2. Konstruktivistinen oppimiskäsitys

Kognitiiviseen psykologiaan pohjautuva konstruktivistinen oppimiskäsitys korostaa oppijan oman aktiivisuuden sekä sosiaalisen vuorovaikutuksen merkitystä oppimisprosessissa. Se perustuu olettamukseen, että maailman havaitseminen tapahtuu ikään kuin linssin läpi: valinta ja tulkinta tapahtuu havaitsijan viitekehyksen mukaan. Samansuuntaisesti nähdään, että oppimista tapahtuu ainoastaan suhteessa aikaisempaan tietoon. (Haapasalo 1994, 95) Oppijoita ei pidetä tiedon passiivisina vastaanottajina, vaan oman tietämyksensä ja taitonsa rakentajina. Tavoitteena onkin oppiminen, joka olisi itsesäädeltyä (metakognitiivisiin taitoihin perustuvaa), kasautuvaa (skeemateoria), tavoitetietoista, tilannesidonnaista (oppimistilanteet kytketty todellisen elämän tilanteisiin) sekä yhteistoiminnallista. Oppijaa ohjataan mm. mielekkäiden kysymysten tekemiseen, perustelemiseen sekä vastuullisuuteen. (Kaartinen 1996, 12-13)

2.1 Skeemat, strategiat ja metakognitio

Konstruktivistisen oppimiskäsityksen keskeisiä käsitteitä ovat skeemat, strategiat ja metakognitio. Skeemoilla tarkoitetaan yksilön aiempiin kokemuksiin pohjautuvia tietoja ja taitoja sekä niiden avulla tehtyjä havaintoja ulkoisesta maailmasta, jotka ohjaavat asianomaisen tavoitteiden muotoutumista sekä toimintatapojen valintaa. (Kaartinen 1996, 15) Skeemat ovat muistiin varastoituneita hierarkkisia tietorakenteita, jotka koostuvat samaan käsitteeseen liittyvistä tietoyksiköistä. Tiedon vastaanottoon ja tulkintaan vaikuttavat yksilön odotukset ja käsitykset, jotka puolestaan aktivoivat kyseisen aihepiirin skeemoja. Tiedon liittäminen skeemoihin voi tapahtua assimiloiden eli lisäämällä uusi tieto osaksi olemassa olevia tiedollisia rakenteita tai akkommodoiden eli mukauttamalla skeema uuden tiedon vaatimalla tavalla. Toisin sanoen uusi tieto tarkentaa tai muuttaa asianosaisen aikaisempia käsityksiä. (Lehtonen 1998b, 14)

Paris, Wasik ja Turner (1991, 609-611) näkevät strategiat (strategies) tiedolli-sina työkaluina, menettelytapoina, joita voidaan käyttää valikoiden ja joustavasti. He näkevät taidon (skill) tiedostamattomana toimintatapana ja strategisen toiminnan puolestaan tietoisena toimintana. Esimerkiksi lukustrategiat ovat erilaisia menettelytapoja, joita lukija käyttää aloittaessaan lukemista, lukemisen aikana sekä sen jälkeen saavuttaakseen itselleen asettamansa tavoitteet (Paris, Wasik ja Turner 1991, 609-611). Tekstin funktio ja lukijan tavoitteet vaikuttavat strategioitten va-lintaan: kertovaa kirjallisuutta luettaessa havainnoidaan ja arvioidaan aihetta, ta-pahtumia, henkilöitä ja näiden toimintaa; asiatekstiä luettaessa korostuu tehokkaiden lukustrategioiden käyttö ja dokumenttien käytössä painottuu niiden välineellinen funktio tiedon hakemiseen, arviointiin ja valikointiin. (Linnakylä 1995, 16-17)

Itseohjautuvuus on yksi konstruktivismin perusperiaatteista. Itseohjautuvuus ei ole mahdollista ellei oppija kykene asettamaan itselleen tavoitteita, valitsemaan sopivia strategioita ja arvioimaan omaa suoritustaan. Hänellä tulee olla kehittyneet metakognitiot: tieto omista skeemoista, strategioista, prosesseista, uskomuksista (arkiajattelu), tehtävistä, ilmiöistä ja tapahtumista (Brown 1985, 501-525). Metakognition ilmenemistä opiskeluprosessissa Kaartinen (1996) kuvaa Brownin (1985, 502) luonnehdintaan pohjautuen seuraavasti: "Tiedon käsittelyn alkuvaiheessa metakognitiiviset taidot kuvastuvat oman toiminnan suunnitteluna ja arviointina, esimerkiksi kykynä ennustaa oman tiedonkäsittelyn rajoitukset, tunnistaa ja luon-nehtia tehtäviä, arvioida toimintatavat ja toimintojen ajoittaminen. Varsinaisen toiminnan aikana metakognitiiviset taidot ilmenevät valvontana, koordinointina ja säätelynä, esimerkiksi kykynä arvioida oman tietämisen ja ymmärtämisen tasoa, menettelyn tehokkuuden valvontana ja tarvittaessa strategisen toiminnan muuttamisena ja korjaamisena. Toiminnan lopussa metakognitiiviset taidot ilmenevät tulosten tarkistamisena ja prosessoinnin päättämisenä, esimerkiksi kykynä arvioida omaa onnistumista siten, että osaa päättää toiminnan mielekkäästi."

2.2 Yhteistoiminnallisuus

Yhteistoiminnallisuuden periaatteet tukevat konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaista opiskelua. Yhteistoiminnallisuus ei kuitenkaan ole opetusmenetelmä vaan pedagoginen suuntaus, sosiaalinen oppimisteoria tai oppimiskäsitys, jossa "oppilaan kognitiiviset ja metakognitiiviset prosessit kietoutuvat sosiaalisen oppivan yhteisön toiminnoiksi, joissa sosiaaliset ilmiöt ja ominaisuudet ohjaavat oppimista ja yhteisön kehitystä" (Sahlberg & Leppilampi 1994, 162).

Yhteistoiminnallinen opiskelu perustuu toisten auttamiseen, jossa jokainen osallistuu aktiivisesti yhteiseen toimintaan ja yhteisten tavoitteiden saavuttaminen vaatii jokaisen onnistumista omassa tehtävässään. Oppilas yksilönä sekä ryhmänsä jäsenenä kantaa vastuuta opiskelusta yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Oppilaiden oppimista pyritään vahvistamaan sosiaalisen vuorovaikutuksen avulla, jotta oppiminen olisi laadullisesti ja määrällisesti parempaa. Opiskelijat ovat }ukana suunnittelemassa opetusta, ja oman toiminnan itsearviointi korostuu tärkeänä osana opiskeluprosessia. Keskeisenä tavoitteena on myös se, että jokainen antaa tietonsa ja taitonsa koko ryhmän käyttöön: jokaisen panos niin oppijana kuin opettajanakin on tärkeä ryhmän toiminnan edistämiseksi. Jokaisella ryhmän jäsenellä on oma yksilöllinen vastuualue, jota ilman ryhmä ei tule toimeen. Tavoitteena onkin saavuttaa positiivinen riippuvuus ryhmästä, jossa jokainen jäsen kokee tarvitsevansa muita ryhmän jäseniä suoriutuakseen yhteisestä tehtävästä. (Sahlberg & Leppilampi 1994)

Yhteistoiminnallisen opiskelun eri mallien ja menetelmien avulla pyritään vahvistamaan oppimisen eri ulottuvuuksia: kognitiivisia, affektiivisia, taidollisia ja metakognitiivisia. Tutkimukset ovat osoittaneet, että yhteistoiminnallisuus mm. parantaa tiedollisia tuloksia, kohentaa itsetuntoa, kehittää vaativampia ajattelutaitoja ja elämässä tarpeellisia sosiaalisia ja kielellisen vuorovaikutuksen taitoja. On kuitenkin tärkeää huomata, että mikään opetusmenetelmä ei voi olla ainoa opiskelussa käytettävä muoto, koska erilaiset oppilaat tarvitsevat erilaisia ja monipuolisia opiskelumenetelmiä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa onkin huomattu, että parhaat oppimistulokset saavutetaan yhdistämällä yksittäisiä opetusmenetelmiä yhteistoiminnallisen opiskelun periaatteiden kanssa. (Sahlberg & Leppilampi 1994)