3. Perhe - historia ja nykytilanne

3.1. Sosiologisia tulkintoja ja käsityksiä perheestä

Tieteellinen tutkimus pyrkii selittämään tutkittavia ilmiöitä ja tekemään niistä yleistyksiä ja etsimään eri ilmiöiden välisiä yhteyksiä. Tämä edellyttää tulkintojen tekemistä kerätyn aineiston pohjalta, mikä saattaa johtaa ongelmiin, koska eri tutkijat voivat samankin aineiston perusteella päätyä hyvinkin erilaisiin tulkintoihin. Näin on asia myöskin tutkittaessa perhettä sosiologisena käsitteenä, ja siksi monien eri tulkintojen tunteminen on tarpeellista. (Jallinoja 1985, 11)

3.1.1. Funktionalistinen tulkinta

Eräs tapa tulkita perhettä on funktionalistinen tulkinta, joka perustuu yleiselle funktionalismin suuntaukselle sosiologisessa tutkimuksessa. Sen mukaan yhteiskunta rakentuu osista, joilla jokaisella on oma, tietty tehtävänsä, jonka hoitaminen takaa yhteiskunnan toimimisen. Niin myös perheellä on oma tehtävänsä sosiaalisen yhteisön toimivuuden tekijänä. (Jallinoja 1985, 12)

Amerikkalainen sosiologi Talcott Parsons loi pohjan funktionalistiselle tulkinnalle 1950-luvulla, jolloin hän loi teoriansa yhteiskunnan yleisestä eriytymisestä ja sen aikaan saamasta perheen erikoistumisesta hoitamaan kahta tärkeää perustehtäväänsä. Monet tuon ajan sosiaalitieteilijät olivat väittäneet, että perhettä kohtasi epäjärjestys ja merkityksen väheneminen, minkä merkkeinä he pitivät lisääntyneitä avioeroja, seksuaalimoraalin muutoksia ja alentunutta syntyvyyttä. Monien perustarpeiden, kuten vaatetuksen tarpeen, tyydyttämisen siirtymisen perheiltä ulkopuolisille yrityksille katsottiin myös vievän perheeltä sen tärkeyttä. Parsons esitti kriittisiä ajatuksia näitä väitteitä kohtaan huomauttaen esimerkiksi, että avioerot olivat lisääntyneet lähinnä lapsettomien pariskuntien keskuudessa ja että lapset olivat yhä erittäin todennäköinen avioparin yhdessä pysymistä ennustava tekijä. Parsons huomautti myös, etteivät avioerot olleet ollenkaan laskeneet avioliitossa elämisen arvostusta, vaan itse asiassa avioituminen nähtiin yhä suositumpana, vaikka uudessa yhteiskunnassa olisi naistenkin ollut mahdollista elättää itsensä yksineläjinä. Vastoin joidenkin muiden käsityksiä Parsons näkeekin perheen vasta toisen maailmansodan jälkeen muuttuneen ihmisten elämän todelliseksi, yksityiseksi keskukseksi ja yhteiskunnan perusyksiköksi, sillä autoistumisen ja kuljetusmahdollisuuksien kasvu yhdistettynä jälleenrakennusbuumiin teki yhden perheen taloista yhä vallitsevamman asumismuodon. (Parsons & Bales 1955, 3-8)

Parsonsin näkemys on, että yhteiskunnan eriytymiskehitys on vaikuttanut siten, että muiden sukulaisuuteen perustuvien yksiköiden kuin ydinperheen merkitys on vähitellen pienentynyt. Vaikka perheestä on tullut erikoistuneempi kuin koskaan aikaisemmin, ei sen merkitys yhteiskunnalle ole vähentynyt, vaan yhteiskunta on pikemminkin entistäkin riippuvaisempi perheestä sen hoitamien tiettyjen elintärkeiden tehtävien vuoksi. (Parsons & Bales 1955, 9-10) Näitä perustehtäviä on Parsonsin mukaan kaksi, ja ne ovat ensinnäkin lasten sosiaalistaminen yhteiskunnan jäseniksi, ja toiseksi aikuisten persoonallisuuden vakauttaminen niin, että he pystyvät toimimaan yhteiskunnan jäseninä. Näiden perheen perustehtävien kunnollinen hoitaminen on edellytyksenä yhteiskuntakelpoisten kansalaisten syntymiselle ja kasvamiselle. (Parsons & Bales 1955, 16-17)

Parsons näkee, että perhe ei ole koskaan täysin itsenäinen ja ympäristöstään irrallinen yksikkö, vaan yhteiskunnan perusosanen, joten sosialisaatioprosessissa vanhemmillakaan ei ole pelkästään perheenjäsenen rooleja, vaan myös rooli ulkopuoliseen yhteiskuntaan linkittävänä jäsenenä, esimerkiksi ammatillinen rooli. Samoin ei ole tarkoitus, että lapsi sosiaalistuisi vain omaan perheeseensä, vaan myös koko ympäröivään yhteiskuntaan niin, että perhe toimii alussa sopivana kasvualustana. Taustalla sosialisaation teoriassaan Parsonsilla on Freudin psykoseksuaalinen kehitysteoria, joka etenee vaiheittain, kriisien kautta. (Parsons & Bales 1955, 35-36)

Perheen tärkeä asema sosialisaatiossa perustuu sen rakenteen samankaltaisuuteen yhteiskunnan kanssa, tosin pienemmässä mittakaavassa, sosiaalisten systeemien ilmentyessä samankaltaisina (Parsons & Bales 1955, 37). Pääpiirteissään ydinperheen sosiaalisia suhteita voidaan kuvata kahden akselin, vallan ja instrumentaalisuus - ekspressiivisyys-ulottuvuuden, välisenä nelikenttänä. Tässä kentässä (ks. kuvio 3.1.) isän rooli on vallan ja instrumentaalisuuden (välineellisyyden) suhteen korkealla, mutta ekspressiivisyyden (ilmaisullisuuden) suhteen matalalla. Äidin rooli taas on korkea vallan ja ekspressiivisyyden, mutta ei instrumentaalisuuden suhteen. Pojan ja tyttären roolit sijoittuvat samalla tavalla sukupuolen mukaan instrumentaalisuus - ekspressiivisyys-akselilla, mutta molempien kohdalla valta jää vähäiseksi.

                                   Istrumentaalisuus                     Ekspressiivisyys

V          

  a          Paljon

    l

      t           

        a     Vähän

Kuvio 3.1: Ydinperheen perustava roolijako Talcott Parsonsin (1955, 46) mukaan.

Lapsen sosiaalistuminen etenee siten, että aluksi muodostuu kiinteä suhde äitiin, mikä on kaiken myöhemmän sosialisaation ja suhteiden luomisen perusta. Myöhemmin lapselle kehittyvät suhteet myös muihin perheenjäseniin, ja näissä on jo samankaltaisia aineksia kuin monissa myöhempien sidosryhmien kanssa muodostettavissa suhteissa. Vanhemmat edustavat tässä perheen sisällä tapahtuvassa sosialisaatiossa sekä turvaa että auktoriteetteja, kun taas sisarukset edustavat vertaisryhmiä, ikätovereita. Myös perheenjäsenten välinen, sukupuolisidonnainen roolijako sosiaalistaa yhteiskunnassa vallitsevaan vastaavaan roolien eriytymiseen. (Parsons & Bales 1955, 48-53)

Jallinoja (1985, 15-16) toteaa, että vaikka Parsonsin funktionalistinen teoria perheen olemuksesta ja merkityksestä syntyikin kuvaamaan lähinnä 1950-luvun amerikkalaista perhettä, voi sitä pitää omana aikanaan melko pätevänä muuallakin, sillä siinä kuvatut ilmiöt olivat pitkälti yhteisiä koko sodanjälkeisessä teollistuneessa maailmassa. Jallinoja kuitenkin esittää kritiikkinä, että Parsons epäonnistui ennustamaan perheen kehityksen sikäli, että hänen kuvaamansa ydinperhe, jossa lähinnä mies kävi ansiotyössä ja jossa sukupuoliroolit olivat hyvin vahvat, kävi paljon entistä harvinaisemmaksi jo melko pian Parsonsin tulkinnan ilmestymisen jälkeen. Siten lasten sosiaalistuminen ei Jallinojan mukaan etenekään enää vain Parsonsin mukaisen roolijaon ohjaamana, vaan isien rooli hoitajana ja kasvattajana on korostunut ja äitien rooli on muuttunut enemmän perheen elättäjän suuntaan.

3.1.2. Kriittiset tulkinnat

Kriittiset tulkinnat perheestä syntyivät muun muassa Ronald Laingin ja David Cooperin kirjoituksissa 1960-luvulla eli aikana, jolloin perheeseen nähtiin kohdistuvan runsaasti muutospaineita ja jolloin keskustelu muutosten vaikutuksista kävi kiivaana. Kriittisten tulkintojen näkemys perheestä onkin melko pessimistinen, eli Talcott Parsonsin ajatuksille ominainen usko perheen pysyvyyteen ihmisten kasvun hyvänä perustana puuttui niistä lähes kokonaan. (Jallinoja 1985, 16)

Laing (1969) kirjoittaa "sairaasta perheestä": hänellä on aineistonaan perheitä, joissa on skitsofreeninen jäsen. Laingia on arvosteltu, koska on nähty hänen käsitystensä antavan vääristyneen kuvan perheestä, mutta toisaalta hänen tulkintansa vahvuudeksi on luettu se, että tällaisissa perheissä perhe-elämän yleiset ongelmat tulevat korostuneesti esiin, joten niitä on siten helppo kuvata ja tulkita. (Jallinoja 1985, 16-17)

Laingin mukaan perheestä tulee väline, joka linkittää jäsenensä toisiinsa yhteen kuuluvaksi kokonaisuudeksi. Kuuluminen samaan perheeseen on voimakas sidos, joka tekee selvän eron "meidän" ja "muiden" välille. Tästä syntyy ongelmia, mikäli joku perheenjäsenistä esim. haluaisi lisätä omaa itsenäisyyttään ja erottaa perheen erilliseksi omasta arkielämästään, sillä perhe saattaa sitoa jäseniään liian voimakkaasti, ja eropyrkimykset voidaan kokea pyrkimyksinä tuhota perhe. Niinpä Laing toteaa henkilökohtaisten tarpeiden ja perheen tarpeiden asettuvan vastakkain, ja perheen onnellisuuden säilyttäminen vaatii siten henkilökohtaisten tarpeiden uhraamista. (Laing 1969, 12-15)

David Cooper (1970) esittää vielä Laingiakin huomattavasti voimakkaampaa perhekritiikkiä puhuessaan perheen kuolemasta. Cooper mieltää perheen vieläkin ahdistavammaksi ja asettaa vastakkain yksilön ja perheen päätyen selvästi yksilön puolelle ja pitäen suotavana pyrkiä eroon perheestä instituutiona, kuten Jallinoja (1985, 18-19) toteaa. Cooper sanookin kirjansa esipuheessa kyseessä olevan pikemminkin provokaatio kuin kirja perhettä vastaan.

Cooper sanoo perheen tekevän ihmisestä anonyymin ja yrittävän riistää yksilöltä mahdollisuuden kyseenalaistaa jäsenyytensä perheessä, oman alkuperänsä ja saamansa kasvatuksen oikeellisuuden. Perhe siis tuhoaa yksilöllisyyden ihmisessä. Perhe pyrkii kasvatuksellaan ylisuojelemaan lasta persoonalliselta kasvulta, minkä Cooper ilmaisee sanoen lapsen kasvattamisen olevan persoonan kutistamista. Varsinkin äidit vain harvoin jättävät lapselle omaa aikaa, jolloin lapsi saisi kokea kehitykselleen tarpeellisia turhautumisen, epätoivoisuuden ja masennuksenkin tunteita. Lapsi sidotaan liiallisen kontrollin keinoin jo pienenä perheeseen, jolloin hän tulee tietoiseksi omasta riittämättömyydestään. (Cooper 1970, 3-27)

Cooper kirjoittaa, että voidakseen solmia avioliiton jonkun oman perheen ulkopuolisen kanssa ihmisen täytyy käydä läpi "erojen" sarja, mikä tarkoittaa irtautumista lapsuuden perheen, vanhempien, sisarusten ja "muiden tärkeiden" (signifigant others) piiristä. Avioituminen tapahtuu, ei niinkään rakkauden vuoksi, vaan pyrkimyksestä luoda turvallinen olotila, jossa kumpikin osapuoli on sitoutunut pysymään. Tästä syntyy ulkopuolisilta suljettu suhde, jonka Cooper näkee pakonomaisena. (Cooper 1970, 35-40)

Sekä Laing että Cooper ovat Jallinojan (1985, 19) mukaan tulkinnoillaan avanneet tietä 1960- ja -70-lukujen aikana varsinkin feministisesti suuntautuneen perhetutkimuksen piirissä kannatusta saaneelle kollektiiviasumista ihannoivalle ajatustavalle. Sen mukaan ydinperhe huomioidessaan vain omat tarpeensa ja jäsenensä toimii antisosiaalisesti. Kyseinen ajatustapa näkee kollektiivien tarjoavan lapselle parhaan mahdollisen kasvuympäristön sopivan väljänä ja omia valintoja mahdollistavana asumismuotona.

3.1.3. Familistinen perhekäsitys

Familistinen käsitys perheestä on kahdesta vallitsevasta perhekäsityksestä yleisemmin hyväksytty, sillä se korostaa perheen merkitystä yli yksilön henkilökohtaisten tarpeiden ja pyrkimysten. Siten sitä voidaan ehkä pitää "korkean moraalin perhekäsityksenä", joskin joittenkin mielestä se taas saattaa edustaa vanhakantaisuutta, taantumuksellisuutta ja puritanismia.

Familistisen perhekäsityksen perustana on 1500-luvulla alkaneen uskonpuhdistuksen levittämä sanoma avioliitosta sallittuna ja jopa suotavana asiana askeesin sijaan, ja jonka piirissä seksuaalielämäkin oli sallittua ja puhdistunutta. Avioliitto tuotiin esille asiana, jossa kaksi itsekeskeistä yksilöä "tulee yhdeksi" ja joka siten nostaa perheen etusijalle ihmisten elämässä. Tärkeimpänä avioliiton kulmakivenä kirkko piti aviollista uskollisuutta. (Jallinoja 1985, 22-24)

Myös valtio on 1900-luvulla tullut kirkon ohella toiseksi familistista perhekäsitystä voimakkaasti tukevaksi instituutioksi, sillä on pidetty selvänä, että vakaat ja kiinteät perheet edistävät myös koko yhteiskunnan vakautta ja toimivuutta, ja siksi valtio onkin erilaisin tukitoimin, lainsäädännöllä ja asetuksilla pyrkinyt pitämään vakaan perhe-elämän ihmisille helpoimpana ja houkuttelevimpana vaihtoehtona. (Jallinoja 1985, 24-26)

3.1.4. Individualistinen perhekäsitys

Individualistinen, ihmisen henkilökohtaisten tunteiden, tarpeiden ja pyrkimysten perheen edun yläpuolelle nostamista kannattava käsitys perheestä syntyi varsinaisena julkisena ilmiönä 1800-luvulla, kun familistista ajattelua yritettiin kirkon ja valtion toimesta vahvistaa. Individualistinen perhekäsitys sai kaikkialla tavallisesti ensimmäisen jalansijansa aikansa radikaalien keskuudessa, josta se sitten vähitellen on levinnyt yleisemminkin hyväksytyksi, vaikkei se koskaan olekaan ollut minkään valtainstituution näkemys perhe-elämästä. Individualistinen suuntaus pitää rakkautta voimana, jonka tulee olla ainoa yksilöiden välistä suhdetta koossa pitävä tekijä, eli avioliitto nähdään usein kahlitsevana. (Jallinoja 1985, 26)

Suomessa individualistinen perhekäsitys alkoi tulla tunnetuksi kunnolla vasta 1900-luvulla, jolloin ensin työväenliike alkoi muodostaa ns. toveriliittoja ilman vihkimistä, eli eräänlaisia sen ajan avoliittoja. Myös siviilivihkiminen tuli hyväksyttäväksi vuonna 1917, ja 1920-luvulla Tulenkantajat-ryhmä julisti avoimesti vapaan nautinnollisuuden puolesta, joskin avioliittoakaan ei varsinaisesti vastustettu. Myöhemmin, 1960-luvulla, radikaaliliikkeet ottivat individualistisen perhekäsityksen ajaakseen julkisuudessa. (Jallinoja 1985, 26-28)

On huomattava, että vaikka individualistinen perhekäsitys näyttää aikojen saatossa aina levinneen kunkin ajan radikaaliainesten siivellä, on kyseisen kaltainen ajattelumalli perhe-elämästä nykyisellään jo niin tavallinen ja jokapäiväinen, ettei useinkaan kukaan edes huomaa ajatella siinä mitään kovin individualistista olevankaan. Useimmat avioliitot alkavat nykyisellään avoliiton kautta, eli perheiden elämäntyyli siirtyy ilmeisesti ajan myötä individualistisemmasta suunnasta kohti familistisempaa perhe-elämää.

3.2. Perheen ilmenemismuotoja ja kehityskulkuja

3.2.1. Perheen määrittelemisen vaikeudesta

Perheen määritteleminen käsitteenä on melkoisen vaikeaa, koska useimmilla ihmisillä on perheestä jonkinlainen käsitys, mutta nämä käsitykset ovat aina subjektiivisia ja riippuvaisia kunkin kokemuksista ja näkemistä perheistä. Niinpä ne voivat erota toisistaan huomattavastikin. Monet asiantuntijat ovat erilaisiin tutkimuksiin, joko omiinsa tai toisten tekemiin, nojautuen pyrkineet määrittelemään perheen käsitteen kattavasti, mutta yleensä on käynyt niin, että määritelmiä onkin syntynyt useampia ja niistä on tullut melkoisen rönsyileviä, joten on ollut pakko todeta, että on kutakuinkin mahdotonta antaa perheelle mitään yhtä ja ainoaa, yksiselitteisesti hyväksyttävissä olevaa määritelmää. Seuraavissa kappaleissa esitellään joittenkin asiantuntijoitten ajatuksia kyseisestä aiheesta.

Riitta Jallinojan (1985, 6) mukaan perhe voidaan määritellä rakenteellisesti (jäseniensä summana), asumismuotona (yhteisessä taloudessa asuvat) tai funktionalistisesti eli yhteisönä, jossa jokaisella jäsenellä on tietty tehtävänsä ja jäsenillä lisäksi keskenään erilaisia suhteita (esim. sukupuolielämä, lasten kasvattaminen, taloudellinen yhteistyö). Jallinoja (1985, 6-7) pyrkii esittämään mahdollisimman objektiivisia määrittelyn keinoja perheen käsitteelle, mutta toteaa myös, että esim. rakenteellinen määrittely on usein vaikeaa, koska on vaikea sanoa, ketkä kuuluvat mihinkin perheeseen, jos esim. osa avioparin yhteisistä lapsista asuu muualla omine lapsineen, mutta avioparin kotona taas asuu vielä esim. lapsia aiemmista liitoista tai ottolapsia sekä mahdollisesti myös eri sukupolviin kuuluvia sukulaisia, kuten isovanhempia. Kun siis pyritään määrittelemään perhe käsitteenä, pyrkivät objektiiviset määritelmät ja subjektiiviset, tunnesiteisiin tms. perustuvat määritelmät sekoittumaan (Jallinoja 1985, 7). Niinpä on helpointa määritellä perhe melko yleisellä tasolla sosiaalisena yhteisönä, johon kuuluu vähintään kahden peräkkäisen sukupolven edustajia ja joissa lapsella on keskeinen asema ja jäsenillä yhteisyyden tunne, ja joka lisäksi useimmiten asuu yhdessä (sama).

Jallinojan tekstin perusteella syntyy ajatus, että perhe voidaan joko määritellä tiukemmalla, yhteisasumista painottavalla tavalla, tai sitten löyhemmällä tavalla, joka tarkoittaa perheen määrittelyä sosiaalisena verkostona, jossa useissa eri paikoissa asuvat mutta toisiinsa sukulaisuus-, tunne- tms. -siteitä omaavat henkilöt liittyvät toisiinsa. Tämä jälkimmäinen määrittely on kenties hieman epämääräinen, mutta varmasti nykyaikana varsin käyttökelpoinen monien perheiden kohdalla.

Riitta Jallinoja itse kirjoittaa myöhemmin (Jallinoja 1992, 459), että perhe on muuttunut ja muuttuu edelleen. Jallinoja puhuu erosta traditionaalisen ja modernin perheen välillä, missä yleistyneet avioerot ja avoliitot, seksuaalielämän vapautuminen yhdistettynä alentuneeseen syntyvyyteen sekä uusperheiden ja yksinasumisen lisääntyminen yms. ilmiöt liitetään perheinstituution modernisaatiokehitykseen erotuksena perinteisestä. Tällaiset uudet ilmiöt ilmentävät kasvanutta yksilönvapautta, kun taas perinteinen perhe nähdään vapautta rajoittavana yhteisönä. (Jallinoja 1992, 459-460)

Pentti Takala (1987, 83) toteaa lisensiaattitutkimuksessaan, että perheen käsite ei suinkaan ole historiallisesti muuttumaton. Varsinkin oletusta siitä, että "perhe" ja "kotitalous" tarkoittaisivat samaa asiaa aikakaudesta riippumatta Takala pitää varsin vääränä. Hän kertoo Flandrinin (1980, 4-10) tehneen tutkimuksen tutkimalla ranskalaisia ja englantilaisia sanakirjoja ja tietosanakirjoja 1500-1800-luvuilta, ja päätyneen siihen tulokseen, että "perhe" terminä on muuttanut merkitystään aikojen saatossa niin, että se vasta melko myöhään on saanut nykyisenlaista pienperhettä tarkoittavan merkityksen, mikä sillä terminä vieläkin useimmiten katsotaan olevan. Takalan mukaan Flandrin toteaa sanan "perhe" aikaisemmin tarkoittaneen joko a) saman katon alla asuvia henkilöitä riippumatta siitä, oliko heillä keskenään sukulaisuussuhdetta tai b) saman suvun jäseniä riippumatta siitä, asuivatko he yhdessä vaiko erillään toisistaan. Tämä jälkimmäinen merkitys myös selittää sen, miksi kuninkaallisten sanottiin kuuluvan johonkin "kuningashuoneeseen", sillä sana "huone" oli tuohon aikaan synonyymi sanalle "perhe" eli "kuningashuone" merkitsi kuninkaallista sukua (Flandrin 1980, 4-10, P. Takalan 1987, 84 mukaan). Takala kirjoittaa Flandrinin toteavan, että "perhe" merkityksessä "vain lähimmät sukulaiset" esiintyy sanakirjoissa vasta 1600-luvun lopun Ranskassa ja 1800-luvun alun Englannissa. Perheen käsite myös demokratisoitui sikäli, että kun aiemmin perheestä oli puhuttu lähinnä vain ylimpien yhteiskuntaluokkien ja ylhäisten sukujen yhteydessä, alettiin uutta, suppeampaa perhe-ilmaisua käyttää myös tavallisesta kansasta puhuttaessa (Flandrin 1980, 4-10,P. Takalan 1987, 85 mukaan).

1800-luvun aikana perheen käsite ilmeisesti koki jonkinlaisen murroksen. Pentti Takala (1987, 85) kirjoittaa porvariston tuona aikana alkaneen romantisoida entisaikojen suurperheitä ja huolestuneen myös "perheen hajoamisesta". Myös muiden kirjoittajien mukaan perheen sosiologinen määritelmä kävi läpi suuren muutoksen juuri kyseisenä aikana, kuten jatkossa huomataan. On silti syytä panna merkille, että myös Takala toteaa modernin länsimaisen perheen ja avioliiton alkuperäisen idean etsimisen ulottuvan vielä paljon kauemmas ajassa taaksepäin, eli aina 1100-luvun reformaation, ns. "paavillisen vallankumouksen" aikoihin asti (Takala, P. 1990, 204).

Joitakin vuosia myöhemmin Takala kirjoittaessaan perheen muutoskehityksestä toteaa, että perheestä puhutaan usein huolestuneesti, sanoen sen olevan joko kriisissä tai ainakin tarvitsevan tukitoimia ja erityistä huomiota. Takala kuitenkin kyseenalaistaa perhemuodon muutoksen yhteyden perheen käsitteen murentumiseen, asettaen pohdittavaksi kysymyksen, onko varsinaista alkuperäistä ja oikeaa perhemallia olemassakaan. (Takala, P. 1993, 577)

Takala esittääkin joukon erilaisia perhemalleja, joiden aseman ainoana alkuperäisenä "tosi perheenä" hän kuitenkin saman tien kiistää erilaisin perustein. Esiteollisen ajan suurperhe, jossa useat avioperheet asuivat yhdessä, ei yleisyydestään huolimatta kelpaa alkuperäiseksi perheen malliksi, sillä se oli yleinen lähinnä Itä-Euroopassa, kun taas Länsi-Euroopassa useimmat ihmiset ovat tunnettujen tietojen mukaan asuneet yhden avioparin perheissä. Suomessa asian laita oli samalla tavalla, eli perheet olivat länsiosissa maata pienempiä ja suurperhe yleinen lähinnä Itä-Suomessa, mutta lähinnä suurperheiden esiintyminen on liitetty vaikeisiin tuotanto-olosuhteisiin, etenkin työvoimaa vaatineeseen kaskiviljelyyn, joten tämä perhemuoto yleistyi lännessäkin aina esim. katovuosien korvalla, mutta hävisi taas nopeasti parempien aikojen koittaessa. (Takala, P. 1993, 577-578) Hyvin samanlaisia päätelmiä esittää myös Jallinoja (1985, 62-64), joka toteaa suurperheen olleen selkeästi itäsuomalainen ilmiö ja alkaneen instituutiona hävitä 1800-luvun kuluessa, kun suurperheille ominaista maan yhteisomistusta alettiin syyttää tehottomuudesta ja kun metsiä kuluttavaa kaskiviljelyäkin kohtaan alkoi kohdistua yhä suurempaa arvostelua.

Patriarkaalisen perheen, jossa yksi pojista jäi kotiin maatilaa hoitamaan yhdessä isän kanssa ja muut lapset yleensä lähtivät maailmalle, Takala hylkää perheen kantamuotona siksi, että se perustui epädemokraattisuudessaan siihen, että maatilat tuli elinkelpoisuutensa vuoksi säilyttää jakamattomana, eli oli pätevä lähinnä vain agraariyhteiskunnassa, maanviljelysväestön keskuudessa. Se ei siis ollut aikanaankaan ainoa perheen ilmenemismuoto. (Takala, P. 1993, 578)

Koska perhemuodot tuotannollisten olojen ym. seikkojen vuoksi ovat aikojen kuluessa vaihdelleet, toteaa Pentti Takala (1993, 578), että yhden ainoan todellisen perheen mallin etsiminen on turhaa, ja on syytä tunnustaa tosiasiana, että perhe instituutiona ja käsitteenä on hyvin monimuotoinen.

Esiteollinen yhteiskunta useasti edellytti suurempien ihmisryhmien yhteisöllisyyttä ja yhteistyötä tuotannon maksimoimiseksi, mutta tultaessa 1800-luvulle perheet alkoivat pienentyä. Tästä perheen tiivistymisestä ydinperheeksi ja paikallisyhteisöjen hajoamisesta puhuvat Karisto, Takala & Haapola (1988, 95) kuvatessaan perheen yksityistymiskehitystä. Niinpä heidänkin mukaansa perheen määritteleminen on aikasidonnaista, eli määritelmät muuttuvat aikakausien vaihtuessa.

Kysymys ihmisten yksilöllisyydestä suhteessa asuinyhteisönsä jäsenyyteen on kiinnostanut myös Tuomas Takalaa, joka näkee sosiaalitieteellisessä tutkimuksessa piilevänä ongelmana menneisyyden vertaamisen nykyhetkeen vain nykyisten olojen negaationa, eli yksiselitteisesti muuttuneina asioina, kun olisi tärkeää huomata, että juuri esimerkiksi ihmisten yksilöllisyys on saattanut ollakin tarveharkintaista, eli olosuhteisiin sidottua. Niinpä yksilöllisyys voi kylläkin olla uusi asia joissakin suhteissa, mutta joissakin muissa taas jo pitkään samankaltaisena pysynyt ominaisuus. (Takala, T. 1986, 9)

Samaan perheen tiivistymisen ilmiöön kuin Pentti Takalakin on kiinnittänyt huomiota myös Olavi Riihinen (1980, 226-227) todeten, että kun suomalaisessa ruokakunnassa keskimäärin oli 3,6 henkilöä vuosisadan alussa, tapahtui vuoteen 1975 mennessä sellainen muutos, että ruokakunnat supistuivat keskimäärin 2,7 henkilöön, ja tämä vielä ihmisten keskimääräisesti pidentyneestä eliniästä huolimatta. Riihinen pitää ruokakuntakoon kutistumista merkkinä kahden sukupolven ydinperheen yleistymisestä, mikä puolestaan on johtanut perinnetietouden katoamiseen nopeasti, koska lasten elinympäristöstä ovat kadonneet aikaisempien sukupolvien edustajat, kuten isovanhemmat, sedät ja tädit ym (Riihinen 1980, 226-227). Kun lisäksi huomataan, että lapsiperheiden keskimääräinen lapsiluku Suomessa putosi vuodesta 1950 vuoteen 1977 2,24:stä 1,75:en (Riihinen 1980, 227), voidaan todeta, että perheen tiivistyminen on tapahtunut sekä sukupolvien ja perheessä asuvien sukulaisten määrän vähenemisenä että jäljelle jääneen ydinperheen pienenemisenä lapsien määrän vähentyessä.

Riihinen palaa pohtimaan perheen muutosta ja sen määrittelemisen ongelmia myöhemminkin, todeten, että yhteiskunta on jatkuvasti pluralisoitunut eli muuttunut monimuotoisemmaksi ja suvaitsevammaksi, mikä liittyy hänen mielestään yleiseen sosiologiassa käytettyyn käsitteeseen postmodernismi, minkä puolestaan yleensä katsotaan ilmentävän kasvanutta vapautta ja sirpaloitumista yhteiskunnassa. Riihinen toteaa kyllä, ettei perheiden erilaisuus ole mikään uusi asia, mutta vasta viime aikoina on erilaistuminen tullut niin voimakkaaksi ja yleiseksi, että se on alkanut herättää suurempaa huomiota. Useasti "tavallisena" pidetyn ydinperheen muuttuminen joksikin muuksi koskettaa yhä useampia ihmisiä esim. erilaisten uusperheiden yleistyessä, ja monissa maissa on jo keskusteltu perheoikeudellisen aseman myöntämisestä myös homo- ja lesbopareille. Kaikki tämä aiheuttaa suuria vaikeuksia perheen tarkalle määrittelemiselle ja sitä kautta myös sosiaalilainsäädännön soveltamiselle monissa tapauksissa. (Riihinen 1993, 618-619)

3.2.2. Perhe luontaistaloudessa

Perheen, kaikesta määrittelemiseen liittyvästä monimutkaisuudestaan huolimatta, voi katsoa kohdanneen suurimmat nykyihmiselle tutummat muutoksensa vasta teollistumisen päästyä kunnolla vauhtiin yhteiskunnassa, eli tultaessa 1800-luvulle. Siihen asti perheiden arkinen elämä, riippumatta siitä, miten monta jäsentä ja kuinka monesta sukupolvesta perheeseen kuului, pysyi hyvinkin samankaltaisena. Niinhän omavaraistalouden tai luontaistalouden keinoin elänyttä menneisyyden perhettä usein nykyihmiset romantisoivatkin, perinteisenä ja vapaana nykyajan jatkuvista uudistuspaineista. Kuten Urho Rauhala (1981, 254) toteaa, yhteiskunta eli kristillisen yhtenäiskulttuurin piirissä ja rakentui yksinkertaiselle työnjaolle ja osaamiselle. Ihmisten elinpiiri oli melko suppea ja työnjako yksinkertainen ja selkeä, mikä näkyi myös perhepiirissä (Rauhala 1981, 254).

Pentti Takala toteaa, että perheen kehityskulun voidaan sanoa kulkeneen kolmen eri kehitysvaiheen kautta, eli esimodernin, modernin ja postmodernin perheen vaiheet. Ensimmäisessä eli esimodernissa vaiheessa perhe oli ennen teollistumista, jolloin perhe käsitteenä oli nykyistä huomattavasti laajempi, vaikkei olisikaan ollut kyse varsinaisesta suurperheestä. Tavallisesti perheeseen katsottiin kuuluvaksi koko suku, mutta myös muut kuin biologiset perusteet kelpasivat, kuten esim. kristinuskon tuoma kummijärjestelmä. Joskus myös palvelusväki voitiin lukea samaan perheeseen kuuluvaksi. (Takala, P. 1993, 579) Tämä kehityshän tuli jo esille puhuttaessa perheen määrittelemisen vaikeudesta, mihin P. Takala linsensiaattitutkimuksessaankin viittaa (Takala, P. 1987, 83-85).

Tärkeä perhe-elämään kannustava tekijä esimodernissa yhteiskunnassa oli tuotannollisuuden pyrkimys, eli koska elettiin luontaistaloudessa, oli niin tuotannosta, kulutuksesta kuin sosiaalisesta huolenpidostakin vastattava itse, perhepiirissä, tai ainakin pienen lähipiirin avustamana, yhteisöllisesti. Siksi aviopuoliso oli järkevintä valita työkyvyn ja omaisuuden perusteella, jotta toimeentulo olisi mahdollisimman varmaa. (Karisto, Takala & Haapola 1988, 95-96)

Myös Eero Suoninen (1986, 14-15) on tutkinut puolisonvalintaa esiteollisessa yhteiskunnassa, ja toteaa, että esiteollisena aikana puolisonvalinnalla oli huomattavasti nykyistä suurempi taloudellinen merkitys, mikä täten luo kuvan perheestä tuotannollisena yksikkönä, jonka perustamisen tarkoituksena oli enemmänkin taloudellinen selviäminen kuin tunteiden aikaansaama vetovoima. Tällaisen kuvan saa myös Alli Suhosen (1935, 246) tekstistä, jonka mukaan perhejuhlat kyllä olivat entisajan ihmisille tärkeitä suvun yhteenkuuluvaisuuden tunteen säilyttäjinä ja lujittajina, mutta avioliitolla oli enemmänkin taloudellinen kuin tunteellinen merkitys, ja avioliitto usein merkitsikin lähinnä uuden työvoiman saantia taloon. Suhonen myös kirjoittaa vanhemmilla ja suvulla olleen paljon sananvaltaa puolisoa valittaessa, koska varsinkin tyttöjen kohdalla naimakaupassa osa suvun omaisuutta ja perintöoikeutta siirtyi aviomiehen haltuun. Täten avioliitto nähtiin sijoituksena, josta haluttiin tehdä mahdollisimman kannattava. Sama asia päti tietenkin poikien kohdalla siten, että vaimon mukana saaduilla runsailla myötäjäisillä oli melkoinen merkitys puolisoa valittaessa. (Suhonen 1935, 246-248)

Suoninen kiinnittää erityisesti huomiota esimodernilla ajalla runsaan tilattoman väestön puolisonvalinnan perusteisiin, sillä avioliitot tilattoman ja ylempään säätyyn kuuluvan välillä olivat tuohon aikaan kiellettyjä. Siksi tilattoman etsiessä itselleen morsianta tärkeimmät ominaisuudet olivatkin terveys, hyvä kunto ja työkykyisyys sekä taidot. Myös suuri fyysinen koko katsottiin eduksi, eli ulkonäköön kiinnitettiin tuolloinkin paljon huomiota, mutta erilaisin perustein kuin mitä myöhemmin on usein ollut tapana tehdä. Ajan kauneusihanteena oli terve ja voimakas nainen. Myöskään luonnetta ei pidetty kovin tärkeänä ominaisuutena. Suoninen vertaakin ilmeisen osuvasti esiteollisen ajan puolisonvalintaa nykyiseen pakastimen hankintaan kotitalouteen, missä ensin on tärkeintä saada mahdollisimman paljon selville laitteen teknisistä ominaisuuksista, kestävyydestä ja taloudellisuudesta. (Suoninen 1986, 17-20)

Edellisten kuvausten kanssa hieman erilaisen näkemyksen esittää Jallinoja, jonka mukaan taloudellinen laskelmointi talonpoikaiskulttuurissa avioliiton solmimisen suhteen oli kuitenkin enemmänkin vanhempien ja suvun harrastama asia, kun taas itse nuoripari useimmiten oli kyllä aidosti rakastunut toisiinsa, mikä joskus saattoi aiheuttaa vanhempien ja lasten välille ristiriitoja, jos etujen nähtiin menevän ristiin. Jallinoja kirjoittaa, että vanhempien varsinainen määräily ja pakkoavioliitot olivat melko harvinaisia, mutta toki taloudelliset realiteetit saivat aikaan sen, että nuoret nykyistä huomattavasti helpommin taipuivat vanhempiensa toivomuksiin taloudellisestikin soveliaasta puolisosta. Tilattoman väestön osalta Jallinoja sanoo, että siellä yhteisön kontrolli oli kaikkein heikointa, mikä johti siihen, että nuoret saivat seurustella verrattain vapaasti ja mm. esiaviolliset raskaudet olivat suhteellisen yleisiä. (Jallinoja 1985, 39-43)

Eräs huomionarvoinen seikka pohdittaessa esimodernin ajan puolisonvalintaa ja perheen muodostumista on Pentti Takalan (1993, 579) huomio siitä, että kuolleisuus oli tuona aikana korkea, mikä johti runsaaseen uudelleenavioitumiseen ja siten myös perheiden monimuotoistumiseen. Uusperhe ei siksi olekaan vain postmodernille ajalle tyypillinen ilmiö, vaikka se esimodernina aikana olikin toki harvinaisempi ja sen syntymiseen vaikuttaneet syyt tavallisesti varsin erilaiset.

Lisensiaattitutkimuksessaan P. Takala viittaa Shorterin tutkimukseen, jonka mukaan aviopuolisoiden väliset suhteet esimodernilla ajalla saattoivat olla jopa avoimen vihamieliset, johtuen sekä puolisonvalinnan käytännöllisyyteen, ei tunteisiin, perustuvasta painotuksesta sekä miehen ja naisen välisestä jyrkästä työnjaosta, mikä piti aviopuolisoiden yhdessä viettämän ajan minimissä (Shorter 1976, 54-78, P. Takalan 1987, 98 mukaan). Shorter sijoittaakin aviopuolisoiden välisten suhteiden lämpenemisen vasta 1800-luvulle, jolloin aviosuhde muuttui taloudellisia seikkoja korostavasta romanttisempaan, tunnesidettä korostavampaan suuntaan (Shorter 1976, 120-161, P. Takalan 1987, 99 mukaan). Takala kuitenkin tuo esille myös Flandrinin tutkimuksen, jossa tämä varoittaa sokeasti uskomasta Shorterin tulkintoihin, sillä mikäli mies aikaisemmin sai kurittaa vaimoaan ruumiillisesti, kiellettiin tällainen kirkon toimesta jo 1700-luvun alussa ja aviomies velvoitettiin kunnioittamaan vaimoaan ja pikemminkin naisia kehoitettiin ottamaan huomioon myös miestensä neuvot ja mielipiteet (Flandrin 1980, 126-129, P. Takalan 1987, 100 mukaan).

3.2.3. Perhe-elämän murros 1800-luvulla

Vaikka Pentti Takala huomauttaakin, että länsimaisen perhe-elämän juuret ja suurimmat mullistukset löytyvätkin jo 1100-luvulta (Takala, P. 1990, 204), on hänkin yhdessä monien muiden tutkijoiden kanssa yhtä mieltä siitä, että varsinainen elämäntavan muutos kohti nykyisin tunnettua pienperhettä tapahtui yhteiskunnan modernisaatiokehityksen myötä ja hyvinvoinnin lisäännyttyä vasta 1800-luvulla (Takala, P. 1993, 579). Tätä vaihetta perheen kehityksessä Takala kutsuu modernin perheen vaiheeksi, jota ilmensivät pienperheen irrottautuminen laajasta sukulaisten verkostosta omaksi yhteisökseen, joka yksityistyi ja jota biologisen sukulaisuuden lisäksi määritteli yhdessä asuminen (Takala, P. 1993, 579). Takala myös toteaa, että kasvaneen hyvinvoinnin kautta pidentynyt elinikä ja torjuva suhtautuminen avioeroihin pitivät perheet tiiviisti yhdessä aikaisempaa pitempään (sama).

Riitta Jallinoja yksinkertaistaa modernisaation vauhdittumisen sanomalla, että teollistuminen oli se suuri yksittäinen alkuunpaneva voima, joka sai aikaan niin suuren yhteiskuntarakenteellisen muutoksen, että niin perhe kuin monet muutkin sosiaaliset instituutiot muuttivat muotoaan. (Jallinoja 1985, 32)

Myös Karisto, Takala & Haapola (1988, 98) kirjoittavat samasta perheen yksityistymisen ilmiöstä, tarkastellen sitä lähinnä lasten ja lapsuuden näkökulmasta. Kun aikaisemmin lapsuutta käsitteenä ei oltu juuri tunnettu, vaan lapsia oli kohdeltu kuin pieniä aikuisia, jotka osallistuivat samoihin töihin ja muihin askareisiin kuin vanhemmatkin, alettiin 1800-luvulla nähdä lapsuus aikuisuudesta erillisenä, tärkeänä ja varjeltavana kehitysvaiheena. Tähän liittyi myöskin järjestelmällisen koulutuksen luominen, sillä ennen kaikki oppi oli annettu lapsille arkipäivän töiden ohessa, käytännön osallistumisen kautta. Kun kasvatusvastuu oli ennen ollut koko kyläyhteisöllä, alkoi perheen yksityistyminen nyt näkyä siinä, että lapsien kasvatus ja koulutus koettiin vanhempien yksinoikeudeksi, joskin nykyisenkaltainen toisten lasten tekemisiin puuttumattomuus on vasta paljon myöhemmän ajan tuotetta. (Karisto, Takala & Haapola 1988, 98)

Porvariskodeissa alkoi 1800-luvulla tulla esille pyrkimys pitää koti paikkana, jonne toisaalta voi paeta piiloon arjen vaatimuksia ja julkisuutta, mutta jonka toisaalta täytyi myös toimia edustavana julkisivuna ulkopuolisille ja antaa hyvä kuva porvarisperheen elämästä. Tämä kaksoispyrkimys saikin aikaan asuinhuoneiston jakautumisen useisiin erillisiin osiin, eli vanhempien ja lasten makuuhuoneet, edustustilat tai sali ja palvelijoiden huoneet pidettiin erillään. Tämä kehitys saavutti kuitenkin rahvaan kansanosan pienet, yksihuoneiset savupirtit vasta hieman myöhemmin 1800-luvun kuluessa, jolloin myös rahvas alkoi rakentaa erikseen saunan ja kamarin, mikä merkitsi yksityisen ja julkisen elämän eriytymistä. (Karisto, Takala & Haapola 1988, 99)

Perheen yksityisyyden korostumista on kuvattu sanonnalla familismi, mikä tarkoittaa kodin ja perheen merkityksen nousemista keskeiselle sijalle ihmisten elämässä, suuremman kyläyhteisön merkityksen samalla vähitellen hiipuessa. Pienestä ydinperheestä tuli se yksilön kylä, jonka ympärille elämä nyt keskittyi ja jossa myös individualismin kasvulle jäi aikaisempaa enemmän tilaa. (Karisto, Takala & Haapola 1988, 99)

Jallinoja (1985, 32) tuokin esille familismille rinnakkaisen näkemyksen, että teollistumisen aikaansaama palkkatyön merkityksen kasvu johti niin suureen elämäntavan muutokseen vanhaan maataloustyöhön ja -elämäntapaan nähden, että kasvaneissa suurkaupungeissa syntyi uusi, kaupunkilainen elämäntyyli, jonka mukaisesti moderni perhe nähdään familistisen sijasta individualistisena, yksilön tärkeyttä korostavana. Sekä familistinen että individualistinen käsitys perheestä 1800-luvulla ovat toki molemmat päteviä, sillä edellisen voidaan katsoa olevan sidoksissa vielä vahvasti maalaiseen elämäntapaan, kun taas jälkimmäinen syntyi samaan aikaan lähinnä suurten kaupunkien ihmisten keskuudessa (ks. kuvio 3.2).

palkkatyö ® suurkaupunki ® kaupunkilainen elämäntyyli ® moderni perhe ja individualistinen perhekäsitys

 

luontaistalous ® maaseutu ® maalainen elämäntyyli ® perinteinen perhe ja familistinen perhekäsitys

Kuvio 3.2: Perhekäsitysten taustatekijät (Jallinojan 1985, 33 mukaan).

Myös puolisonvalinta muuttui 1800-luvulla niin, että taloudellinen ajattelu ja vanhempien järjestämät naimakaupat kävivät yhä harvinaisemmiksi, sillä palkkatyön kasvanut osuus elinkeinorakenteesta johti siihen, ettei avioitumista ja puolisonvalintaa tarvinnut enää pitää toimeentuloon kiinteästi liittyvänä ratkaisuna, vaan avioliitto ja elinkeino eriytyivät toisistaan. Niinpä jäi enemmän tilaa tunteenilmaisuille ja romantiikalle, henkilökohtaisten mieltymysten noudattamiselle. Myös sukupuolimoraali koki muutoksen, ja nautinnollinen asennoituminen sukupuolisuuteen lisääntyi väestön keskuudessa, mistä oli merkkinä mm. nopeasti kasvanut aviottomien lasten määrä. (Karisto, Takala & Haapola 1988, 96)

3.2.4. Uusi murros 2. maailmansodan jälkeen

Pentti Takala nimittää perheen kolmatta kehitysvaihetta postmodernin perheen vaiheeksi, joka on alkanut etenkin suurissa kaupungeissa jo 2. maailmansodan jälkeen, yhteiskunnan siirtyessä yhä voimakkaammin postindustrialistisen tietoyhteiskunnan vaiheeseen. Postmodernille vaiheelle on ominaista, että perheet ovat hyvin monimuotoisia, avioerot ja avoliitot yleisiä ja uudelleenavioituminen rajussa nousussa. (Takala, P. 1993, 579) Riitta Jallinoja (1985, 115) lisää tähän listaan vielä perheiden keskimääräisen lapsiluvun radikaalin pienenemisen viime vuosisadan 5-6 lapsesta nykypäivän 2-3 lapseen. Kun perhe 1800- luvulla yksityistyi ja syntyi pieni ydinperhe, tuo postmodernin perheen vaihe tullessaan taas perhepiirin laajentumisen siten, että yhdessä asuminen ei enää olekaan ehdoton perhettä määrittelevä tekijä, vaan perheenjäsenten sosiaalisten suhteiden verkosto ulottuu kattamaan esim. entiset aviopuolisot, näiden lapset ja uudet puolisot ym. Siten biologisen sukulaisuudenkin merkitys perheen määrittelijänä vähenee ja perheen määritteleminen käsitteenä tulee yhä vaikeammaksi. (Takala, P. 1993, 579)

Myös Karisto, Takala & Haapola kirjoittavat suomalaisen elämäntavan toisen murroksen (ensimmäinen oli tietysti siirtyminen puhtaasta maatalousyhteiskunnasta teollistuneeseen yhteiskuntaan) sijoittuneen toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, jolloin Suomesta vasta todella kehittyi urbaani teollisuusvaltio. Vaikutukset ulottuivat laajoina myös perheiden elämään, ehkäpä näkyvimmän muutoksen ollessa siirtymisen ns. monihuoltajayhteiskuntaan, eli yhä harvemmat kotitaloudet olivat sellaisia, joista vain toinen puoliso kävi ansiotyössä kodin ulkopuolella. Tämä tietenkin oli suuri mullistus sekä perheiden elämälle, että varsinkin naisten asemalle yhteiskunnassa, sillä murtuihan nyt vuosisatainen naisen rooli kotia hoitavana ja lapsista kotona huolehtivana äitinä, mikä varmasti asetti Suomenkin naiset melkoisten paineitten ristituleen. Toisaalta koettiin uudet vaatimukset naisten työssäkäynnistä kotityön arvostuksen laskuna, mutta toisaalta, mikäli perheen taloudellinen asema suinkin salli, varsinkin työväenluokassa monet naiset mielellään myös jäivät kotia hoitamaan, olihan sellainen ollut ennen palkkatyön yleistymistä mahdollista lähinnä vain "paremman väen" keskuudessa. (Karisto, Takala & Haapola 1988, 111-112) Riitta Jallinoja toteaakin palkkatyön hajottaneen perheen ykseyden, kun ensin mies meni ansiotyöhön, jättäen kodin naisen hoitoon, ja sen jälkeen koululaitos vei lapset osaksi päivästä pois kotoa, saamaan kasvatusta myös muualla. Seuraavaksi alkoivat naisetkin vähitellen käydä palkkatyössä, minkä vuoksi pieniä lapsia varten kehitettiin lasten päivähoitoa, vanhuksia alettiin siirtää perustettuihin vanhainkoteihin ja sairaatkin alettiin kodin sijasta hoitaa uusissa sairaaloissa. Kaikki tämä vähitellen kutisti kotona tehtävät työt niin vähiin, että koti perheenjäsenten elämisen yhteisenä keskuspaikkana alkoi menettää merkitystään. (Jallinoja 1985, 97)

Suuret muutokset suomalaisessa perhe-elämässä ovat antaneet aihetta puhua jopa perheen kriisistä, jolla on useita ilmenemismuotoja. Avioliittoisuuden lasku, perheiden lapsiluvun pieneneminen, avioerojen yleistyminen (nousu 2,4-kertaiseksi vuosina 1960-1980) ja avoliittojen yleistyminen on kaikki luettu tämän kriisin osatekijöiksi. Samoin yksinhuoltajaperheiden määrän voimakas kasvu ja yksin asuvien vanhusten määrän lisääntyminen ovat saaneet monet huolestumaan perheiden nykytilasta. On siis selkeä tosiasia, että suomalaisten perheitten kirjo on moninaistunut, perheistä on tullut erilaisia. (Karisto, Takala & Haapola 1988, 113-114) Kyseiselle ilmiöllehän on jo olemassa oma termikin, perhepluralismi, kuten aikaisemmin on todettu.

Pentti Takala (1993, 585-586) käsittelee postmodernin perheen monimuotoisuuden aikaansaamia uudistuksia sosiaalipolitiikan kannalta, todeten mm., että muutos perhe-elämässä on selvästi näkyvissä esim. päivähoitolaissa vuodelta 1973, laissa kotihoidontuesta vuodelta 1985 ja varsinkin perhe-eläkeuudistuksessa vuodelta 1989.

Vastaus kysymykseen "Onko suomalainen perhe-elämä kriisissä?" riippuu kuitenkin paljolti katsantokannasta. Tässä Karisto, Takala ja Haapola (1988, 114) tukeutuvatkin Jallinojan (1985, 22-28) tekemään erotteluun familistisen ja individualistisen perhemallin välillä. Tämä erotteluhan esiteltiin jo aikaisemmin tässä tutkimuksessa. Jos siis ajatellaan asiaa familistisen perhekäsityksen kautta, voidaan ehkä sanoakin perheen olevan kriisissä, mutta mikäli otetaan tarkastelun lähtökohdaksi individualistinen käsitys perheestä, voidaan todeta, että perhe-elämä Suomessa ei niinkään ole ajautunut kriisiin kuin muuttunut yksilöllisyyttä ja yksilön vapauksia ja oikeuksia korostavampaan suuntaan (Karisto, Takala & Haapola 1998, 114) Kumpaa näkemystä perheestä kukin pitää parempana ja moraalisesti oikeana, riippuu tietenkin henkilöstä. Voisi kuitenkin varmasti todeta, että radikaali yksilön vapauksien korostaminen perhe-elämässä sopii ehkä aikuisille ihmisille, mutta saattaa kaikkine seuraamuksineen jättää perheen lapset hieman turvattomaan asemaan. Sikäli vakaampi, familistinen perhemalli lienee parempi ajateltaessa lasten kasvatusta ja turvallista elinympäristöä.

3.3. Perheen nykytilanne

3.3.1. Perheen funktio

On huomattu, että perheen määritteleminen on usein vaikea tehtävä perheen moninaisten ilmenemismuotojen vuoksi. Samaten voidaan esittää useita erilaisia tulkintoja perheen toiminnan ja olemassaolon tarkoituksesta, perheen funktiosta. Käsiteltäessä sosiologien tulkintoja perheestä huomattiin, että esim. Parsons näki perheellä olevan kaksi pääasiallista funktiota, eli lapsen sosiaalistaminen vallitsevaan yhteiskuntaan ja aikuisten tasapainottaminen yhteiskunnan jäseninä. Nämä funktiot vielä toimivat toisiaan täydentäen. Sitä vastoin perhekriittiset sosiologit kuten Laing ja Cooper katsoivat, että perheen funktio on ihmisen sitominen perheyhteisön jäseneksi. He pitivät sitä haitallisena ja yksilönvapautta rajoittavana pakkona.

P. Takala (1992, 584) toteaa modernin perheen vaiheessa ennen viime sotia yhteiskunnallisen asennoitumisen olleen sellainen, että perhe nähtiin familistisen käsityksen mukaan toimivana yhteiskunnan perusyksikkönä, jonka tehtävänä oli tuottaa riittävästi hyvinkasvatettuja ja yhteiskuntakelpoisia kansalaisia. Takalan mukaan tämä funktio koki muutoksen yksilöllisyyttä arvostavampaan suuntaan 1970- ja 1980-lukujen uuden lapsilainsäädännön tuodessa lapsen omat oikeudet esiin aivan uudella tavalla (Takala, P. 1992, 591). Vuoden 1984 alussa voimaan tullut laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta (LHL) muotoili uuden tilanteen niin, että perheellä säilyi velvollisuus huolehtia lapsen hyvinvoinnista ja elatuksesta, ja samalla painotettiin, että lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi tuli turvata ottaen huomioon lapsen yksilölliset tarpeet ja toiveet (LHL 1.1, P. Takalan 1992, 591 mukaan).

Ennen teollistumisen vaikutuksia oli esimoderni suomalainen perhe toiminut itsenäisenä tuotantoyksikkönä, joka tuotti lähes kaiken itse tarvitsemansa ravinnon ja materiaalin. 1800-luvun yksityistymiskehitys muutti perheen "yksilön kyläksi", elämän keskipisteeksi, jonka pariin paettiin turvaan maailman paineilta. (Karisto, Takala, P. & Haapola 1988, 95-99) Voidaan siis sanoa, että perheen funktio muuttui pelkästä elannon antajasta henkisen hyvinvoinnin lähteeksi.

Jallinoja (1985, 6) sanoo, että perheen funktioiden määritteleminen oli tavallista lähinnä 1950-luvulla. Onko siis niin, että kun tuon ajan familistinen käsitys perheestä vähitellen joutui ahtaammalle, tuli myös hankalammaksi luetella perheen todellisia funktioita? Jallinoja kuitenkin antaa luettelon, jossa esiintyvät funktiot - sukupuolielämä, lasten hoivaaminen ja kasvattaminen ja taloudellinen yhteistyö - ovat hänen mukaansa yhteisiä useimmille luetteloille (Jallinoja 1985, 6). Samalla Jallinoja silti toteaa, että on perheitä, joissa kaikki nämäkään funtiot eivät toteudu sellaisenaan.

Yleisiä käsityksiä kattavasti heijastelevan listauksen perheen funktioista esittää Urpu Nieminen (1983, 9-14), jonka lista on helpointa esittää allekkain jaoteltuna.

  1. Perheen fyysisestä hyvinvoinnista ja ympäristöstä huolehtiminen
  2. Hoidon antaminen lapsille, sairaille ja vanhoille
  3. Biologinen tehtävä eli ihmiskunnan jatkuvuuden takaaminen
  4. Sosialisaatiotehtävä
  5. Emotionaalinen tehtävä
  6. Elämänsisällön tarjoaminen

3.3.2. Hyvin toimivan perheen tunnusmerkkejä

Hyvin toimiva perhe on varmaankin jokaisen perhe-elämän kannattajan ihanteena sekä kiinnostuksen kohde myös lukuisille tutkijoille ja sosiaalialalla toimiville, jotka pyrkivät selvittämään perheiden ongelmia sekä pääsemään selville niitä aiheuttavista tekijöistä. Olisi varmasti onnellista tietää, mikä on se viisasten kivi, jonka avulla jotkut perheet välttyvät ongelmilta, joita toisissa esiintyy, mutta tuon kiven etsintä lienee ikuisuuskysymys. Urpu Nieminen (1983, 84-86) on kuitenkin koonnut yhteen kattavan listan piirteistä, joista tunnistaa hyvin toimivan perheen, joten seuraavassa lienee paikallaan esitellä hieman näitä ajatuksia.

Niemisen mukaan aviopuolisoiden suhteen tulee tyydyttää heidän seksuaalisia ja emotionaalisia tarpeitaan, lapsia kohtaan tulee osoittaa riittävästi lämpöä ja ymmärtämystä ja heillä on oltava mahdollisuus ilmaista omia tunteitaan ilman liiallisia rajoituksia. Sukupolvien raja tulee kuitenkin säilyttää vanhempien ja lasten välisissä suhteissa, vanhempien toimiessa sopivina samaistumiskohteina lapsilleen. Sekä perheeseen kuuluvilla yksilöillä että perheellä ryhmänä tulee olla kyky kasvaa ja oppia kokemuksistaan, ja perheen sisäiset ristiriidat on osattava myöntää useammin kuin kieltää. Varsinkin David Cooperin perhekriittisiä ajatuksia mukailee ajatus, että irrottautumisen perheryhmästä tulee olla lapselle hänen aikuiseksi varttuessaan mahdollista ilman syyllisyyttä tai muissa perheenjäsenissä kehittyvää katkeruutta. (Nieminen 1983, 84-86)

Perheeseen tavallisesti liitetyt funktiot ja hyvin toimivan perheen tunnusmerkeiksi koetut seikat antavat hyvän taustan, jota vasten peilata yksittäisten ihmisten kertomuksia omista perheistään ja siten heidän kokemaansa perheen merkitystä.

3.3.3. Perheenjäsenten kokemuksia perhe-elämästä

Familistisen perhekäsityksen ihanteen mukaisesti useimmat ihmiset kokevat perheen todella syntyvän vasta, kun perheeseen tulee lapsi. Täten lapset saavat hyvin keskeisen perhettä määrittelevän ja koossapitävän aseman ihmisten mielissä, ja varsinkin monet naiset kokevat lasten aikuistumisen ja kotoa pois muuttamisen kriisinä, jota pelkkä aviosuhde ei ainakaan heti kykene korjaamaan. Tämän vuoksi vanhemmat kokevatkin tärkeäksi perhesidoksen säilyttämisen itsensä ja lastensa välillä esimerkiksi erilaisten tapaamisten muodossa, mikä voidaan kokea jopa kontrolloivana. (Jallinoja 1985, 50-57) Edellähän todettiinkin jo David Cooperin rankasti kritisoineen perheen yksilöä sitovaa vaikutusta. Totuus lienee kuitenkin, että suurin osa aikuisten lasten elämästä tapahtuu lapsuudenkodin vaikutuspiirin ulkopuolella, joten vanhempien kontrolli jää aika vähäiseksi itsenäistymisen lisääntyessä.

Siinä, missä perhe-elämä ja parisuhde esimodernina aikana perustuivat ennen kaikkea toimeentulon varmistamiselle ja taloudelliselle ajattelulle, on tärkein parisuhdetta ja perhettä yhdistävä tekijä nykyään puolisoiden välinen romanttinen rakkaus ja suhteen laadukkuus.

Jallinoja toteaa, että nykyaikana parisuhteessa korostuvat suhteen alkuaikojen tunnepitoiset kokemukset ja rakkauden säilyminen, jotka luovat perustan avioliitolle ja osaltaan myös sen kestävyydelle. Jallinoja myös näkee lisääntyneet avioerot ja avoliitot sekä vähentyneen lapsiluvun merkkeinä ihmisten panostamisesta puolisoiden kahdenväliseen suhteeseen, sen laatuun ja yhdessä vietettyyn aikaan, sekä toisaalta myös merkkeinä pyrkimyksestä päästä irtautumaan epätyydyttäväksi käyneestä suhteesta. Varsinkin naiset kokevat avioliiton onnistumisen erittäin tärkeäksi. Mikäli avioliitto silti päättyy  eroon, pyrkivät yhä useammat kuitenkin muodostamaan uuden, onnellisemman parisuhteen uuden puolison kanssa, mikä monesti tapahtuu avoliittoon asettumalla. Näin erilaisten uusperheiden määrä kasvaa. (Jallinoja 1985, 58-61)

Aviosuhteen muututtua yhä tärkeämmäksi puolisoille on aviolliseen rakkauteen siis alettu kiinnittää paljon huomiota. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hyvässä avioliitossa puolisoiden välinen rakkaus säilyy ikuisesti samanlaisena kuin se oli suhteen alussa, vaan se voi muuttua niin, että sitä kuvataan intohimoisen palavuuden sijaan ystävyytenä, hellyytenä, elämäntoveruutena ja toisen ymmärtämisenä, kuten Jallinoja (1985, 76) osoittaa. Ihmiset myös haluavat antaa ulkopuolisille avioliitostaan ja perhe-elämästään onnellisen kuvan, koska onnellisuutta pidetään perhe-elämän ihanteena eikä epäonnistumisia haluta tuoda julki (Jallinoja 1985, 76-78). Jallinoja (mt., 77-78) kutsuu ongelmien peittämistä onnellisuusmuuriksi, jonka perheet rakentavat ympärilleen. Samalla hän kuitenkin toteaa, että suomalaiset avioparit riitelevät sangen harvoin. Aviopuolisoiden välisen suhteen negatiivisiksi koetuista puolista Jallinoja sanoo tiivistäen, että miehiä kiusaa eniten heidän henkilökohtaisen vapautensa rajoittaminen. Naiset taas kiusaantuvat eniten tunne-elämän epätyydyttävyydestä (mt., 77).

Aviopuolisoiden välinen työnjako perheessä on ilmeisesti myös viime vuosikymmeninä muuttunut siten, että miesten osuus kotitöiden tekemisestä on kasvanut, vaikkakin se on yhä selvästi naisten osuutta pienempi. Perheiden perinteinen jyrkkä roolijako, joka oli pohjana mm. Parsonsin teoriassa, on alkanut siis murentua. Voimakkaimmillaan tämänsuuntainen kehitys käy ilmi tutkittaessa osallistumista lasten hoitamiseen. (Jallinoja 1985, 78-80)

Toinen perheen sisäinen tärkeä suhde aviosuhteen lisäksi on lasten ja vanhempien välinen suhde, joka on perusteiltaan ollut pitkään hyvin autoritäärinen, vanhempien ylivaltaa korostava, vaikkakin on ollut selvää, että kasvatuksen tulee olla oikeudenmukaista ja harkitsevaa. Muiden muassa Parsons hahmotti lapsien ja vanhempien välisen suhteen juuri näin, ja tätä voimakasta perhehierarkiaa kohtaan kriittiset perhesosiologit esittivät vastustuksensa. (Jallinoja 1985, 83)

Vasta vuosisatamme puolivälissä alkoi kehitys kulkea lapsen itsenäisyyttä korostavaan suuntaan. Kehitystä vauhdittivat etenkin 1960-luvulla erilaiset vaatimukset vapaasta kasvatuksesta eli lapsen oikeudesta saada kasvaa mahdollisimman vapaana rajoituksista, jolloin vanhemmat olisivat vain tukena ja tarjoamassa virikkeitä (Jallinoja 1985, 85). Tällainen ajattelutapa lapsen luonnonmukaisesta kasvustahan perustuu pisimmillään jo Jean Jacques Rousseaun kirjoituksiin 1700-luvulta, joten ajatus sinänsä ei ollut uusi. Erittäin tunnettu vapaan kasvatusajattelun edustaja oli myös brittiläinen A.S. Neill, joka toteutti filosofiaansa käytännössä perustamassaan Summerhillin koulussa saaden vastaansa kuitenkin myös paljon kritiikkiä.

Voidaan todeta, että aikaisemman auktoriteettisidoksen korvasi ainakin osittain vähitellen tunnesidos, jossa valtaa tärkeämpi voima perheen yhtenäisyyden kannalta oli yhteenkuuluvuuden tunne. Laing ja Cooperhan olivat kuitenkin sitä mieltä, että tunnesidos monesti muodostui liian vahvaksi rajoitteeksi yksilölle. Lapsen ja vanhempien suhteen voi sanoa olevan alussa symbioottinen, eli sidonnaisuus on tärkeätä sekä lapselle että myös vanhemmille, mutta tämä sidos alkaa vähitellen heiketä lapsen itsenäistymiskehityksen edistyessä. (Jallinoja 1985, 86-89)

Monissa perheen funktiota käsittelevissä teorioissa kiinnitetään huomiota perheen merkitykseen lapsen sosiaalistajana yhteiskunnan jäseneksi, joten tuon tehtävän onnistumisen arvioiminen on tässä paikallaan. Jallinoja (1985, 92-94) viittaa useisiin tutkimuksiin, joiden tuloksena on saatu selville, että esimerkiksi poliittinen kanta ja voimakas uskonnollisuus "periytyvät" hyvin vanhemmilta lapsille, kun taas perheen lapsien lukumäärä tai perheenäidin työssäkäynti ei näytä määräytyvän samalla tavoin vanhempien esimerkin mukaisesti. Seuraavalle sukupolvelle siirtyviä ominaisuuksia ovat Jallinojan (mt., 92-94) mukaan myös perheenisän työssäkäyminen, avioeron todennäköisyys, yleinen aktiivisuus ja koulutushakuisuus. Sen sijaan esimerkiksi avoliiton solmimisella ei näyttäisi olevan vastaavaa taipumusta siirtyä sukupolvelta toiselle. On toki syytä pitää mielessä, että tämäntyyppiset pohdinnat ovat aina karkeita yleistyksiä, eikä ole syytä ryhtyä ennustamaan yksittäisen ihmisen elämänkaarta sen perusteella, millaisessa perheessä kukin on sosialisaatiovaiheensa läpikäynyt.

Riihinen (1980, 227) toteaa perhesuhteiden muuttuneen niin, että perheen roolirakenne on yhdessä koko yhteiskunnan roolirakenteen kanssa muuttunut lapsille vieraammaksi, saavutuksia, erikoistumista ja neutraalia roolikäyttäytymistä arvostavaksi. Onkin alettu puhua lapsille vihamielisestä yhteiskunnasta, jossa kulttuurin arvot ja lapsen luontainen käyttäytyminen ovat kovin etäällä toisistaan ja jossa myös lasten lukumäärä on pudonnut (mt., 227). Yleisesti mainittuihin muutoksiin yhteiskunnassa ja niitten vaikutuksiin perheiden ilmenemisessä ja perhe-elämässä pureudutaan tarkemmin seuraavassa luvussa, joka käsittelee postmoderniksi sanottua yhteiskuntaa ja postmodernia perhettä.

3.4. Postmoderni perhe - muuttunut suhde perheeseen ja ympäristöön

3.4.1. Millainen on postmoderni yhteiskunta ja perhe?

Viime vuosina yhteiskunnallinen muutos, jota useasti luonnehditaan käsitteellä postmoderni, on saanut useat tutkijat tarttumaan aiheeseen. Vaikkakin itse käsite on hieman epämääräinen, on monia luonnehdintoja, jotka ovat yhteisiä useille tutkijoille heidän pyrkiessään kuvaamaan postmodernia yhteiskuntaa. Eräs tärkeimmistä on väite yhteiskunnan pluralisoitumisesta, eli muuttumisesta moni-ilmeisemmäksi ja -arvoisemmaksi sekä myös suvaitsevammaksi. Tämä sallii mm. monien erilaisten kulttuuristen vähemmistöjen ja vähemmistösuuntausten vapaan esiinmarssin. (Riihinen 1992, 618, oma kursivointi)

Riihinen viittaa mm. Pentti Takalan kirjoitukseen (ks. Takala, P. 1993) todetessaan, että pluralisoituminen on alkanut näkyä myös perheiden moni-ilmeisyydessä, kun erilaiset uusperheet ovat yleistyneet rajusti ja on alettu suvaita uusia yhdessä asumisen muotoja, kuten mm. homopareja. On siis aiheellista puhua postmodernista perheestä, joka ei enää ole yksikkönä niin helppo määritellä kuin joskus ennen. (Riihinen 1992, 618-619) Jallinoja (1990, 470) huomauttaa, että postmoderniksi koettu vapautuminen siinä, mitä pidetään perhe-elämässä hyväksyttävänä, on lisännyt perheen muodostamisen suosiota varsinkin kulttuurieliitin keskuudessa, koska tämä kansanosa näkee nyt ennen ahdistavaksi kokemansa perheen vapautuneena perinteiden kahleista. Tämä ei silti Jallinojan mukaan estä perinteiden kunnioittamista, antaahan postmoderni vapaus tilaa erilaisille käsityksille hyvästä perhe-elämästä.

Yhteiskunnan siirtyminen postmoderniksi kutsuttuun vaiheeseen ja postmodernin perheen syntyminen voidaan nähdä tiukasti sidottuina kaupungistumiseen ja vanhan, maalaisen elämäntavan muuttumiseen uuteen, urbaaniin elämäntapaan. Jo 1930-luvulla Louis Wirth, joka myöhemmin on nostettu sosiaalitieteen klassikoksi, esitti näkemyksenään, että urbaania elämäntapaa leimaa läheisten ihmissuhteiden eli ns. primaarikontaktien vaihtuminen pinnallisemmiksi ihmissuhteiksi eli ns. sekundaarikontakteiksi, suvun ja perheen merkityksen väheneminen, naapurisuhteiden katoaminen ja ympäröivän lähiyhteisön ylläpitämän suoran sosiaalisen kontrollin korvautuminen virallisella, yhteiskunnan ylläpitämällä kontrollilla. Wirthin mukaan nämä muutokset johtuvat kaupunkien suuresta väkimäärästä ja -tiheydestä sekä ympäristön moniaineksisuudesta, mikä luo hedelmällisen kasvualustan urbaanille, moni-ilmeiselle elämäntavalle. (Smith 1980, 1-48 Kariston, P. Takalan & Haapolan 1988, 116 mukaan)

Käsitys, jonka mukaan muutos perheessä on ollut vallankumouksellinen ja johtanut perhesiteiden löyhtymiseen, ehkä jopa perheen kriisiin, siirryttäessä postmodernin yhteiskunnan vaiheeseen, ei ole täysin yksiselitteinen, vaan esim. Brigitte ja Peter Berger näkevät tilanteen perheen kannalta varsin valoisana. He toki myöntävät, että suuria muutoksia on tapahtunut mm. teknologian kehityksen, syntyvyyden säännöstelyn ja palvelusväen katoamisen myötä, mutta kuitenkin perhe on heidän mielestään muuttunut varsin vähän verrattuna useisiin radikaalimpiin muutoksiin esimerkiksi talouselämässä ja muussa yhteiskunnassa. Kun usein on sanottu, että ydinperhe on tulosta yhteiskunnan modernisaatiosta ja uhanalainen modernisaation edetessä, sanovat Bergerit hieman kärjistäen, että modernisoituminen on perua länsimaisesta ydinperheestä ja sen suhteellisesta yksilöllisyydestä ja yksityiselämän korostamisesta verrattuna esim. suurperheeseen. (Berger & Berger 1983, 89-91)

Ei myöskään ole selvää, että postmoderni perheen merkityksen väheneminen olisi välttämättä seurausta ihmisten tietoisesta pyrkimyksestä vapautua ydinperheen kahleista, vaan päinvastoin voidaan nähdä niinkin, että useimmat ihmiset kyllä olisivat halunneet säilyttää perinteiset perhe-elämän tavat ja arvot, mutta ulkopuoliset (esim. poliittiset tai taloudelliset) tekijät pakottivat heidät luopumaan niistä (Berger & Berger 1983, 118).

Eräs uutta yksilöä suhteessa perheeseen korostavaa asennoitumista kuvaava termi on Bergereitten (1983, 120) käyttämä hyper-individualismi, jonka mukaisesti ihmisen elämän päämääräksi tulee oman tahdon painottuminen yli kaikkien vallitsevien rakenteiden, mukaanlukien perhe ja lapset. Nykyaikainen perhe lienee enemmänkin jäsentensä persoonallisuuksien heijastuma kuin instituutio, ja siten se on myös aina altis muutoksille (mt., 132). Vaikkakin individualistisen suuntauksen piirissä on hyviäkin ajatuksia, kuten vapauden korostuminen, ovat Bergerit silti varmoja, että ydinperhe on ainoa todella järkevä perhe-elämän muoto nyky-yhteiskunnassa (mt., 133-134).

3.4.1.1. Kolme näkökulmaa perheen tilanteeseen

Brigitte ja Peter Berger esittelevät kolme hieman toisistaan poikkeavaa näkökulmaa postmodernin ajan perheeseen ja sen oletettuun kriisitilaan. Ensimmäinen näistä on, että perhe ja sen arvot ovat laskusuunnassa moraalisen rappion vuoksi. Toisen näkökulman mukaan perhe kyllä on laskusuunnassa johtuen ympärillä tapahtuvista muutoksista, mutta tämä suuntaus otetaan ilolla vastaan, koska sen joko johtaa perheen häviämiseen tai sitten perheen on muututtava niin, että ydinperheeseen liitetyt ikävät piirteet katoavat samalla. Kolmas näkökulma edustaa kahden edellisen välistä näkemystä, jonka mukaan tapahtuneet muutokset ovat kohdistaneet merkittäviä paineita perheeseen, joka onkin osoittanut olevansa erittäin vahva instituutio, mutta joka silti on kriisissä, mistä merkkeinä voidaan pitää mm. kohonneita avioero- ja yksinhuoltajuustilastoja. (Berger & Berger 1983, 85-86)

3.4.1.2. Postmodernin perhe-elämän ilmiöitä

Perinteisten ydinperheiden lisääntynyt hajoaminen ja niitten lukumäärän väheneminen näkyvät avioerojen lisääntyneessä lukumäärässä, joka koki varsinaisen hyppäyksen ylöspäin 1970-luvun alkupuolella. Niinpä yksinhuoltajuus on yleistynyt, samoin kuin uudelleenavioituminen. On kuitenkin usein niin, että uusi avioliitto helpottaa eniten aikuisten, ei niinkään avioeroperheen lasten ongelmia. Voi jopa olla, että ongelmat esim. lasten identiteetin kehityksessä vain pahenevat uuden avioliiton myötä. Kun vielä todetaan, että perhe-elämä muutenkin on nopeasti muuttunut yhä harvemman vanhemman jäädessä kotiin lapsia hoitamaan, jäävät lapset sivuun vanhempiensa työelämästä ja saavat rakennusaineita identiteetilleen koulun lisäksi lähinnä vain vapaa-ajan toiminnoista, eivätkä enää juurikaan työelämästä, kuten ennen. (Riihinen 1980, 227-228)

Riihinen näkee myös voimakkaasti kasvaneen joukkotiedotuksen osatekijänä kulttuurin pirstoutumiselle, koska mediakanavien lisääntyessä lisääntyvät myös ihmisten mahdollisuudet mieltää ja jäsentää ympäröivää maailmaansa eri tavoin, joten kasvualusta useille erilaisille osakulttuureille on varsin suotuisa. Voidaan myös puhua elämysmaailman pluralisaatiosta, mikä tarkoittaa jokapäiväisen työhön, kotiin, perheeseen ja vapaa-aikaan liittyvien kokemusten tulemista yhä moninaisemmiksi. Kaikki tämä postmoderni kehitys luo runsaasti mahdollisuuksia hankkia uusia kokemuksia ja laajentaa tietoisuuttaan, mutta se saattaa helposti luoda myös uudenlaista henkistä turvattomuutta, kun perinteet ja jatkuvuus eivät enää pädekään ja ihmiseltä aletaan odottaa yhä suurempaa muuntautumiskykyä ja joustavuutta uusissa oloissa. (Riihinen 1992, 619-621)

Jallinoja toteaa, että perheen modernisaatiokehitys ei ole ollut suoran lineaarista, vaan siinä on nähtävissä aaltoliikettä asenteiden muuttuessa kausittain konservatiivisemman ja liberaalimman suuntautumisen välillä. Niinpä postmodernin perheen vaihekaan ei ole muuttumaton, vaan asenteissa on odotettavissa vaihtelevuutta myös jatkossa. Se joskus vaikeaksikin koettu seikka, että perhesidoksen koetaan olevan ristiriidassa vapauden kanssa, tullee siten säilymään tulevaisuudessakin. (Jallinoja 1990, 471-474)

3.4.2. Antimoderni vastarinta

Tutkijoiden keskuudessa esiintyy myös yleisen perheen ja elämän modernisoitumisen etenemiselle kriittinen suuntaus, ns. antimoderni vastarinta, jonka piirissä uskotaan, että liiallinen ja nopea modernisaatio saattaa ihmiset vain vaikeuksiin (Jallinoja 1990, 460). Brigitte ja Peter Berger edustavat näkemyksillään tätä suuntausta tuodessaan esille seikan, että äärimmilleen viety yksilönvapaus ja perhe-elämän välttäminen lopulta kääntyy itseään vastaan aiheuttaen yksilössä yksinäisyyden ja irrallisuuden tunteen. Bergerit näkevät voimakkaan yksilöllistymisen korostumisen etenkin yhteiskunnan näkyvimmissä sosiaaliluokissa voivan olla vahingollista koko yhteiskunnan toiminnalle, ja erityisen herkkänä tässä suhteessa he pitävät demokraattista yhteiskuntaa, joka perusolemukseltaan on ääri-ilmiöitäkin salliva ja siten voi joutua helposti alttiiksi sen omia rakenteitakin horjuttaville vaikutteille. Uusien nuorisokulttuurien nousu on eräänä merkkinä postmodernin ajan irtautumisesta perheen turvasta ja vaikutuksesta. Bergerien mukaan etenkin 1960-luvulla voimakkaasti levinnyt uusi individualisaation aalto ei sisänsä radikaalisti johtanut perheiden katoamiseen ja yksinelämisen nousuun ihmisten lopullisena, ensisijaisena vaihtoehtona, mutta se kyllä johti vanhan  kulttuurin muutokseen siten, että moraalinen auktoriteetti äkkiä katosi niin perheeltä ja avioliitolta kuin hallitusvallalta, lainsäädännöltä, yrittämiseltä ja järjestäytyneiltä uskonnoiltakin (Berger & Berger 1983, 178-180).

Postmodernia yhteiskuntaa voi luonnehtia arvoiltaan polyteistiseksi, mikä kuvaa sen suvaitsevuutta ja moninaisuutta, mutta kuitenkin tiettyjen moraalisten arvojen ja sääntöjen omaksuminen on ihmiselle välttämätöntä  heti lapsesta alkaen, ja siinä perheellä on yhä erittäin tärkeä merkitys. Toki jotkin muutkin yhteisöt, kuten esim. kirkko ja naapurusto voivat tarjota tällaista sosialisoivaa vaikutusta, mutta silti perhe on ylivoimaisesti tärkein tekijä. Bergerit huomauttavatkin, että vaikka perheen ilmenemismuodot ovatkin monipuolistuneet viime vuosikymmeninä, perhe-elämän ideaalit ovat pysyneet jokseenkin samoina. Vain pieni osa väestöstä uskaltaa todella asettaa perinteisesti oikeiksi koetut perheen ihanteet kyseenalaisiksi. (Berger & Berger 1983, 182-185)

3.4.3. Perheen tulevaisuus

Puheet perheeseen kohdistuvista muutospaineista ja perhe-elämän pirstoutumisesta yhteisöllisyydestä yhä enemmän individualistisuutta ihannoivaksi saavat tietenkin ihmiset huolestumaan, onhan ainakin lähestulkoon jokainen meistä kasvanut jonkinlaisessa perheessä ja jokaisella lienee oma käsityksensä siitä, millainen perheen pitäisi olla. Muutokset perhe-elämässä koetaan uhkana erästä elämän tärkeintä kulmakiveä kohtaan. Totuus kuitenkin varmastikin on sellainen, että muutoksia ei voi välttää perheissäkään, kun postmodernin tietoyhteiskunnan kehitys muillakin osa-alueilla etenee ripeää tahtia. Dencik (1989, 159 P. Takalan 1992, 595 mukaan) toteaakin osuvasti, että ensimmäisen kerran sitten Aatamin ja Eevan päivien ovat nykyajan vanhemmat siinä tilanteessa, etteivät he enää voikaan kasvattaa omia lapsiaan siten kuin heidät itsensä on aikanaan kasvatettu. Dencik myös näkee uuden sukupolven saavan varsinkin läntisissä hyvinvointivaltioissa sellaista koulutusta jo lastentarhasta alkaen, että sen edustajista, postmoderneista lapsista, kasvaa varmaankin vanhempiaan kriittisempiä, avoimempia ja itsenäiseen asioitten arvioimiseen pystyvämpiä (mt., 176 P. Takalan 1992, 596 mukaan).

Pentti Takala (1992, 596) viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan ihmisten yleiset asenteet ovat muuttumassa perhepluralismille myönteiseen suuntaan, sillä esim. seksuaalielämän täydellinen vapaus, uskottomuuden hyväksyminen, alaikäisten välisen seksin salliminen ja homoseksuaalisuuden ja avioeron hyväksyttävyys saivat kaikki lisää ihmisiä puolelleen 1980-luvun aikana.

John Scanzoni jakaa perheen kehitysmallit tulevaisuudessa kahteen pääsuuntaan, konventionaaliseen ja edistykselliseen. Näistä konventionaalinen perhe on perinteitä noudattava ja kaikenlaisia perheen suhteissa tapahtuvia muutoksia vastustava suuntaus, jota Scanzoni kutsuu morfostaattisuuden ylläpitämiseksi. Tällä hän tarkoittaa etenkin lasten sosiaalistumista vanhempien kannattamiin, ehkä jo vanhentuneisiin normeihin ja tapoihin, mikä johtuu vanhempien luottamuksesta heidän itsensä omaksumien menettelytapojen paremmuuteen uusiin nähden. Vanhempien pyrkimys välittää omia tapojaan lapsilleen voi yhteiskunnan muuttuessa johtaa jopa vanhempien ja lasten välisten suhteiden säröilemiseen, kun lapset kokevat vanhempiensa neuvot ja ohjeet pätemättömiksi uusissa oloissa. Pyrkimys sosiaalistaa omat lapsensa "keskimäärin hyväksyttävään" rooliin yhteiskunnassa voidaan Scanzonin mukaan nähdä karhunpalveluksena lapsia kohtaan, koska vanhat roolit eivät enää tulevaisuudessa ole toimivia. Sen sijaan, että härkäpäisesti ajaisivat läpi omia käsityksiään, voivat vanhemmatkin uudelleensosiaalistua lastensa normien ja käyttäytymistapojen kautta nähdessään niiden toimivan hyvin. Niinpä konventionaalisen perheen akilleenkantapää on sen kyvyttömyys mukautua ympärillä käynnissä olevaan yhteiskunnan yleiseen demokratisoitumiseen ja avoimmuuden lisääntymiseen, eli morfostaattinen hierarkian säilyttäminen. (Scanzoni 1983 63-69)

Konventionaalista perhettä elinkelpoisempana Scanzoni pitää edistyksellistä eli progressiivista perhettä, joka tarkoittaa perhepluralismin aatteen mukaista, useilla eri tavoilla käsitettävää ja erilaisissa muodoissa ilmenevää perhettä. Kun konventionaalinen perhe nojaa parsonsilaiseen käsitykseen hierarkisen perheen sosiaalistavasta tehtävästä, eivät edistyksellisen mallin kannattajat määrittele perhettä, yksilöä ja morfogeneettistä eli nopeasti muuttuvaa yhteiskuntaa samalla tavalla yhden yhteisen orgaanisen kokonaisuuden osasiksi. Niinpä perheissäkin toteutuu yksilöllisyyden kunnioitus ja suvaitsevaisuus, mikä yhteiskunnallisesti ajatellen johtaa tietenkin myös ristiriitoihin esim. tehtäessä päätöksiä yleisiä arvoja sivuavista uusista laeista, joista Scanzoni mainitsee mm. avioero- ja aborttilait. (Scanzoni 1983, 136-147)

Progressiivisuuden kannattajien mukaan avioliitto ei ole ehdoton sitoumus, joka edellyttää tiettyjen sukupuoliroolien mukaisten tehtävien hoitamista, vaan rakkaudelle perustuva aikuisten välinen suhde, joka antaa myös vapauksia puolisoille ja mahdollistaa molemmille itseä kiinnostavien töiden hoitamisen. Progressiivisuus siis painottaa avioliitossa sitoutumista enemmän molemminpuolista tyytyväisyyttä työhön ja suhteeseen. (Scanzoni 1983, 159) Pysyvyydelle ja vakaudelle onnellisen suhteen määräävinä tunnusmerkkeinä ei siis löydy perusteita, vaan sitä vastoin ne voivat myös viestiä pakonomaisesta takertumisesta epätyydyttävään suhteeseen. Progressiivisen, edistyksellistä perheen mallia ihannoivan suuntauksen edustajat eivät siis pidä avioeroa välttämättä epäonnistumisen merkkinä, eikä myöskään vakaa avioliitto ole välttämättä menestyksekäs, kuten Scanzoni (1983, 168) huomauttaa.

Lasten sosialisaatiosta Scanzoni kirjoittaa, että sen päätarkoitus on aktivoida lapset ikä-spesifiin päätöksentekoon, mikä johtaa positiivisen minäkuvan kehittymiseen ja itsemääräämisen tunteen vahvistumiseen (mt., 180). Näin vanha, konventionaalinen ja Parsonsin ajatuksiin tukeutuva käsitys sosialisaatiokehityksestä vallitseviin normeihin totuttajana ja vanhempien johtamana sopeutumisena saa väistyä uuden yksilöllisyyden kunnioittamisen tieltä.

3.4.3.1. Uudenlainen kasvatus ja vanhempien aktivoituminen

Koska yhteiskunta on jatkuvassa, yhä kiihkeämmässä muutoksen tilassa, ei lastenkaan kasvattaminen enää käy päinsä vanhojen, totunnaisten tapojen mukaisesti. Tämän vuoksi vanhemmat ja kasvattajat tarvitsevatkin uutta tietoa siitä, millaiseen yhteiskuntaan he lastaan kasvattavat ja mitä heiltä edellytetään kasvattajina ja mitä taas lasten olisi osattava maailmalle lähtiessään (Developing New Methods in Family Education 1983, 2). Vaikka lasten kasvatusta ei olekaan syytä pitää teoreettispohjaisena ja ulkoapäin opittavana asiana, tarvitsevat nykypäivän kasvattajat siinä silti entistä enemmän ulkopuolista apua ja neuvontaa, koska olosuhteet poikkeavat niistä, joitten vallitessa heidät itsensä kasvatettiin. Tähän ongelmaan liittyenhän jo edellä viitattiin Lars Dencikin Aatami ja Eeva-vertaukseen.

Koska siis uusi tieto kasvatuksesta on tarpeen, on vanhempien ja muiden kasvattajien pidettävä mielensä avoimina ja oltava itse aktiivisia kasvattajina toimiessaan, sillä yhteiskunnan lisääntyneet ärsykkeet ottavat vallan lasten kasvatuksessa, mikäli kasvatus muuten jää liian passiiviseksi (Developing... 1983, 22). Erilaisia tapoja kasvattaa lasta on useita, mutta vanhempien ei ole syytä luottaa silti liiaksi vieraaseen vaikutukseen vaan tukeutua omaan kokemukseensa ja osaamiseensa, joka kasvaa ajan myötä (mt., 4). Vanhempien tulee muistaa oma vastuunsa kasvattajina sekä huolehtia siitä, että lapsi omaksuu tietyt perusarvot, ja yhteiskunnan puolestaan tulee luottaa vanhempiin kasvattajina ja pyrkiä antamaan heille kaikki mahdollinen tuki tässä tehtävässään (mt., 2-4).

3.5 Perheen vaikutus yksilön kouluttautumiseen

3.5.1. Koulutustason nousu

Vuosisatamme kuluessa kohti loppuaan on postmoderni, kaupunkilaistuva yhteiskunta kiihtyvällä vauhdilla muuttunut informaatioyhteiskunnaksi, jossa tiedosta on tullut ehdottoman välttämätöntä yhä useammille ihmisille niin työskentelyn välineenä kuin itse työnteon kohteenakin. Uusi teknologia on mullistanut monet perinteiset ammatit ja synnyttänyt uusia, mikä vaatii työntekijöiltä entistä enemmän kouluttautumista ja erikoisosaamista. Tämä kehitys on johtanut erittäin suureen koulutuksen arvostukseen yhteiskunnassa, mikä näkyy kovana kilpailuna korkean tason opiskelupaikoista ja voimakkaana yleisen koulutustason nousuna niin, että peruskoulun jälkeisen koulutuksen suorittaneiden osuus ammatissa toimivasta väestöstä on kaksinkertaistunut reilussa kymmenessä vuodessa niin, että se on jo 80 prosenttia (Elovainio 1992, 413).

Koska väestön korkea koulutus on nähty informaatioyhteiskuntaa ylläpitävänä ja kehittävänä edellytyksenä, on koulutusta lisätty Suomessa voimakkaasti viime vuosina. Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta esittää loppuraportissaan (1990, 13-15), että koulutuksen tasoa maassamme on nostettava merkittävästi, koska "Suomi-kuvan tulevaisuus riippuu Suomen koulutustasosta" ja koska raportin mukaan Suomi on kansainvälisillä markkinoilla entistä riippuvaisempi inhimillisistä kyvyistä entisten raaka-aineiden ja pääoman sijaan.

Myös Valtioneuvoston koulutuspoliittisessa selonteossa eduskunnalle (1990, 7) arvioidaan koulutuksen merkityksen yhteiskunnalle kasvavan tulevaisuudessa edelleen nopeassa tahdissa johtuen yhteiskunnallisista muutoksista ja lisääntyvästä kansainvälistymisestä. Koulutuspolitiikan yleisiksi tavoitteeksi asetetaankin koulutustason nostaminen, laadun parantaminen, tehokkuus ja jatkuva, elinikäinen koulutus, joihin vielä yhdistetään pyrkimys tasa-arvoisuuteen koulutuksessa sekä yksilöllisen kouluttautumisen mahdollistamiseen (mt., 7).

Nykyistä Suomea voidaankin hyvällä syyllä kutsua koulutusyhteiskunnaksi, jossa koulutus jatkumona läpäisee koko ihmisen elämän (Kivinen & Rinne 1991, 63; Elovainio 1992, 429). Tällä tarkoitetaan yhteiskuntaa, jossa koulutus on osa elämänuraa painopisteen siirtyessä yhä enemmän aikuis- , täydennys- ja uudelleenkoulutuksen puolelle, ja jossa korkea koulutus on avain hyvään sosio-ekonomiseen statukseen ja yhteiskunnalliseen arvostukseen. Voidaan sanoa jopa, että koulutus nyky-yhteiskunnassa muodostaa tärkeän osan yksilön sosiaalisesta kompetenssista. Hannu Saari (1980, 1) toteaakin, että henkilön statusta voidaan tarkastella oman ja vanhempien koulutuksen ja ammattiaseman kautta.

3.5.2. Koulutuksen kasautuminen

Kun koulutuksesta tulee yhä tärkeämpi väline hyvään yhteiskunnalliseen tai ammatilliseen asemaan pyrittäessä ja siten myös kilpailu koulutuspaikoista kovenee, on paradoksaalista, että demokraattisessa yhteiskunnassa alkaa koulutus ja siten siitä saatu hyöty yhä selkeämmin kasautua. Koulutuksen kasautumisella tarkoitetaan sitä, että ne perheet ja yksilöt, jotka ovat ennestäänkin hyvin koulutettuja, pyrkivät yhä kiivaammin turvaamaan asemansa hankkimalla lisää koulutusta, kun taas vähemmän koulutustaustaa omaavat jäävät helposti koulutuskilvassa syrjään (Kivinen & Rinne 1991, 65).

Tutkittuaan 14-vuotiaiden koululaisten jatko-opintoihin suuntautumiseen vaikuttavia tekijöitä Saari (1980, 2) toteaa, että koulutussuunnitelma tai aikomus jatko-opintoihin on voimakkaasti opittu ilmiö, jossa tärkeitä ovat oppilaan omat ja hänen taustansa asenteet. Pelkistäen on niin, että mitä korkeammasta sosiaaliluokasta oppilas tulee, sitä voimakkaampi on hänen aikomuksensa jatkaa opintojaan (mt., 5). Sosiaalinen tausta, läheisten henkilöiden kannustus ja tuki sekä vanhempien koulunkäyntiä kohtaan myönteinen asenne ovat koulumenestyksen ja lahjakkuuden ohella voimakkaasti koulutuksen hankkimista määrittäviä tekijöitä (mt., I, 13).

Saaren mukaan ero työväenluokkaisten ja keskiluokkaisten vanhempien asenteissa on merkittävä, sillä keskiluokkaan kuuluvat asettavat lapsilleen korkeammat koulutustavoitteet, ovat kiinnostuneempia ja kyselevät lapselta kouluun liittyvistä asioista, puhuvat lapselleen enemmän jatko-opinnoista ja kannustavat hyviin suorituksiin koulussa. Työväenluokkaiset vanhemmatkin kyllä suhtautuvat koulunkäyntiin myönteisesti ja ovat innoissaan lapsen mahdollisesta menestyksestä, mutta koulunkäynti jää kuitenkin enemmän lapsen oman kiinnostuksen varaan, eikä jatko-opinnoista puhuta yhtä tavoitteelliseen sävyyn. (Saari 1980, 14)

Onkin niin, että lapset, joiden vanhemmat voimakkaasti tukevat koulunkäyntiä ja kannustavat opiskelemaan, tekevät päätöksensä yleissivistävistä jatko-opinnoista selvästi varhaisemmassa vaiheessa kuin ne lapset, joiden kohdalla mainitunlainen tuki on vähäisempää (Saari 1980, VI). Lisähuomiona mainittakoon vielä, että myös oppilaan kulttuurinen asuinympäristö vaikuttaa jatko-opintoihin suuntautumiseen siten, että kaupunkilaislapset jatkavat yleissivistäviä opintoja selvästi maaseudun lapsia useammin (mt., 31), mikä luultavasti kertoo elinympäristössä vallalla olevasta kulttuurisesta ilmapiiristä ja arvostuksista.

3.5.3. Sosioekonominen liikkuvuus

Sosioekonomisella liikkuvuudella tarkoitetaan siirtymistä sosiaalikerroksesta toiseen, mikä tavallisesti tapahtuu kouluttautumisen ja ammattiin sijoittumisen avulla, eli esimerkiksi henkilön siirtyessä koulutuksen saatuaan kaupan myyjän työstä liikkeenjohtajaksi hänen voidaan sanoa liikkuneen ylemmälle tasolle sosioekonomisella asteikolla (Kivinen & Rinne 1991, 78). Tämä liikkuvuus on Suomessa ollut viime aikoina laskussa siten, että sosioekonominen siirtyminen työväenluokasta keskiluokkaan ja yläluokkaan oli 1930-60-luvuilla suurempaa kuin 1980-90-luvuilla ja vuoden 1985 tilastojen mukaan koulutus näyttääkin selvästi noudattelevan luokkarajoja (Elovainio 1992, 422). Merkittävä tekijä tässä on kulttuuripääoma, joka koulutuksen kautta saavutettuna ja sosialisaation kautta sukupolvien yli siirtyvänä ohjaa koulutushakuisuuteen (mt., 423-424). Koulutus näyttääkin ajan myötä muuttuneen entistä luokkasidonnaisemmaksi (mt., 430).

Sosioekonomisen liikkuvuuden väheneminen ja koulutuksen kasautuminen ylimpiin yhteiskuntaluokkiin lisää sosiaalisia statuseroja eri ryhmien välillä erojen saadun koulutuksen määrässä, ammatillisessa asemassa ja taloudellisissa ja sosiaalisissa resursseissa tullessa entistä selvemmiksi. Kivinen & Rinne (1991, 66) sanovatkin, että eron kasvattaminen alemmin koulutettuihin ryhmiin tuottaa ylemmin koulutetuille ns. distinktiovoittoa.

3.5.4. Koulutusinflaatio

Koulutustason yleisellä ja voimakkaalla kohoamisella saattaa olla myös varjopuolensa, sillä kun koulutusta ja tutkintoja tarjotaan erittäin runsaasti, käy niin, että alimpien tutkintojen arvostus putoaa ja jopa mitätöityy, vaikka tosiasiallisesti tutkintojen sisältö ja takaama koulutus sinänsä eivät olisikaan vanhentuneet ja tulleet käyttökelvottomiksi. Tästä esimerkkinä voidaan pitää vaikkapa kaupallisen alan tutkintojen kehitystä, jossa ensin merkantin tutkinnon talloi jalkoihinsa merkonomin tutkinto, joka puolestaan saa nyt taistella olemassaolostaan uuden tradenomin tutkinnon kanssa, ja vielä näittenkin tutkintojen haltijoiden ohi ajavat arvostuksessa ja siten usein myös työnhaussa ekonomit ja kauppatieteiden maisterit. Tätä kehitystä, jonka seurauksena samalla tutkinnolla ei enää olekaan haltijalleen samaa arvoa ajan hieman kuluessa, kutsutaan koulutusinflaatioksi. (Kivinen & Rinne 1991, 67-68)

Kun koulutusinflaatio ruokkii itseään ihmisten pelolla oman koulutuksensa riittämättömyydestä ja putoamisesta sosiaalisen kehityksen kelkasta (mt., 67-68), syntyy tilanne, jossa ihmiset yhä pidempään hankkivat yhä monipuolisempaa kulutusta, ja niinpä kierre on valmis. Paha koulutusinflaatioon liittyvä ongelma onkin, että kun ihmiset opiskelevat aikaisempaa pidempään ja ovat siten aiempaa useampia vuosia poissa tuottavasta palkkatyöstä, muodostuu raskaasta koulutusjärjestelmästä yhteiskunnalle hyvin kallis ylläpidettävä.

3.6. Perheen toimintarakenne ja lapsen itsenäistyminen

Käsillä oleva tutkimus pyrkii selvittämään perheen merkitystä tiettyyn ryhmään kuuluville ihmisille, mutta voidaan varmaankin olla yksimielisiä siitä, että mikäli lapsella on olemassa perhe, on sillä myös hänelle jonkinlaista merkitystä, kenelle sitten enemmän, kenelle vähemmän. Perheen merkitys ajatuksena mielletään todennäköisesti useimmiten joksikin positiiviseksi, mutta aivan hyvin voi omalla perheellä olla joillekin lapsille ja heidän kasvulleen negatiivinen ja jopa vahingoittava vaikutus. Varsinkin tällaisissa tapauksissa saattaa olla lohdullista ajatella lapsen kehittymistä jatkuvana itsenäistymisenä ja perheen toimintarakenteista irtautumisena, joskin tällainen kehitys kuuluu tietenkin jokaisen kasvavan lapsen elämään.

Airi Hautamäki toteaa lapsen itsenäisen toiminnan saavan alkunsa vanhempien kanssa toimimisesta ja vanhempien tekemisien havainnoimisesta, mikä luo lapselle uusia haasteita. Perheen toiminta jakautuu neljään toimintamodaliteettiin, joita ovat vanhempien lapseen kohdistama ohjaus, vanhempien malli, vanhempien lapseen kohdistamat vaatimukset ja kodin esineympäristö. Näiden välityksellä lapsen tulee saada sopivia kehitystehtäviä, haasteita, jotka sopivasti ylittävät lapsen kunkinhetkisen osaamisen tason, ja näin lapsi alkaa oppia uutta aina vain itsenäisemmin, mikä eriyttää häntä perheen yhteisestä toimintaympäristöstä ja edistää itsenäistymistä. (Hautamäki 1984, 2-4)

Myöhemmin tutkimuksessaan Hautamäki jakaa tutkimansa nuoret neljään ryhmään sen mukaan, ovatko heidän vanhempansa keski- vai työväenluokkaisia ja ovatko nuoret itse lähteneet jatkamaan opintojaan peruskoulun jälkeen lukioon vai eivät. Hautamäki vertailee näitä ryhmiä sen mukaan, miten paljon ohjausta he saavat kotoaan sosiaalisen kompetenssin (eli sosiaalisessa ympäristössään toimimisen kyvyn) saavuttamisessa. Mitä enemmän ohjausta nuori kotoaan saa, sitä vähemmän hän on eriytynyt kodin toiminta- ja kulttuuripiiristä ja sitä vähemmän hän on siis itsenäistynyt. Koska perheet tavallisesti pyrkivät siirtämään omaan kulttuuriperintöään lapsilleen, riippuu nuorten saaman ohjauksen määrä siitä, miten paljon heidän oma suuntautuneisuutensa muistuttaa vanhempien kulttuurista asemaa. Siten eniten ohjausta saavat keskiluokkaiset, lukioon menevät nuoret, seuraavaksi eniten keskiluokkaiset nuoret, jotka eivät mene lukioon, ja kaikkein vähiten ne työväenluokan nuoret, jotka menevät lukioon. Heidän itsenäistymisensä ja irtautumisensa kodin kulttuuripiiristä voidaan siis katsoa olevan jo melko pitkällä. (Hautamäki 1984, 22-27)

Hautamäen tutkimustuloksia tarkastellessa herää ajatus, että puhuttaessa oppilaan koulutusmyönteisyyden ja koulumenestyksen yhteyksistä hänen perhetaustaansa, ei vanhempien korkeampi sosiaalinen asema aina ole tae paremmista kyvyistä ja suuremmasta kiinnostuksesta koulunkäyntiä kohtaan, vaan alemman sosiaalisen taustan omaavat oppilaat voivat olla päätöksissään ja valinnoissaan itsenäisempiä ja määrätietoisempia, joten heidän motivaatiotasonsakin saattaa olla korkeampi.