Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle

IV Sivilisaatiohistorialliset feodalismivertailut

Sivilisaatiohistoriallisissa feodalismivertailuissa lähtökohtana on Euroopan keskiaikainen historia, vasallius ja läänitykset, joille etsitään vastineita maailmanhistoriasta. Vertailuissa lähimmin eurooppalaista esikuvaa vastaavaksi kehityskuluksi on nostettu noin 700-1800-lukujen Japani, eikä muita mahdollisia vertailukohteita edes käsitellä uudemmissa vertailuissa.

* * *

Yksi laaja-alaisimmista feodalismivertailuista on yhdysvaltalaisen Rushton Coulbornin toimittama teos Feudalism in History (1956), johon on koottu laajan ja arvovaltaisen tutkijajoukon esitykset yhdeksän mahdollisen feodalismitapauksen historioista. Tarkasteltavina ovat Länsi-Eurooppa, Japani, Kiina, muinainen Mesopotamia, Iran, muinainen Egypti, Bysantin imperiumi ja Venäjä. Näiden tarkastelujen pohjalta Coulborn rakentaa oman teoriansa feodalismin roolista maailmanhistoriassa. Edellä esitetyistä vertailijoista teoksessa mainitaan Asakawa, Bloch ja Hintze sekä myöhemmin esiteltävä Sir George Sansom.

Teos alkaa Joseph R. Strayerin ja Coulbornin yhteisartikkelilla "The Idea of Feudalism". Kirjoittajien mukaan feodalismi on 1700-luvulla syntynyt abstraktio, joka pohjautuu Euroopan historiaan ja joka aristokratian ja diktatuurin tavoin kuvaa pikemminkin poliittisen hallinnon tapaa kuin yhtä ainutlaatuista järjestelmää. Feodalismi on ensisijaisesti hallintomenetelmä, ei taloudellinen tai sosiaalinen järjestelmä, vaikka se onkin vuorovaikutussuhteessa niihin. Tämän hallintomenetelmän keskeisin side on herran ja vasallin välinen suhde (hallitsija-alainen- tai valtio-kansalainen-suhteen sijasta). Tämä tarkoittaa sitä, että poliittinen toiminta riippuu rajatun yksilöjoukon sisäisistä henkilökohtaisista sopimuksista ja että valtaa käsitellään yksityisen omaisuuden tavoin. Feodaalisessa hallinnossa valtatoiminnot ovat vain harvoin eriytyneet. Tärkeitä feodaalisia piirteitä ovat myös soturihengen säilyminen ja sotureiden muuttuminen ajan myötä aristokratiaksi. Feodalismi on sidoksissa maaomaisuuteen, mutta Strayerin ja Coulbornin mukaan tämän painottaminen voi olla harhaanjohtavaa, sillä herran ja talonpojan suhteen erityisen feodaalisuuden määrittäminen on vaikeaa.(81)

Feodalismia voidaan Strayerin ja Coulbornin mukaan tarkastella myös vastauksena haasteisiin, jotka pitkälle organisoituneen poliittisen järjestelmän rappio tuo mukanaan. Tässä mielessä feodalismille suotuisia olosuhteita ovat hallinnon kykenemättömyys suojella alaisiaan, sotilaallisen voiman rajautuminen suhteellisen pienen väestönosan haltuun, aiemman laajan taloudellisen kokonaisuuden hajoaminen tai se, että hajonnut poliittinen kokonaisuus oli rakentunut ilman taloudellista yhtenäisyyttä.(82)

Tällä tavoin määriteltynä feodalismia esiintyy tyypillisesti maatalousyhteisössä, jonka talous on paikallista. Tällaiselle yhteiskunnalle on Strayerin ja Coulbornin mukaan leimallista myös paikallisten magnaattien esiintyminen. Feodalismille keskeinen vasalliuden kunniallisuus on kirjoittajien mukaan kuitenkin yleensä barbaarista perua. Feodalismia ei myöskään synny ilman herra-vasalli-ryhmän lähes täydellistä sotilaallista monopolia, joka on helpointa saavuttaa uuden taistelutavan myötä varsinkin, jos siihen tarvittavat varusteet ovat kalliita. Feodalismin ironiseksi piirteeksi kirjoittajat näkevät sen, että mitä paremmin se toimii, sitä nopeammin syntyy poliittinen järjestelmä, joka ei enää ole täysin feodaalinen.(83)

Läntistä Eurooppaa käsittelevässä artikkelissa "Feudalism in Western Europe" Joseph R. Strayer jatkaa feodalismi-käsitteen pohtimista käydessään läpi Euroopan historiaa. Merkittävin tarkennus feodalismimäärittelyyn on kirjoittajan tapa jakaa eurooppalainen feodalismi kahteen vaiheeseen, joista ensimmäinen alkoi Kaarle Suuren kuoleman jälkeisinä vuosikymmeninä ulkoisten hyökkäysten auttaessa itsenäisten paikallisella tasolla valtaa käyttävien miesten nousua ja toinen 1100- ja 1200-luvun taitteessa hierarkkisten vasallipyramidien muodostumisen myötä varsinaisten feodaalisten instituutioiden merkityksen vähentyessä. Täydellisemmästä feodalismista johtuen Englannin ja Ranskan kehitys lähti uusille urille Saksan ja Italian jäädessä polkemaan paikoilleen.(84)

Myös kirjan Japani-osuudesta vastaava Edwin O. Reischauer käsittelee artikkelissaan "Japanese Feudalism" feodalismia organisaatiomuotona. Hänen mukaansa Japanin ja Euroopan feodaalisten kokemusten välillä on yksi perustavanlaatuinen ero eli Japanin eristyneisyys muusta maailmasta. Tämän eron kautta Reischauer selittää Japanin feodalismin hitaampaa kehitystä ja esifeodaalisten instituutioiden säilymistä pidempään. Reischauerin mukaan Japanissa oli havaittavissa feodaalisia piirteitä jo 800-900-luvulla, mutta varsinainen feodaalinen järjestelmä syntyi vasta 1100-luvulla, ja siirtyminen täysfeodalismiin tapahtui niinkin myöhään kuin 1300-1400-luvulla. Esifeodaalisia ilmiöitä olivat Reischauerin mukaan käsitys keskitetystä valtiosta, keisarisuku, hoviaristokratia ja hoviin sidoksissa ollut virkarakenne. Reischauerin mukaan eristäytyminen saattaa myös olla se tekijä, joka mahdollisti japanilaisen feodalismin kehittymisen pitkälle edistyneeseen, tai ehkä pikemminkin rappeutuneeseen vaiheeseen, jolle ei löydy vastinetta läntisestä historiasta.(85)

Reischauerin mukaan feodalismin peruslähtökohdat olivat huomattavan samankaltaisia Japanissa ja Euroopassa. Molemmissa perinnöllistä johtajuutta ja henkilökohtaisia uskollisuussiteitä painottavalle heimo- tai klaanipohjalle järjestynyt kansa joutui edistyneen ja keskittyneen valtiojärjestelmän alaisuuteen.(86)

Japanilaisen feodalismin perusinstituutiot olivat Reischauerin mukaan veroista vapautetut shōen-tilat shiki-oikeuksineen ja soturijoukkiot, jotka hitaasti yhdistyessään loivat täysin feodaalisen Japanin. Erona eurooppalaisiin kartanoihin Reischauer mainitsee sen, että shōen-tilan maat säilyivät hajallaan ilman yhteyksiä kyläyhteisöihin. Shōen-tilat saattoivat lisäksi olla huomattavan erikokoisia. Vaikka shōen-tilat toimivat taloudellisen järjestelmän perustana, maantieteellinen hajanaisuus ja kaoottiset omistusjärjestelyt estivät niitä toimimasta sotilaallisen järjestelmän pohjana. 1100-luvulla, kuten todennäköisesti esihistoriallisella ajallakin (ennen 600-lukua), soturit olivat paikallisia aristokraatteja, mikä Reischauerin mukaan selittyy Euroopan tapaan pitkälti sotavarusteiden kalleudella. Soturit järjestäytyivät suvuittain ja sukujen välisten pitkäaikaisten yhteyksien ja riippuvaisuussuhteiden kautta.(87)

Reischauer jakaa Japanin feodaalisen historian kolmeen vaiheeseen. Hänen mukaansa feodalismin lasketaan yleensä alkaneen Kamakura-hallinnon perustamisesta vuonna 1185, koska tästä lähtien aina 1800-luvun jälkipuoliskolle asti suurin osa keskushallinnosta oli sotilasjohtajien käsissä. Lisäksi Minamoto-shogunaatin varhaisina vuosina soturijoukkiot yhdistettiin shōen-järjestelmään nimittämällä tilojen johtoon jitō-vouteja, jotka olivat Minamoto-shogunin henkilökohtaisia seuralaisia (gokenin), ja maakuntiin nimitettiin sotilaskuvernöörejä (shugo). Reischauerin mukaan Kamakura-kausi ei kuitenkaan vielä ollut japanilaisen feodalismin klassista aikaa, vaan se on parempi tulkita protofeodaaliseksi esivaiheeksi.(88)

Kamakura-shogunaatin kaaduttua vuonna 1333 alkoi pitkä sisällissotien kausi paikallisten soturijoukkioiden kesken. Edeltäjiinsä verrattuna heikkojen Ashikaga-shoguneiden kaudella yhtämittainen sotiminen toi luonnollisesti mukanaan huomattavia muutoksia. 1300-luvun alkupuoliskon ja 1500-luvun jälkipuoliskon välisenä aikana japanilainen feodalismi muuttui suhteellisen nopeaan tahtiin saaden monia paikallisia erityispiirteitä. Tämä kausi oli korkeafeodalismin aikaa, ja siitä on Reischauerin mukaan löydettävissä suurimmat yhtäläisyydet eurooppalaisen feodalismin kanssa. Keskushallinnon puute antoi voimakkaille tilaisuuden ryövätä heikompia, ja paikalliset aristokraatit alkoivat taistella maidensa hallinnasta. Sosiaalinen kierto oli voimakasta, vaikka sukujuuret säilyivätkin tärkeinä.(89)

Kehitys oli hidasta ja epätasaista, ja menettelytavat vaihtelivat suuresti, mutta 1500-luvulle tultaessa oli jo ilmestynyt vakaita valtapiirejä, jotka olivat yhden herran (daimyō) tai mahdollisesti uskonnollisen yhteisön hallussa. Itsenäisten herrojen määrä väheni valtapiirien laajentuessa. Myös perintökäytännön muuttuminen tuki tätä kehitystä. Toinen kauden suurista sosiaalisista muutoksista koski sotureiden asemaa. Suurin osa sotureista oli 1100- ja 1500-luvun välillä menettänyt suoran suhteensa maahan, ja heistä oli tullut daimioiden palveluksessa olevia perinnöllisiä palkallisia virkamiehiä ja upseereita. Reischauer huomioi myös sodankäyntitavan muuttumisen. Kamakura-shogunaatin kaatumisen jälkeen jalkajoukkojen merkitys nousi ja pääaseeksi tuli keihäs. Myöhemmin seurannut tuliaseiden käyttöönotto kiihdytti tätä yksilölliset soturit kurinalaisiksi ammattilaisiksi muuttanutta kehitystä.(90)

Eurooppalaisten saapuminen Japaniin 1500-luvun jälkipuoliskolla aiheutti Reischauerin mukaan uusia paineita japanilaiselle feodalismille, joka muuttui nopeasti ja perusteellisesti näinä vuosina. Feodaalisten valtapiirien lujittaminen nopeutui, kunnes käytännössä koko Japani oli jaettu niiden kesken. Daimioiden välinen hierarkkinen järjestelmä alkoi muodostua, ja lopulta Toyotomi Hideyoshi onnistui yhdistämään koko maan valtansa alle. Uuden ajan dynaamiset voimat näkyivät myös ulkomaankaupan lisääntymisen piristämän taloudellisen yritteliäisyyden nousuna ja sosiaalisen liikkuvuuden kasvuna. Armeijoiden koot kasvoivat, ja linnojen rakentaminen lisääntyi huomattavasti.(91)

Maan yhdistyminen 1500-luvun lopussa ei Reischauerin mukaan kuitenkaan vielä johtanut feodaalisten instituutioiden kaatumiseen, vaan japanilaiset onnistuivat vapauttamaan itsensä ulkomaailman paineista ja pitämään feodaalista järjestelmää pystyssä vielä 250 vuoden ajan. Tätä myöhäisfeodaalista kautta kesti aina keisarivallan palauttamiseen vuonna 1868.(92)

Hallintohistorian lisäksi Reischauer käsittelee myös uskontoa ja etiikkaa sekä kauppaa ja tuotantoa. Uskontojen suhteen Reischauer toteaa buddhalaisuuden olleen Japanissa lähes samassa asemassa kuin kristinusko Euroopassa. Buddhalaisuus ei kuitenkaan koskaan saavuttanut yhtä määräävää asemaa kuin kristinusko, vaan eettisiä ideoita ammennettiin myös konfutselaisuudesta. Reischauerin mukaan konfutselaisuuden, zen-buddhalaisuuden ja feodaalisen kokemuksen pohjalta nousi ajan myötä erityinen feodaalinen etiikka, joka painotti uskollisuutta, tottelevaisuutta, urheutta ja stoalaista kohtalon hyväksyntää. Tämä eettinen järjestelmä ei korostanut naisten kohtelua, kuten läntiset ritari-ihanteet, vaan painotti voimakasta kunniantuntoa, johon kohdistuneet loukkaukset voitiin hyvittää vain kostamalla tai seppukulla eli erityisellä rituaalisella itsemurhalla. Nitoben tavoin Reischauer katsoo, että tämä eettinen järjestelmä oli olemassa jo Minamoto-shogunaatin aikana, vaikka se koottiinkin bushidoksi vasta myöhemmin.(93)

Feodalismin kausi oli Reischauerin mukaan jatkuvan ja ajoittain nopean taloudellisen kasvun aikaa. Maatalousmaa oli feodaaliluokan hallinnassa, ja kauppa ja tuotanto sovitettiin vallitseviin feodaalisiin instituutioihin. Tämä ei kuitenkaan estänyt kauppiaiden suhteellisen aseman nousua ja soturiluokan velkaantumista Tokugawa-kaudella. Kauppiaat hallitsivat siten myöhäisfeodaalisen Japanin taloutta, mutta heidän vaikutuksensa kulttuuriin oli vieläkin huomattavampi.(94)

Feodalismin perintöä käsitellessään Reischauer toteaa, että feodaalinen kokemus ehkä teki Japanissa eurooppalaisten mallien kopioimisen helpommaksi kuin muualla Aasiassa. Yhtäläisiksi piirteiksi Japanin feodalismin viime vaiheiden ja uuden ajan alun Euroopan välillä Reischauer mainitsee seuraavat kuusi tekijää: aristokraattisen soturiperinnön, mikä teki sotilasurasta houkuttelevamman ja värväyksestä vähemmän vastenmielistä kuin mitä se muuten olisi saattanut rivisotilaille olla; kunniakäsityksen; kansallisen tietoisuuden; käsityksen laeista; kapitalististen yritysten kehittymisen feodaalisessa ympäristössä; ja sosiaalisen organisaation eli esimerkiksi sen, että japanilainen perhe oli lähellä eurooppalaista, ja sen, että feodalismin myötä kehittynyt primogenituuri synnytti niin kutsutun nuorempien poikien luokan, jonka jäsenet etsivät aktiivisesti paikkaansa yhteiskunnassa.(95)

Mahdollisten feodalismitapausten historiaa esittelevien artikkeleiden jälkeen Coulborn vertailee näitä tapauksia toisiinsa Arnold Toynbeelta vaikutteita saaneessa kulttuurimorfologisessa hengessä, jota muiden muassa Tapani Hietaniemi ja Tero Karasjärvi kuvaavat "teoreettisilta lähtökohdiltaan ongelmalliseksi".(96) Tämän vertailun huomattavin tulos on esiteltyjen tapausten luokittelu, jossa päädytään pitämään vain Länsi-Euroopan ja Japanin historiaa täysin feodaalisina.(97)

Yllä mainittu ongelmallisuus liittyy Coulbornin tapaan määrittää feodalismin paikkaa maailmanhistoriassa eli pohdintaan siitä, onko feodalismi vain korkeakulttuurien sykleissä ilmenevä mahdollinen kehityskulku vai voiko feodalismi toimia myös keskeisenä tekijänä kehityksessä primitiivisistä sivistyneisiin yhteiskuntiin. Coulborn pyrkii rakentamaan yleisesti pätevän teorian feodalismin kehityksestä kahdessa vaiheessa barbaareilta saatavan vaikutuksen ja läänitysten nousun kautta suuren imperiumin haamun vaikuttaessa taustalla, imperiumin palauttamisesta yleisemmin tapahtuvana feodalismin vaihtoehtona, kansakuntien roolista imperiaalisissa sykleissä ja noususta feodalismin kautta. Tästä kaikesta Coulborn johtaa teesin siitä, että kaikki taantuneet sivistyneet yhteiskunnat tapaavat nousta ja kansallisen eriytymisen kauden jälkeen yhdistyä jälleen myös poliittisesti.(98)

Tämän hyvin yleisellä tasolla liikkuvan lähestymistavan ongelmallisuus ilmenee selkeästi jo Coulbornin yrityksessä sovittaa Japanin (joka Coulbornin mukaan on parempi esimerkki klassisesta feodalismista kuin Länsi-Eurooppa) historia tähän teoriaan. Esimerkiksi Japanissa barbaarit eivät hyökänneet imperiumin kimppuun, vaan imperiumi tunkeutui barbaarien keskuuteen. Lisäksi Japanin keisarikunnasta itsestään tuli haamu varsinaisen haamuesikuvan löytyessä luonnollisesti Kiinasta, mutta japanilaisethan olivat Coulbornin mukaan vain yksi kiinalaisen yhteiskunnan kansakunnista.(99)

Kaiken kaikkiaan nämä Coulbornin kulttuurimorfologiset teoriakehitelmät eivät ole kovinkaan kiinnostavia sotureiden vertailun kannalta, mutta Japanin ja Länsi-Euroopan nostaminen ainoiksi täysin feodaalisiksi tapauksiksi on antanut lisäpontta ritareiden ja samuraiden rinnastamiselle.

* * *

L'École des Chartesin professorina toiminut Frédéric Joüon des Longrais (1892-1975) tarkastelee teokseensa L'Est et l'Ouest: institutions du Japon et de l'Occident comparées (1958) kootuissa kuudessa vertailussa englantilaisia, ranskalaisia ja japanilaisia kartanoita; lännen ja Japanin feodaalisuutta; keskiaikaisen lännen ja Japanin sosiaaliluokkia; ranskalaista ja japanilaista avioliittokäytäntöä; lasten asemaa Ranskassa ja Japanissa; sekä vanhemmuutta ja perimyskäytäntöä Ranskassa ja Japanissa. Vertailuissa tarkastelun painopiste on Japanin historiassa, jonka suhteen myös lähdeviitteet ovat systemaattisempia kuin Euroopasta puhuttaessa. Edellä esitellyistä vertailijoista Joüon des Longrais huomioi vain Asakawan ja myöhemmin esiteltävistä George Sansomin.(100)

Eurooppalaista feodalismia luonnehtiessaan Joüon des Longrais painottaa vasalliutta ja läänittämistä, jotka kytkeytyvät ammattisotureiden tarpeeseen. Japanilaisen feodalismin kehitystä Joüon des Longrais tarkastelee yksityiskohtaisemmin jakaen sen neljään vaiheeseen, jotka ovat puhtaasti maanherruudellisen järjestelmän hajoaminen (794-1185), ensimmäinen feodaalinen vaihe (1185-1333), toinen feodaalinen vaihe ja hierarkian rakentuminen (1333-1573) sekä ulkoisesti feodaalisissa puitteissa toimiva keskitetty valtio (1573-1868). Japanilaisen feodalismin ominaispiirteiksi Joüon des Longrais mainitsee keisarin ja hovin toiminnan feodaalisen viitekehyksen ulkopuolella, henkilökohtaisten suhteiden ja läänitysten myöhäisen kehittymisen, ja sen, että precarium- ja beneficium-läänittämiseen rinnastettava onkyū-järjestelmä ei ollut yksinomaan sotilaallinen, eikä siinä ole mitään nimenomaisesti feodaalista. Lisäksi Joüon des Longrais huomauttaa chigyō-instituution vastanneen hyvin läheisesti lännen keskiaikaisia saisine- tai Gewere-instituutioita, Japanin feodaalisen ajan jakautuneen kahteen vaiheeseen ja feodaalisen hierarkian muodostuneen varsin myöhään, eikä hän näe feodaalisuhteen olleen Japanissa yhtä voimakas kuin lännessä. Japanilaisen vasalliuden Joüon des Longrais kuitenkin esittää olleen analogista länteen verrattuna ja genzan-instituution olleen sisällöltään sama kuin mieheksiotto, mutta ilman läntisiä muodollisuuksia. Yhtäläisyyksiksi läntisen ja japanilaisen feodalismin välillä Joüon des Longrais näkee kehittymisen maanherruudellisen hallinnon raunioille, sotilaallisen luonteen ensisijaisuuden, onkyū- ja beneficium-instituutioiden sekä läänitysten vastaavuuden ja lisäksi tietyt feodaaliset yksityisoikeudelliset jäsentelyt kuten esikoisoikeuden ja maskuliinisuuden. Eroiksi Joüon des Longrais näkee puolestaan japanilaisen feodalismin henkilökohtaisuuden, feodaalisen sopimuksen puuttumisen, feodaalisen hierarkian kehittymisen vasta myöhään ja sen, ettei tämä hierarkia muodostuessaan rakentunut maanherroista. Joüon des Longrais toteaa, että oikeudellisesti katsoen erot ovat huomattavia, mutta sosiaalisissa piirteissä löytyy vaihtelevassa määrin yhtäläisyyksiä. Lisäksi Joüon des Longrais pitää maailmanhistoriallisesti merkittävänä yhteensattumana Henrik II (1154-1189), Filip II Augustin (1180-1223) ja Minamoto no Yoritomon (1147-1199) feodaalisten uudistusten samanaikaisuutta.(101)

Japanin, Ranskan ja Englannin maanhallintoa tarkastellessaan Joüon des Longrais havaitsee yhtäläisiksi yleispiirteiksi maaseudun pitkälle menevän autonomian, tietyt maahan liittyvät immuniteetit ja julkisten toimintojen anastamisen. 700-1200-lukujen shōen-tilat, karolinkien suuret tilat sekä ranskalaiset maanherruudet ja englantilaiset kartanot keskiajan jälkipuoliskolla kehittyivät kuitenkin erillään. Samankaltaisiksi piirteiksi niiden välillä Joüon des Longrais mainitsee sen, että ne olivat muodoltaan pysyviä yhtenäisiä maaomaisuuksia, joiden johtajana oli maan ohella alaisia hallinnut herra ja jotka säilyttivät ensisijaisen asemansa eri olosuhteissa. Niillä oli taloudellinen ja oikeudellinen immuniteetti, niiden henkilökunnan asema kehittyi perinnölliseksi, ja niiden maat jakautuivat herran ja alustalaisten alueisiin, joskaan Japanissa herra ei hyödyntänyt maitansa suoraan. Lisäksi shiki- ja tenures-oikeudet vastasivat toisiaan. Eroiksi Joüon des Longrais näkee luonnonolosuhteet, viljelykulttuurit ja niistä johtuen maatalousyhteisöjen erilaisen rakenteen. Euroopassa suuret pellot olivat vain kartanoille tyypillinen tapa hyödyntää yhteisön työvoimaa, ja talonpojat pääsivät hyötymään yhteistyöstä vasta myöhään. Japanissa ei ollut suuria peltoja, vaan kaikki viljelivät omia tilkkujaan, mutta kastelujärjestelmien ylläpidosta hyötyivät kaikki. Lännessä kylät sijaitsivat veden äärellä, mutta Japanissa asutus oli hajanaisempaa eivätkä shōen-tilojen maat muodostaneet yhtenäistä aluetta. Lännessä paikallisen herran sali toimi myös hallinnollisena keskuksena, mutta Japanissa karolinkikautta vastanneelta Heian-kaudelta lähtien aristokraattiset maanherrat asuivat pääkaupungissa ja uskonnolliset herruudet olivat keskittyneet suurille temppeleille. Japanissa ei ollut varsinaisia herranmaita, mutta hänen edustajillaan ja myöhemmin jitō-voudeilla oli herranmaihin rinnastettavia omistuksia. Japanilaiset herrat eivät siis hyödyntäneet maitansa suoraan, vaan ottivat osuutensa tuotosta shiki-oikeuksien kautta. Lisäksi talonpoikien asema oli Japanissa vapaampi, ja suhde herraan oli ensisijassa taloudellisten oikeuksien kunnioittamista. Toisaalla Joüon des Longrais kuitenkin mainitsee nubi- ja genin-ryhmien, joita esiintyi ennen 600-lukua ja 1100-luvun lopulta tai 1200-luvulta 1400-luvulle, vastanneen läntisiä maaorjia. Euroopassa maaorjuus syntyi Joüon des Longraisin mukaan soturiaristokratian ja maanhallinnollisen järjestelmän yhdistyessä. Japanissa tämä yhdistyminen tapahtui Tokugawa-kauden alussa, mutta se ei synnyttänyt maaorjuutta. Myös kartanoiden ja shōen-tilojen suhde feodalismin kehitykseen oli Joüon des Longraisin mukaan erilainen. Euroopassa kartanot kehittyivät yhdessä feodalismin kanssa, mutta Japanissa shōen-tilojen kukoistus ei jatkunut feodalismin loppuun. Näistä eroista johtuen instituutioista on Joüon des Longraisin mukaan syytä puhua niiden omilla nimillään.(102)

Perhehistoriaa Joüon des Longrais tarkastelee oikeussosiologisesta näkökulmasta kattaen ajallisesti Ranskan perinteet antiikista nykypäivään ja Japanin koko tunnetun historian. Soturivertailujen ja feodalismikeskustelun kannalta keskeisimmät Joüon des Longraisin havainnot ovat se, että feodaaliset herrat puuttuivat alaistensa avioliittoihin niin lännessä kuin Japanissakin, Japanissa sukuinstituutiolla oli voimakas vaikutus ja antiikkiset laajentumaperheet säilyivät pidempään kuin lännessä, jossa kirkon vaikutuksesta pyhitettiin rajatumpi perhe.(103)

Joüon des Longraisin vertailut ovat laaja-alaisia, ja feodalismivertailua lukuunottamatta niissä esitellään vertailukohteet tasapuolisesti. Yhtäläisyyksien rinnalla Joüon des Longrais arvioi myös eroja, ja hänen tapansa korostaa instituutioista niiden omilla nimillään puhumisen tärkeyttä on terve. 1100-luvun lopun Englannin, Ranskan ja Japanin feodaalisten uudistusten nostaminen maailmanhistorialliseksi yhteensattumaksi on sen sijaan varsin omaperäinen näkemys, joka ei syystäkään ole herättänyt vastakaikua myöhemmässä tutkimuksessa toisin kuin monet muut Joüon des Longraisin huomiot.

* * *

Sorbonnessa professorina toiminut Robert Boutruche esittää feodaalisen yhteiskunnan inhimillisen evoluution vaiheeksi teoksensa Seigneurie et féodalité ensimmäisessä osassa Le premier âge des liens d'homme à homme (1959). Boutruchen mukaan feodaalinen herruus kehittyy vasta maanherruuden jälkeen, eikä siitä voida puhua ilman vasallisopimusta, läänitystä ja partikulaarisille yksityisille siteille perustuvaa sosiaalista ja poliittista organisaatiota. Feodaalista yhteiskuntaa Boutruche luonnehtii puolestaan sotilaalliseksi maatalousyhteiskunnaksi, jonka varallisuus ja toimeentulo perustuvat maahan ja talonpoikien työhön ja jonka tärkein tehtävä lankeaa vasalleille. Feodalismissa riippuvuussiteet korvasivat valtion, ja alistussuhteista tuli hallintoväline.(104)

Tällaisen hallintomallin piirteitä Boutruche hakee läntisen Euroopan alueiden ohella muinaisesta Egyptistä, Kaksoisvirtojen maasta, Vähä-Aasiasta, Iranista, Georgiasta, Armeniasta ja Kiinasta sekä Skandinaviasta, slaavilaisesta maailmasta (lähinnä Puolasta ja Venäjältä), mongolien keskuudesta, islamilaisesta maailmasta, Bysantista ja Japanista. Boutruchen mukaan feodalismia esiintyi kuitenkin vain keskiajan Euroopassa ja Japanissa.(105) Näkemyksensä ulkoeurooppalaisista feodalismeista Boutruche perustaa tutkimuskirjallisuuden varaan mainiten kirjallisuusluettelossaan Nitobea ja Joüon des Longraisia lukuunottamatta kaikki edellä esitellyt vertailut ja myöhemmin esiteltävän George Sansomin teoksen Japan: A Short Cultural History ranskankielisen käännöksen (1938).

Boutruche näkee maanherruuden kehittyneen Japanissa 700-luvulta lähtien perustettujen shōen-tilojen myötä. Nämä tilat muistuttavat Boutruchen mukaan pitkälti lännen suuria tiluksia lukuunottamatta veden säätelyyn perustunutta riisikulttuuria, ja ne ylläpitivät aristokratiaa paljolti vastaavaan tapaan kuin samaan aikaan lännessä. 900-luvulta lähtien veri- ja uskollisuussiteisiin tukeutunut samurailuokka oli nousussa aristokratiaa vastaan, ja hallinto kehittyi vasalliudesta feodaalisuuteen Minamoto no Yoritomon noustessa shoguniksi vuonna 1192. Feodalismi pukeutui Boutruchen mukaan aluksi instituutioksi: henkilökohtaiset siteet muodostuivat lopulta ketjuksi ja palvelut korvattiin jakamalla virkoja, maata tai tuloja, jotka usein muuttuivat perinnöllisiksi. Järjestelmä pysyi uskottavana väärinkäytöksistä seuranneiden takavarikkojen ansiosta. Yhteiskunnaksi feodalismi pukeutui Boutruchen mukaan erityisesti Tokugawa-kaudella.(106)

Boutruche rinnastaa Japanin feodalismin varhaisen kehityksen majordomuksien nousuun merovinkivaltakunnan johtoon. Euroopan suhteen Boutruche nostaa feodalismiin siirtymisen rajapyykiksi vuoden 757, jolloin Pipin Pieni alkoi nimittää vasalleita ja katsoo vasalliuden täydellistyneen Kaarle Suuren aikana, jolloin se institutionalisoitui ja siihen liitettiin immuniteettejä. Boutruchen mukaan japanilaisten yrityksiä vastaavat karolinkien kokemusten ohella normannien pyrkimykset Etelä-Italiassa ja idän latinalaisissa valtioissa. Japanissa gokenin-vasalleilta edellytettiin kirjallista valaa, joka läntisten riittien symbolismista riisuttuna vastasi mieheksiottoa ja uskollisuutta ja joka saattoi olla yhteydessä maan, tulojen tai viran investituuraan. Jito-voutien nimittäminen ja shiki-oikeuksien jako muistuttaa precariumien antamista karolinkien luostareilta kuninkaan vasalleille. Jito-voutien vähittäinen paikallisvallan omiminen vastaa Ranskan ja Saksan herruuksien ja maaorjuuden syntymistä.(107)

1200-luvun lopussa alistussiteet eivät Boutruchen mukaan olleet Japanissa kuitenkaan ohittaneet vaihetta, joka Galliassa saavutettiin 800-luvun alussa. Ashikaga-kaudella (1338-1573) riippuvuuden siteet kehittyivät Boutruchen mielestä kuitenkin siihen pisteeseen asti, että aikaa voidaan verrata lännen 900-1000-lukuun. Suurimman osan 1300-lukua Japanissa oli kahden hallitsijan kriisi. Tässä Boutruche näkee klassisten piirteiden syntymisen uudelleen: keisarikunnan hajoaminen sekä myöhemmin valtion restauraation perustana toimineiden alueellisten yksiköiden ja autonomisten ruhtinaskuntien muodostuminen kuten lännessä; immuniteettien laajeneminen herruuspiirien alueille; vasallien ja alivasallien hierarkian alku lähtien shogunista, hovin jäsenestä, paikallisesta päälliköstä tai jitō-voudista, joista oli tullut monien alaisten herra heidän otettuaan entisten omistajien paikan; omaisuuden jakaminen olipa se sitten shōen-tiloista tai sen osista leikattu alueläänitys tai shiki-oikeuksista muovattu rahaläänitys; sekä lopulta maaseudun oikeuksien rajoittaminen, joka saattoi mennä orjuuttamiseen asti, vaikka talonpoikaisyhteisöt vastustivatkin sitä. Boutruchen mukaan hallintojärjestelmä oli Japanissa kuitenkin tehottomampi, eikä yleistä lakia tai uskonnollisia rajoituksia ollut, ja näin myös epäjärjestys oli suurempi. Anarkia kiihtyi 1400-luvun jälkipuoliskolla ja ennen kaikkea 1500-luvulla tuhoten monien vanhojen sukujen voitot provinsiaalisen aatelin uusista tulonlähteistä kuten ruusujen sota (1455-1485) Englannissa.(108)

Boutruche löytää yhtäläisyyksiä myös ritareiden ihanteista ja samuraiden kunniasäännöstöstä, joka ylisti rohkeutta, uskollisuutta ja itsemurhaan asti menevää uhrimieltä. Boutruche näkee japanilaisen feodalismin erityispiirteeksi vain yhden herran palvelemisen, joka juontui alaisille asetetusta äärimmäisestä alistumisesta ja joka vaikutti kaikkiin yksityisiin toimiin. Alaiset antoivat valan Japanissa ilman että saivat mitään samanvertaista lupausta, ja heidän uskollisuutensa tuli olla ehdotonta. Boutruche mainitsee lisäksi, että Japanista puuttui vastavuoroisen sopimuksen ohella feminiininen vaikutus, joka olisi rauhoittanut karkeutta. Tehtyjä valoja kuitenkin rikottiin, mikä Boutruchen mukaan osoittaa että yhteiskunnan käytäntö oli mukautuvainen.(109)

Boutruche huomaa eroja myös maalaisluokkien oikeudellisessa asemassa, joka muuttui taloudellisten voimien ja herruudellisen luokan velvoitteiden paineesta. Kauppa Kiinan kanssa väheni 800-1100-luvulla, Japani sulkeutui, ja siellä palattiin maatalouteen. Vaihdon ja rahatalouden elpyminen tai kauppiasluokan nousu eivät kuitenkaan pysäyttäneet feodalismia. Boutruchen mukaan myös lännen kokemus 1100-1200-luvulla osoittaa, että nämä tekijät eivät sulje toisiaan pois, vaan että ne voivat yhdistyä. Japanissa feodaalinen hallinto ei kuitenkaan alistanut maalaishenkilöiden statusta kuten lännessä eikä antanut maaherroille oikeudellista valtaa, joka olisi verrattavissa läntisten keskiaikaisten herrojen valtaan.(110)

Boutruchen mukaan yhtäläisyyksiä Japanin ja Euroopan välillä ei ole syytä liioitella. Huomattava ero kehityskulkujen välillä oli se, että kahden valtakeskuksen rinnakkaiselo jatkui Japanissa aina vuoteen 1868. Japanilainen feodalismi rakentui hitaammin ja myöhemmin kuin läntinen, ja tämä tapahtui inhimillisessä ympäristössä, johon roomalainen perinne ei vaikuttanut, ja ilman hyökkäyksiä, jotka muistuttaisivat germaanien retkiä lännessä. Kiinan sivilisoivaa vaikutusta 800-luvulle asti Japanissa voidaan Boutruchen mukaan kaikki varaukset huomioiden kuitenkin verrata Rooman vaikutukseen antiikin Galliassa. Lisäksi Boutruche kehottaa huomioimaan myös korealaisten muuton Japaniin ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina, sekoittuneiden populaatioiden muovautumisen ja epätasaisen kehityksen, joka erotti primitiivisen Honshun muusta Japanissa. Boutruche näkee tässä ihmisten ja mentaliteettien sulautumisessa pientä samankaltaisuutta siihen kehitykseen, joka lännessä johti feodalismiin.(111)

Boutruche korostaa japanilaisen feodalismin olleen paikallinen tuote, mikä osoittaa sen, että sosiaalinen ja poliittinen hallinto voi toistua eri aikaan ja eri paikassa ilman, että sen taustalla vaikuttavat voimat välttämättä olisivat samanlaisia. Huippunsa saavuttaneessa japanilaisessa feodalismissa johtajisto, instituutiot sekä uskollisuuden ja rohkeuden hyveet muistuttavat läntisiä vastineitaan. Ne olivat kuitenkin ennemmin rinnakkaisia kuin samankaltaisia muotoja.(112)

Coulbornin tapaan Boutruche nostaa Japanin Euroopan rinnalle ainoiksi feodaalisiksi yhteiskunniksi. Coulbornista poiketen hän ei kuitenkaan lähde rakentamaan pitkälle menevää teoriaa feodalismin roolista maailmanhistoriassa. Kaiken kaikkiaan Boutruchen esitys on varsin tasapainoinen ja huomioi pitkälti myös alueellisia eroja kehityksessä.

* * *

Feodalismin maailmanhistoriallista roolia pohtii myös brittimarxisti Perry Anderson, joka käsittelee japanilaista feodalismia teosparinsa Passages from Antiquity to Feudalism ja Lineages of the Absolutist State (molemmat 1974) jälkimmäisen osan johtopäätösluvussa sekä sitä seuraavassa liitteessä "Japanese Feudalism". Tarkastelunsa Anderson rakentaa tutkimuskirjallisuuden varaan. Edellä esitellyistä vertailuista hän huomioi Hintzen, Blochin, Coulbornin ja Joüon des Longraisin tutkimukset sekä myöhemmin esiteltävän George Sansomin teoksen A History of Japan, 1334-1615 (1961). Historiallisen materialismin perinnettä seuraten Anderson määrittää feodalismin ensisijaisesti tuotantotavaksi, mutta sisällyttää Marxiin tukeutuen määritelmäänsä taloudellisten piirteiden lisäksi oikeudellisia, poliittisia, sotilaallisia ja ideologisia piirteitä. Suurmaanomistuksen, talonpoikien alhaisen tuottavuuden ja ylijäämän etupäässä totunnaisin ei-taloudellisin keinoin tapahtuvan keräämisen ohella feodalismiin kuuluu Andersonin mukaan tyypillisesti oikeudellinen maaorjuus ja talonpoikia suojeleva aatelinen luokka, jolla on henkilökohtaista valtaa ja maaomaisuutta ja joka käyttää eksklusiivista lain ja yksityisen oikeusvallan monopolia fragmentoituneen suvereniteetin ja ehdollisen omistuksen leimaamassa poliittisessa ympäristössä. Lisäksi feodalismille tyypillisiin piirteisiin kuuluu aristokraattinen ideologia, joka ylistää elämää maaseudulla. Euroopassa andersonilainen feodalismi syntyi germaanisten ja roomalaisten vaikutteiden synteesinä 900-luvulla, laajeni 1000-luvulla ja saavutti huippunsa 1100-luvun lopussa ja 1200-luvulla. Sille löytyy maailmanhistoriasta vain yksi vastine: Japani.(113)

Anderson sitoo Japanin feodalisoitumisen perinteiseen hallintohistorialliseen aikakausijakoon. Taika-uudistuksen ja Taihō-lakien synnyttämä keisarillinen byrokratia alkoi rapautua 800-luvulla soturiaatelin voimistaessa otettaan maakunnissa. Keisarihallinnon rinnalle nousseet Kamakura- ja Ashikaga-shogunaatit edistivät feodalisoitumista keskitettyjen hallintokoneistojen heiketessä. Ōnin-sodan (1467-1477) loputtua maa oli käytännössä jaettu paikallisiin valtapiireihin. Oda Nobunaga, Toyotomi Hideyoshi ja Tokugawa Ieyasu alistivat muut soturiruhtinaat valtansa alle, mutta yhtenäistä keskitettyä valtakoneistoa ei kukaan heistä luonut, vaan alistettujen daimioiden maat säilyivät omina itsenäisinä hallintokokonaisuuksinaan. Tokugawa-kauden hallinnollisen pysähtyneisyyden jälkeen uusi aika koitti Meiji-restauraation myötä.(114)

Andersonin mukaan japanilaisessa feodalismissa on kaksi ominaispiirrettä, jotka erottavat sen eurooppalaisesta. Toisaalta herrojen ja seuralaisten henkilökohtaiset suhteet olivat Japanissa voimakkaampia kuin seuralaisten ja maan väliset taloudelliset suhteet. Toisaalta herrojen ja seuralaisten suhteet olivat myös yksipuolisempia eli suhteeseen ei sisältynyt vastaavaa sopimuksellista elementtiä kuin Euroopassa. Taloudelliseen kehitykseen suhteutettuna feodaalinen hallinto jatkui Japanissa pidempään kuin Euroopassa, ja siirtymä feodalismista kapitalismiin tapahtui ulkoisista vaikutteista johtuen suoraan ilman itsevaltiuden välivaihetta. Meiji-hallintoa Anderson ei nimittäin Leniniin (sic.) tukeutuen laske absoluuttiseksi.(115)

Andersonin tulkinta japanilaisesta feodalismista on marxilaisesta silauksestaan huolimatta pitkälti yhtenevä aiemmin esiteltyjen tutkijoiden esitysten kanssa. Andersonin tapa hahmottaa japanilaisen feodalismin kehityskaari ei olennaisesti eroa Hintzen, Reischauerin tai Joüon des Longraisin tavoista, vaikka he kaikki jaksottavatkin kehityksen hieman eri tavoin. Maininta japanilaisten herrojen ja seuralaisten suhteen yksipuolisuuden merkityksestä löytyy puolestaan myös Blochilta. Lisäksi vasallien ja maan välisen suhteen heikkous on luettavissa myös Reischauerin tulkinnassa sotureiden sosiaalisen aseman muuttumisesta 1100- ja 1500-lukujen välisenä aikana.

* * *

Myös Archibald Lewisille feodalismi tarkoittaa aristokraattista sotilaallis-hallinnollista valtajärjestelmää, joka vuosisatojen ajan näytti edustavan määräävää voimaa niin Pohjois-Ranskassa kuin Japanissakin. Juuri näihin feodaalisiin järjestelmiin hän kiinnittääkin päähuomion tutkimuksessaan Knights and Samurai: Feudalism in Northern France and Japan (1974), jossa kootaan laajalti yhteen aiempaa tutkimusta. Edellä esitellyistä vertailijoista Lewis mainitsee Asakawan, Blochin, Boutruchen, Coulbornin ja Joüon des Longraisin sekä myöhemmin esiteltävistä John W. Hallin, Peter Duusin ja George Sansomin. Lewis aloittaa vertailunsa tarkastelemalla niitä maantieteellis-kulttuurisia ympäristöjä, joissa pohjoinen Ranska ja Japani sijaitsivat. Lewis toteaa, että Japani muodosti koko tarkasteltavana ajanjaksona selkeämmin oman erityisen kokonaisuutensa kuin Pohjois-Ranska, mutta hänen mielestään tätä ei kannata korostaa liikaa, koska Japanikaan ei ollut täysin eristäytynyt naapureistaan.(116)

Merovinki-Ranskan (400-687) ja Heian-Japanin (794-1185) protofeodaalisten tekijöiden samankaltaisuudet ovat Lewisin mukaan silmiinpistäviä. Molemmissa tapauksissa feodaaliset piirteet ilmaantuivat aikaisemman keisarillisen keskusvallan heikennyttyä, ja uusien soturijoukkioiden johtajat, jotka olivat yhteyksissä toisiinsa yksityisten suhteiden verkostojen kautta, ottivat lopulta keskusvallan käsiinsä. Myös maanhallintajärjestelmät muuttuivat, ja syntyi raskaasti aseistettujen ratsusotureiden luokka, joka syrjäytti aikaisemmat jalkaväkiarmeijat. Lewisin mukaan selkeimmät tapauksien väliset erot olivat siinä, että merovinkien hallintokoneisto oli alusta lähtien suhteellisesti heikompi kuin Japanin hovin, ja siinä, että Japanissa vanhemmat sotilaalliset perinteet katosivat täydellisemmin kuin Pohjois-Ranskassa.(117)

Karolinkisen Pohjois-Ranskan (687-900) ja Kamakura-shogunaatin (1185-1334) aikana feodalismit alkoivat muotoutua. Molemmissa tapauksissa vasallien määrä lisääntyi ja vasallisiteitä alettiin käyttää myös viranhaltijoiden uskollisuuden vahvistamiseksi. Näiden yhtäläisyyksien ohella Lewis löytää ajanjaksojen välillä myös huomattavia eroja. Ensinnäkin varhaisfeodaalisessa Japanissa sukulaisuussiteet olivat tärkeämpiä kuin Pohjois-Ranskassa, aivan kuten lähes kaikissa muissakin historian vaiheissa. Tärkeämpi ero oli kuitenkin se, että shogunaatti ei koskaan täysin syrjäyttänyt keisarihallintoa. Lisäksi Kamakura-bakufu ei alistanut uskonnollisia yhteisöjä valtaansa yhtä täydellisesti kuin karolinkikuninkaat, joilla oli yllään pyhyyden aura ja jotka johtivat kirkkoa myös organisatorisessa mielessä. Kamakura-bakufulla oli kuitenkin kattavampi valta vasalleihinsa nähden. Euroopassa herra-vasalli-suhde oli vastavuoroinen kun taas Japanissa herran valta oli suurempi. Kamakura-shogunaatti onnistui myös paremmin rauhan ylläpitämisessä kuin eurooppalaiset valtakoneistot.(118)

Pohjois-Ranskan feodaaliset ruhtinaskunnat (900-1108) ja Japanin Ashikaga-shogunaatti ja sitä seurannut daimiovalta (1334-1568) ovat Lewisin mukaan yhtäläisempiä ajanjaksoja kuin edeltäjänsä. Aikakaudet alkoivat pitkällä kamppailulla keskusvallasta, josta suuret magnaatit hyötyivät ottaen kokonaisia maakuntia valtaansa. Tämän jälkeen sekä vanhemmat keskus- että paikallisauktoriteetit menettivät valtansa anarkian levitessä. Linnojen rakentamisen kautta uusi herrojen luokka alkoi dominoida paikallisia alueita käyttämällä uusia vasalliseuralaisia, jotka oli organisoitu eri tavalla kuin ennen. Kaiken tämän keskellä kuitenkin nousi myös kaupallisia keskuksia ja maatalous kukoisti. Erona Pohjois-Ranskaan Lewis mainitsee sen, että Japanissa shogunaatin ja shugojen keskitetty valta säilyi paljon pidempään ja paljon tehokkaampana. Lisäksi Japani oli taloudellisesti ja kulttuurisesti edistyneempi vastaten tietyiltä osin lähemmin 1100-1200-luvun Eurooppaa.(119)

Poliittisen yhdistymisen kaudet Pohjois-Ranskassa (1108-1328) ja Japanissa (1568-1868) alkoivat sodankäynnin tehostumisella suurempien armeijoiden myötä. Keskusvalta ujuttautui myös paikallisten mahtimiesten valtapiireihin. Yhdistymiskehitys johti myös säätyjärjestelmän syntyyn ja soturiluokan sitomiseen keskusjohtoiseen hallintokoneistoon. Tämän kehityksen seurauksena sotureiden kulttuurista erillisidentiteettiä vahvistaneet virtaukset voimistuivat. Näillä kausilla oli Lewisin mukaan kolme erityisen tärkeää eroa: ensinnäkin Japanissa keisarihovi säilyi edelleen rinnakkaisena auktoriteetin lähteenä, toiseksi voimakas sukupiirre vahvistui entisestään Tokugawa-kaudella ja kolmanneksi Tokugawa-feodalismi oli paremmin organisoitua ja täydellisempää kuin Ranskan kapetinkikuninkaiden feodalismi. Lisäksi oli kaksi muuta tärkeää eroa: Ranskaa ei koskaan haluttu eristää eikä Ranskan aristokratia koskaan saavuttanut ase- ja virkamonopolia. Lewis päätyy siihen, että näiden poliittisen yhdistymisen kausien väliset erot olivat suhteellisen merkittäviä ja tekevät näiden yhteiskuntien rinnastamisen vaikeaksi lukuunottamatta varovaista hyvin yleisellä tasolla liikkuvaa tapaa. Myös näiden kausien jälkeen säilyneet feodalismin jälkimainingit olivat Pohjois-Ranskassa ja Japanissa erilaisia.(120)

Lewisin tutkimuskirjallisuuden varaan rakentama vertailu on varsin kattava ja käsittelee alueiden historiaa huomattavan tasapuolisesti. Feodaalisen kehityksen päälinjojen mukaan rytmitetty historioiden rinnakkainen tarkastelu nostaa esiin feodalismi-lähestymistavan kannalta yhtäläisimmät kaudet selkeästi esiin ja mahdollistaa myös erojen merkityksen arvioinnin. Keskittymällä historioiden vertailemiseen Lewis onnistuu myös väistämään liiallisen sitoutumisen feodalismiteorioiden viitekehykseen.

* * *

Edellä käsitellyissä vertailuissa päädytään pitkälti yhteneviin lopputuloksiin Japanin historian feodaalisesta kehityksestä. Japanilaisen feodalismin katsotaan alkaneen kehittyä 700- ja 800-luvulla, laajentuneen tai syntyneen vuoden 1185 tienoilla ja olleen täydellisimmillään 1300- tai 1400-luvulta 1500-luvun jälkipuoliskolle. Euroopan historiasta poimittavat rinnastuskohteet ovat sen sijaan vaihtelevampia.

Tärkeimpinä eroina ritareiden ja samuraiden välillä on feodaalisessa viitekehyksessä nähty se, että shōen-tilat eivät täysin vastanneet kartanoita ja että Euroopan vastavuoroisen suhteen sijaan Japanissa vasallisuhde oli yksisuuntaisempi. Tätä viimeksi mainittua eroa korostetaan myös Japanin-tutkimuksen näkökulmasta tehdyissä vertailuissa, joita tarkastellaan seuraavaksi.


Viitteet:

81. Strayer & Coulborn 1956: 3-6.

82. Strayer & Coulborn 1956: 7-8.

83. Strayer & Coulborn 1956: 8-9.

84. Strayer 1956. Katso Strayerin feodalismikäsityksestä myös Nurmiainen 1997a: 48-50; Nurmiainen 1998: 25-26, 32-34.

85. Reischauer 1956: 26-27.

86. Reischauer 1956: 28.

87. Reischauer 1956: 28-31.

88. Reischauer 1956: 31-33.

89. Reischauer 1956: 33-34.

90. Reischauer 1956: 34-35.

91. Reischauer 1956: 36-37.

92. Reischauer 1956: 37-40.

93. Reischauer 1956: 40-43.

94. Reischauer 1956: 43-45.

95. Reischauer 1956: 46-48.

96. Hietaniemi & Karasjärvi 1997: 267. Katso Coulbornin merkityksestä myös Hietaniemi 1997: 16-18; Nurmiainen 1997a: 50-51; Nurmiainen 1998: 33-34.

97. Coulborn 1956: 185.

98. Coulborn 1956: feodalismin paikasta maailmanhistoriassa: 252-253, barbaarien merkityksestä ja läänitysten noususta: 188-214, imperiumien haamuista: 236-253, feodalismin vaihtoehdoista: 254-269, kansakuntien roolista: 272-273, teesi: 321.

99. Coulborn 1956: 197, 199, 239, 246.

100. Joüon des Longrais 1958.

101. Joüon des Longrais 1958: 105-166.

102. Joüon des Longrais 1958: 92-103, 246, 279-280.

103. Joüon des Longrais 1958: 320-321, 331-333, 395-397, 447, 478-481.

104. Boutruche 1959: 8-9, 24, 288.

105. Boutruche 1959: 232-234, 280, 296-297.

106. Boutruche 1959: 280-283, 286.

107. Boutruche 1959: 162-165, 283-284, 288.

108. Boutruche 1959: 284-286.

109. Boutruche 1959: 287, 290.

110. Boutruche 1959: 288-290.

111. Boutruche 1959: 283, 289.

112. Boutruche 1959: 291.

113. Anderson 1974/1992: 128-130, 147-153, 182; Anderson 1974/1993: 401-413.

114. Anderson 1974/1993: 435-461.

115. Anderson 1974/1993: 412-420, 460-461. Vertaa White, J. 1988, jossa puolletaan Tokugawa-valtion luonnehtimista absolutistiseksi. Whiten näkemyksiä esitellään tarkemmin seuraavassa luvussa.

116. Lewis 1974: 9, 11-15.

117. Lewis 1974: 17-27.

118. Lewis 1974: 28-39.

119. Lewis 1974: 40-56.

120. Lewis 1974: 57-86.


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle