2   ATLANTIS ELI MIKROHISTORIAA FIKTIOSSA

Atlantis (Atlantide) esiintyy läpi Andreï Makinen teoksen. Atlantis-teeman analyysi toimikoon samalla johdantona historiallisiin elementteihin Ranskalaisessa testamentissa.

Kreikkalaisessa legendassa Atlantis oli saari Gibraltarin salmen eli Herakleen pylväiden edessä. Atlantis viittaa myös Luoteis-Afrikan rannikon korkeimpaan vuoreen, Atlakseen, jonka vastapäätä Atlantis sijaitsi ('Atlantis' on feminiinisukuinen genetiivi ja se tarkoittaa Atlakselle kuuluvaa.) Atlas oli jättiläinen, titaani Iapetoksen ja aallotar Klymenen poika, Prometheuksen ja Epimetheuksen veli. Atlas julisti muiden titaanien kanssa sodan Zeusta vastaan ja hävisi. Rangaistukseksi hänen oli kannateltava käsillään ja päällään taivasta. Toisen tradition mukaan Perseus Atlaksen kieltäydyttyä antamaan hänelle turvapaikkaa muutatti hänet Atlas-vuoreksi.

Platonin[25] (1982, Timaios 24e) mukaan Atlantis oli yhtä suuri kuin Libya ja Aasia yhteensä, tosin muitakin arvioita saaren koosta on esitetty. Sitä "hallitsi suuri ja ihmeellinen kuninkaiden liittokunta, joka piti vallassaan koko saarta ja lisäksi monia muita saaria ja osaa mannermaasta. Sen lisäksi he hallitsivat vielä Libyan alueita salmen [Välimeren] tällä puolen aina Egyptin rajoille saakka ja Eurooppaa Etruriaan saakka" (ibid. 25a-b). Atlantis-saaren kuninkaat halusivat hyökätä "Alku-Ateenaan" ja orjuuttaa sen väestön. Ateenalaiset kuitenkin torjuivat hyökkäyksen ja Atlantiksen kuninkaat vetäytyivät. Myöhemmin, "yhden ainoan hirvittävän päivän ja yön kuluessa" Atlantis koki suuria maanjäristyksiä ja upposi mereen. Saaren asukkaat olivat puolijumalallista alkuperää, sillä Poseidon siitti heidät kuolevaisen naisen kanssa. Tämä tapahtui 9000 vuotta ennen runoilija ja valtiomies Solonin syntymää[26] (ks. myös Platon, Kritias 1982, 113c). Taru Atlantiksesta saattaa olla perimätietoa Kreetan minolaisen kulttuurin tuhoutumisesta (Knuuttila 1982, 370). Silti muut kulttuurit eivät tunne Atlantis-tarua, ja se voikin olla suurimmaksi osaksi Platonin omaa keksintöä. Platonia (427-347 eKr.) myöhemmin elänyt Strabon (64/63/54 eKr.-24 jKr.) mainitsee hänkin Atlantiksen. Strabonin näkökulma on maantieteellinen ja Atlantiksen suhteen filosofi Poseidoniokseen nojaava, kun hän kertoo, että maa toisinaan nousee ja laskeutuu maanjäristysten tai vastaavien tekijöiden seurauksena (metabolas tas ek tōn seismōn kai tōn allōn paraplēsiōn; Strabon 1960, 2.3.6). Esimerkkinä maan liikkeistä hän mainitsee juuri Platonin kertoman Atlantis-tarun.

Myytti Atlantiksesta on jatkanut elämäänsä eurooppalaisessa kirjallisuudessa, musiikissa ja kuvataiteessa. Shelley, Poe, Mandelstam, Paul Valéry tai W. H. Auden ovat kirjoittaneet Atlantis-aiheisia runoja, Maurice Dalton ja Ernest Genet sävelsivät koomisen oopperan ja Janis Ivanovs sinfonian. Tunnetuimpia proosakirjallisuuden esimerkkejä lienevät Francis Baconin (1561-1626) utopia The New Atlantis: A Worke Unfinished (1626) tai nobelisti Gerhart Hauptmannin romaani Atlantis (1912).[27]

Jules Vernen (1828-1885) romaanissa Sukelluslaivalla maapallon ympäri[28] sukelluslaiva Nautiluksen kapteeni Nemo, jonka nimi on latinan vastine Odysseuksen pseudonyymille Oudeis, näyttää professori Aronnaxille Atlantiksen kadonneen mantereen. Atlantikseen vievä tie on vaivalloinen ja se kulkee liejun ja kivikasojen kautta kohti outoa valoa, joka tekee tarpeettomiksi mainiot Ruhmkorffin lamput. Professori Aronnax kertoo:

Missä olin? niin, missä? Minun oli saatava se selville. Olin valmis riuhtaisemaan irti kuparikuvun, johon pääni oli teljetty.

Mutta kapteeni astui luokseni ja ehkäisi aikeeni kädenliikkeellä. Sitten hän otti maasta liitukiven palasen, siirtyi mustan basalttikallion kylkeen ja piirsi sen pinnalle seuraavan nimen:

ATLANTIS

Kirkas salama välähti aivoissani. Atlantis! Thoepompuksen vanha Meropida, Platon Atlantis, Origeneen, Porphryriuksen, Jamblikoksen, d'Anvillen, Malthe Bruunin, Humboldtin kieltämä manner, jonka katoamisen he panivat satujen tiliin, Possidoniuksen, Pliniuksen, Ammianus Marcelluksen, Tertullianuksen, Engelin, Schererin, Tournefortin, Buffonin, d'Avezacin hyväksymä maanosa, se oli nyt edessäni, näyttäen kiistämttömiä todistuksia tuhoutumisensa laadusta!(Verne 1998, 366-367; virheet lähteen).

Roland Barthesin (1994, 77) mukaan Jules Verne on luonut Nemon aluksesta eräänlaisen suljetun kosmogonian, oman aikansa, paikkansa, täyttymyksensä ja jopa eksistentiaalisen periaatteensa", ja Nautilus on "ihana luola", jossa "sulkeutumisen nautinto saavuttaa huippunsa silloin kun tällaisen rikkoutumattoman sisäisyyden uumenista voi suuren ikkunan läpi tarkastella veden ulkoista epämääräisyyttä ja määritellä siten yhdellä ainoalla eleellä sisäpuoli vastakohtansa avulla" (ibid. 79). Atlantiksen tapauksessa veden ja maan ulkoinen epämääräisyys nähdään sen sisältä käsin, kävelemällä merenpohjaa kohti tuliperäistä Atlantiksen valtakuntaa. Ranskalaisessa testamentissa Atlantikseen ei mennä, mutta sen maailma näyttäytyy - se nähdään, kuullaan ja koetaan aluksi Charlotten izban parvekkeelta käsin.

Ranskalaisen testamentin kertoja ei puhu Platonista tai Strabonista mitään. Sen sijaan hän mainitsee Jules Vernen kolmesti. Kertojan isoäidin isä Norbert meni naimisiin ikäistään huomattavasti nuoremman naisen kanssa, "'aivan kuin olisi mennyt naimisiin oman tyttärensä kanssa!'", eivätkä lapset silti löydä Norbertia esittävästä valokuvasta hänen kasvoissaan piileskelevää "irstasta häijyyttä, vaivoin peiteltyä tyytyväistä irvistystä" (18/24). Pahuuden sijaan Norbertin kasvot ovat rehelliset ja vilpittömät "kuin meidän Jules Verne -kirjojemme kuvien uljailla tutkimusmatkailijoilla". Verne on Alphonse Daudet'n ohessa kertojan lapsuuden pitkien kesäiltojen kirjailija, jonka teoksia isoäiti Charlottella on ollut tapana lukea. Kolmas viittaus Jules Verneen liittyy ranskalaisiin kertomuksiin. Niitä kertoja taritsee ystävälleen Paškalle[29]. Ritarien turnajaisten, torveensa kolmesti puhaltavan urhon ja englantilaisen ja ranskalaisen kapteenin sananvaihdon lisäksi mainitaan "kamppailu, jonka muuan merimies kävi valtavan meritursaan kanssa" (126/160). Jules Vernen kertoja professori Aronnax maalailee hirviöstä (Octopus vulgaris) kammottavan kuvan: "Se oli suunnattoman kookas, kahdeksan metrin kalmari kulkemassa takaperin huiman nopeasti Nautiluksen suuntaan. Valtavan suurissa harmahtavissa silmissä oli tuijottava katse." (Verne 1998, 474). Otuksen lonkeroihin joutuva merimies huutaa Aronnaxin yllätykseksi apua ranskaksi. Ranskalaisen testamentin taustalla häämöttävä Proustin romaanisarja mainitsee niin ikään Jules Vernen, tosin vain kerran.[30] Atlantiksen tarusta Proust ei myöskään puhu, vaikka mainitseekin Atlaksen Sodomassa ja Gomorrassa.

Atlantikseen kuuluu historian tapahtumia, kulttuurihenkilöitä ja originelleja. Aion keskittyä pääosin Ranskan historiaan, mutta lopuksi esittelen erään venäläisen henkilön, koska hänellä on olennainen osa kertojan seksuaalisen ja kulttuurisen identiteetin muotoutumisessa.

Ranskan historia on läsnä kahdella eri tavalla, isoäidin kertomissa tarinoissa ja lehtileikkeiden uutisissa. "Charlotte ammensi tietojaan milloin siperialaisesta matkalaukusta, milloin lapsuudenmuistoistaan. Monet hänen tarinansa olivat peräisin vielä varhaisemmalta ajalta; ne oli kertonut hänen enonsa tai Albertine [Charlotten äiti], jotka taas olivat perineet ne omilta vanhemmiltaan" (94/117-118). Nämä tarinat ovat mikrohistoriaa, osaa suurempaa historian kokonaisuutta. Ne ovat myös Lemonnierin suvun suullisesti ja kirjallisesti periytyvää tietoa, niinpä niihin monasti liittyy tietty hämäryys ja epätarkkuus: tiedon ei suinkaan aina tarvitse noudattaa "totuutta". Näin tulkiten myös tarinoiden historialliset, enemmän tai vähemmän merkittävät henkilöhahmot ovat jollakin tapaa myyttisiä, eikä heillä kuriositeetteina välttämättä ole sijaa maailmanhistoriassa. Suoritan pienen katsauksen siitä, miten mikrohistoriallinen näkökulma suhtautuu eri historian subjekteihin.

Historian kannalta merkityksettömiä henkilöitä ovat mm. Carlo Ginzburgin esittelemä[31] pohjoisitalialainen mylläri Domenico Scandella eli lempinimeltään Menocchio, jolla ei liene suurta merkitystä 1500-luvun lopun historiallisille tapahtumille (ks. Ginzburg 1982; ks. Peltonen 1992a, 28). Vaikka mylläri ei ilmeisesti ollutkaan luotettava "kansankulttuurin tulkki", vaan melko lukenut mies, löytyy autodafeeseen johtaneista inkvisitiopöytäkirjoista kaksi kuvaa: virallinen ja epävirallinen (ks. ibid. 28-29; ks. myös Ginzburg 1996, 181-184 tai Peltonen 1996, 8, 13-15). Ginzburg tahtoi teoksensa avulla osoittaa, että dokumenttien avulla kykenemme oppimaan, mitä Menocchio luki, keskusteli, ajatteli ja tunsi: pelkoa, toivoa, ironiaa, raivoa ja epätoivoa; ja toisinaan lähteet toivat myllärin hyvin lähelle meitä, yhdeksi meistä (Ginzburg 1982, xi).

Romaanikirjailijatkin seuraavat usein yksittäisen henkilön vaiheita, joko osana ryhmää tai suhteellisen riippumattomina yksilöinä. Yhtenä lukuisista esimerkeistä mainittakoon Hermann Brochin unissakulkijat luutnantti Pasenow, kirjanpitäjä Esch tai liikemies Huguenau eivät ole tärkeitä henkilöitä vuosien 1888-1918 tapahtumissa. Carlo Ginzburg (1996, 184) puolestaan korostaa Leo Tolstoin pyrkimystä rekonstruoida "ne lukemattomat suhteet, jotka yhdistivät toisiinsa Napoleonin vilustumisen ennen Borodinin taistelua, joukkojen sijoittamisen, kaikkien taisteluun osallistuneiden, sotilaista kaikkein mitättömimmänkin, elämän". Ranskalaisessa testamentissa tavallisten ihmisten elämänvaiheet kulkevat historiallisten mullistusten, hallitsijoiden ja valtioiden rinnalla. Kertojalle Atlantis on aluksi toisen aikakauden, Belle Époquen, Félix Fauren tai tsaari Nikolai II:n historiaa, mutta rinnalle astuvat myös Neuvostoliiton historian hahmot kuten Lenin, Stalin, Hruštšev, Brežnev tai ohimenevästi Kiinan johtaja Mao.

Puhuttaessa historian henkilöistä on muistettava, että fiktiivisessä tekstissä esiintyvät "todelliset" ihmiset eivät eräässä mielessä ole identifioitavissa esikuviinsa. Historiankirjoitus sekin värittää ja vääristää henkilöitä ja tapahtumia, vaikka pyrkiikin objektiivisuuteen. Mutta fiktiolla, tässä tapauksessa Ranskalaisella testamentilla, ei ole samaa pyrkimystä: kertoja panee presidentti Fauren päähän ajatuksia ja sanoja Lavrenti Berijan suuhun. Niin hän tekee fiktiivisillekin henkilöhahmoille - toisin sanoen kertoja toimii autoritaarisena kertojana, jolla on valtaa henkilöiden ja tapahtumien erittelemiseen ja arvottamiseen. Ranskalaisen testamentin kertoja on klassisella tavalla mimeettinen (ks. Platon 1981, 392d-394e tai Fludernik 1993, 26-32): hän eläytyy siinä määrin kerrottavaansa, että hylkää ajan. Tämä tulee esille aikamuotojen käytössä; toisaalta kertoja käyttää usein deiktisiä elementtejä (tempus kuuluu niihin). Niillä on taipumus osoittaa kuulijalle tai lukijalle kertojan temporaalinen ja spatiaalinen sijainti eli origo[32] (ks. Fludernik 1993, 110-116), josta käsin kertoja kertoo tapahtumat: Makinen kertoja liukuu ajallisesta paikasta toiseen yhtä helposti kuin hän astuu valokuvan maailmaan, kuten myöhemmin tulee ilmi; toinen hankala strategia kertojan määrittämiseksi on hänen havaintonsa analyysi. Niin sanottu "kerrottu/esitetty havainto" (narrated/represented perception) on Tammen (1992, 55) mukaan kielenulkoinen kategoria (joka liittyy kertojan ja henkilön väliseen suhteeseen, eli kuka havaitsee ja mitä), eikä siis mallinnettavissa lingvistiikan keinoin: näköhavainnon lisäksi mukana ovat kertojan tai henkilöhahmon muut aistit. Myös Fludernik (1993, 305-309) puhuu tästä, mutta käsittelee asian kielitieteen keinoin. Näiden ongelmien vuoksi en pyrikään määrittelemään Ranskalaisen testamentin perinnetietoista kertojaa lingvistisesti kovinkaan tarkasti kulloisenkin lause- tai tekstiyhteyden mukaan (käsitteistä 'mimesis', 'deixis', 'tense' sekä muista narratologian termeistä enemmän: ks. Prince 1987).

Atlantiksen ensimmäinen lause vihjaa Félix Faureen ja vuoden 1910 tulviin: " - Jopa presidentti joutui syömään kylmää ruokaa!" (23/30). Kysymyksessä on kuitenkin virhe, sillä tuolloin Faure oli jo kuollut. Hän oli presidenttinä vuosina 1894-1899, ja häntä seurasi Émile Loubet (1835-1929), joka oli presidenttinä vuodet 1899-1906. Ensimmäisen hallintovuotensa syyskuussa Loubet armahti toistamiseen syylliseksi julistetun Alfred Dreyfusin. Vuosina 1906-1913 Ranskan presidenttinä toimi Armand Falliéres (1841-1931). Häntä ei mainita Ranskalaisessa testamentissa. Loubet esiintyy kerran, yhdessä Brissonin kanssa: he molemmat olivat mukana keisariparin valtiovierailussa, Émile Loubet oli tuolloin senaatin ja Henri Brisson eduskunnan kamarin johdossa.

Félix Fauressa yhdistyvät kertojan isoäidin isän Norbertin "ylväs ulkomuoto ja Stalinin faaraomainen juhlavuus" (23/30). Vuoden 1910 tulvivan Pariisin kaduilla souteleva Charlotten eno Vincent, joka toimi Excelsiorin reportterina ja opetti Charlottea keräämään vanhoja lehtijuttuja ja valokuvia, koska ne säilyttivät jotakin "ohimenevästä todellisuudesta" (en découpant dans les journaux ces reflets éphémères de la réalité) (24/31). Lehtileikkeiden arvo nousisi kuin vanhojen hopeakolikoiden, ja hopea onkin kertojalle eräs paperin todellisen arvon mitta: Ranskalaisen testamentin lopussa hänen oikeasta äidistään kertova Charlotten kirje muuttuu ohueksi hopealevyksi (263/339).

Atlantiksen hallitsija on Ranskan presidentti: "Vedestä nousseen Atlantiksen hallitsija, presidentti Félix Faure otti vastaan Venäjän tsaarin Nikolai II:n ja tämän puolison" (34/45). Myös kertojan Atlantis liittyy veteen kuten Platonilla, mutta edellä mainitussa lainauksessa alkukieli ei puhu vedestä mitään. Kertojan isoäiti, Charlotte Lemonnier, on epäsuorasti Atlantiksen luoja, jonka työn kuulijat täydentävät ja muokkaavat omiin tarpeisiinsa sopivaksi. Myyttinen vesi, kaiken elollisen syntymäelementti, tulee esille varsin konkreettisesti, samoin isoäidin kertoma maailma, joka suorastaan kuullaan:

Taisin olla niihin aikoihin melkein teidän ikäisenne. Se oli talvi 1910. Seinejoki oli muuttunut oikeaksi mereksi. Pariisilaiset liikkuivat veneillä. Kadut olivat kuin jokia, torit suuria järviä. - -

Isoäidin parvekkeelle me kuulimme nyt tulvan valtaan joutuneen Pariisin hiljaisuuden. - -

Kuin Atlantis sumujen keskeltä nousi meidän isoäitimme Ranska aalloista. (22/29).

Ja veneestään Vincent oli ottanut myös ällistyttävän kuvan, jota me katselimme kellastuneesta lehtileikkeestä: kolme miestä ylittää keinuvaa ulappaa jota reunustavat kivitalot. Kuvateksti selitti: "Herrat valtiopäivämiehet matkalla kansalliskokouksen istuntoon." (23/30-31).

Kuten Platonilla, Atlantis häviää, mutta ei veden alle eikä moraalisista syistä. Jälkimmäinen sitaatti vihjaa myös vuoden 1910 Ranskan poliittisen tilanteeseen ja vuosien 1904-1906 ja 1911 Marokon kriisien väliseen aikaan. Samana vuonna järjestettiin pääministerinvaalit, jotka Georges Clemenceau - aikoinaan Alfred Dreyfusin kannattaja - hävisi ja tuleva moninkertainen pää- ja ulkoministeri Aristide Briand voitti, ympäri Ranskaa oli lakkoja, esimerkiksi rautatietyöläisten palkat eivät olleet nousseet kymmeneen vuoteen - toisin kuin muiden työlästen (Brogan 1976, 422-426). Mainittu "kansalliskokous", Assemblée nationale, perustettiin maaliskuussa 1871 eli Pariisin kommuunin aikoihin, ja tässä eduskuntaa muistuttavassa paikassa päätettiin usein Ranskan kohtalosta (ibid. 77). Vuoden 1910 tulva alkoi tammikuun 21. päivänä, ja vesi nousi korkeimmillaan 8,5 metriin, mikä oli suurin lukema sitten vuoden 1658 tulvan (le Clère 1985, 574). Vesi laski helmikuun puolivälin jälkeen noustakseen jälleen maaliskuussa (ibid.).

Kertojan Atlantis häviää välillä taustalle ja lähestyy taas. Lapsuuden loppuvaiheet, syksy ja koulu häivyttävät Atlantiksen: "Kesäloman loputtua me lähdimme isoäidin luota. Atlantis häipyi sumujen ja ensimmäisten lumimyrskyjen taakse - meidän venäläisen elämämme taakse." (49/63). Lapsuuden loppuminen tulee konkreettisesti esille isoäidin mainitessa Félix Fauren (k. 16.2.1899), Atlantiksen hallitsijan, kuolemasta: " - Hän kuoli yllättäen Élysée-palatsissa. Rakastajattarensa Marguerite Steinheilin syliin... Se lause julisti lapsuuteni päättyneeksi - -." (88/111). Myöhemmin kertojan aika-alkemia, "alkemistin keittopullo" särkyy, toisin sanoen kertojan mielikuvitus menettää merkityksensä: "Niin, osa elämästäni oli jo takanapäin. Lapsuus" (138/176). Atlantiksen maailman vähittäiseen mitätöitymiseen vaikuttaa myös koulun latistava maailma. Kouluikäisen kertojan Félix Faure -anekdootit, erityisesti niiden psykologiset käänteet, kiinnostavat "teknaareja" mutta eivät älykköjä:

Fauren nimi joutui pian sutkauksen uhriksi: 'antaa Faurelle' tarkoitti venäjäksi "antaa pinnoja kilpailijalleen". - - Joku - - huudahti: "Mikä forward, Faure!" viitaten hyökkääjään jalkapallopelissä. Joku kolmas esitti tylsämielistä ja puhui tuuletusluukusta, fortotškasta... (176/225).

Atlantis-teema liittyy olennaisesti kertojan kehitykseen lapsesta aikuiseksi. Seksuaalisen uteliaisuuden lisäksi kertoja haluaa tulkita menneisyyttä uudella tavalla: "Hetkittäiset ajankuvat Atlantiksesta eivät enää riittäneet. Halusin nyt tuntea sen historian syvällisesti" (122/155).  Kertoja alkaa tutkia Ranskaa ja sen historiaa kirjallisuudesta käsin, samalla heikentyy Charlotten merkitys historiallisten tarinoiden lähteenä. Myöhemmin kertoja ja hänen isoäitinsä huomaavat tämän kumpikin (134/171).

Charlotten mainitsema Félix Fauren kuolema oli aikalaisilleen mysteeri (Larkin 1995, 20). Saman lähteen mukaan hänen kuolemaansa syypäiksi epäiltiin niin juutalaisia kuin vapaamuurareitakin, mutta osuvin on lienee se seurapiirien käsitys, että Fauren kuolinsyy oli lääkkeiden yliannostus ja sitä seurannut halvaus.[33] Tämän epäromanttisen kuoleman Marguerite Steinheil, yksi presidentin rakastajattarista, joutui sattumalta todistamaan (ibid. 20-21). Faure oli tavannut Steinheilin vuonna 1897. Makinen romaanissa kerrotaan muistakin Marguerite (Meg) Steinheilin kohdalle sattuneista tapahtumista. Kertojan koulutoverit saavat kuulla yhden tarinan alun:

Silloin minä puhuin salaperäisestä kaksoismurhasta impasse Ronsinilla, kauheasta toukokuun aamupäivästä, jolloin Margueriten mies löydettiin kuristettuna soittokellon nyöriin ja hänen anoppinsa samoin tukehtuneena, mutta omiin tekohampaisiinsa... En unohtanut tarkentaa, että aviomies, ammatiltaan taidemaalari, oli läkähtyä julkisiin tilaustöihin eikä vaimo ollut koskaan luopunut korkean tason ystävistään. Ja että erään version mukaan aviomies oli yllättänyt yhden Félix Faure -vainajan seuraajista, ilmeisesti ministerin... (176/225).

Kaksoismurha tapahtui mainitulla umpikujalla 31. toukokuuta vuonna 1908. Tuona aamuna tuleva ykköstodistaja, perheen kokki Remy Couillard löysi alastoman Marguerite Steinheilin vuoteeseensa sidottuna ja suu tukittuna. Hänen lisäkseen huoneessa olivat hänen miehensä Adolphe Steinheilin ja tämän äidin Marthen ruumiit. Marguerite Steinheilin sitoneet miehet olivat naamioituneet, joten heitä ei voitu tunnistaa. Lehdistössä tapausta verrattiin Dreyfusin juttuun. Marguerite Steinheil joutui oikeuden eteen syytettynä kahdesta murhasta, ja kuten Dreyfusin tapauksessa, todisteita ei löytynyt. Oikeusprosessi jatkui seuraavan vuoden marraskuuhun saakka, jolloin Steinheil todettiin syyttömäksi. Tapaus jäi selvittämättä. (Lanoux 1966, 313-328, 334-363). Vuonna 1912 ilmestyivät Steinheilin muistelmat (Mémoires. Eveleigh Nash, London), jotka keskittyvät kaksoismurhaan ja sen jälkeisiin kokemuksiin vankilassa ja oikeudenkäynneissä.

Seine tulvi yli alkukeväällä 1910, eikä kertojaa hämmennä lainkaan se, että Atlantiksen hallitsija Félix Faure otti Venäjän Aleksandran ja Nikolai II:n vastaan lokakuussa 1896. Atlantiksen aika-alkemia sulattaa kaiken.

Mutta todellinen järjestys ei merkinnyt meille mitään. Vain meidän isoäitimme pitkien tarinoiden aika oli tärkeä: jonain päivänä, tarujen aikaan Pariisi nousi vedestä, aurinko loisti ja samalla hetkellä me kuulimme kaukaa keisarin junan vihellyksen. Se tapahtumaketju tuntui meistä yhtä oikealta kuin Proustin ilmestyminen Neuillyn talonpoikien sekaan.(35/45).

Charlotten tarinoiden aika muistuttaa myyttistä ja arkaaista kulta-aikaa. Tässä ajattomassa ajassa, joka aktualisoi ja ketjuttaa eriaikaiset tapahtumat, voi kuulla junan vihellyksen: tarinan kuulijat astuvat narratologian kuulija-kategorioiden yli kuullessaan sekä kerronnan että sen sisältämän "todellisuuden" äänet. Kuulijat siis osallistuvat samoihin tapahtumiin kuin tulvan aikoihin kahdeksanvuotias Charlotte-kertojakin; vuoden 1896 keisarin junan vihellystä vuonna 1903 syntynyt Charlotte-kertoja ei kuule. Ranskalaisen testamentin kertojat ovat logiikan mukaan epäluotettavia. Edellinen passus voidaan analysoida käyttämällä Monika Fludernikin parametritasoja, jotka paljastavat kertojan paikan kertomukseensa nähden. Tämä analyysi tukee väitettäni kertojan epäluotettavuudesta. Ilmaisu "jonain päivänä" kuuluu kerrontakaavan ('script' of telling) piiriin (samaan tapaan kuin "olipa kerran..."): kuulija tai lukija ymmärtää, että pian seuraa tarina. Havainnon skeema eli tarkkailu (viewing) löytyy verbien käytöstä: "nousi vedestä", "aurinko loisti", kunnes kertoja siirtyy kokemisen skeeman (experiencing) alueelle eli osallistuu kertomukseensa sanomalla "samalla hetkellä me kuulimme kaukaa keisarin junan vihellyksen". Viime kädessä kyse on kuitenkin lapsen maailmasta ja kyvystä eläytyä tarinoihin. Isoäidin kertoessa tarinaa se herää henkiin lasten mielikuvituksessa, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että kuulija (lapsi) osallistuisi tarinan toimintaan (acting).

  Ranskalaisen testamentin Atlantiksen tausta on Saksan, Itävalta-Unkarin ja Italian vuoden 1882 kolmiliitossa[34]. Se uusittiin ennen aikojaan, jolloin venäläiset pelkäsivät, että Englanti liittyisi siihen. Nikolai II:n isä Aleksanteri III oli lähestyi Ranskaa ja kesällä 1891 ranskalainen laivasto-osasto teki vierailun Kronstadtin saarelle. Marseljeesin soidessa tsaari nousi seisomaan pää paljastettuna. Le Temps (4.10.) tarttuu juuri tähän eleeseen tarkastellessaan Nikolai II:sta: "Ce sage souverain, que la triple alliance isolait comme nous, cherchait un allié sûr. Il crut le trouver dans la France républicaine représentée par les plus correct des présidents. Il prit lui-même l'initiative de la demonstration si éclatante de Cronstadt c'étaient les préliminaires de l'alliance."

27.8.1891 Ranskan ja Venäjän välille syntyi liitto, jonka molemmat osapuolet julistivat maiden välistä ystävyyttä ja sitoutuivat neuvottelemaan, mikäli toinen osapuoli joutuisi uhatuksi. Vuotta myöhemmin, 18. elokuuta 1892, solmittiin Ranskan ja Venäjän välinen puolustussopimus eli niin sanottu Boisdeffren-Obrutševin sopimus. Kenraali Nikolai Obrutšev oli tuolloin Venäjän pääesikunnan päällikkö. Aleksanteri III kuoli marraskuussa 1894 ja samana vuonna ratifioitiin puolustussopimus. Nikolai II (18.5.1868-17.7.1918) kruunattiin suruajan vuoksi vasta toukokuussa 1896; hän oli ollut vallassa heti isänsä kuoleman jälkeen.

Edellä mainitut poliittiset tapahtumat ovat taustaa Aleksandran (6.6.1872-17.7.1918) ja Nikolai II:n vierailuun. Myös Marcel Proust sivuaa aihetta romaanisarjassaan, vaikkakin ohimennen.[35] Keisaripari, yksivuotias suuriruhtinatar Olga ja hänen hoitajansa saapuivat Ranskaan Englannista[36]. Heidän aluksensa ankkuroitui Cherbourgin satamaan perjantaina, lokakuun 4. päivänä vuonna 1896 (ei siis syyskuussa, niin kuin Ranskalaisen testamentti väittää sivulla 137). Vastassa olivat muun muassa presidentti Félix Faure seurueineen sekä Ranskan merivoimat, jotka olivat tulleet puoliväliin vastaan keisarillista laivaa Englannin kanaalilla (Massie 1969, 73). Lauantaina lokakuun 5. päivänä Cherbourgista lähti kaksi junaa kohti Pariisia. Toisessa matkustivat Aleksandra ja Nikolai II, toisessa presidentti Faure. Ranskalainen testamentti keskittyy valtiovierailun tiettyihin yksityiskohtiin. Yksi tärkeimpiä on Cherbourgin viidentoista ruokalajin juhla-ateria. Le Temps ei mainitse ateriaa kovin seikkaperäisesti, niin kuin se tekee Pariisissa Élysée-palatsissa syödyn aterian kohdalla (ks. Le Temps 7.10.1896). Kuvattuaan Cherbourgissa merivoimien näytöstä ja asukkaiden "Vive La Russie" ja "Vive l'armée" -huutoja Le Temps'n toimittaja siirtyy Cherbourgin illallisille:

Le dîner qui sera offert par le président de la République sera servi dans salle á manger installée à gauche du hall. La table d'honneur, qui comporte quinze couverts, est surélevée de vingt centimètres environ. Deux autres tables de trente couverts sont disposées perpendiculairement à la table d'honneur, la décoration est volontairement très sobre. Pas un drapeau. Une semi-douzaine de panoplies d'armes anciennes se détachent, éclarées par des lampes à incandescence sur le fond vert sombre des tentures.(Le Temps 5.10.1896).

Lehtiartikkelissa kuvaillaan tarkasti salin koristeita, kuten Napoleon I:n ryöstämiä englantilaisia kunniamiekkoja, joissa teksti "Honni soit qui mal y pense", sekä viereisen, diplomaattisalin gobeliinia, johon on kuvattu Don Quijoten seikkailuja (ibid.).

Valtiovierailun päivinä Le Temps raportoi keisariparin vierailun yksityiskohtaisesti etusivullaan, samassa lehdessä mainostanut Le Gaulois taas jakoi viiden päivän numeronsa ilmaiseksi. Le Temps'n otsikko on alati sama: "Les souverains russes en France". Mihin 24-vuotias Aleksandra ja 28-vuotias Nikolai II menivätkin, kaikkialla hurrasivat väkijoukot. Lehdistössä annettiin kansalle tarkat tiedot vierailun kulusta, aikatauluista ja eristettävistä alueista. Esimerkiksi Le Temps julkaisi vierailuohjelmansa jo 13.9, ohjeet Pariisin tiettyjen katujen koristelusta sunnuntaina 20. syyskuuta ja tarkemman Pariisin-ohjelmansa 27.9. Keskiviikkona lokakuun 7. päivänä Aleksandra ja Nikolai II kävivät ensin Notre-Damen kirkossa. Seuraavaksi olivat vuorossa Oikeuspalatsi ja Panthéon, jossa Nikolai II kurkisti Venäjän valloittajan, Napoleon I:n hautaan. Panthéonista matka jatkui Invalidikirkkoon ja viimein Seinen rannalle. Ranskalainen testamentti kuvaa Atlantiksen konkreettista rakentamista kertojan ja hänen sisarensa silmien edessä:

Nikolai tarttui kultaiseen muurauslastaan ja levitti laastia suurelle graniittipaadelle, Aleksanteri III:n sillan ensimmäiselle kivelle. Ja hän ojensi lastan Félix Faurelle: "Teidän vuoronne, herra presidentti!" Ja Seinen pintaan vaahtopäät nostattava vapaa tuuli vei mennessään kauppaministerin sanat, jotka tämä lausui kuuluvasti taistellen lippujen läpsyntää vastaan:

- Teidän majesteettinne! Ranska on halunnut omistaa Teidän jalon isänne muistolle yhden pääkaupunkinsa suurista monumenteista. Tasavallan hallituksen nimissä minä pyydän Teidän keisarillista majesteettianne vahvistamaan tämän kunnianosoituksen muuraamalla tasavallan presidentin kanssa ensimmäisen kiven Aleksanteri III:n siltaan, joka on liittävä Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyyn; pyydän näin suomaan tälle sivistyksen ja rauhan mestariteokselle korkean siunauksen ja keisarinnan hurmaavan suojeluksen(39/51).

Peruskivi Aleksanteri III:n siltaan muurattiin 7.10.1896. Samana päivänä Le Temps kirjoitti:

La cérémonie de la pose de la première pierre du pont Alexandre-III a lieu au moment où nous écrivons ce lignes. On trouvera dans nos nouvelles de la dernière heure des reseignements sur cette cérémonie. Voici le description de la carte d'entrée qui a été envoyée par le ministre du commerce et qui est l'æuvre de M. Paul Merwart, peintre de l'Etat: une femme symbolisant la France tient d'une main les deux drapeaux et de l'autre élève une branche d'olivier.

A ses pieds, une petite Mercure, personnifiant le commerce, et deux autres enfants gravant sur un écusson le mot: Pax.

Au premier plan, la pierre fondamentale, avec marteau et truelle, encadrée de palmes, oliviers et lauriers.

Enfin, un génie soulève le voile qui découvre la perspective de l'emplacement destiné au futur pont Alexandre-III.

Andreï Makinen kertoja kuitenkin jatkaa:

Presidentti ennätti tuskin koskettaa lastalla graniittipaatta kaksi vertauskuvallista kertaa, kun tapahtui jotakin uskomatonta. Tyyppi joka ei kuulunut keisarin seurueeseen eikä ranskalaisten vallanpitäjien joukkoon nousi hallitsijaparin eteen, sinutteli tsaaria ja suuteli tsaaritarta kädelle kuin ainakin maailmanmies! - -

- - Kuokkavieraan sanat voittivat niin välimatkan menneisyyteen kuin meidän ranskantaitomme puutteetkin ja kävivät taas selkeiksi. Kiihkeinä me kuuntelimme niiden kaikua:

Aleksanterin poika, tsaari Venäjänmaan,
On Ranskaan saapunut matkallaan.
Sinä - sallithan - kielin jumalten
Olet toivottu juhlaamme juhlien.

Huh! että me huokaisimmekin helpotuksesta. Röyhkeä suunsoittaja olikin runoilija, jonka nimen Charlotte kertoi meille: José Maria de Hérédia! (39-40/51-52).

José Maria de Hérédia (1842-1905) kuului Leconte de Lislen, Armand Sully-Prudhommen ja monien muiden kanssa parnassolaiseen koulukuntaan. Hérédia kirjoitti pääasiassa sonetteja, ja hänen pääteoksensa Les Trophées ilmestyi vuonna 1893. Ranskalaisen testamentin kertoja järkyttyy runoilijan röyhkeydestä: de Hérédia sinuttelee Nikolai II:a ja suutelee Aleksandraa. Kuvaus on osittain totta, runoilija todellakin sinutteli keisariparia. Mainitussa tilaisuudessa puhui kauppaministeri (ministre du commerce) Henry Boucher. Osia puheesta siteerataan sanatarkasti myös Makinen romaanissa, vaikka "vapaa tuuli" ei viekään hänen sanojaan (39/51). Puheensa päätteeksi hän antoi Comédie-Françaisen näyttelijälle, Paul Mounet'lle luettavaksi viisitoistasäkeistöisen runon, jonka oli kirjoittanut Ranskan akatemian jäsen José Maria de Hérédia. Ranskalainen testamentti, täsmällisemmin sanottuna Le testament français, lainaa säkeistöt 1, 2, 3, 5, 6, 7, 10, 11 ja 12. De Hérédia kirjoitti kaksi "herooista säejaksoa", joista myöhempi, "La France en fleurs", omistettiin tsaarittarelle vuonna 1901 (Ibrovac 1923, 171; ks. myös de Heredia 1926, 213-216). Runoilija ei ollut paikalla eikä siis suudellut tsaaritarta, mutta viime vuosisadan lopun sinuttelu tapahtui arrogantisti (säkeistö on sama kuin edellä):

SALUT A L'EMPEREUR

Pax et Robur

Très illustre Empereur, fils d'Alexandre Trois!
La France, pour fêter ta grande bienvenue,
Dans la langue des Dieux par ma voix te salue,
Car le poète seul peut tutoyer les rois.

Kerrotaan, että Nikolai II:lle sinuttelu oli yllätys, mutta ensimmäisen säkeistön viimeisen säkeen jälkeen keisari jo hymyili (Ibrovac 1923, 171).

Sana 'Pax' viittaa, kuten Le Temps'n kuvauksesta kävi ilmi, pieniin patsaisiin, jotka pitävät vinjettiin kirjoitettua tekstiä käsissään. 'Robur' lukee muurausseremoniassa olleessa pienessä kirveessä. Le Temps'n 7.10.1896 ilmestyneessä numerossa on piirros ja tietenkin yksityiskohtainen kuvaus muurauksessa käytetyistä työkaluista.

Aleksanteri III:n sillan peruskiven muurauksen jälkeen vieraat menivät Hôtel des Monnaies'n tiloihin, josta siirryttiin viereiseen Ranskan akatemiaan (palais d'Institut) katsomaan sanakirjan tekoa. Ranskalaisessa testamentissa kerrotaan, kuinka tsaarittareen on kiinnitetty huomiota vierailun aikana vähemmän mahtipontisesti kuin hänen mieheensä. Suhtautuminen on ollut kuitenkin sitäkin kohteliaampaa. Paikalla on pelkkiä kärttyisiä vanhoja ukkoja, akatemian jäseniä. Ja pian happaman näköinen akatemian esimies nousee ja aloittaa puheensa:

- Teidän majesteettinne keisari ja keisarinna! Melkein kaksisataa vuotta sitten Pietari Suuri saapui yllättäen paikkaan missä akatemian jäsenet kokoontuivat, ja jopa puuttui heidän töihinsä... Teidän majesteettinne tekee tänään vielä enemmän: hän lisää kunniaa kunniaan tulemalla seurassa (ja kääntyen keisarinnan puoleen): Madame, Teidän läsnäolonne tuo meidän vakaviin istuntoihimme jotakin hyvin epätavallista... Teidän viehätysvoimanne. - -

- Sallitaanko minun sanoa? Tämä hyväntahdon ele ei ole osoitettu ainoastaan akatemialle, vaan myös meidän kielellemme... joka ei ole teille vieras kieli, mistä voimme aistia halun päästä läheisempään yhteyteen ranskalaisen maun ja hengen kanssa. (43/55-56).

Puheen esitti akatemian esimies, "kunnianarvoisa monsieur Legouvé". Puheen jälkeen lausuttiin François Coppéen ylevähenkinen runo "A leurs majestés - L'empereur et l'impératrice de Russie", johon Ranskalaisen testamentin kertoja ei viittaa lainkaan. Runoilija Coppéen Le Gaulois'han kirjoittava "hysteerinen kynä" oli myös osatekijä Nikolai II:n kansansuosiolle Ranskassa (Brogan 1967, 318). Kertojalle akateemikon puhe on hyvin tärkeä, koska "meidän kielemme, joka ei ole vieras kieli", osoittautuu Atlantiksen avaimeksi. Ranskan akatemian autoritaarista vaikutusta ja siihen kohdistuvaa pelkoa sivutaan Ranskalaisen testamentin kolmannessa motossa, jossa lainataan Alphonse Daudet'n (1840-1897) teosta Trente ans à Paris (Daudet'n teoksen oikea nimi on Trente ans de Paris - à travers ma vie et mes livres, 1888).

Alphonse Daudet'n omaelämäkerrallisessa teoksessa kirjailija tapaa eräänä sunnuntaipäivänä toisen kirjailijan, venäläisen Ivan Turgenevin (1818-1883). Kuvaus on hauska. Gustave Flaubert kysyy portilla Daudet'lta, tunteeko hän Turgenevin, ja odottamatta vastausta työntää vieraan salonkiin, jossa venäläinen lepää divaanilla kuin boa (Daudet 1889, 323-324). Myöhemmin Daudet jatkaa, hieman toisin sanoin kuin Ranskalaisen testamentin motto (johon selvyyden vuoksi on lisätty yksi sana: "je questionnai l'ecrivain russe" - - ):

Justement, ce dimanche-là, il n'y avait personne chez Flaubert et notre tête-à-tête se prolongea. Je q[u]estionnai l'ecrivain sur sa méthode de travail et m'etonnai qu'il ne fît pas lui-même ses traductions, car il parlait un français très pur, avec un soupçon de lenteur, à cause de la subtilité de son esprit.

   Il m'avoua que l'Académie et son dictionnaire le gelaient. Il le feuilletait dans le tremblement, ce formidable dictionnaire, comme un code où seraient formulés loi les mots et les châtiments des hardiesses (Daudet 1889, 328; kursivointi minun).

Daudet kiinnittää huomionsa myös venäläisen kirjailijan luonteenlaatuun: "Ce sont les steppes de Russie qui ont épanoui les sens et le cæur de Tourguéneff. On devient bon à écouter la nature, et ceux qui l'aiment ne se désintéressent pas des hommes. De là cette douceur apitoyée, triste comme un chant de moujik, qui sanglote au fond des livres du romancier slave." (ibid. 325-326). Samoja aro-musikka-slaavi -akselin myyttejä Ranskalainen testamenttikin ylläpitää.

Palatakseni valtiovierailuun, keisaripari vastaanottajineen siirtyi akatemiasta ja Ivan Turgenevin kovasti pelkäämän sanakirjan teosta Élysée-palatsiin.

Makinen romaanin alussa Élysée-palatsin tapahtumat ovat hyvin keskeisiä kertojalle ja tämän sisarelle. Palatsi vastaa suomalaista Presidentinlinnaa, ja itse seremoniat pidettiin vuoden 1889 maailmannäyttelyn juhlistamista varten perustetussa Salle des Fêtes'essä. Aleksandra ja Nikolai II sekä Félix Faure seurueineen ovat saapuneet Cherbourgista Pariisiin. Gaalaillallisten kunniapöydässä (table d'honneur) istuivat keisaripari, presidentti sekä kenraali Boisdeffre, jonka rooli oli tietenkin ulkopoliittinen. Kertoja kuvaa, kuinka presidentti Félix Faure nousee, kohottaa lasinsa ja lausuu keisariparille:

- Teidän majesteettinne läsnäolo on koko kansan osoittaessa suosiotaan sinetöinyt siteet, jotka yhdistävät meidän kaksi maatamme sopuisaan työskentelyyn ja molemminpuoliseen tulevaisuudenuskoon. Mahtavan keisarikunnan ja uutteran tasavallan liitto... Jota vahvistaa koeteltu uskollisuus...(37/48).

"Koeteltu uskollisuus" saattaa viitata kahtaalle. Yhtäältä Venäjän revanssiin 1870-luvun Pariisin kongressin ratkaisujen ja Krimin sodan suhteen. Venäjä, niin kuin ei muukaan Eurooppa, puuttunut tuolloin Ranskan asioihin: Ranska oli täysin yksin. (Bainville 1942, 431). Toinen mahdollisuus on ajankohdaltaan varhaisempi, nimittäin Napoleon Bonaparten kesäkuussa 1812 alkanut sotaretki Venäjälle. Ranska ja Aleksanteri I:n Venäjä olivat Tilsitissä vuonna 1807 solmineet samantapaisen "ystävyysliiton" kuin vuonna 1891. Liitto on lainausmerkeissä siksi, että sillä pakotettiin Venäjä mukaan Iso-Britannian vastaiseen taloussotaan eli mannermaansulkemukseen vuosina 1806-1814.

Illallinen päättyy Venäjän kansallislauluun, kun taas oopperan gaalajuhla päättyy tavalla, joka liittää sen samaan yhteyteen Aleksanteri III:n käyttäytymiseen Kronstadtissa. Ranskalaisessa testamentissa kerrotaan, kuinka "orkesteri esityksen päätyttyä ryhtyi soittamaan Marseljeesia, tsaari kääntyi presidentin puoleen ja ojensi tälle kätensä" (37/48). Edellä mainitut tapahtumat ovat totta, ja romaanin kertoja lainaa Félix Faurea sanatarkasti, vaikka jättääkin ensimmäisen lauseen pois.[37] Päivämäärä oli 7. lokakuuta. Le Temps (8.10.1896) kuvailee propagandistisen mutta tunteiden kyllästämän tapahtuman. Se mitä tsaari sanoi Félix Faurelle, jäänee arvoitukseksi:

- - Après l'hymne russe, l'orchestre joue la Marseillais. Pendant l'execution de notre hymne national, l'empereur se tourne tout à coup en souriant vers M. Faure, lui dit quelques mots rapides et lui tend la main; le président lui donne la sienne que l'empereur serve à plusieurs reprises fortement. Cette scène a vivement impressionné l'assistance. - -

Un sentiment de véritable satisfaction est peînt sur le visage de l'empereur.

Oopperassa esitettiin ranskalaisen Charles Gounod'n (1818-1893) Faust. Jules Barbierin ja Michel Carrén Margueriten eli Margaretan hahmoon keskittyvä libretto perustui Goethen Faust-näytelmän (1808) ensimmäiseen osaan. En toista tunnettua tarinaa tässä, vaan käsittelen romaanin kertojan siteeraamaa kohtaa. Sivulla 93 (118) on lause "Faustin kaikuva baritoni täytti salin: 'Salli minun, salli minun kasvojasi katsoa...' ja kattokruunu putosi". Tohtori Faust ei tosin ole baritoni, hän on oopperan ainoa tenori - Mephistopheles on bassobaritoni, Margueriten veli ja Wagner ovat kumpikin baritoneja ja nuori Siebel laulaa sopraanolla. 1500-luvun Saksaan sijoittuvan oopperan kolmas näytös tapahtuu Margueriten kodin puutarhassa. Kattokruunu ei putoa missään vaiheessa, vaikka sellaisen kuvan Ranskalaisesta testamentista saa, enkä tiedä, missä kattokruunu ylipäänsä putoaa. Kymmenennessä näytöksessä Mephistopheles katoaa varjoon ja Marguerite yrittää hyvästellä tohtori Faustin, joka estelee (kursivointi minun):

Quoi! je t'implore en vain!
Attends! laisse ma main s'oublier dans la tienne!
(S'agenouillant devantMARGUERITE.)
Laisse-moi, laisse-moi contempler ton visage
Sous la pâle clarté
Don't l'astre de la nuit, comme dans un nuage,
Caresse ta beauté!...[38]

Myöhemmin, kolmannen näytöksen 12. kohtauksessa, Faust työntyy Margueriten paviljongille ja tarttuu tätä kädestä: he saavat toisensa.

Ranskalaisen testamentin mukaan keisaripari vieraili myös Comédie-Françaisessa. Kertoja on päässyt Aleksandran ja Nikolai II:n aitioon katsomaan Musset'n Lemmenoikkua, katkelmia Cidistä sekä Oppineiden naisten kolmatta näytöstä (7.10.1896 ilmestyneen Le Temps'n ohjelman mukaan kyseessä oli Oppineiden naisten neljäs näytös). Alfred de Musset'n (1810-1857) Lemmenoikku (Un caprice) esitettiin ensimmäisen kerran Pariisissa vuonna 1847; teokseen oli ihastunut ranskalainen näyttelijätär, joka oli nähnyt sen Pietarissa ja luullut venäläiseksi, ja kun alkuteokseksi paljastui Musset'n Un caprice, pariisilaisesityksen jälkeen kirjailijan draamarunoilijan taidot huomattiin (Schück 1961b, 140). Corneillen vuonna 1637 ilmestynyt Le Cid on yksi Ranskan klassismin arvostetuimmista teoksista. Oppineet naiset (Les Femmes savantes, 1672) on Molièren (1622-1673) aleksandriiniin kirjoitettu näytelmä, joka oli hänen viimeinen satiirinsa "salonkien sinisukista" (Heiskanen-Mäkelä 1989, 185).

Kertoja kuvailee esiripun nousun jälkeiset tapahtumat:

Koko näyttelijäseurue seisoi lavalla juhla-asuissaan. Seurueen vanhin astui eteen, kumarsi ja puhui maasta, jota emme heti tunnistaneet:

Kaunis on tämä maa,
Sen taivaanranta rajaton.
Sielu sen mullan kukittaa,
Maa suurempi huomenna on.
 
Viljapelloilla hehkuvat tähkäpäät,
Lumivalkeat kentät kun saapuvat jäät.
Niitä sotilaat, kohtalo vartioi,
Sato kultainen maassa näin kasvaa voi!

Ensimmäistä kertaa elämässäni minä katselin kotimaatani ulkoapäin, aivan kuin en enää kuuluisikaan sinne. Minut oli siirretty suureen eurooppalaiseen pääkaupunkiin, missä käännyin tarkastelemaan oman maani valtavia vehnäpeltoja ja lumisia tasankoja kuun loisteessa. Näin Venäjän ranskalaisesti. Olin muualla. Poissa venäläisestä elämästäni. Ja ristiriita oli niin kipeä ja samalla haltioittava, että jouduin sulkemaan silmäni. (44/57-58).

Säkeet ovat akatemian jäsenen Jules Claretien neliosaisesta teoksesta "Compliment", jonka ensimmäisen osan kertoja siteeraa. Säkeet lausui tunnettu näyttelijä Jean Mounet-Sully.

Le Temps tai mikään muu käytettävissäni oleva lähde ei mainitse, miksi keisariparille esitettiin juuri edellä mainittuja teatterikappaleita ja kuka ne oli valinnut.

Makinen kertoja matkaa Ranskan historiassa parhaimmillaan tuhannen vuoden taakse. Toinen miltei yhtä vanha seikka on maininta Aleksanteri Nevskistä. Aleksandran ja Nikolai II:n Ranskan-vierailun yhteydessä kerrotaan Sainte Chapellen kirjeistä. Charlotte sanoo pergamentille kirjoitettujen kirjeiden laatijan olleen venäläinen Anna Jaroslavna, Ranskan kuningatar ja Henrik I:n puoliso. Robert Hurskaan jälkeen Henrik I (1008-1060) oli Ranskan kuningas vuosina 1031-1060, ja hänen vaimonsa Anna Jaroslavnan isä oli Kiovan suuriruhtinas Jaroslav I Viisas, joka nousi valtaan isänsä Vladimirin jälkeen vuonna 1015. Hän kuoli vuonna 1054.

Ranskalaisen testamentin kertojalle "hetkittäiset ajankuvat Atlantiksesta eivät enää" riitä, vaan hän haluaa tutustua historian syvällisesti:

Kiertelin vanhan [kaupungin]kirjastomme sopukat yrittäen selvittää, miksi Henrik I ja venäläinen ruhtinatar Anna oli järjestetty avioliittoon. Halusin tietää, mitä Annan isä. kuuluisa Jaroslav Viisas, oli lähettänyt myötäjäisiksi. Ja miten hän oli onnistunut järjestämään Kiovasta hevoslaumoja ranskalaiselle vävylleen, jonka kimppuun sotaisat normannit hyökkäilivät. Ja miten Anna Jaroslavna vietti päivänsä keskiaikaisissa synkissä linnoissa, joissa kaipasi venäläistä saunaa... (122-123/155).

Aleksanteri Nevskiä (1220-1263) koskeva lausunto on lyhyt ja melko merkityksetön, ja se liittyy saksalaisten hyökkäyksiin Venäjää vastaan "seitsemän vuosisadan takaa" (42/54-55). Kertoja viittaa ruhtinas Aleksanteri Nevskin voittoon Saksalaisen ritarikunnan joukoista Peipusjärven (Peipsijärvi) jäällä vuonna 1242. Näiden kalparitareiden lyömisestä hänet julistettiin kansallissankariksi ja pyhimykseksi. Lisänimensä Andreï Makinen kotikaupungin Novgorodin puolustaja Aleksanteri oli saanut Eerik Eerikinpojan lähettämien ruotsalaisten peittoamisesta Nevajoen jäällä vuonna 1240.

Juhana Pelottomasta ja Orléansin herttuasta Ludvigista puhutaan Ranskalaisessa testamentissa kolmesti. Kertojan isoäiti kertoo murhasta kuullessaan sadepisaroiden ropinan saranzalaisen izban ovikatoksen alla, toinen maininta suhteutetaan kertojan uteliaisuuteen ja kolmannen kerran tilanteessa, jossa osan illuusioistaan menettänyt kertoja tietää tapahtumien taustat.

- Samanlaisessa sateessa Pariisissa minä huomasin erään talon kosteassa seinässä kirjoituksen, se oli allée des Arbalétriersillä. Äiti ja minä olimme turvassa ovikatoksen alla ja odotellessamme sateen loppumista meillä oli silmiemme edessä muistolaatta: Tällä kujalla Juhana Peloton, Burgundin herttua, murhasi Orléansin herttua Ludvigin, kuningas Kaarle VI:n veljen, joka oli Barbetten palatsista marraskuun 23. ja 24. päivän välisenä yönä vuonna 1407. Herttua oli tulossa kuningattaren, Baijerin Isabellan luota... (98-99/124-125).

En enää tyytynyt traagiseen tarinaan Orléansin herttuan kuolemasta kauniin Isabellan ikkunoiden alla. Ei, nyt minä ryhdyin ajamaan takaa hänen murhaajaansa, Juhana Pelotonta, jonka sukutaustasta piti ottaa selvää; piti todistaa hänen urotyönsä sodassa, rekonstruoida vaatteet ja aseet, sijoittaa paikalleen läänitykset... (123/155-156).

- - Charlotten ääni toi mieleen automaatin. Sieppasin lennosta sen henkilön nimen, jota hän oli juuri muistellut, ja aloin puhua. Juhana Peloton ja hänen häpeällinen salaliittonsa englantilaisten kanssa. Pariisi, missä verenhimoiset tappajat ryhtyivät "vastavallankumouksellisiksi", ottivat vallan käsiinsä ja surmasivat Burgundin vihollisia tai sellaisiksi väitettyjä. Ja hullu kuningas. Ja hirsipuut Pariisin toreilla. Ja sudet kiertelemässä sisällissodan runteleman kaupungin laidoilla. Ja Baijerin Isabellan uskomaton petos, kun hän meni Juhana Pelottoman puolelle eikä tunnustanut kruununperijää vaan väitti, ettei tämä ollut kuninkaan poika. Niin, meidän lapsuutemme kaunis Isabella...

Yhtäkkiä minulta loppui ilma, olin tukehtua omiin sanoihini, minulla oli liian paljon puhuttavaa.

Hetken vaiettuaan isoäiti nyökkäsi ja sanoi hyvin vilpittömästi:

- Olen iloinen että sinä tunnet noin hyvin historiaa!

Mutta olin silti erottavinani hänen varmasta äänestään taka-ajatuksen: "On hyvä tuntea historiaa. Mutta kun minä puhuin Isabellasta ja Arbalétriersin puistokadusta sinä syysyönä, minä ajattelin jotakin aivan muuta..." (134/170-171).

Orléansin herttua Ludvigin murha on selvin osoitus kertojan historiantajun kehittymisestä. Se kulkee rinnan kasvamisen kanssa: historia ei merkitse kaikille pelkkiä tosiasioita - se voi olla omaan kokemukseen liittyvää.

Kertojan niin hyvin tunteman murhan tausta on mutkikas. Jacques Bainville (1942, 89-91) kertoo, kuinka kaksitoistavuotias Kaarle VI (1380-1422) oli lähdössä taltuttaman kapinaan nousseita Montfortin englantilaisia, kunnes sai "mielipuolisuuden puuskan Mans'in metsässä 1392". Verojen ja maaomistusten vuoksi Pariisissa syntyi rauhattomuuksia, maaseutukaupungit nousivat vastarintaan ja kapinoivat flaamilaiset nujerrettiin armeijan voimin. Myöhemmin Pariisin yliopisto sekaantui kirkon hajaannukseen kääntyessään molempien paavien puoleen. Jaetun paavinvallan synnyttyä yliopisto ilmoitti, ettei kukaan saanut totella kumpaakaan heistä. Monarkia kannatti Avignonin paavia, ja saman politiikan edustaja oli mielipuolen kuninkaan veli Orléansin herttua Ludvig, valtionhoitajaneuvoston jäsen, Englannin vastainen Ranskan edun ajaja. Flaamilainen Juhana Peloton eli Burgundin herttua ajoi Flandersin ja Alankomaiden asiaa, joten hän ei ollut ranskalainen eikä ranskalaismielinen. Orléansin ja Burgundin herttuat taistelivat vallasta, hallituksessa burgundilaiset johtivat käytännössä Ranskaa, mutta Ludvig valtasi Luxemburgin, josta käsin kykeni valvomaan Alankomaita. Niinpä uhattu Burgundin herttua antoi surmata serkkunsa eräänä iltana 1407 Pariisissa. Murha jakoi Ranskan kahtia ja johti sen sisällisotaan.

Ranskalainen testamentti puhuu petollisesta ja kauniista Isabellasta, mutta Bainville (ibid. 94) mairittelee häntä vähemmän kertoessaan, että Juhana Pelottoman "rikostoveri", kuningatar Isabella oli "lihava ja häikäilemätön baijerilainen". Vuonna 1419 Juhana Peloton murhattiin.

   Historiallisten tapahtumien ohessa kertojaa kiinnostavat ranskalaiset kirjailijat. He edustavat kulttuuria, jonka perillinen hän luulee olevansa. Samoin kertojaa kiihottavat Père-Lachaisen hautausmaan nimi sekä Pariisin katakombit, jotka yhdistyvät Pariisin kommuunin tapahtumiin. Charlotten siperialainen matkalaukku tuntuu kertojasta "isolta pommilta", koska se sisältää lehtileikkeitä lakoista, attentaateista ja taisteluista barrikadeilla (94/118-119). Kuunnellessaan Charlotten tarinoita ja lueskellessaan lehtijuttuja historia siirtyy kertojan mielikuvituksessa nykyaikaan. Kerronnassa tämä siirtymä tapahtuu paljolti tempusten vaihtelun deiktisten elementtien avulla eli kieliopin keinoin.

Kertojan varttuessa kiinnostus historiaan syventyy mellakoiden ja sotien ohessa myös kirjallisuudenhistoriaan, jota hän tuntee hiukan jo lapsuusiässä kuulemiensa runojen ja kertomusten perusteella.

Ranskalaisessa testamentissa mainitaan suuri joukko ranskalaisia kirjailijoita, joilla kaikilla on enemmän tai vähemmän implisiittinen rooli koko romaanin rakentumisessa ja järjestymisessä tarinajaksojen sarjaksi. Mainittuja kirjailijoita ovat esimerkiksi Markiisi de Sade, Voltaire, Restif de La Bretonne, Charles Baudelaire, André Gide, Théophile Gautier, Honoré de Balzac[39], Hector Malot, Leconte de Lisle, Vladimir Nabokov, Mihail Lermontov sekä Aleksandr Soltšenitsyn. Useimmat näistä kirjailijoista jäävät pelkiksi maininnoiksi. Kertoja saattaa mainita vain nimen, toisinaan nimen ja sitaatin[40]. Nämä kirjailijat ovat jokseenkin tunnettuja, toisin kuten esimerkiksi Restif de La Bretonne, joka on marginaalisuudessaan kiinnostava tapaus kirjallisuudenhistoriassa. Hänestä voisi puhua enemmänkin, mutta Ranskalaisessa testamentissa hänestä on vain lyhyt maininta: "Suuret ranskalaiset klassikot olivat hyllyssä; muutamaa kuuluisaa henkipattoa [proscrits] kuten Restif [Rétif] de La Bretonnea, markiisi de Sadea tai Gideä lukuun ottamatta he yleensä olivat säästyneet sensuurilta" (123/156). Romaanissa esiintyy myös tuntemattomia nimiä. Tällainen on "Spivalski-raukka". Spivalskista en ole löytänyt mitään tietoja, mutta häntä tutkitaan jatkossa toisesta näkökulmasta.

Joseph de Maistrella, Victor Hugolla, Guy de Maupassant'lla ja Gerard de Nervalilla on Ranskalaisessa testamentissa suurempi merkitys sekä kertojan kehityksen että romaanin tematiikan kannalta. Marcel Proust esiintyy tässä tutkimuksessa muuten, joten häntä en aio käsitellä erikseen. Sen sijaan tutkin hiukan kertojan keräämiä henkilöanekdootteja. Ranskalaisessa testamentissa kerrotaan myös George Sandin vesipiipusta ja hänen petoksestaan lääkärin kanssa (123/156). Sivuutan tämän kirjallisuudenhistorian episodin, George Sandin ja Alfred de Musset'n yhteisen Italian-matkan (vuonna 1834). Sen aikana Sand rakastui Pietro Pagelloon, sekä Musset'ta että Sandia hoitaneeseen nuoreen venetsialaiseen lääkäriin (ks. esim. Schück 1961b, 159).

Kuten on tullut ilmi, Ranskalaisen testamentin alussa on kolme mottoa. Marcel Proustin ja Alphonse Daudet'n tuotannosta lainatut sitaatit olen jo käsitellyt, joten jäljelle jää Joseph de Maistre. Motto on otettu teoksesta Les soirées de Saint-Pétersbourg - ou entretiens sur le gouvernement temporel de la Providence (suivies d'un traité sur les sacrifices). Kirja ilmestyi postuumina vuonna 1821.

Joseph de Maistre syntyi Savoijissa vuonna 1753. Hänen isänsä oli senaatin puheenjohtaja, ja kun Ludvig XVI:n Ranskasta vallankumous levisi Savoijiin, Joseph de Maistre, nyt itsekin senaatin puheenjohtaja, pakeni Sveitsiin vuonna 1792. Kymmenen vuotta myöhemmin hän siirtyi Sardinian kuninkaan lähettilääksi Pietariin, mistä hän palasi Pariisiin vuonna 1817. (Ks. esim. Schück 1961a, 345). Les soirées de Saint-Pétersbourg kertoo heinäkuussa 1809 kokoontuneesta seurueesta, josta yksi on Pietarin senaatin jäsen de T***, toinen ritari de B*** ja kolmas kertoja itse, "comte", eli kreivi. He keskustelevat Nevajoella kelluvassa aluksessa. Puheet käsittelevät teologisia, teologis-filosofisia, filologisia, poliittisia sekä historiallisia aiheita. Antiikin auktoriteetteja siteerataan runsaasti, keskustelijat ovat ilmeisen oppineita, kuten Joseph de Maistre oli itsekin: hän on kääntänyt mm. Plutarkhosta (ks. kustantajan esipuhe: de Maistre sine anno, XII-XIII). Ranskalaisen testamentin motto löytyy "Neljännestä keskustelusta" (Quatrième entretien), jossa ritari vastaa kreivin pitkiin puheisiin jumalasta ja siitä, kuinka jumala sanoi luoneensa ihmisen omaksi kuvakseen ja kuinka hänen henkensä leijuu kaikkialla (de Maistre oli itse sitä mieltä, että esimerkiksi valtiomuoto kuuluu pohjimmiltaan jumalan maailmansuunnitelmaan; Schück 1961a, 346). Ritari kertoo, ettei pilkkaa pappiaan, joka uhkailee seurakuntaansa rakeilla ja noella; sen sijaan ritari maailmanjärjestystä tarkkaillessaan toteaa sen olevan riippumaton fyysisistä ilmiöistä, esimerkiksi juuri rakeista ja noesta tai muista vitsauksista. Hän ei ymmärrä juurikaan sitä, kuinka pienten ja köyhien ihmisten rukouksilla ja pyynnöillä olisi jokin vaikutus näihin ilmiöihin. Esimerkiksi ritari ottaa sähkön, joka on tärkeä kuten tuli tai valo. Kuinka maailma voisi tulla toimeen ilman sähköä tai ukkosta? Ritari jatkaa myöhemmin, ettei tahdo kohdistaa argumentointiaan kiistanalaisiin ideoihin, joita kreivi hänen mielestään esitti, vaan kysyä, olisiko siis tarpeen pyytää salamaa sivistämään itseään, tiikereitä kesyyntymään ja tulivuoria olemaan pelkkiä juhlavalaistuksia? (de Maistre sine anno, 185-186). Sitten ritari jatkaa lauseella, joka on Ranskalaisen testamentin motto: "Anooko siperialainen taivaalta oliiveja tai provencelainen karpaloita?"[41] (suomennos Annikki Sunin). Kenties tämä motto tahtoo viestittää, että on olemassa ilmiöitä, joille ei voi mitään. Ehkä sellaisia ovat - laajentaakseni melkoisesti moton teemaa - syntyperä, äidinkieli, kasvatus, elinolosuhteet, yhteiskuntajärjestys, kotimaa ja historia.

Victor Hugo (1802-1885) on Makinen romaanissa kolmesti läsnä. Ensimmäisen kerran mainitaan hänen läpimurtonäytelmänsä Hernani. Sen myrskyisä ensiesitys oli helmikuun 25. päivänä 1830. Katsomassa oli esimerkiksi Théophile Gautier pitkine tukkineen ja punaisine liiveineen; hän myös kirjoitti tapauksesta "usein siteeratun kuvauksen", kuten Schück toteaa (1961b, 70). Samaa lähdettä käyttää myös J. V. Lehtonen väitöskirjansa alussa (1913, 1-2; ks myös Schück 1961b, 107):

Théophile Gautiersta, hänen elämästään, hänen taiteellisista periaatteistaan, hänen tavoistaan on aikojen kuluessa syntynyt useita toinen toistaan kummallisempia ja keskenään ristiriitaisia legendoja.

Varhaisin ja kuuluisin niistä on "punaisten liivien" historia. Kun Hernanin torvi kajahti, kehoittaen nuorisoa nousemaan taisteluun vapauden, yksilöllisyyden ja runouden puolesta, tahtoi Gautierkin, hurjistunut hugolainen, kunnioittaa Hernanin ensi esitystä jollakin "toilette d'apparat"lla ja jo sen värillä osoittaa rakastavansa "la vie, la lumière, le mouvement, l'audace de pensée et d'exécution". Ja kun hän läpi koko elämänsä ihaili ennen kaikkea "le rouge et la pourpre, l'or et le marbre", ja kun hänestä siihen aikaan oli vain kahta lajia ihmisiä, "flamboyants" ja "grisâtres", tilasi hän räätäliltään, tämän suureksi kauhistukseksi, hänen itsensä keksimän mallin mukaiset tulipunaiset liivit tai oikeammin "un pourpoint taillé dans la forme des cuirasses de Milan ou des pourpoints des Valois busqués en pointe sur le ventre en formant arête dans le milieu". Sen väri vivahti hieman purppuraan, jott'ei sillä olisi ollut mitään poliittista sivumerkitystä - -. - - Arvaahan sen, että mies tällaisessa sotavarustuksessa havaitsi rohkeutensa sydämessään, kuten hän sanoo "un sauvage désir de lever leur scalp avec notre tomahawk pour en orner notre ceinture".[42]

Ranskalaisessa testamentissa kerrotaan Hugoa koskeva anekdootti, jota en ole löytänyt tarkistamistani Hugo-monografioista:

- - Victor Hugo tapasi Leconte de Islen [mm. Hugon lehtiarvostelija] erään puiston lehvästön alla. "Tiedättekö mitä olin ajattelemassa?" patriarkka kysyi. Ja puhetoverin hämmentyessä hän julisti mahtipontisesti: "Ajattelin että mitä sanoisin Jumalalle, kun minä ehkä hyvinkin pian saavun hänen valtakuntaansa..." Ja silloin Leconte de Isle vakuutti ironisesti mutta samalla kunnioittavasti: "No voi, tehän sanotte hänelle 'rakas virkaveli'... (124/156-157).

Kolmas ja tärkein Victor Hugoa koskeva maininta on tarina teloitusryhmän eteen joutuvasta pojasta. Kertoja on koulutoverinsa Paškan kanssa kalassa. Paška putoaa avantoon, kuten usein ennenkin, ja kertoja auttaa hänet pois. Lämmitellessään toverinsa kanssa puolilaholle veneenpohjalle kyhätyllä nuotiolla kertoja muistaa erään kauan sitten kuulemansa tarinan Victor Hugon runosta:

Sotilaat olivat teloittamassa kansannousuun osallistuneita kapinallisia tuhottujen barrikadien äärellä, jossakin päin Pariisia, missä katukivet olivat siitä erikoisia että ne varsin vikkelästi muuttuivat varustuksiksi. Raaka ja armoton rutiiniteloitus. Miehet asettuivat selkä seinää vasten, tuijottivat hetken rintaansa tähtäävien kiväärien piippua, kohottivat sitten katseensa keveinä kulkeviin pilviin. Ja kaatuivat. Toverit astuivat heidän tilalleen sotilaiden eteen... Tuomittujen joukossa oli Hugon Kurjien [II osan] Gavrochen tyyppinen katupoika, jonka iän olisi pitänyt hellyttää sotilaat. Mutta kun ei! Upseeri määräsi pojan kohtalokkaaseen jonoon, lapsella oli oikeus samaan kuolemaan kuin aikuisilla. "Me teloitetaan sinut myös!" manasi pääpyöveli. Mutta hetkeä ennen kuin joutui seinää vasten lapsi juoksi upseerin luo ja pyyteli: "Saanko viedä kellon äidilleni? Hän asuu tässä ihan lähellä, korttelin kaivon luona. Tulen ihan varmasti takaisin!" Lapsen nokkeluus liikutti jopa näiden sotilaiden karskia sydäntä. Heitä nauratti kovasti, juoni tuntui todella liian naiivilta. Upseeri ilmoitti naurunkähinän seasta: "Mene vain, juokse! Karkuun siitä, pikku lurjus!" Ja sotilaat naureksivat vielä kivääreitä ladatessaankin. Mutta nauru loppui lyhyeen, sillä lapsi tuli takaisin ja käydessään seinää vasten aikuisten viereen tokaisi: "Tässä minä olen!" (127-128/162).

Paikoin muuttunut kertomus on peräisin Hugon Pariisin kommuunia käsittelevästä kokoelmasta L'Année terrible (1872). Se jakaantuu kuukausittain eteneviin pitkiin runoihin. Tarina pojasta ja äidin kellosta sisältyy kesäkuun runoihin, eli tarkemmin 11. runoon. Luulen tarinan kulkeneen pitkän matkan: toimittaja on nähnyt tapauksen tai ainakin haastatellut läsnäolijoita ja kirjoittanut havaitsemansa tai kuulemansa lehteen, Victor Hugo on lukenut tarinan ja tulkinnut sen runoksi, Charlotte on lukenut runon ja välittänyt sen ehkä minä-kertojalle, joka on kertonut sen Paškalle. Tämän jälkeen sisällön parafraasin esittää Ranskalaisen testamentin kertoja lukijalle tavallaan uudestaan. Lainaan Hugon runon alkupuoliskon tähän:

Sur une barricade, au milieu des pavés
Souillés d'un sang coupable et d'un sang pur lavés,
Un enfant de douze ans est pris avec des hommes.
"Es-tu de ceux-là, toi? - L'enfant dit: - Nous en sommes.
- C'est bon, dit l'officier, on va te fusiller.
Attends ton tour." L'enfant voit des éclairs briller,
Et tous ses compagnons tomber sous la muraille.
Il dit à l'offiecier: "Permettez-vous que j'aille
Rapporter cette montre à ma mère chez nous?
- Tu veux t'enfuir? - Je vais revenir. - Ces voyons
Ont peur! Où loges-tu? - Là, près de la fontaine.
Et je vais revenir, monsieur le capitane.
- Va-t'en, drôle!" L'enfant s'en va. - Piège grossier!
Et les soldats riaient avec leur officier,
Et les mourants mêlaient à ce rire leur râle;
Mais le rire cessa, car soudain l'enfant pâle,
Brusquement reparu, fier comme Viala,
Vint s'adosser au mur et leur dit: "Me voilà!" (Hugo 1974, 424).

Uutinen tapauksesta oli Le Figarossa 3. kesäkuuta 1871. Runossa mainittu Viala on kolmetoistavuotias Joseph Viala, joka rojalisteja vastaan taistellessaan ammuttiin 1793. Figaron uutisen poika oli viidentoista, sotilaat puolustivat Rue du Templellä tehtyä teloitustaan sillä, että vankeja ei otettu ja että tämä oli sodan laki, myös kansalaissodan. (Ks. Bogaert 1949, 103). Ranskalaisessa testamentissa juro ja metsäläinen Paška selvästi järkyttyy kuulemastaan. Hän vaatii saada tietää, kuinka pojan lopulta kävi. Kertoja on unohtanut ja hän keksii valheen: " - Ei, häntä ei teloitettu. Joku vanha kersantti tuli muistaneeksi kotikylään jäänyttä poikaansa. Ja hän huusi: 'Se joka koskee tähän poikaan saa maistaa isän kädestä!' Ja upseeri joutui päästämään pojan vapaaksi..." (129/164). Pojat ovat vielä pitkään runon taian vallassa, tosin kahdella tavalla: "- - [T]uon vaatimattoman tarinan toistaminen tuhansien kilometrien päässä sen syntypaikasta oli pakottanut kyyneleet nuoren barbaarin silmiin ja työntänyt hänet melkein alastomana lumihankeen!" (130/165). Ja Paškan taas kysyttyä, mistä runon voisi saada, kertoja tekee tyhjän lupauksen tuoda sen huomenna kouluun. Kertoja on kuitenkin vakuuttunut runouden voimasta ja hän aavistaa, "ettei kyse ollut kielellisestä taituruudesta tai etevästä sanojen asettelusta", sillä "olivathan Hugon sanat vääristyneet jo Charlotten muinaisessa kertomuksessa" (129/164-165).

Valitettavasti Paška on varsin vähäpätöinen henkilö romaanin tematiikassa. Myöhemmin hän esiintyy eräänlaisena oppaana raadollisen seksuaalisuuden maailmaan, kun kertoja johdatellaan Volgan varren lotjien luokse, "seljojen tympeään löyhkään". Perillä pojat tirkistelevät lihavaa naista, jota kaksi kaksi sotilasta "rassaa" takaapäin. (ks. 184-186/235-239). Myöhemmin samoissa maisemissa kertoja menettää poikuutensa, eikä tapahtuma ole juuri kauniimpi (ks. 186-191/239-246).

Atlantiksen eräs merkittävä tapaus, Félix Fauren kuolema hänen rakastajattarensa syliin rinnastuu kolmetoistavuotiaan kertojan silmissä toiseen eroottisesti latautuneeseen tilanteeseen. Presidentin kuolemasta ei voisi kertoa venäjäksi, koska tällöin siitä "tuli jotakin sairaan riettauden ja kiertoilmausten väliltä, se siirsi rakastavan parin huonosti käännettyyn nyyhkyromaaniin" (90/113-114).

Élysée-palatsin rakastavaiset auttoivat minua ymmärtämään myös nuoren palvelustytön salaisuuden. Isäntä yllätti tytön kylpyammeesta, ja tämä antautui toteutuneesta unelmasta kauhuissaan ja kuumeissaan. Olin vasta keväällä lukenut erään Maupassantin romaanin, jossa esiintyi tällainen omituinen kolmikko. Pariisilainen dandy himoitsi koko kirjan ajan hienostuneesti paheellisen naisen saavuttamatonta rakkautta, yritti tunkeutua tuon älyllisen ja tunteettoman kurtisaanin sydämeen, joka haurasta orkideaa muistuttaen ylläpiti turhaa toivoa. Ja heidän lähellään palvelustyttö, nuori kylpijätär vankkoine ja terveine ruumiineen. - -

Heistä tuli konkreettisia, lihallisia, kosketeltavia - he elivät! Minä tunnistin nyt sen autuaan pelontunteen, joka vavahdutti palvelustyttöä, kun hänet tempaistiin kylpyammeesta ja häntä kannettiin vettä valuvana kohti vuodetta. (91/114-115).

Mainittu Guy de Maupassant'n teos on ilmeisesti Notre cæur (1890). Henkilöasetelma on kuvatun kaltainen, aivan pienellä ja arvattavasti Ranskalaisen testamentin kertojan voimakkaan mielikuvituksen luomalla erolla. Kurtisaani on nimeltään Rouva de Burne, dandy taas André Mariolle, joka oli "kolmenkymmenenseitsemän vuoden vanha ja naimaton", eikä hänellä "ollut mitään tointa, sillä hän oli kyllin varakas järjestääkseen elämänsä mielensä mukaan" (Maupassant 1927, 9). Palvelijattaren nimi on Elisabeth, palkka 100 frangia kuussa. Kylpykohtaus on herkullinen ja ehkä nykylukijasta tahattoman koominen. Herra Mariolle on väsynyt eikä kykene nukkumaan, ja hän kuulee ihmeekseen veden loisketta. Kello on tuskin iltakymmentä, Mariolle pukeutuu, ottaa revolverin ja hiipii portaat alas. Guy de Maupassantin teos jatkuu:

Tultuaan keittiöön hän huomasi ihmeekseen, että liedessä paloi tuli. Hän ei nyt kuullut mitään, mutta sitten hän oli erottavinaan liikehtimistä kylpyhuoneesta, joka oli hyvin pieni, valkoseinäinen kammio. Kylpyamme täytti sen melkein kokonaan.

Hän meni lähemmäksi, väänsi hiljaa avainta ja työnsi äkkiä päänsä sisään. Ammeessa, käsivarret heiluen pinnalla ja rinnat puoliksi veden peitossa, lepäsi pitkällään kaunein naisenruumin mitä hän oli koskaan nähnyt.

Tyttö kirkaisi pelästyneenä; hänkään ei voinut paeta.

Mariolle oli jo polvillaan ammeen vieressä, ahmi häntä palavin katsein ja ojensi hänelle huuliaan.

Elisabeth ymmärsi, kohotti äkkiä vettä valuvat käsivartensa ja kietoi ne herransa kaulaan (ibid. 286).

Élysée-palatsin rakastavaiset presidentti Faure ja Marguerite Steinheil auttavat kertojaa ymmärtämään myös Gustave Flaubert'in Emma Bovaryta: "Aavistin kuin aavistinkin, mitä avionrikkojanainen tunsi illalla kampaajalla, kun takana oli kohtaamisen viimeinen suudelma hotellissa ja edessä ensimmäiset arkipuheet aviomiehelle... Selittämättömällä tavalla minä tunsin tunteen naisen sielussa." (92/116).

Kerroin, etten tiedä Spivalskista mitään. Hänen romaaninsa tarina on kuitenkin tarkastelun arvoinen, sillä juoni saa kerrottuna kaksi loppuratkaisua. Kertoja taritsee ranskalaisia kertomuksiaan koulutovereille, jotka ovat "kuin yhteiskunta pienoiskoossa" (122/154). Koulun älykköjen erikoinen, kiertoilmauksia suosiva puhetapa tarttuu kertojaankin, ja pian hän oppiikin matkimaan heitä. Paška on ainoa, joka ei arvosta tätä kääntymystä ja "raukkisten" seuran paljoksuntaa. Eräänä päivänä kertoja on tovereiden keskuudessa erityisen suosittu:

Kertomukseni taisi olla erityisen kiinnostava. Puhuin (tein yhteenvetoa Spivalski-raukan romaanista, häntähän oli syytetty kaikista kuolemansynneistä ja hänet oli tapettu Pariisissa) rakastavaisista, jotka olivat viettäneet pitkän yön melkein tyhjässä junassa paetessaan läpi tsaarin valtakunnan sen viimeisinä aikoina. Seuraavana päivänä he erosivat ikuisiksi ajoiksi...

Kuulijoita minulla oli tällä kertaa kolmesta kastista - proletaarien poikia, tulevia insinöörejä, älymystöä. Kuvailin kiihkeitä syleilyjä öisen vaunun uumenissa junan kiitäessä yli kuolleiden kylien ja palavien siltojen. Koulutoverini kuuntelivat minua ahnaasti. Heidän oli varmastikin helpompi kuvitella tämä rakastava pari junaan kuin tasavallan presidentti rakastettunsa kanssa palatsiin... Ja tehdäkseni sanaleikkien harrastajat tyytyväisiksi kerroin junan pysähtymisestä maaseutukaupunkiin: sankari laski ikkunaa ja kysyi paikan nimeä niiltä harvoilta ihmisiltä joita laiturilla yleensä kuljeksi. Mutta kukaan ei tiennyt. Se oli nimetön kaupunki! Kaupunki jossa asui vain muukalaisia. Esteetikkojen ryhmästä huokaistiin tyytyväisenä. Ja taitavan takauman avulla minä palasin junavaunuun puhuakseni jälleen erikoisten maankiertäjieni matkarakkaudesta... Ja silloin näin Paškan pörröpään ilmestyvän joukon jatkoksi. Hän kuunteli muutaman minuutin, murahti sitten ylittäen helposti minun ääneni möreällä bassollaan:

- Oletkos nyt tyytyväinen? Eihän nämä raukkikset muuta pyydäkään! Kuolaavat pötypuheidesi perään!

- -

- Ei ollenkaan, ei nämä ole pötypuheita, Paška! Tämä on omaelämäkerrallinen romaani. Tämä tyyppi todella pakeni vallankumouksen jälkeen Venäjältä rakastajattarensa kanssa ja hänet murhattiin Pariisissa.

- No, mikset et sitten kerro heille, mitä asemalla tapahtui, miksi?

Minulta jäi suu auki hämmästyksestä. Nyt muistinkin jo kertoneeni tämän jutun aikaisemmin Paškalle. Aamulla rakastavaiset istuivat Mustanmeren rannalla kuppilassa, kaupungissa, joka oli hautautunut lumeen. He joivat polttavan kuumaa teetä kuuran peittämän ikkunan ääressä... Monta vuotta myöhemmin he tapasivat Pariisissa ja tunnistivat toisilleen, että ne muutamat aamun hetken olivat heille rakkaamman kuin kaikki elämän ylevät rakkaudet. Niin, samea harmaa aamu, sumusireenin huhuilut ja he yhdessä historian tuhoisan myllerryksen keskellä...

Siitä aseman kuppilasta Paška siis puhui... Kellonsoitto pelasti minut pulasta. Kuulijani tumppasivat tupakkansa ja työntyivät luokkaan. Ja minä mietin hämmentyneenä, ettei mikään tyyleistäni - ei se jonka omaksuin proleille puhuessani, ei teknaarien tyyli eivätkä älykköjen jumaloimat sanatemppuilut - mikään niistä ei pystynyt luomaan sen lumisen aamun salaperäistä tenhoa aikojen kuilun reunalla. - - Se oli liian yksinkertainen: ei eroottista täkyä, ei juonta, ei sanaleikkiä. (177-178/226-228).

Huolimatta "barbaarisuudestaan" Paška on viehättynyt Spivalskin tarinaan. Kertojan tilanne ei ole helppo hänen yrittäessä miellyttää proletaareja, teknaareja ja tulevia intellektuelleja. Hän päätyykin sepittämään itse tarinan lopun. Luvussa 1.5 hahmottelin Monika Fludernikin 'luonnollisen' narratologian parametritasoja, joista ensimmäiseen kuuluu tosielämän kokemuksen taso. Tämä taso tulee tavallaan mitätöidyksi, kun sanaleikkien harrastajien miellyttämiseen tarkoitettu maaseutukaupunki onkin nimetön; myös esteetikot "huokaisevat helpotuksesta". Epäilen, että maaseutukaupungilla vihjataan kertojan ja tämän toverien omasta kokemuksesta tuttuun kotikaupunkiin. Erityistä kerrontakaavaa ('script' of telling) kertojalla ei tässä ole, ei myöskään mukanaolon skeemaa (kertoja kertoo toisen havainnoista ja kokemuksista). Kiinnostavin onkin kerrontatilanne: koulun piha, erityyppiset ja kriittiset kuulijaryhmät, aika, maa ja kulttuuri. Koulun piha on yleisen (tai julkisen) kertomistilanteen merkki, toisin on ollut tilanne Paškan kanssa. Siksi kertoja on päätynyt keksimiinsä tapahtumiin "nimettömässä kaupungissa". Toinen, ehkä oikeampi versio olisi ollut kertojan mielestä kuulijoilleen ikävystyttävä, eroottisuus olisi kiinnostanut enemmän, samaten juoni ja sanaleikit (viimeinen näistä kuuluu "älykköjen" sosiolektiin). Itse asiassa Paška on tämän kertomuksen lukija ja kuulija: hän tuntee tarinan vaiheet ja kertojan aseman kertomukseensa nähden, hän tietää "kuka kertoo kenelle ja mitä" (kertoja yrittää miellyttää tovereitaan ja vääristää alkuperäisen tarinan) ja hän myös huomaa toisen kertomistilanteen kuulijoiden reaktiot. Dynaamisena kuulijana hän hyödyntää tietojaan uuden tarinan (temaattisten ja juonellisten) säännöttömyyksien ja outojen piirteiden löytämisessä ja aiheuttaa kertojalle tukalan tilanteen.

Originelleiksi kutsun hahmoja, jotka Ranskalaisessa testamentissa esiintyvät jonkin erikoisen asian yhteydessä. He eivät siis välttämättä itse ole sanan tavallisessa merkityksessä omituisia tai kummallisia. Tekstissä heidät marssitetaan esiin seuraavassa järjestyksessä: Louis Blériot, "hullu itävaltalainen", Delmonico, Mona Lisan ryöstäjät, Borghesen ruhtinas, Urbain Dubois, mustalaisviulisti Rigo, Caroline Otero ja Georges Boulanger. He kaikki edustavat kuriositeettien tai erityisalojen historiaa, eikä heitä näin ollen löydä historian yleisesityksistä Louis Blériot'ta ja kenraali Boulangeria lukuun ottamatta.

Esittelen henkilöt aikajärjestyksessä. Pariisilaissirkuksen seitsemän naarasleijonan runtelema Delmonico jää arvoitukseksi. Mutta kuvaillessaan Belle Époquen iltaelämää Cornelia Otis Skinner (1962, 218) mainitsee myös Walesin prinssin lempipaikan, Paillardin. Tämä perustajansa mukaan nimetty ja vuonna 1880 avattu ravintola sijaitsi Chaussée-d'Antinin ja boulevard des Italiensin kulmassa. Hiukan moralistinen Skinner antaa erilaisen kuvan viulisti Rigon tekemästä ihmisryöstöstä. Ravintolakaan ei ole sama, koska kyseessä on Iloisen lesken maailmasta tuttu Maxim[43]:

The midnight resort par excellence for the Horizontals was, of course, Maxim's, for 'What Sainte-Clotilde was to the monde, Maxim's was to the demi-monde.' Few society ladies would have dared to be seen within the art nouveau interior of that naughty place, with some emancipated exceptions such as Princesse Caraman-Chimay, née Clara Ward from Detroit, Michigan, who eventually ran away with the violinist Rigo and appeared at the Folies Bergères in pink tights and a series of 'Plastic Poses'. (Skinner 1962, 219).

Ranskalaisessa testamentissa kertojan ja tämän kiinnostusta ranskalaista henkevyyttä kohtaan kiihdyttää Charlotten kertomus ravintola Paillardista ja siitä, kuinka "[m]ustalaisviulisti Rigo oli eräänä iltana ryöstänyt sieltä matkaansa ruhtinatar Caraman-Chimayn..." (97/122). Tapahtuma mainitaan romaanissa vain kerran. Caramanit asettuivat Provenceen 1700-luvulla ja seuraavalla vuosisadalla suku peri Chimayn ruhtinaskunnan; Chimayn suku on 1400-luvulta. Belle Époquen aikaan suvulla oli merkittävä osa Pariisin kulttuurielämässä. Tässä esiintyvää ruhtinatarta ei pidä sekoittaa prinsessa Alexandre de Caraman-Chimayhen, joka oli Marcel Proustin arvostaman Anna de Noailles'n sisar. Mainittu ruhtinatar Caraman-Chimay eli amerikkalainen Clara Ward (1873) oli Chimayn neljännen prinssin vaimo. Jacques Damasen (1965, 1547) mukaan vuonna 1907 Isolan veljesten johtamassa Folies-Bergèressä esiintyi kuuluisa viulisti ja tanssija Rigo mustalaisorkestereineen. Sopimukseen kuului, että ruhtinatar Caraman-Chimayn oli istuttava jokaisessa esityksessä eturivissä. Paillardin tai Maximin tapahtumat ovat ilmeisesti tapahtuneet tätä ennen. Jää siis arvoitukseksi, milloin viulisti Rigo vei ruhtinattaren ravintolasta ja mikä oli ravintolan nimi. Cornelia Otis Skinner ei kerro tätä eikä myöskään yksilöi lähdettään tarkemmin.

Ranskalaisen testamentin yksi ranskalaisen hullun rakkauden esikuvista, "valtansa menettänyt diktaattori", kenraali Georges Boulanger (1837-1891) ei sekaantunut kommuunin aikaisiin levottomuuksiin. Tämä auttoi häntä ylenemään Ranskan sotaministeriksi, mutta Ranskan hallitus ja Saksan Otto von Bismarck eivät hyväksyneet häntä. Hallitus syytti boulangisteja siirtomaapolitiikan ja vuoden 1875 orleanistisen perustuslain vastaisuudesta (Bainville 1942, 450) ja Saksa kenraalin ajamista armeijan vahvistamispyrkimyksistä, jotka huipentuivat rajaselkkaukseen. Tammikuussa 1887 Bismarck oli valtiopäivätalossa pitämässään puheessa nimennyt Boulangerin hyvien Ranskan ja Saksan suhteiden pahimmaksi viholliseksi (Brogan 1967, 187). Myöhemmin virastaan vapautettu ja vaalikelvottomaksi julistettu kenraali, jolla oli takanaan kansansuosio ja sittemmin vielä palautettu vaalikelpoisuus, olisi voinut tehdä vallankaappauksen, mutta hän ei uskaltanut (Bainville 1942, 450-451). Pian käynnistettiin tutkimus, joka kohdistui kenraalin puolueen jäseniin Paul Déroulèdea ja patrioottien liigaa vastaan. Boulanger itse pakeni junalla Brysseliin (ibid. 451; ks. Brogan 1967, 208-210). Georges Boulanger ja hänen rakastajattarensa, Marguerite de Bonnemains, matkasivat Brysselistä Lontooseen, Lontoosta Jerseyn saarelle ja sieltä takaisin Brysseliin, missä tuberkuloosia sairastanut de Bonnemains kuoli heinäkuun 16. päivänä 1891. Saman vuoden syyskuun lopussa Boulanger, joka toivoi, ettei historia olisi häntä kohtaan ankara, ampui itsensä rakastajattarensa haudalla. (ibid. 211).

Rakkaudesta puhun vielä myöhemmin Bellevillen rosvojen yhteydessä, samoin ruoista luvussa 3.1. Mainittakoon kuitenkin muuan kuuluisa kokki, jonka nimi vilahtaa Ranskalaisessa testamentissa. Urbain Dubois (1818-1901) aloitti uransa Pariisissa. Hänen kolmas työpaikkansa oli boulevard des Italiensin kuuluisa Café Anglais, jossa Charlotten Vincent-eno söi usein päivällistä (96/121). Dubois oli kuuluisan kokin Luis Haasin oppilas, joka oli Preussin kuninkaan pääkokki vuodesta 1866 (Talvi 1989, 244). Vuodesta 1866 hän oli aluksi Vilhelm I:n, Fredrik III:n ja Wilhelm I:n kokkina yhdessä Émile Bernardin kanssa. Urbain Dubois julkaisi useita keittokirjoja, tunnetuin niistä on La Cuisine classique (1856). Teos syntyi yhteistyössä Émile Bernardin kanssa. Sen suurimpia ansioita, joka lienee prinssi Orlovin palveluksessa olon perua, on ruoan tarjoaminen à la russe eli yksi ruokalaji kerrallaan: tällöin ruoka syötiin sen ollessa parhaimmillaan ja sitä jäi vähän tähteeksi (ibid. 245). Aiempi tapa tarjoilla, à la française, edellytti kaikkien ruokien tuomista pöytään yhtaikaa - seisomaan ja jäähtymään (ibid. 255). Urbain Dubois'n tapa tarjota sai Ranskassa myös arvostelijoita: bistroissa kuului usein asiakkaan käsky "vite, en russe!".  Ranskalaisen testamentin mukaan Urbain Dubois omisti Sarah Bernhardtille katkarapu- ja parsakeiton (96/122). Lisäksi Sarah Bernhardtille on omistettu Potage Sarah Bernhardt, tapiokalla saostettu linnunliemi, jonka sekaan pannaan äyriäisvoista ja linnunlihasta leivottuja mykyjä, parsankärkiä sekä tryffelin paloja. Ruoan on kehittänyt Auguste Escoffier ensimmäisen maailmansodan jälkeen. (Talvi 1989, 267). Erään tiedon mukaan näyttelijän mukaan olisi nimetty myös kylmänä tarjottava kohokas, Soufflé Sarah Bernhardt.

Kertoja sisällyttää monta tämän luvun alussa lueteltua nimeä seuraavaan katkelmaan:

Me emme välittäneet oikeasta aikajärjestyksestä vähääkään! - - [N]aarasleijonat ryntäsivät onnettoman Delmonicon kimppuun, komeetta halkoi yötaivasta, laskuvarjohyppääjä lensi Eiffelin tornista, kaksi varasta lähti kesäisen leppoisuuden turvin öisestä Louvresta mukanaan Mona Lisa, Borghesen ruhtinas röyhisti rintaansa ylpeänä voitettuaan ensimmäisen Peking-Pariisi -rallin Moskovan kautta...Ja jossakin Élysée-palatsin syrjäisen salongin hämärissä mies, jolla oli komeat harmaat viikset, syleili rakastajatartaan ja tukehtui viimeiseen suudelmaan. (93-94/118).

Varhaisin tapahtuma on Halleyn komeetan ilmestyminen taivaalla. Tämä säännöllinen taivaankappale nähtiin 17.10.1882. Komeaviiksinen mies on Ranskan presidentti ja hänen rakastajattarensa on Marguerite Steinheil. Félix Faure kuoli äkillisesti 16.2.1899.  Seuraava lainaus viittaa vuoden 1902 tapahtumiin.

[Y]ksi onnettomista rakastajista oli tehnyt itsemurhan juuri sillä paikalla, missä Caroline Otéro oli ilmestynyt hänen eteensä ensimmäisen kerran!

Eikä rakkaudenpalvonta siinä eksoottisessa maassa tuntenut yhteiskunnallisia rajoja; kaukana ylellisyyttä pursuvista budoaareista, kansan asuttamassa Bellevillessä me näimme kaksi kilpailevaa rikollisjoukkiota tappamassa toisiaan naisen takia. Ainoa ero: kauniin Otéron hiukset kiilsivät kuin korpin sulka, mutta tämän kiistellyn ja rakastetun neidon tukka kilmalteli kuin kypsä vehnä auringonlaskun valossa. Belleville rosvot olivat antaneet hänelle nimeksi Casque d'or, kultakypärä... (99-100/123).

La Belle Otero (1868-1914) oli aikansa kuuluisa tanssija, näyttelijä ja kurtisaani. Hänen taustansa oli Espanjassa, mustalaisperheessä (Marwick 1988, 275). Totta kuitenkin ettei hän suinkaan ollut aikansa kuuluisin lorette, biche. Ranskalaisen testamentin kertoja sanoo kahden rikollisjoukkion kilpailleen Caroline Oterosta, Casque d'or'sta. Hän oli tuolloin 34-vuotias ja hallitsi Olympiaa (Lanoux 1966, 75). Kuulun Jockey Clubin jäsen, mystinen kreivi de C..., joka surmasi itsensä paikassa, missä näki Caroline Oteron ensimmäisen kerran, oli historiallisten tarinoiden mukaan yksi monista "itsemurhien seireenin" ja "kauniin typeryksen" uhreista. Tapahtuma sattui vuonna 1901:

Les gens se tuent pour elle. Elle n'y pense plus le lendemain. Et elle a raison, car, dans la plupart des cas, ils ne sont victimes que de leur propre vanité. Le comte de C..., membre du Jockey Club et mari d'une femme charmante, se tirera un coup de revolver sur son palier lorsqu'il n'aura plus assez d'argent pour suivre son train d'enfer. (Manson 1966, 219-220).

Bellevillen rosvot[44] ovat hekin päässeet historiaan, tapauksesta ilmestyi aikanaan kuusi näytelmää ja myöhemmin elokuva (Lanoux 1966, 93, 112). Lanoux (ibid. 73-76) kertoo, kuinka tammikuussa 1902 Bellevillen ja Charonnen kaupunginosien välillä avautui erikoinen näky: Tenonin sairaalan luona ajurinvaunuihin (numero 8907) astui kalpea mies, jolla oli etelämaalaisen tummat hiukset ja haavasiteet. Hänen seuraansa liittyi nuoria miehiä, epäilemättä samoilta "kansan asuttamilta seuduilta". Miehiä oli kuusi, ja joukossa olevalla naisella oli huomiota herättävä tukka, joka näytti liekehtivän. Pian tätä saattuetta seurasi ryhmä nuoria miehiä juosten pitkin jalkakäytäviä. Vaunut joutuivat hidastamaan Bagnole ja les Pyrénées -katujen risteyksessä, koska vihanneskauppiaat olivat tukkineet tien.

Jonkin ajan kuluttua yksi takaa-ajajista hyppäsi vaunujen astinlaudalle, rikkoi nyrkillään ikkunan, iski matkustajaa kahdesti veitsellä ja hyppäsi maahan. Poliisien saavuttua paikalla ei ollut kuin haavoittunut. Kukaan ei ollut nähnyt mitään. Kolme päivää myöhemmin radankorjaaja löysi Charonnen lähettyviltä lakin, jossa oli kaksi luodinreikää. Lisäksi löytyi kaksi suurikaliiberista revolveria, tikarin, veitsen ja kirveen; revolverilla Tenoniin joutunutta miestä oli haavoitettu muutama päivä ennen tammikuun yhdeksättä.

Haavoittunut mies oli rakastunut Oteroon, ja hänen nimensä oli François-Dominique Leca. Samoin Oteroon oli rakastunut mies nimeltä Manda, vaikkakin Caroline Otero oli jättänyt hänet. Korsikalainen Leca oli Bellevillen joukon johtaja, Joseph Pleigneur alias Manda Charonnen. Heidän kiistansa oli vanha - "histoire de femmes", "drame de la jalousie" (ibid 95). Oikeusistuimeen edennyttä "apassien taistelua" seurasi aikoinaan kaksi laajalevikkistä lehteä: Le Petit Parisien ja Le Matin (ibid. 87).

Kertoja jatkaa kerrottuaan ensin Bellevillen rosvoista. Olen alleviivannut tästäkin katkelmasta kertojan paikan ilmaisijoina toimivat verbit. Ne osoittavat kerrotun havainnon, aivan kuin kyseessä olisi tuore näköhavainto, toisin sanoen kertojalla on hyvin läheinen suhde Ranskan kulttuurihistoriaan, sen tapahtumiin ja henkilöihin:

Se ei nähtävästi herättänyt hämmästystä meidän Atlantiksessamme: emmekö jo olleet nähneet  [n'avions-nous pas déjá vu] Charlotten enon hoippuvan [en titubant] ulos vaunuista silmät sumeina ja käsivarsi kiedottuna [emmailloté] veriseen huiviin - hän oli käynyt juuri Marlyn metsässä kaksintaistelun erään rouvashenkilön kunnian puolustamiseksi... Ja sitten se kenraali Boulanger, se valtansa menettänyt diktaattori, eikö hän ampunutkin itsensä rakastettunsa haudalla? (98/123-124).

Louis Blériot ylitti Kanaalin samana vuonna kuin ajettiin Pekingin-Pariisin ralli. Vuosi oli 1907.

Meidän Atlantiksellamme ajalla oli omat lakinsa. Se ei kulunut vaan velloi jokaisen Charlotten kertoman tapahtuman ympärillä. Jokainen, aivan sattumanvarainenkin asia pureutui sen maan arkipäivään ikiajoista. - - Atlantiksen yötaivasta valaisivat komeetta ja saksalaiset zeppeliinit, mutta sen päivän raikas sini täyttyi yksitasoisen lentokoneen säännöllisestä surinasta: muuan Louis Blériot ylitti Kanaalin. (92-93/116-117).

Amerikkalaisten (Wrightin veljekset) ja ranskalaisten ilmailupioneerien joukossa oli kokeilija Louis Blériot (1872-1936), insinööriksi opiskellut ranskalainen, jonka vuonna 1907 rakentama lentokoneen prototyyppi lensi 400 metriä, ja kaksi vuotta myöhemmin hänen XI-tyypin lentokoneensa lensi neljänkymmenen kilometrin matkan Englannin kanaalin ylitse. Uusi tekniikka ylsi kirjallisuuden lisäksi myös kuvataiteisiin: Blériotin lentokone, samoin kuin muut keksinnöt, kuten zeppeliini ja kuumailmapallo, lentävät Henri Rousseaun taulussa Silta Sèvres'ssä (1908).

Tekniikan edistys sai myös vuosisadan vaihteen lehdistössä palstatilaa. 10.6.1907 käynnistyneessä rallikilpailussa oli viisi osanottajaa. Kilpailun järjesti Le Matin ja vaati osallistumismaksuksi 2000 frangia. Maksu oli niin korkea, että alkuperäisestä kahdenkymmenenviiden henkilön osallistumismäärästä supistui kaksikymmentä osanottajaa pois. Jäljelle jääneistä neljä oli ranskalaisia ja yksi italialainen: ruhtinas F. Scipione Borghese. Hänen Itala-autossaan oli 45 hevosvoimaa ja neljä sylinteriä. Le Matin kuvasi matkan niin tarkasti kuin suinkin, tiedot sähkötettiin Pariisiin; lisäksi tuon ajan lehdistössä alkoi olla yhä enemmän valokuvia, kuten kiinalaisia maatyöläisiä työntämässä liejuun juuttunutta Italaa riisipellolla. Kilpailureitti oli pituudeltaan 14500 kilometriä. Kuljettaja-mekaanikko Ettore Guizzardi, Daily Telegraphin ja milanolaisen Corriere della Seran erikoiskirjeenvaihtaja sekä F. Scipione Borghese saapuivat Pariisiin elokuun kymmenentenä päivänä 1907. (Howard 1993, 13).

Kertoja muistaa toisenkin tapahtuman vuodelta 1907: Picasso maalasi Avignonin naiset (143/183). Eroottisuutensa vuoksi se tuli kuitenkin julkisuuteen kolmekymmentä vuotta myöhemmin. Mona Lisa varastettiin 12. elokuuta 1911. Tapaus ei kuitenkaan ole Makinen romaanissa merkittävä tapaus, joten tyydyn mainitsemaan, että varkaita oli kolme kahden sijaan: Eduardo de Valfierno, Chaudron ja Vincenzo Perugia. Mona Lisa palautettiin Louvreen kaksi vuotta varkauden jälkeen, vuonna 1913.

Samana vuonna kun Mona Lisa varastettiin, Gaston Hervieu hyppäsi laskuvarjolla Eiffelin tornin ensimmäiseltä tasanteelta. Boissonaden (1967, 1628) mukaan vuoden kuluttua Hervieu sai seuraajan, itävaltalaisen räätälin Franz Reicheltin: "Emme enää voineet kuvitella Eiffelin tornia ilman hullua itävaltalaista, joka hyppäsi sen huipulta ja murskautui maahan töllistelevän väkijoukon keskelle, kun laskuvarjo petti." (92/116). Hulluksi Reicheltiä toki voi nimittää, mutta ainakin niukka yleisö ja paikalle tulleet omaiset uskoivat yritykseen. Reichelt kiipesi Eiffelin tornin ensimmäiselle tasanteelle kello yhdeksän aamulla helmikuun viidentenä päivänä vuonna 1912. Hiukan harhaanjohtavasti Le Temps (5.2.1912) otsikoi - da Vincin tappioksi - Franz Reicheltin laskuvarjon keksijäksi ("Chute mortelle d'un inventeur de parachute"):

- - M. Reichelt arriva à la tour Eiffel vers huit heures. Quelques spectateurs et photographes - qui tous croyaient à une expérience avec mannequin - s'y trouvaient réunis. - -

Le drame fut rapide. Quelques instants après qu'il eut atteint la plate-forme du premier étage de la tour, située à 57 mètres de hauteur, M. Reichelt monta sur le parapet, fit sauter les "pressions" qui devaient dégager le capuchon, et s'élança dans le vide. Un instant, le parachute sembla se déployer normalement, puis - sous quelle influence? - se tordit et s'enroula autour du corps du malheureux expérimentateur, qui verticalement, effroyablement vite, arriva au sol, y creusant un trou de quinze centimétres de profondeur.

La chute n'avait pas duré plus de quatre secondes. Tout secours était inutile et le corps de M. Reichelt dont les jambes et la colonne vertébrale étaient brisées, fut transporté au poste de police de la rue Amélie.

Uutinen oli tullut sähkeenä siis jo samana päivänä; viisi päivää aiemmin lehdessä alkoi Gerhart Hauptmannin romaani Atlantis (1912; suom. 1936) ranskaksi käännettynä jatkokertomuksena. Tämä on sattuma, sillä Hauptmannin ja Makinen teoksilla ei ole intertekstuaalista yhteyttä, vaikkakin Atlantiksessa esiintyy "mustalaismainen" taiteilija, lempinimeltään Rigo. Le Temps ei käsittele Franz Reicheltin onnettomuutta myöhemmissä numeroissaan. Tähän tarkoitukseen oli varmasti muitakin lehtiä, esimerkiksi Le Petit Parisien, Le Matin ja Le Gaulois. Parhaimmillaan Reicheltin hyppy tarjoaa todellisen mikrohistoriallisen näkökulman sekä Ranskalaisessa testamentissa että maailmanhistoriassa: muhkeaviiksisen räätälin salto mortale kestää tuskin neljää sekuntia!

Josif (Iosif) Stalinin hahmo kulkee läpi Ranskalaisen testamentin. Hänen nimensä tai sen johdannainen (Stalinka) mainitaan muutamaan otteeseen, mutta enin huomio kiinnitetään hänen tekoihinsa. Sellaisia ovat kollektivoinnit, puhdistukset ja vankileirit, jotka koskettavat kertojan vanhempia sekä tädin miestä. En kuitenkaan aio kirjoittaa Stalinin henkilöhistoriaa, joka tässä tapauksessa olisi neuvostoliittolaisten suurmiesten historiaa. Näin on myös Leninin eli miehen, joka Paškan kertoman mukaan "ei osannut rakastella", laita.

Stalinia tärkeämpi hahmo kertojalle on kuitenkin Berija. Hän ei kuulu Atlantikseen, vaan sen sijaan kertojan maailmaan ja kehitykseen. Berija on vilahtanut jo aiemmin tädin ja hänen miesystävänsä puheissa, jolloin kertoja on ajettu liian nuorena pois keittiöstä. Eräänä iltana käytäntö muuttuu:

Nyttemmin meitä oli keittiössä kolme. Kolme aikuista. Tätini ja Dmitritš eivät ainakaan halunneet salata minulta mitään. He juttelivat ja sinisen tupakansavun ja humalan läpi minä kuvittelin suuren musta[n] auton, jonka ikkunat olivat tummennetut. Vaikuttavasta koostaan huolimatta se näytti asiakkaita etsivältä taksilta. Se ajoi salakavalan hitaasti välillä melkein pysähtyen, lähti sitten vauhtiin kuin saadakseen jonkun kiinni. Uteliaana minä tarkkailin sen ajelua Moskovan kaduilla. Yhtäkkiä minä arvasin tarkoituksen: musta auto ajoi takaa naisia. Kauniita, nuoria. Se tutki heitä sameiden ikkunoidensa takaa, eteni heidän askeltensa tahtiin. Päästi heidät sitten. Tai sai vihdoin päätetyksi ja syöksyi heidän peräänsä poikkikadulle...

Dmitritšillä ei ollut syytä säästellä minua. Hän kertoi kaiken kaunistelematta. Auton takapenkillä röhjötti pyöreä kalju mies, nenälasit uponneina lihaviin kasvoihin. Berija. Hän oli valitsemassa himottavaa naisvartaloa. Sen jälkeen hänen apurinsa pysäyttivät kadulla kulkevan naisen. Se oli aikaa jolloin ei tarvittu mitään tekosyitä. Nainen vietiin Berijan virka-asuntoon ja raiskattiin - hänet nujerrettiin alkoholilla, uhkauksilla, kidutuksilla. - -

Vietin monta unetonta yötä. Seisoin ikkunan äärellä silmät sokeina, otsa märkänä. Ajattelin Berijaa ja naisia jotka oli tuomittu elämään vain yksi yö. - -

Että minä vihasin itseäni! Sillä en voinut olla ihailematta naistenjahtaajaa! Niin, minussa oli joku joka - pelästyen, inhoten, häveten - hurmioitui nenälasimiehen vallasta. Kaikki naiset olivat hänen! (163-164/208-210).

Kertojalle Berija merkitsee astumista aikuisten maailmaan: kun hän kuulee tarinoita "nenälasimiehestä", hän suorittaa initiaationriitin, askelen kohti seksuaalisuuden maailmaa ja ihmisenä olemisen problematiikkaa. Ranskalainen testamentti on kehitysromaani, kuvaus lapsen kasvusta aikuisten ja venäläisten maailmassa:

- Minussa elää siis ihminen, joka voi katsella noita raiskauksia. Voin käskeä häntä vaikenemaan, mutta hän pysyy edelleen minussa. Periaatteessa kaikki on siis sallittua. Berija on opettanut sen minulle. - - Eihän ihminen voi jatkaa elämistä, kun sisimmässä on Berijaa ihaileva kaksoisolento...

Niin, olin venäläinen. (165/211).

Mutta kuka oli Berija? Lavrenti Berijasta (1899-1953) tuli vuonna 1938 Stalinin uskottu. Vuosien 1936-1938 NKVD:n[45] eli salaisen poliisin päälliköstä Nikolai Ježovista täytyi päästä eroon, joten hänet ammuttiin ja Berijasta tehtiin uusi salaisen poliisin päällikkö (Ulam 1976, 134). Hän oli "pullea, vihertävänkalpea mies, jolla oli märät ja pehmeät kädet ja jonka silmät pullottivat nenälasien takana" (Moynahan 1994, 180)[46]. Stalinin teloituspäällikkö ja GULAGien johtaja oli ilmeisesti perverssi: hän nautti kidutuksista ja halusi itse osallistua niihin[47] (ibid. 238). Berijan terrori jatkui useita vuosia. Valtakunnan kakkosmieheksi hänestä löytyy varsin niukasti tietoja, yleisesityksissä hänet usein esitelläänkin kasvottomana taustamiehenä.

Berijan suorittamat, väkivaltaan päättyvät sieppaukset ovat ilmeisesti totta. Hänen poikansa kirjoittamassa elämäkerrassa[48] näistä asioista ei puhuta, vaan keskitytään Berijan ja Stalinin suhteisiin sekä poliittisiin tapahtumiin. Samaa mieltä oli hänen vaimonsa Nino Berija: "Lavrenti työskenteli kiireisesti päivin ja öin. Milloin hänellä olisi ollut aikaa rakkaudelle sellaisen naislegioonan kanssa?" (Knight 1993, 97, viitaten vuonna 1990 tehtyyn haastatteluun).

Ranskalaisen testamentin kertojalle Berijan hahmo on monisyinen, samanaikaisesti inhottava ja kiehtova. Hän on hyvin tärkeä romaanihenkilö, jolla on ulottuvuutensa historiaan. Myöskään historiankirjoitus ei tunnu yksimieliseltä Berijan suhteen. Esimerkiksi edellä lainatussa Knightin teoksessa Berijan seksuaalinen aktiivisuus ulottui jopa Stalinin 11-vuotiaaseen tyttäreen Svetlanaan (ibid. 97, 54; ks. myös Wittlin 1972, 178). Knight ei mainitse Wittlinin biografian (1972) kuin kerran ja silloinkin väheksyen: "Berijan seksuaaliset harrastukset murrosikäisten koulutyttöjen kanssa on kuvattu karmaisevan yksityiskohtaisesti Thaddeus Wittlinin elämäkerrassa - -, mutta suurimmaksi osaksi ne tuntuvat olevan Wittlinin itsensä sepittämiä" (Knight 1993, 241, viite 32). Kuten jo Ranskalaisen testamentin esimerkki osoittaa, ei liene vallankäyttäjää, jonka henkilöön ei yhdistettäisi huhuja poikkeavasta seksuaalisesta käyttäytymisestä tai erikoisesta alkoholinkäytöstä.

Wittlinin (1972, 250-251) mukaan Berijan valittua sopivan tytön eversti R. S. Sarkisov meni ja pyysi tätä tulemaan autoon, univormuasuisen kuljettajan ajamaan limusiinimalliseen mustaan Packardiin. Sitten Berija käski ajaa Lubjankan vankilaan, missä sijaitsi hänen työhuoneensa. Toimistossa hän astui tytön taakse ja lukitsi oven.

He took his seat at his desk and with a quiet, indifferent, almost expressionless voice, told the girl to undress. If she stood rooted to the floor, sobbing and trembling, and did not begin to obey his order, Beria took a horsewhip out of his drawer, left his desk, faced the girl and hit her on the calves of her legs. The girl could shout as loudly as she wished. The walls and the door of Beria's office were padded with thick rugs that deadened the sound. And even if one of the guards should hear crying, so what? Beria did not care. Anyhow, in his office almost everyone cried; nobody laughed.

If the girl sank to the knees begging, Beria let her sob and plead. Then he hit her over her shoulders once or twice, and in a quiet formal voice repeated his order. At last, the defeated girl started undressing. When she was naked and barefoot, Beria took her to the sofa and threw her onto it, crushing her with his weight. If she kept her legs tight instinctively, she had to be taken by the force. Beria, embracing her firmly with his left arm, grabbed her hair with his right hand and beat her head against the wooden frame of the settee. Soon the girl was overwhelmed completely. Now came most thrilling sensual joy for Beria when, as he entered the young and innocent body and raped it as if he would tear it apart, the small, helpless, adolescent girl suddenly gave a mad shriek from the pain of being deflowered. It was the end of her defence and of everything. She was crushed by that heavy bully of that man who, lying on top of her with his broad, hairy chest on her little bosom, pressed her body into the harsh couch and kissed away the tears from her young, innocent eyes. - -

Then Beria phoned Colonel Sarkisov to come in and to take the girl away. (ibid. 251-252).

Yksityishenkilönä Lavrenti Berijasta ei tiedetä juuri mitään. Moskovassa ja myös Ranskalaisen testamentin kertojan maailmassa pelätyn "valtakunnan poliisin" henkilöstä liikkui paljon huhuja, joista osa oli peräisin Gruusiasta saakka. Tarinat kulkivat aikanaan myös Stalinin korviin, mutta hän ignoroi ne. Knight (1993, 3) huomauttaa, kuinka Suuri neuvosto-ensyklopedia lähetti vuoden 1953 jälkeen tilaajilleen kohteliaan huomautuksen, jossa suositeltiin leikkaamaan Berijaa koskevat tiedot pois pienellä veitsellä tai partaterällä. Lisäksi Knight (ibid.) valittaa, kuinka seuraavana kolmena vuosikymmenenä Neuvostoliiton historia, yksikään oppikirja tai muistelmateos ei mainitse Berijaa kuin rikollisena tai pahantekijänä. Toisenlaisen kuvan antavat esimerkiksi juuri Knightin teos, omaisten lehtihaastattelut tai Sergo Berijan kirjoittamat muistelmat. Knightin (ibid. 4) lyhyen yhteenvedon mukaan ei ole kuitenkaan epäilystä siitä, etteikö Berija olisi syyllistynyt hirmutekoihin. Ranskalaisen testamentin kertojan tädin mies on siis toistanut tunnettua uskomustarinaa Berijasta, ja jopa niin hyvin, että kertoja kykenee seuraamaan sitä sivusta: "Uteliaana minä tarkkailin...". Mutta kuinka Berijan uhrien myöhemmin kävi, sitä tädin mies ei tiedä itsekään.

Ranskalaisessa testamentissa Berijan suorittamat raiskaukset yhdistyvät kertojan isoäitiin kohdistuvaan väkivallantekoon. Kerron ensin, kuka oli kertojan isoäiti. Charlotte Lemonnier syntyi 22.7.1903 Neuilly-sur-Seinessä. Hänellä on monta nimeä 'isoäidin' lisäksi. Babuškoille, kuten Avdotjalle, hän on deminutiivinen 'Šura' (26/34) ja Gavrilytshille, Saranzan juopolle 'Charlota Norbertovna' eli venäläiseen tapaan Charlotte Norbertin tytär (27/37). 'Charlota' hän on myös eräälle sotilassairaalan lääkärille (116/147), kun taas kertojan tädin sammaltavassa puheessa on halveksiva sivumerkitys: - - "tälle Cherl... ei kun Churl..., no sille ranskattarelle, sattui siellä juttu, joka ei ole yhtään hauska" (167/213). Mainittu juttu on Charlotten kuusin- tai seitsemänkertainen raiskaus. Täti haukkuu tekijöitä "basmatšeiksi" ja "rosvoiksi", jotka "eivät huolineet neuvostovaltaa" (ibid.): basmatšit (басмач/а) olivat keskiaasialaisen neuvostovastaisen liikkeen (басмaчество) jäseniä, jotka kaikki olivat muslimeja. Tähän viittaa kertojan tätikin: " - Eihän ne tietenkään siellä elä niin kuin me. Rukoilevat jumalaansa viisi kertaa päivässä, ajattele! Ja syövätkin ilman pöytää. Niin, istuvat maassa. Tai oikeastaan matolla. Ja ilman lusikoita, pelkin sormin!" (ibid.).

Charlotten eri nimet korostavat hänen erilaisuuttaan, koska ne viittaavat hänen ulkopuolisuuteensa (ranskalainen nimi on selvinpäinkin vaikea lausua). Kulttuurinen oleminen ja identiteetti voivat sisältyä pelkkään nimeen. Charlotte Lemonnierin erilaisuus on kulttuuritaustan erilaisuutta, joka siirtyy myös kertojaan ja luo hänelle kaksoisidentiteetin.

Tieto isoäidin raiskauksesta järkyttää kertojaa, se tuntuu tapahtuvan historiallisesti katsottuna hyvin samaan aikaan kuin Berijan suorittamat raiskaukset. Olen alleviivannut seuraavasta katkelmasta samanaikaisuutta korostavat temporaalisuuden ja spatiaalisuuden ilmaisut, koska tarinoiden tapahtumat ovat kertojalle miltei yhdenaikaisia, kerrottaessa ne aktualisoituvat, ovat läsnä. Tällainen tapahtuma on raiskaus, jonka "todellinen" tapahtumisajankohta on kertojalle sivuseikka. Ja mikä tärkeintä, kertoja pyrkii vertaamaan elämää (todellisuutta) ja tekstiä (romaania) ja problematisoimaan niiden suhteen: elämässä ei ole samaa retoriikkaa kuin romaanissa, elämä ei tunne "toipumisaikaa".

Ei, enemmän [kuin verinen irtokäsi] minua järkytti elämän epätodellisuus. Viikko sitten [une semaine avant] pääsin perille Berijan salaisuudesta, hänen haaremistaan, raiskatuista ja tapetuista naisista. Nyt [à présent] raiskauksen kohteena oli nuori ranskalainen nainen, jossa en koskaan pystyisi tunnistamaan Charlottea, niin minusta tuntui.

Se oli liikaa kerralla [à la fois]. Kaiken liiallisuus lannisti minut. Tapahtumien mielivaltainen, mielettömän itsestäänselvä samanaikaisuus [coïncidence] sekoitti ajatukseni. Mietin että romaanissa olisi Moskovassa ryöstettyjen naisten julman tarinan jälkeen annettu lukijalle muutaman sivun verran toipumisaikaa. - - Mutta elämä ei välittänyt aiheen loogisuudesta. Se kaatoi sisältönsä sikin sokin, mullin mallin. (168-169/214-215).

Kertoja kuitenkin paranee neuvostotodellisuuden painostamasta talvesta kesällä. Elämä niin sanotusti voittaa, kun hän huomaa rynnäkkökiväärin pura-ja-kokoa -kilpailuissa "nuoren ja vielä lapsellisesti aistillisen vartalon": kesken koululaisille järjestetyn puolisotilaallisen harjoituksen kertoja ihastuu punatukkaiseen tyttöön, joka kykenee käsittelemään aseen osia kaikkein nopeimmin (170/217).

   Charlotte Lemonnierin isä Norbert oli Punaisen Ristin avustusretkikunnan lääkäri. Kun hän kuoli, hänen vaimonsa Albertine jäi Siperiaan ja joutui riippuvaiseksi morfiinista. Charlotten ollessa vielä lapsi he kävivät kahdesti Pariisissa, mutta sittemmin vierailut loppuivat: hän oli muuttunut "ranskattareksi joka ei pystynyt päättämään paluustaan synnyinmaahan" (56/71). Kertojan perheen mytologiassa Norbert teki uroteon varoittamalla mielenosoitukseen aikovia Bojarskin työläisiä vastassa olevasta konekivääritulesta (81-82/104-105). Heinäkuussa 1914 11-vuotias Charlotte jätti äitinsä Siperiaan ja lähti Pariisiin palatakseen Punaisen Ristin mukana Venäjälle vuonna 1921. Ranskalaisessa testamentissa mainitaan myös hylättyjen lavantautisten pitkin Volgaa ja kohti Kaspianmerta ajelehtivat lotjat. "Aina kun he yrittivät maihin, asukkaat juoksivat estämään" (65/84). Euroopan kulttuurihistoria tuntee narrinlaivan (Narrenschiff) eli lautan, johon pakotettiin mielenvikaisia tai muuten sairaita ajelehtimaan pitkin jokia. Kyseinen renessanssin taiteilijoiden konventio - esimerkkeinä Hieronymus Boschin Narrenschiff (n. 1490) Pariisin Louvressa tai Sebastian Brantin Narrenschiff (1494) - on ilmeisesti lainattu argonautteja koskevasta tarupiiristä (Foucault 1988, 7). Sen todellisuuteen nojaava esikuva on peräisin kuitenkin keskiajalta. Foucault (ibid. 8) kertoo, kuinka 1400-luvulla Nürnbergin 61:stä rekisteröidyistä mielenvikaisesta 31 ajettiin kaupungista pois. Tätä taustaa vasten Volgan lavantautisten lautta on varsin erikoinen ilmiö 1900-luvun historiassa.

   Charlotte oli naimisissa venäläisen miehen, kansantuomarin Fjodorin, kanssa. Fjodor kuoli toisessa maailmansodassa, Moskovassa ja Ukrainassa, kaksi kertaa:

Toivo palasi, kun Charlotte puolentoista vuoden kuluttua ensimmäisestä kuolinilmoituksesta sai vielä toisenkin. Fjodor ei ole voinut kaatua kahta kertaa, Charlotte ajatteli, joten hän on ehkä elossa. Kaksinkertaisesta kuolemasta tuli elämän lupaus. (116/147).

Kauttaaltaan arpinen Fjodor palaakin yllättäen Kaukoidästä syyskuussa Japanin tappion jälkeen, mutta hän ei kykene sopeutumaan rauhaan. Hän kuoleekin alle vuoden kuluessa paluustaan (120/151). Fjodor ei ole kovin merkittävä hahmo Makinen romaanissa. Sen sijaan kertoja kiinnittää huomionsa Charlotten ja Fjodorin hääkuvan "uskomattoman kauniin nuoren" Charlotten petite pomme -hymyyn (81/104).

   Charlotten hiljainen kuolema tapahtuu kertojan huomaamatta, viesti siitä tulee kertojan äitiä koskevan kirjeen mukana: "Ja siinä oli Charlotten kuolinpäivä. Syyskuun yhdeksäs viime vuonna!" (261/336).