Olen tutkimuksessani pyrkinyt analysoimaan, kuinka historia ja sen osa-alueet representoituvat fiktiossa. Ranskalaisen testamentin ajattomuuden leimaama Atlantis on ollut erilaisten kulttuurihistoriallisten tietojen lähde, ja koska Atlantiksen tarinat ovat ensisijaisesti kerrottuja tarinoita, olen paikoin tehnyt narratologisia huomiota tekstin suhteen. Niiden perusteella olen päätellyt, ettei kronologia merkitse kertojalle paljoakaan, sillä historian ja henkilöhistorian tapahtumat ovat jatkuvasti läsnä. Tämä ei kuitenkaan merkitse syklistä historiakäsitystä, vaan ajatusta historiasta jonkinlaisena painolastina: eräässä kohdassa kertoja kuvailee ranskalaisen perintönsä "vangin rautapainoksi".
Ranskalaisen testamentin historialliset elementit ovat vaatineet myös perehtymistä vuosisadan vaihteen Ranskan kulttuurihistoriaan. Olen pyrkinyt tässä seikkaperäisyyteen, sillä katson, että romaanin syvärakenteessa oleva maailma paljastuu tällä tavoin parhaiten. Siksi esimerkiksi yksi sana voi lukijassa herättää mielikuvan kokonaisesta aikakaudesta; samaa "lukijan tiedon kutsumista" ovat myös erisnimet ja paikannimet. Kun sanan tai nimen tausta selvitetään, voidaan tekstiä tulkita syvällisemmin ja laajemmin, ja samalla paljastuvat mahdolliset kertojan motiivit ja painotukset eli se, mitä hän haluaa sanoa. Tähän viittasin jo tutkimukseni alussa. Makinen romaanin historialliset tosiasiat ovat paikoin mikrotason historiaa, vaikkakin yleisen historian kanonisoituja henkilöitä ja tapahtumia esitellään yhtälailla. Mikrohistorian ajatus pyrkii tutkimaan historiaa sen reunoista käsin, pureutumalla vähäarvoisina ja merkityksettöminä pidettäviin seikkoihin. Niiden lähemmässä tarkastelussa ei voida pitäytyä vain tietynlaisen tutkimusperinteen lähteissä, vaan mukaan on otettava toisenlaista tietoa: lehtileikkeitä sekä fiktiota ja faktaa sekoittavia aikalaiskuvauksia. En siis ole halunnut analysoida Ranskalaista testamenttia pelkästään Tammen, Fludernikin, Ginzburgin tai Peltosen teorioiden avulla, vaan olen pyrkinyt tietoisesti hyödyntämään varsin heterogeenistä ja mahdollisesti epätieteellistä taustamateriaalia ja teoriaa.
Työni on ennen kaikkea kulttuurintutkimusta. Näin ollen narratologian osuus on jäänyt niukemmaksi. Yhtäältä olen halunnut selvittää kertojan paikkaa kertomusten ja tarinoiden suhteen, toisaalta olen korostanut, että faktuaalinen historiankirjoituskin on kerrontaa, eräänlaista suurta tarinaa, joka pyrkii esittämään laajemman mittakaavan kehityslinjoja ja mullistuksia (joskin tämä käsitys näyttää olevan murtumassa). En ole tahtonut strukturoida kertojan positiota esimerkiksi äänen tai fokalisaation käsitteiden avulla, samoin lingvistinen paikanmääritys on jäänyt pinnalliseksi. Ranskalaisen testamentin kertojan/havainnoijan/kokijan/toimijan tarkka kieliopillinen analyysi johtaisi harhaan, sillä kertoja tietoisesti kaihtaa näitä kategorioita. Esimerkiksi jokin kerrottu tarina on samastunut kertojan mielessä kokemukseen: hän kykenee elämään ja kokemaan kuulemansa kertomukset. Niinpä kertoja liukuu vaivatta havainnointitasosta toiseen eikä lainkaan epäröi asettautua sisään toisen kokemukseen ja pitää sitä omanaan. Niinpä Makinen romaania voidaan pitää teoksena, joka sisältää reaalisen elämän aineksia ja tunnusmerkkejä mutta ei realistiseen genreen kuuluvia erityispiirteitä.
Ranskalaisen testamentin kertoja sanoo eräässä kohdassa olevansa fetisisti ja anekdoottien keräilijä. Myös tämä tutkimus koostuu paljolti anekdooteista, kuriositeeteista ja originelleista: Lavrenti Berija voi olla yhtä kiinnostava hahmo kuin Louis Blériot, mutta jälkimmäisellä ei ole samaa vaikutusta maailmanhistoriassa eikä Makinen romaanin kertojan maailmassa. Tämä näkökohta on vaikuttanut tutkimuskohteideni valintaan: pienet historiallisia henkilöitä tai romaanin esineistöä koskevat luvut voivat yhdessä olla osa yleisempää historiaa mutta myös kirjallisuudentutkimusta.