Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle

VII Johtopäätökset

Ritareiden ja samuraiden historiat eivät ole kehityskuluiltaan yhteneviä, vaikka niistä onkin esitetty rinnasteisia jaksotteluja. Verrattaessa historioita toisiinsa voidaan kuitenkin havaita tiettyjä sotureiden elämään liittyneitä lähes yhtäläisiä piirteitä ja erottaa muutamia aikajaksoja, jotka vaikuttavat keskenään hyvinkin samankaltaisilta. Jokaisen Euroopan ja Japanin historioiden välisten yhtäläisyyden merkittävyyttä voidaan hyvin perustein kyseenalaistaa, mutta kaikkiaan yhtäläisyyksiä löytyy niin paljon, että kysymys yhteiskuntien vertailusta ja löydettyjen yhtäläisyyksien merkityksen arvioinnista lähes väistämättä nousee esiin.

Coulbornia, Joüon des Longraisia, Boutruchea, Andersonia, Lewisiä, Duusia, Grosbergia, Whitea, Ikegamia ja Parkeria lukuun ottamatta esitellyt tutkijat rakentavat vertailunsa lähes yksinomaan vain toiseen soturiperinteeseen keskittyvän käsittelyn varaan. Lisäksi Boutruchen, Andersonin, Grossbergin ja Ikegamin tarkasteluissakin toisen perinteen osuus on selkeästi korostunut. Feodalismiin liittyvät teoriat toimivat siltana vertailulle kaikilla muilla paitsi Perrinillä, Parkerilla ja Whitella. Ainoastaan Hall, Mass, Duus, White, Ikegami ja Farris pohtivat tarkemmin vertailumetodologiaa sivuavia kysymyksiä. Näistäkin Massin ja Farrisin yritykset ovat varsin haparoivia, eikä niitä voida pitää kovinkaan ansiokkaina. Muilla vertailumetodien tarkempi pohdinta lienee jäänyt vähäiseksi, koska yhtäläisyydet on koettu niin ilmeisiksi. Esitellyistä vertailuista voidaan löytää tukea myös Whiten arviolle Japanin-tutkijoiden taipumuksesta korostaa Japanin omalaatuisuutta. Selkeimmin vertailijoiden tietopohjan epätasaisuus ja metodologisen pohdinnan vähäisyys käy ilmi yrityksistä rakentaa vertailuja ilmeisen yhteismitattomien kohteiden tarkastelulle. Räikeimpiä esimerkkejä tästä ovat Suzanne Gayn yritys sovittaa Japanin keisarit tai shogunit feodaalisten kuninkaiden kategoriaan ja William Wayne Farrisin pyrkimykset osoittaa Japanin historian ei-feodaalisuus.

Vertailuun sisältyvä mittakaavaongelma on nähdäkseni ylitettävissä vain huomioimalla ilmiöiden monimuotoisuus. Tämän voi tehdä tarkastelemalla esimerkiksi poikkeaman suuntaa ja suuruutta ideaalityyppiin verrattuna, tarkentamalla ideaalityyppistä jaottelua tai hahmottamalla vertailun kysymyksenasettelu jonkinlaisen perheyhtäläisyysmallin kautta, kuten esimerkiksi John Whitney Hall pitkälti tekee, vaikka hän ei käytäkään Ludwig Wittgensteinin käsitteistöä.

Kuten Hall lisäksi toteaa, yhteiskuntateoreettiset mallit ovat tutustumisen arvoisia myös historiankirjoituksen kannalta, sillä ne voivat nostaa esiin sellaisia kysymyksiä, jotka kenties muuten jäisivät kysymättä. Mihinkään yksittäiseen teoreettiseen malliin sitoutuminen ei kuitenkaan itsessään anna kestävää pohjaa Euroopan tai Japanin historian kattavalle jäsentämiselle.

Intraspesifin sodankäynnin varsin yleisellä tasolla liikkuvan teorian kannalta ritareista ja samuraista löytyy yhtäläisiä piirteitä, mutta nämä soturit eivät olleet suinkaan ainoita esimerkkejä intraspesifeistä sotureista eivätkä muutamat sotureille yhteiset intraspesifit piirteet muodosta yksistään kovinkaan hedelmällistä vertailulähtökohtaa.

Intraspesifiä sodankäyntiä paremmin Japanin ja Euroopan historioiden vertailun pohjaksi soveltuvat teoriat feodalismista. Feodalismikäsitteistöä käytetään esitellyissä vertailuissa varsin yhtenäisesti, ja japanilaisen feodalismin kehityskaaresta sekä sen tärkeimmistä tekijöistä vallitsee hyvin pitkälle menevä yhteisymmärrys. Feodalismiteorian soveltuvuutta Japanin historiaan on myös yritetty kyseenalaistaa vertaamalla tätä yksittäistapausta teorian ideaalityyppisiin piirteisiin. Tämä on kuitenkin riittämätön peruste koko teorian kiistämiselle, koska tämä tapa ei ota huomioon vertailuun sisältyvää mittakaavaongelmaa. Farris ja Mass osoittavat, ettei feodalismin käsite sovellu kuvaamaan heidän tarkastelemiaan ajanjaksoja ja ettei feodalismi "syntynyt" Kamakura-bakufun perustamisen myötä, mutta heidän tarkastelunsa eivät osu yksiin feodalismiteorioiden keskeisimpien väitteiden tai kokonaisargumentin kanssa. Feodalismikriittisyydestään huolimatta Farrisin ja Massin tulkinnat tukevat laaja-alaisempien feodalismitulkintojen näkemystä siitä, että täysfeodalismi kehittyi Japanissa vasta Kamakura-kauden jälkeen.

Feodalismitematiikan kannalta samankaltaisimmilta ajanjaksoilta vaikuttavat toisaalta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Varhaisfeodalismilla tarkoitetaan tässä yhteydessä Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura- ja Muromachi-bakufuihin. Täysfeodalismit puolestaan ajoittuvat Euroopassa ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ja Japanissa sisällissotien kauteen 1400-luvun lopulta 1500-luvulle. Ensimmäisiä yhtäläisyyksien kausia leimaa useampien valtakeskusten keskinäinen kilpailu ja soturiluokan sosiaalinen nousu ja toisia paikallinen valtakamppailu sotureiden kesken ja herruuspiirien rakentaminen. Näistä kausista täysfeodalismien välillä voidaan arvioida olleen enemmän yhtäläisyyksiä kuin varhaisfeodaalisten kausien välillä.

Yleisellä tasolla liikkuvien yhtäläisyyksien lisäksi soturiperinteiden välillä on nähty myös yksityiskohtaisemmalle tasolle ulottuvia samankaltaisuuksia. Keskiaikaisten soturien aseet, muut varusteet ja niistä johtuen myös tyypillisimmät taistelutavat olivat selkeästi erilaisia, mutta esimerkiksi suurempien joukkojen organisoituminen oli varsin samankaltaista. Läheisimmin toisiaan muistuttavat piirteet olivat yksilöllinen varustautuminen ja soturius, arvomaailmat, henkilökohtaisiin siteisiin perustuneet valtasuhteet sekä läänittämiskäytännöt.

Japanilaisia linnoja ja niiden merkitystä herruuspiirien rakentumisen kannalta ei läntisessä tutkimuksessa ole juurikaan käsitelty. Se mitä tiedetään on, että Heian-kauden Japanissa käytettiin linnoja pohjoisten alueiden valtaamiseen, ja myöhemmin sisällissotien kaudella alueiden vallassapitoon ja hallitsemiseen. Herruuspiirien kasvaessa linnoista muodostettiin myös puolustus- ja hallintaverkostoja. Tälle kaikelle löytyy vastineensa Euroopasta. Japanin osalta suppealta tietopohjalta on uskaliasta vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä, mutta vaikuttaa siltä, että Japanissa linnoja ei rakennettu tukikohdiksi uusien herruuspiirien valtaamista silmällä pitäen, ei ainakaan yhtä laajassa mittakaavassa eikä yhtä suunnitelmallisen häikäilemättömästi kuin Euroopassa.

Maanhallinnasta on löydetty yhtäläisiä piirteitä toisaalta kartanoiden ja shōen-tilojen sekä toisaalta eurooppalaisten läänitysten ja chigyōchi-läänitysten väliltä. Sotureiden maanhallinta perustui sekaville, ei-yhtenäisille, pitkälti tapaan perustuneille muutosalttiille järjestelyille, joista on vaikea muodostaa selkeää kattavaa yleiskuvaa. Niinpä eurooppalaisten läänitysten ja kartanoiden sekä japanilaisten shōen-tilojen toiminnasta ja merkityksestä käydäänkin jatkuvaa keskustelua. Selvää on ainoastaan se, että maanviljely oli sekä Euroopassa että Japanissa huomattavin varallisuuden lähde ja että soturit ottivat osansa maan tuotosta. Perusteltu arvio maanhallintajärjestelmien merkittävyydestä ja yhtäläisyyksistä vaatisi laajan yksityiskohtaisen paikallistutkimuksiin pohjautuvan vertailun tekemistä. Tällaisen vertailun tekemistä hankaloittaa kuitenkin saatavilla olevien yksityiskohtaisten paikallistutkimusten vähäisyys.

Vasallius oli Euroopassa vastavuoroinen sopimuksellinen suhde, jossa vasalli suoritti palvelua korvausta vastaan. Eurooppalaisen vasalliuden on tulkittu olleen luonteeltaan sopimuksellisempi kuin japanilainen vasallius, mutta tämä ei välttämättä tarkoita sitä, että Japanissa vasallius olisi vaatinut seuralaiselta ehdottomampaa uskollisuutta kuin Euroopassa. Ristiriidattomampaa on Peter Duusin tapaan tulkita japanilaisen vasalliuden olleen enemmänkin turvallisuustakuun tai liittolaisuussopimuksen kaltainen suhde, jossa palkkiot eivät olleet ennakkoehto palvelulle, vaan pikemminkin tunnuslahjoja ja saaliinjakoa. Molemmissa tapauksissa vasalliuden ytimenä on kuitenkin nähty sotureiden välinen henkilökohtainen suhde. Vasalliuden merkityksestä on esitetty eriäviä näkemyksiä, mutta kukaan ei ole kiistänyt vasallisuhteiden esiintymistä Euroopassa sen paremmin kuin Japanissakaan. Jopa soturirinnastuksia vastustava William Wayne Farris käyttää vasallin käsitettä Japanin historiasta kirjoittaessaan ilman, että kokisi sitä mitenkään ongelmalliseksi. Myös aikalaisterminologiassa on havaittavissa tiettyä rinnakkaisuutta: Euroopassa varhaisista vasalleista käytettiin toisinaan nimityksiä hauskerle ja domici, kun taas japanin kielen vasallia tarkoittava sana on kenin. Nämä kaikki termit ovat lähes sanatarkkoja käännöksiä toisistaan ja tarkoittavat sananmukaisesti "talomiestä". Maanhallintaa ja vasalliutta sivuten yhtäläisyyksiä on nähty myös sotureiden perimyskäytännön kehittymisessä esikoisoikeuden suuntaan.

Sotureiden arvomaailmoja tutkittaessa tärkeimpinä lähteinä ovat sotatarinat ja myöhäisempinä aikoina eläneiden sotureiden kirjoitelmat sotureiden roolista. Eurooppalaisten sotureiden arvomaailmassa on erotettavissa ristiriitaisia vaikutteita, joista tärkeimmät olivat sotilaselämään liittyvät, kirkon ja hovikulttuurin vaikutteet. Bushido sen sijaan voidaan tulkita yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi, jonka voidaan katsoa olevan enemmänkin elämänfilosofia ja vapaampi uskontojen vaikutuksesta kuin ritariuden, joka ei koskaan kiteytynyt aivan vastaavaksi oppirakennelmaksi. Puhtaimmin sotilaalliset perushyveet, kuten kyvykkyys, taistelutaito, urheus, uskollisuus ja kunnia, olivat korostuneita molemmissa perinteissä lähes identtisissä muodoissa. Näiden suhteen huomattavimpana erona on se, että Euroopassa oli tappion uhatessa kunniakasta antautua ja maksaa itsensä lunnailla jälleen vapaaksi, mutta Japanissa tätä mahdollisuutta ei ollut, vaan kunniakkain pakotie epätoivoisesta tilanteesta oli itsemurha.

Muita huomattavia eroja sotureiden arvomaailmoissa löytyy suhtautumisessa naisiin ja rakkauteen. Lisäksi uskontojen rooli oli Euroopassa ja Japanissa hieman erilainen. Euroopassa hovirakkauden romanttinen ihanne nosti naiset palvonnan kohteeksi, kun taas japanilaisessa naisideaalissa korostettiin perheen puolesta uhrautumista, ja rakkauskertomusten sankarit olivat useimmin molemmat miehiä. Japanissa ei ollut lännen kirkkoon verrattavissa olevaa yhtenäistä uskonnollista organisaatiota. Yhtäläisyyksiä voidaan kuitenkin havaita soturisukujen tavoissa hankkia ja ylläpitää legitimiteettiänsä tukemalla läheisiä uskonnollisia yhteisöjä. Luostari oli lisäksi vaihtoehto soturin uralle niin Euroopassa kuin Japanissakin, ja molemmissa kulttuureissa esiintyi soturimunkkeja. Soturikulttuurien arvomaailmaa esittelevien aikalaislähteiden samankaltaisuus ja ansiokkaat uudet tutkimukset niistä tarjoaisivat hedelmällisiä edellytyksiä laaja-alaiselle systemaattiselle vertailulle.

Sotureiden arvomaailma nousee keskeiselle sijalle myös Nitoben, Reischauerin, Duusin, Whiten ja Ikegamin historiallista sosiologiaa sivuavissa pohdinnoissa feodalismin ja feodaalisen ajan perinnöstä. Arvomaailmaa lukuunottamatta feodalismin vaikutuksia tarkasteltaessa keskitytään kuitenkin etupäässä yhteiskunnan muita luokkia kuin sotureita koskeviin piirteisiin. Näiden pohdintojen merkitys soturivertailuille on kuitenkin huomattava, sillä ne sitovat soturit oman aikamme yhteiskunnan tutkimuksen kannalta merkittäviin kysymyksenasetteluihin. Tarkempi arvio näiden tarkasteluiden sisällöstä vaatisi laajempaa perehtymistä myös uusimman ajan kehitykseen, teorioihin siitä sekä Japanin modernisoitumista sivuaviin vertailuihin. Aihe tarjoaisikin runsaat mahdollisuudet yhteiskuntatieteellisesti painottuneelle tutkimukselle ja vertailulle.

Grossbergin tulkinta Japanin renessanssista Muromachi-bakufun alkuvaiheessa on saanut osakseen varsin voimakasta arvostelua. Vaikka renessanssin käsite ei sovellukaan luontevasti Japanin historian makrohistorialliseen jäsentämiseen, nostaa se kuitenkin esiin huomionarvoisia näkökulmia hallintokoneistojen kehitykseen varhaisten vaiheiden tarkasteluun.

Renessanssia helpommin hyväksyttävä yhtäläiseksi nähdyn kehityksen pari on niin sanottu "sodankäynnin vallankumous", joka Euroopassa ajoittuu uuden ajan alkuun 1500-luvulta eteenpäin ja Japanissa sisällissotien kauden loppuun, 1500-luvun jälkipuoliskolta 1600-luvun alkuvuosikymmenille. Tänä aikana tuliaseiden käyttö yleistyi, etupäässä jalkamiehistä koottujen armeijoiden koot kasvoivat voimakkaasti ja uuden tyyppisiä voimakkaita linnoituksia rakennettiin. Kaikesta tästä johtuen sodankäynnin kulut nousivat räjähdysmäisesti rajoittaen sodankäyntiä taloudellisesti voimakkaiden ruhtinaiden väliseksi kamppailuksi.

* * *

Esitellyt vertailut eivät anna pohjaa kokonaisvaltaiselle rinnastukselle ritareiden ja samuraiden välillä. Tällaista samaistamista ei yleensä tehdäkään, vaan rinnastukset ovat yleensä selkeän vertauskuvallisia eli samuraita tai busheja luonnehditaan japanilaisiksi ritareiksi. Esitellyistä vertailijoista ainoastaan Nitobe, Sansom ja Grossberg käyttävät japanilaisia sotureita tarkoittaessaan synonyymin omaisesti termejä "ritari" tai "ritariluokka".

Tarpeettomien sekaannusten välttämiseksi ritareita ja samuraita ei tulisi ylimalkaisesti rinnastaa toisiinsa. Jos näitä käsitteitä on tarve selventää, on parempi puhua eurooppalaisista ja japanilaisista sotureista. Muita japanilaisten sotureiden historiaan sovellettuja lainakäsitteitä ovat "keskiaika", "vasalli", "feodalismi" ja "sodankäynnin vallankumous uuden ajan alussa". Keskiajan ajoittamisesta voidaan esittää erilaisia näkemyksiä niin Euroopan kuin Japaninkin historioiden suhteen, joten ilman tarkempaa rajausta käsite kelpaa vain hyvin karkeaan ajanmääritykseen. Vasallin käsitteen yleiskieleen vakiintunut perusmerkitys on sen sijaan yksiselitteisempi: herran palvelukseen henkilökohtaisella sopimuksella alistunut vapaa soturi, ja tällaisena käsite soveltuu varsin hyvin lainattavaksi myös Japanin historiaan.

Feodalismi-käsitteellä on annettu lukuisia eri merkityksiä, joita voidaan mieltää monin tavoin. Tästä johtuen kaikin puolin puolusteltavat tavat käyttää käsitettä ovat äärimmäisen harvalukuisia, ja niinpä oma tapa käyttää feodalismikäsitettä olisikin syytä määritellä aina mahdollisimman tarkasti. Feodaali- ja maanhallintajärjestelmistä puhuttaessa on lisäksi huomioitava, että termi "järjestelmä" on syytä ymmärtää hyvin laveasti, sillä nämä järjestelmät olivat vain äärimmäisen harvoin selkeärajaisia yhtenäisiä kokonaisuuksia.

Sodankäynnin vallankumous uuden ajan alussa viittaa feodalismia yksiselitteisempään kehityskulkuun, jonka suhteen Euroopan ja Japanin maasodankäynnin historiat 1500-luvulla ja 1600-luvun alussa muistuttavat läheisesti toisiaan. Ainoa käsitteeseen liittyvä ongelma on se, että Japanissa 1600-luvun alussa alkanutta Tokugawa-kautta ei aivan yksimielisesti lasketa uudeksi ajaksi, vaan sitä luonnehditaan toisinaan myös myöhäiskeskiajaksi tai jopa feodalismin jäänteeksi. Käsite ei vielä ole juurtunut Japanin historiaan, joten yksin Japania käsiteltäessä on selkeämpi puhua "sodankäynnin vallankumouksesta sengoku-kauden Japanissa". Vertailtaessa Euroopan ja Japanin kehitystä voidaan sen sijaan edelleenkin puhua "sodankäynnin vallankumouksesta uuden ajan alun Euroopassa ja Japanissa" ilman erityistä sekaannuksen vaaraa.

Läntisillä kielillä viestittäessä vertailulähtökohtien hakeminen Euroopan historiasta on kulttuurimme lähtökohdat huomioon ottaen luontevaa. Japanin ja Euroopan historiaa voidaan verrata feodalismin, absolutismin, renessanssin ja sodankäynnin vallankumouksen käsitteiden kautta. Molempien historiaa voidaan kirjoittaa mainittujen käsitteiden valossa, ja käsitteiden sisältöä voidaan tarkentaa historioiden tarkastelun kautta. Tietyn käsitteen tietyn määritelmän soveltuvuus tietyn ajanjakson kuvaamiseen voidaan kiistää, mutta pelkällä määritelmän kiistämisellä ei voida osoittaa Japanin ja Euroopan historioiden perustavanlaatuista erilaisuutta, vaikka kiistettävä määritelmä olisikin alunperin laadittu toisen alueen historian pohjalta. Määritelmien ja historioiden yhteismitattomuudella ei myöskään voida kiistää soturivertailun merkitystä. Ritarit ja samurait muodostavat antoisan vertailuparin, ja niiden tarkasteleminen rinnakkain voi edesauttaa uusien tulkintojen ja merkittävien piirteiden löytämistä molempien soturiperinteiden historioista.


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivulle