3   ESINEIDEN MIKROHISTORIAA: GASTRONOMISIA MERKKEJÄ JA KERTOJAN FETISSEJÄ

Kansakuntien kohtalo riippuu niiden tavasta ruokailla.[49]

Andreï Makinen Ranskalainen testamentti ei ole kovin kulinaarinen teos verrattuna esimerkiksi Marcel Proustin romaanisarjaan. Silti joitakin ruokiin tai juomiin liittyviä asioita voidaan käsitellä. Gastronomian historia on yksi historian osa-alue, ja ruokavalio ja syömiseen liittyvät tavat kertovat kulttuurista laajemmin. Samoin "ruoan historiassa kulkee sosiaalisen epäoikeudenmukaisuuden ja suoranaisen rikollisuuden huutava vääryys; tänäänkin se on tavoitettavissa jokaiselta ruokalistalta" (Talvi 1989, 12).

   Ranskalaisen testamentin merkittävin ateria rakentuu lehtileikkeestä peräisin olevaan menuun, joka tarjottiin Nikolai II:lle ja tämän puolisolle Aleksandralle (35/46). Bartavelles et ortolans truffés rôtis eli multasienillä täytetyt paistetut punapyyt ja peltosirkut[50] ovat cherbourgilaisen juhla-aterian ruokalistalla, mutta myös kertojan ranskan kielen kahtena ensimmäisenä sanana (54/69). Ranskalainen juhla-ateria on kuitenkin kaukana arjesta: "Me [neuvostoliittolaiset] kuuluimme samaan luokkaan: ihmisiin jotka rämpivät kaupan ovella loskassa suuressa teollisuuskaupungissa ja toivovat saavansa kassiin kaksi kiloa appelsiineja" (53/69).

Kun tarkastelee Cherbourgin juhla-ateriaa (35/46), huomaa siinä gastronomian historiaa antiikin Roomaa myöten. Esimerkiksi Cailles de vigne à la Lucullus, "viiriäisiä viinissä Luculluksen tapaan" sisällyttää nimeensä kuuluisan patriisin, Lucius Licinius Luculluksen (n. 117-56 eaa.), joka Jussi Talven (1989, 79) mukaan kasvatti Tusculumin palatsissaan karppeja orjien lihalla. Hänen aterioinaan olivat muun muassa mureenojen maidossa kypsytettyjä flamingonkieliä, makrillinmaksaa sekä riikinkukon, fasaanin ja strutsin aivoja. Lucullus myös toi sotaretkeltään kirsikan Roomaan. (ibid.). Toinen Aleksandran ja Nikolai II:n nauttima herkku oli Pâté de foie gras de Nancy, Nancyn tryffelöityä hanhenmaksapateeta. Tämä strasbourgilainen tuontitavara lienee, jos ei arvostetuimpia, niin ainakin maailman kalleimpia ruokia (ks. ibid. 81).

Ruokaa ja sen sosiaalisia merkityksiä on Suomessa tutkinut esimerkiksi Johanna Mäkelä ja kirjallisuudessa Hannu K. Riikonen.[51] Eero Tarastin (1997, 17) mukaan juhla-ateriat toimivat osana gastrosemioosia, jonka eräs tärkeä osatekijä on ajan quandoité.[52] Tietyt ruoat liittyvät tiettyyn ajankohtaan vuodesta, esimerkiksi pääsiäisaikaan kuuluvat kananmunat ja mämmi. Ranskalaisen testamentin "atlanttinen" juhla-ateria liittyy symbolisesti tiettyyn aikakauteen ja henkilöihin, eli 1900-luvun loppuun, Dreyfus-skandaalin aikaan ja keisarilliseen valtiovierailuun. Cherbourgin ateria toimii myös muistikuvien herättäjänä, kertojan ja hänen sisarensa yhteisenä avaimena Ranskaan. Lisäksi edellä mainittu ruokalaji on selviytymisstrategia ympäröivää maailmaa vastaan. Jotta kertoja ja hänen sisarensa erottuisivat muista, heidän on takerruttava omaan kaksoisidentiteettiinsä, jossa on kieltämättä elitistisiäkin piirteitä:

Me seisoimme jonon päässä lamaantuneina väkijoukon nimettömästä mahdista. En uskaltanut nostaa katsettani enkä liikahtaa, käteni vapisivat taskussa. Ja kuin toiselta planeetalta minä kuulin äkkiä sisareni äänen - muutaman sanan joissa viivähti hiven hymyilevää kaipausta:

- Muistatko? Bartavelles et ortolans truffés rôtis? (54/68).

Tapana erottua ranskalainen perintö on eräänlainen voimavara ja puolustuskeino, kaikessa ristiriitaisuudessaankin. Epäsuhta on sekä perinnön sisällä että sen oudossa paikassa neuvostoliittolaisen yhteiskunnan sisällä. Samaan tapaan myös Marcel Proustin kuuluisa madeleineleivos toimii muistikuvien herättäjänä ja tiedostamattoman muistin arkkityyppinä (mémoire involontaire).[53]

Osa ruoista ja juomista liittyy ainakin epäsuorasti Venäjän historiaan. Lainaus appelsiineista nivoutuu lähihistoriaan, joka tässä tutkimuksessa ei ole etusijalla. Kertojan Atlantikseen kuuluvat myös eräät neuvostohistorian kuriosieetit: ne avaavat kertojan silmiä tämän kotimaahan sitä mukaa kuin tarina etenee. Kertojan isoäidin kotikaupungissa on Lumihiutale-niminen kahvila. Sen hyllyillä eivät komeile venäläiset nimet, vaan ranskalaisten "anarkistien juomajärjestelmän" tuotteet: "šampanskoje, konjak, silvaner, aligoté, muskat, kagor..."[54] (95/120). Kertojan nuoruuden onnenhetkiin kuuluu myös asemaravintolan niukka päivällinen. Kesken Baudelaire-käännösten[55] tulkinnan rankkasateen yllättämät Charlotte ja kertoja päätyvät syömään makkaranviipaleita ja siivutetun suolakurkun. Juomana on viini. Sen kärttyinen tarjoilija oli pannut pöytään viimeiseksi. Tarjoilija heltyy, kun Charlotten venäjän kielen vanhanaikaiset, ranskasta lainatut (idiolektiset) sanonnat tekevät häneen vaikutuksen (224/290).

Ranskalaisessa testamentissa juomat liittyvät pääasiassa juhlaan, jollaiseksi ei voida katsoa Saranzan kyläjuopon jatkuvaa juomista tai kertojan tädin miehen Dmitritšin tapaa viettää iltaa ja muistella menneitä:

Mies joi paljon, mutta hänen silmänsä pysyivät kirkkaina, vain leuat kiristyivät kiristymistään ja päästivät puheiden höysteeksi rajun leirikirouksen. Hän antoi minun juoda ensimmäisen lasilliseni votkaa. Ja hänen avullaan saatoin kuvitella näkymättömän Venäjän - piikkilanka-aitojen ja tähystystornien ympäröimän mantereen. Siinä kielletyssä maassa saivat yksinkertaisimmatkin sanat pelottavan merkityksen, ne polttivat kurkkua kuin terävä juoma [amère], jota join paksusta särmälasista. (162/206-207).

Venäjän historia kytketään myös mainintaan holodetsista. Kahdeksan vuotta vangittuna ollut ja ryyppyjen välillä suolakurkkuja napsiva Dmitritš kertoo, kuinka hänen leirinsä johtaja oli keksinyt tehdä hautausmaan eräästä taigajärvestä:

- Syksyllä yhtenä päivänä mentiin sinne, oli kymmenen tai viisitoista heitettävä veteen. Siellä oli avanto. Ja silloin näin kaikki muut, aikaisemmat. Alastomina, vaatteet kun otettiin talteen. Niin, kelteisillään jään alla, eivät yhtään mädäntyneet. Se oli kuin pala holodetsia! (162/207).

Holodets (холодeц) on - niin kuin tekstissд myöhemmin mainitaan - eräänlaista aladobia. Sekä liha että kala kelpaavat tähän kylmänä tarjottavaan hyytelöön. Ruokalajin nimi viittaa venäjän kylmenemistä ja kylmettymistä tarkoittavaan verbiin '?олодат'.

Ranskalaisessa testamentissa viitataan joissakin kohdin Venäjän vuoden 1921-1922 riehuneeseen nälänhätään (edellinen ja samoille alueille sijoittunut oli vuonna 1892, ja myöhemmin se iski vuosina 1933 ja 1942, jolloin esiintyi kannibalismia[56]). Vuoden 1921 nälänhätä alkoi tammikuussa, jolloin levottomuuksien ja kapinoiden hillitsemiseksi vastanimitetty kansankomissaari Antonov-Ovsejenko ilmoitti Leninille, että talonpojat "elivät tammenterhoilla ja nokkosilla" (Moynahan 1994, 117). Makinen romaanissa nuori Charlotte palaa Venäjälle Punaisen Ristin avustusjoukon mukana, ja hänet nimitetään sairaanhoitajaksi (62-63/80). Jo tuolloin, lopputalvesta 1921, esiintyi ihmisyöntiä. Tähän kertojakin viittaa. Charlotten "helvetti" sisältää rasismiin sekoittunutta inhimillisyyttä:

Niin, he elivät eteenpäin! Joku nainen kumartui sen lapsen puoleen ja tunnisti poikansa. Eikä tiennyt, mitä olisi tehnyt sille hyönteisvanhukselle, hän joka oli itse viikkokausia syönyt ihmislihaa. Silloin hänen kurkustaan nousi naarassuden ulvonta. - - Joku maalaismies vilkaisi huokaisten tielle heitetyn pään silmiä. Kumartui sitten ja heitti pään kömpelösti kangassäkkiin. "Minä hautaan sen", hän mumisi. "Ei me sentään mitään tataareja olla..." (63/81).

Nälänhätä oli seuraus vuosien 1918-1921 sisällissodasta puna-armeijan ja vastavallankumouksellisten kesken. Moynahan (1994, 117-118) kertoo, kuinka bolševikit toki voittivat, mutta maa oli kaoottisessa tilassa. Inflaatio johti palkkojen maksamiseen tavaroina, kapinoita oli ympäri Neuvostoliittoa ja maaseudulla bolševikkien "rautajoukot" takavarikoivat viljaa, hevosia ja kärryjä. Myös kotiutettu puna-armeija kulki aseistettuna ja ryöstellen. Tämän seurauksena talonpojat viljelivät vähemmän, joten elintarviketuotanto romahti. Kahden vuoden aikana kuoli nälkään, pilkkukuumeeseen, lavantautiin, punatautiin ja koleraan noin viisi miljoonaa ihmistä. (Ks. myös Ulam 1976, 47-49).

Charlotte oli tuolloin itsekin nälkäkuoleman partaalla. Hän jätti avustusretkikunnan Moskovassa ja etsi äitinsä Albertinen Bojarskista. Kun viimeinen leipäpala oli syöty, jatkettiin ateriaa "siperiansopalla", varsien, siementen ja juurien sekoituksella (74/95). Keväällä seinällä roikkui vain yksi yrttinippu, joten Albertine ja Charlotte joutuivat poimimaan nokkosia. Lopulta heidät kuitenkin pelasti muuan mustalaistyttö ja viimein siperialainen kulakki[57]: naiset saivat palkaksi kolme säkillistä perunaa, kaksi säkillistä vehnää, hunajatiinun, neljä kurpitsaa, vihanneksia, papuja ja omenia (ks. s. 74-76/96-98). Kertojaa eivät ihmissyöntikuvaukset kuitenkaan hätkäytä, sillä hän on lukenut Daniel Defoen Robinson Crusoen, joten "Perjantain ja hänen heimoveljiensä iloiset ihmissyöntimenot olivat rokottaneet minut mielikuvituksen kautta todellisia julmuuksia vastaan" (80/102-103).

Viimeisen kerran Ranskalainen testamentti puhuu ruoista sivulla 197 (253), kun kertoja odottaa Charlotten valmistavan "lumipalloja", kertojan ja tämän sisaren lempijälkiruokaa ja "ranskalaista hapatusta". Lumipallojen sijaan Charlotte tarjoaakin mustaa leipää ja teetä.

Ranskalaisista juomista selvimmin erottuu viini. Kertojan isoäiti on jopa istuttanut viiniä Saranzan Stalinka-metsikköön (265/341). Charlotte kertoo viinien ja juustojen lukemattomista yhdistelmistä, ja kertoja jatkaa:

Rabelais, joka oli usein kummitellut meidän illoissamme aron laidalla, ei siis ollutkaan valehtelija [toisin kuten Félix Faure - vrt. s. 48/61-62]. Me saimme tietää että ateria, pelkkä ruokaileminen, saattoi olla kuin näyttämöllepano, liturgiaa, taidetta. Kuten boulevard des Italiensin Café Anglaisissa, missä Charlotten eno [Vincent, Excelsiorin reportteri] söi usein päivällistä ystäviensä kanssa. Hän oli kertonut sisarentyttärelleen jutun uskomattomasta kymmenen tuhannen frangin laskusta joka tuli...sadasta sammakosta. (96/121).

Café Anglais'n merkitystä Belle Époqueta edeltävässä gastronomiassa ei voida liioitella. Ravintolan kuuluisimpia ruokia olivat potage à la Camerani, sole Dugléré, poularde d'Albuféra, soufflé à l'anglaise (Livio 1961, 88). Armas J. Pullan (1961, 50) mukaan muita tunnettuja kirjailijoiden suosimia kahvilaravintoloita olivat Café de Paris, Maison Dorée, Café de Madrid ja Café des Variétés. Vuonna 1802 eli toisen keisarikunnan aikaan perustettu Café Anglais - "elostelijain pyhäkkö" - oli tunnettu niin asiakkaistaan kuin kalliista hinnoistaan, mutta myös skandaaleistaan, ylhäisyydestään, mahdottomuudestaan ja hienoudestaan (ibid 51, 56). Café Anglais'n nimekkäimmän johtajan Adolphe Duglérén viimeinen kohokohta oli illallinen Aleksanteri III:lle, tsarevitšille (tuleva tsaari Nikolai II), Preussin kuninkaalle ja kruununprinssille sekä Bismarckille heinäkuun seitsemäntenä päivänä 1867 (ibid. 66). Huhtikuussa 1913 Café Anglais'n "salonkileijonat, salonkileijonattaret, keikarit ja dandyt" joutuivat etsimään uuden paikan, sillä ravintola suljettiin huhtikuussa vuonna 1913 (Livio 1961, 88).

Ranskalainen kulttuuri hämmentää yhä enemmän kertojaa ja tämän sisarta, varsinkin kun kuuluisa kokki Urban Dubois omistaa Sarah Bernhardtille katkarapu- ja parsakeiton; sen sijaan borštšia ei ole omistettu kenellekään (96/122). Myös Proust vilahtaa ruokien yhteydessä. Nuori dandy eli Marcel Proust Weberistä tilaa "sen mitä aina: viinirypäletertun ja lasin vettä" (96-97/122). Tiettävästi Proust ei ollut mikään suursyömäri, erään lähteen mukaan hän eli loppuelämänsä suunnilleen maitokahvilla.

Viinin ja veden lisäksi yksi juomista on Pariisin kommuunin aikaisen bistron, Au Ratafia de Neuillyn, tarjoama kirsikankivillä, persikoilla ja mantelilla maustettu likööri, ratafia, jota "isäntä tarjosi hopeaisista simpukkapikareista..." (95/119).

   Venäläiseen tapaan teetä juodaan lähinnä juhlien ulkopuolella, Ranskalaisessa testamentissa ei juuri kuvatakaan arkea. Eräs arkinen hetki kuitenkin kohostuu merkittävästi. Johanna Mäkelä (1997, 36) korostaa aterian tehtävää perheen kokoontumishetkenä ja sosialisaatioareenana. Ateria välittää perinteitä eteenpäin, ja se toimii myös perheen sisäisenä tiedonvälityksenä, joka tuo esille jäsenten keskinäisiä ristiriitoja ja jännitteitä (ibid.). Andreï Makinen teoksessa on yksi tällainen ateria. Siinä ruoka ja syöminen liittyvät Verdun-kiveen. Historia, kieli ja ympäröivä todellisuus lomittuvat. Ranskan kielen puhuminen viittaa kyseisen maan tapahtumiin: "Ja edelleen värittömällä äänellä, edelleen ranskaksi, vaikka aterioilla (koska ystäviä ja naapureita pistäytyi) me puhuimme useimmiten venäjää, hän [Charlotte] kertoi meille ensimmäisen maailmansodan voitonparaatista ja pienestä ruskeasta kivestä, jonka nimi oli Verdun" (20/26).

Ranskalaisen testamentin kertoja menee pitkälle keräilynhalussaan. Walter Benjaminin (1986a, 51) käsitys keräilijästä lähestyy kertojaa: "Hän ottaa esineiden kirkastamisen elämäntehtäväkseen. Hänelle lankeaa sisyfoksentyö pyyhkiä esineistä omistuksen avulla niiden tavaraluonne. Mutta hän antaa niille vain keräilyarvoa käyttöarvon sijasta. Keräilijä ei uneksi pelkästään kaukaisesta ja menneestä maailmasta" - -. Makinen teoksessa esineet ovat tärkeässä roolissa. Esineet, kuten valokuvat, täydentävät kokonaiskuvaa historiasta niiden omistajien kautta. Kertoja kerää myös ihmisiä mainitessaan "ihmistyyppikokoelmastaan", johon ovat päätyneet Félix Faure ja Marcel Proust sekä Vincent-enon ottamassa valokuvassa esiintyvät valtiopäivämiehet Pariisin tulvan aikaan (100/126). Kertojan keräilyvietti lähenee kulttia, jolla on taipumus tuoda jokin menneisyyden tapahtuma nykyhetkeen. Atlantiksesta peräisin olevissa valokuvissa on jotakin benjaminilaista, koska keräilijä eli kertoja uneksii myös "kaukaisesta ja menneestä maailmasta".

Aion puhua vain tietyistä Ranskalaisen testamentin valokuvista. Merkille pantavaa on, että niiden funktio kertojan ajatuksissa ja mielikuvituksessa - huolimatta esimerkiksi kuvateksteistä - on hyvin ei-kielellinen. Ei-kielellisyydellä viittaan Andreï Makinen romaanissa esiintyvää sanattomuuden ja sanojen puuttumisen tematiikkaan.

Seuraavissa lainauksissa on jotakin samaa:

Sitten eräänä marraskuun iltana, vähän äitini kuoleman jälkeen, järjestelin muutamia valokuvia. En elätellyt toivoa "löytää" häntä uudelleen, en odottanut mitään "näiltä jotakin henkilöä esittäviltä valokuvilta, joita katsellessaan muistaa tästä henkilöstä vähemmän kuin tyytyessään vain ajattelemaan häntä" (Proust). - -

Se, mikä erotti minut monista näistä kuvista, oli historia. Eikö historia ole yksinkertaisesti se aika, jolloin emme olleet syntyneet. Oman ei-vielä-olemiseni saatoin lukea niistä vaatteista, joita äitini oli käyttänyt ennen kuin pystyin häntä muistamaan. On aina jotenkin tyrmistyttävää nähdä läheinen henkilö pukeutuneena eri lailla. (Barthes 1985, 69-70).

Eräänä päivänä käteeni osui valokuva jota en olisi saanut nähdä... Olin lomalla isoäidin luona, venäläisen aron laitamilla kaupungissa, jonne hän oli sodan jälkeen päätynyt. Kesän kuuma ja hidas hämärä teki tuloaan, se valoi huoneisiin sinipunervaa valoaan. Tuo hiukan epätodellinen valaistus suodattui kuville, joita minä tarkastelin avoimen ikkunan äärellä. Ne olivat kansioidemme vanhimmat kuvat. Ne ylittivät 1917 vallankumouksen ikimuistoisen rajan, herättivät henkiin tsaarien ajan ja mikä vielä tärkeämpää: ne puhkaisivat rautaesiripun, joka vielä silloin oli hyvin vahva, ne veivät minut milloin goottilaisen katedraalin pihalle, milloin puistokäytäville puutarhaan, jonka rikkeetön geometria kummastutti minua. Minä sukelsin sukumme esihistoriaan... - -

Noiden tuntemattomien ihmisten ja unhoonjääneiden maisemien joukossa minä hänet näin. Nuori nainen jonka asu poikkesi kummasti muissa kuvissa näkyvien henkilöiden tyylikkyydestä. Hänellä oli väljä likaisenharmaa toppatakki ja miestenlakki, jonka korvalliset oli vedetty alas. Hän poseerasi puristaen rintaansa vasten vauvaa, joka oli kiedottu villahuiviin. (12-13/17-18).

Ranskalaisen testamentin kertojan udellessa, kuka kuvassa esiintyy, Charlotte ei vastaa, vaan huomaa pääkallokiitäjän. Kuvassa on jotakin kiellettyä, kun taas Roland Barthesin valokuvissa jotakin vieraannuttavaa. Barthes puhuu erosta, eikä hän toivo löytävänsä menneisyyttä ja ihmisiä uudelleen, sillä historia erottaa hänet - aina vaatteita myöten. Ranskalaisen testamentin kertojalla on parempi mielikuvitus, hänelle menneisyys herää henkiin. Mutta valokuvassa on Barthesin kuvien tapaan vierasta ainesta: Maria Stepanovna Dolina, kertojan äiti, jonka henkilöllisyyttä kertoja ei vielä tiedä. Lisäksi sekä Ranskalaisen testamentin kertoja että Roland Barthes ovat yhtä epämääräisiä, mitä tulee valokuvien katsomisen ajankohtaan ("Eräänä marraskuun iltana, vähän äitini kuoleman jälkeen..." / "Eräänä päivänä... Olin lomalla...").

Pääkallokiitäjä kiinnittää kertojan huomion muualle. Hän tarkastelee kiitäjää lähemmin ja huomaa niitä olevan kaksi: ne parittelevat ja tarjoavat samalla Charlottelle syyn jättää vastaamatta kertojan äitiä koskevaan kysymykseen "Kuka tämä nainen on?". Perhoset siepataan kiinni, jolloin tapahtuu Proustin madeleineleivoksen tapainen efekti:

Parittelevien kiitäjien kiinniottaminen palautti mieleeni kaksi hyvin kaukaista muistoa, lapsuuteni salaperäisimmät. Ensimmäinen niistä on peräisin ajalta jolloin olin kahdeksanvuotias; se liittyi vanhan laulun sanoihin, joita isoäitini hyräili aina joskus istuessaan parvekkeellaan kumartuneena jonkin vaatteen puoleen, korjatessaan kaulusta tai vahvistaessaan nappien kiinnitystä. Hänen laulunsa viimeinen säe antoi minulle autuaan olon:

          ...Ja siellä me uinailemme maailman loppuhun.

Tuo rakastavaisten pitkä uni ylitti lapsellisen käsityskykyni. (14-15/20).

Charlotten laulu toistuu loppupuolella Ranskalaista testamenttia. Varhaisnuori kertoja menee tapaamaan isoäitiään ja kuulee tämän hyräilyn:

Sen laulun viehätyksen olin kokenut jo hyvin pienenä lapsena ja nyt se sisälsi kaikki kaunanaiheet Charlottea kohtaan.

         Vuoteen kulmia somistavat sinitalviokimppuset...

"Aivan, juuri sitä ranskalaista hempeilyä, joka estää minua elämästä!" ajattelin vihastuneena. (196/252).

Isoäidin hyräilemän laulelman nimi on Aux marches du palais, jonka ensimmäinen versio on peräisin vuodelta 1732. Kyseessä on kansanlaulu, joten tekijää ei tunneta. Kaksiäänisesti lauletun, haikean romanssin sankarittarena on rakastunut tyttö. Kertojalle laulu on osa "ranskalaista hempeyttä", ja se tuskin sisältää vihjauksen Charlotten omaan nuoruudenrakastettuun, Verdunissa taistelleeseen sotilaaseen. Näinkin laulun sanat voisi lukea ja sortua ehkä ylitulkintaan. Toinen ranskalaisuuteen liittyvä klisee voisi olla vaaleanpunaiset kirjat, jotka löytyvät Pont-Neufin laukusta. Toinen on Villakoiran muistelmat, toinen Tyhmeliinin sisar. Mémoires d'un caniche'in (1885) kirjoittaja on lasten- ja nuortenkirjailija Julie Gouraud (1844-1924), näytelmän La Sæur de Gribouille (1862) luoja on venäläissyntyinen, Moskovan kuvernöörin tytär Sofija Rostopšin eli sittemmin Ranskaan muutettuaan Comtesse de Ségur (1799-1874). Hachette-kustantamon sarja Bibliothéque Rose on kustantanut molemmat teokset, mikä ehkä selittäisi niiden punaisuuden.

   Ranskalaisen testamentin kiellettyyn valokuvaan liittyvä salaisuus paljastuu jo kuolleen Charlotten kirjeessä teoksen lopussa: "Se nainen, jonka nimi oli Maria Stepanovna Dolina, oli sinun äitisi" (264/339-340). Valokuvilla on kertojalle suvun mytologiaa täydentävä kulttiarvo, "kaukaisten ja kuolleiden rakkaiden muiston palvonnassa on kulttiarvolla vielä käyttöä" (Benjamin 1989, 149). Benjamin (ibid.) jatkaa, kuinka "aura heijastuu vanhojen valokuvien ihmiskasvojen hetkellisesti vangitussa ilmeessä. Juuri tämä tekee niistä haikean ja ainutlaatuisen kauniita". Tällainen nuoruusikää tavoittelevan miehen kokemus on valokuva kolmesta Belle Époquen naisesta:

Ne kolme naista muuttivat näkemykseni, elämäni...

Löysin heidät sattumalta siperialaisesta matkalaukusta lehtileikkeen kääntöpuolelta. Luin taas kerran artikkelia ensimmäisestä Peking-Pariisi -rallista Moskovan kautta kuin todistaakseni itselleni, ettei minulla ollut enää mitään opittavaa, ja että Charlotten Ranska oli kerta kaikkiaan ehtynyt. Hajamielisyyksissäni olin päästänyt sivun putoamaan matolle, olin katsonut ulos parvekkeen avonaisesta ovesta.  - -  Ja päättymässä oli myös yksi vaihe elämästäni; sen merkkinä oudon asian tajuaminen: tietoni eivät taanneetkaan onnea tai pääsyä oleellisen äärelle... Toinenkin uusi asia: minä ajattelin koko ajan naisvartaloa, naisten vartaloita. - -

Sattuman oikusta lehden sivu oli lentänyt matolle nurin päin. - - Nyt tuo yllättävä kohtaaminen kiinnosti. Vein kuvaa lähemmäs parvekkelta tulevaa valoa...

Ja heti minä rakastuin heihin. Heidän vartaloihinsa ja heidän helliin ja huomaavaisiin silmiinsä, jotka vihjasivat selvästi, missä kohdin jalustan takana valokuvaaja seisoi kumartuneena mustan kankaan alle.

Heidän naisellisuutensa oli sellaista, että se pakosta kosketti minunlaiseni yksinäisen ja juron nuorukaisen sydäntä. Se oli tavallaan mallikelpoista naisellisuutta. Kaikilla kolmella oli musta pitkä leninki, joka korosti heidän povensa pyöreyttä, myötäili heidän lanteitaan ja näytti häivähdyksen heidän vatsansa kaaresta ennen kuin sulki sisäänsä sääret ja valui ihastuttavina laskoksina jalkojen ympärille. - -

Kun halusin luoda mielessäni heidän elämänsä ajankohdan, muistini toimi heti. Muistin Blériotin, joka niihin aikoihin ylitti Kanaalin yksitasollaan, Picasson joka maalasi Avignonin naiset... Päässäni vallitsi historiallisten tosiasioiden kakofonia. Mutta ne kolme naista pysyivät liikkumattomina, elottomina - kolme museoesinettä vieressään nimilappu: Belle Époquen kaunottaret Champs-Elyséesin puistossa. (141-143/180-183).

Roland Barthesin (1985, 65) mukaan "[e]roottinen valokuva - - (ja tämä on juuri sen ehto) ei tee sukupuolielimistä keskeistä kohdetta; se voi hyvin jättää ne kokonaan näyttämättä; se johdattaa katsojan kehystensä ulkopuolelle ja juuri siellä minä herätän kuvan eloon ja se vuorostaan minut". Ranskalaisen testamentin kuvaa ei ole tarkoitettu eroottiseksi, mutta sellaiseksi se muodostuu kertojan ajatuksissa ja mielikuvituksessa. Hänen on kuitenkin toistaiseksi tyytyminen muumioiden ja vahanukkien täyttämään museoon, kuva kolmesta kaunottaresta ei herää henkiin. "Mitä hyötyä heillä oli kauneudestaan", kertoja kysyy ja jatkaa: "Niin, mitä hyötyä oli heidän kauniista rinnoistaan, heidän lanteistaan, heidän leningeistään jotka myötäilivät niin kauniisti heidän vartaloitaan? Ensin ollaan kauniita ja sitten hautaudutaan vanhaan matkalaukkuun, pölyiseen uneliaaseen kaupunkiin äärettömän tasangon perukoille! - - Minä olen tavallaan jumala heidän häilyvässä maailmassaan" - -. (143-144/184). Kolmen naisen läsnäolo, aikakausi ja maailma osoittautuvat hyvin väliaikaisiksi ja katoaviksi, Roland Barthesin sanoin "historia erottaa" kertojan kuvansa sisällöstä peruuttamattomasti. Sitten tapahtuu jotakin merkittävää ja Barthesin ajatuksen ylittävää; tässä katkelmassa kertoja osoittaa deiktisillä elementeillä (ja myös toisin keinoin) olevansa kertomassaan maailmassa:

Kuvan pinta tuntui värisevän elävästi kuin kosteiden värien peittämä siirtokuva. Sen litteä perspektiivi alkoi äkkiä syventyä ja paeta katseeni edestä. Samalla lailla oli aina käynyt lapsena, kun olin katsonut kahta samanlaista kuvaa, jotka siirtyvät hitaasti toisiaan kohti ennen kuin sulautuvat yhteen kolmiulotteiseksi kuvaksi. Kolmen kaunottaren kuva avautui eteeni, ympäröi minut vähitellen, päästi minut taivaansa alle [s'ouvrait devant moi, m'entourait peu à peu, me laissait entrer sous son ciel] - -

Äskeiset mietteeni (täydellinen unohdus, kuolema) eivät merkinneet enää yhtään mitään. Kaikki oli liian kirkasta, sanatonta. Suljin silmäni, ja se hetki oli minussa [l'instant était en moi]. - -

Heräsin siitä [de cette] syksyisestä aamupäivästä melkein mustan taivaan alle. Väsyneenä kuin olisin uinut yli leveän joen minä katselin ympärilleni, tuskin tunnistin tutut esineet. (145-146/186-187).

Paluu Lethen virran takaa houkuttelee kertoja kokeilemaan valokuvan taikaa uudelleen. Taika kuitenkin pakenee, sen sijaan Élysée-palatsiin astuu mustaharsoinen nainen, Marguerite Steinheil, presidentti Fauren rakastajar. Tämäkin vaudeville päättyy kertojan siirtyessä kuvaan vanhasta sotilaasta: "Siinä hän oli, mies joka hengitti ahnaasti palavalta puulta tuoksuvaa hyistä tuulta. Hän. Tässä. Nyt. Tämän taivaan alla..." (148/189). Korostettu deiktisyys on kieliopin keino korostaa nykyhetkeä ja läsnäoloa, mutta onko tällä yksinkertaisella erikoistehosteella muuta merkitystä kuin lukijan ja kertojan maailman lähentäminen toisiinsa, barthesilaisen effet de réelin kustannuksella? On syytä kiinnittää huomio kertojan ilmaisuun "kaikki oli liian kirkasta, sanatonta". Viittasin luvussa 1.5 kertojan kielikäsitykseen. Sen mukaan kieli ja ontologia eivät aina kohtaa, vaan on olemassa asioita kielen ilmaisukyvyn ja kokijan, katsojan tai kertojan havainnon ulkopuolella.

Illempana Charlotte palaa miehensä Fjodorin haudalta, eikä suostu enää kertomaan Ranskasta. Sen sijaan hän tahtoo lausua runon, joka oli jäänyt viime kesänä kesken (87-88/110). Runoa ei heti löydy ja kertoja kokee elämänsä ihmeellisimmän illansuun, kun Charlotte pikkutarkkana naisena kääntää kaiken ylösalaisin etsiessään kirjaa. Lopulta isoäiti äänessään "muinainen poljento" lukee Gérard de Nervalin "Fantaisien" (1852) viimeiset säkeistöt. Edellisenä kesänä runon lukeminen oli katkennut kertojan sisaren äkilliseen kysymykseen Félix Fauresta - olihan viisitoistavuotias sisar "vaipunut nuoren tytön unelmiinsa eikä ollut kuunnellut runoa". Vuotta myöhemmin käy oikeastaan päinvastoin: Belle Époquen kolmen naisen sekä mustaharsoisen Marguerite Steinheilin herättämä eroottinen mielenkiinto ja "hullu koe" katkeaa Charlotten paluuseen ja Nervalin runon etsintään. Seuraavana päivänä isoäiti ja kertoja lähtevät arolle kävelylle. Retkeen sisältyy myös Charlotten Provencen-matkan muisteleminen; laventelintuoksuinen, syksyisen auringon valaisema teema esiintyy jo romaanin alussa. He kuulevat pienen junan, Kukuškan, vihellyksen (vrt. Proustin Vinteuilin sonaatin teema):

Vaiti minä kävelin isoäitini vierellä. Tunsin että Kukuška olisi uuden kielemme ensimmäinen sana. Sen kielen joka kertoisi sanomattomasta.

Kahden päivän päästä lähdin Saranzasta. Ensimmäisen kerran elämässäni eivät junan lähtöä edeltävät hetket olleet kiusallisia. Ikkunasta katsoi Charlottea; hän seisoi laiturilla ympärillään ihmiset, jotka viittilöivät kuin kuuromykät peläten etteivät lähtijät kuulisi heitä. Charlotte oli hiljaa, hymyili vain katseeni kohdatessaan. Me emme tarvinneet sanoja. (151/193-194).

Ranskalaisen testamentin valokuvien merkittävin piirre on petite pomme -hymy. Teos alkaa ja päättyy siihen. Charlotte on lähettänyt kertojalle paketin, joka vastaanotetaan "hyvin hienon pariisilaishotellin aulassa":

- Kuulkaa, minulla on teille pieni paketti. Sen lähetti...en tiedä kuka, joku sukulaisnainen joka on kuollut... Venäjällä. Taisitte jo tietääkin siitä. Hän lähetti teille testamenttinne, hehhee, heh...

Mies oli aikonut sanoa leikkisästi "perintönne", mutta hänelle sattui erehdys: se oli kielen rappiota, jota huomasin etenkin uusryssissä, sillä he puhuivat yleensä englantia. (260/334-335).

Paketissa olevan Charlotten kirjeen mukana on pieni kirjekuori, jonka sisään on pantu valokuva: "nainen toppatakissa päässään iso šapka[58], jonka korvalliset oli vedetty alas. Valkoinen kangaspala ommeltu nappirivin viereen ja siinä numero. Sylissä vauva, joka oli kiedottu villahuiviin..." (264/340). Myöhemmin kertoja jatkaa ja romaani päättyy:

Kävelin ja katselin välillä valokuvaa nuoresta naisesta. Ymmärsin nyt, mikä auttoi hänen piirteilleen kaukaista yhdennäköisyyttä kasvatusperheeni albumien kuvien kanssa. Se oli tuo hienoinen hymy, jonka Charlotten taikasana loihti esiin - se oli petite pomme! - -

Laitoin kuvan talteen, jatkoin matkaa. Ja kun ajattelin Charlottea, hänen läsnäolonsa näillä uinailevilla kaduilla oli yhtä itsestäänselvää, tahdikasta ja luontevaa kuin elämä itse.

Minulta vain puuttuivat sanat, joilla voisin sen ilmaista. (266/342).

Ranskalainen testamentti loppuu paradoksiin. Kerronta on kiertänyt alkuunsa takaisin. Romaanin ehdottomasti tärkein henkilö on Charlotte. Hän on kerronnan keskiössä niin tapahtumien kuvaajana kuin kokijanakin, mutta hänen oma tapansa olla Venäjällä ja Neuvostoliitossa muodostuu kertojalle yhä uudelleen ja uudelleen ongelmalliseksi, ensinnäkin siksi, että hän on ranskalainen, toiseksi siksi, että hän ei olekaan sukua kertojalle. Viimeisen lauseen paradoksaalisuus perustuu aiemmin kerrotun mitätöintiin: kertojalta puuttuvat luontevaa olemassaoloa kuvaavat sanat hetkellä, jolloin hän on jo kuvannut tämän olemassaolon hallussaan olevilla kerronnan keinoilla. Ennen kuin tarkastelen romaanin nimeä pureuduin sen taustalla oleviin esineisiin, ranskalaisen testamentin "sisältöön".

Ranskalaisessa testamentissa olevia esineitä säilytetään laukuissa, joista toinen on Pont-Neufin laukku ja toinen siperialainen matkalaukku. Ensin mainittu on läheisesti tekemisissä Ranskan historian kanssa, toiseen taas kulminoituvat Venäjän historian tapahtumat.

Eräänä päivänä kertoja ja hänen sisarensa ovat ryhtyneet leikkimään matolla. Heillä on valkoiseen paperiin käärittyjä kiviä. "Paperiin oli kirjoitettu nimiä, joita me tietämättömät olimme luulleet jännittäviksi mineraaleiksi: Fécamp, La Rochelle, Bayonne... Yhdestä kääreestä löysimme jopa rautaa sisältävän karhean palasen jossa näkyi ruosteenjälkiä. Luulimme lukevamme kummallisen metallin nimen: Verdun" (16/21-22). Esimerkiksi La Rochelle sijaitsee Biskajanlahdella, samoin Biarritzin pohjoispuolen pikkukaupunki Bayonne; Fécamp on Pohjois-Ranskassa, Dieppen lähistöllä. Paikat ovat Charlotten henkilöhistorian kannalta neutraaleja. Verduniin liittyy sen sijaan jotakin muuta, vaikkakin itse kaupunki "Suuren sodan" taisteluissa tuhoutui vain puoliksi, sen sijaan läheiset kylät, kuten Fleury, Douaumont ja Cumières, katosivat noin kymmenen kuukauden aikana jäljettömiin (Horne 1966, 408-409). Ruman Verdun-kiven heittäminen daaliapenkkiin saa sisarusten isoäidin itkemään, ensimmäisen kerran lasten nähden. Kertoja jatkaa:

Sitä ennen hänen menneisyytensä oli rajoittunut muutamaan taikakaluun, suvun muistoesineeseen, kuten silkkiviuhkaan joka toi mieleeni ohuen vaahteranlehden tai kuuluisaan pieneen Pont-Neufin laukkuun. Meidän tarustomme väitti, että silloin neljävuotias Charlotte Lemonnier oli löytänyt sen kyseiseltä sillalta. Tyttönen oli juossut äitinsä edellä ja huudahtanut: "Laukku!" - - Sen siannahkalaukun lukossa oli sinistä emalipakotusta, ja siinä isoäiti säilytti entisaikain kivien kokoelmaa. (17/22-23).

Charlotte tai kertoja ei aina suinkaan itse puhu kokemuksistaan, vaan ne välittyvät lapsen ikäiselle kertojalle vanhempien ja heidän vieraidensa kautta (alleviivaukset minun):

Niin heräsi satumainen menneisyys henkiin meidän savuisessa keittiössämme pitkinä talvi-iltoina. Lumisen ikkunan takana levittäytyi yksi Venäjän suurimmista kaupungeista ja Volgan harmaa tasanko, kohosivat Stalinin arkkitehtuurin linnakemaiset rakennukset. Ja sinne loputtoman ja sekavan illallisen ja kuultavan tupakansavun keskelle ilmaantui salaperäisen ranskattaren haamu, isoäiti, joka oli eksynyt Siperian taivaan alle. - -

Minä kuuntelin heitä. Ja minäkin tutustuin Charlotten venäläiseen kohtaloon, mutta omalla tavallani. - -

- - [M]inä olin painanut mieleeni hänen käyntinsä kylän nuorten luona. Hän oli mennyt sinne kehotuksen saatuaan heti samana iltana ja tavannut nuoret metafyysisessä keskustelussa: piti tietää, millä tavalla kuolema korjaisi sen joka uskaltaisi mennä hautausmaalle tasan keskiyöllä. Charlotte oli sanonut hymyillen, että hän kyllä [si] pystyisi uhmaamaan yöllä vaikka kaikkia yliluonnollisia voimia hautojen keskellä. Huvituksia oli harvassa. Toivoen salaa jotakin kammottavaa käännettä nuorukaiset olivat hurranneet Charlotten rohkeudelle. Nyt piti vain löytää esine, jonka hurjapäinen ranskalainen jättäisi jollekin kivelle kylän hautausmaalla. Eikä se ollut helppoa. Sillä kaikki ehdotetut tavarat saattoi korvata samanlaisella: huivin, kiven, kolikon... Niin [Oui] viekas ulkomaalainen tyttöhän saattoi vallan hyvin palata aamunkoitossa ja ripustaa huivin muiden nukkuessa. Ei [Non] piti valita ainutlaatuinen esine... Seuraavana aamuna, kokonainen valtuuskunta oli löytänyt hautausmaan varjoisimmasta nurkasta ristille ripustetun - Pont-Neufin laukun.

Kuvitellessani käsilaukkua ristien joukossa Siperian taivaan alla minä aloin aavistella esineiden uskomatonta kohtalonyhteyttä. Ne matkustavat, keräävät tavanomaisen pintansa alle meidän elämämme vaiheet yhdistäen kaukaisetkin hetket. (78-81/100-104).

Tarina on sikäli epäluotettava, että se on suodattunut romaanin kerrontaan useasti. Ensin Charlotte on kertonut tarinan jollekin kertojan sukulaiselle, jolloin tarinasta on tullut suvun mytologiaa. Mainittuna iltana sen on kertonut vanhemmista jompikumpi tai molemmat vierailleen, tädille ja hänen miehelleen. Ei voida olla varmoja, onko tarina kerrottu äidille tai isälle henkilökohtaisesti. Tapahtumien runko lienee "totta", mutta sen väritykset voivat olla tässä vanhempien, kertojan tai molempien. Monika Fludernikin sanaston mukaan kyseessä on sijaiskokemuksen kertominen (narrative of vicarious experience), kun taas Tammi (1992, 30) puhuisi c-tyypin kertojasta, joka "havaitsee, mitä toinen henkilö havaitsee" ja niin edelleen. Kertojan johtolause on kuitenkin selvä katkelman alussa ("Niin heräsi...). Lisäksi olen alleviivannut tekstin leksikaalisia, kertojaa ilmaisevia täyteilmaisuja eli kertojan näkökulman indikaattoreita, joista kertojan eniten käyttämä koko romaanissa on 'niin' tai 'kyllä' ('oui'). Toinen samantyyppinen maneeri on yleinen kolmen pisteen käyttö, joka ei ole suomessa kovin luontevaa.

Siperialainen matkalaukku on tämän tutkimuksen kannalta vähäarvoinen sikäli, että se liittyy olennaisesti Venäjän historiaan. Arvokkaaksi laukun tekee sen sisältö, Ranskaa koskevat lehtileikkeet:

Ja sitten oli salainen aarre. Matkalaukku täynnä vanhoja papereita, jotka tuskastuttivat meitä tylsällä massallaan, kun teimme tutkimusretken Charlotten makuuhuoneen suuren sängyn alle. Avasimme lukot, nostimme kantta. Miten paljon paperia! Aikuiselämän tunkkainen pölynhaju salpasi hengityksemme - miten pitkäpiimäistä ja huolestuttavaa ja vakavaa... Saatoimmeko edes aavistaa, että juuri noiden vanhojen sanomalehtien ja käsittämättömästi päivättyjen kirjeiden seasta meille valokuvan kolmesta valtiopäivämiehestä veneessä? (24/31).

Albertinen ja hänen tyttärensä muuttaessa Pariisiin vuonna 1914 laukku jäi Bojarskiin. Albertine palaa izbaansa takaisin jo saman vuoden kesänä, Charlotte vasta Punaisen Ristin mukana 1921. Keväällä 1922 Charlotte menee naimisiin Fjodorin kanssa, jonka "ylpeyteen 'kansantuomarin' virasta sekoittui epämääräistä vaivautuneisuutta (vague malaise), johon mies itsekään ei olisi siihen aikaan vielä osannut sanoa syytä" (76/99). Kolme kuukautta naimisiinmenonsa jälkeen pari muuttaa Buharaan:

Charlotte halusi välttämättä ottaa mukaan suuren matkalaukun, kaikki vanhat ranskalaiset sanomalehdet. Hänen miehellään ei ollut mitään sitä vastaan, mutta junassa hän selitti yrittäen kätkeä sitkeän vaivautuneisuutensa (malaise opiniâtre), että Charlotten ranskalaisen elämän ja heidän elämän väliin oli nyt kohonnut kaikkia vuoriakin korkeampi raja. Mies haki sanoja sille mikä pian tuntuisi niin luontevalta: rautaesiripulle. (77/99).

Laukku tuntuu myös kertojasta hiukan vaaralliselta, kuin "isolta pommilta" (94/119). Rautaesirippu, joka Charlotten ja Fjodorin avioliiton aikoihin oli "korkeampi vuoria", saa uuden merkityksen uusryssän, Aleksei Bondartšenkon eli Alex Bondin, suussa: "Hahhahhaa, rautaesirippu on nykyään harva siivilä, niin kuin sanotaan..." (247/317). Kyseessä on vielä Neuvostoliiton aika, tai niin turvapaikanhakijana Ranskassa elävä kertoja sanoo. Fjodorin kahtaalle suuntautuva vaivautuneisuus liittyy rautaesiripun teemaan psykologisesti ja poliittisesti: yhtäältä hän ei ole voinut viransa vuoksi toimia lojaalisti maanmiehiään kohtaan (urkkiminen ja ilmiannot) ja toisaalta hän myös pelkää tai joutuu pelkäämään viransa ja Charlotten puolesta vainoharhaisessa yhteiskunnassa.

Toisen maailmansodan sytyttyä ja koneiden jylistessä taivaalla Charlotte ja hänen lapsensa lähtevät pakoon tuhoutuneesta kaupungista. Samana yönä saksalaiset olivat alkaneet pommittaa rajaa maavoimia varten. Kyseessä on nykyisen Puolan raja, sillä pakolaisten täyttämä tavarajuna ajaa puolenpäivän maissa tuhkaksi muuttuneen Minskin halki. Juonen kannalta varsin epäuskottavasti Charlotte ei ottanutkaan vaatteita ja ruokaa sisältävää laukkua, vaan siperialaisen matkalaukun:

Charlotte ei halunnut uskoa sitä, hän veti esiin kellastuneen lehden ja luki iltahämärän valossa: "Valtiopäivämiehet ja senaattorit olivat yksituumaisesti ja intomielisesti vastanneet herrojen Loubet ja Brisson esittämään kutsuun... Suurten hallintoelinten edustajat kokoontuivat Murat-salonkiin..." (110/139-140).

Vuosia myöhemmin kertoja löytää laukusta myös kuvalehden valokuvan realistisesta taulusta, joka esittää iäkkäitä sotilaita keihäineen, kirveineen ja vanhoine espanjalaisine valloittajankypärineen. Taulun nimi ei jää kertojalle mieleen muutoin, kuin että siinä on sana "viimeiset". Vuosisadanvaihteen kuvalehdestä leikatun valokuvan jälkeen hän löytääkin Belle Époquen kolme naista poseeraamassa Champs-Élyséellä.

Romaanin loppupuolella nuori kertoja kyllästyy laukkuun ja kaikkeen muuhun Ranskaan liittyvään - tosin tämä uhma ei kestä kauan. Romaanin viimeinen maininta laukusta sisältää selkeän viestin kulttuuriperinnön lähtemättömästä ja peruuttamattomasta vaikutuksesta:

- Berija! Ja vanhus, joka kastelee kaikessa rauhassa gladioluksiaan. Ja kahtialeikattu nainen! Ja unohdettu sota! Ja sinun raiskaamisesi Ja siperialainen matkalaukku täynnä vanhaa ranskalaista paperirojua, jota minä raahaan perässäni kuin vanki kahleensa rautapainoa! (195-196/251).

Tämän ajattelurepliikin jälkeen laukusta ei enää puhuta sanaakaan Makinen romaanissa. Lehtileikkeet (ja muut esineet) ovat olleet konkreettista ja siten helposti ymmärrettävää historiaa. Kertojan kasvaessa konkretisoinnin tarve vähenee ja historialle löytyy myös abstraktimpi, mentaalisempi taso.

Eräänä "värittömänä ja tylsänä kesäpäivänä" kertoja haluaa varastaa Charlotten taian: hän tahtoo "ennättää hänen edelleen, astua juhlivaan kaupunkiin ennen häntä, mennä tsaarin seurueeseen odottamatta turkoosin lampunvarjostimen hypnotisoivaa valokehää" (44-45/58):

Kuin arkeologi minä poistin kerroksen toisensa jälkeen. Nikolai ja Aleksandra esiintyivät tuntemattomissa paikoissa. Uusi kerros, ja minä kadotin heidät. Silloin näin pitkiä panssarilaivoja tyynellä ulapalla, lentokoneita joissa oli naurettavan lyhyet siivet, sotilaita taisteluhaudoissa. - - Tsaari ilmestyi hetkeksi polvistuneen sotilasrivistön eteen hevosen selässä ikoni kädessään... - -

Aivan matkalaukun pohjalta minä viimein tavoitin hänen jälkensä. Isoilla kirjaimilla kirjoitettu otsikko ei voinut pettää: Kunnia Venäjälle! Levitin sivun polvilleni samalla lailla kuin Charlotte ja aloin puoliääneen tavata säkeitä:

Oi, suuri Jumala, mikä hyvä uutinen,
Mikä ilo värisyttää meidän kaikkien sydäntä,
Kun vihdoinkin näemme sortuvan linnakkeen
Missä orja valittaa tuskasta!
Näemme kansan kohottavan päätään
Ja kantavan soihtua luvallisesti!
Ystävä, eikö olekin suuri juhlapäivä
Palatsiemme tankoon nostakaa liput!

Vasta kertosäkeeseen päästyäni minä pysähdyin ja mieleeni iski epäilys: kunnia Venäjälle? - - Ja kuka on tuo tyranni jonka kukistumista juhlitaan?

Hämmentyneenä minä aloin lausua kertosäettä:

Tervehdys, tervehdys teille,
Venäjän kansa ja sotilaat!
Tervehdys, tervehdys teille,
Te isänmaan pelastajat!
Tervehdys, kunnaia, maine
Duumalle valtiaalle.
Se teidän onneksenne
Nyt katkoo kahleenne.

Äkkiä silmiini iskivät isot otsikot säkeiden yläpuolella:

NIKOLAI II LUOPUU KRUUNUSTA. VALLANKUMOUS: VENÄJÄLLÄ VALLANVAIHTO. VENÄJÄ SAA VAPAUDEN. KERENSKI - VENÄLÄISTEN DANTON. VENÄJÄN BASTILJI, PIETARIN-PAAVALIN LINNOITUS VALLATTU. ITSEVALTIUDEN LOPPU ... (45-46/58-60).

Lainauksen alun ikoni voi olla mikä tahansa ikoni. Kyseessä ovat kuitenkin elokuun toisen päivän jälkeiset tapahtumat vuonna 1914. Tuona päivänä Nikolai II julkisti Talvipalatsissa virallisen julistuksen vihollisuuksien alkamisesta. Hän oli tosin käynyt suutelemassa Vladimirin Jumalan Äidin ikonia ja vannonut sille valan. Tarun mukaan Moskovaan vuonna 1395 tuotu ikoni oli käännyttänyt Timur Lenkin takaisin. (Massie 1969, 274).

Toinen kappale mainitsee laulun Kunnia Venäjälle (Gloire à la Russie!). Sen rytmi ja sävel ovat Marseljeesin. Vuodesta 1833 tsaristisen Venäjän kansallislaulu ja väkijoukkojen laulama hymni ensimmäisen maailmansodan alkaessa oli Aleksei F. Lvovin sanoittama Боже, Царя xрани! eli Jumala tsaaria siunatkoon, jota Aleksandran ja Nikolai II:n vuoden 1896 vierailun aikana posetiivaritkin soittivat (Pulla 1959, 135). Tдmän laulun syrjäytti vallankumous. Kyseessä ei tietenkään ole sama laulu kuin Ranskalaisessa testamentissa, koska sen sisältö viittaa pikemminkin työläisten vallankumoukseen kuin tsaarin jumalalliseen valtaan. Romaanissa Kunnia Venäjälle löytyy ranskalaislehden sivuilta, joten laulu lienee käännetty venäjästä ja ollut Marseljeesin melodiaan sovitetuista lukuisista varianteista. Todennäköisesti se on Työläisten Marseljeesi[59], väliaikaishallituksen laulu, jonka sanat kirjoitti Pjotr Lavrov. Työläisten Marseljeesia ei ole siteerattu vallankumousvuoden Le Temps'n numeroissa. Massie (1969, 395) kertoo, että vallankumouksen puhjettua sotilaat ja työläiset lauloivat Marseljeesia mennessään tarjoamaan duumalle tukeaan ja kysymään neuvoa. Tämä Marseljeesi voikin olla laulu nimeltä Kunnia Venäjälle. Tunnetusti Työläisten Marseljeesi korvattiin myöhemmin Kansainvälisellä, joka sekin on ranskalaisperäinen.

Le Temps (16.3.1917) otsikoi ensimmäisen Venäjän vallankumouksen (15.3.) huomattavasti neutraalimmin, otsikkona oli "Les évenements de Russie - Abdication du tsar Nicolas II". Tapahtumien edetessä kuvaukset muuttuivat yhä yksityiskohtaisemmiksi. Vallankumoushallituksen oikeusministeriksi nimitettiin Aleksandr Kerenski (1881-1970), joka kuitenkin kukistettiin hallitukseen tyytymättömien bolševikkien vallankumouksessa Pietarissa 7.11.1917. Kumouksen aattona Kerenski pakeni Pietarista. Ensin hän saapui Pariisiin ja sittemmin hän asettui asumaan Yhdysvaltoihin. Edelle lainatuissa, Ranskalaisen testamentin mainitsemissa lehtiotsikoissa Kerenskiä verrataan hiukan harhaanjohtavasti Georges-Jacques Dantoniin (1759-1794). Vuoden 1789 vallankumouksen jälkeiset vuodet olivat Ranskassa olivat vaihtuvien hallitusten, armeijan kapinoiden, sotien, koston ja jälkiterrorin aikaa. Ludvig XVI mestattiin 21.1.1783, Danton joutui giljotiiniin entisen hallituskumppaninsa Maximilien Robespierren käskystä vuoden 1794 alkupäivinä ja Robespierre yritti itsemurhaa ja epäonnistui, joten hänet mestattiin germinalin eli huhtikuun 27. tai 28. päivänä 1794 (ks. Bainville 1942, 313-322). Ehkä Ranskalaisen testamentin esittämän otsikkoversion tarkoituksena onkin korostaa molempien miesten osallisuutta vallankumoukseen ja toistaa ajatusta, että kumous ahmii lapsensa.

Toiseksi viimeinen otsikko, "Venäjän Bastilji, Pietarin-Paavalin linnoitus vallattu" viittaa maaliskuun 12. päivän tapahtumiin vuonna 1917. Linnoitus raskaine tykistöineen vallattiin keskipäivään mennessä, jolloin sen 25000 sotilasta siirtyi kumouksellisten puolelle (Massie 1969, 394). Richeliun toimesta pelätyksi tullut valtiollinen vankila, Bastilji, vallattiin heinäkuun 14. päivänä 1789 (Bainville 1942, 282). Vankeja oli luhistumisen hetkellä seitsemän ja voitto helppo: kuninkaan ranskalaiskaarti ja osa linnoitusta puolustaneista sotilaista liittyi hyökkääjiin.

Kertoja kaivaa edellä mainittuja uutisia siperialaisen matkalaukun pohjalta. Näin ollen lehtileikkeet käsittävät vuosien 1896 ja 1917 välisen ajan. Tätä painolastia, ranskalaista testamenttia, kertoja joutuu kantamaan koko romaanin ajan. Teoksen nimi onkin ironinen, sillä lopussa Val Grig, "international businessman" puhuu englantia antaessaan hänelle tärkeän paketin:

- Kuulkaa, minulla on teille pieni paketti. Sen lähetti...en tiedä kuka, joku sukulaisnainen joka on kuollut... Venäjällä. Taisitte jo tietääkin siitä. Hän lähetti teille testamenttinne, hehhee, heh...

Mies oli aikonut sanoa leikkisästi "perintönne", mutta hänelle sattui erehdys: se oli kielen rappiota, jota huomasin etenkin uusryssissä, sillä he puhuivat yleensä englantia. Hän siis puhui erehdyksessä testamentista. (260/334-335).

Paketissa on Charlotten kirje ja kirjeessä tieto kertojan äidin henkilöllisyydestä sekä vanha tuttu kuva šapkapäisestä naisesta petit pomme -hymyineen.

Laukku, kirjeet ja lehtileikkeet ovat nähtävästi jääneet Saranzaan.