Sisällysluettelo Seuraava luku

2 YKSILÖLLISEN PUKEUTUMISEN PUITTEET

Tunnen olevani haasteellisen urakan edessä koettaessani hahmottaa sitä, mitä tarkoittaa yksilöllisyys musliminaisen pukeutumisessa. Tehtävä ei ole helppo, koska identiteetti, persoonallisuus, yksilö, minuus, kulttuuri ja pukeutuminen eivät ole yksiselitteisiä käsitteitä varsinkaan kun niitä tarkastellaan suhteessa islaminuskoon. Hahmottelen tässä kuitenkin sellaista kokonaisuutta, joka parhaiten vastaa omaa ihmiskuvaani ja tutkimuksen kysymyksenasettelua. Hahmottelusta voisi sanoa, että se on kompromissi, luonnos yhdestä mahdollisesta ratkaisusta.

2.1 Yksilön ainutlaatuisuus

Monien nykyteoreetikoiden mukaan ihminen on sosiaalinen ja kulttuurinen olento. Cloninger (1998, 493) väittää, että emme voi ymmärtää yksilöä tuntematta kulttuuria, jossa hän elää. Harrén (1983, 20) mukaan yksilö onkin kulttuurinen artefakti. Ihminen ei kuitenkaan ole mielestäni vain sosiaalinen ja kulttuurinen olento, vaan näen yksilön Rauhalan (1991, 35–36) tavoin holistisena eli kehollisena, tajunnallisena, situationaalisena sekä hengellisenä olentona.

Yksilön ainutlaatuisuuden selittää se, että ihmiseen vaikuttaa niin monia tekijöitä yhtä aikaa. Hänellä on yksilöllinen perimä, elämäkerta, minäkäsitys ja terveys (Snyder & Fromkin 1980, 195; Allen 1994, 15). Ihmisellä on tavoitteita, ja hän sopeutuu tilanteen asettamiin vaatimuksiin sekä tietoisesti että tiedostamattaan (Cloninger 1998, 492). Yksilöt ovat kasvaneet erilaisissa ympäristöissä ja toisistaan poikkeavissa kulttuureissa (Snyder & Fromkin 1980, 196; Rönnholm 1999, 30). Myös yksilön kokemusmaailma on ainutlaatuinen, sillä ihminen on yksityisesti olemassa subjektiivisesti koetussa tietoisuudessa (Saarinen 1986, 128; Lehtovaara 1994, 17–18).

Ihmisen monimutkaisuuteen vaikuttaa se, että yksilö tulkitsee itseään jatkuvasti ja on siten spiraalimaisesti edeten alituisessa uudeksi tulemisen tilassa. Ihminen on aina tietyssä historiallisessa kehitysvaiheessa. (Rauhala 1976, 142) Lehtovaara (1994, 24) toteaa tästä spiraalimaisesta prosessista, että ihminen rakentaa omaa historiaansa, jolloin mitään pysähtyneisyyttä ei ole. Siinä ehkä onkin ihmisen ainutlaatuisuus:2 hän jäsentää, tutkii ja selittää maailmaa. Ihmisen suhdetta maailmaan leimaa merkitysten luominen, koska ihminen on käsitteellisessä ja tajunnallisessa suhteessa konkreettiseen ja ideaaliseen todellisuuteen. Se tekee ihmisestä eettisesti vastuullisen. Sen lisäksi yksilö kurottautuu kohti ikuisuutta uskonnollisena olentona. (Rauhala 1976, 52–54)

Yksilöön liittyvissä kuvauksissa näkyy ihmisenä olemisen dynaamisuus. Ihminen on sangen moniulotteinen kokonaisuus. Otan tuonnempana tarkasteluni kohteeksi minuuden rakentumisen, joka liittyy ehkä eniten ihmisen tajunnallisuuteen. Tajunnallisuutensa avulla ihminen jäsentää omaa ruumiillisuuttaan, situationalisuuttaan, sosiaalisia suhteitaan ja koko elämäänsä. Näen minuuden sinä työvälineenä, johon perustuu ihmisen yksilöllisyys läpi koko hänen elämänhistoriansa.

2.1.1 Minuuden rakentuminen

Minuuden voi ymmärtää psykologisena ja kokemuksellisena käsitteenä. Harrén (1987, 42) mukaan minuuden syntymiseksi on oltava olemassa yksilöllinen persoona, ihmisolento, joka on julkisesti tunnistettavissa. Persoonaksi tulemiseen liittyy taas se, että ihminen on vuorovaikutuksessa toisiin ihmisiin: minuus syntyy sosiaalisissa käytännöissä yksilöllisen elämäkerran kautta (Harré 1983, 20–21, 212–213; Rönnholm 1999, 43). Näiden ihmissuhteiden kautta persoonasta tulee myös minä, jolla on oma minuus, muista erillinen psyyke, joka pystyy toimimaan yksin, mutta tarvitsee myös toisia ihmisiä (Tolonen 1992, 67). Rönnholm (1999, 28) jopa väittää Cooleyn teorioihin tukeutuen, että minuudessa on kyse sisäistyneestä kulttuurista, jonka merkittävinä siirtäjinä lapsuudessa ovat vanhemmat.

Minuuteen liittyy se, että ihminen ei voi siirtää kokemuksiaan muille edes kertomalla niistä (Tolonen 1992, 67–68). Minuudesta voi siten Janzsin tavoin todeta, että siinä on kyse pään sisäisestä kokonaisuudesta, jakamattomasta tietoisuudesta, jossa kokemukset järjestyvät minän kokemukseksi (Tolonen 1992, 81). Cooley (1956, 172, 188) kuvaa tätä sisäistä kokonaisuutta mielen turvapaikaksi, jossa minuus tarkoittaa enemmän tunnetta minuudesta kuin jotain ulkoista tekijää, johon minuus voi olla yhteydessä. Määritelmissä ilmenee siten minuuden ymmärtäminen Harrén (1987, 42) tavoin sisäisenä yhteytenä, johon kaikki kokemus kuuluu yksilön tunnuspiirteenä.

Lindqvistillä (1997) on samansuuntaisia ajatuksia minuudesta. Minuudessa on kyse itselle läsnä olevasta sisäisestä todellisuudesta, johon muut eivät saa suoraa havaintoyhteyttä. Samaan aikaan ihminen liittyy ulkoisella minuudellaan todellisuuteen ja elää konkreettisesti todeksi elämäänsä. Näin ollen Lindqvistin mukaan yksilö on hengittävä ja värähtelevä pinta ulkoisen ja sisäisen minänsä välillä. (Mt. 20–23)

Rönnholmin (1999, 43) mukaan yksilö nähdään minuuden muotoutumista kuvaavissa teorioissa ulkomaailmaa muokkaavana ja ulkomaailma puolestaan muokkaa häntä. Minuus on siten historiallista ja yhteiskunnallista ja kulttuuriin sidottua että sen välittämää. Tolosen (1992, 81) mukaan minuutta ei voi kuitenkaan selittää tyhjentävästi kulttuurilla.

Minuudessa on Cooleyn (1956, 181–184) analyysin perusteella kyse subjektiminän ja objektiminän välisestä vuorovaikutuksesta. Subjektiminässä on kyse tietynlaisesta minuuden ytimestä, itseyden kokemisesta, samuuden tiedostamisesta eri elämäntilanteissa (Rönnholm 1999, 47). Itseyden kokemisen tunne voi ihmiselle olla tiedostamaton. Tiedostettuna se merkitsee yksilön hyvinvointia ja itsensä toteuttamisen tunnetta. (Virta 1987, 202–203 ; Virta 1994, 22) Objektiminässä on puolestaan kyse minäkuvasta, ihmisen kyvystä tarkastella omaa minuuttaan ikään kuin ulkopuolisen silmin (Cooley 1956, 184).

Vuorista (1990) soveltaen minuutta voi pitää kokonaisuutena, joka koostuu itseä ja itselle tärkeitä ihmisiä koskevista tietoisista ja tiedostamattomista ajatuksista, tunteista, haluista ja toiveista. Se sisältää myös sen ihannekuvan, jollaisia haluaisimme olla. Minuuteen liittyy Vuorisen mukaan pyrkimys olla identtinen itsensä kanssa sekä sisäisen vapauden säilyttäminen. (Mt. 136, 140, 145)

2.1.2 Identiteetti minuuden ulottuvuutena

Eriksonin teorioissa Rönnholmin (1999, 23) mukaan identiteetti ja minuus ovat sama asia. Identiteetti eli minuus tarkoittaa Eriksonille aikuisen ihmisen persoonallisuuden kokonaisuutta. Identiteetti voidaan ymmärtää Woodin tavoin myös minuuden ytimeksi (Rönnholm 1999, 23). Minuutta on määritelty myös siten, että siinä yhdistyvät kaikki ihmisen identiteetit (Roach-Higgins 1995, 10). Yhdyn itse viimeksi mainittuun näkemykseen, mutta ajattelen kuten Rönnholmkin (1999, 24), että meissä vuorottelevat erilaiset identiteetit, joskus sisäisiä ristiriitojakin synnyttäen.

Peltonen (1998, 20) kuvaa identiteettiä ohivilahtavana ilmiönä, tapahtumankaltaisena ilmiönä, joka voi toistua vastaavan tilanteen herättämänä tai vaihtua joksikin toiseksi samaistumiskokemukseksi. Näiden identiteettien kautta ihminen määrittelee Weeksin (1990) mukaan sitä, mikä hänellä on yhteistä toisten kanssa ja mikä erottaa hänet toisista. Weeks sanoo ihmisen ilmentävän identiteetin kautta sitä, kuka hän on, mihin hän uskoo ja mitä hän toivoo (Mt. 89–90). Identiteetissä ilmenee Weinreichin (1989,50) mukaan, miten yksilö on käsittänyt itsensä menneisyydessä ja miten hän pyrkii suhteuttamaan itsensä tulevaisuuteen nähden.

Hall (1996, 5) sekä Freitas, Kaiser, Chandler, Hall, Jung-Won ja Hammidi (1997) tuovat uuden ulottuvuuden identiteetin määrittelemiseen. Ihminen ei identiteetillään määrittele vain sitä mitä hän haluaa olla, vaan myös sitä, mitä hän ei halua olla. Identiteetissä on sisäinen yhtenäisyys, mutta se on ihmisen rakentama. Identiteetti on siis laajempi kuin miltä se päällepäin näyttää. Toisin sanoen identiteetti rakentuu koko ajan tapahtuvassa erottelussa, mitä identiteettiin otetaan ja mitä sen ulkopuolelle jätetään. (Hall 1996, 5; Freitas ym. 19997) Erottelu ei tapahdu kuitenkaan kulttuurista ja sosiaalista suhteista irrallaan, vaan ihminen muodostaa identiteettinsä vuorovaikutuksessa ympäristöön. Kaikkia identiteettejä ihminen ei voi edes valita, koska osan hän saa jo syntymässä, kuten sukupuolen ja ihonvärin. (Roach-Higgins & Eicher 1995, 10)

Paljon on kiistelty identiteetin pysyvyydestä. Rönnholmin (1999) tutkimuksessa tulee esiin se kaksijakoisuus, että identiteetissä ja minuudessa on kyse toisaalta etsinnästä mutta toisaalta halusta pysyä samanlaisena. Hall (1996, 3–4) on vahvasti identiteetin muuttuvuuden kannalla, koska identiteetit muodostuvat monimutkaisesti erilaisissa diskursseissa, käytännöissä ja tilanteissa.

2.1.3 Persoonallisuus minuuden toisena ulottuvuutena

Persoonallisuutta voidaan identiteetin ja minuuden tavoin määritellä monesta näkökulmasta. Yhteistä määritelmille on, että persoonallisuus nähdään yksilön havaittavien ja kätkettyjen ominaisuuksien kokonaisuutena. (Schultz 1981, 10; Vuorinen 1990, 20) Yksilöillä voi olla keskenään samanlaisiakin ominaisuuksia, mutta ainutlaatuisen yksilöstä tekee se, että jokaisella yksilöllä on aivan omanlaisensa ominaisuuksien yhdistelmä. Persoonallisuutta pidetään suhteellisen vakaana ja ennustettavana, mutta kykeneväisenä myös muuttumaan. (Schultz 1981, 10) Persoonallisuudesta ajatellaan, että se tulee ilmi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Siinä myös yhdistyvät yksilön omintakeisuus ja yhteisöllinen ulottuvuus. (Rönnholm 1999, 27)

Vuorisen (1990) mielestä persoonallisuuden keskeisenä tekijänä ovat yksilön kokemus itsestä ja suhde itseen. Hänen mukaansa persoonallisuutta ylläpitää ihmisen pyrkimys säilyttää identiteettinsä eli säilyä itsenään. Määritelmään on sisäänrakennettuna yksilön ainutlaatuisuus, koska sen lähtökohtana on kokemus itsestä. (Mt. 20)

Yksi osa yksilön ainutlaatuisuutta on hänen persoonallisuutensa, joka on yksilöllinen, koska monet asiat vaikuttavat sen muodostumiseen läpi elämän. Cloningerin (1998) mukaan yksilöiden biologiset ominaisuudet, sosiaaliset suhteet, lapsuuden kokemukset ja muut vastaavat vaikuttavat persoonallisuuden muotoutumiseen. Yksilön persoonallisuuteen vaikuttaa myös se, että ihmiset eivät ole keskenään samanlaisia eivät reagoi asioihin samalla tavalla. Eri yksilöillä on erilaiset elämänkerrat, tavoitteet, voittojen ja pettymyksien kokemukset. Käyttäytyminen ja ajattelu, uskomukset ja mieltymykset ovat osa persoonallisuuden kokonaisuutta. (Allen 1994, 1–2; Cloninger 1998 487–489, 492) Cloningerin (1998) mukaan suhteet toisiin ihmisiin ovat ratkaisevalla tavalla muovaamassa persoonallisuutta. Ihmissuhteisiin taas vaikuttavat peritty temperamentti ja aiemmat kokemukset. (Mt. 1–2, 487–488)

Yhteenveto

Minuudesta voisi ajatella, että se on yksilölle läsnäoleva tajunta omasta itsestään ja elämästään tunteiden, ajatusten ja kokemusten kautta. Ymmärrän minuuden myös välineenä, jonka avulla yksilö rakentaa tietoista ja tiedostamatonta kokonaiskäsitystä ja kokemusta itsestään. Toiset eivät voi tavoittaa yksilön minuutta sellaisena kuin se on yksilölle itselleen ilmenee. Identiteetti minuuden toisena ulottuvuutena kertoo sekä muille että ihmiselle itselleen, mitä ja kuka hän on, haluaa tai ei halua olla. Persoonallisuus vastaa puolestaan kysymykseen, millainen yksilö on.

2.2 Pukeutuminen

Kuullessamme sanan pukeutuminen, mieleen tulevat ehkä ensimmäisinä vaatteet. Vaatteet ovat konkreettisia, kolmiulotteisia objekteja, jotka liitetään vartaloon (Roach-Higgins & Eicher 1995). Pukeutumisessa on kuitenkin kyse enemmästä kuin vaatteista. Damhorstin (1999, 2) sekä Roach-Higgins ja Eicherin (1995, 7) mukaan siihen liittyy kaikki se, mitä ihmiset tekevät ruumiilleen ylläpitääkseen ja muokatakseen ulkonäköään. Roach ja Musa määrittelevät pukeutumisen toiminnaksi, jolla haluttua ulkonäköä tavoitellaan (Kaiser 1997, 4). Edelliset maininnat ovat lähellä Merlau-Pontyn (Salo 1999, 258) ajatuksia siitä, miten pukeutuminen on elävä ja toimiva osa ruumiillisuuttamme, joka sitoo meidät maailmaan. Tämä on pukeutumisen aistein havaittavaa tasoa, näkyvää todellisuutta, joka on värejä ja muotoja, ääniä, hajuja ja joka tuntuu iholla (Uotila 1995, 35; Damhorst 1999, 2).

Ihminen ei elä kuitenkaan yksin tässä todellisuudessa. Pukeutumisessa nähdäänkin heijastuvan sen sosiaalisen todellisuuden, jossa yksilö kulloinkin elää (Turner 1991). Pukeutumisessa ilmenevät siten mm. aika, pukeutumisnormit, uskonto, taide ja sosiaaliset suhteet. Se on myös merkityksillä ladattua, koska sen avulla voidaan tulkita pukeutuneen ikää, sukupuolta, sosiaalista asemaa, kansallisuutta, roolia ja etnistä ryhmää. (Heikkinen ja Kupiainen 1996, 252–257; Damhorst 1999, 2) Tämä on pukeutumisen kontekstisidonnaisuutta (Kaiser 1997).

Lähellä pukeutumisen kontekstisidonnaisuutta on pukeutumisen semioottinen näkökulma. Ihmisten pukeutuminen muodostaa Heikkisen ja Kupiaisen (1996) mukaan statuseroineen oman merkityksellisen merkkikokonaisuuden. Pukeutuminen kertoo kuulumisesta johonkin, usein moniin eri ryhmiin. Samoin pukeutuminen on viesti kantajansa maailmankuvasta. Pukeutumiseen liitetään mielikuvia. Pukeutuminen voi olla merkki poliittisesta kannanotosta tai etnisestä identiteetistä tai yhteenkuuluvuuden tunteen lisäämisestä. Joillakin vaatteilla on merkitys pelkästään kantajansa nauttiman arvonannon ilmaisemisessa. (Heikkinen & Kupiainen 1996, 253–259) Vaatteet toimivat kommunikaation välineinä luodessaan merkkejä ja merkityksiä (Kaiser 1997, 8; Uotila 1995; Heikkinen & Kupiainen; 1996; Damhorst 1999). Niiden avulla ihminen voi ilmaista arvoja ja tärkeäksi kokemiaan asioita (Uotila 1999, 21–22; Damhorst 1999, 3).

Heikkisen ja Kupiaisen (1996) mukaan on olemassa myös symboliesineitä, joiden merkitys on kaikkien tiedossa, mutta joista voimme löytää myös syvemmän merkitystason. Usein näiden symbolisten esineiden kohdalla on kyse laajoista kulttuurisista rakenteista, joiden pienoismalleina symboliesineet toimivat. (Mt. 263)

Uotilan (1995) mukaan vaatetuksella on oma kielensä. Pukeutumiseen yksilön avuksi tulee tietty kielioppi: ilmaisullinen merkkijärjestelmä, joka on kulttuuriyhteisön omaisuutta, jonka käyttäjiksi kukin yhteisö kasvattaa ja kulttuurisesti koulii jäsenensä. Tätä kautta pukeutumista voi pitää kotimaisen kielen taitona, joka kulkeutuu äidiltä tyttärelle. (Mt. 15, 17)

Pukeutumisella on monia funktioita. Niihin kuuluvat käytännöllisyys, esteettisyys, maagisuus, eroottisuus ja sosiaalisuus (Heikkinen ja Kupiainen 1996, 257; Damhorst 1999). Pukeutuminen voi olla arki-, juhla- tai seremoniakäyttöön tarkoitettua, mutta yksittäisinä esineinä esimerkiksi vaatteet voivat siirtyä tehtävästä toiseen. Pukeutuminen, kuten kulttuuripiirteet yleensäkin, muuttuu ajan myötä, joten sen funktiot ja merkitykset vaihtuvat. (Bogatyrev 1971, 41–45)

Uotilan (1995) näkemykset pukeutumisen sisäisestä luonteesta täydentävät edellä esitettyjä käsityksiä pukeutumisesta. Uotilaa soveltaen pukeutumisessa voi sanoa olevan kyse toiminnasta, jossa ihminen pyrkii tietoisesti vakiinnuttamaan ilmaisullisen muotonsa ja sisäisen tilansa sekä niiden muunnoksien välisen suhteen. Minua Uotilan ajatuksissa viehättää erityisesti se, että hän näkee yksilön pukeutumistoiminnan ratkaisuina, joilla tämä pyrkii tulemaan sinuksi itseytensä kanssa. Tällöin muutos pukeutumisessa on viesti sisäisestä muutoksesta. Pukeutumisessa on pukeutumiskuvallisesta näkökulmasta katsottuna kyse prosessista, jossa ihminen konstruoi sisäisen tuntonsa ulkoiseen muotoon. Pukeutumisessa ihminen pyrkii ilmaisemaan sitä todellisuutta, mielellistä, kehollista ja yhteiskunnallista tilaa, jonka hän kulloinkin kokee tärkeäksi. Pukeutumisen voi toisin sanoen sanoa olevan merkitykselliseksi koetun todellisuuden kuvaamista. (Mt. 77, 79, 93)

2.3 Yksilöllisyys pukeutumisessa

”Ruumiin kautta yksilöllisyytemme on sija tai paikka, joka on avoin kaikelle, mikä kulkee sen lävitse, on muokannut sitä tai elää siinä. Yksilönä olen sitä, mitä kannan mukanani, missä löydän itseni, kun ruumis on ensimmäinen ympäristöni.” (von Bonsdorff 1999, 21) Tämä Von Bonsdorffin määritelmä vastaa omaa käsitystäni yksilöllisyydestä sitoutuneisuutena yksilön elämän todellisuuteen. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna pukeutumisen yksilöllisyydessä ei siten ole kyse vain väreistä, tekstuureista, malleista tai erilaisista vaatekappaleita vaan pitkälti ihmisenä olemisen todellisuudesta, joka näkyy pukeutumisvalinnoissa. Ihminen on monin tavoin sidoksissa ympäristöönsä, kokemuksiinsa ja lähtökohtiinsa. (Eicher, Evenson & Lutz 2000, 340, 343)

Lähtökohdiltaan pukeutuminen on sidoksissa ruumiillisuuteen. Jokaisen ihmisen perimä on ainutlaatuinen, eikä yksilö voi vaihtaa ruumistaan, vaikka hän sitä paljon voikin muokata. Hänen minuutensa on sopeutunut hänen ruumiiseensa. Hänen kokemuksensa ja tietoisuutensa ovat sidoksissa ruumiillisuuteen. (Snyder & Fromkin 1980, 195; von Bonsdorff 1999, 20–21) Yksilön pukeutuminen rakentuu fyysisten ominaisuuksien varaan. Esimerkiksi yksi ja sama vaatekappale voi näyttää hyvin erilaiselta kahden eri ihmisen päällä.

Yksilöllisyyteen kuitenkin liittyy paljon muutakin kuin ruumiillisuus. Pukeutumista voivat ohjata persoonalliset luonteenpiirteet. Tämä voi yhdessä ympäristön kanssa vaikuttaa siihen, kuinka paljon yksilö on kiinnostunut omasta ulkomuodostaan. Pukeutumiseen kannalta merkityksellisiä ovat myös ikä, varallisuus, uskonto, ammatti. Pukeutumisessa näkyvät myös yksilön henkiseen tilaan ja tunteisiin vaikuttavat tekijät, kuten kokemukset. (Eicher, Evenson & Lutz 2000, 339, 343)

Yksilöllisyys on sidoksissa myös ympäröivään todellisuuteen ja sosiaalisiin suhteisiin. Käsitys omasta yksilöllisyydestä syntyy vertailemalla itseä muihin. (Snyder & Fromkin 1980, 32–33). Von Bonsdorff on samoilla linjoilla Snyderin ja Fromkinin kanssa. Hänen (1999, 14) mukaansa yksilö löytää itsensä muiden avustuksella. Sosiaalisuudesta tulee silloin oleellinen osa yksilöllisyyttä. Eicherin, Evensonin ja Lutzin (2000, 343) mukaan yksilöllisyyteen vaikuttaa jokainen ryhmä, johon yksilö osallistuu. Toisilla ihmisillä on von Bonsdorffin (1999) mukaan vaikutusta yksilöön, koska hän on kiinnostunut siitä, millaisena toiset hänet näkevät. Toiset ihmiset ohjaavat yksilöä pukeutumaan sukupuoltaan, ikäänsä, ammattiaan ja uskontoaan vastaavien odotusten mukaisesti eri tilanteissa. Toisten odotuksilla on merkitystä myös ruumiillisuuden kannalta. Esimerkiksi nykyajan ihanteiden mukaista on olla laiha, joten ylipainoiseksi itsensä kokevalle voi syntyä tarve päästä kiloistaan eroon tai ainakin saada kilot piilotetuiksi.

Ajan hengen mukaista on mainostaa oman elämän sankaruutta. Tätä sankaruutta ovat vapaat valinnat ja itsensä toteuttaminen. Oma näkökulmani yksilöllisyyteen on ajan hengen vastainen. Näen yksilöllisyyden muodostuvan juuri siitä ihmisenä olemisen monimuotoisuudesta, josta Rauhala (1976) ja von Bonsdorff (1999) puhuvat. Yksilöllisyys rakentuu siitä sitoutuneisuudesta, joka ihmisellä on suhteessa toisiin ihmisiin, jumalaan 3 ja elämänhistoriaansa. Yksilöllisyydessä on paljon sellaista, jota emme ole valinneet: asioita, joihin olemme kasvaneet tai joihin olemme syntyneet (von Bonsdorff 1999, 21). Tässä sitoutuneisuudessa yksilö kuitenkin haluaa olla oma, yksilöllinen itsensä. Sen vuoksi yksilöllisyydestä pukeutumisessakin tulee von Bonsdorffin (1999, 22) sanoin ilmaistuna ”monimutkaisten prosessien, sattumien, suunnitelmien, rimpuilun ja antautumisen aina väliaikainen ja edelleen muuttuva tulos.” Yksilöllisyydessä ei siis ole kyse vain jostain ulkoisesti havaittavasta todellisuudesta, vaan se on myös valintojen perusteluissa.

2.4 Kulttuuri

Grossbergin (2000, 30) mukaan kulttuuri käsitteenä on jännitteinen. Tämä näkyy kulttuurista tehdyissä määritelmissä. Le Vine (1984, 67) määrittelee kulttuurin olevan yhteisön yhteisesti jakamaa ymmärrystä, jonka avulla he tarkastelevat maailmaa ja toimivat siinä. Tähän ymmärrykseen sisältyvät sääntöihin liittyvät ideat sekä keskinäiseen kanssakäymiseen liittyvät symbolit. Toisten symbolien merkitykset ovat selkeämpiä, koska niillä on merkitystä elämän sujumiselle. Yksilöt voivat silti olla erilaisia, mutta heillä täytyy olla yhteisesti jaettu ymmärrys näistä symboleista, jotta he kykenevät toimimaan yhteisön jäsenenä. (Mt. 68, 72, 76–77) Grossbergin (2000, 39) mukaan myös kokemuksemme ovat kulttuurin tuotteita, koska ne ovat syntyneet merkityksenantoprosessien, tulkinnan ja kommunikaation kautta. Merkitykset ja käytännöt eivät kuitenkaan siirry automaattisesti, vaan niistä neuvotellaan (Strauss1992, 1–2).

Le Vinen (1984, 67) mukaan yksilöt voivat olla erilaisia kulttuurista huolimatta. Rönnholm (1999, 19) taas näkee, että yksilö on persoona ennen kaikkea tietyn kulttuurin tai kansallisuuden edustajana. Cloningerin (1998) ajatukset vaikuttavat samanlaisilta Rönnholmin kanssa. Kulttuuri vaikuttaa Cloningerin (Mt. 493) mukaan yksilöllisyyden muotoutumiseen, koska se vaikuttaa perherakenteeseen ja perheessä oppimiimme merkityksiin. Kulttuuri vaikuttaa yksilön elämään läpi hänen kehityksensä koulussa, työssä ja avioliitossa. Grossberg (2000) yhtyy Cloningerin ajatuksiin kulttuurin voimallisesta vaikutuksesta ihmisten elämään. Ihmiset elävät maailmassa, jonka ovat suurelta osin itse muovanneet. Kulttuuri jossa elämme, ja kulttuuriset käytännöt joista rakennamme todellisuuttamme, ovat seurausta tavastamme elää ja organisoida tätä todellisuutta. (Mt. 36)

Jos kulttuuria pidetään ihmisten toiminnan ja elämäntapojen tuotoksena, se muuttuu ihmisten välisen vuorovaikutuksen voimasta (Forsnäs 1998). Forsnäsin määritelmässä kulttuurista tulee esille sen elävyys ja monimuotoisuus. Försnäs kuvaa kulttuuria virtausten kohtauspaikkana, jossa osan pyörteistä näemme selkeämmin, mutta osa on silmiltämme tavoittamattomissa. (Mt.1) Nykyisissä kulttuurin määritelmissä korostuukin konflikti, monimuotoisuus ja muutos (Strauss 1992, 1–2).

Tässä tutkimuksessa pidän kulttuuria Tiilikaisen (1999b, 31) ilmaisua lainatakseni moniäänisenä ja erilaisten virtojen kohtaamispaikkana. Aineistossani on nähtävillä se, miten naiset ovat tietynlaisella kulttuurisella risteysasemalla, jossa kohtaavat islamilaisen elämäntavan ja kulttuurin luomat merkitykset, suomalainen muoto länsimaisesta kulttuurista sekä jokaisen kansallisesta taustasta sekä elämänhistorian kautta muodostunut ymmärrys elämästä. Tarkastelen islamilaisuutta pukeutumisen kannalta luvussa Kulttuurien risteysasemalla tietyssä mielessä kulttuurisena systeeminä, jossa yhdistyy islam uskontona sekä islam elämäntapana. Islamin tarkastelu kulttuurinäkökulmasta on perusteltua, koska islam vaikuttaa naisten elämään ja pukeutumiseen monella tavalla läpi elämänkaaren. Haastattelemani naiset ovat erilaisia myös siinä, minkä kulttuurin he kokevat merkitykselliseksi ja miten he yhdistävät eri kulttuurien aineksia.

2.5 Islam ja muslimit

Islam syntyi 600-luvulla Arabian niemimaalla (Smith 1987,235; Öhrnberg 1998, 92). Se sai alkunsa profeetta Muhammedin saamasta sanomasta, jota muslimit pitävät Jumalan viimeisenä sanomana ihmiskunnalle (Hallenberg 1998, 14). Tämä sanoma muodostaa muslimien pyhän kirjan Koraanin. Pyhänä tekstinä pidetään myös Hadith-kokoelmia, Muhammedin ja hänen läheisimpien seuraajiensa elämään liittyvää perimätietoa. (Perho 1998, 164a; Miller & Michelman 1999, 456) Islam on monoteistinen uskonto, jossa keskeistä on kuuliaisuus Jumalalle (Hallenberg 1998, 14; Miller & Michelman 1999, 456). Islam on uskonto, jossa Jumalan antama laki shari´a on tie, jota seuraamalla uskova pelastuu (Perho 1998a, 164 Dahlgren 1999, 91). Shari´a ei kuitenkaan ole Perhon mukaan laki länsimaisessa mielessä, vaan sen tarkoitus on olla ohje, jonka avulla selviydytään kunniallisesti tästä elämästä paratiisiin viimeisellä tuomiolla. Rikos on siinä laissa synti. (Manninen 2000)

Käytännössä islam on jakautunut moneen koulukuntaan ja suuntaukseen (Perho 1998b, 123). Eri maissa, ryhmissä ja yksilöiden kohdalla islam ilmenee eri tavoin (Smith 1987, 235; Hallenberg 1998, 13, Dahlgren 1999). Omat haastateltavani kuuluvat lähinnä sunnalaisuuteen tai sitten he eivät koe kuuluvansa mihinkään suuntaukseen. Sunnalaisuus, joka on islamin pääsuuntaus, tarkoittaa Profeetan tavan, sunnan, seuraamista (Perho 1998 b, 123).

2.5.1 Kuka on muslimi?

Yksi näkökulma, josta muslimia voi määritellä on uskonnollinen. Peruslähtökohtana identiteetin ymmärtämisessä uskonnon kautta, on uskonnon määräävyys yksilön maailmankatsomuksessa (Hallenberg 1998, 13–14). Muslimiyksilön kohdalla tämä tarkoittaa islamin keskeistä asemaa identiteetissä. Käytännössä se näkyy islamin viiteen peruspilariin tukeutumisena ainakin jollain tasolla. Islamin viisi peruspilaria ovat: uskontunnustus, rukous, paasto, almujen antaminen ja pyhiinvaellus Mekkaan (Hallenberg 1998). Muslimin elämä perustuu uskosta lähtevään kuuliaisuuteen Allahia tai Jumalaa kohtaan (Miller & Michelman 1999, 456; Lehtinen, I., henkilökohtainen tiedonanto 2.9.2001). Eräs muslimiksi kääntynyt kuvaili samaa asiaa sanoilla: ”Jos kyseessä on oikea islam, täytyy olla oma suhde Jumalan ja ihmisen välillä” (Palonen 1999, 181). Käytännön tasolla yhteinen määrittelevä tekijä – islam – ei kerro sitä, millaisia ilmenemismuotoja uskonto saa eli uskonnon toteuttamisesta on monenlaisia näkemyksiä (Hallenberg 1998, 13 –14).

Muslimiyksilön ja yhteisön identiteettiin liittyy uskonnon näkökulmasta katsottuna sitoutuminen islamilaiseen yhteiskuntajärjestykseen ja normistoon (Hallenberg 1998, 13–14). Dahlgrenin (1999, 91) mukaan ”islamilaisten yhteiskuntien” tarkastelua hämää se, että islam on lakiuskonto, jossa sosiaaliset normit kattavat kaikki elämän alueet. Perhon mukaan islamilainen laki ei ole kaikkialla samanlainen. Tämä johtuu Perhon mukaan siitä, että Koraani ei aina anna selkeitä määräyksiä, joten tuomarit käyttävät perimätietoa profeetta Muhammedin tavasta ratkaista kiistoja sekä paikallisia tapoja että omia mielipiteitään apuna lakia tulkitessaan (Manninen 2000).

Joidenkin muslimien mielestä muslimiksi synnytään. Tästä näkökulmasta ihminen on muslimi läpi elämänsä huolimatta siitä, miten uskonto ilmenee hänen elämässään. Jos on syntynyt muslimiksi, on vaikea lakata olemasta muslimi, vaikka ei aktiivisesti harjoittaisikaan islamia. (Hallenberg 1998, 14, 16) Sen vuoksi muslimit kutsuvat kääntymistä islamiin palaamisena islamiin (Palonen 1999, 192). Sitä, joka harjoittaa uskontoa vähemmän, voidaan pitää ”huonona” muslimina. Muslimeille hän silti on muslimi, yksi heistä. Islam – uskomme -kirjan (1993) mukaan muslimi on ihminen, joka on saavuttanut onnen tilan myönteisin teoin ja määrätietoisin ponnistuksin. Hän uskoo Jumalaan, noudattaa viittä peruspilaria ja elää hyvin. Todellisen uskovan elämässä islam näkyy joka elämän alueella.(Mt. 37–40)

Yhtenä näkökulmana muslimi-identiteettiin on Hakalan (1997,130,133) mukaan sukupuolisidonnaisuus. Identiteetti sidotaan sukupuoleen ja käyttäytymiseen: mikä on sopivaa käyttäytymistä musliminaiselle ja -miehelle. Tässä lähestytään yhtä islamilaisen kulttuurin erityisesti arabimaissa korostuvaa polttopistettä: kysymystä kunniasta ja kunniallisuudesta. Eräs egyptiläinen musliminainen kiteyttää mielestäni muslimi-identiteettiin oleellisesti liittyvän lausahduksen: ”Naisen kunnia on hänen kallein omaisuutensa” (Atiya 1982, 93). Kunniakysymykseen liittyy määreenä taito kontrolloida katsettaan ja säilyttää yksityisyytensä (El Kaddioui 1999, 198).

Ongelmalliseksi muslimin määrittelemisen tekee yksilötasolla koettu identiteetti. Kaikki yksilöt, joita me pidämme muslimeina, eivät välttämättä pidä sitä ensisijaisena tai ainoana identifikaationa, vaan kuten Hakala (1997, 129) toteaa, se on vain yksi identifikaatioista. Eri ryhmien keskuudessa uskonto ilmenee Hallenbergin (1998, 13–14) mukaan eri tavoin. Joten voi kysyä pitäisikö yksilö määritellä yhdessä kulttuuri-identiteetin ja uskonnon kautta vai pelkästään ilmenemismuodoiltaan vaihtelevan uskonnon kautta.

Dahlgren (1999) kritisoi yleistä suhtautumista islamiin ja muslimeihin kapea-alaisuudesta. Hänen mukaansa islam on ilmenemismuodoiltaan hyvin vaihteleva. ”Sosiaaliset hierarkiat, etniset ja kulttuuriset erot, maaseudun ja kaupungin väliset erot ja alueelliset perinteet yhdessä vaikuttavat siihen, että saman maan sisällä voi vallita täysin erilaisia käytäntöjä, joita kaikkia voidaan kutsua islamilaisiksi tavoiksi.” (Mt. 90–92)

Onko siis mitään mieltä yrittää määritellä käsitettä muslimi tai musliminainen? Dahlgrenin (1999, 90) mukaan islamilainen nainen yleiskäsitteenä on yhtä pätevä kuin yleistys euroop

palaisista naisista kristittyinä naisina. Huolimatta Dahlgrenin kritiikistä, uskon, että on. Tämän tutkimuksen kannalta määritelmien tavoitteena on luoda kehykset, joiden sisällä on helpompi ymmärtää pukeutumisessa ilmenevää yksilöllisyyttä. Musliminainen tarkoittaa tässä työssä naista, joka uskoo islamin viiteen peruspilariin, vaikka hän ei eläisikään niitä kaikkia toteuttaen.

Lähtökohtani on se, että musliminainen ei ole mikään staattinen käsite, koska ihmisen minuus rakentuu monista identiteeteistä ja persoonallisuudesta. Se elää ja muuttuu. Toisessa elämänvaiheessa muslimin kohdalla minuudessa ja identiteetissä uskonnollisuus voi korostua, toisessa vähentyä (Dassetto & Nonnemann 1996, 188, 195–203). Uskonnollisuuden vähentyessä muiden identiteettien osuus kasvaa.

2.5.2 Muslimit Suomessa

Suomessa olevien muslimien määrää on vaikea arvioida. Vuoden 1998 tilastojen perusteella islamilaisiin seurakuntiin kuului 1020 jäsentä (Tilastokeskus 1998 Henkilötilastot). Tämä kertoo rekisteröityneiden muslimien määrän. Suomessa kuitenkin arvioitiin vuonna 1997 olleen 15000 muslimia ja lukumäärä on kasvusuunnassa (Pentikäinen, Holm, Jaakkola & Ylivakkuri 1997, 223–224). I. Lehtisen (henkilökohtainen tiedonanto 2.9.2001) muslimien lukumäärä on noin 30 000. Muslimien lukumäärän arvioimista vaikeuttaa rekisteröitymisen vähäisyys. Tämä johtuu Dasseton ja Nonnemanin (1996, 195–203) mukaan siitä, että suurin osa Euroopassa asuvista muslimeista ei ole järjestäytynyt, vaan uskonnonharjoitus on pitkälti yksityistä. Pentikäisen ym. (1997, 223–224) mukaan muslimien kohdalla on kyse kulttuurisesti ja etnisesti kirjavasta joukosta, jotka ovat tulleet maahan pakolaisina, siirtolaisina, maahanmuuttajina, perheenyhdistämisen tai avioliiton kautta. Osa muslimeista on suomalaisia käännynnäisiä.

2. Oman ihmiskäsitykseni mukaan ihmisen ainutlaatuisuus perustuu siihen, että Jumala loi ihmisen sekä itseensä, luontoon että toisiin ihmisiin suhteissa olevaksi olennoksi.

3. Kirjoitan tässä työssä Jumalan isolla J-kirjaimella niissä yhteyksissä, jossa se joka jumalasta puhuu, pitää tätä jumalaa elävänä ja todellisena Jumalana. Useimmilla ihmisillä on joku jumala, johon he luottavat. Tämä jumala ei kuitenkaan välttämättä ole minulle jumala isolla J-kirjaimella. Käytän sen vuoksi tässä yhteydessä pientä j-kirjainta.