Helsingin yliopisto, Helsinki 2006
Rikosprosessi lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa
Päivi Hirvelä
Väitöskirja, marraskuu 2006.
Helsingin yliopisto, oikeustieteellinen tiedekunta, rikos- ja prosessioikeuden laitos sekä oikeuden yleistieteiden laitos.
Väitöskirja antaa kokonaiskuvan rikosprosessista lapseen kohdistuneissa seksuaalirikoksissa. Tutkimus pyrkii vastaamaan kysymykseen, millaista suojaa rikosprosessi voi antaa lapseen kohdistuvissa seksuaalirikoksissa ja miten tämä suoja on sovitettavissa yhteen rikoksesta epäillyn oikeusturvan takeisiin. Väitöskirja tarkastelee aihetta lapsen perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta. Tutkimus sijoittuu sekä rikos- että prosessioikeuden alueelle. Lähdeaineisto on oikeustieteellistä, lääketieteellistä, psykologista ja todistajanpsykologista. Tutkimusmetodi on oikeusdogmaattinen ja empiirinen.
Väitöskirjan luvut I─IV tarkastelevat aihetta teoreettisesti, kun taas luku V on empiirinen. Luku II hahmottaa, millaisen suojan kriminalisoinnit antavat lapseen kohdistuvissa seksuaalirikoksissa, ja luku III tarkastelee rikosprosessia ja uhrin asemaa. Luku IV paneutuu näytön arviointiin, asiantuntijatodisteluun ja todistajanpsykologiaan. Luku V tarkastelee lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittämistä tapausaineiston valossa. Luku VI sisältää johtopäätökset.
Tutkimus osoitti, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön selvittäminen on Suomessa hajanaista ja tutkinnan taso vaihtelee. Ongelmia on sekä lainsäädännössä että viranomaiskäytännöissä. Lapseen kohdistuneet viranomaisten tietoon tulevat rikokset eivät aina edes tule rikosprosessuaaliseen käsittelyyn. Ilmoittamiseen liittyvät lainsäädännön ongelmat kytkeytyvät sekä sosiaali- että terveydenhuollon lainsäädäntöön. Tutkimuksessa havaittiin ongelmia myös esitutkinnasta vastaavien viranomaisten yhteistyössä. Suurin syy näihin pulmiin on esitutkinnan koordinoimattomuus. Tutkimus esittääkin tutkinnanjohtajuuden siirtämistä syyttäjälle sekä lastentalomallin mukaisen keskitetyn ja monialaisen tutkimuskäytännön omaksumista. Tällaisella tavalla voidaan selvittämistavat yhtenäistää, kohottaa tutkimusten laatua ja näytön todistusarvoa sekä parantaa asianosaisten oikeusturvaa. Näiden kehityshankkeiden rinnalla tutkimus ehdottaa myös muita käytännön parannuksia esitutkintaan.
Tutkimuksessa selvitettiin myös näytön arviointia. Selvisi, että tuomioistuimet arvioivat lapsen kertomuksen luotettavuutta todistajanpsykologisten luotettavuuskriteereiden mukaisesti ja näyttöä arvioidaan tapauksissa erityisellä varovaisuudella. Tutkimuksessa selvitettiin myös rangaistuksia ja vahingonkorvauksia.
Rikosprosessin suurimmat haasteet lapseen kohdistuneiden rikosten selvittämisessä liittyvät tiettyihin lainsäädännön uudistamistarpeisiin ja rikostutkinnan osaamisen sekä käytännön viranomaisyhteistyön parantamiseen.
Julkaisu on tekijänoikeussäännösten alainen. Teosta voi lukea ja tulostaa henkilökohtaista käyttöä varten. Käyttö kaupallisiin tarkoituksiin on kielletty.
© Helsingin yliopisto 2006
Viimeksi päivitetty 03.11.2006