisia hallintokeskuksia, mutta niiden merkityksen on katsottu jääneen ainakin sotajoukkoja koottaessa piirikunnallisia yksiköitä vähäisemmäksi. 700-luvun jälkipuoliskon poliittisessa valtakamppailussa viranhoitajat toimivat erilaisina osin epämuodollisina ja -virallisina ryhmittyminä, ja sotavoimien kokoamisen on nähty perustuneen osin myös henkilökohtaisiin uskollisuussiteisiin. Byrokraattisten instituutioiden luominen ei siten heikentänyt ratkaisevasti paikallisten mahtisukujen vaikutusvaltaa.(55)

Keisarin hovi laajensi vaikutuspiiriään 700-luvun lopulta alkaen Honshun pohjoisosiin asuttamalla ja linnoittamalla. Äkillisiä ratsuiskuja käyttäneitä barbaareita (emishi) vastaan koottiin aluksi jalkaväkiarmeijoita, mutta niiden käyttö osoittautui kalliiksi. Lopulta hovi lakkasi värväämästä rahvasta piirikunnallisiin sotavoimiin, ja tehokkaiden ja helppokäyttöisten, mutta kalliiden ja vaikeasti ylläpidettävien varsijousien käyttö taantui. Piirikuntien johtomiesten perheistä värvättyjen ratsusotureiden ja maakuntien päämajojen merkitys korostui aikaisempaan verrattuna. Myös ratsumiesten varusteet kehittyivät. Rengaspanssarin sijaan alettiin käyttää kevyempiä nahkapanssareita eikä miekkoja enää taottu suoriksi vaan kaareviksi.(56)

Vuonna 792 maakuntien sotavoimista luovuttiin kokonaan, ja maakuntien hallintokeskuksia suojelemaan värvättiin lakkautettujen sotavoimien entisistä johtajista "vahvoja miehiä" (kondei), joilla kullakin oli komennossaan kaksi jalkamiestä. Aikakauden muita sotilaallisia organisaatioita olivat Kyushun metsästäjistä värvätyt "valitut soturit" (senshi) ja pohjoisen sotien veteraaneista linnakkeita vartioimaan värvätyt "vahvat soturit" (kenshi). Sotureiden ylläpidosta ei tiedetä kovinkaan paljon. Maa muodosti ilmeisesti osan sotureiden varallisuudesta, mutta hovi korvasi sotilaallisen palvelun antamalla virkoja ja jopa maksamalla palkkoja.(57)

Japanin talouden taantuessa 800-luvulla maassa nähtiin nälkää ja kilpailu elintasosta muuttui yhä väkivaltaisemmaksi. Vuosisadan puoliväliin tultaessa vanhasta kubunden-maajärjestelmästä oli käytännössä luovuttu. Suurin osa 800-luvun lopun levottomuuksista tapahtui Kantossa, jonne syntyi ryösteleviä soturijoukkioita. Myös pohjoisilta alueilta pakkosiirrettyjen emishien kapinat levisivät koko maahan. Yksi merkittävä taloudellisen taantuman seurauksista oli paikallisen eliitin ja hoviaatelin yksityisten suhteiden tiivistyminen, joka ilmeni esimerkiksi yksityisten verovapauksia nauttineiden shōen-tilojen(58) lisääntymisenä. Shōen-tilojen ehtona oli alunperin uusien viljelysmaiden raivaaminen, mutta myös muita maita liitettiin shōen-tiloihin. Näin keisarillisen hallintokoneiston rinnalle kehittyi yksityisiin suhteisiin ja sopimuksiin perustunut tapa omistaa ja hallita maata. Shōen-tiloilla maanviljelijät, paikalliset johtomiehet ja pääkaupungin aateliset tai suuret uskonnolliset yhteisöt vastasivat kukin tahollaan tilan etujen hoitamisesta, ja saivat vastineeksi määrätyn osuuden tilan tuotosta. Kilpailun maasta on esitetty johtaneen myös sotaisten buddhalaisten lahkojen ja soturimunkkien (sōhei) ilmestymiseen Heian-kaudella ennen 900-luvun jälkipuoliskoa. Aikaa myöten tilojen hoitoon liittyneet velvollisuudet (shiki) muuttuivat yhä selkeämmin omistettaviksi oikeuksiksi tilan tuottoon. Shiki-oikeuksia saatettiin myydä, antaa perinnöksi ja jopa jakaa pienemmiksi osuuksiksi, mikä teki shōen-järjestelmästä hyvin joustavan. Myös sukukuntien merkitys oli jälleen nousussa, mikä näkyy esimerkiksi keisarihallinnon virkojen muuttumisessa perinnöllisiksi. Erilaisten ryhmittymien ajaessa omia etujaan keisarillisen hallintokoneiston merkitys maan hallinnossa väheni, ja keisariperhekin alkoi kerätä shōen-maita vaurautensa turvaamiseksi. 900-1000-luvulla shōen-tilojen merkitys syrjäytti perinteisen verojärjestelmän.(59)

Vuonna 901 hovi lisäsi maakuntien kuvernöörien sotilaallisia valtuuksia, ja levottomuudet laantuivat muutamiksi vuosikymmeniksi, kunnes ne jälleen lisääntyivät 930-luvulle tultaessa. Hovin sotajoukkojen johtajiksi nimetyille soturiaristokraateille annettiin virka maakuntien hallinnossa, ja maakuntien päämajojen merkitys sotilaallisen järjestelmän keskuksina vakiintui. Sotureiden palvelukset korvattiin nimittämällä heidät virkoihin ja antamalla heille oikeus osuuteen verotuloista. Pääkaupungin sotavoimat koostuivat pienistä poliisivoimista ja vahvemmista ja paremmin organisoiduista aristokraattien seurueista. Maaseudulla kuvernöörit komensivat henkilökohtaisten seurueidensa lisäksi alaisiaan virkamiehiä ja maakunnan sotilaita. Joukkojen jaotteleminen julkisiin ja yksityisiin on kuitenkin osin harhaanjohtavaa, koska viranhaltijat käyttivät myös henkilökohtaisia seurueitaan virkatehtäviensä hoitamiseen.(60)

Vanhan perinnöllisen soturieliitin rinnalle nousi 900- ja 1000-luvulla uusia soturisukuja. Sukuihin kuulumattomia sotureita uskotaan väheksytyn, koska he eivät tunteneet sotureiden kunnia- ja tapasääntöjä. Nämä varhaiset soturi-ihanteet painottivat sotilaallisten hyveiden ohella sotureiden itsenäisyyttä.(61) Sotureiden ja korkeampien aristokraattien suhteet olivat yleensä väljiä sopimusjärjestelyitä, jotka toimivat niin kauan kuin suojelija pystyi palkitsemaan soturin. Aikakauden soturit saattoivat palvella samanaikaisesti myös kahta eri herraa.(62) Muodostuneet soturijoukkiot (bushidan) olivat eri tavoin järjestäytyneitä yksiköitä, joiden perustana oli vähintään yksi perhe. Ratsujousimiesten lisäksi joukkioihin kuului myös näiden palvelijoita ja vasalleja, jotka niin ikään osallistuivat taisteluihin. Soturit kuuluivat myös keisarihallinnon alaisuuteen. Soturipäälliköillä oli yleensä kuudes hoviarvo, mikä toi etuoikeuksia rahvaaseen (bonge) nähden. Lailliselta kannalta kuitenkin vain hoviarvon omaavat saattoivat olla samuraita.(63)

Mahtimiesten 900-luvun puolivaiheilla kokoamien sotajoukkojen taistelijoiden on nähty koostuneen kolmesta eri ryhmästä: sukulaisista, riippuvuussuhteessa olevista sekä itsenäisistä, mutta ei-tasa-arvoisista liittolaisista, jotka taistelivat etupäässä jalkaisin. Kiinalaistyylisten jalkajoukkojen huonosta koulutustasosta ja moraalista johtuen taisteluiden lopputuloksen ratkaisivat yleensä herrastaan taloudellisesti riippuvaiset ratsujousimiehinä taistelleet harvempilukuiset eliittitaistelijat. Tiettyä tarvetta varten koottuja joukkoja oli vaikea pitää koossa pitkään, ja niiden koko saattoi vaihdella jopa päivittäin.(64)

Lähinnä kronikoihin pohjautuvan käsityksen mukaan tyypilliset samuraitaistelut koostuivat eliittiratsujousimiesten välisistä rituaalinomaisista yhteenotoista. Haasteen esittämisen jälkeen soturit ratsastivat vihollisen ryhmitystä tai vastataistelijaansa kohden yrittäen haavoittaa vastustajaansa nuolella. Jalkamiesten tehtävänä uskotaan yleisesti olleen lähinnä ratsumiesten tukeminen, vaikka he mitä ilmeisimmin osallistuivat taistelemiseen myös itsenäisemmässä roolissa. Myös 900-luvun alkupuolella yleisissä piirityksissä molemmat osapuolet saattoivat hyvinkin käyttää ratsusotureiden hyökkäyksiä tilanteen ratkaisemiseksi. Yksittäisten sotureiden sankarillisten suoritusten arvostus näyttää kasvaneen entisestään 1000-luvulle tultaessa. Henkilökohtaisten saavutustensa todisteeksi voittoisat soturit leikkasivat irti kukistamiensa miesten päät. Taistelun jälkeen päät laskettiin ja sotureiden saavutukset kirjattiin ylös. Sankarillisuuden ja rituaalinomaisuuden korostamisesta huolimatta myös yllätyshyökkäykset ja tuhopoltot olivat erottamaton osa samuraisodankäyntiä.(65)

1000- ja 1100-lukua leimasivat soturisukujen keskinäinen taistelu vallasta ja keskitetyn hallintokoneiston taantuminen. Shōen-tilojen määrä lisääntyi entisestään ja niille alettiin 1100-luvulla myöntää verovapauksien lisäksi myös oikeudellinen immuniteetti. Tunnetuimmat soturisuvut olivat Taira ja Minamoto. Tairat ohittivat Minamotot maan mahtavimpina soturiaristokraatteina Hōgen-sodan (1156) ja Heiji-välikohtauksen (1159) myötä ja kehittivät vuodesta 1160 alkaen omia sotilaallisia instituutioitaan, joista merkittävimpiin kuului koko maan kattanut vasallijärjestelmä. Hōgen-sotaa käsittelevistä kertomuksista löytyvät myös ensimmäiset maininnat samuraiden pyrkimyksestä välttää häpeällistä kuolemaa itsemurhan avulla. Perinteisesti Tairojen ja Minamotojen väliseksi katsotun Gempei-sodan(66) (1180-1185) aikana Tairat rakensivat sotilaallisen tukialueen Keski- ja Länsi-Japaniin. Tätä sotaa on pidetty vedenjakajana, siirtymänä soturihallintoon, mutta sotilaalliselta kannalta jatkuvuus on muutosta huomattavampaa. Suurin osa taisteluista käytiin muutaman sadan ratsumiehen välillä, ja taistelukuvauksissa henkilökohtaisen urheuden merkitys on korostetussa asemassa. Joukot nostettiin ja varustettiin entiseen tapaan. Uskollisuussuhteiden ylläpitämisen lisäksi maakuntien päämajojen hallussapitäminen oli keskeistä sotilaallisen menestymisen varmistamiseksi.(67)

Gempei-sodassa voittajaksi selvisi kuitenkin Minamoto no Yoritomo (1147-1199), joka lopulta nimitettiin kaikkien sotureiden päälliköksi eli shoguniksi (shōgun) ja joka perusti hovista erillisen sotilashallinnon (bakufu(68)) Kamakuraan. Yoritomo säännönmukaisti ja yleisti läänittämiskäytäntöä nimittämällä vasallejaan (gokenin) sotilaskuvernöörin (shugo) ja sotilasvoudin (jitō) virkoihin laajentaen täten ryhmittymänsä maanlaajuiseksi organisaatioksi. Keskeisimmäksi bakufun tehtävistä nousi maanhallintoon liittyvien kiistojen ratkominen. Hallintokoneistonsa virkamiehiksi bakufu värväsi oppineita ei-sotureita ja vähämerkityksisempien soturisukujen edustajia, joilla oli yleensä läheisiä henkilökohtaisia suhteita bakufun johtoon. Kamakura-bakufua voidaan luonnehtia pitkälti henkilökohtaisiin siteisiin perustuneeksi alueellisten voimasuhteiden säätelemiseen keskittyneeksi hallinnoksi, joka toimi rinnan Kioton hovin kanssa.(69)

Sotilashallitsijoiden valta kasvoi Kamakura-kaudella (1185-1336), ja soturiaristokratia alkoi hankkia vaikutusvaltaa hoviaristokratian kustannuksella. Tämä kehitys oli voimakkainta itäisellä Kanton alueella. Kuollessaan Yoritomo ei jättänyt täysi-ikäistä perijää, mikä mahdollisti sijaishallitsijoiksi nousseiden Hōjōjen vallan lisääntymisen. Bakufun ja ex-keisari (in)(70) Go-Toban (1180-1239, keisarina 1183-1198) valtakamppailu sekä paikallisten sotureiden tyytymättömyys ja maannälkä johtivat vuonna 1221 Jōkyū-sotaan, jota pidetään tärkeänä rajapyykkinä soturivallan lisääntymisen kannalta. Suurimmat sodan aiheuttamista muutoksista eivät kenties koskeneet aivan ylintä päättäjien luokkaa vaan hieman alempia mahtimiehiä. Sodan monimutkaisuutta kuvastaa osaltaan se, että Go-Toban joukoissa taisteli myös useita bakufun vasalleja. Tänä aikana soturiluokan itsetunto ja lukumäärä kasvoivat, ja sotilasvoutien valta maahan lisääntyi. Jitōt muuttuivat voudeista isänniksi, jotka saattoivat läänittää omistuksiansa alaisilleen. Omaisuuskäsityksen muuttuessa julkiset maat katosivat ja esikoisoikeus yleistyi. Perimyskäytännön kehittyessä myös sukulaisuussuhteiden merkitys muuttui, kun sukulinjat eriytyivät selkeämmin toisistaan.(71)

Japanin sotilaallinen järjestelmä ja sotureiden yksilöllinen taistelutapa joutuivat koetukselle kurinalaisia ryhmätaktiikoita käyttäneiden mongolien hyökätessä Pohjois-Kiushulle vuosina 1274 ja 1281. Molemmat maihinnousuyritykset epäonnistuivat, mutta samuraiden sotataidon sijasta tavataan korostaa japanilaisten kannalta sopivasti ajoittuneiden hirmumyrskyjen, "jumalaisten tuulien" (kamikaze), osuutta tapahtumien kulkuun. Maakuntien päämajat toimivat näidenkin yhteenottojen aikana japanilaisten sotilaallisen järjestelmän keskuksina. Saatuaan tuntumaa mongolien taistelutapoihin japanilaiset varautuivat toiseen yhteenottoon muun muassa linnoittamalla maihinnousulle alttiita rantoja ja suuntaamalla lisää miehiä uhanalaisten alueiden puolustukseen. Myös japanilaisten taistelutavat alkoivat muuttua. Ratsujousitaistelun merkitys väheni ajan myötä ja jalkaisin käyty lähitaistelu yleistyi. Jousista ei luovuttu, mutta miekkojen, keihäiden ja naginatojen (pitkävartinen ase, jossa noin puolitoista metriseen varteen on kiinnitetty miekanterä) käyttö muuttui tärkeämmäksi. Mongolisodat aiheuttivat voitosta huolimatta myös tyytymättömyyttä bakufua kohtaan. Sotilashallinto käytti sodan uhkaa perusteena erityisten verojen keräämisen jatkamiseen, ja toisaalta torjuntavoitto maahantunkeutujia vastaan ei tuonut saalismaita sotureille jaettavaksi. Lisäksi Hōjō-suku lujitti valtaansa suosimalla lähipiiriään tärkeiden shugo-virkojen jakamisessa, mikä niin ikään lisäsi vastustusta bakufua kohtaan.(72)

Keisari Go-Daigo (1288-1339, keisarina 1318-1339) kokosi vuonna 1331 kannatusta avoimeen taisteluun Hōjōja vastaan, ja onnistuikin palauttamaan keisarivallan lyhyeksi aikaa. Tämän Kemmu-restauraation (1334-1336) jälkeen keisarihallinnon voi kuitenkin katsoa syrjäytyneen lähinnä pelkäksi keulakuvaksi. Ashikaga Takaujin (1305-1358) vuonna 1338 Kiotoon perustaman Muromachi-bakufun aikana soturien vallan on tulkittu lisääntyneen suhteessa muihin ryhmiin. Muromachi-bakufu hallitsi provinsseja shugojen välityksellä. Ajan myötä sotilaskuvernöörit muuttuivat itsenäisemmiksi. Keskisessä Japanissa bakufun virkamiehet olivat shogunin sukulaisia tai läheisiä vasalleja, jotka vannoivat uskollisuutta shogunille. Kanton alueella ja Kyushulla shugot olivat itsenäisempiä, ja heitä valvomaan nimettiin shogunaatin korkeampia viranhaltioita. Shōen-järjestelmä piti yllä perinteisiä auktoriteetteja. Kioton alueen ulkopuolella voimakkaat paikalliset soturit (kokujin), jotka olivat nimellisesti shugojen alaisia, rakensivat kuitenkin omia tiluksiaan murentaen shōen-järjestelmää. Myös paikallisten shugojen itsenäinen vaikutusvalta kasvoi Muromachi-bakufun loppua kohti. Kioton alueella shōen-järjestelmä säilyi kuitenkin kauemmin.(73)

Sotilaskuvernööreistä tuli alueellisia herroja 1300-luvun loppuun mennessä. Shugoilla oli kuitenkin vain osa virkamaistaan suorassa henkilökohtaisessa valvonnassaan, ja he joutuivat kamppailemaan jatkuvasti vaikutusvallasta paikallisten sotureiden (kokujin) kanssa. Rauhattomissa oloissa linnoittaminen yleistyi, ja varustusten paikaksi valittiin yleensä helposti puolustettavia maastokohtia. Sodankäynnissä piiritysten ja joukkotaisteluiden merkitys korostui. Osa sotureista oli myös suoraan shogunin omia vasalleja ja siten shugojen valtaoikeuksien ulkopuolella. Niin Kamakura- ja Muromachi-shogunaatit kuin shugotkin kilpailivat sotureiden häilyvästä lojaliteetista maanhallintaoikeuksia takaamalla ja sotureita palkitsemalla. Tarve palkita sotureita liittyi siihen, että shogunaatit olivat pitkälti yksityisiä valtarakennelmia, joilla ei ollut käytössään vakituista armeijaa. Soturit koottiin aina tiettyä tehtävää varten ja palkittiin onnistuneista suorituksista. Tehtävän loputtua joukot kotiutettiin ja koottiin sitten uudestaan seuraavan tarpeen ilmetessä. Joukkojen kokoamisen ja palkitsemisen on tulkittu olleen perustekniikka kannatuksen rakentamiseen, koska se jatkuvasti vahvisti perustavanlaatuista herran ja vasallin välistä suhdetta. Sotureiden välisiä siteitä rakennettiin myös avioliittojen kautta. Lisäksi shogunit saattoivat lujittaa kannatustaan myös myöntämällä tärkeimmille vasalleilleen erilaisia etuoikeuksia esimerkiksi verojen maksuun liittyen.(74)

Shugot laajensivat valtapiirejään pitkin 1400-lukua, mutta samalla niiden hallitseminen hankaloitui, koska entistä laajemmilla mailla vaikutti myös entistä laajempi paikallinen oppositio, joka saattoi ilmetä esimerkiksi samuraiden ja/tai talonpoikien paikallisina tai alueellisina yhteenliittyminä (ikki). Lopulta shugojen valtapiirit hajosivat vuosisadan vaihteeseen tultaessa paikallisten mahtimiesten hallitsemiksi osiksi. Ōnin-sodan (1467-1477) myötä alkoi yhtämittaisten sisällissotien kausi (sengoku-jidai), joka jatkui aina 1600-luvun alkuun. Kauden alussa paikalliset mahtimiehet, joista voimakkaimpia kutsuttiin daimioiksi (eli kirjaimellisesti "suuriksi nimiksi", daimyō(75)), alkoivat väkivalloin rakentaa alueellisesti yhtenäisiä valtapiirejään romuttaen lopullisesti shōen-järjestelmän 1400-luvun loppuun mennessä. Shōen-järjestelmän hajotessa kylistä alkoi muodostua maaseudun hallinnollisia ja sosiaalisia perusyksiköitä. Shiki-oikeuksien kirjo korvautui maaoikeuksien jaottelulla omistusoikeuteen (ryō) ja hallinto-oikeuteen (chigyō) daimioiden jakaessa kyliä läänityksinä (chigyōchi) vasalleilleen (esim. kamon, ichizoku tai shōke), jotka vahvistivat uskollisuutensa kirjallisella valalla (seimon) tai sopimuksella (seishi). Daimioiden alaiset koostuivat luotettavammista seuralaisista ja itsenäisemmistä maakunnan miehistä, mutta daimioiden vallan lujittuessa alaisten oikeudet ja velvollisuudet yhtenäistyivät. Sekasortoisissa oloissa myös linnarakentaminen kiihtyi. Varustukset olivat yleensä mahtimiesten asumusten lähellä sijaitsevia pakopaikkoja, mutta daimioiden päälinnat olivat suurempia sotilaallisia keskuksia.(76)

Erityisesti 1500-luku oli sekasorron aikaa, jonka suhteen on vaikeaa määritellä sitä, ketkä olivat samuraita. Myös uskonnolliset yhteisöt joutuivat sopeutumaan aikakauden sekasortoisuuteen esimerkiksi rakentamalla linnoitettuja temppelikaupunkeja (jinaimachi) sekä tukeutumalla enenevässä määrin paikallisten mahtimiesten lahjoituksiin. Sodankäynti muuttui entistä tehokkaammaksi, ja yksilöllisen taistelutavan merkitys väheni entisestään muun muassa eurooppalaisilta kopioitujen ampuma-aseiden käyttöönoton myötä. Yksi menestyksekkäimmistä sotapäälliköistä oli Oda Nobunaga (1534-1582), joka onnistui alistamaan valtaansa keskisen Japanin. Muun muassa Nobunagan käyttöönottamien uudistusten myötä japanilaisen sodankäynnin on katsottu muuttuneen jopa tyystin uudenlaiseksi. Armeijat olivat suurempia kuin koskaan aikaisemmin, ja ne koostuivat suurelta osin värvätyistä talonpojista. Sotilaalliselta kannalta samuraiksi alettiin kutsua niin ratsu-, jousi- kuin jopa jalkamiehiäkin. Toisaalta entisestä eliitistä tuli uusien joukkojen upseereita, ja toisaalta myös joukkoihin värvättyjä talonpoikiakin alettiin kutsua samuraiksi (jizamurai). Tämän seurauksena uudelleen rajautunut soturiluokka oli sisäisesti jakautunut. Ylempien samuraiden asema itsenäisinä maanhaltijoina heikkeni kyläyhteisöjen vastustuksen ja daimioiden vallan lujittumisen seurauksena. Myös linnoitusarkkitehtuuri muuttui, ja alettiin rakentaa entistä suurempia linnoituksia, joissa otettiin huomioon tuliaseiden vaikutus.(77)

1500-luvun jälkipuoliskon sotien seurauksena myös daimiot alkoivat menettää itsenäisyyttään, kun Toyotomi Hideyoshi (1536-1598) ja Tokugawa Ieyasu (1542-1616), onnistuivat alistamaan paikalliset herrat ja muut yhteisöt valtansa alle sekä nujertamaan ikki-yhteenliittymien vastarinnan, viimeistellen siten Oda Nobunagan aloittaman työn. Yrittipä Hideyoshi kahteen otteeseen alistaa Kiinankin johtamalla joukkonsa sotaretkelle Koreaan (1592, 1597-1598). Kukistettujen daimioiden seuralaisista tuli isännättömiä "aaltomiehiä", rōnineita. Näistä osa muutti takaisin kyliin viljelemään maata joutuen luopumaan soturin asemastaan. 1500-luvun lopulla Hideyoshi pyrki rauhoittamaan oloja voimistamalla daimioiden asemaa suhteessa muuhun väestöön esimerkiksi rajoittamalla aseiden hallussapidon daimioiden palveluksessa olevien sotureiden yksinoikeudeksi riisumalla muut väestönosat aseista (katanagari). Hideyoshin toimeenpanemassa koko maahan ulottuneessa maanmittauksessa (Taikō kenchi) arvioitiin maan tuotto ja vakiinnutettiin kylien asema maaseudun perusyksikköinä. Vauraampien samuraiden maanomistus hajaantui, ja he alkoivat muuttaa linnakaupunkeihin hoitamaan virkojansa, jotka sitoivat heitä aiempaa tiukemmin daimioihin. Näin syntyi pohja Tokugawa-kauden (1600-1868) tiukalle luokkajaolle, joka eristi samurait omaksi perinnölliseksi säädykseen.(78)

Vielä Tokugawa-kauden alussa daimioiden ja heidän seurueidensa jäsenten suhde perustui henkilökohtaisuuteen ja vapaaehtoisuuteen. Bakufun ja pitkälti autonomisten daimiokuntien (han) suhteiden vakiintuessa daimioiden sotajoukkojen organisaatio säännönmukaistui, ja kaikkien samuraiden oli muutettava linnoihin, mikä ajan myötä heikensi sotureiden siteitä maaseudulle. Siteitä purki edelleen se, että daimiot muuttivat samuraiden ylläpitotapaa. Nimettyjen kylien verotulojen sijaan maksettiin enenevässä määrin riisistipendejä (hōroku). Uskollisuus muuttui muodollisemmaksi, ja daimioista tuli oikeudellisia symboleita. Tokugawa-bakufu lujitti omaa valtaansa Hideyoshin ja aikaisempien sengoku-daimioiden käytäntöjä seuraten velvoittamalla daimiot ja heidän perheensä viettämään määräosan ajastaan pääkaupungissa (sankin kōtai), rajoittamalla daimioiden sotavoimien koostumusta sekä määräämällä daimiot sotapalveluksen varjolla osallistumaan suurisuuntaisiin rakennushankkeisiin. Olojen rauhoittuminen Tokugawa-kaudella ja soturisäädyn eristäytyminen näkyvät myös esimerkiksi miekkojen koristeellisuuden lisääntymisenä. (79)

Tokugawa-kauden rauha loi maan sulkeutumisesta (sakoku) huolimatta edellytyksiä kauppiasluokan rikastumiselle ja vaikutusvallan lisääntymiselle, mikä antoi oman sävynsä nousussa olleelle kaupunkikulttuurille. Samurailuokan suhteellinen asema ja vauraus sen sijaan laskivat samuraiden muuttuessa sotureista virkamiehiksi. Samuraietiikka vakiintui bushidoksi, jonka pohjalta samurait saattoivat rakentaa identiteettinsä. Myös samurait nauttivat uudesta kaupunkikulttuurista, jonka erityispiirteisiin kuului muiden muassa samuraiden keskuudessa yleinen, jopa jossain määrin institutionalisoitunut miesten välinen rakkaus, bi-seksuaalisuus. Tokugawa-kausi päättyi kommodori Perryn vierailua (1853) seuranneisiin muutosvaatimuksiin, jotka lopulta johtivat Tokugawa-bakufun lakkauttamiseen vuonna 1867. Samuraistatuksen suomista erioikeuksista viimeinen, oikeus kantaa kahta miekkaa, lakkautettiin vuonna 1876 osana Meiji-kaudella (1868-1912) jatkuneita rajuja uudistuksia.(80)


Viitteet:

51. Tunnetuimpia tuoreita samuraitutkimuksia ovat William Wayne Farrisin Heavenly Warriors (Farris 1992), jonka lähestymistapaa voisi kuvata lähinnä runsaasti yhteiskuntateoriaa sisältäväksi poliittiseksi historiaksi, sekä Karl F. Fridayn Hired Swords (Friday 1992/1995) ja Paul Varleyn Warriors of Japan As Portrayed in the War Tales (Varley 1994), jotka edustavat tavanomaisempaa historiantutkimusta, jossa teoreettisten pohdintojen osuus on pienempi. Perinteistä, hallintohistoriaan painottuvaa lähestymistapaa edustavia teoksia ovat esimerkiksi John Whitney Hallin klassikkotutkimus Government and Local Power in Japan 500 to 1700 (Hall 1966/1980), Jeffrey P. Massin ja William B. Hauserin toimittama The Bakufu in Japanese History (Mass & Hauser 1985) sekä Marius B. Jansenin kokoama Warrior rule in Japan (Jansen 1995/1996). Uskonnot ja ideologia painottuvat puolestaan Catharina Blombergin teoksessa The Heart of the Warrior (Blomberg 1994/1995) ja Keiko Ikegamin tutkimuksessa The Taming of the Samurai (Ikegami 1995/1997), jossa tarkastellaan samuraiden kunniakulttuurin kehittymistä keskiajalta uudelle ajalle. Uskontoa painottaa myös Winston L. Kingin Zen and the Way of the Sword, Arming the Samurai Psyche (King 1993). Samuraihin liittyvät läheisesti myös Thomas Keirsteadin The Geography of Power in Medieval Japan (Keirstead 1992) ja Mary Elizabeth Berryn Hideyoshi (Berry 1982). Tyyliltään populaarimpia esityksiä ovat esim. Richard Storryn The Way of the Samurai (Storry 1978), Stephen R. Turnbullin The Book of the Samurai, The Warrior Class of Japan (Turnbull 1982/1983), Harry Cookin Samurai, The Story of a Warrior Tradition (Cook 1993) sekä Ian Bottomleyn ja Anthony P. Hopsonin Arms and Armor of the Samurai, The History of Weaponry in Ancient Japan (Bottomley & Hopson 1988). Käännettyä aikalaiskirjallisuutta ovat mm. Miyamoto Musashin Gorinshō (1643 tai 1645; englanniksi Miyamoto 1982/1988; suomeksi Miyamoto 1995), Yamamoto Tsunetomon Hagakure (1716; englanniksi Yamamoto 1979/1989), Takuan Sōhōn (1573-) kirjoituksista koottu The Unfettered Mind, Writings of the Zen Master to the Sword Master (Takuan 1986/1990) sekä kaunokirjallisuutta edustava Ihara Saikakun Buke giri monogatari (1688; englanniksi Ihara 1981/1983).

52. Katso Farris 1992: 1-3; Friday 1992/1995: 2-7. Keskiajan alun ajoittamisesta 1300-luvulle katso Mass 1994; Mass 1997; Gay 1998.

53. Farris 1992: 379; Gay 1985: 50-52, alaviitteet 3-4, s. 212. Vertaa Arnesen 1985: 125-126, alaviitteet 121-124, s. 231, erityisesti alaviite 124, jossa Arnesen kyseenalaistaa Suzanne Gayn tulkintaa kenmon-teorian soveltuvuudesta Muromachi-bakufuun.

54. Farris 1992: 14-31; Friday 1992/1995: 10-11, 35-40. Ratsastajavalloittajateoriasta tarkemmin Ledyard 1975, jossa teoriaa sovitetaan yhteen Manner-Aasian historian kanssa, ja Edwards 1983, jossa arkeologiseen todistusaineistoon vedoten kyseenalaistetaan valloitusteorian käsitystä äkillisestä kulttuurimuutoksesta. Katso ratsastajavalloittajista myös Vesterinen 1987: 55-57. Varhaisesta yhteiskuntajärjestelmästä katso Hall 1966/1980: 6-7, 14, 19-46, jossa Hall suosittaa termin "klaaniyhteisö" korvaamista termillä "familiaalinen yhteisö" jne. Tämä uustermi ei kuitenkaan vielä ole täysin juurtunut tieteelliseen kielenkäyttöön. Katso myös Karasjärvi 1997: 281-282.

55. Farris 1992: 33-80, 113-119; Friday 1992/1995: 11-15; Varley 1994: 2; Hall 1966/1980: 45-101, jossa korostetaan uudistusten vaiheittaisuutta ja 130-131, jossa paikallisen eliitin asemasta. Varsijousista katso Friday 1997: 14-15, alaviite 39.

56. Farris 1992: 81-119; Friday 1992/1995: 42-52; Hall 1966/1980: 132-133; Varley 1994: 3-5. Japanilaiset miekat eivät sinänsä ole valmistusmenetelmänsä puolesta ainutlaatuisia, vaan samankaltaisia terän valmistusmenetelmiä on käytetty myös esim. itäisen Tiibetin alueilla. Ainutlaatuisiksi japanilaiset miekat tekee se taito ja huolellisuus, joilla mahdollisesti muualla kehitettyjä menetelmiä on sovellettu. Katso japanilaisista miekoista Cammann 1962: 132-133.

57. Farris 1992: 105-113, 119; Friday 1992/1995: 47, 52-56; Friday 1997.

58. Kiinasta ennen 700-lukua lainattu termi "shō" tarkoitti alunperin aatelisen asumusta tai tilaa. "Shōen" tarkoitti puolestaan mitä tahansa yksityistä maanomistusta, joka sijaitsi muualla kuin päätilan yhteydessä. Hallinnollista merkitystä termi sai vasta 800-luvun jälkipuoliskolla. Katso tarkemmin Asakawa 1914: 5, 8; Kiley 1974/1988: 119; Sato 1974/1988: alaviite 8, s. 94-95.

59. Farris 1992: 120-129; Friday 1992/1995: 72-88; Hall 1966/1980: 101-128; Karasjärvi 1997: 282-284; Kiley 1974/1988. Varhaisista shōen-tiloista katso Keirstead 1992: 10-11; Kudō 1983: 2-4; Sato 1974/1988. Soturimunkeista katso Blomberg 1994/1995: 128-132.

60. Farris 1992: 157-159, 163-172, 177-192; Friday 1992/1995: 56-64; Hall 1966/1980: 129-134.

61. Bushidon synnystä on esitetty erilaisia näkemyksiä ja se on eri perustein ajoitettu eri ajankohtiin. Esimerkiksi Nitobe ja Reischauer mainitsevat bushidon olleen olemassa Kamakura-shogunaatin perustamisen aikoihin, mutta perustelevat näkemystään ainoastaan välillisesti feodalismin synnyn kautta. Eiko Ikegami puolestaan toteaa soturin tien olleen olemassa jo ennen bushido-termin käyttöönottoa varhaisella Tokugawa-kaudella. Ikegami sitoo erityisten kunniakäsitysten kehittymisen soturiluokan muodostumiseen 800- ja 900-luvulla. William Wayne Farris ajoittaa varhaisella 1100-luvulla kirjattujen kertomusten pohjalta samuraiden kunniatapasääntöjen kehittymisen 900- ja 1000-luvulle. Perustelluimman näkemyksen on esittänyt Paul Varley, joka sitoo tulkintansa soturieetoksen kehittymisestä 900-luvun alkupuolelta lähtien yleistyneisiin sotatarinoihin. Nitobe 1905/1997: 6 (Nitobe 1942: 24-25); Reischauer 1956: 42-43; Farris 1992: 173; Ikegami 1995/1997: 47-51, 278-279; Varley 1994: 214 ja passim.

62. Farris 1992: 172-177, jossa mainitaan kahden eri herran palvelemisesta samanaikaisesti; Friday 1992/1995: 88-93; Hall 1966/1980: 101, 130-140; Varley 1994: 20, jossa todetaan samuraiden palvelleen yleensä useampaa kuin yhtä herraa.

63. Farris 1992: 336-339; Friday 1992/1995: 93-101, 112-121. Katso Heian-kauden vasalleista myös Varley 1994: 30-32; Yoshie 1985: 23-28.

64. Farris 1992: 129-131, 150-154; Varley 1994: 12-17.

65. Blomberg 1994/1995: 80-89; Farris 1992: 229-233; Ikegami 1995/1997: 97-103; Varley 1994: 25-28, 53-56, 62-63, 73-74, 113.

66. Nimitys Gempei (Genji vs. Heike tai Minamoto vs. Taira) on tuntemattoman kirjoittajan myöhäisempi yksinkertaistus monisyisemmälle tapahtumasarjalle, jota aikalaiset kutsuivat maanlaajuiseksi (tenka) kuohunnaksi tai ajanjaksojen mukaan Jishōn ja Bunjin sodiksi. Mass 1985: 17, alaviitteet 25 ja 26, s. 201.

67. Farris 1992: 252-289, 297-304, jossa tulkitaan Tairojen kehittäneen maanlaajuisen vasallijärjestelmän vuodesta 1160 lähtien. Hall 1966/1980: 140-150, jossa Tairojen tulkitaan toimineen pääosin hovijärjestelmän puitteissa. Mass 1985: 17-19, alaviitteet 27-34, s. 202, jossa lähdepohjan hajanaisuuteen ja puutteisiin viitaten kyseenalaistetaan soturisukujen selkeärajaisuutta ja luonnehditaan konfliktia paikallisten kahakoiden kasaantumaksi. Varley 1994: 49-50, 78-82, 93-98, 100-101, 105, jossa Hōgen-sodasta ja taistelukuvauksista ja jossa kiistetään Tairojen organisoituminen ennen Gempei-sotaa. Shōen-tilojen oikeudellisesta immuniteetista katso Kudō 1983: 1. Itsemurhakäytännöstä katso Ikegami 1995/1997: 95-96, 103-113; Varley 1994: 40, 64-66, 175-177.

68. Japaniin sana bakufu on lainattu kiinasta, jossa sillä oli alunperin kaksi merkitystä: Tang-keisarin läheisempien palatsivartioston (japaniksi konoe fu) päämaja ja sotaretkellä olevan kenraalin (shōgun) päämaja. Sotilashallitusta ja -hallintoa tarkoittamaan sanan merkityssisältö laajeni vasta Tokugawa-kaudella ja Kamakura-bakufusta alettiin puhua vasta vuonna 1887. Mass 1985: 14-17, alaviitteet 2-24, s. 200-201.

69. Hall 1962/1974: 166-168; Hall 1966/1980: 150-158; Ishii 1985: 8-12; Karasjärvi 1997: 284-287; Mass 1979: 3-10, 61-159, jossa keskitytään bakufun oikeusjärjestelmään ja sen kehittymiseen; Mass 1985: 19-21, 24-30, alaviitteet 35-37, 45-75, s. 202-205, jossa korostetaan uudistusten vaiheittaisuutta; Yoshie 1985: 15-23, 25-29. Kamakura-bakufun virkamiehistä katso Goble 1985.

70. Termi "in" tarkoittaa itse asiassa "luostariin vetäytynyttä keisaria", mutta termi "ex-keisari", jota myös Olavi K. Fält käyttää (Fält 1994: 51), on kömpelyydestään huolimatta tässä yhteydessä selkein ja ytimekkäin suomenkielinen ilmaisu. Kai Niemisen käyttämät ilmaisut "vallasta vetäytynyt keisari" ja "vallasta väistynyt keisari" (Nieminen 1994: 317, 319, 321) ovat harhaanjohtavia, koska keisarin virasta luopumisen taustalla oli nimenomaan pyrkimys päästä kiertämään sijaishallitsijoiden määräysvalta. Ilmaisut "luostariin vetäytynyt keisari" ja "entinen keisari" saattaisivat mahdollisesti tulla kyseeseen joistakin muista ex-keisareista puhuttaessa, mutta Jōkyū-sotaa ei johdettu hiljaisesta luostarista eikä keisarikautta voida pitää varsinkaan Go-Toban kaltaisen johtajan uran huippuna.

71. Hall 1962/1974: 168-171; Hall 1966/1980: 163-166, 179-190; Keirstead 1992: 14-17; Ishii 1985: 5-8. Jōkyū-sodasta katso Mass 1979: 10-58, jossa sivuilla 18-27 Go-Toban joukkojen koostumuksesta; Mass 1985: 22-24, alaviitteet 42-44, s. 202-203; Yoshie 1985: 29-33. Perimyskäytännön ja sukulaisuussuhteiden muuttumisesta katso Hori 1974/1988: 191-193; Ikegami 1995/1997: 123-127; Mass 1989.

72. Cook 1993: 54-59; Farris 1992: 328-335; Varley 1994: 160-162. Mongolisotien taloudellisista ja poliittisista seurauksista katso lisäksi Hori 1974/1988.

73. Arnesen 1985; Gay 1985: 49-50, 60, alaviitteet 1-2, 42 s. 212, 214; Hall 1966/1980: 191-208; Ikegami 1995/1997: 121-123. Kanton ja Kyushun hallinnosta katso Harrington 1985.

74. Arnesen 1985: passim; Harrington 1985: 71 ja passim; Hall 1962/1974: 171; Hall 1966/1980: 201, 209-233; Varley 1994: 167, 172-175, 177-178, 185-192.

75. Termi tarkoitti alunperin suurta maanomistajaa erotukseksi pienemmistä maanomistajista (shōmyō). Duus 1969/1993: 63; Hall 1966/1980: 114, jossa termin "myō" alkuperäisestä merkityksestä.

76. Berry 1982: 26-27; Nagahara 1985; Hall 1962/1974: 171-172; Hall 1966/1980: 203-206, 238-264, jossa myös linnoista ja maanhallinnan muutoksista; Ikegami 1995/1997: 127-138, jossa myös ikki-yhteenliittymistä ja kylien merkityksen noususta. Ikki-yhteenliittymistä katso myös Davis 1974/1988; Hall 1981: 11-13; Karasjärvi 1997: 291-292.

77. Berry 1982: 29-34; Birt 1985: erit. 372, 376-380. Linnoitetuista temppelikaupungeista katso Hauser 1985: 156, alaviitteet 12-16, s. 243. Tuliaseista katso Boxer 1931, jossa tarkastelu keskittyy tykistöaseisiin, ja niiden vaikutus japanilaiseen sodankäyntiin arvioidaan vähäiseksi; Hurst 1998: 38-40; Ikegami 1995/1997: 138-148, jossa myös samuraiden aseman muuttumisesta; Keegan 1993: 42-45; Parker 1988/1996: 140-145, alaviitteet 77-85, s. 230-233; Perrin 1979/1994. Tuliaseiden vaikutusta sodankäyntiin tarkastellaan lisää VI luvussa. Katso myös Hall 1966/1980: 259-261, 264-277, jossa uskonnollisten yhteisöjen ylläpidosta sekä esimerkki 1500-luvun sodankäynnistä.

78. Berry 1982: 102-111; Hall 1962/1974: 172-173; Hall 1966/1980: 277-295, 318-323; Hall 1981; Ikegami 1995/1997: 151-155; Susser 1985; Takagi 1985: 59-72; Wakita 1982. Hideyoshin noususta valtaan katso myös Elison 1981. Ieyasun elämästä katso Totman 1983/1990. Kukistettujen daimioiden samuraista katso esim. Birt 1985: 380-381. Linnakaupungeista katso Mc Clain 1980: 274-279.

79. Fält 1994: 83-92; Hall 1962/1974: 174-175; Hall 1966/1980: 330-423; Ikegami 1995/1997: 155-172, 197-264. Rakennushankkeista katso Hauser 1985. Sotajoukkojen organisaatiosta katso Takagi 1985: 46-56. Hideyoshin politiikasta katso Susser 1985. Miekoista katso Cammann 1962: 134.

80. Samuraiden aseman ja arvomaailman kehittymisestä Tokugawa-kaudella katso Fält 1994: 92-98; Ikegami 1995/1997: 172-176, 267-369; Moore 1969. Samuraiden miesrakkaudesta katso Callahan 1981/1983: 13-14; Miettinen 1993: 22-26, 76; Schalow 1993.


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle