Germaanisessa oikeudessa, jonka pohjalle Ruotsi-Suomenkin vanhat maakunta- ja maanlait pohjautuivat, ei aikanaan tunnettu lainkaan lakiosainstituutiota eikä myöskään testamenttikäsitettä.[9] Tämä johtui siitä, että germaaninen perintöoikeus juonsi alkunsa sukulaisten keskeisen omaisuuden yhteisyydestä.[10] Henkilön kuollessa hänen jäämistönsä siirtyi ilman muuta sukulaisille. Sukulaisilla katsottiin nimittäin jo perittävän eläessä olleen perittävän ohella eräänlainen omistusoikeus perittävän omaisuuteen.[11] Kun perittävä tarvitsi myös elinaikaisiin perimysmaan luovutuksiin sukulaisten suostumuksen, ei hän luonnollisesti voinut myöskään muuttaa perimysmaata koskevaa perimysjärjestystä.[12] Legaaliperimyksellä ei ollut nykyisenkaltaista merkitystä.
Vasta legaaliperimyksen soveltamisalan laajennuttua tuli testamenttikin osaksi germaanista oikeutta pitkälle katolisen kirkon vaikutuksesta.[13] Tällöin myös roomalaisperäinen lakiosakäsite levisi Ruotsi-Suomeen.[14]
Roomalaisessa oikeudessa ei alun perin myöskään tunnettu lakiosakäsitettä, vaan siellä perheen isällä (pater familias) oli omaisuuteensa rajaton vallitsemisoikeus, joka käsitti myös oikeuden testamentata omaisuus vaikka täysin suvun ulkopuoliselle henkilölle.[15] Aikojen kuluessa oikeuskäytännössä kuitenkin alettiin perillisiä suojata vapaan testamenttausvallan aiheuttamilta kohtuuttomuuksilta siten, että läheisille sukulaisille katsottiin pieteettisyistä olevan oikeus saada testamentista huolimatta määrätty osa perinnöstä.[16] Tuomioistuimen vapaasta kohtuusharkinnasta yksityiskohtaisesti säädeltyyn lakiosaoikeuteen siirryttiin keisari Justinianuksen aikana.[17]
Vielä vuoden 1734 lain perintökaaressa lakiosajärjestelmä oli käytössä vain kaupunkioikeudessa. Suvun oikeuksia maaseudulla suojeltiin edelleen germaanista perää olevalla suvun yhteisomistukseen perustuvalla perimysmaan testamenttauskiellolla.
Perillisen lakiosaoikeuden lopullinen läpimurto Suomen perintöoikeuteen tapahtui vasta vuonna 1951 toteutetulla osittaisuudistuksella vanhaan perintökaareemme, josta se myös lähes sellaisenaan siirtyi 1965 perintökaareen. Lakiosaoikeus on siis loppujenlopuksi suhteellisen nuori ilmiö perintöoikeudessamme.
Legaalisen perintöoikeuden yleisenä tarkoituksena on turvata omaisuuden säilyminen suvussa. Koska perittävä on velvollinen huolehtimaan lähimmäisistään ja heidän toimeentulostaan, on katsottu tarpeelliseksi myöntää laissa suojakeinoja näille läheisille sellaisia perittävän määräämistoimia vastaan, joilla perinnön siirtyminen heille tahdotaan estää.[18]
Roomalaisessa oikeudenkäytössä katsottiin, että jos perittävä oli pieteettiä loukaten syrjäyttänyt testamentissa läheisen omaisensa jonkun muun henkilön hyväksi, tuollaista testamenttia oli pidettävä mielipuolisuuden ilmaisuna ja sen vuoksi mitättömänä.[19]
Vaikka suvun ja perheen perintöoikeutta onkin pidetty legaalisen perintöoikeuden perustana, voidaan oikeusteorian historiassa kuitenkin havaita melko eriäviä ja vastakkaisiakin mielipiteitä lakimääräisen perintöoikeuden ja vapaan testamenttausoikeuden välisen ristiriidan ratkaisemisesta. Vastakkaisia mielipiteitä ja perusteita on esitetty erityisesti lakiosaoikeuden mahdollisesta olemassaolosta ja laajuudesta.
Jo luonnonoikeusfilosofit päätyivät asiaa pohtiessaan osin erilaisiin näkemyksiin: Luonnonoikeudellisen teorian perusajatuksena esim. Englannissa oli, että kuoleman jälkeinen omaisuuden siirtyminen perillisille on suoranainen seuraus yksityisestä omistusoikeudesta ja testamentti tämän siirtymisen luonnollinen väline. Sen sijaan esim. Pohjoismaissa omaksutun kansanomaisen katsantokannan mukaan lakimääräinen perintö sitä vastoin on luonnollinen omaisuuden siirtymismuoto omistajan kuollessa.[20]
Sukuperimystä laajimmin kannattaneet oikeusfilosofit, kuten esim. Hegel, katsoivat, että perheen ja suvun perimysoikeus on luonnollista ja siksi testamentista riippumatonta. Hegelin mielestä perhe ja suku ovat luonnostaan olemassa olevina siveellisinä järjestöinä kaiken perintöoikeuden perusta, joten testamentilla on vain toissijainen merkitys. Hegel olisi sallinut testamenttauksen vain niissä tapauksissa, jolloin läheisiä sukulaisia ei ollut. Näin ollen hänen käsityksensä mukaisesti voidaan perheen ja suvun lakiosan määrää pitää koko perintöosuuden suuruisena. Hegelin tavoin ajattelivat myös nk. historiallisen koulukunnan edustajat.[21]
Täysin vastakkaista näkökantaa edusti englantilainen John Stuart Mill. Hänen utilitaristisen näkemyksensä mukaan ei perintöoikeudella ja yksityisellä omistusoikeudella ollut mitään välitöntä yhteyttä. Edelleen Mill katsoi, ettei omaisuuden voida katsoa kuuluneen suvulle vaan yksilölle. Yksityisen omistusoikeuden taas voidaan katsoa edellyttävän myös oikeutta testamentata omaisuus: näin ollen ei ole myöskään mitään perusteita rajoittaa testamenttausvapautta. Lisäksi, vaikka vanhemmat luonnollisesti ovatkin velvolliset kasvattamaan lapsensa, ei heillä ole mitään siveellistä velvollisuutta jättää rikkauttaan lapsilleen perinnöksi. Siten Mill ei katsonut minkäänlaista lakiosasuojaa oikeutetuksi.[22]
Erilaisia, näiden kahden vastakkaisen ääripään välisiä näkemyksiä on myös esitetty. Jeremy Bentham esimerkiksi katsoi perintölainsäädännön yleisenä tarkoituksena olevan turvata kasvavan polven elatus ja kasvatus, ehkäistä niiden tyytymättömyyden aiheet, jotka toimeentulonsa puolesta olivat riippuvaisia perittävän varallisuudesta, sekä vaikuttaa varallisuussuhteita tasoittavasti. Muiden sukulaisten, kuten perittävän vanhempien, perintöoikeuden Bentham katsoi perustuvan paitsi läheiseen yhteenkuuluvuuteen niin myös niihin vanhempien vaivoihin ja kustannuksiin, joita lapsen kasvatus oli heille aiheuttanut. Tämän lisäksi Bentham olisi sallinut testamentilla korjata niitä epäkohtia, joita eräissä tapauksissa saattoi aiheutua lakimääräisen perimisjärjestyksen yksipuolisesta soveltamisesta. Testamenttausoikeus omalta osaltaan suojasi vanhempia lasten kiittämättömyydeltä, laajensi elävän sukupolven vaikutusvaltaa ja lujitti sen sekä tulevan polven välisiä siteitä.[23]
Perimyksen tehtävien näkökulmasta ajateltuna voidaan lakisääteistä perintöoikeutta puolustaa sosiaalisten rakenteiden lujittamistehtävällä, sillä yhä edelleen perimys on osa mekanismia, joka välittää samanlaisia sosiaalisia mahdollisuuksia sukupolvelta toiselle. Edelleen lakisääteisten perillisten perintöoikeutta voidaan Benthamin tavoin puolustaa mm. perimyksen sosiaaliturvatehtävällä sekä erityisesti kasvatus- ja koulutustehtävällä. Toisaalta vanhempien perintöoikeuden perustana on myös myöhemmin käytetty Benthamin mainitsemaa perintöoikeuden hyvittämistehtävää.[24]
Ranskalaisessa vallankumousajan keskustelussa puolestaan perintöoikeus nähtiin selkeästi positiivisoikeudelliseksi kulloisenkin lainsäädännön tuotteeksi. Mm. Rousseau katsoi tällä perusteella lainsäätäjän tehtäväksi huolehtia siitä, ettei perheiden varallisuus vähenisi. Olihan yhteiskunnan edun mukaista, ettei kansalaisten varallisuusasema jatkuvasti muuttuisi.[25]
Pohjoismaisessa teoreettisessa pohdinnassa on tanskalainen Bornemann perustellut perillisen lakiosaoikeutta sillä, että perintöoikeus perustuu osaksi perhesuhteen siveelliseen luonteeseen ja osaksi jonkinlaiseen sukupolvien väliseen omaisuuden yhteisyyteen. Omaisuuden yhteisyydellä Bornemann tarkoittaa sitä, että toisen sukupolven työ on edellytyksenä toisen toiminnalle, ja että edellisen sukupolven työn tulokset tulevat jälkimmäisen hyväksi. [26] Bornemann kuitenkin katsoi, että perittävälle tuli antaa rajoitettu valta määrätä omaisuudestaan silloinkin, kun hänellä on rintaperillisiä.
Yhteenvetona edellisestä voidaan todeta, että oikeusteoreetikoillekin legaalisen perimysoikeuden ja testamenttiperimysoikeuden välinen rajanveto on ollut vaikeata.[27] Arviot ovat olleet sidoksissa kulloisiinkin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin. Tämä on hyvä pitää mielessä arvioitaessa nykyisen lakiosajärjestelmän toimivuutta, koska lainsäätäjän tekemät ratkaisut perustuvat 1940-luvun yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, ja jopa sitä kaukaisempaan oikeusteoreettiseen keskusteluun. Positiivista oikeutta ei tule ottaa lainsäätäjän antamana valmiina vastauksena yhteiskunnan muuttuessa, vaan on oltava valmis arvioimaan järjestelmää kriittisesti, mikäli se ei enää toteuta sille asetettuja tavoitteita: voivathan sitä paitsi alun perin lainsäädännölle asetetut tavoitellut vaikutuksetkin tulla epätoivotuiksi yhteiskunnallisten olojen ja arvojen muuttuessa.
Perintökaari tuli voimaan 1.1.1966, vain noin kaksi viikkoa ennen kuin 40 vuotta tuli kuluneeksi lainvalmistelun aloittamisesta. Kun lainvalmisteluun kulunut aika on hyvin pitkä ja lainvalmistelun aikana syntyneiden esitöiden lukumäärä suuri, on helppo todeta, etteivät nykyisen perintökaaremme esityöt muodosta mitään yhtenäistä kokonaisuutta. Jo ensimmäiset kokonaisuudistukseen tähdänneet ehdotukset olivat olennaisesti toisistaan poikkeavia.[28]
Myös lakiosasäännöstö sekä erityisesti laskennallisten lisäysten järjestelmä poikkeavat huomattavasti toisistaan lainvalmistelun eri vaiheissa. Laskennallisten lisäysten järjestelmän kehityksessä keskeisimpinä esitöinä voidaan pitää kokonaisuudistuksia koskevista ehdotuksista vuoden 1935 Ehdotusta[29], vuoden 1938 Esitysehdotusta[30] ja vuoden 1941 korkeimman oikeuden lausuntoa.[31] Ne ovat perusteluiltaan laajimpia ja myöhempien vain yleisellä tasolla perusteltujen esitöiden esikuvia. Lakiosajärjestelmämme kannalta on erityistä merkitystä luonnollisesti vuoden 1951 vanhan perintökaaren osittaisuudistuksen esitöillä, joita ovat vuoden 1948 hallituksen esitys[32] ja siitä annettu lakivaliokunnan lausunto[33], johon liittyy korkeimmalta oikeudelta esityksestä pyydetty lausunto[34].
Helmikuussa 1935 valmistunut ehdotus perintö- ja testamenttilaiksi on nykyisen perintökaaremme esitöistä laajin ja ainoa kauttaaltaan yksityiskohtaisesti perusteltu kokonaisehdotus.[35] Lakiosasuojaa ja laskennallisia lisäyksiä koskeva sääntely on omaksuttu pitkälle Ruotsin mallin mukaisena.[36]
Perittävä voi Ehdotuksen mukaisesti määrätä testamentilla vain puolesta jäämistöään, mikäli hänelle jää rintaperillinen (Ehdotuksen 72 §).[37] Lakiosaa laskettaessa on ennakkoperinnön saajan saama ennakko vähennettävä hänen lakiosastaan, koska muutoin perittävä saisi testamentilla määrätä pienemmästä osasta omaisuuttaan, kuin jos ennakkoa ei olisi annettu (Ehdotuksen 73 §).[38] Lakiosasuoja on Ehdotuksessa tiukan esineellinen. Nykyistä PK 7:5:ää vastaavaa säännöstä, joka mahdollistaisi lakiosien maksamisen rahassa testaattorin niin määrätessä, ei ole. Myös jakonormit korostavat esineellistä tasajakoa[39].
Ehdotuksen laskennallisten lisäysten järjestelmä on suppeahko. Ainoana laskennallisena lisäyksenä nimittäin on Ehdotuksen mukaan huomioitava testamenttiin rinnastuva lahja ja sekin vain, ellei erityisiä vastasyitä ole (Ehdotuksen 75 §). Laskennallista lisäystä perustellaan sillä, että mikäli lakiosa olisi turvattu vain testamenttimääräyksiltä, voisi perittävä eläessään, "erittäinkin elämänsä lopun lähestyessä" (kursivointi tässä), lahjoittaa omaisuuttaan jollekulle, jota tahtoo suosia perillistensä vahingoksi. Lisäksi perusteluissa viitataan siihen, että rintaperilliset menettävät lainmuutoksen yhteydessä sen suojan, jonka perimysmaan lahjoituskielto on heille aikaisemmin antanut.[40]
Säännöksen soveltamisesta Ehdotuksessa mainitaan, että testamenttiin rinnastuvia lahjoja on käsiteltävä kuten testamenttia, eli lahjan arvo on lisättävä jäämistöön. Arvostamisajankohdasta ei sinänsä mainita mitään, mutta ruotsalaisen esikuvan mukaisesti tarkoitus oli, että lahja arvostetaan kuolinhetken mukaan.
Esitysehdotuksen alussa todetaan, että mm. Ehdotuksen rintaperillisen lakiosaoikeutta koskevat säännökset on ollut laadittava uudelleen, jotta perintölainsäädäntömme uudistus johtaisi tyydyttäviin tuloksiin.[41] Lakiosasuoja on Esitysehdotuksessa muuttunut vähemmän esineelliseksi, koska perittävä voi testamentilla määrätä lakiosan suoritettavaksi rahana (Esitysehdotuksen 73.2 §) ja koska myös legaatinsaajalle annettiin oikeus lunastaa sellainen esine, jota ei voida jakaa (Esitysehdotuksen 74.3 §).[42]
Kun lakiosasuoja on jakoa ajatellen Ehdotusta joustavampi, on laskennallisten lisäysten järjestelmä taas aikaisempaa tehokkaampi ja tarkemmin säädelty.[43] Laskennallisina lisäyksinä huomioidaan nimittäin ennakkoperintö, perinnöstä luopumisen vastike, kohtuuttomat henkivakuutusmaksut sekä lahja, joka on annettu viiden vuoden kuluessa ennen perittävän kuolemaa tai jolla luovutusajankohdasta riippumatta on tarkoitettu loukata perillisen lakiosaa (Esitysehdotuksen 71§ ja 72 §, kursivointi tässä). Laskennalliset lisäykset huomioidaan ennakkoperintöä ja perinnöstä luopumisesta saatavaa vastiketta lukuun ottamatta sen arvon mukaan, joka niillä oli niiden siirryttyä perittävältä. Ennakkoperinnön ja perinnöstä luopumisesta saadun vastikkeen osalta arvostushetkenä pidetään kuolinhetkeä lukuun ottamatta ennakon tai vastikkeen saajan omalla kustannuksellaan tekemiä parannuksia (Esitysehdotuksen 71 § ja 66 §).
Esitysehdotuksen perustelujen mukaan sellaiset varallisuusarvot, joiden jättäminen huomioimatta lakiosaa määrättäessä olisivat omiaan loukkaamaan perillisen oikeutta lakiosaan, ovat ensisijassa ne, jotka perittävän tekemin luovutustoimin vastikkeetta ovat joutuneet pois hänen omistuksestaan.[44] Lahjojen lisäykselle asetettua viiden vuoden määräaikaa taas pidetään "oikeuselämän turvallisuuden kannalta välttämättömänä, ettei lahjan palauttaminen saata tulla kysymykseen miten pitkän ajan kuluttua tahansa". Jos taas lahjan antamisella oli tarkoitettu loukata perillisen oikeutta lakiosaan, on paikallaan, että sen vähentämistä voidaan vaatia aina.[45]
Korkeimman oikeuden lausunto ei ole varsinaisesti uusi ehdotus, vaan pikemminkin Ehdotuksen ja Esitysehdotuksen välinen vertailu, joka kokonaisuutena on selkeästi Ehdotusta puoltava.[46] Saarenpään mukaan Korkein oikeus onkin etsinyt kompromissia Ehdotuksen ja ruotsalaisen lainsäädännön väliltä eikä niinkään Ehdotuksen ja Esitysehdotuksen väliltä.[47]
Erityisesti Esitysehdotuksen lakiosasuojaa ja laskennallisia lisäyksiä koskevat säännökset ovat Korkeimman oikeuden arvostelun kohteena. Ensinnäkin KKO toteaa, ettei Esitysehdotuksessa ole tyydyttävästi käsitelty sitä, mitkä varat lakiosaa laskettaessa tulee ottaa lukuun. Ennakkoperinnön lisäämistä lakiosaa laskettaessa KKO pitää "luonnottomana lakiosaoikeuden laajentamisena" (kursivointi tässä).[48]
Myös perittävän elinaikanaan antamien lahjojen huomioon ottaminen niin laajalti kuin Esitysehdotuksessa esitetään, on KKO:n mukaan epäilyttävää, koska kun kerran "perittävällä on eläessään periaatteellisesti oikeus määrätä omaisuudestaan uinuvien perintöoikeuksien estämättä, ei tällainen lahjansaajan oikeusturvan järkyttäminen ole pätevästi perusteltavissa". Edelleen KKO:n mukaan aikarajan määrääminen huomioonotettaville lahjoille asettaisi lahjansaajat mielivaltaisesti erilaiseen asemaan.[49]
Näillä perusteilla korkein oikeus katsoikin, että Ehdotuksessa omaksuttu kanta, eli vain testamenttiin rinnastuvien lahjojen lisääminen jäämistöön lakiosaa laskettaessa, johtaisi oikeusturvallisuuden kannalta tyydyttävään tulokseen. Ainoastaan perittävän oloihin nähden kohtuuttomien henkivakuutusmaksujen ottamisen huomioon lakiosaa laskettaessa on korkein oikeus katsonut voivansa Esitysehdotuksen laskennallisten lisäysten järjestelmästä hyväksyä.[50]
Korkeimman oikeuden vuonna 1941 antaman lausunnon jälkeen annettiin Y.J. Hakuliselle tehtäväksi tarkistaa KKO:n lausunto mahdollisia muutoksia silmällä pitäen. Hakulisen promemoriaksi nimetty työ, jossa Hakulinen voimakkaasti puolustaa Esitysehdotusta ja kritisoi KKO:n lausuntoa, valmistui vuoden 1942 lopulla. Työ vain edelleen korosti mielipiteiden eroavaisuuksia, ja kokonaisuudistuksista päätettiinkin sittemmin siirtyä osittaisuudistusten tielle.[51]
Ensimmäinen osittaisuudistuslinjan mukainen hallituksen esitys annettiin vuonna 1948.[52] Kun voimassa olevan oikeuden säädökset testamenttausvapaudesta ja sukulaisten lakiosasta olivat hyvin epäajanmukaisia ja monimutkaisia riippuen perittävän kotipaikasta ja omaisuuden sijaintipaikasta, kaipasivat säädökset hallituksen esityksen mukaan välitöntä uudistusta.[53]
Lakiosasuoja on melko suoraan omaksuttu Esitysehdotuksesta, vaikkakaan sitä ei ole hallituksen esityksessä suoranaisesti todettu.[54] Esitysehdotuksesta on omaksuttu esim. mahdollisuus suorittaa lakiosa rahana testaattorin niin määrätessä. Samoin on omaksuttu jäämistön arvostamishetken valinta perittävän kuolinhetken mukaan.
Monilta osin hallituksen esitys kuitenkin eroaa Esitysehdotuksesta Ehdotuksen ja KKO:n lausuman suuntaan: Esim. legaatinsaajan lunastusoikeus on poistettu. Edelleen laskennallisten lisäysten järjestelmän osalta hallituksen esitys poikkeaa aikaisemmista etsien selvästi aikaisempien ristiriitojen välille kompromissia: ennakkoluovutuksina otetaan huomioon ennakkoperintö, perinnöstä luopumisen vastike, ylisuuret henkivakuutusmaksut sekä testamenttiin rinnastuva lahja (ehdotukset perintökaaren 17 luvun 4 ja 5 §:ksi).
Laskennallisten lisäysten järjestelmää perustellaan hyvin samantapaisin argumentein kuin aikaisemmin mainitsemalla, että perittävä voisi "tuntiessaan kuolemansa lähestyvän, lahjoittaa koko omaisuutensa taikka pääasiallisen osan siitä vieraalle ja siten tehdä perillisen lakiosan joko aivan olemattomaksi tai mitättömän vähäiseksi" (kursivointi tässä).[55] Edelleen todetaan, että perillisen lakiosasuojaa loukkaavia varallisuusarvoja ovat ensi sijassa ennakkoperintö, perinnöstä luopumisen vastike sekä "erittäinkin elämänsä loppuvaiheessa perillisen antama lahja jollekulle, jota hän tahtoo suosia lakiosasuojaan oikeutettujen perillisten vahingoksi"(kursivointi tässä).[56]
Hallituksen annettua esityksen vuoden 1948 valtiopäiville asetti eduskunta erityisen lakivaliokunnan jaoston tarkistamaan esitystä. Jaosto ei ollut tyytyväinen esitykseen. Se tekikin Y.J. Hakulista asiantuntijana kuultuaan siihen useita muutoksia. Keskeisin muutos oli lakiosaa loukkaavien ennakkoluovutusten uudelleenmuotoilu. Testamenttiin rinnastuvan lahjan lisäksi ehdotettiin, että myös ennakkoperintöön rinnastuva lahja sekä sellainen lahja, jolla on ilmeisesti tarkoitettu loukata perillisen oikeutta lakiosaan (kursivointi tässä), tulee ottaa huomioon rintaperillisen lakiosaa laskettaessa. Näin päädyttiin itse asiassa ehdotukseen, jonka laskennallisten lisäysten järjestelmä oli kaikkia edellisiä ehdotuksia huomattavasti laajempi.[57]
Jaoston laatimasta ehdotuksesta pyydettiin jälleen KKO:n lausunto, joka annettiin 31.10.1949. Lausunnossaan KKO löysi jaoston ehdotuksesta monia ongelmakohtia erityisesti koskien laskennallisten lisäysten järjestelmää ja perillisen lakiosaa loukkaavien lahjojen huomioimista.
Ensinnäkin KKO:n mielestä jaoston ehdottama määritelmä, joka viittaa perittävän subjektiiviseen tarkoitukseen rintaperillisen lakiosaa loukkaavaa lahjaa annettaessa, on vaikeasti näytettävissä oleva ja tuskin oikeana pidettävä tunnusmerkki.[58] KKO katsookin, että sivullisille annettujen lahjojen ja muiden lahjanluonteisten etujen osalta tulisi pysyttäytyä hallituksen esityksen linjoilla. Sen sijaan läheisille sukulaisille annettavien lahjojen osalta on KKO:n mielipide muuttunut vuoden 1941 lausumasta: KKO katsoo, "että perilliselle ja ehkä myös tämän läheiselle omaiselle annetut lahjat ja lahjanluontoiset edut voitaisiin lakiosaa laskettaessa ottaa laajemmalti huomioon lähtien siitä periaatteesta, että vanhempien on suhtauduttava tasapuolisesti lapsiinsa ja että vanhempien ilmeisesti loukatessa tätä periaatetta lapsille on annettava oikeudellista suojaa" (kursivointi tässä).[59]
Sellaisina perillisten läheisinä, joiden osalta annetut lahjat ja edut voitaisiin ottaa huomioon, olisi KKO myöntyväinen ottamaan huomioon perittävän jälkeläiset, ottolapset sekä näiden jälkeläiset ja puolisot. Lakiosalaskelmassa huomioon otettavat edut olisi KKO:n mielestä määrättävä objektiivisemmin ja lakiosaan loukkaamiseen viittaamatta. Esimerkkinä KKO mainitsee määrittelyn, jossa edun tulisi olla annettu sen saajan ilmeiseksi suosimiseksi lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi.[60]
Huomionarvoista on, ettei KKO:n lausunto ole laskennallisten lisäysten järjestelmän osalta yksimielinen. Apujäsen, entinen hovioikeudenneuvos Hällfors, johon oikeusneuvos Nybergh yhtyy, toteaa, ettei lakiehdotus sopeudu nykyiseen oikeuteemme lainkaan eikä myöskään suunniteltuun kokonaisuudistukseen. Edelleen eri mieltä olevat oikeusneuvokset toteavat, "ettei mikään käytännöllinen tarve vaadi lakiosasuojan ulottamista niin pitkälle, että perillisen lakiosaa olisi suojattava testamentin, ennakkoperinnön ja testamenttiin rinnastuvan lahjan lisäksi vielä muita oikeustoimia vastaan."(kursivointi tässä)Lakiosaa loukkaavan tai rintaperillistä suosivan lahjan huomioimista eivät oikeusneuvokset näin ollen hyväksy. He pelkäävät, että muutoinkin monimutkainen oikeudenala vain muuttuisi vielä monimutkaisemmaksi.[61]
Lakivaliokunnan vuonna 1950 antamassa lopullisessa mietinnössä on laskennallisten lisäysten järjestelmä rakennettu KKO:n lausunnon pohjalta sellaiseksi, jossa ennakkoperinnön ja testamenttiin rinnastuvien lahjojen lisäksi huomioidaan perittävän jälkeläiselleen tai ottolapselleen tahi tämän jälkeläiselle taikka näiden puolisoilla antama lahja, joka on annettu sen saajan ilmeiseksi suosimiseksi lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi. Lakivaliokunnan mukaan perillisille ja heidän läheisilleen annetut lahjat onkin otettava hallituksen esitystä laajemmin huomioon, kun taas testamenttiin rinnastuvan lahjan huomioimista on sivullisille annettujen lahjojen osalta pidetty riittävänä.[62]
Kun vielä eduskunnan suuri valiokunta saneli ehdotukseen muutamia muutoksia[63], "syntyi" Suomeen lakiosasuojajärjestelmä, joka suosiolahjasäännöksen johdosta on erityisen voimakkaasti rintaperillistä suojaava.[64]
Vuoden 1951 lakiosauudistuksen jälkeen toteutettiin vielä muutama vähäisempi osittaisuudistus[65] vanhaan vuoden 1734 perintökaareen. Lisäksi laadittiin laajempi osittaisuudistusehdotus koskien pesänselvitystä ja perinnönjakoa.[66]
Osittaisuudistusten jälkeen palattiin vielä 1950-luvulla kokonaisuudistusehdotuksiin. Vuoden 1955 kokonaisuudistusehdotukseen omaksuttiin vuoden 1951 lakiosasäännöstö sellaisenaan.[67] Tämän jälkeen yritettiin lainsäätämistyössä laskennallisten lisäysten järjestelmän osalta vielä kerran kääntyä Ehdotuksen ja Ruotsin lainsäädännön puoleen siviilioikeuskodifioimiskomitean mietinnössä, jossa todettiin ruotsalaisen esikuvan olevan selväpiirteisempi ja riittävän lakiosasuojan takaava.[68]
Perintölakitoimikunta, joka jätti mietintönsä vuonna 1962, ja jonka pohjalta lopullinen hallituksen esitys perintökaareksi laadittiin, valitsi kuitenkin vuoden 1951 lakiosasäännöstön esikuvakseen. Joitain muutoksia vuoden 1951 säännöstöön tehtiin, mutta laskennallisten lisäysten järjestelmän perusta on samanlainen. Näin laskennallisten lisäysten järjestelmämme yhteys Ruotsiin lopullisesti katkaistiin. Sitä, miksi kyseiseen ratkaisuun lopulta päädyttiin tai miksi ruotsalaisen esikuvan mukaista järjestelmää ei haluttu omaksua, ei lopulta perusteltu mitenkään. Olihan perintökaaren esitöissä muutenkin siirrytty "perustelemattomuuden kauteen".[69]
Kuvaavaa onkin, että lopullisen perintökaaremme säätämiseen johtavan hallituksen esityksen perustelut ovat vain yleisperusteluja ja sellaisenaankin erittäin suppeita, yhteensä vain vajaat neljä sivua pitkät. Ja vaikka esityksessä todetaankin, että hallituksen esitys on olennaisilta osiltaan Ruotsissa voimassa olevien säännöstöjen mukainen, on PK 7 luku laadittu vuoden 1951 lakimuutoksen pohjalta kirjoittaen vanhan lain vaikeaselkoiset pykälät osin uudelleen.[70]
Näillä perusteluilla suosiolahjasäännöstö siirtyi osaksi uutta perintökaartamme. On mielenkiintoista huomata, että useista toisistaan poikkeavista lainvalmisteluvaiheen ehdotuksista ei lopulta päädytty minkäänlaiseen kompromissiin, vaan valituksi tuli ehdotuksista perillisen lakiosaoikeutta tiukimmin suojaava ja toisaalta perittävän elinaikaiseen disponointivaltaan voimakkaimmin puuttuva säännöstö. Lainvalmisteluaineiston perustella Saarenpää onkin osuvasti todennut, että tasajaon periaate lainvalmistelutöistä ensimmäisessä vuoden 1935 Ehdotuksessa on selvästi nykyisestä perintökaaren järjestelmästä poikkeava.[71]
Laskennallisten lisäysten järjestelmä jäi loppujen lopuksi myös melko vähäisten perustelujen varaan. Varsinkin perustelemattomaksi jäi suosiolahjasäännös, koska se lisättiin vuoden 1948 lakiehdotukseen lakivaliokunnan asettaman jaoston ehdotuksesta, eikä se saanut perintökaaren valmistelujen loppuvaiheessakaan enää mitään tarkentavia tai täsmentäviä perusteluja taakseen. Tämä onkin aiheuttanut myöhemmin tulkintaongelmia.[72]
Perintökaaren lakiosasuoja luotiin laajaksi ja vahvaksi. Kun lakiosaperillistä suojasi vielä laaja laskennallisten lisäysten järjestelmä, havaittiin pian että lakiosaperillisen asema on ehkä liiankin laaja ja se voi yksittäistapauksissa johtaa kohtuuttomuuksiin. Tämän johdosta lakiosasuojaa pyrittiin kaventamaan aluksi jopa poistamalla se kokonaan.[73] 1970-luvulla toiminut perintöoikeuskomitea piti lakiosasuojan vahvuutta perintökaaren epäkohtana.[74] Aika ei kuitenkaan ollut kypsä laajalle lakiosasuojaa koskevalle kokonaisuudistukselle. Joitain pahimpia kohtuuttomuustilanteita korjaavia osittaisuudistuksia sen sijaan saatiin aikaan.
Lakiosan rajoittamattomuudesta on ollut kiistatonta haittaa eloonjääneelle puolisolle. Lakiosaa loukkaavana ja PK 7:5:n nojalla tehottomana on pidetty myös sellaista testamenttimääräystä, jolla annetaan käyttöoikeus jäämistöön tai tiettyyn siihen kuuluvaan omaisuuteen. Sellaisia keskinäisiä testamentteja, joiden tarkoituksena on turvata eloonjääneen puolison asema muihin jäämistöintressantteihin nähden, oli kuitenkin yli puolet kaikista testamenteista.[75] Lakiosasäännöstön tehokkuus olikin aiheuttanut tilanteen, jossa testaattorin tarkoitus on saattanut jäädä kokonaan tai osittain toteutumatta. Tämän vuoksi perintökaaren 3 lukua muutettiin vuonna 1983.[76]
Perintökaareen lisätyn PK 3:1a.2:n mukaan eloonjäänyt puoliso saa perillisen jakovaatimuksesta huolimatta pitää hallinnassaan puolisoiden yhteisenä kotina käytetyn tai muun jäämistöön kuuluvan eloonjääneen puolison kodiksi sopivan asunnon, jollei kodiksi sopivaa asuntoa sisälly eloonjääneen puolison omaan varallisuuteen. Mikäli lesken ja rintaperillisen oikeudet ovat vastakkain, lesken rajoitettu hallintaoikeus on suhteessa rintaperilliseen vahvempi kuin rintaperillisen lakiosaoikeus. Leskellä voidaan katsoa olevan tietynlainen lakiosaoikeus. Rintaperillisen oikeus saada omaisuus hallintaansa lykkääntyy siihen saakka, kunnes eloonjääneen hallintaoikeus päättyy.[77]
Helin on esittänyt, että lesken hallintaoikeus tulisi ottaa myös lakiosalaskelmassa huomioon, jolloin lesken käyttöoikeus pienentäisi lakiosajäämistön arvoa.[78] Helin katsoo, että mikäli näin ei tehdä, supistuu rintaperillisen lakiosa nimenomaan tapauksissa, joissa on tehty huomattavia ennakkoluovutuksia.[79] Tämä kannanotto ei ole kuitenkaan tullut hyväksytyksi tutkijoiden piirissä, ja vakiintuneeksi kannanotoksi näyttäisi tulleen se, ettei lesken käyttöoikeuden arvoa oteta lakiosalaskelmassa huomioon. Käyttöoikeus vain rajoittaa lakiosaoikeutta.[80]
Lesken "lakiosa-oikeus" on kuitenkin heikompi kuin rintaperillisten suhteessa perittävän elinaikaisiin disponointeihin. Jos perittävä on eläessään tehnyt PK 7:3:n mukaisen lahjoituksen, ei leski voi vaatia edunsaajilta kompensaatiota, jos hänelle ei jaossa voida antaa PK 3:1a:n mukaista suojaa. Leskeä suojataan siis rintaperillistä huonommin, koska perittävällä on valta tehdä PK 3:1a:n suojasäännös merkityksettömäksi ellei AL 93-95 §:n suojasäännöksistä muuta johdu.[81] Elinaikaisiin luovutuksiin voi aviopuoliso luonnollisesti puuttua AL 37-39 §:n mukaisten vallintarajoitusten avulla. Mikäli leski ei ole kuitenkaan puolison tekemään oikeustoimeen vallintarajoitussäännösten perusteella puuttunut, ei hän jäämistöoikeudellisin keinoin voi puuttua perittävän eläessään tekemiin luovutuksiin tämän kuoltua [82]
Tämä voi johtaa absurdiin tilanteeseen, jolloin perittävä on esim. testamenttiin rinnastuvalla lahjalla lahjoittanut asuntonsa pois. Sosiaalisen suojan tarpeessa olevaa leskeä ei suojata lainkaan, ja hyvävaraisella rintaperillisellä, joka ei ehkä ole lainkaan sosiaalisen suojan tarpeessa, on mahdollisuus vaatia lakiosansa täydentämistä. Perittävän disponointivaltaa on kyllä kavennettu, mutta ei sen hyväksi, joka mahdollisesti olisi sosiaalisen turvan tarpeessa.[83]
Aviopuolisoiden välisen lahjoituskiellon kumoaminen vuonna 1991 lisäsi entisestään PK 7 luvun vaikeaselkoisuutta, koska nyt myös puolisoiden keskinäiset lahjoitukset voivat tulla laskennallisina lisäyksinä (testamenttiin rinnastuva lahja) otettavaksi huomioon rintaperillisen lakiosaa laskettaessa. Ei nimittäin ole aivan selvää, miten puolisolle annettava lahja tulee ottaa huomioon lakiosaa laskettaessa sekä mikä on PK 3:1a:n asema tilanteessa, jossa leski määrätään maksamaan lakiosan täydennystä. Lohi on asiaa käsitellessään suosittanut leskelle suopeata ja siten PK 7 luvun määräysten joustavaa tulkintaa, mutta samalla todennut, että "PK 7 luvun säännökset kaipaavat uudelleen kirjoittamista". Oman lisänsä soppaan on tuonut vielä osituksen sovittelun mahdollistava AL 103 b §.[84]
Maatilatalous on perinteisesti säilynyt hyvin talonpoikaisvaltaisena elinkeinona, joka perustuu perheen omistamalla tilalla tehtyyn työhön. Tämän vuoksi on jäämistölainsäädännöllä erityistä merkitystä maatilatalouden sukupolvenvaihdosten kannalta. Maatilat siirtyvät "isältä pojalle" joko vanhempien vielä eläessä tai heidän kuolemansa jälkeen.[85]
Käytännössä suurin osa maatilan sukupolvenvaihdoksista on ainakin perinteisesti tehty jo viljelijän eläessä nk. syytinkikauppoina.[86] Kuoleman jälkeisiä maatilan sukupolvenvaihdoksia yhdelle rintaperillisistä ei uusi perintökaaremme sen tiukkoine esineellisine lakiosasuojineen kuitenkaan mahdollistanut. Perintökaaresta puuttuivat joustavat perinnönjakosäännökset silloin, kun pesässä on maatila. Kuoleman jälkeinen sukupolvenvaihdos ei ollut mahdollinen muuten kuin siten, että tilanjatkaja lunasti muut kanssaperilliset heidän suostumuksellaan. Tämä on saattanut aiheuttaa paitsi sukupolvenvaihdosten viivästymistä ja ylimääräisiä hankaluuksia, niin myös pirstovia jakoja tai jopa maatilojen myyntiä ulkopuolisille.[87]
Lainsäädännöllisesti ei ollut kuitenkaan perusteltua ylläpitää asetelmaa, jossa tilanpidonjatkajan asema on riippuvainen siitä, onko viljelijä ehtinyt ja kyennyt toteuttamaan sukupolvenvaihdoksen elinaikanaan. Perintökaaremme lisättiin vuonna 1982 tehdyllä osittaisuudistuksella uusi maatilojen sukupolvenvaihdoksia koskeva 25 luku.[88]
PK 25 luvun tarkoituksena on se, että elinkelpoinen tila annetaan jaossa riittävät ammatilliset valmiudet omaavalle perilliselle tai yleistestamentinsaajalle. Tilanpidonjatkaja saa perinnönjaossa tilan sen käypää arvoa alemmasta hinnasta omaan jako-osuuteensa (otto-oikeus), tai hän saa vastaavasti lunastaa sen (lunastusoikeus).[89] Kun PK 25 luvun tarkoituksena on saattaa kuolinpesän osakkaat jaossa samaan asemaan, jossa he olisivat olleet perittävän tehdessä testamentin tai elinikäisen luovutuksen, perillisen lakiosaoikeutta suojataan myös otto- ja lunastusoikeutta vastaan.
PK 25 luvun säännösten mukaan on muun kuin tilanpidonjatkajan lakiosa täytettävä ensisijaisesti muusta jäämistövarallisuudesta kuin jaon kohteena olevasta tilasta ja sillä olevasta jäämistövarallisuudesta. Lakiosaperillinen voi lisäksi tilan koon ja muiden olosuhteiden niin salliessa vaatia tiluksia maatilasta itselleen. Jos lakiosaa ei saada täysimääräisesti täytetyksi jäämistövarallisuudesta, on lakiosaperillisen PK 7:8:ssä osoitetuin tavoin ensin käännyttävä PK 7:3:ssä ja PK 7:4:ssä mainittujen lakiosan täydennysvelvollisten puoleen, ja tilanpidonjatkaja joutuu vasta viimekätisesti vastaamaan lakiosista. Tilanpidonjatkajan täydennysvelvollisuus on tällöin velvoiteoikeudellinen, eli hän saa suorittaa lakiosasta puuttuvat summat rahana.[90]
Silloin, kun perittävä on eläessään lahjoittanut merkittävän osan omaisuudestaan pois, on lakiosaperillisen asema faktisesti melko huono. Koska tilanpidonjatkajan täydennysvelvollisuus ratkeaa vasta, kun lakiosaperillisen täydennyskanne lahjansaajaa vastaan on lainvoimaisesti ratkaistu, johtaa tämä siihen, että lakiosan reaaliarvo alenee prosessin pitkittyessä. Lisäksi olosuhteista riippuen saattaa lakiosaperilliselle olla edullisinta olla vaatimatta lakiosan täydennystä ja tyytyä osuuteensa reaalisesta jäämistöstä. Tällöin hänen lakiosansa kokonaissumma saattaa pienentyä merkittävästi.[91] Muodollisesti lainmuutos ei siis lakiosasuojaan puuttunut, mutta faktisesti lakiosasuojaan tietyissä yksittäistapauksissa puututtiin huomattavissa määrin.
On mielenkiintoista huomata, että vuonna 1979 tehdyllä muutoksella perintö- ja lahjaverolakiin mahdollistettiin se, että maatilan ja muun yrityksen sukupolvenvaihdostilanteissa perintö- ja lahjaverosta voidaan tietyin edellytyksin jättää osa maksuunpanematta.[92]Vero-oikeuden puolella nähtiin siis myös muun yrityksen kuin maatilan sukupolvenvaihdoksen ongelmallisuus. Sen sijaan perintökaaren järjestelmässä erityissääntely jäi koskemaan vain maatiloja. Muuta elinkeino-omaisuutta jaettaessa on noudatettava PK 23:8 mukaista tasajakoa ja käypiä arvoja.[93]
Aarnion ja Kankaan mukaan sen jälkeen, kun perimysjärjestelmää on 1980-luvulla täydennetty PK 25 luvun maatilaperimyssäännöstöllä ja PK 3 luvun lesken asemaa koskevilla uudistuksilla, ei tarvetta lakiosasuojaamme tehtäville lisäuudistuksille enää ole. Jo tehdyt muutokset vaikuttavat lakiosaperillisen asemaan poistaen siitä sellaisia epäkohtia, joita eniten on vierastettu vuoden 1965 perintökaaressa.[94]
Tehdyt osittaisuudistukset olivat varmasti tarpeellisia, ja korjasivat räikeimpiä perintökaaremme epäkohtia. Uudistuksissa ei kuitenkaan uskallettu kajota lakiosasuojan ytimeen eikä myöskään laskennallisten lisäysten järjestelmään. Syntyi järjestelmä, jossa perillisen lakiosasuojaa suhteessa jäämistövarallisuuteen rajoitettiin tietyissä yksittäistapauksissa, mutta rintaperillisen laaja oikeus puuttua perittävän eläessään tekemiin oikeustoimiin jäi ennalleen. Näin muutokset eivät laajentaneet perittävän oikeutta disponoida elinaikanaan omasta omaisuudestaan.
[9] Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, s. 369.
[10] Vain henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitetut irtaimet esineet, kuten aseet ja koristukset olivat yksilön yksityistä omaisuutta. Ks. Ehdotus, s. 40.
[11] Rapola: Uusi lakiosasäännöstö, s. 1.
[12] Ehdotus, s. 40-41.
[13] Aarnio-Kangas: Suomen Jäämistöoikeus I, s. 369.
[14] Kirkon vaikutuksen johdosta alun perin lakiosan ja testamentilla (kirkolle) määrättävän vapaaosan välinen ristiriita olikin kirkon ja suvun etujen välinen ristiriita. Ks. Rapola, Uusi lakiosasäännöstö: s. 1-2.
[15] Ehdotus, s. 40.
[16] Rapola: Uusi lakiosasäännöstö, s. 1.
[17] Hakulinen: Perillisen lakiosa, s. 231.
[18] Hakulinen: Perillisen lakiosa, s. 227.
[19] Ks. tästä Hakulinen: Perillisen lakiosa, s. 230, jossa myös todetaan, ettei kunnia lakiosasuojan luomisesta kuulu yksin roomalaisille, koska he omaksuivat mallin nähtävästi helleenisten tuomioistuinten lainkäytöstä.
[20] Ehdotus, s. 49.
[21] Ehdotus, s. 49.
[22] Ehdotus, s. 48.
[23] Ehdotus, s. 47.
[24] Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, s. 6-10.
[25] Ehdotus, s. 48.
[26] Ehdotus, s. 50. Tässä voidaan nähdä myös selkeä viittaus perintöoikeuden sosiaalisten rakenteiden lujittamistehtävään.
[27] Keskustelua on käyty jopa siitä, onko perimys vai testamentti ensisijainen omaisuuden siirtymismuoto kuoleman jälkeen. Ks. Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 42-47. Ks. lisäksi Aarnio-Kangas: Rintaperillisen lakiosa, testamentinsaaja, ja eloonjäänyt puoliso, s. 376, jossa kirjoittajat lakiosasuojan laajuutta pohtiessaan lakonisesti toteavat, että on historiallista sokeutta kuvitella että jokin vaihtoehto olisi ilman muuta muita parempi.
[28] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 144.
[29] Lvk 1935:2.
[30] Lvk 1938:5.
[31] KKO:n lausunto esitysehdotuksesta perintölaiksi 1941.
[32] HE 38/1948 vp.
[33] Lakivaliokunnan mietintö 18/1950.
[34] KKO:n lausunto lakivaliokunnan jaoston laatimasta ehdotuksesta 1949.
[35] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 90.
[36] Saarenpään mukaan on sekä Esityksessä että ruotsalaisissa esitöissä "tasajaon periaate ymmärretty samalla tavoin". Ks. Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 96-97.
[37] Ehdotus, s. 115.
[38] Ennakkoperintöä ei siis ole Ehdotuksen mukaan otettava huomioon laskennallisena lisäyksenä.
[39] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 93-94.
[40] Ehdotus, s. 116.
[41] Esitysehdotus, s. 55. Saarenpään mukaan Esitysehdotuksen lakiosajärjestelmää tuleekin luonnehtia täysin uudeksi järjestelmäksi. Ks. Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 103.
[42] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 103-104.
[43] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 104.
[44] Esitysehdotus, s. 92.
[45] Ibid. Lisäksi esitysehdotuksessa todetaan, ettei siinä omaksuttu järjestely välttämättä ole Ehdotuksen järjestelyä jyrkempi, koska Ruotsin vastaavaa säännöstä testamenttiin rinnastuvan lahjan lisäämisestä on tulkittu siten, että jopa enemmänkin kuin viisi vuotta ennen kuolemaa annettu lahja on voitu rinnastaa testamenttiin. Viiden vuoden määräaika on omaksuttu Sveitsin siviililaista. Ks. Esitysehdotus, s. 92-93, alaviite 2.
[46] Tämän KKO on itsekin myöntänyt myöhemmin vuoden 1948 hallituksen esityksestä antamassaan lausumassa, jossa se toteaa Ehdotuksen olevan asiallisesti tyydyttävämpi. Ks. KKO:n lausunto 1949, s. 11.
[47] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 107.
[48] KKO:n lausunto 1941, s. 78 (sivunumeroviittaukset tässä yhteydessä Lakimiesliiton Kustannuksen 1965 julkaisemana ilmestyneeseen lausuntoon).
[49] KKO:n lausunto 1941, s. 78.
[50] M.t.s. 79.
[51] Ks. Hakulisen promemoriasta Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 111-116. Osittaisuudistusten aikaan siirryttäessä hyvin mielenkiintoinen käänne on se, että vuonna 1944 oikeusministeriö laaditutti Y.J.Hakulisella ja Harald Brunoulla ehdotuksen testamenttausvapauden yhtäläistämiseksi koko maassa maalaisoikeuden pohjalta, jolloin ajatus lakiosasäännöstöstä olisi kokonaan hylätty. Ks. tarkemmin Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 116, alaviite 113.
[52] Hallituksen esitys Eduskunnalle laeiksi perintökaaren 17 luvun, oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 2 §:n ja konkurssisäännön 46 §:n muuttamisesta sekä maakaaren 2 ja 3 luvun sekä 8 luvun 3 §:n kumoamisesta. HE 37/1948 vp.
[53] Ks. HE 37/1948 vp., s. 2, josta myös ilmenee että epäkohta oli ollut aikaisemminkin useita kertoja lainsäädäntöelimien harkittavana jo vuoden 1872 valtiopäivistä alkaen.
[54] Saarenpään mukaan hallituksen ehdotus on Esitysehdotuksen likeinen jälkeläinen. Ks. Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 117-118.
[55] HE 37/1948 vp. s. 5.
[56] HE 37/1948 s. 5-6. Huomaa testamenttiin rinnastuvan lahjan perustelujen analogia suhteessa Ehdotukseen.
[57] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 120. Ks. myös Kangas: Lahja, s. 242.
[58] KKO:n lausunto 1949, s. 16.
[59] KKO:n lausunto 1949, s. 16.
[60] Ibid.
[61] KKO:n lausunto 1949, s. 22-26.
[62] Lakivaliokunnan mietintö n:o 18/1950, s. 3-4.
[63] Ks. suuren valiokunnan tekemistä muutoksista Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 125-126.
[64] Kuriositeettina mainittakoon, että 1948 valitun Eduskunnan, jolle hallituksen esitys annettiin oli puoluejakauma seuraavanlainen: SDP 54 paikkaa, SKDL 38 paikkaa, KOK 33 paikkaa, ML 56 paikkaa, RKP 14 paikkaa ja Kans.P. 5 paikkaa. Lakiosauudistuksen hyväksyneen vuoden 1951 valtiopäivien puoluejakauma taas oli seuraava: SDP 53 paikkaa, SKDL 43 paikkaa, KOK 28 paikkaa, ML 51 paikkaa, RKP 15 paikkaa ja Kans.P 10 paikkaa. Tämä myös omalta osaltaan osoittaa sitä, kuinka erilaisissa poliittisissa olosuhteissa lakiosajärjestelmämme suosiolahjasäännöksineen luotiin verrattuna esim. tänä keväänä valittuun eduskuntaan.
[65] Muina osittaisuudistuksina toteutettiin ottolapsilain perimyssäännösten uudistus lakiosasäännöstön luomisen yhteydessä, testamentin muotosäännösten tiukennus sekä ulkomaalaisten perintöoikeuden muuttaminen vastavuoroisuusperiaatteen mukaiseksi ja valtion jäämistösaannon suhteen muutos kruununperintökäytännön mukaiseksi, eli ettei valtiota pidetty perillisenä. Ks. tarkemmin Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 127 ja erityisesti alaviite 127.
[66] Lvk 1953:1. Esityksestä tarkemmin ks. Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 127-130.
[67] Ks. Lvk 1951:1 s. 30, jossa tämä seikka myös nimenomaisesti todetaan.
[68] Sen tarkemmin ei tätä täydellistä suunnanmuutosta perusteltu. Ks. Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 137.
[69] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 139.
[70] HE 6/1964 vp. s. 1-2.
[71] Saarenpää: Tasajaon periaate, s. 145.
[72] Ks.esim. Kangas: Lahja, s. 242.
[73] Aarnio-Kangas: Rintaperillisen lakiosa, testamentinsaaja ja eloonjäänyt puoliso, s. 376.
[74] KM 1975:84, s. 44. Ks. Perintöoikeuskomitean työstä lisäksi tarkemmin jakso 5.3.
[75] Ks. Aarnio-Kangas: Rintaperillisen lakiosa, testamentinsaaja ja eloonjäänyt puoliso, s. 381, erityisesti alaviite 12, jossa todetaan myös ettei leskelle myönnetty perintöoikeus vähentänyt merkittävällä tavalla puolisoiden välisten keskinäisten testamenttien osuutta kaikista laadituista testamenteista.
[76] Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, s. 394-395. Tämän lisäksi lesken asemaa parannettiin jo aikaisemmin vuonna 1976 toteutetulla avioliittolain muutoksella, jolla leskelle annettiin oikeus pidättyä osituksessa tasingon luovuttamisesta ensiksi kuolleen puolison perillisille. Faktisesti tämä avioliittolain muutos ulotti vaikutuksensa myös jäämistöoikeuteen rajoittaen lakiosasuojaa. Ks. tarkemmin esim. Aarnio-Kangas: Rintaperillisen lakiosa, testamentinsaaja ja eloonjäänyt puoliso, s. 378-379.
[77] Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, s. 396-397.
[78] Helin: Rintaperillisen lakiosa, testamentinsaaja ja PK 3:1a, s. 14-16.
[79] Helin: PK 3:1a ja jäämistöoikeuden järjestelmä, s. 184.
[80] Aarnio-Kangas: Uusi lakiosadoktriini ?, s. 29-36 sekä Saarenpää: Perintö ja jäämistö s. 109-114. Saarenpää toteaakin, että kun asia lainvalmistelussa jäi vaille riittävää huomiota, eivät asiasta myöhemmin kädenvääntöä käyneet "lain kirjoittajat" ansaitse työstään erityisen korkeaa mainesanaa. Ks. edellä mainittu Saarenpään teos, s. 114.
[81] Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, s. 397.
[82] Aarnio-Kangas: Rintaperillisen lakiosa, testamentinsaaja ja eloonjäänyt puoliso, s. 383.
[83] Tämä ei ehkä niinkään ole osoitus siitä, että leskeä tarvitsisi suojata nykyistä voimakkaammin, vaan ettei rintaperillinen ehkä ole niin laajan suojan tarpeessa, jota hän nykyisen järjestelmän mukaan nauttii.
[84] Lohi: Puolisoiden väliset lahjat ja rintaperillisen lakiosasuoja, s. 632-652, erityisesti s. 650-652.
[85] Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, s. 574-575.
[86] Vähintään 60 % ja jopa 80 prosenttia merkittävimpien tilasuuruusluokkien sukupolven-vaihdoskaupoista tehtiin ainakin vielä 1980-luvun alussa syytinkiehdoin. Ks. tästä Aarnio-Saarenpää-Santala: Maatilan sukupolvenvaihdos, s. 18-.
[87] Aarnio-Saarenpää-Santala: Maatilan sukupolvenvaihdos, s. 15.
[88] Ibid.
[89] Ks. Aarnio-Saarenpää-Santala: Maatilan sukupolvenvaihdos. s. 42, jossa todetaan perustavoitteeksi se, että hinta olisi 60-70 % käyvästä arvosta.
[90] Aarnio-Saarenpää-Santala: Maatilan sukupolvenvaihdos, s. 59.
[91] Ks. Aarnio-Saarenpää-Santala: Maatilan sukupolvenvaihdos. s. 60-62, jossa on myös esitetty selkeitä laskuesimerkkejä lakiosan laskemisesta eri tilanteissa.
[92] Ks. perintö- ja lahjaverolain sukupolvenvaihdossäännöksistä Andersson: Uudet sukupolven-vaihdosta edistävät perintöverosäädökset DL 1980, s. 109-134.
[93] Ks. Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I. s. 579, jossa todetaan että PK 23:8:n mukainen jakonormi kuitenkin mahdollistaa myös joustavan laintulkinnan, jonka avulla voidaan pyrkiä estämään muun elinkeino-omaisuuden pirstoutuminen. Argumentti ei ole kestävä, koska mikäli PK 23:8 todella mahdollistaa näin joustavan laintulkinnan, ei maatiloja koskevalle erityissäännöstöllekään olisi ollut tarvetta. En näe mitään rationaalista syytä asettaa tilanpidonjatkaja ja muun perheyrityksen jatkaja eri asemaan. Syyt lienevätkin poliittisia. Ks. myös Turun yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan lausunto ehdotuksesta laiksi perintökaaren 7 luvun muuttamisesta, s. 2-3, jossa tiedekunta arvostelee sitä, että eri elinkeinoryhmät asetetaan eri asemaan.
[94] Aarnio-Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, s. 370.