3 NYKYJÄRJESTELMÄ PÄÄPIIRTEITTÄIN

Lakiosakäsitteestä puhuttaessa tulee huomata, että lakiosa lasketaan jokaisen perillisen osalta itsenäisesti. Siten kunkin rintaperillisen lakiosa voi olla erisuuruinen. Sitä omaisuutta, johon lakiosasuoja ulottuu, ei lasketa koko perittävän omaisuusmassasta, vaan kunkin perillisen perintöosasta (individuaaliperiaate). Lakiosien summan ei näin ollen tarvitse olla puolta jäämistöpääomasta.[95]

Lakiosasuojamme osalta voidaan puhua suhteellisesta, arvomääräisestä ja esinekohtaisesta lakiosasta. Suhteellisella lakiosalla tarkoitetaan sitä suhdelukua, jonka mukaisesti lakiosa määräytyy. PK 7:1.2:n mukaisesti lakiosa on puolet lakimääräisen perimysjärjestelmän mukaisesti tulevan perintöosuuden arvosta.

Suhteellista lakiosaa laskettaessa otetaan huomioon myös se, jonka perittävä on testamentissa tehnyt perinnöttömäksi tai joka esim. perinnöstä luopumisen johdosta ei saa mitään perinnöstä (PK 7:2). Näin ollen, jollei perinnöttömäksi tehdyllä tai perinnöstä luopuneella ole sijaisperillisiä, siirtyy em. tavoin oikeutensa menettäneen henkilön osuus vapaaosaan. Lakiosalaskelma muuttuu monimutkaisemmaksi myös, mikäli perittävällä on nk. heikon adoption mukainen ottolapsi.[96] Silloin PK 7:2:n mukaisesti rintaperillisen lakiosaa laskettaessa ei ottolasta eikä hänen jälkeläistään tule ottaa huomioon, paitsi milloin ottolapsi on perittävän avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi. Laskusäännön taustalla on ajatus siitä, että adoptio merkitsee testamentin tekemistä ottolapsen hyväksi ja rintaperillistä tulee suojata adoptiota vastaan samoin kuin testamenttia vastaan.[97]

Arvomääräinen lakiosa voidaan määritellä suhteellisen lakiosan ja jäämistössä olevan varallisuuden arvon mukaan määräytyväksi varallisuusarvoksi. Arvomääräinen lakiosa on siten puolet kunkin rintaperillisen laskennallisen perintöosan arvosta.

Arvomääräinen lakiosa lasketaan PK 7 luvun säännösten mukaan määräytyvästä jäämistöstä – lakiosajäämistöstä. Lakiosajäämistön suuruutta laskettaessa otetaan huomioon toisaalta reaalinen jäämistö, eli vainajan varat ja velat, sekä toisaalta jäämistöön tehtävät laskennalliset lisäykset. Reaalista jäämistöä laskettaessa tulevat lähinnä huomioitavaksi aviovarallisuusoikeuden vaikutukset jäämistön suuruuteen, eli mahdollinen tasinko, osituksen sovittelu tai lesken vetoaminen tasinkoprivilegiin.[98]

Laskennallisten lisäysten perusteella saattaa lakiosajäämistö kasvaa suuremmaksi kuin reaalijäämistö. Tällöin lakiosajäämistö koostuu reaalisesta jäämistöstä, joka on suurempi tai yhtä suuri kuin nolla[99] sekä niistä laskennallisista lisäyksistä, jotka olisivat jäämistössä, jos perittävä ei olisi tehnyt niitä koskevia määräämistoimia.[100]

Esinekohtaisella lakiosalla tarkoitetaan sitä oikeutta, jonka rintaperillinen jakotoimituksessa saa. PK 23:8:n mukaanhan on perillinen oikeutettu osaan kaikenlaatuisesta omaisuudesta, jollei erityisistä syistä muuta johdu. Tämä turvaa sen, että lakiosaoikeus on myös esineellisesti suojattu "pakkoperintöoikeus".[101] Esineellisen lakiosan sijasta perittävälle on perintökaaressamme (PK 7:5.2) annettu myös testamentilla valta määrätä lakiosa suoritettavaksi rahana, minkä voidaan ajatella olevan pakkoperintöoikeuden aiheuttamaa omaisuuden pirstoutumista ehkäisevä säännös.[102]

PK 7:3.2:n mukaan on pesän varoihin lisättävä perittävän antama ennakkoperintö sekä, jos erityisiä vastasyitä ei ole, hänen sellaisissa olosuhteissa tai sellaisin ehdoin eläessään antamansa lahja, että se on tarkoituksensa puolesta rinnastettavissa testamenttiin. Lisäksi tulee lakiosajäämistöä laskettaessa lisätä perittävän jälkeläiselleen tai ottolapselleen tai  tämän jälkeläiselle tai näiden puolisoille antama sellainen lahja, jolla on ilmeisesti tarkoitettu suosia sen saajaa lakiosaan oikeutetun perillisen vahingoksi. Laskennallinen lisäys tulee tehdä sen arvon mukaan, mikä omaisuudella sitä vastaanotettaessa oli, jollei asianhaaroista muuta johdu. Edelleen PK 7:4:n mukaan tulee perittävän suorittamat hänen varallisuusasemaansa nähden kohtuuttoman suuret henkivakuutusmaksut ottaa huomioon laskennallisena lisäyksenä.[103]

Laskennallisten lisäysten järjestelmä erilaisine laskennallisine lisäyksineen ei ole selkeä, ja PK 7:3:n mukaisia ennakkoluovutuksia ei ole aina helppoa erottaa toisistaan.[104] Lisäksi varsinkin suosiolahjan avoimeksi laadittu tunnusmerkistö on johtanut lukuisiin riitoihin, kun oikeuskäytäntö on joutunut toimimaan lainsäätäjän työn jatkajana.[105]

Laskennallisien lisäysten vaikutuksista lakiosalaskelmaan on PK 7:3-4:ien mukaisten lisäysten lisäksi huomattava PK 7:7, jonka mukaan on sellainen perillisen saama omaisuus, joka on otettava lukuun perintöosaa määrättäessä, luettava hänen lakiosansa vähennykseksi.  Jos näin ei olisi, lakiosan toteuttaminen tuottaisi ennakkoluovutuksen saajalle laskettua suuremman lakiosan.[106]

Ennakkoperintö lisätään lakiosalaskelmassa aina kokonaisuudessaan jäämistöpääomaan. Kun perintökaaren 6 luvun säännökset määrittelevät sen, mikä on lain tarkoittamaan ennakkoperintöä, on perittävällä mahdollisuus itse määrätä siitä, onko hänen eläessään antamaansa lahjaa pidettävä ennakkoperintönä vai ei. Mikäli perittävä ei ole asiasta mitään määrännyt, noudatetaan PK 6 luvun mukaista ennakkoperintöpresumptiota, eli lakiosaperillisten osalta lahjoitus katsotaan ennakkoperinnöksi, jollei muuta näytetä.[107]

Ongelmallisemmaksi lakiosalaskelma muuttuu silloin, jos perittävä on ollut avioliitossa, sillä silloin AL 94 a §:n mukaan ennakkoperintö on osituksessa lisättävä lahjan antajan avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöön, jos lahja on annettu avio-oikeuden alaisesta omaisuudesta. Asetelma muuttuu vielä edellistäkin mutkikkaammaksi, jos perittävä on ollut aviossa kaksi kertaa tai useammin.[108]

Testamenttiin rinnastuva lahja on kansainvälisesti ottaen kaikkein yleisin laskennallinen lisäys. Se on myös useimpien oikeusjärjestysten mukaan ainoa sallittu laskennallinen lisäys.[109] Muista laskennallisista lisäyksistä testamenttiin rinnastuva lahja eroaa siinä, että laskennallisen lisäyksen tekeminen on mahdollista riippumatta siitä, onko lahjansaaja lahjan antajan perillinen vai hänen puolisonsa tai onko lahjan saajana luonnollinen vai juridinen henkilö.[110] Testamenttiin rinnastuvana lahjana voi olla myös sekä täysin vastikkeeton että myös pääasiassa lahjan luontoinen etuus.

Arvioitaessa sitä, onko elinaikaista luovutusta pidettävä testamenttiin rinnastuvana lahjana, tärkeimpänä kriteerinä pidetään perittävän tarkoitusta. Perittävän tarkoitusta arvioitaessa taas on tärkeänä arviointiperusteena pidettävä aikatekijää. Muita lahjoja helpommin voidaan testamenttiin rinnastuvina lahjoina ottaa huomioon nk. "kuolinvuodelahjat" sekä sellaiset lahjat, joiden antaja on jo lahjaa antaessaan  ollut tietoinen lähestyvästä kuolemasta. Sen sijaan, jos lahja on annettu useita vuosia ennen perittävän kuolemaa ja olosuhteissa, joissa ei voida ajatella varaudutun lahjoittajan kuolemaan, ei lahjaa yleensä voida pitää testamenttiin rinnastuvana.[111]

Kankaan mukaan on oikeuskäytännössä yli kolme vuotta ennen kuolemaa tehtyjen lahjoitusten lukeminen testamenttiin rinnastuvaksi lahjaksi hylätty. Sen sijaan, mikäli lahjoituksen antaja on pidättänyt itsellään elinikäisen hallintaoikeuden omaisuuteen, on jopa yli kymmenen vuotta ennen perittävän kuolemaa tehtyä lahjoitusta katsottu voitavan pitää testamenttiin rinnastuvana. Kuten Kangas toteaa, on tältä osin jo selvästi ajauduttu lain alkuperäisen tarkoituksen ulkopuolelle.[112]

Suosiolahjaa on oikeuskirjallisuudessamme kuvattu eräänlaiseksi ennakkoperinnön kääntöpuoleksi.[113] Jos nimittäin perillisellä olisi vapaa valta määritellä lakiosalaskelmaan tehtävistä laskennallisista lisäyksistä, tarjoaisi PK 6:1:n mukainen ennakkoperintömääräys yksinkertaisen keinon vesittää muiden rintaperillisten kuin lahjan saajan lakiosa.[114] Suosiolahjasäännös onkin perittävän näkökulmasta indispositiivinen ja mahdollistaa sen, että jäämistöön voidaan vaatia lisättäväksi suosimistarkoituksessa annettu lahjoitus, jonka saajana on perittävän jälkeläinen, ottolapsi tai tämän jälkeläinen tai näiden puoliso.[115]

Suosiolahjan henkilöllinen ulottuvuus on siis rajoitettu tiettyihin laissa mainittuihin perittävän läheisiin sukulaisiin. Suosiolahjasäännöksellä lainsäätäjä suojaa muita rintaperillisiä yhden sukuhaaran tai perhekokonaisuuden perittävältä saamaa etuutta vastaan. Suosiolahjasäännöksen voidaan katsoa olevan yksi tasajaon tai yhdenvertaisuuden periaatteen sovellutus perintökaaressamme: sillä tasapainotetaan lakiosaperillisten keskinäistä suhdetta. Kun perintölainsäädäntömme lepää avioliittomallin varassa, on luontevaa, että myös perillisen puolisolle annettu lahja voidaan ottaa suosiolahjana huomioon; puolison saama lahja on tulkittu asianomaisen perheyksikön saamaksi etuudeksi.[116]

Suosiolahjan ajallista ulottuvuutta ei sen sijaan ole rajoitettu. Luonnollisesti aikatekijä on omalta osaltaan vaikuttamassa suosimistarkoituksen arvioimiseen. On vaikeata kuvitella, että kymmeniä vuosia ennen kuolemaa tehdyllä lahjoituksella olisi tarkoitus loukata muun perillisen lakiosaa. Teoriassa kuitenkin siis vaikka 30 vuotta ennen kuolemaa annettu lahja voitaisiin ottaa suosiolahjana huomioon, jos perittävän suosimistarkoitus on olemassa.[117]

Suosiolahjan arvostamisessa ovat voimassa samat periaatteet kuin muissakin laskennallisissa lisäyksissä. Lähtökohtana on lahjan vastaanottohetki, josta voidaan poiketa erityisistä syistä. Arvostusajankohtaa voidaan siirtää vain silloin, kun lahjan vastaanottohetken arvo johtaisi perittävän oletetun tahdon vastaiseen ratkaisuun. Toisaalta myöskään arvostamisajankohtaa hyväksikäyttämällä ei voida loukata muiden lakiosaperillisten oikeutta: suosiminen voi käydä ilmi myös juuri siitä, että esim. kiinteistö lahjoitetaan, ennen kuin oletettu arvonnousu toteutuu.[118]

Suosiolahjana voidaan käsitellä sekä täysin vastikkeetonta luovutusta että myös lahjanluonteista kauppaa. Luovutetun omaisuuden käyvän arvon ja suoritetun vastikkeen välinen ero voidaan ottaa suosiolahjana huomioon joko kokonaan tai osittain. Suosiolahjan määrä riippuu aina siitä, kuinka suuri osa luovutuksesta katsotaan sen saajan suosimiseksi. Myös lahjoitettu omaisuus voidaan katsoa suosiolahjaksi vain osittain. Tältä osin suosiolahja eroaa muista laskennallisista lisäyksistä, jotka lisätään aina kokonaisuudessaan.[119]

Suosiolahjaa on siis jo sen sanamuodon perusteella  tarkasteltava aina perittävän kannalta ja luovutushetken näkökulmasta.[120] Suosimistarkoitus on kuitenkin perittävän tahtoon viittaavana hyvin epämääräinen tunnusmerkki, jonka sisällöstä ja tulkinnasta on väitelty sittemmin sekä oikeuskirjallisuudessa että oikeuskäytännössä. Saarenpää on oikeuskäytäntöön perustuen väitöskirjassaan esittänyt mielipiteen, jonka mukaan suosimistarkoitusta ei ole tarpeen näyttää toteen, joten jos perittävä on antanut arvoltaan merkittävän lahjan PK 7:3:ssä rajatuille henkilöille, se katsotaan mitä todennäköisemmin suosiolahjaksi.[121] Aarnio taas on ollut sitä mieltä, että suosimistarkoitus tulee aina näyttää toteen.[122] Kangas toteaa molempien vaihtoehtojen sisältävän ongelmia, mutta että Aarnion mielipide on kahdesta tarjolla olevasta vaihtoehdosta se siedettävämpi ja todistustaakan suosimistarkoituksesta  olevan sillä, joka väittää lahjoitukseen liittyvän suosimista.[123] Saarenpää on edelleen puolustanut kantaansa argumentoimalla, että "jos kysymys olisi suosimistarkoituksen toteennäytöstä, järjestelmä olisi ennakkoperinnön järjestämistavan huomioon ottaen olennaisella tavalla vinoutunut ja näytöllisten epävarmuuksien sävyttämä".[124]

Korkein oikeus totesi lausunnossaan vuonna 1949, että ehdotettu määritelmä, joka jonkin verran poikkesi suosiolahjasäännöksen lopullisesta sanamuodosta, viittaa liiaksi perittävän subjektiiviseen tarkoitukseen lahjaa annettaessa. Tämä on kuitenkin vaikeasti näytettävissä oleva ja  tuskin oikeana pidettävä tunnusmerkki.[125] Vaikka suosiolahjasäännös kirjoitettiinkin lakivaliokunnan toimesta uudelleen, jäi se edelleen viittaamaan subjektiiviseen tunnusmerkkiin,  suosimiseen. Kun jäämistöoikeuden johtavat tutkijatkaan eivät ole päässeet yksimielisyyteen säännöksen tulkinnasta, niin on helppo yhtyä korkeimman oikeuden mielipiteeseen, ja todeta suosiolahja-säännöksestä aiheutuneen juuri korkeimman oikeuden pelkäämällä tavalla vaikeita tulkintaongelmia.[126]

Suosiolahjaa koskevat riitaisuudet liittyvät käytännössä usein maatilojen sukupolvenvaihdoksiin. Näissä tilanteissa on suosiolahjasäännös osoittautunut paitsi soveltumisalaltaan laajaksi niin myös suosimistarkoituksen arvioinnin osalta ongelmalliseksi. Suosimistarkoituksen olemassaoloa on jouduttu arvioimaan nimenomaan suhteessa sukupolvenvaihdostarkoitukseen. Kun sukupolvenvaihdostarkoituksen on yleensä katsottu sulkevan pois ennakkoperintöolettaman, olisi mahdollista ajatella, että sukupolvenvaihdostarkoitus sulkisi pois myös suosimistarkoituksen.[127] Sukupolvenvaihdostarkoituksen merkityksestä perittävän suosimistarkoitusta arvioitaessa on annettu mm. seuraavat korkeimman oikeuden prejudikaatit:

KKO:1982-II-74: "Perittävä oli myydessään puolisonsa kanssa pojalleen tilansa irtaimistoineen tarkoittanut saada tilalle työnsä jatkajan sekä turvata omat ja vaimonsa vanhuudenpäivät. Perittävän ei katsottu, luovutetun omaisuuden arvon ja siitä suoritettavan vastikkeen välisestä epäsuhteesta huolimatta, tarkoittaneen suosia poikaansa lakiosaan oikeutettujen perillisten vahingoksi."

KKO:1998:114: "80-vuotias perittävä A oli noin kaksi vuotta ennen kuolemaansa lahjoittanut lähes kaiken omaisuutensa eli 575.000 markan arvoisen tilan pojanpojalleen B:lle ja tämän aviopuolisolle C:lle 75.000 markan arvoiseksi arvioitua eläkettä vastaan. Tilan arvon ja eläkkeen arvon välinen erotus katsottiin Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla sellaiseksi lahjaksi, jolla oli ilmeisesti tarkoitettu suosia B:tä ja C:tä lakiosaan oikeutettujen perillisten vahingoksi. (Ään.) Vrt. KKO:1982-II-74.

Ensivilkaisulla tuomiot näyttävät olevan ristiriidassa keskenään. Molemmissa tapauksissahan on kyse maatilan sukupolvenvaihdostilanteesta, joissa toisen on katsottu olleen suosiolahja ja toisen ei. Ensimmäisessä tapauksessa oli väitetty suosiolahja – kolme tilaa asunto ja maatalousirtaimistoineen – luovutettu alihintaisella kaupalla sekä syytinkiä vastaan n. kuusi vuotta ennen perittävän kuolemaa. Omaisuuden käypänä arvona pidettiin lahjoitushetkellä 130.000 markkaa ja lahjansaajan antaman vastikkeen arvona 63.284,26 markkaa. Jälkimmäisessä tapauksessa, kuten otsikostakin ilmenee, oli syytinkiä vastaan tehty luovutus tapahtunut vain noin kaksi vuotta ennen perittävän kuolemaa. Luovutetun omaisuuden arvo on luovutushetkellä ollut 575.000 ja syytingin arvo 75.000 markkaa.

Näin ollen tapaukset eroavat toisistaan sekä luovutushetken että luovutetun omaisuuden arvon ja siitä saadun vastikkeen osalta. Jälkimmäisellä tapauksella korkein oikeus on selvästi halunnutkin ilmaista sen, että sukupolvenvaihdostarkoitus ei poista suosimistarkoitusta kaikissa tapauksissa. Se ei toisaalta myöskään tarkoita sitä, että sukupolvenvaihdostarkoitus olisi vailla arvoa suosimistarkoitusta arvioitaessa.[128] Kyse onkin yksittäistapauksittain tapahtuvasta kokonaisarvioinnista. Jälkimmäisessä tapauksessa KKO toteaa asian vanhaan tapaukseensa viitaten seuraavasti: "Eräissä poikkeustapauksissa, joissa on ollut kysymys sukupolvenvaihdoksesta ja eläkejärjestelyistä, on kuitenkin päädytty siihen, ettei suosimistarkoitusta ole ollut huolimatta luovutuksen alihintaisuudesta."  Suosiolahjasäännöstä on siis katsottu voitavan soveltaa myös sukupolvenvaihdostilanteisiin. Sukupolvenvaihdostarkoitus on vain yksi kokonaisharkintaan vaikuttava tekijä: rintaperillisten yhdenvertaisuus on ulotettu koskemaan myös sukupolvenvaihdostilanteita.[129]

Suosiolahjasäännöksessä jäi suosimistarkoituksen lisäksi tulkinnanvaraiseksi myös sen henkilöpiirin sääntely, kenelle annetut lahjoitukset tulee ja voidaan ottaa suosiolahjoina huomioon. Korkeimman oikeuden vuonna 1949 antamassa lausunnossa todettiin, ettei lahjan saajia määriteltäessä liene syytä mennä perittävän jälkeläisiä, ottolapsia ja näiden jälkeläisiä sekä heidän puolisoitaan pidemmälle. Lopullinen säännös muotoiltiin kuitenkin monitulkintaiseksi. Sen voi ymmärtää myös siten, ettei rintaperillisen jälkeläiselle tai puolisolle annettu lahjaa voitaisi ottaa suosiolahjana huomioon.[130]

Suosiolahjasäännöstä on myös arvosteltu siitä, ettei sen soveltamisalaa ole ajallisesti rajoitettu, joten suosimistarkoituksen toteutuessa voidaan jopa vuosikymmeniä ennen kuolemaa annettu lahja ottaa lakiosalaskelmassa huomioon. Jo Rautiala toteaa, että oikeusvarmuuden kannalta olisi saattanut olla parempi, jos laissa olisi ollut jokin aikarajoitus siitä, kuinka kauan ennen perittävän kuolemaa annettuja lahjoja voidaan ottaa huomioon.[131] Kangas on edellistä voimakkaammin kritisoinut aikarajan puuttumista pitämällä sitä jopa systeemivirheenä.[132] Saarenpää, joka on pitänyt suosiolahjasäännöstä lakiosasuojamme tehonyrkkinä, taas on pitänyt suosiolahjaa ajallisesti avoimena ja saajamäärittelyltään avoimena lakiosajärjestelmämme tehokkuuden takeena.[133]

Näyttääkin siltä, että suosiolahjaan liittyvien poikkeavien tulkintasuositusten takana voidaan nähdä tutkijoiden mielipiteiden eroavuus suosiolahjasäännöksen olemassaolon oikeutuksesta ylipäänsä. Siitä kaikki tutkijat lienevät kuitenkin yksimielisiä, että suosiolahjasäännös on tulkinnallisesti epäselvä. Lisäksi säännös merkittävällä tavalla kaventaa perittävän oikeutta disponoida elinaikanaan omasta omaisuudestaan. Disponointivallan kaventamisen oikeutuksesta voidaan sitten sinänsä olla montaa mieltä.

Perintökaaren 7 luvussa on säädetty perilliselle kolme tapaa toteuttaa lakiosaoikeutensa.[134] Ensinnäkin PK 7:5:n mukaan "testamentti on perillistä kohtaan tehoton siltä osin, kun se estää häntä saamasta lakiosaansa jäämistöstä tai rajoittaa hänen oikeuttaan määrätä lakiosana tulevasta omaisuudesta". Lakiosan saaminen jäämistöstä edellyttääkin lakiosailmoituksen tekemistä testamentinsaajalle. Sen sijaan lakiosailmoitusta ei ole tarpeen tehdä PK 7:3:n mukaisen luovutuksen saajalle. Lakiosailmoitus on tehtävä kuudessa kuukaudessa testamentin tiedoksiannosta.  Individuaaliperiaatteesta seuraa lisäksi se, että jokainen rintaperillinen on velvollinen tekemään lakiosailmoituksen, eikä yhden rintaperillisen tekemä lakiosailmoitus koidu muiden hyväksi.[135]

Toiseksi, PK 7:6:n perusteella on perittävän antama lahjanlupaus jätettävä täyttämättä siltä osin, kun se loukkaa perillisen oikeutta lakiosaan. Perillinen voi tämän vaatimuksensa toteuttaa lähinnä ilmoittamalla pesänselvityksen aikana havainneensa, että lahjanlupaus loukkaa hänen oikeuttaan lakiosaan. Mitään erillistä muotosäännöstä tai määräaikaa ei tällaiselle ilmoitukselle ole.[136]

Kolmantena ja viimekätisenä suojakeinona rintaperillisellä on hänelle PK 7:8-10:n mukaan kuuluva oikeus vaatia lakiosan täydennystä. Jos jäämistön varat eivät riitä hänen lakiosaansa silloin, kun lakiosaa laskettaessa otetaan huomioon laskennallisia lisäyksiä, on hän oikeutettu vaatimaan kanteella täydennystä siltä, joka on saanut PK 7:3-4:issä mainitun edun hyväkseen.

Lakiosan täydennystä rintaperillinen voi vaatia kuitenkin vain, jos testamentin ja lahjanlupauksen väistyminen eivät riitä hänen lakiosansa suorittamiseen. Perittävän tulee siis vaatia laskennallisen lisäyksen tekemistä ensisijaisesti jaossa. Vasta jos näyttää siltä, etteivät jäämistövarat riitä hänen lakiosaansa, voi hän nostaa lakiosan täydennyskanteen.[137]

Vaikka rintaperillinen jättäisi vaatimatta laskennallisen lisäyksen tekemistä hänen lakiosaansa jaossa laskettaessa, ei hän ehdottomasti menetä mahdollisuuksiaan vaatia lakiosan täydennystä. Tällöin saattaa lakiosan täydennyksen määrä tosin pudota siltä osin, kun rintaperillinen olisi ollut oikeutettu samaan lakiosansa pesästä tehdessään vaatimuksen jaossa. Rintaperillinen ei siis voi valinnaisesti vaatia lakiosaansa joko testamentinsaajalta jaossa tai laskennalliseen lisäykseen oikeutetun lahjan saajalta täydennyskanteella vaan ensisijaisesti jaossa ja vasta viimekätisesti lahjan saajalta.[138]

Tämä kolmijako tuntuu kuitenkin olevan käytännössä melkoisen vaikea käytännön juristeille havaita. Tästä hyvänä esimerkkinä ovat seuraavat korkeimman oikeuden antamat ennakkoratkaisut:

KKO:1997:70: "Suosiolahjan huomioon ottaminen perillisen lakiosaa perinnönjaossa laskettaessa ei edellyttänyt perintökaaren 7 luvun 10 §:n mukaisen lakiosan täydennyskanteen nostamista.

Ks. KKO:1988:112

Perillisen lakiosa oli toteutettava pesän varoista ennen toisten perillisten perintöosia. Muiden rintaperillisten saamat suosiolahjat luettiin heidän omien lakiosiensa vähennykseksi."

KKO:1988:122: "Kantaja moitti pesänjakajan toimittamaa perinnönjakoa sillä perusteella, että perittävän vastaajalle antamaa ennakkoperintöä ei ollut perintökaaren 6 ja 7 luvun mukaisesti otettu perinnönjaossa huomioon. Kanteeseen ei ollut sovellettava 7 luvun 10 §:ssä säädettyä määräaikaa lakiosan täydennyskanteelle."

Korkeimman oikeuden ratkaisut tuntuvat perin itsestään selviltä. Kun prejudikaattien antaminen on kuitenkin katsottu tarpeelliseksi, Näyttää siltä, että käytännön juristit ovat sekoittaneet PK 7:10:n mukaisen lakiosan täydennyksen ja PK 7:5.3:n mukaisen lakiosan vaatimisen pahasti keskenään.[139] Tämäkin seikka on omiaan lisäämään käsitystä lakiosajärjestelmämme vaikeaselkoisuudesta.[140]

Lakiosan täydennyskanne on sidottu tiukkaan määräaikaan. PK 7:10:n mukaan on täydennysvaatimus tehtävä vuoden kuluessa siitä, kun lakiosaperillinen on saanut tiedon perittävän kuolemasta ja lakiosaa loukkaavasta disponoinnista. Määräajan alkamishetkeksi tuntuu oikeuskäytännössä lähinnä korkeimman oikeuden vuonna 1983 antaman prejudikaatin perusteella vakiintuneen perunkirjoitushetki, mutta mitenkään automaattisesti ei määräaika ala kulua juuri perunkirjoituksesta.[141] Lisäksi kanteelle on asetettu absoluuttinen määräaika: kanne on aina nostettava 10 vuoden kuluessa perittävän kuolemasta.

Lakiosan täydennyskanteen nostamiselle asetettu lyhyt määräaika aiheuttaa ongelmia lähinnä kanteen yksilöinnissä. Kun perinnönjako on usein vielä kanteen nostohetkellä toimittamatta, perillisen on vaikea tietää, paljonko hänen lakiosastaan jää pesän varoista puuttumaan.[142] Asiaa onkin käsitelty korkeimmassa oikeudessa mm. seuraavassa tapauksessa:

KKO:1993:89:" Lakiosan täydennystä koskeva haastehakemus oli puutteellisesti yksilöity, kun siinä ei ollut ilmoitettu täydennyksenä vaadittavaa rahamäärää. Oikeuden olisi oikeudenkäynnin alussa tullut oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 1 §:n 1 momentista ilmenevien periaatteiden mukaisesti kyselyoikeutta käyttämällä kehottaa kantajaa korjaamaan puute. Kun näin ei ollut tapahtunut, eikä kantaja ollut oma-aloitteisestikaan puutetta korjannut, juttu palautettiin alioikeuteen. (Ään.)"

Tällä ratkaisulla on ilmeisesti haluttu muuttaa aikaisemman ennakkotapauksen KKO:1982-II-61 ratkaisua. Aikaisemmassa ratkaisussaan vastaavassa tilanteessa kanne oli jätetty tutkimatta. Siviilioikeudellisesti tätä uudempaakin ratkaisua voitaneen pitää ongelmallisena, koska kantajan on hyvin vaikeata vielä prosessin alussa pesänselvityksen ollessa mahdollisesti aivan kesken tietää se täsmällinen määrä, joka hänen lakiosastaan puuttuu. [143]

Lakiosasuojaamme ja erityisesti sen laskennallisia lisäyksiä koskevat perintökaaren säädökset ovat vaikealukuisia ja tulkinnanvaraisia. Kun vielä lisäksi lakiosaoikeuden toteuttamista koskeva säännöstö on vaikealukuinen, ei ole mikään ihme, että perintökaaren 7 lukua on pidetty vaikeaselkoisena.[144]

Vaikka lainsäätäjä vuoden 1965 perintökaarta kirjoittaessaan lähti siitä, että vuoden 1951 lakiosauudistuksen säädökset kirjoitetaan selkeämmiksi, ei tehtävässä olla onnistuttu lainsäätäjän haluamalla tavalla.[145] Vaikeaselkoisuutta ovat vielä omalta osaltaan lisänneet perintökaaren lakiosasuojaa "sivunneet" osittaisuudistukset.[146]