1 JOHDANTO JA TEHTÄVÄNMÄÄRITTELY

Perintölainsäädännön ja jäämistöoikeuden perustavaa laatua oleva tehtävä on välittää jäämistöomaisuus seuraavalle sukupolvelle.[1] Tässä tehtävässään jäämistöoikeus oikeudenalana toteuttaa yhteiskunnassa monia keskenään ristiriitaisia arvoja ja tavoitteita.[2] Jäämistöoikeuden järjestelmät poikkeavat toisistaan, koska lainsäätäjät ovat eri aikoina erilaisissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa arvottaneet jäämistöoikeuden tehtävät ja tavoitteet eri tavalla. Perimykselle asetetut tehtävät ja tavoitteet ovat saaneet aina kulloisenkin yhteiskunnallisen tilanteen mukaisia painotuksia.[3]

Niinpä jo roomalaisen oikeuden ajoista lähtien on jäämistöoikeudessa tunnettu ristiriita lakisääteisten perillisten perintöoikeuden ja perittävän vapaan testamenttausvallan välillä.[4] Yhtäältä on haluttu suojella perittävälle omistajana kuuluvaa oikeutta määrätä omasta omaisuudestaan haluamallaan tavalla ja toisaalta perittävälle läheisten sukulaisten oikeutta periä hänet. Tämän ristiriidan voidaan katsoa olevan sidoksissa niin jäämistöoikeuden sosiaaliseen ja kansantaloudelliseen tehtävään kuin myös sosiaaliturva- sekä hyvitystehtävään, joten ratkaistessaan ristiriitaa lainsäätäjä joutuu viimekädessä arvottamaan kaikkia jäämistöoikeuden tehtäviä.[5]

Ristiriita on useimmissa romaanisgermaanisen oikeusryhmän maissa ratkaistu siten, että lakimääräisten perillisten perintöoikeus on turvattu nk. lakiosasäännöstöllä. Kankaan arvion mukaan lakiosajärjestelmien piiriin kuuluu "varovaisestikin arvioiden kolmasosa maapallon väestöstä".[6] Lakiosajärjestelmää on usein sen indispositiivisen luonteen johdosta kuvattu termillä "pakkoperintöoikeus".[7] Lakiosaoikeus takaa lakiosaan oikeutetuille perillisille oikeuden tiettyyn murto-osaan perittävän jäämistöstä. Lakiosaoikeus kaventaa siten perittävän valtaa määrätä testamentilla omasta omaisuudestaan, koska lakiosaperillinen voi halutessaan toteuttaa lakiosavaatimuksensa perittävän testamentissaan ilmaiseman tahdon vastaisesti.

Lakiosaperillisen suoja ei kuitenkaan ole suojaa yksinomaan perittävän laatimaa testamenttia varten. Jos perillistä suojattaisiin vain perittävän tekemää testamenttia vastaan, kykenisi perittävä helposti kiertämään lakiosasuojaa lahjoittamalla omaisuutensa pois elinaikanaan oikeustoimilla inter vivos. Lakiosasuoja onkin suojaa myös eräitä perittävän elinaikanaan tekemiä luovutuksia vastaan.

Lakiosasuojaan oikeutettu perillinen voi saada hänen lakiosaansa laskettaessa jäämistössä olevan omaisuuden lisäksi otetuksi huomioon eräitä perittävän elinaikanaan tekemiä luovutuksia. Tällöin voidaan lakiosaan oikeutettua perillistä suojata joko siten, ettei perittävän tekemää oikeustointa pidetä lainkaan pätevänä ja omaisuus perittävän määräämistoimesta huolimatta katsotaan kuuluvaksi jäämistöön. Toinen vaihtoehto on suojata perillistä siten, että lahjoitettu omaisuus otetaan nk. laskennallisena lisäyksenä huomioon eli oikeustointa pidetään sinänsä pätevänä, mutta sen arvo otetaan huomioon lakiosaa laskettaessa.[8]

Lainsäätäjien ratkaisut eri maissa poikkeavat myös tältä osin huomattavasti toisistaan, mutta kokonaisuutena voidaan kuitenkin todeta lainsäätäjän useimmissa maissa kaventavan perittävän oikeutta disponoida omasta omaisuudestaan myös hänen eläessään. Perittävän elinaikanaan tekemille perillisten lakiosaoikeutta loukkaaville oikeustoimille annetaan tiettyjä oikeusvaikutuksia perittävän jäämistöä jaettaessa.

Suomen voimassa olevassa oikeudessa lakiosaperillisen oikeusasema on vahva. Hänen asemansa suhteessa perillisen elinaikaisiin luovutuksiin on erityisen vahva, koska oikeudessamme omaksuttu laskennallisten lisäysten järjestelmä mahdollistaa perittävän elinaikaisten disponointien ottamisen huomioon lakiosalaskelmassa hyvin laajalti. Voimakkaimmin rintaperillistä laskennallisten lisäysten järjestelmässä suojaa nk. suosiolahjasäännös. Lisäksi lakiosaperilliselle on annettu laajat mahdollisuudet vaatia lakiosan täydennystä, ja siten puuttua perittävän eläessään tekemiin oikeustoimiin, mikäli jäämistövarallisuus ei riitä hänen lakiosaoikeuttansa täyttämään.

Nykyinen lakiosasäännöstömme sekä laskennallisten lisäysten järjestelmä perustuvat pääosin vanhaan vuoden 1734 perintökaaremme vuonna 1951 tehtyyn osittaisuudistukseen, jolla lakiosaa koskevat määräykset lisättiin sen 17 lukuun. Lakiosasäännöstömme taustalla voidaan nähdä myös nykyisen perintökaaremme kokonaisuudistukseen tähdänneet  esityöt 1930- ja 1940-luvuilla.

Siten on helppo todeta, että nykyinen lakiosajärjestelmämme on luotu aivan erilaiseen yhteiskuntaan, kuin missä se tänä päivänä toimii. Siihen onkin jo 1970-luvulta lähtien kohdistunut muutospaineita. Muutospaineista huolimatta yhä edelleen pääosin vuoden 1951 osittaisuudistukseen perustuva lakiosajärjestelmämme on voimassa olevaa oikeutta, eikä edes viimeisin vuonna 1998 tehty ja asiantuntijapiireissä laajasti hyväksytty osittaisuudistusehdotus muuttanut sitä. Nykyinen järjestelmä tulee hyvin todennäköisesti toimimaan vielä 2000-luvun Suomessa, jossa tullaan ottamaan huomioon euromääräiset suosiolahjat lakiosan määrää

1.2 Tehtävänmäärittely ja rajaukset

Kuten edellä on jo mainittu, on Suomen voimassaolevan lakiosasäännöstön ja laskennallisten lisäysten järjestelmän perusta pääosin 1940-luvulla. Tuon jälkeen on yhteiskunnassamme tapahtunut merkittäviä muutoksia: on siirrytty vuosituhanteen vaihteen hyvinvointi- ja tietoyhteiskuntaan, jossa jo yksin väestörakenne eroaa merkittävästi sodanjälkeisen yhteiskunnan väestörakenteesta.

Vaikka 1965 säädettyyn perintökaareemme, jonka lakiosasäännöstö siis omaksuttiin lähes suoraan vuoden 1951 osittaisuudistuksesta uuteen lakiin, onkin tehty joitain myös lakiosasäännöstöä sivuavia osittaisuudistuksia, on lakiosasuoja pääosin sekä laskennallisten lisäysten järjestelmä kokonaisuudessaan säilynyt sellaisenaan. Sen soveltuvuus 2000-luvun hyvinvointivaltioon voidaan helposti kyseenalaistaa: vaikka uudistuksia onkin jo pohdittu, ja laskennallisten lisäysten järjestelmän epäkohdista keskusteltu, ei lainsäätäjä ole vielä ollut halukas 1951 vuoden ratkaisuaan muuttamaan.

Tarkoitukseni on tässä tutkielmassa selvittää voimassa olevan oikeutemme lakiosasäännöstön toimivuutta 2000-luvun kynnyksellä nimenomaan kiinnittäen huomiota laskennallisten lisäysten järjestelmään perittävän elinaikaisen disponointivallan näkökulmasta. Tästä näkökulmasta ajateltuna on tutkimustehtäväni seuraavanlainen:

• Nykyisen lakiosajärjestelmämme ideologisten taustanäkökohtien ja lainsäädäntötyössä lakiosasuojaksi ja laskennallisten lisäysten järjestelmäksi esiintyneiden vaihtoehtojen, lakiosajärjestelmälle asetettujen tehtävien sekä niiden perustelujen kuvaaminen;
• Voimassa olevan lakiosasuojan ja sen laskennallisten lisäysten järjestelmän pääpiirteinen kuvaaminen;
• Nykyjärjestelmän toimivuuden arviointi oikeustapausanalyysin avulla kiinnittäen erityistä huomiota siihen, toteuttaako laskennallisten lisäysten järjestelmä sille asetettuja tavoitteita ja onko järjestelmään oikeustieteessä kohdistettu arviointi oikeustapausten perusteella asianmukaista sekä
• oikeustapausanalyysin, lakiosasäännöstöön tehtyjen muutosesitysten, niistä saatujen lausuntojen sekä oikeusvertailevien näkökantojen avulla sen hahmottaminen, miten de lege ferenda 2000-luvun lakiosasäännöstö ja laskennallisten lisäysten järjestelmä tulisi järjestää.

Tutkimustehtäväni asettelun mukaisesti tutkielman dispositio jakautuu neljään pääjaksoon. Ensimmäisessä kuvataan nykyjärjestelmän taustalla olevia ideologisia lähtökohtia, lainvalmistelun vaiheissa esiintyneitä vaihtoehtoja lakiosasuojan järjestämiseksi ja lainsäädännölle asetettuja tehtäviä sekä niiden perusteluja. Edelleen ensimmäisessä pääjaksossa kuvataan perintökaaremme osittaisuudistusten vaikutuksia lakiosasuojaan ja laskennallisten lisäysten järjestelmään.

Toisessa pääjaksossa kuvataan pääpiirteittäin voimassa oleva lakiosasuojamme, sen laskennallisten lisäysten järjestelmä ja rintaperillisen mahdollisuuksia toteuttaa lakiosaoikeutensa perinnönjaossa tai sen ulkopuolella.

Kolmannessa pääjaksossa tarkastellaan sitä, millainen asema suosiolahjasäännöksellä ja laskennallisten lisäysten järjestelmällä on oikeuskäytännön valossa. Korkeimman oikeuden julkaistut ratkaisut viimeiseltä kahdelta vuosikymmeneltä sekä 1990-luvulla annetut hovioikeustapaukset muodostavat oikeustapausanalyysin perustan. Jakson lopussa pyritään oikeustapausanalyysin perusteella analysoimaan sitä, toteuttaako laskennallisten lisäysten järjestelmä niitä tavoitteita joita sille on asetettu lainsäätäjän ja oikeustieteilijöiden toimesta.

Neljännessä pääjaksossa keskitytään pohtimaan de lege ferenda, millainen lakiosasäännöstömme ja laskennallisten lisäysten järjestelmän tulisi 2000-luvun yhteiskunnassa olla, jotta sen olemassaolo olisi rationaalisesti perusteltavissa. Pohdinnan perustaksi otetaan lakiosasäännöstöön esitetyt muutosehdotukset, ja niistä annetut lausumat sekä muiden Pohjoismaiden lakiosasäännöstöt ja pohjoismainen aiheesta käyty keskustelu.