Helsingin yliopisto

 

Helsingin yliopiston verkkojulkaisut

University of Helsinki, Helsinki 2006

Functional and work disability and treatment received by patients with major depressive disorder

Heikki Rytsälä

Doctoral dissertation, October 2006.
University of Helsinki, Faculty of Medicine, Institute of Clinical Medicine, Faculty of Medicine, Institute of Clinical Medicine and Department of Mental Health and Alcohol Research, National Public Health Institute, Helsinki.

Depressio on maailmanlaajuisesti yksi merkittävimpiä toimintakyvyttömyyttä aiheuttavia sairauksia. Useissa tutkimuksissa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa on kiinnitetty huomiota depression lääkehoidon puutteisiin, varsinkin vanhempia (trisyklisiä) depressiolääkkeitä käytettäessä. Uudet, selektiiviset serotoniinin takaisinottoa estävät ja sittemmin muutkin uudet depressiolääkkeet, joiden käyttö on oleellisesti helpompaa ja sivuvaikutukset lievempiä kuin trisyklisten, ovat tulleet markkinoille 1980-luvun lopulta lähtien. Suomessa havaittiin 1990-luvun puolivälissä depression vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrän kasvaneen kolminkertaiseksi vuodesta 1987 lähtien. Tähän kehitykseen vaikuttavia tekijöitä alettiin etsiä eri tutkimuksissa.

Vuonna 1996 käynnistyi Kansanterveyslaitoksen Mielenterveyden ja alkoholitutkimuksen osaston ja Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin HYKS, Peijaksen sairaalan psykiatrian tulosyksikön yhteistyönä toteutettu laaja erikoissairaanhoidon potilaita käsittävä depressiotutkimus, Vantaa Depression Study. Tämän väitöskirjan aineisto ja tulokset perustuvat tähän tutkimuskokonaisuuteen. Tässä selvityksessä on erityisesti keskitytty kahdessa eri vantaalaisten depressiopotilaiden aineistossa heidän hoitonsa toteutumiseen ja depressioon liittyviin työ- ja toimintakyvyn häiriöihin ja niiden riskitekijöihin.

Tutkimuksen ensimmäisessä osassa selvitettiin sairauskertomusten perusteella vuonna 1996 HYKS, Peijaksen sairaalan psykiatrian tulosyksikön avo- ja sairaalahoidossa depression vuoksi olleiden 803 (290 miestä ja 513 naista) vantaalaisen 20-59 vuotiaan potilaan hoitoa ja eläkkeelle jäämiseen johtaneita tekijöitä. Potilaiden hoitoa seurattiin hoitojakson alusta - riippumatta siitä minä vuonna se oli alkanut - enintään vuoden 1997 loppuun, jos hoito ei sitä ennen ollut päättynyt.

Koko hoitojakson keskimääräinen kesto oli 63 viikkoa ja mahdollisen sairaalahoidon kaksi viikkoa. Kummastakin sukupuolesta viidesosalla oli vähintään yksi sairaalahoitojakso (keskimäärin lähes kaksi) koko seuranta-aikana. Depressiolääkkeiden käyttö oli varsin konservatiivista. Potilaista useimmat (84%) saivat depressiolääkitystä, joskin osa (11%) selvästi lääkkeen asianmukaista hoitotasoa alemmilla annoksilla. Hoitojakson aikana potilaat pääsivät psykiatrin vastaanotolle harvoin (mediaani kaksi käyntiä), mutta muille työntekijöille selvästi useammin (mediaani seitsemän käyntiä). Ensiksi aloitettu lääke vaihdettiin toiseen vain noin joka viidennellä (22%) ja vain kaksi potilasta sai hoitojakson aikana yhteensä viittä eri masennuslääkettä. Vain 7% masennuslääkettä saaneista sai kahta lääkettä samanaikaisesti. Kukaan ei saanut muuta masennuslääkkeen tehoa parantavaa lääkitystä. Lääkityksestä kieltäytyminen oli tavallisin syy masennuslääkehoidon puuttumiseen.

Hoitojakson aikana 19%:lle niistä, jotka eivät hoidon alussa olleet eläkkeellä, myönnettiin työkyvyttömyyseläke psykiatrisen sairauden perusteella. Nämä potilaat olivat lähes yhdeksän vuotta vanhempia kuin ne, jotka eivät jääneet eläkkeelle. He olivat myös vakavammin masentuneita, kävivät selvästi useammin hoitavan henkilön vastaanotolla ja käyttivät merkittävästi enemmän rinnakkaista lääkitystä (unilääkkeitä, rauhoittavia lääkkeitä ja psykoosilääkkeitä) kuin ne, jotka eivät jääneet eläkkeelle.

Tutkimuksen toisessa osassa kerättiin 1.2.1997-31.5.1998 aikana 269 vantaalaisen 20-59-vuotiaan erikoissairaanhoidon depressiopotilaan kohortti, joiden potilaiden sosiaaliseen sopeutumiseen ja työ- ja toimintakykyyn vaikuttavia tekijöitä selvitettiin hoidon alussa, sekä 6 ja 18 kuukauden seurannoissa. Seuranta-aikana näistä potilaista osa jäi eri syistä pois seurannasta ja osan diagnoosi muuttui kaksisuuntaiseksi mielialahäiriöksi. Tästä huolimatta 18 kuukauden seurantaan osallistui 198 potilasta.

Hoidon alussa tärkein yksittäinen sosiaaliseen ja toiminnalliseen kyvyttömyyteen vaikuttanut tekijä oli masennuksen vaikeusaste. Muita korkeammalla iällä ja persoonallisuushäiriöillä oli myös merkitystä. Koko masennusjakson kesto ja vaikeusaste, pelko-oireiset ahdistuneisuushäiriöt, alkoholismi ja persoonallisuushäiriöt vaikeuttivat sosiaalista sopeutumista. Työssä olevista lähes puolet (43%) oli sairauslomalla. Sairauslomalla olon riskitekijöinä olivat masennuksen vaikeusaste, aiempien masennusjaksojen määrä, naissukupuoli ja yli 50 vuoden ikä.

Potilaiden toimintakyky ja sosiaalinen sopeutuminen paranivat 18 kuukauden seuranta-aikana samanaikaisesti depressiosta toipumisen myötä. Masennuksen vaikeusaste, aiemmat ja hoidon aikaiset uudet masennusjaksot, täyden toipumisen saavuttamattomuus ja masentuneena vietetty aika ennustivat kulloistakin toimintakyvyn ja sosiaalisen sopeutumisen astetta. Samanaikaisilla psyykkisillä häiriöillä, persoonallisuuden piirteillä (neurotisismi) ja koetulla sosiaalisella tuella oli myös vaikutuksensa.

Tutkituista 18-kuukauden seurantaan osallistuneista 198:sta 186 ei ollut tutkimuksen alussa eläkkeellä. Heistä 21 jäi seuranta-aikana työkyvyttömyyseläkkeelle. Eläkkeelle jääneet olivat muita selvästi vanhempia, heillä oli muita harvemmin ammattikoulutus ja he olivat hoidon alussa selvästi useammin sairauslomalla kuin muut. Ryhmät eivät eronneet minkään muiden muuttujien suhteen.

Tämän väitöskirjatyön perusteella voidaan todeta, että depressiopotilaat saivat enimmäkseen riittävää masennuslääkitystä, mutta hoidon intensiteetissä ja seurannassa oli ongelmia.

Depressio aiheuttaa suunnatonta inhimillistä kärsimystä niin potilaille kuin heidän läheisilleen ja suuria taloudellisia tappioita niin potilaille, työnantajille ja koko yhteiskunnalle. On haasteellista löytää suurimmassa toimintakykynsä menettämisvaarassa olevat potilaat ja tarjota heille riittävää ja vaikuttavaa hoitoa. Koko yhteiskunta on haasteellisen tehtävän edessä voidakseen tarjota tarvittavat voimavarat riittävän ja vaikuttavan hoidon toteuttamiseen depressiopotilaille ja näin ehkäistä heidän ennenaikaista työkyvyttömyyseläkkeelle jäämistään.

Heikki Rytsälä on syntynyt 1953 Taivassalossa, kirjoittanut ylioppilaaksi Turun Suomalaisesta Yhteiskoulusta 1972 ja valmistunut lääketieteen lisensiaatiksi 1980 Turun Yliopistosta. Psykiatrian erikoislääkärin oikeudet hän on saanut 1987. Rytsälä asuu Järvenpäässä ja työskentelee Vantaalla HYKS, Peijaksen sairaalan akuuttipsykiatrian apulaisylilääkärinä ja Kansanterveyslaitoksen Mielenterveyden ja alkoholitutkimuksen osastolla tutkijana.

Julkaisun nimiösivu

This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.

© University of Helsinki 2006

Last updated 27.09.2006

Yhteystiedot, Contact information E-thesis Helsingin yliopisto, University of Helsinki