Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle

V Japanin-tutkimuksen näkökulmasta tehdyt vertailut

Japanin-tutkimuksessa esiintyy kaksijakoista suhtautumista ritareiden ja samuraiden yhtäläisyyksiin. Feodalismiin tai hallintohistoriaan keskittyvissä vertailuissa soturit rinnastetaan toisiinsa ainakin hyvin yleisellä tasolla, kun taas uusimmissa samuraitutkimuksissa vertailu joko sivuutetaan tai sitten sotureiden eroja päädytään pitämään yhtäläisyyksiä merkittävämpinä.

* * *

Sir George Sansom (1883-1965) sivuaa ritareiden ja samuraiden vertailua ja feodalismia teoksessaan Japan: A Short Cultural History (1931, kolmas editio 1952) sekä kolmeosaisessa Japanin historiassaan A History of Japan (1958, 1961, 1963). Näissä populaareissa teoksissa Sansom tarkastelee Japanin keskiaikaista historiaa myös feodalismin käsitteen kautta. Tarkemman feodalismivertailuista keskustelemisen hän mieltää asiantuntijoiden tehtäväksi tehden itse vain satunnaisia rinnastuksia ja vertailuja Japanin ja Euroopan välillä. Sansomin teosten alaviitteet ja kirjallisuusluettelot ovat olemattomia, joten erityisesti Euroopan historian osalta on mahdotonta ottaa selville minkälaisen materiaalin pohjalta Sansom vertailunsa tekee. Ainoa Sansomin mainitsema Euroopan feodaalista historiaa sivuava tutkija on Joüon des Longrais, joka julkaisi vertailunsa vuonna 1958.(121)

Feodalismilla Sansom tarkoittaa ensisijaisesti uskollisuussiteisiin perustuvaa maanjako- ja hallintojärjestelmää, joka kehittyy toimista, joilla pyritään suojelemaan järjestystä ja omaisuutta silloin, kun edeltävä hallintojärjestelmä on murenemassa. Japaniin Taika-uudistusten myötä 600-luvun lopussa kopioitu kiinalaisperäinen järjestelmä onnistui Sansomin mukaan vain hidastamaan feodaalisen järjestelmän luonnollista kehittymistä. Feodalismin pääkomponentiksi Sansom mieltää soturiluokan, jonka taloudellinen perusta on sidoksissa maahan. Ensimmäiset selkeät merkit erillisestä soturiluokasta olivat hänen mukaansa havaittavissa noin vuonna 900, mikä on tärkeä ajankohta myös eurooppalaisia kartanoita muistuttavien shōen-tilojen kehityksessä. Sansom tulkitsee feodaalisen lain tulleen käyttöön Yoritomon noustessa valtaan jitō- ja shugo-virkojen luomisen ollessa ensiaskel byrokraattisten instituutioiden korvaamisessa organisoituneella feodalismilla. Muromachi-kaudella feodaalinen hallintojärjestelmä ajautui anarkian tilaan, jonka Nobunaga ja Hideyoshi lopettivat asein Hideyoshin toimiessa feodaalisen hallinnon ja kurin palauttajana. Sansomin mukaan feodaalinen järjestelmä saavutti täysi-ikäisyyden Ieyasun aikana ja huippunsa kolmannen Tokugawa-shogunin, Iemitsun aikana (1622-1651). Samurait muuttuivat viljelijöistä ammattisotureiksi, ja herra-seuralainen-suhteesta tuli läheisempi, konkreettisempi ja vähemmän ideaalinen kuin ennen. Sansom esittää uskollisuussuhteiden ja feodalismin tuhoutumisen syyksi kauppiasluokan nousun ja daimioiden samurailtansa keräämät pakkolainat.(122)

Yhtäläisyydet japanilaisen ja eurooppalaisen feodalismin välillä ovat ensisilmäyksellä ilmeisempiä kuin erot, ja erityisesti terminologiset vastaavuudet ovat Sansomin mielestä huomiota herättäviä. Hän löytää Japanin historiasta vastineet eurooppalaisen feodalismin sanoille villa, mansus, mancipii, beneficium, honores ja commendatio ja analogioita majordomuksille, kuninkaan tekijöille, kidutuksille ja muille julmuuksille. Sansom nostaa Japanin historian selkeimmäksi erityispiirteeksi sukukuntien merkityksen, joka leimasi Japanin varhaista feodalismia vaikuttaen myös voimakkaasti herra-vasalli-suhteisiin. Lisäksi feodalismia edeltäneet valtio- ja hallitsijakäsitykset olivat Sansomin mukaan Japanissa kehittyneempiä kuin Euroopassa, vaikka Japanin keisarilla ei feodalismin kaudella ollut suoraa poliittista valtaa kuten Englannin ja Ranskan kuninkailla, vaan hän oli kunnian lähde ja kansallisen yhtenäisyyden symboli, pitkälti kuten nykyiset perustuslailliset monarkit.(123)

Japanilaisen feodalismin synty ei Sansomin mukaan varsinaisesti eroa eurooppalaisesta feodalismista sikäli, että molemmat syntyivät turvaamaan oloja edellisen hallintojärjestelmän hajotessa. Sansom katsoo japanilaisen feodalismin juuret kuitenkin yhdessä suhteessa ainutlaatuisiksi: Galliassa, Saksassa ja Britanniassa yhteiskunnan kehitys kotoperäisistä tekijöistä keskeytyi ja muuttui voimakkaan ulkoisen tekijän eli Rooman sivilisaation vaikutuksesta. Lisäksi eurooppalainen feodalismi on paljon velkaa roomalaiselle kulttuurille. Vastaavasti kiinalaisella sivilisaatiolla oli voimakas vaikutus Japaniin, mutta japanilainen feodalismi ei Sansomin mukaan näytä olevan mitään velkaa kiinalaisille esikuville, vaan sen voidaan monessa suhteessa selittää olleen reaktio ulkoista vaikutusta vastaan sikäli, että se kehittyi lainattujen instituutioiden epäonnistumisesta.(124)

Sansom näkee shōen-tiloissa paljon yhteistä eurooppalaisten kartanoiden kanssa, vaikka Euroopan kehityskulku oli aikaisempi ja synnyltään hieman eriävä. Niin kartanot kuin shōen-tilatkin nauttivat tiettyjä oikeuksia ja immuniteettejä, jotka periaatteessa kuuluivat hallitsijalle valtion päänä. Japanissa feodalismi ei Sansomin mukaan kuitenkaan noussut shōen-tilojen kehittymisestä vaan hajoamisesta, mikä johti monimutkaisten oikeuksien ja immuniteettien muuttumiseen täydelliseksi omistusoikeudeksi. Sansomin lopullinen kanta maaorjuuden esiintymisestä Japanissa jää epäselväksi. Kolmiosaisen Japanin historiansa ensimmäisessä osassa Sansom toteaa senmin- ja ryōmin-ryhmien olleen maaorjia ainakin käytännössä, mutta toisessa osassa hän kirjoittaa, ettei Japanissa esiintynyt maaorjia tarkentamatta kuitenkaan edellisessä osassa esittämäänsä väitettä.(125)

Samuraiden kunniatapasäännöstö vastaa Sansomin mukaan pitkälti ritari-ihanteita, vaikka Euroopassa ritari-ihanteet muodostuivat uskonnollisen kiihkomielisyyden ilmapiirissä, jota ei Japanissa esiintynyt. Yhteisiksi piirteiksi Sansom näkee kuuliaisuuden ohella sen, että suojelu oli sidoksissa vasallin uskollisuuteen, sekä sen, että soturin kunnia oli järjestelmän ytimessä. Japanin ja Euroopan kunniatapasääntöjen erojen Sansom selittää johtuneen pitkälti erilaisista herra-vasalli-suhteista. Euroopassa herra-vasalli-suhde oli yksityinen ja sopimuksellinen, kuten myös Japanissa, mutta Japanissa suhde sai paljon sukulaisuuteen liittyviä piirteitä, herra valvoi tarkasti vasallin yksityiselämää vaatien täydellistä ja ehdotonta alistumista, eikä vasalli saanut odottaa palkkiota. Japanissa ei myöskään tunnettu erityisiä velvoitteita naisia kohtaan eikä lunnaskäytäntöä, ja sotavankien tappaminen oli yleisempää kuin Euroopassa. Japanissa antautunut vihollinen saatettiin kuitenkin hyväksyä vasalliksi, vaikka samurait eivät periaatteessa saaneetkaan palvella kahta herraa. Lisäksi Euroopassa vasalli ei välttämättä ollut ritari, mutta Japanissa melkein kaikki vasallit olivat samuraita. 1600-luvulla samurai-ihanteet kiteytyivät abstraktia lojaalisuutta korostaneeksi bushidoksi, jonka Sansom tulkitsee olleen eettinen vastaus yhteiskunnallisiin ongelmiin.(126)

800-luvun lopussa japanilaiset luostarit alkoivat säännönmukaisesti käyttää aseistettuja vartijoita, mikä myöhemmin laajeni armeijoiden käytöksi. Uskonnolliset yhteisöt taistelivat myös keskenään, mutta Sansomin mukaan syynä olivat vain harvoin opilliset kiistat, vaan pikemminkin valta ja omaisuus. Sansom vertaa soturimunkkeja kristillisten sääntökuntien maallikkoveljiin, mutta kiistää Japanin uskonnollisten armeijoiden samankaltaisuuden eurooppalaisten uskonsotien armeijoiden kanssa.(127)

Japanin 1300- ja 1400-luvun sotahistorian Sansom näkee monotoniseksi, eikä pidä mitään kampanjaa strategisesti erityisen lahjakkaana. Komentajien nerokkuutta ei Japanissa ylistetty kuten Euroopassa. Osasyynä tähän on Sansomin mukaan ehkä se, etteivät japanilaiset komentajat kirjoittaneet omista teoistaan. 1500-luvulla japanilainen sotataito kehittyi, ja Korean retkien suunnittelu on Sansomin mukaan verrattavissa minkä tahansa eurooppalaisen sotatoimen suunnitteluun ja valmisteluun. (128)

Sansom esittää muutamia ylimalkaisia vertailuja myös kaupunkien ja kiltojen kehityksestä. Esimerkiksi Sakain kaupunki on Sansomin mukaan joissakin suhteissa verrattavissa keskiaikaisen Euroopan vapaisiin kaupunkeihin. Lisäksi Sansom mainitsee za-kiltojen kasvaneen Muromachi-kaudella samassa tahdissa hansaliiton kanssa. Japanin historiansa toisessa osassa Sansom kuitenkin toteaa, että Za-killat muistuttivat eurooppalaisia kiltoja vain pintapuolisesti ja ettei Japanissa kehittynyt mitään Hansaa vastaavaa yhteenliittymää.(129)

Japanin ja Euroopan välisten yhteyksien avautuessa ensimmäistä kertaa 1500-luvulla keskitetyt monarkiat olivat Sansomin mukaan Euroopassa korvanneet kukistuneen feodalismin, mutta Japanissa feodalismi oli vasta saavuttanut täyden mittansa, vaikka hallinto oli keskittyneempi kuin koskaan ennen. Bakufu rajoitti feodaalisten linnojen rakentamista ja jopa korjaamista ja vähensi kaupunkien vapauksia toisin kuin Euroopassa. Lisäksi kaupunkilaiselämä oli Genroku-kaudella (1688-1703) eurooppalaisen mittapuun mukaan irstasta, eikä Japanissa myöskään tunnettu synnin käsitettä. Euroopalla ei Sansomin mukaan kuitenkaan ollut 1500-luvulla oikeastaan mitään annettavaa Japanille. Renessanssi periytyi antiikista, ja Japanin kehityksen juuret olivat staattisessa kiinalaisessa kulttuurissa. Momoyama-kulttuurin vertaaminen Euroopan renessanssiin ontuu, koska japanilaisen kulttuurin inspiraationa toimivat feodaalisen yhteiskunnan materiaaliset käsitykset ja humanististen tekijöiden rooli oli suppea. Keskiajan Eurooppaa parempi vertailukohta Hideyoshille löytyisikin Sansomin mukaan ehkä keisari-Roomasta.(130)

Sansomin tulkinta eroaa hieman edellä esitellyistä feodalisminäkemyksistä siinä, että Sansom korostaa uskollisuussiteiden ja vasalliuden roolia feodaalisen hallinnon päätekijöinä maanhallinnon jäädessä hänen käsittelyssään vähemmälle huomiolle. Sansomin osin ristiriitaisia vertailevia huomioita ei kuitenkaan voida pitää kovinkaan järjestelmällisinä, eikä hän niitä sellaisiksi esitäkään.

* * *

Yksi merkittävimmistä japanilaista feodalismia käsittelevistä teksteistä on John Whitney Hallin artikkeli "Feudalism in Japan - A Reassessment" (1962), jossa pohditaan feodalismin käsitteen soveltuvuutta Japanin historiaan. Edellä esitellyistä vertailijoista Hall mainitsee Asakawan, Blochin, Coulbornin, Reischauerin ja Joüon des Longraisin. Hallin mukaan Japanin historian ja vertailevan historian tutkijat eivät voi sivuuttaa kysymystä siitä, voidaanko feodalismia yleisenä käsitteenä soveltaa Japanin historiaan. Hall esittää kaksi perustelua sille, miksi Japanin tapaus on noussut niin keskeiseen asemaan feodalismikeskusteluissa. Toisaalta Japanin historiasta löytyy useita hämmästyttäviä yhtäläisyyksiä eurooppalaisten feodaalisten instituutioiden kanssa ja toisaalta japanilaiset ja läntiset historioitsijat ovat ristikkäisillä käsitelainoilla vahvistaneet toistensa näkökantoja koskien japanilaista feodalismia. Japanilaisten tutkijoiden feodalismikäsitteen käytölle on Hallin mukaan tyypillistä varsin yksinkertainen teoreettinen olettamus käsitteen soveltuvuudesta kaikkiin yhteiskuntiin. Hall kritisoikin sitä, että jopa historiantutkimuksessa Japanin ja Euroopan rinnasteisuus on hyväksytty liian helposti samoin kuin tietyt vaiheteoreettiset mallit, joissa feodalismi mielletään "vaiheeksi".(131)

Hall hylkää sekä yksityiskohtia korostavat että vaiheteoreettiset mallit todeten, etteivät kapeat ja laveat feodalismimääritelmät välttämättä ole keskenään ristiriitaisia. Peilaten varhaisempien teoreetikkojen määritelmiä yhteiskunnallisiin oloihin Hall rakentaa ideaalityyppiseksi kuvaamansa määritelmän, jossa toisaalta rajataan keskeiset muuttujat yhteiskunnan eri osa-alueilta ja toisaalta hahmotetaan niitä rajoja, joiden puitteissa nämä muuttujat voivat vaihdella. Poliittisista tekijöistä Hall nostaa tärkeimmäksi herran ja vasallin henkilökohtaisen suhteen, jolla on sotilaalliset juuret. Keskeisiin sosiaalisiin tekijöihin kuuluvat puolestaan aseiden kantaminen sosiaalista luokkaa määrittävänä tekijänä sekä suhteellisen suljettu statusjärjestelmä, jossa tulonjako liittyy läheisesti statushierarkiaan. Läänitys ei Hallin mukaan kuitenkaan välttämättä ole merkittävä tekijä poliittisella ja taloudellisella sektorilla, mutta maahan ja viljelijöihin liittyneiden oikeuksien ja etuoikeuksien jako on, sillä feodalismin taloudellinen pohja on sidottu maahan tai paikalliseen omavaraisuuteen. Myös suora henkilökohtainen suhde maanhaltijan ja viljelijän välillä on keskeinen tekijä, joka asettaa feodaalisen viljelijän aseman jonnekin orjuuden ja vapaan vuokralaisuuden välimaastoon.(132)

Hallin mukaan 1500-luvun alun japanilainen yhteiskunta vastasi tätä ideaalityyppistä luonnehdintaa. Herran (tono) ja vasallin (gokenin) suhde oli lähes samanlainen kuin Euroopassa. Eurooppalaiselle mieheksiotolle (hommage) löytyy puolestaan vastine genzan-instituutiosta ja vasallivalan vannomista vastasi seishin allekirjoittaminen. Lisäksi läänitys oli kutakuinkin sama kuin chigyōchi. Merkittävimmäksi eroksi Hall näkee sen, että japanilainen herra käytti laajempia paternalistisia oikeuksia suhteessa vasalleihinsa. Muina eroina Hall mainitsee keisarin hovin ja siviiliaristokratian säilymisen sekä japanilaisen sukuorganisaation, jossa suvun päähaara (honke) on johtavassa asemassa sivuhaaroihin (bunke) verrattuna.(133)

Hall päätyy siihen, että feodalismin käsitettä voidaan soveltaa Japanin historiaan, mutta hän ei pidä käsitettä mitenkään välttämättömänä Japanin historian kuvaamisessa. Hall toteaa, että vaikka Euroopan historiasta peräisin olevia selityksiä ei voi lainata suoraan, on yleisten käsitteiden käyttämisessä se etu, että ne nostavat esiin vertailuun ja syy-seuraus-suhteisiin liittyviä kysymyksiä, jotka muuten kenties jäisivät huomaamatta.(134)

Hallin lähestymistapa feodalismivertailuun on terve. Hän on esitellyistä tutkijoista ensimmäinen, joka tarkemmin pohtii vertailun metodologiaa ja mielekkyyttä sivuavia kysymyksiä. Lisäksi hänen ideaalityyppinen tai ehkä pikemminkin perheyhtäläinen feodalismimallinsa toimii hyvin vertailumittapuuna, koska se mahdollistaa ilmiöiden monimuotoisuuden huomioimisen, vaikka Hall ei itse juurikaan käsittele Eurooppaa.

* * *

Japanilainen oikeushistorioitsija Ishii Ryōsuke tarkastelee japanilaista feodalismia artikkelissaan "Japanese Feudalism" (1978) ja kirjassaan A History of Political Institutions in Japan (1980). Näissä teksteissä Ishii käsittelee feodalismia läntisen Euroopan mallin mukaisena poliittisena järjestelmänä, jolla on sotilaallinen luonne. Ishii hyödyntää lähinnä japanilaista tutkimusta eikä mainitse muita tässä tutkielmassa esiteltäviä vertailuita. Feodalismi on Ishiille ensisijassa herran ja vasallien suhde, mutta fyysinen side, joka sitoo sotureita toisiinsa, on maa tai siihen liittyvät oikeudet. Tämä järjestelmä syntyi Ishiin mukaan silloin, kun herra-seuralainen-järjestelmän inhimillinen aspekti liittyi onkyū-järjestelmän maa-aspektiin. Onkyūlla Ishii tarkoittaa niitä etuja, kuten läänityksiä, joita herra antoi palkkiona vasalleilleen sotilaspalvelusta. Aidon feodaalisen järjestelmän piirteenä Ishii mainitsee lisäksi sotureiden arvojärjestelmän. Japanin olot erosivat kuitenkin läntisen Euroopan sosiaalisista, taloudellisista, poliittisista, ideologisista ja uskonnollisista oloista, joten Ishiin mukaan on luonnollista, että näiden kahden feodalismin alkuperän ja sisällön välillä on eroja. Toisin sanoen Japanin feodalismi on ainutlaatuinen kehityskulku.(135)

Ishii jakaa Japanin feodalismin kahteen vaiheeseen maanhallinnassa ja sotureiden välisissä suhteissa tapahtuneiden muutosten pohjalta. Keskiajalla Japanin feodaalisen järjestelmän taloudellisena pohjana toimivat shōen-tilat, joiden paikan täyttivät uudella ajalla kylät. Klaanipohjaisen herra-seuralainen-suhteen tilalle kehittyi puolestaan sengoku-kaudella yorioya-yoriko-järjestelmä, jossa kaikkia herra-palvelija-suhteita pidettiin sukulaisuussuhteista piittaamatta samanlaisina kuin vanhemman ja lapsen suhdetta. Edo-kaudelle tultaessa yorioya-yoriko-järjestelmä kehittyi edelleen yksilöllisille suhteille perustuneeksi herruudelliseksi järjestelmäksi (dominative lord and retainer system). Näillä perusteilla Ishii kutsuu keskiajan feodalismia shōen-pohjaiseksi feodalismiksi (shōen-teki hōkenseido) ja uuden ajan feodalismia daimiokunta ja kylä -pohjaiseksi feodalismiksi (hanson-teki hōkensei).(136)

Ishii mieltää historian merkittävien, leimaa antavien piirteiden aaltoliikkeeksi (hadō shikan -teoria), jonka pohjalta jokainen aikakausi voidaan jakaa leimaavan piirteensä kehityskaaren mukaan varhaiseen, keskiseen ja myöhäiseen vaiheeseen. Ishii tulkitsee keskiajan siirtymäksi muinaisesta keisarivallan ajasta uuteen aikaan, jolloin keisarilla ei ollut valtaa. Ishii näkee keskiaikaisen feodalismin perustamisen historialliseksi merkitykseksi sen, että se esti valtion hajoamisen, minkä shōen-tilojen kehittyminen olisi saattanut aiheuttaa. Keskiaikainen feodalismi oli Ishiin mukaan kaksijakoista, koska se perustui antiikille ominaisiin järjestelmiin, mutta uuden ajan feodalismi oli monistista alusta lähtien, sillä se pohjautui varhaisempaan feodalismiin, joka oli keskiajan kuluessa menettänyt antiikkiset piirteensä. Aikakaudet erottaa toisistaan lisäksi se, että keskiajalla vallitsi tapaoikeus, kun taas uudella ajalla kirjoitetut lait saivat lisää painoarvoa.(137)

Ishiin jaottelussa varhaiskeskiaika käsittää myöhäisen Heian-kauden (967-1185), jolloin verovapaat shōen-tilat kukoistivat ja bushi-luokka syntyi maakuntiin muuttaneiden aristokraattien avioituessa paikallisiin sukuihin. Sydänkeskiajalle (1185-1333) siirryttiin ensimmäisen bakufun perustamisen myötä, jolloin jitō-järjestelmän kautta shōen- ja herra-vasalli-järjestelmät yhdistettiin poliittisesti. Myöhäiskeskiaika kattaa puolestaan Muromachi-kauden (1333-1467), jolloin shōenit ja shōen-pohjainen feodalismi rappeutuivat esikoisoikeuden yleistymisen myötä ja shugot omivat valtaa maakunnissa.(138)

Uusi aika alkaa sengoku-kaudella (1467-1587/1588), jolloin maaherrat sotivat ja shōen-järjestelmä rappeutui entisestään. Tämä kaoottinen sisällissotien kausi oli feodalismin kannalta siirtymäaika, joka yhdisti keskiajan uuteen aikaan. Uuden ajan keskivaiheeseen (1587/1588-1742) johtaa Toyotomi Hideyoshin suuri maauudistus (Taikō-kenchi, 1582-1598), jonka myötä kylä nousi shōen-tilan sijaan maaseudun taloudelliseksi ja sosiaaliseksi perusyksiköksi. Edo-kauden alkupuoliskolla daimiokunta ja kylä -pohjainen feodalismi eli kukoistuskauttaan ja feodaalinen kehitys saavutti Ishiin mukaan huippunsa. Edo-kauden jälkipuolisko (1742-1858) muodostaa puolestaan uuden ajan loppuvaiheen, jolloin feodalismi taantui. Maanlaajuisen talouden kehittyessä samurait ajautuivat köyhyyteen, herran ja seuralaisen suhteet löystyivät ja bushien henki haalistui siviilivirkojen merkityksen ja arvostuksen noustessa. Uusimman ajan alussa Meiji-restauraatio loi vuonna 1867 keisarivetoisen feodalismin, jossa keisari johti kaikkia daimioita. Poliittinen feodaalinen järjestelmä lakkasi Japanissa vuonna 1871, jolloin daimioiden maanhallinta lakkautettiin ja prefektuurit perustettiin.(139)

Japanilaisen feodalismin monipolvisen historian kuvaamisen ohella Ishii suhteuttaa sitä eurooppalaiseen feodalismiin. Ishiin mukaan feodalismi kehittyi myös Euroopassa seuralaisjärjestelmän (Vassallität) ja onkyū-järjestelmän (Benefizialwesen) yhdistymisestä, mutta lopputuloksesta Ishii löytää kaksi rakenteellista eroa Japaniin verrattuna. Ensinnäkin eurooppalaisen järjestelmän huipulla oli monarkki, kun taas Japanin korkein feodaalinen johtaja oli sotureiden päällikkö keisarin pysyessä feodaalisten suhteiden ulkopuolella. Toiseksi siinä missä Euroopan feodaalinen järjestelmä perustui johtajien ja seuralaisten vastavuoroiseen uskollisuuteen, Japanin johtaja-seuralainen-järjestelmässä velvoitteet koskivat vain seuralaista, jonka oli toteltava täysin herransa käskyjä. Japanissa ei myöskään palveltu samanaikaisesti kahta herraa.(140)

Näiden rakenteellisten erojen lisäksi Ishii mainitsee kaksi feodalismien alkuperään ja seurauksiin liittynyttä eroa. Feodalismien juuret ovat Ishiin mukaan sikäli erilaiset, että läntisen Euroopan feodalismin synnyttäneeseen roomalaisen ja germaanisen oikeusjärjestyksen yhdistymiseen verrattavaa vieraan kulttuurin tai järjestelmien kanssa yhdistymistä ei Japanissa tapahtunut, vaikka onkin syytä huomioida Nara-kaudella Tang-Kiinasta läntisiin maakuntiin tuodun aristokraattisen kulttuurin ja alkuperäisen, erityisesti itäisissä maakunnissa kukoistaneen kulttuurin (bushi-kulttuuri) suhteet. Feodalismien seuraukset eroavat puolestaan siinä, että keskenään ei-sukua olevien perhekuntien päiden vasallisuhteisiin ja soturilain piiriin kuuluneisiin kyläyksiköihin perustunut uuden ajan japanilainen feodalismi oli tyystin vapaa esifeodaalisista tekijöistä ja piti sisällään modernisuuden siemenet. Tämä ilmiö esiintyi Ishiin mukaan yksinomaan Japanissa. Mikään eurooppalainen yhteisö ei koskaan kokenut tämänkaltaista yhdistynyttä feodalismia, ja eurooppalainen feodalismi oli tyystin vastakkainen modernin käsitteelle.(141)

Ishiin tulkinnat Japanin ja Euroopan feodaalisten vaiheiden historiallisista rooleista ovat vaikeasti todennettavissa, ja hänen soturivertailunsa jäävät varsin pintapuolisiksi. Hadō shikan -teorian mukainen kaavamainen aikakausijako on varsin omaperäinen erityisesti aikakausien rajapyykkien suhteen, mutta pääpiirteissään se vastaa kuitenkin varsin pitkälti muiden tutkijoiden tapaa jaksottaa japanilaisen feodalismin kehityskaarta. Huomattavin ero tulkintojen välillä on se, että Ishii mieltää sengoku-kauden siirtymävaiheeksi varsinaisten feodaalisten kausien välillä muiden pitäessä sitä lähimmin Euroopan oloja vastaavana.

* * *

Jeffrey P. Mass tarkastelee artikkelissaan "The Early Bakufu and Feudalism" (1982) ja sen myöhemmässä versiossa "Yoritomo and Feudalism" (1992) feodalismiparadigman soveltuvuutta varhaisen Kamakura-kauden historiaan. Edellä esitellyistä vertailijoista Massa mainitsee Ishiin ja Reischauerin. Mass katsoo feodalismin tunnusomaisimmiksi piirteiksi herruuden, vasalliuden ja läänitykset tai palkkiojärjestelmän. Välttääkseen feodalismikehyksen pahimmat ylilyönnit ja ristiriidat Mass tarkastelee edellä mainittuja tunnuspiirteitä erikseen ennen Kamakura-bakufun feodaalisuuden arvioimista.(142)

Massin mukaan Yoritomon pyrkimys alueelliseen herruuteen Kantossa oman sukulinjansa mainetta ja keisarillista mandaattia hyödyntämällä, liittolaisia houkuttelemalla sekä lupaamalla vahvistaa seuralaistensa oikeudet maahan ja virkoihin on tulkittavissa ilmeisen feodaaliseksi. Pyrkimysten laajentuminen muualle maahan mutkistaa kuitenkin kuviota, ja feodalismikäsitteistön kannalta tapahtumaketju vaikuttaa ristiriitaiselta. Yoritomon tavoitteena ei ollut shogunin suhteellisen alhainen arvo, vaan shogunin arvo institutionalisoitiin bakufun valtarakenteeseen vasta myöhemmin, kun johtajien valta alkoi heiketä. Euroopassa feodaaliset kuninkaat olivat Massin mukaan aina heikkoja tai kyvyttömiä, mikä heijastui ennemmin tai myöhemmin järjestelmien rappiona, mutta Japanissa Kamakura-hallinto voimistui sijaishallitsijoiden johdolla, vaikka shoguneista tulikin pelkkiä keulakuvia.(143)

Mass tulkitsee vasalliuden ilmentymistä rajaten sen tiukasti vain gokenin-järjestelmään. Massin mukaan näyttää ilmeiseltä, että Minamotoihin liittyminen oli luonteeltaan hyvin epämuodollista. Liittolaisuudella oli hyvin vähän tekemistä muodollisen vasalliuden kanssa. Soturit halusivat vain Yoritomon vahvistuksen omistuksilleen. Gokenin-järjestelmä kehittyi hitaasti, ja itse termi "gokenin" otettiin käyttöön aikaisintaan vuonna 1183. Yoritomo palkitsi seuralaisiaan, mutta myös rajoitti kilpailuun kykenevien voimakeskittymien rakentumista. Luottomiehensä ja virkakuntansa Yoritomo rekrytoi alemmista sosiaaliryhmistä luoden näin autoritaariseksi luonnehditun patrimoniaalisen valtakoneiston. Näin feodalismi "kilpaili" patrimonialismin kanssa. Massin mukaan Yoritomo suosi jälkimmäistä, koska feodalismi luo vaarallisen kompromissin johtajan ja mahtimiesten välille, kuten tapahtui esimerkiksi karolinkisessa Euroopassa.(144)

Mass tulkitsee läänittämisen ulottuneen vain jitō-virkoihin ja katsoo tulkinnan japanilaisen vasalliuden ja läänityksen tässä vaiheessa tapahtuneesta yhdistymisestä olevan perusteeton. Karolingeilla läänitykset olivat moninaisia, mutta Japanissa feodalisoitiin vain yksi virka. Euroopassa vasallius oli läheisesti yhteydessä beneficiumiin, ja herran ja vasallin suhde oli uusittava aina jommankumman osapuolen kuollessa. Japanissa läänitys oli tärkeä toisin kuin vasallius, eikä vasallisuhteen uusimista osoittavia asiakirjoja tunneta. Sen sijaan jitō-virkojen perimyksiä vahvistettiin jitō-sukujen etujen mukaisesti toisin kuin Euroopassa, jossa herran edut olivat Massin mukaan edustetumpia kuin alaisten. Japanissa ei myöskään syntynyt epävapaata luokkaa, ja suuri osa herruuksista säilyi siviileillä. Massin mukaan Kamakura-bakufu oli niin vasallius- kuin läänityskäytäntöjenkin suhteen tehokkaampi hillitsemään sotureiden vallan kasvua kuin karolinkihallinto. Mass päätyykin toteamaan, että ainoastaan Yoritomon valtaannousun varhaisinta vaihetta, jolloin hänen herruutensa rajoittui Kanton alueelle, voidaan pitää feodaalisena. Kamakura-bakufun valtapiirin laajentuessa perusteet feodalismista puhumiselle vähenevät.(145)

Massin valitsema lähestymistapa ja tulokset eivät ole täysin vakuuttavia. Ensinnäkin Mass esittelee feodalismiteoriaa vain hyvin ylimalkaisesti eikä lainkaan pohdi sen kattavuutta. Lisäksi yleistävät viitteet Euroopan historiaan ovat varsin vaikeasti todennettavissa, sillä ne ovat epämääräisiä ja pohjautuvat hyvin suppealle sekundaariselle lähdepohjalle. Mass ei myöskään millään lailla perustele käsittelemiensä tarkempien vertailukohtien valintaperusteita. Näistä ratkaisuista aiheutuvaa vertailukohteiden epäsuhtaa korostaa entisestään se, että Mass rajaa johtajuuden, vasalliuden ja läänitysten japanilaiset vastineet tiukasti shogun-, gokenin- ja jitō-instituutioihin. Loppujen lopuksi Massin tulkinta ei kuitenkaan eroa kovinkaan pitkälti edellä esitetyistä näkemyksistä, joissa Kamakura-kautta luonnehditaan epätäydellisen varhaisfeodalismin ajaksi.

* * *

Peter Duus tarkastelee kirjassaan Feudalism in Japan (1969, kolmas editio 1993) japanilaista feodalismia verraten sitä Euroopan moniulotteiseen kehitykseen. Edellä esitellyistä vertailijoista Duus mainitsee Nitoben, Blochin, Coulbornin, Joüon des Longraisin, Lewisin, Sansomin, Hallin ja Massin sekä myöhemmin esiteltävistä Kenneth Alan Grossbergin ja Noel Perrinin.

Duus lähtee liikkeelle feodalismikäsitteen historian sekä siihen liittyvien kiistojen ja ongelmien esittelystä. Feodalismi on Duusin mukaan tarpeellinen käsite vertailevassa poliittisen historian tutkimuksessa, sillä Japanin feodalismin tutkiminen tarjoaa koherentin historiallisen kertomuksen viitekehyksen ohella mahdollisuuden esittää vertailuun liittyviä kysymyksiä liittyen feodalismin syntyyn, kehityskulkujen eroihin ja feodalismin perintöön. Termin määritelmän lähtökohdaksi Duus valitsee Euroopan 900-1300-lukujen poliittisen järjestelmän, josta hän erottaa kolme leimaavaa piirrettä: voimakkaan keskitetyn valtion instituutioiden puuttumisen ja vallan hajautumisen paikallisiin feodaalisten herrojen hallitsemiin yksiköihin, feodaaliherrojen ja heidän seuralaistensa kuulumisen raskaasti aseistettujen ratsusotureiden luokkaan, jota sitoivat vapaaehtoinen vasallius ja läänitykset, jotka toimivat sekä toimeentulon lähteinä että uskollisuuden takaajina, sekä taloudellisen järjestelmän perustumisen maatalouteen. Kommenttina eurosentristisestä kulttuuri-imperialismista käytyyn keskusteluun Duus puolustaa Euroopan valintaa vertailun perustaksi sillä, että läntinen kulttuuri tuntee paremmin oman menneisyytensä, josta myös yhteisiä yleiskäsitteitä on luontevinta hakea.(146) Duusin mukaan on kuitenkin huomioitava, että

[f]eodaalisen Japanin ei tietenkään tule odottaa olevan feodaalisen Euroopan peilikuva, ei kehityskulun eikä institutionaalisen rakenteen suhteen. Eurooppalaisen feodalismin ei myöskään tule ajatella olevan "normaalimpaa" kuin japanilaisen feodalismin. Japanin historiaan on vaikuttanut maantieteellinen, taloudellinen, sosiaalinen ja kulttuurinen ympäristö, joka on ollut hyvin erilainen verrattuna Eurooppaan. Se mitä tulee odottaa löytyvän, on perheyhtäläisyyttä, ei tarkkaa samankaltaisuutta.(147)

Feodalismin kehityskaaren Duus jakaa neljään vaiheeseen, joista kukin sulautui huomaamattomasti seuraavaan. Luoteis-Euroopan synkkien metsien tavoin Japanin saaristo ei tarjonnut myötämielistä ympäristöä sivilisaation varhaiselle kehitykselle. Feodalismin pitkällä syntykaudella, joka Duusin mukaan alkoi Euroopassa Rooman laajentumisen varhaisissa vaiheissa ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina ja Japanissa 500-luvulla, feodalismin peruselementit (vasallius, raskas ratsuväki, maan antaminen palkkiona palvelusta) kehittyivät toisistaan erillään. Kauden alussa molempia alueita hallitsi heimopohjainen soturiaristokratia, ja monimutkaisempi sosiaalisen ja poliittisen järjestäytymisen taso saavutettiin sivistyneempien naapureiden kautta, joskaan suuria ihmisvirtoja tai armeijoita ei tullut Aasian mantereelta Japaniin. Roomalainen käsitys byrokraattisesta oikeusvaltiosta ja kiinalainen käsitys keskitetystä monarkiasta eivät kuitenkaan kestäneet käytännössä. Näistä varhaisen kehityksen yhtäläisyyksistä huolimatta 1000-luvun Japanista on Duusin mukaan vaikea löytää instituutioita, jotka muistuttaisivat luoteisen Euroopan instituutioita. Japanilainen shōen-järjestelmä oli hyvin erilainen eurooppalaiseen kartanojärjestelmään verrattuna, Japani oli riisikulttuurinsa ansiosta vauraampi kuin sadeviljelty Eurooppa, Heian-aristokratia oli hienostuneempaa, sivistyneempää ja lukutaitoisempaa kuin puolibarbaariset frankkien, germaanien ja anglosaksien hovien ylimykset. Lisäksi roomalaiset valtioinstituutiot säilyivät vain osittaisina, kun taas Tang-Kiinan inspiroimien hallintovirkojen järjestelmä säilyi koskemattomana. Kuitenkin tietyissä tärkeissä suhteissa nämä kaksi kulttuuria muistuttivat toisiaan. Keskitetyn vallan tehokkuus oli molemmilla alueilla heikentynyt huomattavasti, ja paikallisen järjestyksen valvonta oli siirtymässä paikallisten taistelijoiden haltuun. Nämä kaksi tekijää johtivat Duusin mukaan feodaalisen hallinnon syntyyn.(148)

Kokeilukaudella, jota merovinki- ja karolinkivaltakunnat (noin 650-900) edustavat Euroopassa ja jota Japanissa jatkui 1000-luvulta aina Kamakura-kauden lopulle, feodaaliset käytännöt olivat enemmän tai vähemmän keskitetyn poliittisen hallinnon käytössä. Välitön yllyke feodaalisen poliittisen järjestelmän syntyyn tuli tarpeesta säilyttää paikallinen järjestys silloin, kun valtion keskushallinto ei enää kyennyt takaamaan hengen ja omaisuuden turvaa. Japanissa siirtymä feodalismiin ei ollut yhtä äkkinäinen kuin Euroopassa, sillä Japani ei koskaan kohdannut vastaavaa ulkoisen invaasion uhkaa eivätkä keisarilliset instituutiot olleet rapautuneet yhtä täydellisesti. Japanissa syntyneitä soturiseurueita pitivät pystyssä niin veri- kuin henkilökohtaisen uskollisuudenkin siteet, jotka eivät poikenneet kovinkaan paljon eurooppalaisen vasalliuden varhaisista muodoista. Kamakura-bakufu muistutti monin tavoin karolinkivaltakuntaa. Molemmat yrittivät pukea itsensä vanhemman julkisen vallan perinteen kaapuun. Käytännössä kumpikaan ei odottanut palauttavansa byrokraattista valtiota, vaan molemmat nojautuivat vasallisuhteisiin, joita sinetöitiin julkisilla viroilla. Gokenin on Duusin mukaan verrattavissa vassiin tai dominiciin 800-luvun Ranskassa ja shugo frankkikreiviin. Huomattava osa gokenin-vasalleista tapasi Yoritomon vannoen uskollisuutta eli siis pitkälti samaan tapaan kuin vasallit otettiin miehiksi varhaisessa eurooppalaisessa feodalismissa. Japanissa suhde ei kuitenkaan ollut sopimuksellinen, vaan yksipuolinen tuen, uskollisuuden ja palvelun vakuutus. Gokeninin velvollisuudet olivat siten epätarkempia kuin eurooppalaisten vasallien. Sekä Kamakura-Japanissa että karolinki-Ranskassa vasallisuhteiden ulottaminen soturimonarkin ja paikallisten soturipäälliköiden välille ja näiden siteiden yhdistäminen hallintoinstituutioihin edustaa kompromissia kuolevan keskitetyn hallinnon perinteen ja aggressiivisen paikallisen soturiluokan olemassaolon välillä. Japanissa vuoden 1300 jälkeen kuten Ranskassa vuoden 900 jälkeen kompromissi rikkoutui, ja soturiluokka raivasi vaiheittain keskitetyn byrokraattisen järjestelmän viimeiset rippeet pois tieltään.(149)

Korkeafeodalismi oli feodaalisen anarkian aikaa, joka ajoittuu Euroopassa noin 900-luvulta 1300-luvulle ja Japanissa noin 1300-luvulta 1500-luvulle. Feodaaliset käytännöt korvasivat vihdoin viimeiset keskitetyn poliittisen organisaation rippeet keinoina säilyttää paikallinen järjestys, ja paikallisista feodaalisista herruuspiireistä tuli tärkein poliittinen yksikkö. Tämä aikakausi vastaa Duusin mukaan tarkimmin feodaalista hallintoa. Japanin 1400-luvun herruuspiirit olivat samankaltaisia kuin 1100- ja 1200-luvun eurooppalaiset paronikunnat. Maaseudun linnat ja linnoitukset toimivat pääkaupunkeina, sotilaallisina päämajoina ja hoveina kuten Euroopassakin. Vuoteen 1500 tultaessa feodaalinen hallinto Japanissa oli Duusin mukaan saavuttanut saman tason kuin Euroopassa neljä vuosisataa aikaisemmin. Muromachi-bakufun poliittinen rakenne oli pitkälti samankaltainen kuin länsifrakkien kuningaskunnan, joka perustettiin karolinki-imperiumin romahdettua. Toisin kuin aikaisempien soturijoukkioiden jäsenet, daimioiden vasallit tekivät yleensä muodollisen liittolaisuuslupauksen riippumatta siitä, olivatko perinnöllisiä seuralaisia vai voitettuja uusia liittolaisia. Vasallisuhde vahvistettiin yleensä daimion antamalla läänityksellä tai stipendillä. Shōen-järjestelmän rappeutuessa maanhallinta (chigyō) korvasi shiki-oikeudet. Chigyō muistutti monessa suhteessa Euroopan feodaalista maalakia. Daimio yritti pitää läänityksen vasallinsa suorassa valvonnassa ja kannusti esikoisoikeutta. Nämä kaikki käytännöt olivat samanlaisia kuin Euroopassa feodalismin huipulla. Koska läänitystä pidettiin ehtona sotilaspalvelulle, vasalliudesta tuli Japanissa sopimuksellisempi kuin aiemmin. Herra-vasalli-suhteen vastavuoroisuus teki siitä epävakaamman kuin aikaisemmat primitiivisemmät suhteet. Japanissa vasalli ei palvellut kahta herraa samanaikaisesti kuten Euroopassa saattoi tapahtua. Ottaen huomioon vasallisuhteen epävakaisuuden ja petturuuden yleisyyden, tätä eroa on Duusin mukaan vaikea selittää japanilaisen vasalliuden korkeammalla moraalisuuden asteella. Yksinkertaisempi selitys on se, että japanilaiset vasallit eivät pitäneet feodaalisidettä tulonlähteenä vaan turvallisuustakuuna. Sodankäynnin yksilöllinen tapa muuttui Duusin mukaan massojen organisoinniksi tehokkuusajattelun ja tuliaseiden myötä. Hyökkäystaktiikoiden rinnalla kehittyivät myös puolustustaktiikat. Daimioiden aika oli myös linnarakentamisen aikaa. Vähitellen kehittyi linnarakentamisessa tyyli, joka arkkitehtonisen tyylin erot huomioiden oli huomattavan samankaltainen myöhäisfeodaalisen Euroopan kanssa. Daimioiden mahdollisuudet nostaa varoja ei-feodaalisista lähteistä tarkoitti, että heidän ei tarvinnut kerätä varoja vasalleiltaan toisin kuin Euroopassa. Feodaalisuhde pysyi daimioille ja vasalleille luonteeltaan ensisijaisesti sotilaallisena ja poliittisena. Sengoku-kauden Japanin poliittinen kartta ei Duusin mukaan ollut yhtään sen vähemmän hajanainen kuin korkeafeodaalisen luoteisen Euroopan, mutta erojakin oli: vallan pirstaloituminen (morcellement du pouvoir) oli yksinkertaisempaa ja ehkä epätäydellisempää Japanissa, koska soturit saattoivat olla vain yhden herran alaisia kerrallaan, toisaalta imperiaalisen byrokraattisen valtion rippeet säilyivät ja lisäksi kauppa elpyi sengoku-kaudella. Kaikki nämä erot yhdessä Japanin saarimaantieteen kanssa mahdollisesti tekivät jälkifeodaalisen yhdentymisen helpommaksi ja nopeammaksi Japanissa kuin uuden ajan valtioiden pystyttämisen läntisessä Euroopassa.(150)

Lopuksi koitti Duusin mukaan vielä taantuman aika, jolloin feodaalisia käytäntöjä hyödynnettiin keskitetyn vallan palauttamisessa, mikä tapahtui yleensä kansallisen monarkian muodossa. Joissain osissa Eurooppaa feodaalinen taantuma kesti kauemmin kuin toisaalla, mutta päättyi yleensä 1500-luvulle tultaessa. Japanissa feodaalinen taantuma kesti keisarirestauraatioon asti. Euroopassa kansalliset historiat kehittyivät Duusin mukaan kahteen suuntaan feodalismin loppuessa. Englannissa ja Ranskassa syntyi yhdistetty kuningasvaltio, jossa kuningas ylimpänä feodaalisena herrana. Saksassa, jossa keisari yritti muuttaa feodaalisen hierarkian poliittiseksi komentoketjuksi, feodaalista anarkiaa seurasi lukuisten keskushallinnosta enemmän tai vähemmän itsenäisten pienien valtioiden perustaminen. Molemmissa tapauksissa feodaalisia instituutioita käytettiin keskitetyn poliittisen valtakoneiston pystyttämiseen, ja feodaalinen yliherruus muuttui territoriaaliseksi suvereniteetiksi. Japanissa näiden kahden suuntauksen välillä saavutettiin Duusin mukaan tasapaino. 1600-luvulla syntynyt uusi poliittinen järjestys asetti ylimmän feodaalisen monarkin, shogunin, monen puoli-autonomisen daimiojohtoisen territoriaalivaltion ylle. Japanin "keskitetty feodalismi" oli kuitenkin sisäisesti ristiriitainen. Duusin mukaan on yksinkertaisempaa hahmottaa syntynyt poliittinen järjestelmä pienten valtioiden liitoksi, jota feodaaliset siteet pitävät koossa ylhäältä ja byrokraattiset keinot alhaalta. Euroopan feodaalista monarkioista poiketen bakufu ei koskaan yrittänyt käyttää täyttä suvereniteettia. Se ei yhtenäistänyt verotusta tai lainsäädäntöä eikä luonut palkka-armeijaa, vaan jakoi paikallisvallan daimioiden kanssa. Euroopassa kuninkaan tuomarit lisäsivät kruunun valtaa, mutta bakufu tyytyi työnjohtajan rooliin. Virkojen täytössä turvauduttiin Japanissa omiin vasalleihin. Euroopassa kuninkaallisiin virkoihin rekrytoitiin kirkosta, yliopistoista, porvaristosta ja pienaristokratiasta. Japanissa ei syntynyt kruunusta riippuvaisia hallintoammattilaisia. Byrokratian kasvu ei siten Duusin mukaan ollut uhka vanhalle feodaaliluokalle, vaan pikemminkin sen vallan laajentuma. Toisin kuin eurooppalaiset kaupungit, japanilaiset kaupungit olivat kuluttavan, mutta tuotantoon osallistumattoman soturiluokan hallitsemia. Kannustusta taloudelliseen kasvuun tuli myös feodaalisesta hallinnosta. Erona Eurooppaan oli se, etteivät kauppiaat saaneet vastaavaa poliittista valtaa tai autonomiaa, vaan toimivat yhteistyössä feodaalihallinnon kanssa. Japanin jälkifeodaalisen järjestelyn lopullinen kaatuminen tapahtui Duusin mukaan lännen aggressiivisen tunkeutumisen myötä. Japanissa poliittisen modernisoinnin prosessi tapahtui paljon nopeammin kuin läntisessä Euroopassa. Ehkäpä tärkein syy tähän oli se, että feodalismin jäljelle jääneet muodot olivat menettäneet alkuperäisen merkityksensä jo kauan sitten.(151)

Tarkastelunsa lopuksi Duus pohtii lyhyesti feodalismin vaikutusta Japanin myöhemmälle historialle. Ajatus siitä, että Japanin modernisoituminen oli helpompaa kuin muissa ei-läntisissä yhteiskunnissa johtuen feodaalisesta perinnöstä, on Duusin mielestä kiinnostava, mutta ei täysin vakuuttava, sillä Duusin mukaan modernin Japanin historialliset juuret löytyvät Tokugawa-kauden rauhasta eivätkä kaukaisemmasta feodaalisesta epäjärjestyksestä. Feodaalisen menneisyyden rippeiden, kuten samuraiden herraansa kohtaan tunteman lojaliteetin ja soturihyveiden, elvyttäminen sekä voimakas tunne poliittisesta hierarkiasta johdattivat edustuksellisten laitosten kehittymisen eri raiteille kuin eurooppalaisissa liberaaleissa valtioissa. Toisessa maailmansodassa kärsityn tappion jälkeen näitä feodalismin haamun ilmentymiä yritettiin lopulta karkottaa, ja nyt, kun Japanista on tullut vauraampi eikä nuorempi sukupolvi enää tunne, että pitäisi ottaa kiinni muita teollistuneita maita, jopa nämä viimeiset vaimeat feodalismin kaiut saattavat hiipua kuiskaukseksi.(152)

Duusin kuvaus japanilaisesta feodalismista on esitellyistä tutkimuksista monisäikeisin sekä Asakawan ja Lewisin tutkimusten rinnalla monipuolisin vertailu. Duus on tähän asti esitellyistä tutkijoista Hallin ja Massin ohella ainoa, joka pohtii vertailun metodologiaa ja sen merkitystä. Heikoin lenkki Duusin esityksessä ovat hänen arvionsa feodalismin vaikutuksesta Japanin myöhemmälle kehitykselle, koska Duus pyrkii tässä yhteydessä tulkitsemaan Japanin historiaa tiukasti määritellyn käsitteen kautta eikä aiemmasta tyylistään poiketen selittämään käsitteen sisältöä.

* * *

Japanin tutkimuksen puolella feodalismitematiikkaa sivuavia yhtymäkohtia on haettu myös yksityiskohtaisempiin kysymyksiin. Esimerkiksi Suzanne Gay pohtii sitä, tulisiko Japanin feodaalisiksi kuninkaiksi mieltää Ashikaga-shogunit vai keisarit. Tämän pohdinnan lähtökohtana on toteamus siitä, että kuninkaallisen auktoriteetin olemassaoloa pidetään yleensä välttämättömänä muuten hajanaisen keskiaikaisen valtion koheesiolle. Tällaisten vastaavuuksien etsintä on kiinnostanut muitakin tutkijoita. Alaviitteessä Gay mainitsee Toshio Kurodan verranneen Japanin keisareiden ja keskiaikaisten paavien auktoriteettia toisiinsa. Gay ei kuitenkaan näe paaviutta mahdolliseksi rinnastuskohteeksi, vaan nostaa keisarit Japanin feodaalisiksi kuninkaiksi. Peter J. Arnesen puolestaan mainitsee Euroopan keskiaikaiset kreivit lähimmiksi vastineiksi japanilaisille sotilaskuvernööreille (shugo) esittämättä mitään tarkempia perusteluita tälle rinnastukselle.(153)

* * *

Kenneth Alan Grossberg kehittelee kirjassaan Japan's Renaissance: The Politics of the Muromachi Bakufu (1981) artikkelinsa "From Feudal Chieftain to Secular Monarch: The Development of Shogunal Power in Early Muromachi Japan" (1976) teemoja edelleen rinnastaen Muromachi-kauden (1338-1573) alun Euroopan renessanssiin ja varhaiset Ashikaga-shogunit uuden ajan alun absoluuttisiin monarkkeihin. Muomachi-kauden alun Grossberg tulkitsee siirtymäksi feodalismista jälkifeodaaliseen suuntaan ja omavaraismaataloudesta kapitalistismaataloudelliseen yhteiskuntaan. Tarkastelunsa Grossberg keskittää kolmannen ja kahdeksannen Ashikaga-shogunin, Yoshimitsun (1358-1408) ja Yoshimasan (k. 1490) väliseen aikaan, jolloin Grossberg tulkitsee monarkkisen komponentin olleen Ashikaga-hallinnossa merkittävämpi kuin feodaalisen. Feodalismilla Grossberg tarkoittaa John W. Hallin kautta Coulborniin ja Strayeriin, Max Weberiin, Asakawaan ja Marion J. Levy Jr:in tukeutuen hallitsevan luokan koostumista sotureista, joita henkilökohtaiset uskollisuussiteet ja palvelu sitovat toisiinsa, poliittiseen valtaan yksityisomaisuuden tavoin suhtautumista, yhteiskunnan tuoton (erityisesti maaomaisuuden) jakoa pääosin soturien poliittisen arvohierarkian perusteella sekä näiden yksityisten maaomistusten julkisen vallan käytön rajoittamista. Eroiksi alueiden feodaalisten kausien välillä Grossberg näkee sen, ettei Japania koskaan valloitettu, mistä johtuen barbaarin ja kosmopoliitin roolit eivät jakautuivat saman etnisen ryhmän sisällä. Ashikaga-absolutismin nousua Grossberg tarkastelee auktoriteetin pohjassa tapahtuneiden muutosten ohella tulopohjan, byrokratian ja armeijan kehittämisen kautta. Näiltä kaikilta alueilta Grossberg löytää Ashikaga-hallinnosta yhtäläisyyksiä Valois-Ranskan ja York-Lancaster-Englannin kanssa. Grossbergin rinnastukset ja vertailut liikkuvat hyvin yleisellä tasolla, ja hän pyrkiikin vain asettamaan Japanin samalle jatkumolle eurooppalaisten absolutististen valtioiden kanssa. Grosbergin motiivina tähän on se, että hän pitää feodaaliseen tarkastelukehykseen sisältyvää Japanin jälkeenjääneisyyden leimaa virheellisenä. Edellä esitellyistä vertailijoista Grossberg mainitsee Hallin ohella Blochin, Sansomin ja Ishiin.(154)

Grossbergin rinnastus Muromachi-kauden ja renessanssin välillä ei ole juurikaan herättänyt vastakaikua Japanin-tutkimuksen piirissä. Martin Collcutt ja Peter J. Arnesen ovat kritisoineet Grossbergia hänen lähdepohjansa ja sen käytön suhteen, mutta kuten Collcutt ja Arnesen toteavat, on Grossbergin yritys luoda ongelmalliseksi kokemaansa feodalismitulkintaa toimivampi synteesi jo itsessään kunniakas. Lisäksi Arnesen kyseenalaistaa renessanssin käsitteen soveltuvuutta 1400-luvun Japanin historian kuvaamiseen sillä, ettei tällainen luonnehdinta oikein istu Japanin kehityksen kokonaiskuvaan.(155) Grossbergin esiinnostamien yhtäläisyyksien merkityksestä voidaan olla eri mieltä, mutta niitä ei voida sivuuttaa kokonaan.

* * *

James W. White tulkitsee artikkelissaan "State Growth and Popular Protest in Togukawa Japan" (1988) Tokugawa-Japanin muistuttaneen Euroopan absolutistisia valtioita siinä, että valtiokoneisto onnistui hankkimaan ja ylläpitämään laillisen väkivallan monopolia. Edellä esitellyistä vertailijoista White mainitsee Andersonin, Blochin, Coulbornin, Duusin, Hallin, Hintzen, Ishiin ja Massin, joskin Massin osalta White ei viittaa edellä esiteltyihin teksteihin. White vertaa Japanin kehitystä Englannin, Preussin ja Ranskan kehitykseen todeten Tokugawa-valtion syntyajankohdan osuneen karkeasti ottaen yhteen eurooppalaisten kansallisvaltioiden synnyn 1500-1650 kanssa ja 1800-luvun Japanin vastanneen 1600- ja 1700-luvun eurooppalaisia valtioita. Feodalismin White tulkitsee poliittiseksi herrojen ja vasallien hierarkkiseksi järjestelmäksi, jota hän katsoo Japanin vastanneen läheisesti ennen vuotta 1600, minkä jälkeen yhtäläisyydet vähenevät. White tulkitsee myös absolutismin käsitteen varsin häilyväksi ja pitää tärkeimpänä perusteena Tokugawa-valtion absolutistiseksi laskemiseksi sitä, etteivät eurooppalaisetkaan valtiot olleet kaikkien kriteerien mukaan täysin absolutistisia. Muiden Japanin-tutkijoiden vastustusta Tokugawa-valtion absolutistiseksi määrittämistä kohtaan White selittää Japanin-tutkijoiden taipumuksella pitää Japania ainutlaatuisena, mistä johtuen he näkevät vähemmän yhtäläisyyksiä muualle kuin ei-Japanin-tutkijat. Tarkemmiksi syiksi White esittää Tokugawa-kauden absolutistisuuden aliarvioimisen ja toisaalta eurooppalaisten valtioiden absolutistisuuden yliarvioimisen. Tokugawa-valtion kehityksen hidastumista 1700-luvun lopussa ja 1800-luvulla White selittää sillä, ettei Japani kuulunut kilpailevista valtioista koostuvaan valtiojärjestelmään, mistä johtuen Tokugawa-valtiolla ei ollut tarvetta kasvaa. Näin Tokugawa-valtion kasvu Whiten mukaan kyseenalaistaa sodankäynnin merkitystä valtiokoneistojen kasvun kiihdyttämisessä. Sodankäynnin sijaan White korostaa sisäisten levottomuuksien tukahduttamisen merkitystä.(156)

Whiten perustelu absolutismin käsitteen soveltuvuudesta Japanin historian jäsentämiseen käsitteen häilyvyyden kautta on toimiva, ja se johdattelee pohtimaan vastaavanlaisen tulkinnan mahdollisuuksia muidenkin käsitteiden suhteen. Ainoaksi säröksi Whiten esityksessä jääkin hänen tiukka tulkintansa sodankäynnistä yksinomaan valtiotoimijoiden välisenä toimintana. Se, että White kyseenalaistaa sodan roolia valtiollisen kasvun edistämisessä, on hienoisessa ristiriidassa sen kanssa, että hän selittää Tokugawa-valtion kasvun hidastumista ulkoisten kilpailijoiden puuttumisella.

* * *

Keiko Ikegami tarkastelee samuraiden kunniakulttuurin kehittymistä historiallisen sosiologian näkökulmasta teoksessaan The Taming of the Samurai: Honorific Individualism and the Making of Modern Japan (1995). Ikegami sitoo tarkastelunsa keskusteluun modernin teollisen yhteiskunnan synnystä ja siihen vaikuttaneista tekijöistä tarkoituksenaan valottaa Japanin ainutlaatuisuutta siirtymässä keskiaikaisesta feodalismista uuden ajan maailmaan. Tätä keskustelua sivuten Ikegami keskittää tarkastelunsa samuraiden kunniakulttuuriin, koska samuraiden kunniakäsitys kuvaa hänen mukaansa parhaiten nousevia jännitteitä sekä kollektiivisen ja individuaalisen ajattelutavan vastavuoroisuutta. Ikegami ei pidä nimenomaan läntistä individualismia välttämättömänä edellytyksenä modernisoitumiselle, vaan hän lähtee erittelemään Japanin modernisoitumista kehittelemänsä kunnia-individualismin (honorific individualism) käsitteen kautta. Japanilaisen kunniakulttuurin (jossa samuraiden eetokseen kuului soturin hurja uskollisuus herralleen) vertailukohteiksi Ikegami nostaa Välimeren alueen muodot, Yhdysvaltain etelävaltiot ennen sisällissotaa ja keskiajan eurooppalaisen soturikulttuurin, jota Ikegami pitää ajallisesta yhtäläisyydestä johtuen mielenkiintoisimpana. Ideaalityyppisen vertailun metodologian ohella Ikegami tarkastelee feodalismin ja absolutismin käsitteiden eri merkityksiä mainiten edellä esitellyistä vertailijoista Andersonin, Asakawan, Blochin, Duusin, Hallin, Reischauerin ja Whiten. Muissa yhteyksissä Ikegami mainitsee lisäksi myöhemmin esiteltävät Farrisin ja Parkerin.(157)

Ikegami näkee Euroopan ja Japanin historioiden yhteiseksi piirteeksi feodaalisen järjestelmän kehittymisen eli valtarakenteiden muodostumisen vasallijärjestelmistä, joissa kuuliaisuutta ja suojelua vaihdettiin kunnia- ja sosioekonomisten suhteiden kautta suhteellisen itsenäisten sosiaaliryhmien välillä. Euroopassa ammattimaiset ratsusoturit eivät Ikegamin mukaan kuitenkaan muodostaneet erikoistunutta perinnöllistä sosiaalista kategoriaa, joka olisi verrattavissa keskiaikaisen Japanin samuraihin. Yksinomaan Maurice Keenin ritarimääritelmään vedoten Ikegami tulkitsee, ettei feodaalisten ritareiden luokan nousu merkinnyt eroa aikaisemmasta aristokratian sosiaalisesta kategoriasta Euroopassa toisin kuin Japanissa, jossa samuraiden ilmestyminen merkitsi ratsusotureiden ilmaantumisen lisäksi sotureiden selkeästi aristokratiasta erottuvan kategorian syntymistä.(158)

Noin 1500-luvulla sekä Euroopassa että Japanissa kohdattiin sosiaalinen uudelleenjärjestäytyminen, joka Ikegamin mukaan johti keskitetyn valtion syntyyn. Tässä väkivaltaisessa muutoksessa Ikegami näkee myöhemmin esiteltävään Geoffrey Parkerin tutkimukseen nojaten myös sodankäynnin kehittymisessä yhtäläisyyksiä Japanin ja Euroopan välillä. Ikegami katsoo, että feodalismin käsite voidaan ulottaa koskemaan myös Tokugawa-Japania oikeastaan kaikkien tulkintojen mukaan huolimatta eroista, joita löytyy erityisesti poliittisesta järjestelmästä. Absolutismin käsitettä Ikegami pitää jopa häilyvämpänä kuin feodalismia. Edellä esiteltyyn John Whiten artikkeliin vedoten Ikegami toteaa, että Japanista löytyy vastineita absolutistisille piirteille ja että eurooppalaisetkaan valtiot eivät olleet täysin absolutistisia. Ikegami päätyy kuitenkin vastustamaan absolutistisuuden käsitteen soveltamista Japanin historiaan, koska Japanin kehitykselle ei löydy vastinetta Euroopasta.(159)

Japanissa ei Ikegamin mukaan esimerkiksi kehittynyt vastinetta läntiselle käsitykselle universaaliin jumalalliseen voimaan tai luonnolliseen järjestykseen perustuvasta oikeudesta. Japanissa ei myöskään kehittynyt perustuslain ja säätykokousten kaltaisia poliittisia oikeudellisia instituutioita, jotka Ikegamin mukaan leimasivat keskiajan Eurooppaa. Japanin valtiomuodostuksen erityispiirteiksi Ikegami nostaa sen, että uuden ajan valtiomuodostus toteutettiin vertikaalisen sotilaallisen vallan yhdistymisen (uudelleen järjestynyt vasallius) seurauksena samurailuokan keskuudessa, horisontaalisten poliittisten liittoutumien kanssa käytyjen selkkauksien kautta ja ei-samurait alistamalla ja demilitarisoimalla. Japanin vasallijärjestelmä ei kehittänyt sopimusta läntisessä merkityksessä, vaikka ajatus vastavuoroisuudesta saattoikin sisältyä siihen. Daimioista ei tullut hoviaatelia kuten ranskalaisesta aatelista Versaillesissa.(160)

Muina eroina Japanin ja Euroopan välillä Ikegami mainitsee valtion erilaiset suhteet uskonnolliseen valtaan ja organisoituneeseen pääomaan. Lännessä hallitsijat legitimoivat valtaansa esiintymällä oikeuden tai uskon puolustajina, mutta Japanissa ei kehittynyt kirkkoon verrattavaa uskonnollista instituutiota, eikä uskontoa voitu käyttää legitimaation lähteenä. Japanissa uskonto ei myöskään yrittänyt ohjata soturi-ihanteita, eikä samuraiden eettiselle järjestelmälle ilmaantunut muitakaan vastaideologioita. Japanissa pääomakaan ei päässyt organisoitumaan kuten Euroopassa. Tokugawa-valtio nousi tilanteessa, jossa organisoitunut taloudellinen valta oli heikko, koska kaupungit ja kauppiasluokan poliittinen organisoituminen olivat suhteellisen alikehittyneitä. Sakaita lukuunottamatta japanilaisilla kaupungeilla ei ollut autonomiaa. Lisäksi ulkomaankaupasta vetäytyminen vei kasvumahdollisuuksia kaupalta ja tiukka luokkajako erotti kauppiaat ja samurait toisistaan. Kauppiailla ei ollut ostaa virkoja, jotka olisivat avanneet mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen nousuun, ja toisaalta samurailla ei ollut lupaa ryhtyä kaupalliseen toimintaan. Eroksi Euroopan ja Japanin välillä Ikegami näkee myös sen, että Japanissa kaksintaisteluinstituutio epämuodollisempi kuin Euroopassa, jossa hallitsijan läsnäolo oli Ikegamin mukaan keskeistä. Japanissa hallitsijan läsnäolo oli harvinaista. (161)

Ikegamin vertailut ovat hyvin vahvasti sidoksissa sosiologiseen teoriaan, jota käsitteleviin teoksiin Ikegami myös pääosin pohjaa tietonsa Euroopan historiasta. Erityisen selkeästi perehtymättömyys Euroopan historiaan käy ilmi yrityksestä tulkita ritareiden sosiaalihistoriaa minimaalisen määritelmälainauksen perusteella. Mainitusta Keenin teoksesta löytyy perusteita myös toisenlaisille näkemyksille, vaikka Keen ei keskitykään ritariuden syntyhistoriaan. Ikegamin perustelu vastustaa Japanin luonnehtimista absolutistiseksi on sen sijaan innovatiivinen. Hänen tulkinnastaan voidaan olla eri mieltä, mutta muiden kiistellessä Eurooppaan pohjautuvan mallin soveltuvuudesta Japanin historian kuvaamiseen Ikegami lähtee liikkeelle tulkinnastaan Japanin historiasta, mille hän ei löydä vastineita eurooppalaisista kehityskuluista.

* * *

Yhteistä tähän asti esitellyille tutkijoille on se, että he kaikki mieltävät feodalismiteorioiden kautta ritarit ja samurait keskenään pitkälti samankaltaisiksi ilmiöiksi. Lisäksi käsitykset Japanin feodaalisesta historiasta ovat huomattavan yhteismitallisia. Asakawan ja edellisessä luvussa esiteltyjen tutkijoiden lisäksi vain Duus, Grossberg ja White käsittelevät molempia tapauksia laajemmin Ikegamin nojautuessa sosiologiseen teoriakeskusteluun. Muiden Japanin-tutkijoiden asiantuntemus keskittyy selkeästi vain samuraiden historiaan.

* * *

Feodalismiteorioihin liittyen kaksi samurai-asiantuntijaa, William Wayne Farris ja Catharina Blomberg, ovat tutkimuksissaan päätyneet vastustamaan ritareiden ja samuraiden rinnastamista. William Wayne Farris käyttää laajassa samuraiden varhaista historiaa käsittelevässä tutkimuksessaan Heavenly Warriors (1992) feodalismia negatiivisena testinä. Farrisin mukaan ritareiden ja samuraiden rinnastaminen on hedelmätöntä, koska Japani ei ollut feodaalinen ainakaan ennen 1300-lukua. Feodaalisen yhteiskunnan Farris määrittelee perinteiseksi vakaaksi maatalousyhteiskunnaksi, jota hallitsee soturiluokka ja jonka jäseniä yhdistävät suhteet perustuvat ensisijaisesti lojaliteettisiteisiin. Tämä määritelmä vastaa Farrisin mukaan pohjimmiltaan Marc Blochin moniulotteisempaa feodalismiluonnehdintaa. Farrisin mukaan Japani ei siis täytä feodalismin ehtoja, koska soturit muodostivat vain osan hallitsevasta luokasta ja heidän tulonsa olivat vähäisiä verrattuna aristokratian ja temppeleiden kaltaisiin suurmaanomistajiin. Lisäksi sotureiden keskinäiset uskollisuussuhteet olivat häilyviä.(162)

Päällisin puolin Farrisin käyttämä metodi vaikuttaa suurinpiirtein samalta kuin Massilla ja Hallilla. Ongelmana Farrisin päättelyketjussa on kuitenkin se, että siinä missä Hall pyrkii rakentamaan toimivan ja selitysvoimaisen feodalismimääritelmän ja peilaa sitä yhteiskuntaan, Farris rakentaa omansa karsimalla piirteitä Marc Blochin luonnehdinnasta ja pyrkii sitten kaatamaan tämän yleistävän määritelmänsä yksityiskohtien kirjoon tulkitsemalla sitä kirjaimellisesti. Näin Massinkin vertailussa ilmenneet ongelmakohdat esiintyvät Farrisilla vieläkin kärjistyneempinä. Farrisilta jää huomaamatta se, ettei keskiajan Euroopankaan historia täyttäisi hänen määritelmänsä ehtoja vastaavalla tavalla tulkittuna.

Feodalismikarikatyyrin kautta tapahtuvan vastakkainasettelun lisäksi Farris vertaa samuraita ja ritareita myös sotureiden käytössä olleen teknologian, sosiaalisten suhteiden, taloudellisen perustan ja poliittisten taitojen suhteen. Euroopan ja Japanin sotateknologia oli Farrisin mukaan ainoastaan päällisinpuolin samankaltaista, sillä vaikka molemmissa kulttuureissa tärkeimmässä asemassa olivat ratsain taistelleet soturit, niin samurait muistuttivat läheisemmin muita aasialaisia ratsujousimiehiä kuin peitsineen rynnäköineitä ritareita. Toinen Farrisin merkittäväksi nostama ero liittyy jalustimen käyttöönottoon. Euroopassa se tapahtui 700-luvulla, kun soturit olivat jo vuosisatoja käyttäneet erilaisia aseita. Japanissa jalustin tunnettiin sen sijaan jo vuonna 500, kauan ennen voimakasta kiinalaisvaikutusta ja suurten jalkaväkiarmeijoiden käyttöönottoa. Farrisin mukaan eurooppalaiset käyttivät jalustimen käyttöönoton viivästymisestä johtuen monipuolisempaa sotateknologiaa kuin japanilaiset. Euroopassa käytettiin ritareiden lisäksi niin jalkamiehiä, varsijousia kuin kevyttä ratsuväkeäkin.(163)

Farrisin mukaan läntisessä Euroopassa oli tapahtunut täydellinen katkos sosiaalisissa suhteissa, kun Rooman valtakunta kaatui. Lisäksi ritaristo säilyi suhteellisen avoimena luokkana aina 1100-luvun puolivälin tienoille. Japanissa vastaavaa katkosta ei tapahtunut, vaan sukulinjoja oli alettu seurata jo varhain, ja ristiin avioituminen ja adoptiokäytäntö lisäsivät sotimiseen erikoistuneiden sukujen jatkuvuutta. Taloudellista pohjaa koskevat erot olivat Farrisin mukaan vieläkin suurempia. Läntisessä Euroopassa feodalismin nousu osui nimittäin yhteen kokonaisen mantereen avautumisen kanssa samaan aikaan, kun talonpojat kehittivät raskaan auran. Japanissa taas auralla ei ollut merkitystä. Rautaiset työkalut ja kastelutekniikka olivat tarjolla jo 500-luvulla, mutta niiden leviäminen kesti satoja vuosia. Japanissa maatalouden vallankumouksen puuttuminen vuosien 800 ja 1200 välillä johti siihen, että sotureiden oli vallattava maita muilta, kuten temppeleiltä ja siviiliaristokraateilta. Farris näkee myös poliittisella tasolla olleen perustavanlaatuisia eroja. Euroopassa katkos Rooman valtakuntaan oli nimittäin selkeä kaikkialla paitsi Italiassa, joten eurooppalaisia taistelijoita siunattiin Farrisin mukaan tyhjän mantereen lisäksi vapailla käsillä politiikan suhteen. Japanissa puolestaan säilyi ei-sotilaallinen hallitseva luokka, jonka alaisuudessa sotureiden täytyi alistua palvelemaan pitkä kisällikausi ennen nousemistaan valtaan.(164)

Läntisen Euroopan ja Japanin kehityskulut olivat siis Farrisin mukaan hyvin erilaisia vuosien 500 ja 1300 välillä. Japanissa oli sekä ratsusodankäynnin teknologia että erikoistuneita soturisukuja varhaisista ajoista lähtien, mutta soturit joutuivat kamppailemaan vuosisatoja saadakseen taloudellista ja poliittista valtaa. Euroopassa poliittiset ja taloudelliset mahdollisuudet olivat sen sijaan tarjolla jo heti aluksi, ja ratsusodankäynnin teknologia astui mukaan kuvaan hieman myöhemmin. Lisäksi ritarit organisoituivat aateliseksi luokaksi vasta myöhään. Kaikkien neljän tekijän ajoitus osui Farrisin mukaan lähelle toisiaan Euroopassa, kun taas Japanissa koko prosessi kesti lähes tuhat vuotta.(165)

Farris pohtii myös sitä mahdollisuutta, että kansakuntien ja mantereiden vertaaminen hämärtää tärkeitä eroja ja että myös Japanissa olisi ollut oma feodaalinen seutunsa, Kanto. Farrisin mukaan Kanton rinnastamisessa läntisen Euroopan sydänmaihin on kuitenkin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin Kamakuran perimä valta oli kehittynyt vuosisatojen kuluessa hovissa kauan ennen shogunaatin perustamista. Toinen Farrisin mukaan tärkeämpi tekijä on se, että Kanto oli ollut sotureiden dominoima jo 500-luvulta lähtien. Tästä johtuen Kanton feodalisoitumisen ajankohdan määrittäminen on vaikeaa. Jos valitsee ilmeisimmän ajankohdan eli shogunaatin perustamisen vuoden 1185 jälkeen, niin se antaa vaikutelman paljon suuremmasta muutoksesta kuin mitä todellisuudessa tapahtui. Jos taas laskee Kanton feodalisoitumisen aikaisemmaksi, on selitettävä, miksi soturit palvelivat ja maksoivat veroja etäiselle hoville.(166)

Farrisin tapa hakea ratkaisuja tähän ilmeiseen mittakaavaongelmaan on varsin omaperäinen. Sen sijaan, että tarkastelisi lähemmin Euroopan alueellisia eroja, Farris esittää huikean tulkinnan Euroopan historian kehityslinjojen pääpiirteistä ja vertaa omaa äärimmäisen yleistä feodalismimääritelmäänsä yksittäisen paikallisalueen oloihin. Näin Farris vain kärjistää mittakaavaongelmaa asettamalla vastakkain entistäkin yhteismitattomammat vertailukohteet.

Farris ei kuitenkaan täysin kiellä sotureiden välisiä yhtäläisyyksiä, vaikka hän torjuukin feodalismiin pohjautuvan ritareiden ja samuraiden rinnastamisen. Feodalismiteorioiden sijaan Farris nostaa vertailuperustaksi antropologisen eläinmaailmasta lainatun jaottelun "predatoriaalisen" ja "intraspesifin" sodankäynnin välillä. Nämä kaksi käsitettä kuvaavat ideaalityyppisiä jatkumon ääripäitä, ja yksittäinen konflikti voi sisältää piirteitä molemmista. Predatoriaalinen sodankäynti on häikäilemätöntä saalistusta, jota ihmisten keskuudessa esiintyy yleensä selkeästi eroteltavien ryhmien välillä. Intraspesifi sodankäynti eroaa predatoriaalisesta sekä keinoiltaan että tarkoitusperiltään. Intraspesifi taistelu on rituaalista, yksilöllistä miesten keskistä taistelua, jota käydään huolitelluilla aseilla ja jonka tavoitteena on varmistaa miehen osuus geenipoolissa yleensä ryhmän kuten perheen, alueen tai luokan sisällä. Esimerkkeinä intraspesifistä sodankäynnistä Farris mainitsee samuraiden lisäksi keskiaikaiset turnajaiset ja homeeristen heerosten yhteenotot.(167)

Feodalismin ja intraspesifin sodankäynnin ohella kolmas Farrisin soturien vertailun suhteen erityisen tärkeäksi nostama tekijä on teknologia, eli se, millaisia varusteita ja taktiikoita soturit käyttivät. Kuten jo todettiin, teknologiset erot ritareiden ja samuraiden välillä olivat Farrisin mukaan niin ilmeisiä, että tälläkään perusteella näiden kahden soturiperinteen rinnastaminen ei ole mielekästä. Farrisin näkemys ritareiden ja samuraiden vertailusta kiteytyy hyvin seuraavassa lainauksessa:

Voitaisiin tietenkin väittää, että suuressa sisällissodassa ilmeinen yksilöllinen taistelutapa on feodaalista. Todellakin, läntisen Euroopan ritareilla oli rituaaleja, jotka olivat samanlaisia samuraiden rituaalien kanssa, vaikka aseet eivät olleet samoja. Mutta samuraiden ritualisoitua yksilöllistä taistelutapaa voidaan verrata myös Homeroksen muinaisten sotureiden taktiikkaan Troijan sodassa. Teknologia on hyvin erilaista kaikissa kolmessa tapauksessa, mutta intraspesifi sisältö - elämää suuremmat miehet, jotka sotivat ylläpitääkseen henkilökohtaista valta-asemaansa hierarkian sisällä - on sama. Tällainen konflikti ilmenee historiassa kerta toisensa jälkeen, ei pelkästään keskiaikaisessa Ranskassa, ja siksi on harhaanjohtavaa tehdä muut vaihtoehdot poissulkevia rinnastuksia samuraista yksinomaan Euroopan feodaalisiin ritareihin.(168)

Farrisin käyttämästä retoriikasta huolimatta hänen tapansa tulkita samuraiden historiaa nivoutuu pitkälti yhteen edellä esiteltyjen feodaalihistorioiden kanssa. Vaikka japanilaisen feodalismin on usein määritelty alkaneen Yoritomon valtaannoususta, on Asakawasta lähtien Kamakura-kauden feodaalisuuteen suhtauduttu tietyin varauksin ja täysin feodaalisen kauden, jolta myös suurimmat yhtäläisyydet Eurooppaan löytyvät, on yleensä nähty alkaneen vasta 1300-luvulla. Toisaalta Farris käyttää sumeilematta termiä "vasalli" japanilaisten sotureiden historiasta kirjoittaessaan ilman, että missään vaiheessa kyseenalaistaisi tämän eurooppalaisperäisen käsitteen mielekkyyttä. Edellä esitellyistä tutkijoista Farris mainitsee Asakawan, Blochin, Coulbornin, Hallin, Massin ja Duusin, mutta ei Blochia lukuunottamatta käsittele heitä. Aiempien feodalismivertailujen sivuuttamisen ohella Farrisia voidaan kritisoida riittämättömästä perehtymisestä ritareiden historiaan. Farrisin tutkimusta leimaavat valitettavan voimakkaasti muutkin puutteellisen perehtymisen pohjalta esitetyt voimakkaan revisionistiset tulkinnat. Tähän kiinnitetään huomiota myös kirjan arvosteluissa, joissa Farrisia moititaan jopa aihetta sivuavan modernin englanninkielisen Japanin-tutkimuksen huomiotta jättämisestä.(169)

Farrisin lisäksi myös Upsalassa väitellyt samuraijärjestelmän uskonnollista taustaa tutkinut Catharina Blomberg vastustaa kirjassaan The Heart of the Warrior (1994) ritareiden ja samuraiden rinnastamista toisiinsa. Hänen mukaansa "…ritareiden ja bushien välille voidaan vetää tiettyjä yhtäläisyyksiä. Erot ovat kuitenkin merkittävämpiä kuin yhtäläisyydet."(170) Tässä yhteydessä Blomberg nostaa esille kuitenkin vain yhden eron, joka on "[e]urooppalainen feodaalisopimus, joka oli herran ja vasallin velvoitteet kirjaava oikeudellinen asiakirja, jota ei koskaan esiintynyt Japanissa, missä suhde oli epämääräisempi muistuttaen kuuliaisuutta vanhempia kohtaan."(171) Mitään muita selväsanaisesti ilmaistuja eroja Blomberg ei mainitussa kirjassaan esitä. Hän jättää niin ikään perustelematta sen, miksi hän antaa feodaalisopimukselle niin keskeisen painoarvon. Perusteluja feodaalisopimuksen aseman tärkeydelle ei löydy myöskään Blombergin väitöskirjasta Samurai Religion(172), jonka ensimmäisessä osassa Some Aspects of Warrior Manners and Customs in Feudal Japan (1976) Blomberg käsittelee Joüon des Longraisin näkemyksiä samuraiden uskollisuudesta sekä herran ja vasallin suhteesta suhteessa eurooppalaiseen feodalismiin. Väitöskirjansa ensimmäisen osan johtopäätösluvussa Blomberg mainitsee vertailun vaikeaksi perustellen tätä edelleen Joüon des Longraisiin vedoten sillä, että feodalismi kesti Japanissa kauemmin ja että Japani oli eristäytyneempi kuin Eurooppa. Lisäksi Blomberg mainitsee, että samurait eivät käyneet uskon- eivätkä valloitussotia. Joüon des Longraisin ohella Blomberg mainitsee väitöskirjansa bibliografioissa edellä esitellyistä vertailijoista Asakawan, Blochin, Coulbornin, Hallin ja Sansomin. Myöhemmin julkaistussa kirjassaan Blomberg mainitsee Joün des Longraisin ohella vain Hallin ja Massin.(173)

Bushien elämää ja ajatuksia ohjaavan etiikan ja moraalin Blomberg sen sijaan toteaa muistuttavan hämmästyttävässä määrin samanaikaisia ritariuden ihanteita Euroopassa. Näiden yhtäläisyyksien Blomberg katsoo kuitenkin olleen täysin sattumanvaraisia, mutta siitäkin huolimatta kiinnostavia ja valaisevia, kun huomioidaan näiden kahden feodaalisen järjestelmän hyvin erilaiset taustat ja kehityskulut. Arvionsa ritareiden arvomaailmasta Blomberg perustaa David Herlihyn toimittamaan englanninkieliseen käännökseen Ramón Llullin (lat. Raimundus Lullus, 1235-1315) kataloniaksi vuoden 1280 tienoilla kirjoittamasta Libre del Ordre de Cauayleriasta. Blomberg näkee uskonnon olleen molempien ritarillisen käyttäytymisen lajien taustalla. Suurin ero Euroopan ja Japanin välillä on Blombergin mukaan siinä, että Euroopassa kaikki ritarisukuun syntyneet eivät lyöttäytyneet ritareiksi, kun taas Japanissa kaikki soturiylimystön jäsenet kuuluivat bushi-säätyyn syntyperänsä ansiosta. Yhtäläisyyksiksi arvomaailmojen välillä Blomberg näkee, että valmiutta kuolemiseen korostetaan samaten kuin soturien roolia julkisen järjestyksen ylläpidossa ja sukujuurien tärkeyttä. Blomberg painottaa myös, että munkiksi ryhtyminen oli vaihtoehto soturiudelle niin Japanissa kuin Euroopassakin ja että molemmissa kulttuureissa kehittyi soturimunkistoja, joiden syntyhistoriat olivat kuitenkin erilaiset. Japanissa soturimunkkien (sō#133;hei) nousun taustalla vaikuttivat enemmän maanomistuskiistat kuin opilliset erimielisyydet. Soturimunkistoille oli yhteistä se, että niiden oli oikeutettava uskontojensa kieltämä tappaminen. Tämä tapahtui Blombergin mukaan myös Japanissa uskon puolustamisen varjolla. Suurena erona soturimunkistojen välillä Blomberg näkee sen, että temppeliherrat olivat tasa-arvoisia, kun taas Japanissa sukulinjat olivat tärkeitä myös munkistojen sisäisen hierarkian rakentumisessa. Mitään tämän systemaattisempaa vertailua Blomberg ei kuitenkaan tee itäistä ja läntistä soturietiikkaa käsittelevässä luvussaan.(174) Kaiken kaikkiaan Blombergin tekemät vertailut ritareiden ja samuraiden välillä ovat vain huteralta pohjalta esitettyjä hajanaisia huomioita, joiden perusteluita voidaan vain erittäin hyvällä tahdolla pitää riittävinä.

Vaikka Farrisin ja Blombergin yrityksiä kiistää ritareiden ja samuraiden samankaltaisuus ei voi pitää kovinkaan vakuuttavina, ne nostavat kuitenkin esiin yhden tärkeän metodologisen huomion. Ei ole alkuunkaan itsestään selvää, että ritareita ja samuraita voidaan pitää samankaltaisina pelkkien feodalismiteorioiden pohjalta. Erityisesti Farrisin näkemysten kautta korostuu soturiperinteiden rinnastamisen voimakas teoriasidonnaisuus Japanin-tutkimuksessa. Tämä pätee jopa Farrisin näkemyksiin, joiden keskeisimpänä perusteluna hän kriittisestä suhtautumisestaan huolimatta käyttää feodalismivertailua.


Viitteet:

121. Sansom 1931/1987; Sansom 1958/1996; Sansom 1961/1996; Sansom 1963/1998. Feodalismivertailuista keskustelemisesta asiantuntijoiden tehtävänä katso Sansom 1961/1996: 330.

122. Sansom 1931/1987: 264, 269, 281-284, 291, 444, 458, 463-464, 468-471, 524; Sansom 1958/1996: 234-236, 339-340, 346; Sansom 1961/1996: 329; Sansom 1963/1998: 76.

123. Sansom 1931/1987: 206-210, 274, 289-291, 431; Sansom 1958/1996: 332, 345; Sansom 1961/1996: 340-341; Sansom 1963/1998: 44.

124. Sansom 1958/1996: 339-340.

125. Sansom 1958/1996: 340. Maaorjien esiintymisestä katso Sansom 1958/1996: 110-111; Sansom 1961/1996: 206.

126. Sansom 1931/1987: 292-294, 299, 498-504, 517; Sansom 1958/1996: 347, 350, 352, 360-361, 364, 368-369.

127. Sansom 1958/1996: 221-223, 270, 273.

128. Sansom 1961/1996: 119-120, 122, 352.

129. Sakaista katso Sansom 1931/1987: 360. Killoista katso Sansom 1931/1987: 362; Sansom 1961/1996: 194.

130. Sansom 1931/1987: 445, 448, 455-458, 483; Sansom 1961/1996: 370-371, 384.

131. Hall 1962/1974: 140-145.

132. Hall 1962/1974: 145-159.

133. Hall 1962/1974: 159-162.

134. Hall 1962/1974: 162-180.

135. Ishii, R. 1978: 1-2, 29.

136. Ishii, R. 1978: 2, 5-6, 10, 14, 15-16, 19, 21; Ishii, R. 1980: 31, 40, 54-56, 59, 64.

137. Hadō shikan -teoriasta Ishii, R. 1978: 2; Ishii, R. 1980: vii-x. Aikakausia erottavista tekijöistä Ishii, R. 1978: 2-3, 13, 21; Ishii, R. 1980: 32.

138. Keskiajan alkuvaiheesta Ishii, R. 1978: 4-6; Ishii, R. 1980: 32-38. Keskivaiheesta Ishii, R. 1978: 6-13; Ishii, R. 1980: 38-47. Loppuvaiheesta Ishii, R. 1978: 13-14; Ishii, R. 1980: 48-51.

139. Uuden ajan alkuvaiheesta Ishii, R. 1978: 14-18; Ishii, R. 1980: 54-59. Keskivaiheesta Ishii, R. 1980: 59-79. Loppuvaiheesta Ishii, R. 1980: 79-89. Artikkelissa Edo-kauden feodalismia käsitellään yhtenä kokonaisuutena: Ishii, R. 1978: 18-27. Keski- ja loppuvaiheen rajoista Ishii, R. 1978: 2-3, 21-22; Ishii, R. 1980: 53-54. Meiji-feodalismista Ishii, R. 1978: 28; Ishii, R. 1980: 93-112.

140. Ishii, R. 1978: 3-4, 7, 9, 19; Ishii, R. 1980: 41-42.

141. Feodalismien juurien eroista Ishii, R. 1978: 3-4. Moderniteetista ja feodalismista Ishii, R. 1980: 54.

142. Mass 1982/1995: 123-124; Mass 1992: 70-71.

143. Mass 1982/1995: 124-130; Mass 1992: 71-78.

144. Mass 1982/1995: 131-137; Mass 1992: 78-85.

145. Mass 1982/1995: 137-142; Mass 1992: 85-90.

146. Duus 1969/1993: xi, 1-8, 10-12. Vertaa eurosentrismi kritiikin kritiikistä Hietaniemi 1990/1998: 153.

147. Duus 1969/1993: 6.

148. Duus 1969/1993: 6-9, 13-33.

149. Duus 1969/1993: 9, 34-52.

150. Duus 1969/1993: 9, 53-72.

151. Duus 1969/1993: 9, 73-98.

152. Duus 1969/1993: 99-102.

153. Gay 1985: 62, alaviitteet 47 ja 48, s. 215; Arnesen 1985: 99.

154. Grossberg 1976; Grossberg 1981.

155. Collcutt 1982; Arnesen 1983.

156. White, J. 1988.

157. Ikegami 1995/1997: 3-6, 13, 19-25, 177-186, 330-331, 349-369. Katso Ikegamin teoksen arvioinnista Bellah 1996; Eisenstadt 1996; Steenstrup 1996.

158. Ikegami 1995/1997: 25-26, 29-30, 35, 56. Vertaa Keen 1984: 1-2.

159. Ikegami 1995/1997: 34-36, 138-141, 177-186.

160. Ikegami 1995/1997: 36-37, 85, 89, 159.

161. Ikegami 1995/1997: 37, 155-156, 186-194, 250-251, 335.

162. Farris 1992: 7, 31, 75-77, 312, 335, 343-349, 352-353, 366-379. Farrisin arvio feodalismimääritelmänsä suhteesta Marc Blochin näkemyksiin alaviitteessä 10, s. 400.

163. Farris 1992: 375-376.

164. Farris 1992: 376-377.

165. Farris 1992: 377.

166. Farris 1992: 378.

167. Farris 1992: 8-9.

168. Farris 1992: 298-299.

169. Farris perustaa ritaritietoutensa suppeaan määrään tutkimuksia, joista osassa esitetään kiistanalaisia tulkintoja (lähinnä Brown 1974; Coulborn 1956, josta Farris käyttää vuoden 1966 painosta; White 1962/1964) ja joista vain muutamaa voi pitää ajan tasalla olevana (Contamine 1984/1994; Duby 1977/1980). Katso arvosteluista Friday 1993; Mass 1994.

170. Blomberg 1994/1995: 91.

171. Blomberg 1994/1995: 91.

172. Blomberg 1976 ja Blomberg 1977.

173. Blomberg 1976: 64-66, 107-112.

174. Blomberg 1994/1995: 123-134. Raymón Llullin teksti löytyy teoksesta Herlihy 1970/1979: 305-344. Tämä feodaalisia instituutioita käsittelevä lähdekäännöskokoelma on ainoa läntisen Euroopan keskiaikaan keskittyvä teos, johon Blomberg 1994/1995:ssä viitataan.


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle