Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivu

 

Arto Lindholm

RADIKAALI YMPÄRISTÖAKTIVISMI MODERNIN MURROKSESSA




Pro gradu -tutkielma

Helsingin yliopisto

Sosiaalipolitiikan laitos

1998

Säilytyspaikka: Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto






JOHDANTO


Suomessa on syntymässä uuden polven ympäristöliike, jonka iskusanoja ovat peräänantamattomuus ja laajapohjaisuus. Kaikki kunnia liikkeen edeltäjille, mutta enää ei taistella vain yksittäisestä metsästä tai järvestä. Kohteena ovat monikansalliset yritykset, kokonaiset tuotannonalat ja maamme politiikan suuret linjavedot - - Haluamme nostaa päivänvaloon hyljeksityt vaikuttajat, uudet aktivistit, joista "kettutytöt" ovat vain jäävuoren huippu. (Muutoksen kevät 1, pääkirjoitus.)

Personligen skulle jag kalla den "alakulttuurin kusipäitä", säger Majanen frankt (Jakobstads Tidning, 21.12.1995).

Yllä oleva suojelupoliisin ylitarkastajan lausahdus on ns. alkuperäisten kettutyttöjen, Mia Sallin ja Minna Salosen, oikeudenkäynnin ajalta. Salli ja Salonen tuomittiin oikeudenkäynnissä maksamaan satojen tuhansien markkojen korvaukset kettutarhan porttien aukaisemisesta Pohjanmaalla. Tapaus oli käännekohta suomalaisen ympäristöradikalismin historiassa. Tarhaiskusta käynnistyi valtaisa mediajulkisuus, aiheesta tuli mieliä kuohuttava teema puolesta ja vastaan, ja julkisuus vaikutti merkittävällä tavalla vastarinnan tiivistymiseen. Hajanaisia protestiryhmiä alettiin koota "ympäristövallankumouksen", "uuden ympäristöliikkeen" ja viime aikoina myös "muutosliikkeen" nimekkeen alle, joista viimeksi mainittu vaikuttaa olevan jossakin määrin vakiintumassa.

Radikaalin liikehdinnän tiedotusvälineissä näkyvintä toimintaa ovat laittomat eläinten vapauttamiset, sabotaasit(1) sekä kansalaistottelemattomuuteen perustuvat kiihkeät mielenosoitukset. Helsingin Sanomien tutkivan journalismin mukaan eläinsuojelun ja muiden "hyvien aatteiden" nimissä on tehty muutaman viime vuoden aikana noin 300 rikosta, jota voitaneen pitää suuruusluokaltaan oikeana (HS 8.4.1998). Kuitenkin kolme konfliktia on noussut median huomion kohteina ylitse muiden: ensimmäinen oli edellä mainittu alkuperäisten kettutyttöjen isku, toinen Orimattilassa joulukuussa 1997 tapahtunut ampumisvälikohtaus, jossa turkistarhaaja haavoitti neljää kettuja värjätä yrittänyttä aktivistia. Kolmas mediakohu syntyi Tampereen mustavihreillä ekoanarkistisilla päivillä tammikuussa 1998 tapahtuneista mellakoista. Nämä tapahtumat ovat muuttaneet myös ns. yleistä käsitystä siitä, mitä ympäristöradikalismi tarkoittaa. Tutkimusprosessini alkuvaiheessa ympäristöradikalismi miellettiin Greenpeacen toiminnaksi, sittemmin kettutytöiksi ja Tampereen tapahtumien jälkeen ekoanarkismiksi. Tässä tutkielmassa käsittelen laitonta toimintaa kuitenkin vain eräänä ilmentymänä ja keskityn ympäristöradikalismin piilevään merkitykseen ja vastakulttuuriisiin piirteisiin. Sosiaalipoliittisena tutkielmana lähestymistapaa voi tuskin pitää perinteisenä, mikäli ymmärrämme klassisen sosiaalipolitiikan keskittyvän valtion ja marginalisoituneiden ryhmien väliseen suhteeseen(2). Käsite "radikaali" (kreikk.) merkitsee juuriin menemistä, perusteellista, mullistavaa, äärimmäissuuntaa edustavaa ja jyrkkää (Parjanen 1983, 3). Aikamme ympäristöaktivismi on radikaalia toiminnallisesti, koska se ei ehdottomasti pitäydy lain sallimissa rajoissa ja ideologisesti, koska toimijat pyrkivät muuttamaan tai pikemminkin murtamaan yhteiskunnan perusteita. Toimijoiden määrää on mahdotonta arvioida tarkasti, mutta Toimintakalenterin(3) 1200 kappaleen levikki on suuntaa-antava tieto. Karkeasti voidaan arvioida, että ainakin satunnaisesti aktioihin osallistuvia on Suomessa noin puolitoistatuhatta. Iältään he ovat havaintojeni perusteella yleensä 16-24 -vuotiaita, mutta aktion luonteesta riippuen voi mukana olla keski-ikäisiäkin henkilöitä.

Ruohonjuuritason ympäristöradikalismin nouseminen tai uudelleen herääminen on maailmanlaajuinen ilmiö, vaikkakin valtiokohtaiset erot ovat huomattavia (Ks. Taylor 1995). Tässä mielessä tutkielmaani voi pitää tapaustutkimuksena, jonka kohde on Suomi. Silmiinpistävä ero Suomen ja monien muiden välillä on aktivistien ikä. James Jasperin ja Jane Poulsenin Yhdysvalloissa tekemän survey-tutkimuksen mukaan ydinvoiman vastaisiin protesteihin osallistuneiden keski-ikä oli 32 vuotta ja eläinoikeusaktioihin osallistuneiden 34 vuotta. Molemmissa tapauksissa protestoijat olivat keskiluokkaisia, yleensä yliopistotutkinnon suorittaneita. (Jasper & Poulsen 1995, 502). Suomessa radikaali liikehdintä sai ensimmäisen kosketuspintansa anarkistisesti sävyttyneeseen nuorison punk-kulttuuriin. Anarkopunkkarit perustivat Mia Sallin johdolla vuonna 1991 oman rekisteröimättömän yhteenliittymänsä Suomen Punk Anarko Yhdistyksen, jonka keskeiseksi tehtäväksi nousi eläinten auttaminen, ei ainoastaan puhumalla, vaan myös suoralla toiminnalla (Kalliala 1998, 7). Ympäristöradikalismin osittain säilyneet nuorison alakulttuuriset piirteet selittänevät suomalaisen aktivismin ikärakenteen(4). Tutkielmassani en täysin sivuuta aktivismin nuorisokulttuurisia ilmentymiä, ymmärrettynä välivaiheena lapsuudesta aikuisuuteen, mutta ensisijaisesti tarkastelen uutta ympäristöradikalismia laajempana vastakulttuurisina ilmiönä. Ympäristöaktivistien ydinteemat ovat eläinten oikeudet, ekologiset ongelmat laajasti ymmärrettynä, maailmanlaajuinen sosiaalinen tasa-arvo, antiautoritaarisuus, antirasismi ja antimilitarismi. Aktivisteja voisi jaotella anarkisteiksi, ekoanarkisteiksi, punkkareiksi, anarkopunkkareiksi tai eläinoikeusaktivisteiksi, tosin toimijat itse usein eivät halua kategorioida itseään minkään nimikkeen alle. Kaikissa tapauksissa ydinteemoista vallitsee vankka yksimielisyys, vaikka toimeliaisuus ja henkilökohtaiset orientaatiot olisivatkin painottuneet ensisijaisesti joihinkin teemoihin.

iksi en sitten rajaa tutkielmaani jonkin järjestön sisään ja käsittele sitä uutena yhteiskunnallisena liikkeenä? Tällainen lähestymistapahan on tyypillinen uusien yhteiskunnallisten liikkeiden tapaustutkimuksille. Esimerkiksi Ritva Uusitalo pitää tutkimuksensa kohdetta, Monoa moottoriteille -järjestöä jo itsessään liikkeenä, joka on verkostoitunut asukasyhdistysliikkeen tai enemmistö-liikkeen kanssa, tekemättä mitään eroa järjestön ja liikkeen välille (Vrt. Uusitalo ym. 1994). Tällainen määritelmä johtaa koko liike-käsitteen katoamiseen, koska käsite pirstoutuu pieniin, vaikkapa yhden ihmisen kattaviin "liikkeisiin". Tutkimuskohteessani lähestymistapa on mahdoton tekemättä väkivaltaa siitä kertovalle aineistolle. Radikaali ympäristöaktivismi koostuu lukuisista järjestöistä(5), boikottiryhmistä, suoran toiminnan ryhmistä ja yksittäisistä mihinkään järjestöön kuulumattomista aktivisteista. Erillisinä kampanjoina ja järjestöinä toimien ne muodostavat käytännössä yhtenäisen, toisiinsa samojen aktiivisten toimijoiden avulla vahvasti sidoksissa olevan oman toimintakentän (Kalliala 1998, 12). Myös aktivistien kuuluminen ja ei-kuuluminen johonkin järjestöön on epämääräistä. Jäsenmaksun maksaminen hyvin huonosti kuvaa tätä. Jotkut maksavat jäsenmaksuja lukuisiinkiin järjestöihin, mutta toimivat silti passiivisesti. Toiset voivat olla järjestön keskeisimpiä vaikuttajia, mutta eivät ole suorittaneet jäsenmaksua laiskuuttaan, vähävaraisuudesta johtuen tai periaatteellista syistä. Toimijoita on siis vaikeaa kategorioida sekä teeman että järjestön mukaan eivätkä he itsekään sitä yleensä kykene tekemään. Mari Kalliala ei käytä aikamme radikalismista liikkeen vaan liikehdinnän käsitettä, joka kattaa suurin piirtein saman tutkittavan alueen kuin tutkielmani (Ks. Kalliala 1998). Liikehdinnän käsite epämääräisyydessään mahdollistaa tutkimuskohteen käsittelemisen ilman, että toiminnan taustalla oleviin motiiveihin kiinnitettäisiin ainakaan vakavasti huomiota. Tämä ei ole lähestymistapani vaan toiminnan motiivit ovat osa tutkielmaani. Motiivit ja päämäärät ovat kuitenkin erilaisia aktivismin yksilöllisellä, yhteisöllisellä, yhteiskunnallisella ja kulttuurisella alueella.


Millä tavalla 90-luvun radikaalia ympäristöaktivismia voi tarkastella liikkeenä? Uusitalon lähestymistapa on poissuljettu, mutta Matti Hyvärinen kysyykin voidaanko yhteiskunnallista liikettä ylipäänsä enää hahmottaa yhtenä, totalisoivana ja yksikeskuksisena kokonaisuutena (Hyvärinen, 1985, 12). Organisaatio ei määrittele liikettä, vaan liike on aina paljon enemmän kuin sen piiriin kuuluvat organisaatiot (Järvikoski 1991a, 162). 90-luvun radikaalia ympäristöaktivismia voi tarkastella samojen toimijoiden, mutta erilaisten teemojen ja organisaatioiden kirjon vuoksi monisubjektisena liikkeenä. Koska ympäristöaktivistit katsovat teemojen nivoutuvan toisiinsa ja muodostavan ongelmavyyhdin, jonka purkaminen edellyttää kokonaisvaltaista muutosta, tulee toimijoiden keskuuteen vakiintumassa oleva muutosliikkeen käsite ymmärrettäväksi. Muutosliikkeen voi ajatella olevan sekä monisubjektinen yhteiskunnallinen liike että vastakulttuurinen liike. Jälkimmäisenä mainitun määrittelen ja perustelen teoreettista viitekehystä käsittelevässä luvussa.





1 TUTKIMUSASETELMA


Tutkijan positio liikkeen tutkimuksessa

Silloin kun tutkimuskohde on liike tai liikehdintä on melko yleistä, että tutkimuksen laatija on itse osa tutkimuskohdetta, varsinkin kun on kysymys opinnäytetyöstä. Mikäli tämä käsitykseni pitää paikkansa, tutkijapositioni on tässä suhteessa poikkeuksellinen: en ole toiminut radikaaleissa enkä maltillisissa ympäristö- tai eläinoikeusjärjestöissä, ja ennakkotietoni järjestöjen toimintatavoista olivat hyvin hatarat. Astuessani aristellen ympäristöaktivistien maailmaan tunsin sen omalle kokemusmaailmalleni hyvin vieraaksi, mutta samalla oudolla tavalla kiehtovaksi.

Tällaisesta tutkijapositiosta on sekä hyötyä että haittaa verrattuna tutkijapositioon liikkeen sisällä. Haittoja on kahdentyyppisiä. Ensinnäkin varsin käytännöllinen haitta on lisääntynyt työn määrä. Perusasioiden ja taustojen selvittämisestä ja täysin vääristä ennakko-olettamuksista johtuneiden harhapolkujen korjaaminen on varsin paljon aikaa kuluttava vaihe. Toinen haitta on puuttuvat henkilökontaktit ja siitä mahdollisesti aiheutuva heikko luottamussuhde toimijoihin, jolla laittoman toiminnan hyväksyvällä tai itse sitä harjoittavan tutkimuskohteen tapauksessa on erityisen suuri merkitys. Tämä haitta osoittautui lopulta pienemmäksi kuin alun perin luulin ja ilmeisesti itse suhtauduin varauksellisemmin aktivisteihin kuin he minuun.

Hyödyt voidaan myös jakaa kahdentyyppisiin. Ensinnäkin mitä tahansa kohdetta on vaikea hahmottaa, jos sitä katsoo liian läheltä. Ei ole helppoa kyseenalaistaa sellaisia käytäntöjä, jotka tutkimuskohteen sisäpuolella näyttäytyvät täysin luonnollisilta, mutta saattavat ulkopuolisesta vaikuttaa käsittämättömiltä. Tämän ristiriidan löytäminen mahdollistaa ulkopuolista tutkijaa tekemään miksi-kysymyksiä ja antaa mahdollisuuden ratkaista "arvoitus" (Ks. Alasuutari 1993, 176). Toiseksi liikkeen toiminnassa aktiivisesti mukana oleva tutkija joutuu huomioimaan kirjoitusprosesessin aikana minkälaisen kuvan hän antaa itsestään ja tutkimuskohteesta tovereilleen ja minkälaisen kuvan tovereistaan ulkopuoliselle lukijakunnalle, joita rasitteita ulkopuolisella tutkijalla ei ole.

En kuitenkaan väitä, etteikö liikkeen sisäpuolellakin oleva tutkija voisi onnistua tehtävässään. Se kuitenkin edellyttää ehkä kivuliastakin itsensä etäännyttämistä kohteesta, mutta onnistuessaan tuottaa hyviä tuloksia.(6) Sen sijaan en pidä mahdollisena, että liikkeen konstruoiman sosiaalisen todellisuuden vastikään omaksunut ja oman ihanneminänsä tähän maailmaan samaistanut tutkija voisi muokata raakahavaintonsa yhteiskuntatieteellisiksi tuloksiksi.
Ulkopuolisuus ei kuitenkaan merkitse objektiivista positiota. Tulkinnat ja lähestymistavat ovat aina riippuvaisia tutkijan kokemusmaailmasta, lukeneisuudesta ja myös tunteista. Viimeksimainituilla tarkoitan sitä, että ympäristökysymyksiin ja liikkeisiin liittyy yleensäkin vastakkainasettelua ja "aatteen paloa", tutkimuskohteeni laitonta toimintaa harjoittavan tai sen hyväksyvän muutosliikkeen tapauksessa erityisen paljon. Parhaimmillaan ulkopuolinenkin tutkija voi yrittää pyrkiä kohti viileää objektiivisuutta saavuttamatta sitä täysin koskaan.



Tutkimuskohteen valinnan motiivit

Vaikka en olekaan muutosliikkeen toiminnassa mukana, en väitä suhtautuvani neutraalisti radikaaliin ympäristöaktivismiin. Mielenkiintoni sekä ympäristökysymyksiin että radikalismiin ohjasivat aiheen valintaa. Jälkimmäisellä tarkoitan sitä, että tunnen ainakin ajoittain sympatiaa ihmisiä kohtaan, jotka turvautuvat henkilökohtaiseen radikaaliin vaikuttamiseen, mikäli yhteiskunnallinen muutos ei tapahdu toivotulla tavalla ja riittävällä nopeudella. Ehkäpä tässä mielessä kuulun "meihin", joita Eero Paloheimo parodioi seuraavasti: Me toivomme hiljaa, että joku toinen tekisi jotain räväkämpää, että jonkun toisen hermot pettäisivät ensimmäisenä, että joku toinen ottaisi riskin ja uhrautuisi, antaisi mennä täysillä. (Paloheimo 1996, 199.) Sen sijaan en myönnä, että tutkimuskohteen valinnan keskeisin motiivi olisi ollut ympäristöradikalismin viime aikoina saama runsas julkisuus.

Opinnollisesta näkökulmasta katsottuna pidin aihetta sopivana siksi, että siinä limittyvät suurimmat akateemiset mielenkiintoni kohteet eli "ympäristöpoliittinen" ja "sosiaalipoliittinen" tai "sosiologinen". Sosiaalipoliittisella aspektilla tarkoitan erityisesti muutosliikkeen piilevää ulottuvuutta, joka kattaa elämäntapaan ja elämäntyyliin liittyvän haasteen vallitseville kulttuurisille koodeille. Lisäksi tutkimuskohdetta valitessani ilmiön uutuus oli houkuttelevaa, kertoiko kettutyttöilmiö laajemminkin jostakin yhteiskunnallisesta muutoksesta, oliko se todellakin vain radikaalin liikehdinnän jäävuoren huippu? Toisin sanoen voiko 90-luvun ympäristöradikalismin nähdä ikkunana yhteiskunnassa tapahtuneeseen tai tapahtumassa olevaan laajempaan muutokseen?


Tutkimusongelma

Tutkimusongelma nivoutuu kiinteästi tutkimuskohteen valinnan viimeksi mainittuun motiiviin: jos kettutyttöilmiö ja muut näkyvät muodot ovat jäävuoren huippu, niin mikä on sen perusta? Tätä ongelmaa voi kuvata jäävuori- kielikuvalla, kun oletamme, että jäävuoret ovat meren syvyyksissä kiinni toisissaan jäämassalla. Ympäröivä meri taaksepäin katsottuna näyttäytyy horisonttiin asti vallitsevana kulttuurina ja jäävuoret vastakulttuurin ilmentyminä. Metaforassa koen olevani tietämätön tutkija tällaisella jäämerellä, joka on löytänyt mielenkiintoisen erilaisista ulokkeista koostuvan jäävuoren huipun, ja yritän selvittää monin keinoin sen näkyvää hahmoa, kurkkia pinnan alle ja pohtia siten, minkälainen on vuoren perusta, apunani takana oleva samantapainen jäävuoren huippu, jota muut ovat jo tutkineet. Eteenpäin katsominen ei auta minua sakean sumupilven vuoksi. Vuoria toisiinsa yhdistäviin jäämassoihin en myöskään suoraan pääse käsiksi, vaan teen siitä tulkintaa tutkimustulosteni perusteella.

Näkyvät ilmentymät ja kulttuurinen perusta eivät ole sama asia. Tämänhetkistä radikalismin huippua tutkin eräänä ilmentymänä ja vertaan sen eroja ja yhtäläisyyksiä edelliseen huippuun, 60-luvun radikalismiin. Huipuilla onkin ehkä yhteinen kulttuurinen perusta, vaikka erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa ilmiöt saavat toisenlaisia muotoja. Tutkin muutosliikkeen näkyvää ja pinnanalaista toimintaa, yksilöllisiä ja yhteisöllisiä motiiveja, ideologioiden artikuloitumista liikkeeseen, johtajuutta ja intellektuaalista toimintaa sekä sitä, miten liike näkee itsensä suhteessa vastustajiin ja neutraaleihin massoihin. Olen valinnut nämä teemat ensinnäkin siksi, että niiden avulla on mahdollista tehdä muutosliikkeen muodostama maailma käsitettäväksi. Tämä edellyttää käytettävissäni olevan aineiston jatkuvaa tulkintaa jo valittujen teemojen sisällä. Toinen syy teemojen valinnalle on se, että voin valaista tulkintojeni avulla muutosliikkeen suhdetta vallitsevaan kulttuuriin reunaehtoineen, mikä mahdollistaa muutosliikkeen vastakulttuurisen perustan tulkinnan.

Toiminnan luetteloimisen jätän niin suppeaksi kuin se tutkielman luettavuuden kannalta on mahdollista, sillä toiminnan kuvaukseen ilman tulkintaa ei yhteiskuntatieteellistä tutkimusta tarvita, ja sitä paitsi muutosliikkeen aktivistit itse olisivat parhaita asiantuntijoita tässä suhteessa. Sen sijaan annan heidän puhua omin sanoin tuottamissaan teksteissä ja haastatteluissa ja teen aineistostani tulkintaa tutkimusongelman ja teoreettisen viitekehyksen puitteissa.


Teoreettinen viitekehys

Tutkielman pääteoriat ovat Alberto Meluccin ja Klaus Ederin lähestymistavat uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja vastakulttuurisiin liikkeisiin. He lähestyvät yhteiskunnallisia liikkeitä eri tavoilla ja erilaisilla käsitteillä, mutta lähestymistavat eivät ole ristiriitaisia ja toisiaan poissulkevia. Käytän Meluccin havaintoja tutkimusteoreettisena apuvälineenä niiden empiiriseen aineiston käsittelyyn paremmin soveltuvan luonteen ansioista. Kun liitän tutkimuskohteeni laajempaan kulttuuriseen kontekstiin on Ederin lähestymistapa tarkoitukseeni soveltuvampi.

Alberto Meluccin mukaan uutta tämän päivän liikkeissä on ensinnäkin se, että ne haastavat kompleksisen yhteiskunnan symbolisesti. Toiseksi toimijan osallistuminen liikkeeseen ei ole enää välikappale tavoitteeseen vaan päämäärä sinänsä, koska toimijat itsetietoisesti toteuttavat sitä asioiden tilaa nykyisyydessä, jota he tavoittelevat tulevaisuudessa tapahtuvaksi koko yhteiskunnassa. Kolmanneksi nykyisten liikkeiden kollektiivisessa toiminnassa piilevän (latentin) ja näkyvän ulottuvuuden suhde muotoutuu uudella tavalla. Näkyvä toiminta konkretisoituu vain aika ajoin, kun kollektiivinen toiminta on konfliktissa julkisen politiikan kanssa esimerkiksi mielenosoituksissa. Melucci kuitenkin korostaa piilevän toiminnan merkitystä. Liike elää myös sosiaalisten suhteiden jokapäiväisessä verkostoissa, kapasiteetissa ja tahdossa sovittaa uudelleen ajan ja paikan käsitteet ja toteuttaa vaihtoehtoista elämäntapaa. Tämä ulottuvuus ei ole residuaalinen eikä marginaalinen vaan liikkeen voima. Pienten ryhmien muodostamat pinnanalaiset verkostot, kollektiivinen identiteetti ja osa-aikainen jäsenyys muodostavat laboratorioita, joissa uudet kokemukset kehittyvät. Näissä näkymättömissä laboratorioissa liike kyseenalaistaa ja haastaa vallitsevan jokapäiväisen elämän koodit. Piilevä ja näkyvä ulottuvuus myös vahvistavat toisiaan: Näkyvä ulottuvuus vahvistaa näkymättömiä verkostoja ja tarjoaa energiaa uudistaa solidaarisuutta ja rekrytoida liikkeeseen uusia voimia, jotka voivat liittyä pinnanalaisiin verkostoihin. Neljänneksi ja lopuksi nykyiset liikkeet ovat selvillä kompleksisen yhteiskunnan planetaarisesta ulottuvuudesta. (Melucci 1989, 5-6; 70-73; 95-99 ja Melucci 1985, 796-801.)

Kollektiivinen identiteetti on prosessi, joka käsittää kolme toisiinsa kietoutunutta ulottuvuutta. Ensinnäkin kognitiivisen viitekehyksen muotoilemisen, joka tarkoittaa yhteistä käsitystä tavoitteista, keinoista ja toimintaympäristöstä, joista on vallittava jonkinlainen yhteisymmärrys, ennen kuin edes voidaan puhua kollektiivisesta identiteetistä. Toiseksi neuvottelevien, kommunikoivien ja päätöksiä tekevien toimijoiden keskinäisten suhteiden aktivoimisen ja kolmanneksi tunteellisten investointien tekemisen, jotka mahdollistavat yksilöiden tunnistaa toinen toisensa yhdeksi kokonaisuudeksi. (Melucci 1989, 34-35.)

Vaikka Melucci puhuu yhteiskunnallista liikkeistä (social movements) hänen havaintojensa ydin on niiden kulttuurisessa haasteessa. Melucci ei kuitenkaan selkeästi määrittele mille kulttuurille nykyajan yhteiskunnalliset liikkeet esittävät haasteensa ja mikä voisi olla se kulttuurinen vaihtoehto, jota haastajat tavoittelevat. Klaus Eder tavallaan aloittaa tarkastelunsa siitä, mihin Melucci sen päättää. Ederin esittämiä käsityksiä kulttuurisista ja yhteiskunnallisista liikkeistä ja niiden suhteesta kulttuurisiin vaihtoehtoihin tarkastelen ideaalimalleina enkä pidä mahdollisena niiden toteutumista täsmälleen ideaalimallien mukaisina. Tarkastelen muutosliikkeen näkyvää ja pinnanalaista toimintaa Meluccin tarkkojen havaintojen avulla, jotka lähes kymmenen vuotta vanhoina ovat edelleen tutkimuskohteeni empiirisen aineistoni käsittelyyn sopivia. Ederin "metateoria" on tutkielmassani taustavaikuttaja ja kokoava voima.

Ederin mukaan länsimaista kulttuuria on dominoinut luontoa utilitaarisista lähtökohdista instrumentaalisesti hyväksikäyttävä traditio, joka juontaa juurensa antiikin Kreikasta. Tälle ihmisen hallitseman luonnon kulttuurille vastakkainen on juutalaisesta traditiosta periytynyt pyrkimys elää rauhanomaisesti ja harmoniassa luonnon kanssa, jota Eder pitää näin ollen vastakulttuurisena traditiona. (Eder 1990, 67-73 ja 1993, 122.)

Yhteiskunnalliset liikkeet ovat suoraan sidoksissa modernisaatioon. Näitä liikkeitä ovat olleet porvarillinen liike traditionaalisen hallitsemistavan syntyvaiheessa ja työväenliike, jolle ns. uudet yhteiskunnalliset liikkeet, ympäristöliike mukaanluettuna, ovat jatketta. Yhteistä näille liikkeille on se, että ne eivät haasta vallitsevaa kulttuuria, vaan pyrkivät rationalisoimaan ihmisen luontosuhteen utilitaristisen periaatteen mukaisesti ja täten jatkamaan vallitsevan kulttuurin perinnettä. Näille liikkeille vastakkaisia ovat kulttuuriset liikkeet, jotka eivät näe suhdetta luontoon instrumentaalisena eivätkä keskity tekniseen vaan kulttuuriseen kehitykseen luonnon alueella. (Eder 1993, 120-127.)

Modernismin symbolisen koodin voi määritellä kahdella tavalla: yrityksenä etäännyttää se kaikista aikaisemmista kulttuurisista traditioista ja yrityksenä rakentaa yhteiskunta luonnon yläpuolelle (beyond). Modernismilla on siis negatiivinen piirre suhteessa kulttuuriseen traditioon, josta se periytyy ja suhteessa luontoon. Modernismi on kuitenkin menettänyt monopoliasemansa kehittyneessä modernissa yhteiskunnassa. Modernin kulttuurin vaihtoehdot ovat postmodernismi, traditionalismi ja primitivismi. Nämä vaihtoehdot eroavat modernista niiden suhteessa luontoon tai kulttuuriin. Koska primitivismi ja traditionalismi ovat negatiivisia suhteessa jompaankumpaan symboliseen arvoon, ei "paluu luontoon" tai vanhoihin arvoihin ole mahdollinen. Täten postmodernismi on ainoa vaihtoehto modernismille. (Eder 1993, 124-125.)

Kulttuuri

Luonto + -
+ Postmodernismi Primitivismi
- Traditionalismi Modernismi



(Eder 1993, 125.)

Johdannossa totesin, että aktivistien itsensä keskuuteen on vakiintumassa muutosliikkeen termi. Käytän sitä synonyyminä 90-luvun radikaalista ympäristöaktivismista, koska sillä on monia yhteen sopivia piirteitä Ederin hahmottelemiin vastakulttuurisiin liikkeisiin kuten tutkielmani lopuksi esitän. Muutosliikkeen jokapäiväistä toimintaa tarkastelen niiden havaintojen avulla, joilla Meluccin nykyajan yhteiskunnallisiksi liikkeiksi nimeävät haastavat vallitsevat kulttuuriset koodit. Meluccin ja Ederin pääteorian ohella tarkastelen erilaisilla aputeorioilla tutkimusongelman yhteydessä esittelemiäni teemoja(7).


Aikaisempi tutkimus

Mari Kalliala valmistelee suojelupoliisin tutkijana väitöskirjaa, jonka osana on vielä toistaiseksi julkaisematon artikkeli vaihtoehtoliikehdinnästä Suomessa. Tutkimuksessa hahmotetaan verkostoanalyysin avulla suomalaisten vaihtoehtoliikkeiden muotoutumassa olevaa toimintakenttää vuodesta 1990 vuoteen 1996. Keskeisimpinä tutkimustuloksina Kalliala näkee liikehdinnän aiheuttaman haasteen demokratialle, koska maanalainen toiminta on aina salaista, mikä on ristiriidassa demokratiaan kuuluvan avoimuuden kanssa. Samoin tuhoiskut ovat luonteeltaan monologi eikä dialogi, joka on oleellinen osa demokratiaa. Tämä on paradoksaalista, koska samaan aikaan yhteiskuntaa vaaditaan demokraattisemmaksi. Lisäksi Kalliala nostaa esille teeman liikehdinnästä yhteisöllisenä liikkeenä. (Kalliala 1998.)

Hannu Toivanen tarkastelee Joensuun yliopiston laudatur-työssään sosiokulttuurintutkimuksen välineistöllä 1990-luvun radikalismin muotoutumista osana DIY-periaatetta. Tutkielmassa Toivasen keskeisimpiä esille nostamia teemoja ovat elämäntapafundamentalismin aiheuttama suvaitsemattomuus, merkitysten tihentyminen mielenosoituksen kaltaisessa rituaalisessa tapahtumassa ja epävirallinen johtajuus. DIY:n Toivanen katsoo olevan sekä nuorison alakulttuuria että vastakulttuuria. (Toivanen 1997.)

Radikaali ympäristöaktivismi Suomessa on vielä niin tuore ilmiö, että suoranaisesti aihetta käsitteleviä tutkimuksia on ainakin toistaiseksi julkaistu vain vähän. Yllämainitut tutkimukset ovat keskeisimpiä suurinpiirtein samaa kohdealuetta käsittelevät tutkimukset. Molemmissa tutkimuksissa on ympäristöradikalismista tehty hyviä havaintoja, mutta lähestymistapani on varsin erilainen. Kallialan tutkimuksessa kohdetta lähestytään varsin kaukaa eikä toiminnan taustalla vaikuttaviin motiiveihin kiinnitetä huomiota ja sosiologisessa mielessä tehty tulkinta on ohutta. Toivasen tutkielmassa kohdetta lähestytään osana minulle hiukan hämäräksi jäänyttä do it yourself -kulttuuria. Molempien tutkijapositio on myös erilainen kuin minun. Toivanen on itse osa tutkimuskohdetta ja Kallialan positio suojelupoliisin palveluksessa edustaa vastustajaa muutosliikkeen merkityksille. Nämä seikat eivät ole voineet olla vaikuttamatta lähestymistapojen ja tulkintojen erilaisuuteen verrattuna tutkielmaani. Näiden tutkimusten lisäksi olen saanut vaikutteita Timo Järvikosken vastaamasta tutkimuksesta "Verso - Porkkananpurentaa vai pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen" (Vrt. Järvikoski ym. 1982).


Tutkimusaineisto

Keskeisin tutkielmassa käytetty aineisto on muutosliikkeen itsensä tuottamaa runsasta painettua materiaalia. Aineisto koostuu enimmäkseen omakustanneperiaatteella tehdyistä pienistä lehdistä, jotka vaatimattomimmillaan ovat muutaman sivun mittaisia valokopiokoneella monistettuja lehdyköitä. Toiset lehdet ovat sen sijaan ulkoasultaan varsin korkeatasoisia kirjapainossa painettuja lehtiä. Lehdet ovat Hannu Toivasen mukaan osa DIY-kulttuuria, joka halveksuu kaikkea kaupallista ja pyrkii tekemään mahdollisimman pitkälle kaiken itse (Toivanen 1997, 148). Toinen perustelu lehdille on tarjota vaihtoehto valtamedialle, jonka kautta aktivistit eivät omien sanojensa mukaan saa ääntään kuuluville ainakaan "totuudenmukaisena". Valtamedia ei myöskään julkaise tietoja pienimuotoisista suoran toiminnan iskuista, jotka ovatkin lehtien tarkimmin luetuin osa. Lisäksi haastatteluaineistoni perusteella lehdillä saattaa olla demokratian rajoja koetteleva funktio, toisin sanoen jos joku lehdistä olisi lakkautettu johonkin lainkohtaan vedoten, olisi sillä ollut protestia voimistava vaikutus.

Korkeatasoisista lehdistä merkittävin on ympäristövallankumoukselliseksi aikakausilehdeksi itsensä määrittelevä Muutoksen kevät, joka pyrkii omien sanojensa mukaan tarjoamaan yhteisen keskustelufoorumin tilanteessa, jossa keskustelu oli hajautunut lukemattomien monien pienlehtien palstoille. Lehden tavoitteena on koota keskustelua yhteisen "ympäristövallankumouksen" teeman alle. Vaikka tarkasteluni kattaakin kaiken käytettävissäni olevan materiaalin, olen keskittänyt erityisen huomioni Muutoksen Kevääseen (MK) ja sen lisäksi ekoanarkistiseksi itsensä nimeävään Villiin Pohjolaan (VP). Lehtien lisäksi käytettävissäni on ollut epämääräinen joukko liikkeen tuottamia lentolehtisiä, kiistakirjoituksia ja jäsenkirjeitä.

Lehtien sisältö on enimmäkseen suunnattu hyvin suppealle lukijakunnalle. Äärimmäisenä esimerkkinä tästä mainittakoon Pomminheittäjä-lehti, josta ulkopuolisen lukijan on mahdotonta tietää, missä määrin on kysymys on ironiasta ja huumorista ja mikä on vakavalla mielellä tuotettua tekstiä. Tämänkaltaisellakin aineistolla on merkitystä jos muista asiayhteyksistä selviää, kuka kirjoittaa kenelle ja missä tarkoituksessa. Oletettu lukijakunta teksteissä on muutenkin merkittävä vedenjakaja tekstin luonteelle. Kun oletettu lukijakunta on pelkästään liikkeen sisäinen, perusteluja toiminnalle ei yleensä esitetä. Kun taas oletettuun lukijakuntaan kuuluu myös liikkeen ulkopuolisia, koko teksti saa mielekkään kokonaishahmonsa toiminnan perusteluista ja periaatteista.

Radikaalien painotuotteiden lisäksi haastattelut ovat keskeinen osa tutkimusaineistoa. Nauhoitettuja haastatteluja suoritin 11 kappaletta ja lisäksi yhden haastattelun toistin tutkielman käsikirjoituksen jo valmistuttua. Niitä ei voi määritellä teemahaastatteluiksi vaikka käytinkin väljää aihekokonaisuuksien mukaan jaoteltua kysymysrunkoa. Tavoitteeni oli kuitenkin antaa haastateltavan puhua omin sanoin hänelle tärkeistä asioista ja ainoastaan johdatella keskustelua ja tarttua lisäkysymyksillä intuitiivisesti tärkeiltä vaikuttaneisiin kohtiin. Haastattelut kestivät 60-230 minuuttia. Haastateltavat keräsin jättämällä haastattelupyyntöjä eri sähköpostilistoille (3 kpl), ottamalla suoraan yhteyttä haastateltavaan, silloin kun hänen yhteystietonsa olivat saatavilla (5 kpl), jättämällä kokouksissa pyyntöjä tulla haastateltavaksi (2 kpl) sekä haastateltavan välittämällä haastattelupyynnöllä (1 kpl). Haastateltavista 7 oli miehiä ja 4 naisia. Haastateltavien iät vaihtelivat 17-26 vuoden välillä, ja yksi haastateltava oli noin 50-vuotias. Ikä- ja sukupuolijakaumat eivät kuvaa todellista tilannetta, vaan naiset ovat havaintojeni mukaan aliedustettuja ja aivan nuorimmat toimijat puuttuvat kokonaan aineistosta. Tällaisilla seikoilla ei tutkimusongelmani ratkaisemisen kannalta ole mitään merkitystä, vaan yksikin hyvin onnistunut ja tutkimusprosessin aikana moneen kertaan uusittu haastattelu ja sen tarkka analysointi olisi voinut riittää ja jopa tuottaa parempia tuloksia. Käytännössä en kuitenkaan uskaltanut ottaa sitä riskiä, että monisubjektisesta tutkimuskohteestani olisi jäänyt jotain hyvin olennaista huomioimatta yhden haastateltavan taktiikalla. Varsinaisten haastattelujen lisäksi kävin muutamia keskusteluja aktivistien ja perinteisten ympäristö- ja eläinsuojelujärjestöjen keskeisten henkilöiden kanssa.

Haastattelujen anti oli vaihtelevaa, jopa suorastaan kaksijakoista. Osa haastateltavistani vastasi kysymyksiin huolellisesti muotoillen, ikään kuin punniten mielessään minkälainen kuva liikkeestä välittyy tutkielmaan. Nämä haastateltavat olivat yleensä tottuneita haastatteluihin mediassa, mikä on koulinut heidät "varomaan" vastauksiaan, ja saamani aineisto oli usein sen tasoista, jota voisi kuvitella saavansa Pravdan mukaan Neuvostoliiton oloista. Toiset haastateltavat vastasivat sen sijaan spontaanisti ja ns. sydämensä mukaan, jolloin haastattelun arvo tutkielman laatijalle kasvoi huomattavasti. Saamani intuitiivinen käsitys saattaa tosin olla vääräkin. Joka tapauksessa "Pravda-vastauksista" saamastani aineistosta ilmeni vain hyvin vähän uutta lisättäväksi vaihtoehtomediasta saamaani aineistoon. Tämä vaikutti myös nauhoitettujen haastattelujen tekstualisointiin: osan haastatteluista kirjoitin puhtaaksi sanasta sanaan ja toisista vain muutamia kohtia ranskalaisilla viivoilla.

Erityisesti silloin, kun haastateltavina ovat henkilöt, jotka harjoittavat tai vähintäänkään eivät tuomitse laitonta toimintaa, on erityisen tärkeää, että suhde haastattelijaan on ehdottoman luottamuksellisen. Saattaa olla, että joissakin haastatteluissa tein virheitä, jotka heikensivät luottamussuhdetta. Tällainen virhe saattoi olla esimerkiksi samankaltaisten kysymysten esittäminen kuin minkä oletetaan olevan poliisin käsitys radikaalista ympäristöaktivismista. Haastatteluprosessin onnistuminen edellyttääkin tutkijalta jatkuvaa kriittistä suhtautumista omaan toimintaansa, mutta toisaalta kysymykset eivät saa olla liian varovaisiakaan.

Sähköpostilistat ovat suhteellisen uusi informaationjako- ja keskustelukanava, joka on noussut nopeasti merkittävään asemaan. Sähköpostilistoja on muutosliikkeen sisällä kahdenlaisia: avoimia, joihin kuka tahansa voi liittyä, ja suljettuja, joihin voi liittyä ainoastaan suosittelujen perusteella. Ensin mainittuja on esimerkiksi Maan ystävien lista, johon kuka tahansa voi liittyä. Suljettuja listoja ovat anarkistien lista ja eläinoikeuslista. Viimeksimainituille listoille en katsonut tutkielman laatijan ominaisuudessa mahdolliseksi päästä, mitä seikkaa pidän ilmeisenä haittana tutkielmalle. Soluttautuminen suljetulle listalle tarjoaisi erinomaista aineistoa tutkijalle, joka saisi aineiston vieläpä valmiiksi tietokoneelle tekstualisoituna. Toisaalta sähköpostikeskustelun käyttäminen tutkielman aineistona toisi mukanaan ylitsepääsemättömiä eettisiä pulmia, sillä varsinkin suljetun listan keskustelun käyttäminen ilman lupaa on epäkunnioittavaa vakoilunomaista toimintaa. Avointen sähköpostilistojen merkitys aineistona oli marginaalinen.

Ympäristöaktivismin radikalisoitumisen johdosta monista liikkeen keskeisistä toimijoista on tullut todellisia mediatähtiä. Muutosliikkeen toimijoiden haastattelut tiedotusvälineissä ovat tietyin varauksin aineistoa muun aineiston joukossa. Tämän vuoksi olen kerännyt epäsystemaattisen joukon muutosliikettä käsitteleviä lehtiartikkeleita ja nauhoittanut aihetta koskevia tv-ohjelmia. Lisäksi tapahtumien kirjaajana media on tärkeä. Lainaan tutkielmassa tiedotusvälineissä olleita artikkeleita aktivistien haastatteluista siinä tapauksessa, että ne ovat muun aineiston kanssa yhteen sopivia ja valitun teeman kuvaamisen soveltuvia. Mikäli tiedotusvälineiden antaman aineiston ja muun aineiston välillä on ristiriita, se mahdollistaa jälleen miksi-kysymysten tekemisen.

Edellä mainitun aineiston lisäksi kävin muutamissa Suomen anarkistiliiton ja Oikeutta eläimille -järjestöjen kokouksissa, Maan ystävät -järjestön väentapaamisessa sekä osallistuin ekoanarkistien mustavihreille päiville Tampereella ja muutamiin mielenosoituksiin. Osallistuvan havainnoinnin tarkoitus oli ennalta määräämätön, ja sen suurin merkitys oli toimintakulttuurin ja organisatorisen toiminnan jäsentämisessä sekä yleisvaikutelman luomisessa.


Metodit

Jos tutkimusmenetelmäni halutaan kategorioida jonkun käsitteen alle, on kysymys yhteiskunnallisten liikkeiden tapaustutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen perinteiden yhdistelmästä. Juuri sosiaalisuuden vuoksi monet tutkijat pitävätkin kvalitatiivisen aineiston analyysiä kulttuurintutkimuksena, jossa erityishuomion saa toimijoille yhteinen merkitysmaailma (Alasuutari 1993, 46).

Haastatteluaineiston, siltä osin kuin tekstualisoin, ja aktivistien itsensä tuottamat julkaisut valikoidusti, kooditin erilaisten teemojen alle. Strauss ja Corbin erottavat koodauksessa kolme vaihetta: avoimessa koodauksessa etsitään relevantit kategoriat ja eritellään niiden ominaisuuksia ja ulottuvuuksia, aksiaalisessa koodauksessa kategorioita pyritään erittelemään suhteessa alakategorioihin hyödyntäen koodausparadigmaa, ja selektiivisessä koodauksessa pyritään kategorioiden yhtenäistämiseen ja niiden välisten suhteiden määrittelyyn. (Strauss & Corbin 1990, 99-106.)

Sovelsin Straussin ja Corbinin koodausorientoitunutta metodia ideana. Avoimen koodauksen suoritin koodittamalla aineiston ns. suurien teemojen alle, kuten esimerkiksi "kapitalismin vastaisuus". Alakategorioiksi etsin erilaisia seikkoja, joista kapitalismin vastaisuus ilmenee. Käytännössä suoritin tämän manuaalisesti ottamalla aineistosta runsaasti valokopioita ja erivärisillä korostuskynillä yliviivaamalla kategoriat. Selektiivistä koodausta en varsinaisesti tehnyt, sillä kategorioiden yhtenäistäminen ja suhteiden määrittely on käsitykseni mukaan ei-matemaattinen päättelytehtävä, jonka tulee tapahtua vuorovaikutteisesti kirjallisia lähteitä ja aineistoa vertaamalla.

Ongelmaksi Straussin ja Corbinin ideaalimallissa tulee koodien ja kategorioiden alituinen muuttuminen tutkimusprosessin edetessä: kun avointa koodia muutetaan, täytyy myös muut vaiheet suorittaa uudestaan. Ironisesti voisikin todeta, että ideaalimalli voi onnistua vasta sen jälkeen kun tulokset ovat jo selvillä. Ideaalimallin orjallinen noudattaminen ei myöskään paranna minkään tutkimuksen toistettavuutta, sillä koodien valintaan ja niiden välisten suhteiden määrittelyyn aina liittyy tulkintaa. Koodaamisen paras anti onkin näkemykseni mukaan se, että se "pakottaa" tarkastelemaan aineistoa kokonaisvaltaisesti ja systemaattisesti. Tulokset syntyvät kuitenkin kvalitatiivisessa tutkimuksessa toisin kuin missään ideaalimallissa. Tärkeintä on kokemukseni perusteella pitää koko tutkimusprosessin ajan tutkimuspäiväkirjaa, johon aineistosta nousseet havainnot kirjataan. Kun aineistosta ei löydy enää mitään teoreettiseen viitekehykseen ja tutkimusongelmaan liittyvää uutta, on aika yhdistää aineiston palaset valmiiksi tutkimukseksi.

Mainittakoon lisäksi, että Muutoksen kevään viisi ensimmäistä numeroa oli käytettävissäni kvalitatiivisen aineiston analysoimiseen tarkoitetulla Atlas-ti ohjelmalla, jolla kooditus tapahtuu nopeasti ja koodien uudelleen löytäminen on helppoa. En kuitenkaan soveltanut ohjelman tarjoamia mahdollisuuksia loppuun asti, ensinnäkin siksi, että ohjelman ymmärtämään muotoon oli mahdollista siirtää vain osa aineistosta, ja tärkeät kuvat ja pilapiirrokset puuttuivat kokonaan. Lisäksi ohjelman sujuvan käytön opetteleminen osoittautui työlääksi, ja ruudulta lukeminen on raskasta. Kokemukseni perusteella ohjelma soveltuu parhaiten kvalitatiivisen aineiston kvantitatiivisin menetelmin tehtyyn tutkimukseen.





2 NÄKYVÄÄ TOIMINTAA JA ARKISIA VALINTOJA


Tässä luvussa käsittelen muutosliikkeen näkyvää toimintaa ja julkisuudelta piiloon jäävää toimintaa sekä näiden kahden ulottuvuuden välistä suhdetta. Näkyvällä ulottuvuudella tarkoitan ensinnäkin toimintaa, joka tapahtuu julkisessa tilassa, kuten mielenosoituksia tai lentolehtisten jakamista kadulla. Toisaalta näkyvää toimintaa on kaikki se, mikä artikuloituu median välityksellä julkisuuteen. Tiedotusvälineiden mielenkiinto kansalaistottelemattomuutta ja laitonta toimintaan kohtaan on ainakin toistaiseksi ollut herpaantumatonta, mikä on mahdollistanut toiminnan muuttumisen ajoittain erittäin näkyväksi. Piilevällä ulottuvuudella tarkoitan Meluccin tapaan sitä toimintaa, joka tapahtuu muutosliikkeen näkymättömissä sosiaalisissa verkostoissa ja joissa käytännössä toteutetaan liikkeen päämääriä ja tuotetaan uusia kokeiluja.


Näkyvä toiminta

Omaehtoisen toiminnan tarve

Monet asiat olivat uusia kokemuksia minulle, kuten lenttareiden (lentolehtisten, lisäys AL) jako. Kaikki toiminta oli kuitenkin tosi mukavaa ja tunne siitä, että teki jotain konkreettista, eikä vain puhunut, oli mahtava. (Oikeutta eläimille -jäsenkirje 1/1998, 15.)

Toiminta, nimenomaan mahdollisuus osallistua henkilökohtaisesti toimintaan, on eräs muutosliikkeen ydinajatuksista. Perinteiset luonnon- ja eläintensuojelujärjestöt nähdään herroittuneina, hierarkkisina ja byrokratisoituneina järjestöinä, jotka ovat etääntyneet toiminnanhaluisista ruohonjuuritason aktivisteistaan.

Vihreiden meiningistä mä en tykkää yhtään enkä Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnasta, Animalialla ei ole mulle mitään tarjottavaa.(N17)

Toimisto ei toimintaan innosta (Tynkkynen 1996, 157).

Sen sijaan muutosliikkeen toimijoilta ei enää toimintaa puutu. Esimerkiksi Toimintakalenteri, jossa ei ole suinkaan koko tarjonta, esittelee 25 erilaista aktioita tai tapahtumaa numerossaan 9/1997. Mari Kalliala kuvaa toiminnan merkityksen olevan siinä, että kaikki voivat tulla mukaan toimintaan ja mikä tärkeintä, kaikki voivat toimia tässä ja nyt. Erilaisia pienimuotoisia mielenosoituksia ja katutapahtumia järjestetään viikoittain useilla paikkakunnilla. (Kalliala 1998, 9.) Meluccin mukaan nykyisten yleiskunnallisten liikkeiden näkyvä toiminta konkretisoituu vain aika ajoin. Muutosliikkeen kohdalla "aika ajoin" tarkoittaa hyvin tiheästi.


Aktiot julkisessa tilassa

Julkisesta näkyvästä toiminnasta perinteisintä ovat mielenosoitukset ja lentolehtisten jakaminen. Mielenosoituksessa ei ole mieltä, ellei se kohdistu konkreettista vastustajaa kohtaan. Mielenosoitukset suunnataan ylikansallisten yhtiöiden lisäksi yleisimmin "natseja", turkisliikkeitä ja turkishuutokauppoja vastaan. Mitä konkreettisempi vastustaja on, sitä enemmän se on tunteisiin vetoava, ja samalla myös aktioihin osallistuvat ovat nuorempia ja mielenosoitukset kiihkeämpiä. Tämänkaltaisia ovat erityisesti Fur-Centerin turkishuutokauppoja vastaan suunnatut mielenosoitukset Vantaalla. Näihin mielenosoituksiin liittyy myös uusia toimintakokeiluja ja uhkarohkeaakin kansalaistottelemattomuutta, kuten huutokaupan asiakkaita kuljettavan linja-auton pysäyttäminen heittäytymällä sen eteen makaamaan. Useimmiten mielenosoitukset järjestetään kuitenkin perinteisellä tavalla banderollien ja kulkueen muodossa ja nuoret aktivistit käyttäytyvät niissä historiallisten hahmojen kaltaisesti, sillä tavalla kuin mielenosoituksissa "tulee" käyttäytyä.

Uudenlaisia, ulkomaisten esikuvien mukaan toteutettuja "mielenosoituksia" ovat katujuhlat (street party) ja kriittinen massa (critical mass). Ensin mainittu tarkoittaa kadunpätkän valtaamista autoilta ja juhlien järjestämistä muutaman tunnin ajaksi kadulla energisen musiikin tahdittamana. Juhlien viesti on suunnattu ensisijaisesti autoilua vastaan jalankulun, pyöräilyn ja joukkoliikenteen puolesta. Katujuhliin kuitenkin liittyy myös piilotettu symbolinen viesti lupauksesta käyttää saavutettua vapautta positiivisella tavalla. Kriittisen massan idea on "järjestetyn sattuman" avulla liikkua polkupyörillä kaupungin keskustassa tiiviissä ryhmässä siten, että yksityisautoja ei päästetä ryhmän ohi. Kriittisen massan ja katujuhlien kaltaiset mielenosoitukset poikkeavat perinteisistä mielenosoituksista eritoten siinä, että niihin liittyy jo sinällään visio halutusta tulevaisuudesta eikä niissä heiluteta nyrkkejä tai huudeta iskulauseita.


Laiton toiminta

Aktivistit harjoittavat kahdenlaista laitonta toimintaa. Ensinnäkin keskellä päivää avoimesti suoritettua rikoksen määrittelyn rajoja koettelevaa kansalaistottelemattomuutta, jollaiseksi voidaan lukea edellä kuvatut katujuhlat, kriittinen massa ja mielenosoitusten yhteydessä suoritettu gandhilainen passiivinen vastarinta. Toiseksi muutosliikkeen laittomiin toimintamenetelmiin kuuluvat salassa tehdyt sabotointi- ja eläintenvapauttamisiskut. Tämä ei tarkoita sitä, että laittomia iskuja tekisivät kaikki toimijat vaan pikemminkin suhteellisen pieni joukko. Iskuja tekeviä ei kuitenkaan voi pitää muutosliikkeen laidalla olevana marginalisoituneena ryhmänä, koska haastatteluaineistoni perusteella iskut hyväksytään jokseenkin varauksettomasti ja iskuista kiinni jääneet henkilöt ovat osoittautuneet yleensä muutosliikkeen keskeisiksi toimijoiksi. Iskuista eikä niiden tekijöistä puhuta kuitenkaan julkisesti esimerkiksi kokoustilanteissa. Vaihtoehtomediassa iskujen suorittamista varten on tarkat toimintaohjeet, joiden mukaan toiminta suoritetaan 2-5 hengen soluissa. Solut eivät saa olla toistensa kanssa tekemisissä, eikä iskuista saa keskustella solun ulkopuolisten kanssa. Keskeinen periaate on myös, että ketään, ei eläintä eikä ihmistä, tule vahingoittaa. (Vastarinta 1, 1995; Sudenhetki 1, 1997, 27.) Solu voi ilmoittaa iskun laadun ja ajankohdan "Raportit uutistoimistoon", joka on postilokero-osoite Helsingissä. Muutosliikkeen vaihtoehtomedia saa tiedot iskuista uutistoimistolta ja julkaisee ne iskujen tekijän haluaman suoran toiminnan ryhmän nimissä. Koska laittomia iskuja suorittavat toimivat myös näkyvästi, on mahdotonta määritellä vain laillisen toiminnan hyväksyvien järjestöjen toimijat yhdeksi ryhmäkseen ja laittomien järjestöjen toimijat toiseksi ryhmäksi.

Kun ihmiset toimivat laillisesti, he voivat toimia Oikeutta eläimille -järjestön nimissä. Kun he toimivat laittomasti, he toimivat nimellä Eläinten vapautusrintama. (Aktivisti Juho Vuoren haastatteluun perustuva artikkeli Helsingin Sanomissa 14.12.1997.)

On mentävä Suomen historiassa melko kauas ennen kuin löytyy liike, jonka toimintaa laillisten ja laittomien kasvojen vaihtamisessa voisi verrata muutosliikkeeseen. Tällainen liike on Lapun liike, jolla oli kaksinkertaiset Janus-kasvot: "emme politikoi suojeluskuntalaisina emmekä harjoita väkivaltaa lapualaisina", joten samat henkilöt esiintyivät julkisesti ja yksityisesti eri rooleissa (Siltala 1985, 212).

Paradoksaalisestikin se, mikä on kaikkein näkymättömintä ja salaisinta, yön pimeydessä tehdyt laittomat suoran toiminnan iskut, saattaa informaatioyhteiskunnassa median välityksellä muuttua kaikkein näkyvimmäksi toiminnaksi, mikäli isku on riittävän vaikuttava, ja varsinkin, jos merkittävästä iskusta jäädään kiinni. Suurin osa iskuista on kuitenkin ikkunanrikkomisen tai lukkojen liimaamisen kaltaista sabotointia, joka julkaistaan ainoastaan muutosliikkeen vaihtoehtomediassa. Iskujen raportoinnilla on ilmeinen motivaatiota nostattava vaikutus, sillä on luultavaa, ettei mikään solu motivoituisi toimimaan, jos iskut jäisivät täysin vaille julkisuutta. Raportointi motivoi myös uusia iskuntekijöitä toimimaan.

Kiinnijääneitä kohdellaan marttyyreina ja pidätettynä olevia sotavankeina, joita kohtaan osoitetaan vahvaa solidaarisuutta. Monet vaihtoehtomedian pienlehdistä julkaisevat vankilistoja, ja vangeille toivotaan lähetettävän myötätuntoa osoittavia kirjeitä. Muutosliikkeen planetaarinen ulottuvuus tulee esille myös tässä: listat sisältävät vankeja eri puolilta maailmaa. Sotavangeiksi luetaan myös suomalaiset totaalikieltäytyjät, joiden vankilaan joutuminen ja sieltä vapautuminen usein julkaistaan. Solidaarisuus ilmenee myös tukimielenosoituksina pidätettynä olevien puolesta. Vahvasta solidaarisuudesta huolimatta rahallista tukea korvausten tai sakkojen maksamiseen ei anneta, koska se on vastoin taloudellisen vahingon aiheuttamisen periaatetta. Korvauksista pyritään selviytymään varattomuudella, ja ainakin yksi aktivisti on ollut vankilassa maksamattomien sakkojen vuoksi. Kääntöpuolena solidaarisuudelle ovat sanktiot "pettureita" kohtaan. Alkuperäisten kettutyttöjen lisäksi kolmantena tuomituksi tullut yritti Anonyymin(8) mukaan epätoivoisesti pelastaa oman nahkansa valehtelemalla ja ilmiantoi toverinsa. Kostoksi tästä Anonyymissä julkaistiin hänen nimensä, sosiaaliturvatunnuksensa ja osoitteensa. (Ks. Anonyymi, helmikuu, 1996.) Palkkio toimintaohjeita noudattavalle suoran toiminnan tekijälle on houkutteleva: iskut tuottavat tunteen, että on tehnyt jotain suurta, että on toiminut yhteisön hyväksymällä tavalla ja yhteisön puolesta. Kiinnijäämisestäkin saa palkkion solidaarisuuden ja myötätunnon osoituksina. Toisaalta riskit ovat valtavat, kuten Mia Sallin ja Minna Salosen saamat satojen tuhansien markkojen korvaukset osoittavat.


Laittoman toiminnan perustelut

Toimijat itse perustelevat laitonta toimintaansa hyvin käytännöllisesti: iskut tai ekotaasi aiheuttavat taloudellista vahinkoa ammatinharjoittajalle ja käyttämällä niitä systemaattisesti saadaan luonnolle tai eläimille vahingolliseksi katsottu toiminta loppumaan (Esim. Vastarinta 1, 1995, 4). Iskuista ei siis ole tarkoitus jäädä kiinni, eikä näin ollen voida sanoa, että laittoman toiminnan tarkoituksena olisi päästä dialogiin yhteiskunnan kanssa ja saada aikaan lainmuutoksia. Jos iskuista kuitenkin jäädään kiinni, anonyymit toimijat saavat kasvot, mikä on edellytys vuoropuhelun syntymiselle tiedotusvälineiden avulla. Sekä Pohjanmaan että Orimattilan iskuista kiinnijääneet astuivat julkisuuteen ja käyttivät tilaisuutta hyväkseen näkemyksiensä esittämiseen. Lisäksi iskuja perustellaan turhautumisella siitä, että lailliset keinot ja oma elämäntapa eivät tuota riittävän nopeasti tuloksia.

K: Vaikka sä et oo itte tehny mitään iskuja, niin onks se kuitenkin oikein? V: Se on ainoo tapa vaikuttaa, emmä tiedä mitään muuta tapaa enää tässä vaiheessa, mä oon ollu kuus vuotta kasvissyöjä, mä en oo kuuteen vuoteen käyttäny alkoholii ja huumausaineita, jotenkin mä oon vaan kyllästyny kaikkeen, ihmiset ei kuitenkaan tajuu mitään, tuijottaa vaan omaa napaansa, saahan sillä vähennetty kaikkee kun käy vetämässä niitä ikkunoita paskaks, ehkä niitä eläimiä kuolee sit vähemmän, vaikuttaa ihmisten mieliin, ku ei kukaan kuitenkaan välitä. (M22)

Pentti Linkola suhteuttaa väkivallan asteen käytettävissä olevaan aikaan. Väkivaltaisilla keinoilla on monta astetta, ja on itsestäänselvyys, että kannattaa aloittaa lievimmästä päästä ja tarvittaessa koventaa porras portaalta. Lievintä väkivaltaa ovat jyrkät, hyökkäävät puheet ja kirjoitukset, sen jälkeen mielenosoitukset, painostus ja uhkaukset. Äärimmäinen väkivalta jaetaan kahteen asteeseen, toisaalta materiaalia, toisaalta ihmishenkeä vastaan suunnattuun. Elämän pelastamisen kannalta on niin vähän käytettävissä aikaa, että ainoastaan äärimmäinen väkivalta tulee kysymykseen. (Linkola 1989, 85-86.) Muutosliikkeen käyttämä väkivalta on Linkolan asteikolla äärimmäisen väkivallan lievempi muoto, mutta itse perustelu, käytettävissä oleva aika, ei ole artikuloitunut muutosliikkeen laittoman toiminnan perusteluksi.

Linkolakin perustelee laitonta toimintaa varsin pragmaattisesti, mutta sen sijaan Leena Vilkka on tuomassa muutosliikkeen käyttöön vahvan moraalisen perustan laittomalle toiminnalle. Vilkan mukaan laittoman toiminnan moraalinen oikeutus löytyy luonnon ja eläinten oikeudettomasta tilasta. Kun luonto ja eläimet ovat oikeudettomia, ja asetun näiden puolelle, miksi kunnioittaisin sitä lakia, joka näiltä on oikeudet evännyt? Ei ole kovin kummallista, että ne, jotka hyötyvät toisen osapuolen oikeudettomasta asemasta, ovat haluttomia myöntämään näille oikeuksia ja että oikeudettomat taistelevat oikeuksistaan. Liittyessäni ei-ihmisten joukkoon liityn oikeudettomiin. Luonto ja eläimet eivät pysty puolustautumaan hyväksikäyttäjiensä ylivaltaa vastaan. Siksi ihmisten on puolustettava näiden oikeuksia, päämääränä tämän maailman saaminen oikeudenmukaisemmaksi ei vain toisia ihmisiä vaan myös luontoa ja eläimiä kohtaan. (Vilkka 1998, 205.) Mikäli käsitykseni Vilkan nousemisesta muutosliikkeen merkittäväksi vakiintuneeksi intellektuelliksi pitää paikkansa, artikuloituu luonnon ja eläinten oikeudeton tila muutosliikkeen laittoman toiminnan vahvaksi moraaliseksi perusteluksi.


Toiminnan motiivit

Kaikkiaan toimintaa on niin paljon, että monelle aktivistille se on osa vaihtoehtoista elämäntapaa. Kun toimintaa on paljon ja se on keskeinen osa muutosliikettä, niin herää kysymys, onko toiminta tavoitteita tärkeämpää. Aktivistit itse perustelevat toimintaansa sillä, että kun kukaan muu ei mitään tee, velvoite radikaalistakin toiminnasta ikään kuin kaatuu harvojen käsiin.

Ikätovereiden pinnallisuus ja välinpitämättömyys radikalisoi. Jos ei ole mitään toivoa saada massoja mukaan liikehdintään, paine voimakkaampiin ja radikaalimpiin toimintatapoihin on suuri. (Tuomivaara 1996, 44.)

Joachim Hirschin mukaan ekologia ja luonto, jotka ovat kaikkia vaihtoehtoliikkeitä yhdistäviä tunnuksia, eivät aina viittaa luonnon ympäristöön tai sitä kohtaan tunnettuun kiinnostukseen vaan ne ovat symbolisia. Ne viestittävät pyrkimystä itsensä toteuttamiseen ja omaehtoiseen toimintaan. (Hirsch 1980, 156.) Pitkällekin menevät omakohtaiset itsekasvuun liittyvät toiveet voidaan ottaa mukaan ilman, että niitä pidettäisiin liikkeen asettamina moraalisina vaateina (Hirsch 1981, 15).

Hirsch suhtautuu siis äärimmäisen skeptisesti tekojen tai toiminnan taustalla oleviin motiiveihin. Todennäköisesti Hirsch lisäisi nykyään myös eläimet symbolisiksi tunnuksiksi. Aktivistien oma näkemys on päinvastainen: Teot ja toiminta ovat osoitus heidän luontosuhteensa erilaisuudesta nk. tavallisiin ihmisiin verrattuna. Myös Kimmo Saariston tutkimuksessa vihreää elämäntapaa noudattavat ihmiset mielsivät itsensä tekojensa perusteella ekosentrikseiksi ja luontoon neutraalisti suhtautuvat ja myös pelkästään puheissaan vihreitä ajatuksia esittävät antroposentrikseiksi (Ks. Saaristo 1994). Metateoreettisten yleistysten alle yksittäisiä toimijoita ei kuitenkaan voi jaotella tekojen perusteella, koska Hirschin esittämien näkemysten lisäksi on otettava huomioon resurssien epätasaisesta jakautumisesta johtuvat mahdollisuudet toteuttaa tekoja.

Toiminnan määrän, kuten elämäntavankin, tai elämäntavan laajasti ymmärrettynä sisältäen myös näkyvän toiminnan, voi nähdä ennen kaikkea symbolisena haasteena kulttuurisille koodeille. Runsas toiminta sisältää piilotetun moraalisen paatoksen yhteiskunnalle: "Toimikaa, älkää vain puhuko!" Tässä mielessä "piilevä" ja "näkyvä" kietoutuvat toisiinsa. Kuitenkin myös Hirschin esittämät tekojen motiivit on huomioitava, jos tarkennamme katseemme yksilölliselle tasolle:

Nää eläinten oikeudet niinkun nykyään kuuluu tähän punkkiin. (M20) ------- K: Mikä sun tiesi ympäristövallankumoukselliseksi oli?

V: - - kirjoitin erään esseen ja siitä tuli niin hyviä kokemuksia, että aloin hiljalleen miettimään, tulisiko siitä mun elämälleni uutta merkitystä. (M24)

Toinen toiminnan määrästä nouseva kysymys on, miten he jaksavat uusintaa motivaationsa toimintaan yhä uudestaan. Osittainen vastaus on, etteivät he jaksakaan. Jotkut ovat saaneet aktivismista uutta sisältöä elämälleen ja ovat toiminnassa mukana vuodesta toiseen, mutta toisaalta haastatteluaineistoni perusteella vaihtuvuus aktivistien keskuudessa on suuri. Julian McAllister Grovesin mukaan erityisesti eläinoikeusaktivistit katselevat säännöllisesti eläinten kidutusta kuvaavia videoita pysyäkseen motivoituneena (McAllister Groves 1995, 448-449). Shokkivideot motivoitumiskeinona eivät haastattelujeni perusteella ole Suomessa ainakaan yleistä, mutta nauhoitetut dokumentit ja aktivistien omasta toiminnastaan tekemät videot ovat joissakin tapauksissa edesauttaneet motivoitumista. Samoin tarkoituksellisen kärkevät kirjoitukset ja joitakin toimijoita ärsyttävä yliampuva uhoaminen ovat lisänneet motivaatiota. Tärkein syy pysyä toiminnassa aktiivisesti mukana on kuitenkin tuttavapiiri:

Olen ollut kaikenlaisissa piireissä mukana, mutta nämä aktivistit ovat loistotyyppejä, mukavia ihmisiä, siksi olen jäänyt. (M21)


Näkymätön toiminta

Ulrich Beck tarkoittaa alapolitiikalla instituutioiden joutumista yhä enemmän yksilöllistyneistä toimijoista riippuvaisiksi, mikä johtaa yksilöiden palaamista yhteiskuntaan (Beck 1995, 27-41). Vielä laajemmin poliittisen ilmaisee Anthony Giddens, joka tarkoittaa elämänpolitiikalla politiikkaa, jolla on tekemistä minän, identiteetin, itserefleksiivisyyden, elämänkulun, hyvinvoinnin ja elämäntyylin kanssa (Ks. Roos 1996, 210). Muutosliikkeen kaikki näkyvä ja näkymätön toimintaa voidaan näin määritellä poliittiseksi, mutta tarkastelukulmani on toisenlainen. Tuon tässä luvussa esille niitä käytäntöjä ja kokeiluja muutosliikkeen piilevällä ulottuvuudella, joilla vallitsevan kulttuurin toimintamenetelmät kyseenalaistetaan ja koko sosiaalisen toiminnan merkitys määritellään uudella tavalla. Kieltämättä toimintojen poliittisuutta tarkastelen niitä vastakulttuurisina ilmentyminä, symbolisena haasteena vallitsevalle kulttuurille. Näiden käytäntöjen harjoittaminen voi olla hyvin harkittua, joskus neuvottelun avulla suunniteltua ja toisinaan ainakin osittain tiedostamatonta.


Elämäntapa

Mä näen kaikkein tärkeimpänä muutoksen lähtökohtana oman henkilökohtaisen elämäntavan. Sillä voi tehdä kaikkein eniten. (Aktivisti Mika Marenk, Tutkain 2/97.)

Elämäntyyliä J-P Roos pitää joko elämäntavan synonyyminä tai sitten elämäntapaa ohuempana, erilaisia arkisia ratkaisuja ja lähinnä kulutusta ilmentävinä. Jäsennämme elämäntyyliämme kuluttamalla, pukeutumalla, pitämällä, kun taas elämäntapa jäsentyy ennen kaikkea toimintojen ja niiden arvostuksen kautta. (Roos 1988, 13.)

Tutkimuskohteeni muutosliikkeessä ei elämäntyyliä ja elämäntapaa voi pitää synonyymeinä. Elämäntyylillä voi viestittää jotain omasta minuudesta, mutta poliittiseksi tai moraaliseksi viestiksi elämäntyyliä edellä kuvattuna on vaikea mieltää. Roos käsittelee suomalaista elämäntapaa variaatioistaan huolimatta yhtenä kokonaisuutena ja täten muutosliikkeen toimijoiden elämäntapaa on pidettävä vaihtoehtoisena yleiselle suomalaiselle elämäntavalle.

Vaihtoehtoiset elämäntavat muodostavat useimmissa tapauksissa vaihtoehtoliikkeen toiminnallisen perustan. Vain hyvin harvat liikkeet eivät edellytä jäseniltään myös jonkinlaista elämäntavan muutosta. (Roos 1988, 11.) Kenties keskeisin aktivistien elämäntapaan liittyvä kysymys on vegetarismi (kasvisyönti) tai vegaani elämäntapa (kaikista eläinkunnan tuotteista pidättyminen). Vähintään kasvissyönti on elämäntapaan liittyvä valinta, jota muutosliike toisinaan edellyttää aktivistiltaan(9). Vegetarismi erottelee Meidät Peter Singerin tapaan välinpitämättömistä, tietämättömistä tai itsekkäistä Muista (Ks. sivu 62). Vegetarismi on muutosliikkeen toimijoille ensisijaisesti eettinen valinta ja toissijaisesti ekologinen valinta. Terveydelliset syyt ovat mukana tuleva positiivinen sivutuote. (Vrt. Husso 1993, 21-24.)

Vihreä tai ekologinen elämäntapa vallitsevissa kulttuurisissa koodeissa liitetään lähinnä kierrätykseen ja luontoystävällisten tuotteiden suosimiseen. Ekologinen elämäntapa näin ymmärrettynä on imeytynyt valtakulttuuriin 60-luvun ympäristövallankumouksen(10) alkuun paneman muutoksen seurauksena. Kierrätyksen kaltainen toiminta saattaa edelleen aiheuttaa ponnisteluja nk. tavallisten ihmisten keskuudessa, mutta haastatteluaineistoni perusteella muutosliikkeen aktivisteille kierrätys on pikemminkin rutiininomaista kuin pohdintaa vaativa valintatilanne. Sen sijaan luontoystävälliset tuotteet ymmärretään toisin kuin vallitsevassa kulttuurissa: Reformistisen ja näennäiseksi koetun ympäristöpolitiikan halveksuminen tiivistyy tavaroiden viherryttämisen ironisoimissa. Esimerkiksi Muutoksen kevään pilapiirroksessa intiaani luonnollisen pienyhteisön ihanteen mukaisesti katselee paljaaksi sahatun metsän keskellä moottorisahamainosta, joka ilmoittaa sahan olevan ympäristöystävällinen, koska se käy lyijyttömällä bensiinillä (MK 1, 21).

Kosmeettisilla ja marginaalisilla uudistuksilla saadaan WWF:n merkki tuotteeseen ja tehdään näin viherpesua. (Aktivisti Mika Marenk, Tutkain 2/97)

Todellisiksi ekotuotteiksi sen sijaan mielletään lähialueilla ja luonnollisissa pienyhteisöissä tuotetut hyödykkeet. Valinnoilla otetaan kantaa sekä omavaraisuuden tavoitteen puolesta että suositaan "alkuperäiskansojen" hyödykkeitä suurten teollisuuslaitosten ja erityisesti ylikansallisten yhtiöiden tuottamien hyödykkeiden kustannuksella. Eräs esimerkki tästä on Africafeen valitseminen tavallisen kahvin asemesta(11). Kirpputorien ja käytettyjen tavaroiden liikkeiden suosiminen on kannanotto kierrätyksen puolesta.

Kulutusvalintoihin liittyy keskeisesti myös boikotointi. Muutosliikkeen toimijoilta boikotoitavat kohteet eivät lopu: Esimerkiksi Vapauden huuto esittelee 26 "taattua riistoyhtiötä" ja erittelee 104 yksittäistä tuotemerkkiä, joita boikotoimalla voi vaikuttaa neljännen maailman, luonnon ja eläinten puolesta (Vapauden huuto 4). Haastatteluaineistoni perusteella vain hyvin harva kykenee tai edes haluaa noudattaa pitkien listojen suosituksia.

K: Mitä sä boikotoit?

V: McDonaldsia, Stockmannilla en käy enkä Sestossa, Shell, mä tiedän paremmin tuotteiden nimiä, Coca-cola company, mä poltan kyllä Pall Mallia, vaikka mä luin just jutun, että yhtiö sortaa naispuolisia työntekijöitään, mut kukaan ei oo täydellinen. Siihen mä aina vetoon. (N17) Tämänkaltainen ja -pituinen boikottilista on tyypillinen. Boikotoinnit kohdistetaan ylikansallisiin yhtiöihin ja koettua eläinten hyväksikäyttöä harjoittavia yrityksiä vastaan sekä yksittäisiä tuotemerkkejä vastaan, joiden epäillään olevan eläimillä testattuja. Stockmannin boikotointi on vastalause tavaratalossa myytäville turkiksille. Boikottilistojen pituus vaihtelee runsaastikin toimijoiden omien orientaatioiden ja viitseliäisyyden mukaan. Kuitenkin McDonalds(12) ja Shell ovat kaksi "suurta pahaa", joiden boikotoimisesta aktiivisesssa toiminnassa mukana olevan on vaikea kieltäytyä. Shellin kohdalla boikotti ei tuota ponnistuksia, koska aktivisteilla vain harvoin on autoa. Sen sijaan ikänsä puolesta he olisivat potentiaalisia McDonaldsin asiakkaita, mutta boikotin rikkoja joutuisi sosiaalisten sanktioiden kohteeksi:

Kyllä sille vittuiltais niin paljon, että muistais siellä käyneensä. (M20)


Radikaalit ympäristöaktivistit käynnistävät myös runsaasti tilapäisiä boikottikampanjoita ja vaihtoehtomediassa julkaistaan tiettyjä yrityksiä vastaan boikottikehoituksia. Boikotointilistoille ovat olleet edellä mainittujen lisäksi ainakin Disney, Mitsubish, UPM-Kymmene ja Nike (Toimintakalenteri 8/97; MK 4, 8; Maan ystävien sähköpostilista 19.2.1998). Boikottikampanjoita on perusteltu sademetsien tuhoamisella ja työntekijöiden palkkojen polkemisella.

Muutosliikkeen toimijat toteuttavat ekologista elämäntapaansa pitkälle vietynä, ja kulutusvalintoihin liittyy vastakulttuurinen kannanotto, jos ymmärrämme vastakulttuurin Ederin tarkoittamalla tavalla. Ekologisessa elämäntavassa valtakulttuurin ymmärtämällä tavalla hyvänä ja kannatettavana asiana ei sinänsä ole mitään uutta. Jyrkempi ero valtakulttuurin arvojärjestykseen syntyy suhteessa lihansyöntiin, mikä ei ole jäänyt eräältä haastateltavaltani huomioimatta:

No yks juttu on tää lihansyöntiongelma, siitä on suurin osa ihmisistä eri mieltä mun kanssa, ne on sitä mieltä että lihan syönti on ihan okei, se tuntuu mahdottomalta ajatukselta hyväksyä. Sitten on toinen ongelma, ympäristöongelma laajasti ymmärrettynä, suurin osa ihmisistä on mun kanssa samaa mieltä, että täytyis elää ekologisesti kestävällä tavalla. (M21)

Elämäntapaan liittyy myös henkilökohtaisen vapauden pyrkimys. Yksinkertaisimmillaan se voi merkitä vapautumista arjen puudututtavista rutiineista ja hyppäämistä pois palkkatyön kahlitsevasta luonteesta. Nuorille toimijoilleen muutosliikkeen toimintaan osallistuminen saattaa merkitä lisäksi henkistä vapautumista perinteisistä arvoista. Kyseenalaistamalla vallitsevat arvot koulu- ja opiskeluelämässä ja etenkin kotona on muutosliikkeen nuoren toimijan mahdollista toteuttaa individualistista elämäntapaansa. Haastatteluaineistoni perusteella nuoret aktivistit kokivat täysin mahdottomana tavallisen elämän pakkojen maailmassa. Kapina oman elämän auktoriteetteja vastaan saattaa saada jyrkänkin konfliktin piirteitä:

Lähtö kotoa tuli eteen, kun suojelupoliisi otti viime keväänä yhteyttä Miran vanhempiin ja teki selväksi, millaisissa porukoissa tytär liikkuu. Välit sähköinsinööri-isään kiristyivät ja tytär muutti aktivistiystäviensä luo Helsinkiin. (Aktivisti Mira Heijan haastatteluun perustuva artikkeli Helsingin Sanomissa 14.12. 1997.)

Tämänkaltainen jyrkkä konflikti on kuitenkin poikkeuksellinen. Tavallisempaa on, että muutosliikkeen viitekehyksen tarjoama arvojärjestyksen kyseenalaistaminen johtaa lopulta vanhempien kanssa tasavertaiseen ja uudenlaiseen suhteeseen. Nykyisten aktivistien vanhemmat usein kokivat 60-luvun opiskelijaradikalismin tavalla tai toisella. Muutamat haastateltavieni vanhemmista olivat itsekin aikanaan poliittisesti radikaaleja. Erityisesti he suhtautuvat jälkipolvensa radikalismiin, laittoman toiminnan pelkoa lukuunottamatta, erityisen myönteisesti.

Ymmärrettävyys on kasvanut puolin ja toisin. Keskustelu laajenee ihan eri sfääreihin kuin mitä se on ennen ollut. Voin sanoo, että pystyn puhumaan paljon paremmin vanhempien kanssa, monipuolisista asioista, tää on pelkästään positiivista. (M26)


Elämäntavan vaikuttimet

Simo Aho näkee vaihtoehtoiseen elämäntapaan pyrkimyksen taustalla neljänlaisia vaikuttimia. Ensinnäkin vaihtoehtoisuus voi olla jonkinlainen tietoinen poliittis-yhteiskunnallinen strategia, jota ei toteuteta yhteiskunnan sisällä, mukaan menemällä, vaan päinvastoin, siitä irrottautumalla. Systeemin parantelu ei johda mihinkään, vaan se on kerta kaikkiaan purettava ja tilalle on luotava olennaisesti toisenlainen järjestelmä. Muutos aloitetaan itsenäisissä saarekkeissa, jossa sitä yritetään kehittää kyllin vahvaksi näyttämään sitten suuntaa koko yhteiskunnalle. Toiseksi elämäntapavalinta saattaa olla moraalinen kannanotto: jos ajattelen toisin, on johdonmukaista myös elää toisin. Vaikkei tämä kieltäytyminen pahan edistämisestä riitäkään maailman muuttamiseen, omatunto on kuitenkin puhdas. Kolmantena syynä Aho näkee turhautumisen murtumattoman systeemin edessä. Kun maailmanparantaminen tuntuu toivottomalta, käännetään pyrkimys oman elämän parantamiseen. Lopuksi Aho mainitsee pakon saneleman valinnan: kun systeemin rattaisiin mukaan pääseminen tai niiden puristuksessa eläminen koetaan ylivoimaiseksi, aletaan etsiä vaihtoehtoja. (Aho 1985, 222-223; ks. myös Saaristo 1994, 31.)

Näkemykseni mukaan ympäristöaktivistien elämäntapaan liittyvissä valinnoissa on kysymys nimenomaan poliittis-yhteiskunnallisesta strategiasta ja moraalisesta kannanotosta. Tosin moraalinen kannanotto Ahon luokituksella tarkoittaa pelkästään yksilön sisäistä kannanottoa omaan elämäänsä. Kuitenkin myös poliittis-yhteiskunnalliseen strategiaan liittyy melko vahvakin moraalinen kannanotto: vaikka esimerkiksi vegaani elämäntapa aloitetaan itsenäisissä saarekkeissa ja tarkoitus on omalla esimerkillä näyttää suuntaa koko yhteiskunnalle, sisältyy siihen moraalinen viesti omalle ystäväpiirille, perheelle, kaikille ihmisille ja lopulta myös koko dominoivalle kulttuurille, joten moraalinen viesti suuntautuu sekä ulospäin että itseen.

Se, että elää niin kuin puhuu, on tietenkin uskottavuuden osoitus. Se on osoitus siitä, että olemme tosissamme. Elämäntavallamme me tavallaan allekirjoitamme asiamme tosissaan. (Vapauden Huuto 4, 1)

Kyllä siitä tuli hyvä fiilis kun tietää, että ei oo millään lailla osallisena eläinten hyväksikäytössä, omasta puolestani en tuota kärsimystä eläimille missään mielessä. (M20)


Turhautumisen Aho näkee tapahtuvan siinä järjestyksessä, että ensin on yritetty näkyvillä poliittisilla vaikuttamiskeinoilla parantaa maailmaa ja kun tämä ei ole onnistunut, vaihdetaan pyrkimys elämäntavan muuttamiseen. Haastatteluaineistoni perusteella vaihtoehtoiseen elämäntapaan liittyvät valinnat kuitenkin aloitetaan yleensä ennen tulemista muutosliikkeen toimintaan. Aktivistien nuoren iän huomioon ottaen on ehkä vaikeaa liittää turhautumista elämäntapaan liittyviin kysymyksiin.

Pakon sanelemaksi ratkaisuksi muutosliikkeen toimijoiden elämäntapavalintoja tuskin voi yhdistää, mutta yhden vaikuttimen Aho jättää mainitsematta: erottautumisen tarpeen. Elämäntapa ei koskaan ole täysin piilevää, ei ainakaan urbaanissa ympäristössä ja elämäntapaan liittyvillä valinnoilla on mahdollista erottautua positiivisessa mielessä vertaisryhmästä.

Kasvissyönti on hurjasti lisääntynyt, muissakin piireissä kuin punkkipiireissä, se on melkein muoti, sitä vois kutsuu muodiksi, osa porukasta on leikkimielisesti sanonu, että pitää syödä kohta lihaa taas, jos meinaa tämmöstä muotisysteemia vastustaa. (M20)



Pienyhteisöjen kokeilut

Meluccin mukaan tämän päivän yhteiskunnallisille liikkeille on tyypillistä myös elämäntapaan liittyvien kokeiluiden tuottaminen pinnanalaisten verkostoiden muodostamissa laboratorioissa. Eräs tällainen 90-luvun aktivistien kokeilu on asuminen pienyhteisössä. Autoritaarisuuden vastustaminen konkretisoituu harmonisen ja yksimielisen pienyhteisön ihanteessa, joka ilmenee muutosliikkeen toiminnassa monin tavoin. Eräs ilmenemismuoto on jo liikkeen organisaatioon liittyvät järjestelyt, jolloin esimerkiksi kokoustilanteessa käyttäydytään pienyhteisön hierarkiattoman mallin mukaisesti. Lisäksi muutosliikkeen vaihtoehtomediassa julkaistaan ihannoivaan sävyyn kirjoitettuja matkakertomuksia ja artikkeleita eripuolilla maailmaa olevista pienyhteisöistä ja niitä uhkaavista vaaroista, joita aiheuttavat erityisesti sotilasdiktatuurit ja ylikansalliset yhtiöt (Esim. MK 6, 8; Vapauden huuto 4; VP 1/98, 9). Myös Suomen maaseudun (muinaisia) kyläyhteisöjä pidetään vapauden, todellisen demokratian ja ihmisen ja luonnon tasapainoisen tilan utopiana, josta urbaani elämänmuoto voisi ottaa oppia (Ks. Pirrskatti 1/95, 10-13). Haastatteluaineistossani pienyhteisöt näyttäytyivät samankaltaisina: paikkoina, joihin kaivataan ja joiden antamaan esimerkkiin pyritään. Tällaisia utooppisia pienyhteisöjä on tai on ollut haastatteluaineistoni mukaan Aasiassa, Lapissa, Grönlannissa, Afrikassa, Aasiassa ja intiaanikulttuureissa. "Primitiivisissä" pienyhteisöissä tapahtuva luonnon ja eläinten hyväksikäyttö koetaan luonnolliseksi. Esimerkiksi metsästämistä saatetaan vastustaa jyrkästikin Suomessa, mutta alkuperäiskansojen elinoloihin suhtaudutaan ihannoivasti.

Kun aktivistit nykyisyydessä toteuttavat pienyhteisöllisyyden ihannettaan, se tapahtuu kokeilunomaisesti kommuuniasumisessa. Erilaisia aktivistikommuuneja on lukuisia eri puolilla Suomea, ja monet haastateltavistani olivat vierailleet tai suunnittelivat vierailua ulkomaisissa kibbutsien kaltaisissa kommuuneissa. Myös kaavailuja uusista kansainvälisistä kommuuneista, esimerkiksi Viroon, on vireillä. Kokemuksia kibbutseista pidettiin hierarkittoman, vapauden ja todellisen demokratian paikan löytämisenä. Kommuuniasumisella Suomessa on myös käytännöllisiä puolia, kuten kustannusten väheneminen ja henkilökohtaiset suhteet, mutta taustalla tulkintani mukaan on pyrkimys kokeilla, mitä eläminen unelmien mukaisessa pienyhteisössä on.


Organisatorinen rakenne

Antiautoritaarisuus on kenties keskeisin muutosliikkeen identiteettiä muodostava tekijä. Hierarkkisen ja autoritaarisen organisaatiorakenteen korvaaminen rousseaulaisen demokratiaihanteen mukaisilla pienillä toimintaryhmillä on muutosliikkeen keskeisimpiä viestejä. Koko muutosliikkeen monisubjektiivisuus on jo viesti sinänsä. Kun esimerkiksi toimintakalenteri houkuttelee tulemaan mukaan toimintaamme, esitellään lehden sivuilla kymmeniä järjestöjä ja toimintaryhmiä. Pienissä ryhmissä ja järjestöissä on periaatteessa tasa-arvoisemmat mahdollisuudet vaikuttamiseen kuin suurissa organisaatioissa, jotka edellyttävät jo käytännön syistä tiukempaa organisaatiota ja työnjakoa. Muutosliikkeen organisaatio ja sen piirin kuuluvien järjestöjen organisaatiot eivät ole ainoastaan rationaalisia välineitä päämäärien saavuttamiseksi vaan myös päämääriä sinänsä, koska niihin liittyy symbolinen haaste yhteiskunnan vallitseville toimintamalleille.

Martti Siisiäisen mukaan yhdistysmuotoisella kollektiivisella toiminnalla on ollut hallitseva suomalaisessa protestoinnissa vuoden 1905 suurlakosta aina 1980-luvulle (Siisiäinen 1990, 11). Se sukupolvi, joka aikuistui 1960- ja 70-luvun vaihteessa, näyttää tutkimustulosten mukaan olleen viimeinen järjestösukupolvi käsitteen perinteisessä suomalaisessa merkityksessä (Siisiäinen 1992, 67). Muutosliikkeen organisaatiorakenteeseen on kuitenkin periytynyt ominaisuuksia yhdistysmuotoisesta perinteestä, mutta toisaalta rekisteröitymistä vältetään kasvavan autoritaarisuuden riskin vuoksi. Haastatteluaineistoni perusteella tavoitteena joidenkin järjestöjen osalta on päästä "kaiken ulkopuolelle", tehdä asiat toisin kuin oletetaan. Järjestöillä ja yhdistyksillä on lisäksi erilaisia funktioita eivätkä kaikki ole saman vahvuisia. Julkisuuskuvaansa tarkoin varjeleva Maan ystävät haluaa erottautua salassa tehtävästä laittomasta toiminnasta ja on kenties institutionaalistumassa. Toiset järjestöt ovat vakiintuneita, mutta rikkovat totuttua järjestökäyttäytymistä (Suomen anarkistiliitto ja Oikeutta eläimille), toiset järjestöt elävät vain hetken (SPAY(13)). Joihinkin järjestöihin ei varsinaisesti voi liittyä, vaan ainoastaan laittomat iskut raportoidaan niiden nimissä (ELF, EVR) ja jotkut ovat olemassa vain paperilla (AST). Lisäksi jotkut ovat olemassa vakiintuneen järjestön julkisuuskuvan varjelemisen vuoksi (EVR TR). Järjestöistä on tullut eräänlainen valintamyymälän hylly, josta voi valita kuhunkin käyttötarkoitukseen sopivan järjestön ja mikäli sopivaa järjestöä ei hyllystä löydy, voidaan vakiintunen järjestön julkisuuskuvan varjelemiksi esimerkiksi lehdistötiedote allekirjoittaa keksityn järjestön nimissä(14). Tiedotusvälineiden ei toistaiseksi ole ollut helppoa pysyä järjestöviidakon mukana, mutta kiusallista se on toimijoillekin:

K: Mikä tää EVR TR (Eläinten vapautusrintaman tukiryhmä) oikeen on?

V: Ei semmosta EVR TR ryhmää oikeastaan ole olemassa. Nyt kun oli tää Orimattilan homma ja sen piirisssä piti tehdä kaikenlaista mediatyötä ja muuta työtä, me laitettiin vaan allekirjoitukseksi EVR TR, semmosta ryhmää ei olekaan, ja nyt on ollu puhetta, että tulevaisuudessa ei tommosta nimee tultais käyttämään. Aktiiviset tyypit Tampereella ja Helsingissä kannustaa EVR-toimintaa, sitten on kuitenkin OE:ssa paljon semmosia, jotka ei kannata EVR toimintaa, on ristiriita, voiks OE:n nimissä tehdä EVR TR toimintaa. Nyt siitä yritetään saada aikaan keskusteluu, että voitaisko sitä tehdä OE.n nimissä, se helpottais niiden aktivistien hommaa, se on vähän kakspiippunen juttu, se on inhottavaa, että millä nimellä tällä kertaa pitää tehdä tää juttu. (M21)

Maan ystävät on järjestö, joka on organisoitunut suomalaisen yhdistysperiaatteen mukaisesti ja jossa on puheenjohtaja ja hallitus, eivätkä nämä virat ole nimellisiä. Lisäksi järjestön työnjako on kehittynyttä ja muuttumassa alati kehittyneemmäksi. Kuitenkin itse toiminta on jaettu jokseenkin itsenäisiin pieniin toimintaryhmiin, mikä mahdollistaa demokratiaihanteen toteutumisen. Toisaalta muutosliikkeen toiminnassa pyritään irti myös virallisista johtajuuteen viittaavista termeistä. Esimerkiksi liikkeen itsensä tuottamissa julkaisuissa ei yleensä ole virallisesti päätoimittajaa vaan toimituskollektiivi (Villi Pohjola) tai "nimellinen päätoimittaja" (Sudenhetki) ja kokouksissa puheenjohtajasta toisinaan käytetään nimitystä "kokouksen helpottaja" (Keski- ja Itä-Suomen anarkistitapaaminen Jyväskylässä 14.-15.3.1998) Sukupuolten välistä tasa-arvoa pyritään itserefleksiivisesti toteuttamaan kokous- ja keskustelutilanteissa. Esimerkiksi nimimerkki "Ultsi" kritisoi Kaurapuuro- lehdessä kokoustilanteissa tapahtuvaa naisten poissulkemista kommunikaatiosta (Kaurapuuro 1995, 9).

Toimintakulttuuri järjestöjen ja toimintaryhmien sisällä pyritään järjestämään vasemmistoradikaalin ryhmäihanteen mukaiseksi. Ideaalisessa tilanteessa ryhmässä vallitsee tinkimätön solidaarisuus, jossa ei näy minkäänlaista hierarkkisuutta tai työnjakoa. Tämä tapahtuu lisäksi ideaalimallissa siten, että ryhmän jäsenet säilyttävät yksilöllisyytensä suorastaan anarkistisen itseriittoisesti. Tämänkaltainen ideaalimalli on tyypillinen esimerkiksi rock-yhtyeille (Ks. Mäkelä 1964, 191).

Muutosliike toteuttaa antikapitalismia omien tuotteidensa myynnissä ja vaihtoehtomediansa tuottamisessa omakustanneperiaatteella. Mainokset ja ilmoitukset eivät yleensä maksa lehdissä mitään. Voitontavoittelu ei ole myytävänä olevien tuotteiden hinnasta päätellen muutosliikkeen kaupallisen toiminnan tavoite: Tarrat ja napit maksavat esimerkiksi Tasajako-postimyynnissä muutamia kymmeniä pennejä ja lehdet markasta ylöspäin. Lehtien ja tuotteiden halvat hinnat eivät johdu tulkintani mukaan pelkästään pragmaattisista syistä, kuten oletetun ostajan vähävaraisuudesta, vaan myös tässä tapauksessa toimijat viestittävät, ettei markkinamekanismin mukainen voitontavoittelu ole ainoa vaihtoehto. Kukaan ei myöskään saa palkkaa työstään, mikäli jätämme Maan ystävien osa-aikaisen juoksevista asioista huolehtivan henkilön huomioimatta.



3 ME JA MUUT


Vastustajat

Muutosliikkeen toiminnassa emotionaalisilla seikoilla suhteessa vastustajiin vaikuttaa olevan suuri merkitys. Tämä ilmenee selvimmin eläinten oikeuksiin liittyvissä kysymyksissä. Samaistuminen eläinyksilön oletettuihin kärsimyksiin vaikkapa koeläinlaboratoriossa on tunteellisella tasolla aivan toista kuin esimerkiksi epämääräinen ja monisyinen ilmastonmuutos, vaikka viimeksi mainittua pidettäisiinkin asiallisesti ottaen vakavimpana uhkana ja epäkohtana. Samaistuminen eläinyksilöihin nostaa vastustajan selvästi konkreettisemmalle tasolle kuin ilmastonmuutoskysymyksessä ja mahdollistaa voimakkaiden tunteiden syntymisen. Vastustaja pitää ensin identifioida ennen kuin sen kimppuun voi käydä. Eläinten hyväksikäytössä vastustajat ovat hyvin konkreettisia: turkistarhaajat, metsästäjät, teurastamot ja koko lihantuotantokoneisto.

Laajasti katsottuna muutosliikkeen vastustajat ovat vaikeasti identifioitavissa, koska perimmiltään muutosliikkeen vastus on koko luontoa instrumentaalisesti hyväksikäyttävä kulttuuri. Leena Vilkka katsoo, että koko luonnonsuojelun marginalisoitumiseen on merkittävä syy vihollisen katoaminen. Talouselämä ja hallitus, jotka ovat perinteiset ympäristönsuojelun vastustajat, alkavat vihertyä. Kansa ja luontosuojelijat voivat olla rauhassa: vihreä ministeri on osoituksena siitä, että ympäristöongelmat otetaan vakavasti hallitustasolla. Teollisuus ja poliitikot ovat oppineet nopeasti ympäristökielen, mikä on vakuuttanut suuren yleisön siitä, että ympäristöasiat ovat teollisuuden ja päättäjien hallinnassa. (Vilkka 1998, 60.)

Muutosliikkeen vastustajat ovatkin saaneet usein symbolisen hahmon. Koko muutosliikkeen konkreettisimmat vastustajat ovat ylikansallisia yhtiöitä. Ylikansallisissa yhtiöissä tiivistyvät jokseenkin kaikki liikkeen vastustamat teemat. Kuitenkin kaikkia ylikansallisia yhtiötä on työlästä aktiivisesti vastustaa ja McDonaldsista on muotoutunut muutosliikkeelle erilaiset teemat kokoava symbolinen vihollinen. McDonalds edustaa liikkeelle Shellin ohella koko sitä sietämätöntä vallitsevaa kulttuuria, jonka ihmisten suuri enemmistö hiljaa hyväksyy. Harmonisesti ja luonnon kanssa tasapainossa elävä pienyhteisö on muutosliikkeen utopia ja McDonalds sen vastakohta, antiutopia tai dystopia. McDonalds edustaa muutosliikkeelle ympäristöä saastuttavaa, luonnonvaroja haaskaavaa, sademetsiä tuhoavaa, rahanahnetta, työläisiä sortavaa, alkuperäiskansojen elinolot tuhoavaa, eläimiä kiduttavaa, itsekästä, epäluonnollista ja välinpitämätöntä vallitsevaa kulttuuria. McDonaldsia kuvaa ehkä muutosliikkeen merkityksille paremmin sana vihollinen kuin vastustaja vastakkainasetteluun liittyvien voimakkaiden emootioiden vuoksi. Tämä tekee ymmärrettäväksi yrityksen boikotin ehdottoman vaatimuksen. Shellistä tuli muutosliikkeen merkityksille toinen "suuri paha" kun Nigeriassa teloitettiin yhdeksän ogoniheimoon kuulunutta Shellin toimintaa kritisoinutta ympäristöaktivistia. Kun ylikansallisen yhtiön koetaan uhkaavan alkuperäisväestön elinoloja on silloin kysymys paljon muustakin kuin alkuperäisväestöä koskevasta ongelmasta. Symbolisella tasolla ylikansalliset yhtiöt uhkaavat tässä ajassa ja paikassa olevien aktivistien pienyhteisössä tapahtuvaa vapauden unelmaa. Lisäksi Shellin boikotoiminen merkitsee konkreettisestikin eri asiaa aktivisteille kuin heille, joiden hyväksi yhtiön boikotti on suunnattu, sillä Shell tarjoaa myös toimeentuloa ogoniheimolle.

Antiautoritaarisuuden periaatteen mukaan vastustajiin kuuluu myös poliisi ja erityisesti suojelupoliisi, jotka edustavat ja ylläpitävät näkyvästi vallitsevan kulttuurin autoritaariseksi koettua rakennetta. Tampereen ekoanarkistisilla päivillä tapahtuneet väkivaltaiset yhteenotot poliisin ja ekoanarkistien välillä uutisoitiin lopulta poliisin kannalta poikkeuksellisen kielteisesti. Puuttumatta siihen kuka "oikeasti" on syyllinen mellakoihin, voidaan kuitenkin todeta, että anarkistien ja poliisin suhde on samalla tavalla altis yhteenotoille kuin "skinheadien" ja pakolaisten. Poliisin koppalakit, pamput ja erityisesti kommandopipot ovat symboleita, jotka alituisesti viestittävät aktivisteille autoritaaristen valtarakenteiden olemassaolosta. Autoritaarisuutta muutosliikkeen vastasubjektina ja poliisia vastustajana valaisee voimakas reaktio, joka syntyi Mari Kallialan haastatteluun perustuvasta artikkelista Helsingin Sanomissa. Artikkelin mukaan radikaalia liikehdintää ohjailee parinkymmenen henkilön joukko, joista suurin osa on miehiä (HS 15.9.1997). Koska Kalliala suojelupoliisissa työskentelevänä tutkijana edustaa muutosliikkeen kollektiiviselle identiteetille vastustajaa, olisi väitteen osittainenkin oikeaksi myöntäminen ollut tuskallista. Lisäksi väite sisälsi viestin, ettei muutosliike toimi periaatteidensa mukaisesti tasa-arvoisesti ja että liikkeen ei-ohjailijat ovat kyvyttömiä yksilöllisiin valintoihin. Myöntämisen sijasta liikkeen toimijat jyrkästi kiistivät, että heillä olisi minkäänlaisia johtajia ja pyrkivät kaikin keinoin antamaan julkisuuteen kuvan johtajattomasta liikkeestä(15). Itsekritiikki tässä vaiheessa olisi ollut pelaamista vastustajan hyväksi ja julkisuudessa osoitettujen väitteiden oikeiksi myöntämistä. Kenties tämä vaihe vaikutti myös haastatteluaineistooni ja tekee selitettäväksi joidenkin haastateltavien huolellisesti muotoillut vastaukset, sillä tutkielmakin on osa julkisuuskuvaa. Myöhemmin pienyhteisön ihanteen mukaista kyvykkyyteen perustuvaa johtajuutta, jonka esikuvana voi olla intiaaniyhteisöt, on puolusteltu(16).

Armeija vastustajana liittyy osana antiautoritaarisuuden periaatteeseen. Armeija ylläpitää harvainvaltaiseksi koetun edustuksellisen demokratian järjestelmää, tukee patrioottista kansallisvaltioita, toimii ekologisesti epäkestävällä tavalla ja on ristiriidassa ihmisten välisen tasa-arvo pyrkimysten kanssa (Esim. MK 1, 16). Laajemmin autoritaarisuuden vastustaminen ilmenee suhtautumisessa valtioon. Kukaan haastateltavistani ei sanonut äänestävänsä, ja kaikki kielsivät mahdollisuuden, että heitä joskus nähtäisiin mukana poliittisessa elämässä. Moraalinen paheksunta kohdistetaan erityisesti heitä kohtaan, jotka ovat joskus olleet radikaaleja, mutta livenneet joukosta ammattimaisiksi lobbareiksi, virkaherroiksi ja oman edun tavoittelijoiksi ja "realistisesti" keskittyneet yhteen asiaan kerrallaan yrittämättä todellista, yhteiskunnan perustuksiin kohdistuvaa muutosta(17) (MK 1, 10-11). Paheksuminen kohdistuu myös mahdollisuuteen, että omat ihanteet ja periaatteet joskus petettäisiin ja ajauduttaisiin mukaan siihen järjestelmään, jota tänään kritisoidaan:

Minä en halua seurata lipposten, haavistojen yms. viitoittamaa tietä, jossa oma valta-asema ja paksu lompakko saadaan vilpitontä ja pyyteetöntä työtä tekevien ruohonjuuritason aktivistien avulla. En minä halua osaksi valtakoneistoa, vaan haluan nähdä tämän valtakoneiston hajoavan. (Joni Puronen, avoin kirje, 7.1.1998.)

Valtakoneiston hajottaminen ei tarkoita muutosliikkeen diskurssissa välttämättä tarkoita valtion hajottamista, vaikka patrioottiseen kansallisvaltioon suhtaudutaan kielteisesti. Valtakoneistoilla tarkoitetaan kapitalististen markkinavoimien hallitsemaa ylikansallista ja byrokraattista, etäällä ihmisistä olevaa valtaa. Tämä ilmenee aineistossani muun muassa Euroopan unionin, EMU:n ja MAI-sopimuksen(18) vastustamisena. Näiden katsotaan edistävän markkinamekanismin lakien mukaisesti tapahtuvaa eläinten välineellistämistä, ympäristökysymysten jäämistä toissijaisiksi ja vallan siirtymistä suuryhtiöiden kasvottomille elimille. Vastakohtana edellisille tavoitellaan paikallistaloutta. (Maan ystävien teemanumero 1997; Sähköpostikeskustelut.) Toisaalta valtio voi olla väline hyvien asioiden toteuttamiselle. Haastatteluaineistostani nousi yllättäenkin positiivinen suhde skandinaaviseen sosiaalivaltioon, joka koettiin kapitalismin vastavoimaksi, eikä sosiaalivaltion piileviä vallankäyttömuotoja koettu ongelmallisiksi.

Muutosliikkeen suhde perinteisiin luonnon- ja eläinsuojelujärjestöihin on myöskin ambivalentti. Yhtäältä perinteisten järjestöjen toimintaa pidetään parempana kuin ei mitään toimintaa. Toisaalta maltillistuneet järjestöt koetaan vallitsevaa kulttuuria tukeviksi järjestöiksi, joiden toiminta koituu vastustajien hyödyksi.

Animalia on nykyään eläimiä hyväksikäyttäville yrityksille tärkeä väliaine, mediaani, joka toimii puskurina uhkaaville muutosvaatimuksille. Animalia tarjoaa eläinten hyväksikäytön kyseenalaistavalle energialle vaarattoman purkautumistien. Pitkällä ei ole aika, jolloin Animalia tarjoaa yrityksille jo kilpailukykyä parantavia ehdotuksia, tapoja joilla eläimiä hyväksikäyttämällä voitaisiin tehdä yhä enemmän rahaa. (Sudenhetki 1/1997, 9)

Valtamedia edustaa samaa harvainvaltaista autoritaarisuutta eri muodossa kuin ylikansalliset yhtiötkin, mikä on ollut eräänä syynä oman vaihtoehtoisen median luomiselle. Median käyttämää valtaa vastustetaan, mutta toisaalta sitä pyritään käyttämään hyväksi tavoitteiden edistämiseksi. Tämä ilmenee julkisuutta tavoittelevina aktioina, joiden kaltaisia tapahtumia ovat kriittinen massa ja katujuhlat. Jokseenkin kaikesta näkyvästä toiminnasta laaditaan lehdistötiedotteet ja Uutislehti 100:n mukaan aktivistit ovatkin kunnostautuneet taitavina tiedotteiden laatijoina (Uutislehti 100, 19.1.1998). Julkisuus on ollut pääsääntöisesti kuitenkin negatiivista ja liikkeen toimijoiden mukaan "totuudesta" vääristynyttä. Erityisen vääristeleviksi nimeltä mainittiin haastatteluissani Ilta-Sanomat, Se, Alibi ja Hymy. Toisaalta parhaana pidettiin edellä mainittua Uutislehti 100:aa. Toisaalta huonoakin julkisuutta pidetään parempana kuin ei mitään julkisuutta, ja negatiivinen julkisuus pyritään moraalisilla argumenteilla kääntämään edulliseksi (Oikeutta eläimille -jäsenkirje 1/98, 2).

Rasismin vastustaminen osana laajempaa sortoa konkretisoituu "natsiskinien" vastustamisessa(19), joista myös olisi oikeampaa käyttää vihollisen nimitystä. Tässäkin tapauksessa vastakkainasettelu tapahtuu symbolisesti: rasismia voi vastustaa vain jos rasisti on identifioitavissa ja skinhead-natsissa se konkretisoituu näkyvimmin.

Moraalinen ylemmyys

Muutosliikkeen solidaarista käsitystä meistä erotuksena muista kuvaa havaintojeni perusteella parhaiten moraalisen ylemmyyden teema. Muilla en tarkoita ainoastaan vastustajia vaan vastustajan toimintaan neutraalisti suhtautuvia ihmisiä yleensä. Vastustajaa vastaan kamppaillaan tai taistellaan, kun taas suuret massat pyritään koulutuksella ja valistuksella nostamaan samalle ymmärryksen tasolle, jolle liikkeen toimijat ovat kiivenneet. Ihmiset tai massat näyttäytyvät muutosliikkeelle moraaliselta ymmärrykseltään kehittymättöminä, tavallaan lapsen asteelle jääneinä. Aktivisti Salla Tuomivaara kuvailee eettistä kehää seuraavasti:

On ihmisiä, jotka eivät kykene suhtautumaan empaattisesti muihin kuin lähimpiin ystäviinsä ja tuttaviinsa, ja on sellaisia, joilla tämä välittäminen ulottuu korkeintaan samaa kansallisuutta tai rotua oleviin ihmisiin. Eräillä tämä eettinen kehä(20) ulottuu kuitenkin ihmisiin ympäri maailmaa, joillakuilla jopa eläinten ja luonnon hyvinvointiin asti. (Tuomivaara 1996, 45.)

Myös haastatteluaineistostani nousi esiin halveksunnanomainen suhtautuminen "isoihin lapsiin", mitään ajattelemattomiin, toivottomiin massoihin:

K: Minkälainen on tavallinen suomalainen, sellanen perustyyppi?

V: Tää näkemys voi olla valitettavasti vähän elitistinen, mä ikävä kyllä olen sitä mieltä se tyyppi on aikamoinen jääräpää, siis koskien jotain ekologisia ongelmia tai eläinoikeusjuttuja, koska ne ei niin suoraan vaikuta omaan elämään, tai se miettii miten sais ens kuussa enemmän palkkaa, eikä niitä asioita, jotka on tosi kaukana. Keskimäärin ihmiset ei ees välitä kuunnella perusteluita, vaan ne uskoo tavallaan siihen kuvaan minkä valtamedia antaa. (M21)

Paradoksaalista moraalisessa ylemmyydessä suhteessa massoihin on se, että sama käsitys toteutuu myös toisinpäin. Melko tyypillinen julkisuuskuva on, että aktivistit jo nuoren ikänsä vuoksi ovat kypsymättömiä ja kasvettuaan automaattisesti kohoavat muun yhteiskunnan tasolle. Lisäksi eläinaktivismia on selitetty disney-sukupolven ilmiönä eli eläinten inhimillistämisen lisäämisenä saduissa, videoissa ja leluissa.

Olennaista muutosliikkeen kollektiivisen identiteetin ymmärtämiselle ei kuitenkaan ole se, ovatko aktivistit eettisellä kehällä ns. tavallisiin ihmisiin verrattuna laajemman ymmärryksen tasolla vai toisinpäin. Identiteetin ymmärtämisen kannalta on keskeistä, miten he kokevat itsensä suhteessa muihin ihmisiin. Tätä kokemusta kuvaa parhaiten moraalisen ylemmyyden käsite.





4 JOHTAJAT JA INTELLEKTUELLIT


Koska muutosliike korostaa antiautoritaarisuuttaan ilman johtajia, niin se herättänee oikeutetusti kysymyksiä. Johtajuus on jo määritelmänomaisesti vallankäyttöä ja valta kollektiivisessa toiminnassa tuskin voi jakautua tasan. Seuraavaksi tuon esiin näkökulmia muutosliikkeen johtajiin ja johtajuuteen.


Muutosliikkeen postmodernit johtajat

Riitta Jallinoja esittää Bauman tulkinnassaan, että epätasa-arvo on riippuvainen ennen kaikkea ihmisten henkilökohtaisista ominaisuuksista ja resursseista. Jos ihmisen asema oli feodaaliyhteiskunnassa peritty, ja modernissa yhteiskunnassa koulutuksen avulla saavutettu, niin postmodernissa maailmassa ihmisen asema on riippuvainen ihmisestä itsestään, ts. siitä, miten hän pysyy itse resurssiomaan itseään ja vakuuttamaan muut kyvyistään. (Jallinoja 1996, 48.)

Hannu Toivanen kuvailee johtajuutta scenellä(21) seuraavasti: johtajuus on käytännössä lähinnä ilmaisuvaltaa, ja se ilmenee esimerkiksi siten, että "johtaja" saa helposti väittely- tai keskustelutilanteissa tukea näkemyksilleen. Lisäksi Toivanen painottaa, että johtajuus toteutuu usein paikallisesti, ja sen luonne saattaa olla pikemminkin tilapäinen kuin jatkuva. (Toivanen 1997, 164.) Mari Kalliala sen sijaan katsoo liikkeen epävirallisuuden ja vapaamuotoisuuden korostamisen aiheuttavan vallan keskittymisen mahdollisuuden suureksi (Kalliala 1998, 16).

90-luvun ympäristöaktivistien johtaja on Jallinojan kuvaaman kaltainen. Johtajaa voi kuvata muutosliikkeessä henkilöksi, joka tietää paljon, tekee paljon ja vakuuttavuudellaan kykenee konstruoimaan muutosliikkeen sosiaalista todellisuutta huomattavasti enemmän kuin ns. tavallinen toimija. Muutosliikkeen maailma voidaan nähdä kollektiivisena identiteettinä, joka rakentuu kokonaiseksi symboliseksi järjestelmäksi ydinteemojen ja kulttuuristen koodien ympärille (Ks. Siisiäinen 1992, 65). Tämän maailman hahmottuminen tapahtuu suuressa määrin itsensä resurssiomaan kykenevien yksilöiden toimeliaisuuden ja vakuuttavuuden ansioista.

Aikamme kapinajohtaja ei estä ketään toimimasta, neuvottelee näennäisesti tasavertaisena, hänellä ei yleensä ole nimettyä asemaa, eikä hän välttämättä miellä itseään johtajaksi. Johtajan tulee uusintaa asemansa alituisesti aktiivisuudellaan. Näennäinen tasavertaisuus muutosliikkeessä muistuttaa nykyaikaisen perheen äiti-lapsi -suhdetta tai maksimaalisesti innovaatioita tuottavaa yrityksen organisaatiota. Erityisesti heillä, jotka hallitsevat liikkeen sisäistä mediaa, on erityisen paljon resursseja, joita postmodernilta johtajalta vaaditaan. Nämä johtajat, eliitit tai miten niitä kulloinkin kutsutaankin, ovat näkemykseni mukaan osoittautuneet varsin pysyviksi eivätkä tilapäisiksi. Ilman muodollista asemaa ei postmodernin johtajan vastuu myöskään ole sen suurempi kuin kenenkään muunkaan. Näin ollen valtaa käyttävän postmodernin johtajan on mahdollista määritellä laittomat suoran toiminnan iskut liikkeelle edullisiksi hyviksi teoiksi ja samalla siirtää vastuu iskujen seurauksista pois itseltään jokaisen nuorenkin toimijan harteille yksilölliseen päätökseen vedoten.

Johtaja käsitteenä kuitenkin edustaa muutosliikkeen merkityksille vapauden menetystä ja valtarakenteita, joiden purkamiseen aktivistit pyrkivät. Johtaja ikään kuin pakottaa "kansan" toimimaan toisin kuin mikä on kansan tahto, etu ja päämäärä. Kuitenkin edellä kuvatun postmodernin johtajan ominaisuuksiin sopivaa henkilöä rakastetaan ja häneen halutaan samaistua aivan kuten vallankumoukselliset ovat aina rakastaneet johtajiaan. Hän on yksi meistä, tasa-arvoinen minun kanssani, kansan yhteisellä suulla puhuva äänitorvi. Ainoa ero "minun" ja "hänen" välillään on, että hän kykenee esittämään viestin julkisesti, juuri niin kuin minäkin sen olisin esittänyt, jos olisin osannut.

K: Kuka on paras tyyppi puhumaan mediassa?

V: Joni Purmonen. Se on mies, joka puhuu kansan suulla, sanoo just niinkun asiat on. Sitä voisin vaikka äänestää, vaikka muuten en äänestäkään. (M20)

Palvonnan kohde itse ei johtajuuttaan myönnä, vaikka nostaakin itsensä marttyyrinomaiselle jalustalle:

EN O-LE JOH-TA-JA ! Niin monta kertaa kun se on jo sanottukin, sanottakoon se vielä kerran: en ole johtaja, enkä sellaiseksi haluaisikaan. Johtajuusmyyttiä ruokitaan erityisesti Ilta-Sanomien kaltaisissa roskalehdissä. Itse asiassa koko ajatus minusta johtajana syntyi median kautta. (Joni Purmonen "avoimessa kirjeessään" Maan ystävien sähköpostilistalla 7.1.1998.)

Vaikka muutosliikkeen sisäinen valta ei jakaudukaan tasan, se ei silti vähennä organisatorisen rakenteen symbolista viestiä. Olennaista on, että muutosliike pyrkii toteuttamaan jo nykyisyydessä tavoitteitaan ja viestittämään symbolisesti muutoksen mahdollisuudesta. Tämä pyrkimys ilmenee institutionaalistumisen välttämisenä, pyrkimyksenä välttämään eliittien syntymistä ja vallan kasautumista. Lisäksi on huomioitava, että johtaja on osittain sama ja osittain eri asia kuin liikkeen intellektuelli.


Intellektuellit

Riitta Jallinoja monen muun sosiologin tavoin erottelee intellektuelleista kolme ryhmää: intellektuelleja ovat tieteen, taiteen ja liikkeiden edustajat. Intellektuellit ovat riippumattomia ajattelijoita, jotka esittävät kirjoituksissaan kriittisiä tulkintoja sosiaalisesta todellisuudesta. Ammatti, esimerkiksi kirjailija, ei yksin riitä intellektuellin kriteeriksi. Lisäksi tarvitaan myös kriittinen suhtautuminen "vallitseviin" oloihin. Intellektuelliksi tuleminen edellyttää tietynlaisen asennoitumisen ohella julkisuudessa esiintymistä: Pöytälaatikkoon jätetty oman ajan analyysi ei voi päästä ajankuvan rakennusainekseksi. Lisäksi intellektuellin velvollisuus on murtaa normeja, järkyttää sääntöjen rajoja ja sallia kokonaisen uuden todellisuuden maailman ilmestyminen merien syvyyksistä. (Jallinoja 1991, 29-30.)

Useimmat yhteiskunnallisia liikkeitä tutkineet sosiologit ovat jakaneet aktivistit kahteen ryhmään: johtajiin ja johdettuihin. Luomalla tällaisen helpon jaottelun sosiologeilta jää huomioimatta suuri osa aktivistien intellektuaalista toiminnasta. Liikkeet ovat tiedon tuottajia, ja jossain määrin kaikki liikkeen toimijat ovat liikkeen intellektuelleja, koska heidän aktiivisuutensa avulla muodostuu liikkeen kollektiivinen identiteetti, se mitä liike itse asiassa on. Kaikki aktivistit eivät kuitenkaan osallistu tasapuolisesti liikkeen kognitiivisen toiminnan muodostamiseen. Toiset toimijat ovat näkyvämpiä organisoijina, johtajina ja puhemiehinä. Näin ollen vaikka kaikki aktivistit ovat intellektuelleja, kaikilla ei ole samanlaista intellektuellin funktiota yhteiskunnallisen liikkeen toiminnassa. (Eyerman & Jamison 1991, 94.)

Eyerman ja Jamison erittelevät intellektuellit kahteen ryhmään: liikkeen intellektuelleihin, jotka suorittavat liikkeen kognitiivisen identiteetin muodostamisen tehtäväänsä liikkeen sisällä, ja vakiintuneisiin intellektuelleihin, jotka muotoutuvat yliopistojen kaltaisissa perinteisissä instituutioissa. (Eyerman ja Jamison 1991, 102.) Myös muutosliikkeen intellektuellit voidaan määritellä Jallinojan lähtökohdista Eyermanin ja Jamisonin käyttämällä tavalla.


Vakiintuneet intellektuellit

Vakiintuneiden intellektuellien merkitys ympäristöliikkeiden muodostumiselle on ollut merkittävää jo 1960-luvun loppupuolen ympäristövallankumouksen aikana. Uusi ympäristöliike syntyi pitkälti vakiintuneiden intellektuellien aktiivisuuden ansioista, joista tunnetuin oli Rachel Carson. Hänestä tuli uuden ympäristöliikkeen keskeinen käynnistäjä kirjansa Hiljainen kevät myötä (Eyerman & Jamison 1991, 102-103). Muutosliikkeen vakiintuneita intellektuelleja ovat ainakin Peter Singer, Murray Bookchin ja Leena Vilkka, joiden merkitystä muutosliikkeen ideologian, artikulaation ja identiteetin muotoilijana käsittelen seuraavassa luvussa. Viimeksi mainittuun on tehtävä se varaus, että aikaisemmin Vilkka on edustanut jossain määrin muutosliikkeen vastustajaa eikä intellektuellia. Hän vastusti laitonta toimintaa ja oli Animalian puheenjohtaja, johon aktivistit suhtautuvat yhtä varauksellisesti kuin muihinkin institutionaalistuneihin organisaatioihin.

K: Onko Leena Vilkan teokset tehny suhun vastaavaa vaikutusta?

V: Ei. Mutta Leena Vilkka oli se henkilö, joka sai mut lukemaan sen Singerin teoksen, että siinä mielessä se oli tärkeä. Sen omat kirjoitukset ei oo muhun niin hirveästi vaikuttanu.

K: Onks se yleensäkin niin, että Vilkka ei oo niin tunnettu kuin Singer?

V: On se nimenä tunnettu, mutta sen ajatuksia ei pidetä niin fiksuina kuin Singerin. (M21)


Vilkka kuitenkin on uusimmassa kirjassaan muuttanut suhtautumistaan laittomaan toimintaan, määrittelee ekoanarkismin itsensäkin filosofiaksi, suhtautuu erittäin positiivisesti turkistarhaiskuista kiinnijääneisiin aktivisteihin ja pyrkii yhdistämään ekologiset tavoitteet eläinten itseisarvoon (Vilkka 1998, 189-207). Vilkalla onkin suunnanmuutoksensa jälkeen kaikki edellytykset "nousta" yhdeksi muutosliikkeen merkittävimmistä vakiintuneista intellektuelleista, mistä eräänä merkkinä on hänen ensimmäinen artikkelinsa Muutoksen keväässä. Artikkelissa Vilkka perustelee muun muassa laittoman toiminnan moraalista oikeutusta (Ks. MK 8, 13).

Vakiintuneet intellektuellit sekä 60-luvulla että tutkimuskohteeni muutosliikkeessä ovat tehneet merkittävää pohjatyötä uudenlaisten liikkeiden muodostumiselle. He ovat luoneet muutosliikkeelle mahdollisuusrakenteen puheillaan ja kirjoituksillaan, mutta he eivät ole luoneet liikettä.


Liikkeen intellektuellit

Liikkeen intellektuelleilla Eyerman ja Jamison tarkoittavat yksilöitä, jotka aktiivisuudellaan artikuloivat liikkeen tiedolliset intressit ja kognitiivisen identiteetin. He ovat liikkeen intellektuelleja, koska he luovat yksilöllisen roolinsa samaan aikaan kun he luovat liikkeen. Heidän yksilöllinen identiteettinsä ja uusi kollektiivinen identiteetti muotoutuvat samassa vuorovaikutteisessa prosessissa. (Eyerman & Jamison 1991, 95-96.)

Ympäristövallankumouksen ajalta Eyerman ja Jamison erottelevat kolmenlaisia liikkeen intellektuelleja: Ensinnäkin vasta-asiantuntijat, jotka haastavat hallintokoneiston ympäristöasiantuntijat. Nämä intellektuellit ovat usein biologian, lakitieteen tai lääketieteen opiskelijoita. Toiseksi ruohonjuuritason insinöörit, jotka suorittavat pienimuotoista opetusta esimerkiksi kierrätykseen liittyvissä kysymyksissä ja kolmanneksi lehdissä ja kiistakirjoituksissa liikkeen viestiä välittävät intellektuellit. (Eyerman & Jamison 1991, 104-106.)

Tutkimuskohteeni liikkeen intellektuellit on myös mahdollista jakaa Eyermanin ja Jamisonin tapaan, mutta merkittäviä erojakin on ympäristövallankumouksen jälkeen ilmennyt. Muutosliikkeen vasta-asiantuntijat ovat huomattavan usein filosofian eivätkä luonnontieteiden opiskelijoita ja haastavat hallinnon vakiintuneet asiantuntijat ympäristökysymyksissä ennen kaikkea moraalis-eettiseltä pohjalta. Ilmeisimmin tämä tulee esiin eläinten oikeuksiin liittyvissä kysymyksissä. Vasta-asiantuntijat haastavat vakiintuneet asiantuntijat kuitenkin myös monissa liikennepolitiikan, ilmastonmuutoksen ja geenimanipulaation kaltaisissa paikallisissa tai globaaleissa ympäristökysymyksissä. Esimerkiksi Muutoksen kevät nostaa jokaisessa numerossaan esiin yhden teeman, jota liikkeen vasta-asiantuntijat käsittelevät vallitsevaa paradigmaa kohtaan haasteellisesti (MK 1-8). Ruohonjuuritason "insinöörit" nykyisessä liikkeessä järjestävät esimerkiksi kasvissyöntiin liittyviä opintopiirejä. Liikkeen viestin välittämiseen osallistuu huomattava joukko ihmisiä, esimerkiksi suunnittelemalla iskulauseita, tekemällä lentolehtisiä ja kirjoittamalla artikkeleita. Täten jokseenkin kaikki liikkeen jäsenet ovat jossain määrin liikkeen intellektuelleja, ainakin jollakin tavoin jonkin aikaa. Viestin sisältö nuoressa hahmoaan etsivässä muutosliikkeessä on kuitenkin vakiintumaton. Muutosliikkeen keskeisten intellektuellien ehkä tärkein tehtävä on hyvin klassinen aatteellisen intellektuellin tehtävä: ideologian hahmottaminen liikkeelle.




5 IDEOLOGIA


Ideologian muotoutuminen mille tahansa liikkeelle merkitsee radikalismin huipentumista. Ilman ideologiaa liike voi protestoida ainoastaan vallitsevan totaliteetin kriisin seurauksia vastaan, ei puuttua kriisin syihin. (Rammstedt 1978, 154.) Vasta ideologian hahmottuminen haastaa yhteiskunnan olemassaolevat perustukset. Tämä on keskeinen ero ns. yhden asian liikkeiden, joita voi kutsua myös protestiryhmiksi ja yhteiskunnan perustuksia muuttamaan pyrkivien liikkeiden välillä. Ideologian hahmottuminen muuttaa liikkeen käsitystä itsestään ja mahdollistaa näkemään vastustajan laajempana kokonaisuutena. Ideologia on siis keskeinen elementti muutosliikkeen kollektiivisen identiteetin muodostumisessa. Tutkimuskohteeni liikkeen intellektuellien tehtävä ei ole luoda ideologiaa vaan koota olemassaolevat "hyvät asiat" yhteen, esittää ongelmien syy ja seuraus -yhteydet olemassaolevien ideologioiden valossa (Esim. VP 1/98, 10-11, 5/97, 1-2). Samoin liikkeen intellektuellit pyrkivät yhdistämään ideologisesti anarkistiset, antimilitaristiset, antirasistiset ja eläinten oikeuksien huomioimisen laajaan ekologiseen tavoitteeseen, josta uusi ympäristövallankumous koostuu (MK 1, 16; MK 8, 14; VP 2/97; 10-11; VP 5/97, 1). Näin toimien intellektuellit vahvistavat muutosliikkeen kollektiivista identiteettiä, lujittavat käsitystä "yhteisestä asiastamme", vaikka orientaatiot olisivat erilaisia. Käsittelen ideologiaa sen verran kuin se muutosliikkeen identiteetin hahmottamiseksi on olennaista ja sen ymmärrettäväksi tehdäkseni kuvaan myös sitä, mistä muutosliike sanoutuu irti. En siis pyri esittelemään sikermää kaikesta siitä, mitä ihmisen luontosuhteesta on kirjoitettu.


Radikaali ekologia

Micheal Zimmerman kutsuu sellaisia koulukuntia, jotka katsovat ekologisten ongelmien edellyttävän yhteiskunnan perusrakenteiden muuttamista radikaaliksi ekologiaksi, joka koostuu yhteiskuntaekologiasta, syväekologiasta ja ekofeminismistä. Ekofeministit selittävät, että ekologinen kriisi on seurausta patriarkaalisesta järjestelmästä johtuvasta dominoinnin logiikasta. Tämän dualistisen logiikan mukaan aina kun määrittelemme jonkin "ylemmäksi", on siitä seurauksena, että jokin on "alempi". Ekofeminismin mukaan miehinen kulttuuri on ylempi ja se alistaa sekä naisia että luontoa. Vain purkamalla patriarkaalisen järjestelmän voi ihminen vapautua dominoinnin logiikan synkistä seurauksista. (Zimmerman 1994, 1-3.) Ekofeminismillä on marginaalinen merkitys muutosliikkeen identiteettiä muotoilevana tekijänä.

Melko tavallista sen sijaan on, että radikaaliin ympäristöaktivismiin yhdistetään syväekologinen ideologia, jota liikkeen intellektuellit ovat käsitelleet esimerkiksi Muutoksen kevään palstoilla lähinnä kriittisesti. Lisäksi on huomioitava, että syväekologian käsitteellä on kaksoismerkitys: Ideologian isä, norjalainen filosofi Arne Naess, antaa syväekologialle "lempeän" merkityksen: se on Naessin mukaan samaistumista luontoon puuttumatta juurikaan yhteiskunnallisiin rakenteisiin. Syväekologia kiteytettynä pyrkii hiukan mystiseen ihmisen ja luonnon, sielun ja ruumiin sekä individualismin ja holismin välisten kahtiajakojen rikkomiseen. Syväekologinen kahdeksankohtainen ohjelmajulistus ei myöskään sisällä ekodiktatuurisia pyrkimyksiä. (Ks. Naess 1995, 27-34.) Toisaalta syväekologialla usein tarkoitetaan yksinkertaisesti kiihkomielistä, fundamentalistista, ihmistä vihaavaa ja rasistista ekologiaa. Kaikki haastateltavani käsittivät syväekologian jälkimmäisessä merkityksessä ja sanoutuivat siitä jyrkästi irti tai sitten eivät tunteneet käsitettä lainkaan.

Yhteiskuntaekologia etsii ongelmien syitä autoritaarisesta yhteiskuntarakenteesta, joka on erityisesti tyypillinen kapitalistiselle järjestelmälle, mutta myös valtion dominoimalle sosialismille. Yhteiskuntaekologit peräänkuuluttavat pienimuotoista, tasa-arvoista ja anarkistista yhteiskuntaa, joka tunnustaa ihmisen hyvinvoinnin riippuvuuden luonnosta. (Zimmerman 1994, 1-3.) Yhteiskuntaekologia ja siihen läheisesti kytkeytyvä ekoanarkismi on se radikaalin ekologian ideologia, joka kuvaa muutosliikkeen tavoitteita ja jota tutkimuskohteeni liikkeen intellektuellit juurruttavat muutosliikkeen aatteelliseksi voimaksi.

Ekoanarkismi

Auktoriteettien vastustajana anarkisti hyökkää kaikkia alistussuhteista vastan, olivatpa ne sitten miesten ja naisten, rotujen, nuorten ja vanhojen, ihmisen ja luonnon, työläisten ja työnantajien, hallitsijoiden ja hallittujen tai ihmisten ja eläinten välillä (VP 1/98, 4).

Leena Vilkka ymmärtää ekologisen anarkismin aidosti uutena yhteiskuntamallina. Anarkismin ydinsana on vapaus. Vapaus ei merkitse tavaroiden ja tuotannon vapautta, vaan ihmisten vapautta erilaisista alistavista yhteiskuntarakenteista ja kaupallisuuden tunkeutumisesta kaikille yhteiskuntaelämän ja yksityiselämän saroille Anarkismi asettaa uskonsa ihmiseen: vapaus on vastuullisuutta. Vapaiden, vastuullisten kansalaisten yhteisö ei tarvitse parlamentteja ja hallitsijoita määräämään, miten kansalaisten tulisi elää. Anarkismin filosofia eroaa olennaisesti kahdesta perinteisestä yhteiskuntajärjestelmästä, kommunistisesta ja kapitalistisesta, joista kumpikaan ei kyseenalaista valtion olemassaoloa. Anarkismi on vallan kumoutumista, yhteisten asioiden hoitamista ilman vallankäyttöä ja alistamista. Sen vastakohtana on globalismi, jossa myös itsenäisten valtioiden olemassaolo menettää merkitystään, mutta siinä poliittinen ja taloudellinen valta siirtyy valtiolta monikansallisille yrityksille ja talousyhteisöille. Ekoanarkismi korostaa syväekologian tavoin ihmisen ja ympäristön ykseyttä. Kun anarkismi on yksilön vapautta valtiovallan holhouksesta, ekoanarkismi on ihmisen ja luonnon vapautta alistavilta käytännöiltä ja yhteiskuntapoliittisilta ratkaisuilta. (Vilkka 1998, 196.)

Murray Bookchin, amerikkalainen ekoanarkisti tai yhteiskuntaekologi, olisi jäänyt kenties suomalaisille ympäristöaktivisteille tuntemattomaksi ilman uutta muutosliikettä. Pertti Jaatisen mukaan Bookchin suhtautuu epäilevästi poliittisiin joukkoliikkeisiin, mukaanlukien työväenliike tai yhtenäisyyteen pyrkivä ympäristöliike. Koska sosialismi voi onnistuessaan poistaa vain osan yhteiskunnallista herruussuhteista, ei sillä ole paljoa annettavaa radikaalille yhteiskuntaekologiallekaan. Laajat megarakenteet, kuten kapitalismi ja sitä turvaavat kansallisvaltiot, on Bookchinin teksteissä usein kuvattu yhteiskunnan syöpäkasvaimiksi. Sen sijaan anarkistisen yhteiskuntaekologian tavoitteena on oltava luonnon herruuttamisen poistaminen lopettamalla ihmisten keskinäinen alistaminen. Bookchin peräänkuuluttaa luonnollisia yhteisöjä, koska keinotekoiset rakenteet edustuksellisine elimineen eivät tee aitoa politiikkaa. Bookchinin mielestä uudenlaisen, mahdollisimman laajasti miellettävän, vastakulttuurin keskeinen elementti on tehtaan sijasta yhteisö, joka on eettiseen yksimielisyyteen perustuva tulevaisuuden poliittinen areena. (Jaatinen 1986, 80-101.)

Bookchinin suhtautuminen modernin projektiin on ambivalentti, sillä koko länsimaisen humanismin perinnettä ei voida pitää vääristymänä. Hän ei glorifioi menneisyyden orgaanisten yhteiskuntien viattomuutta eikä toisaalta näe herruuden historiaa yksinomaan kielteisenä. Sivilisaatiota kielteisimmillään edustaa kapitalismi, joka on rapauttanut luonnollisen ja orgaanisen elämäntavan. Toisaalta Bookchin on valmis pitämään paratiisista karkoittamista tärkeänä edellytyksenä sen uudelleen tulemiselle korkeammalla tasolla. (Bookchin 1982, 141-147.)

Ekoanarkismi tai yhteiskuntaekologia on artikuloitunut muutosliikkeen diskurssiin eräänlaiseksi pohjaksi tai taustatekijäksi, vaikka toimija ei itse määrittelisikään itseään anarkistiksi. Eläinten oikeudet, ekologinen kriisi ja sosiaalinen epätasa-arvo nivoutuvat vyyhdiksi, jolle ekoanarkismin vapauden käsite tarjoaa väljän ratkaisumallin. Muutosliikkeen kutsumaa kokonaisvaltaista tavoitetta (MK 1, 2) voisi kutsua vapautumispyrkimykseksi kaikesta, mikä alistaa heikompaa, eläimet ja luonto mukaanlukien.

Syvää vai yhteiskunnallista?


Leena Vilkka jaottelee syväekologian ja yhteiskuntaekologian seuraavasti:

MUUTOSLIIKE(22) SYVÄEKOLOGIA YHTEISKUNTA-EKOLOGIA
Luonne Filosofinen Ideologinen Poliittinen Käytännöllinen
Muutosvaatimukset Ehdottomia Askel askeleelta
Luontosuhde Luontokeskeinen Ihmiskeskeinen
Ympäristöarvot Ehdottomia Tärkeitä
Valta Hajautettu/ ekodiktatuuri Hajautettu/ kansanvalta
Tuotanto Ekokylissä, omavaraista Ekoteollista, korkea omavaraisuusaste



(Vilkka 1998, 192.)

Muutosliikkeen ideologiaan on artikuloitunut piirteitä sekä syväekologiasta että yhteiskuntaekologiasta, mikäli jaottelemme ideologiat Vilkan käyttämällä tavalla. Liikkeen luonne on filosofinen ja käytännöllinen, mutta ei poliittinen ja ideologinen. Filosofisella luonteella en tarkoita niinkään sfäärejä tavoittelevaa pohdintaa vaan sitä, että ympäristöaktivistit ovat tuoneet esiin ihmisen luontosuhteeseen liittyvät eettiset kysymykset, mikä voi tapahtua hyvin tunteelliseltakin pohjalta.

Aika vähän keskustellaan ekofilosofiasta yleensä, siis ihan sellasella perustasolla tosi vähän, sitten anarkismi-kommunismi-markkinatalous, niistä puhutaan paljon, ne on ääripisteet, se on kuitenkin vähän käytännöllisemmällä tasolla, semmosta akateemista filosofiaa ei puhuta paljon. (M21)

Myöskään Muutoksen kevään akateeminen ekofilosofinen keskustelu ei innosta liikkeen toimijoita:

Tekijät itsekin myöntävät, että ne eivät lue sitä lehteä, tai totta kai sitä luetaan, mut sieltä luetaan ne pienet mielenkiintoset jutut, vankilista, iskut, jotkut raportit, jotain pienii mielenkiintosii pätkii, mut jos siellä on jotain aukeeman mittasii ekofilosofisii juttuja, harvat ihmiset niitä lukee, ehkä ne sit lukee joskus myöhemmin vessassa istuessaan. (N17)

Muutosliikkeen luonne on sekä toiminnan että keskustelun tasolla käytännöllinen, mutta poliittinen se ei ole, mikäli määrittelemme poliittisen perinteisellä tavalla puolueita lähellä olevaksi yhteiskunnalliseksi politiikaksi. Pikemminkin haastatteluaineistostani nousi vahva vastenmielisyys myös vihreää liikettä kohtaan. Muutosvaatimukset ovat toisinaan ehdottomia, esimerkiksi Oikeutta eläimille -järjestö vaatii kaikista eläinkokeista luopumista. Toisinaan vaatimukset ovat pyrkimyksiä vähentää haittoja, kuten kaupunkien keskustojen saaminen autottomiksi. Luontosuhteen voi nähdä joko luontokeskeisenä tai ihmiskeskeisenä riippuen tarkastelukulmasta. Tuotannossa pyritään kohti omavaraisuutta, joskin ymmärrettynä siten, ettei se ole erityisesti kansallisvaltioon vaan lähialueeseen sidottua. Toisaalta tietokoneiden kaltainen "hyvä tekniikka" hyväksytään, mikä edellyttänee globaalia tuotantoa.

Muutosliikettä on siis vaikea eikä ehkä tarpeellistakaan kategorioida syväekologiseksi tai yhteiskuntaekologiseksi, sillä erotuksella, että mikäli syväekologia määritellään ekodiktatuurin pyrkimykseksi, toimijat sanoutuvat vahvasti irti syväekologiasta. Tämä ilmenee "linkolalaisuuden" jyrkkänä vastustamisena. Linkolan persoonaan liitetään juuri edellä mainitut syväekologian ekodiktatuuriset tai ekofasistiset ominaisuudet:

Linkola on fasisti. Tapetaan ihmiset kolmannesta maailmasta ja pannaan orjat tekemään ruokaa eliitille. Jos sellanen joskus toteutuu, niin mä olen sitä ensimmäisenä vastustamassa. On sillä kuitenkin ihan fiksujakin ajatuksia. (M21)

Linkola itse tosin jo vuonna 1989 peräänkuulutti väkivaltaista suoraa toimintaa. Linkolan ehdottamassa toimintamallissa onkin yhteistä myöhemmin toteutuneelle ympäristöradikalismille. Hän (Linkola 1989) ehdotti mallia, jossa elämänpuolustusorganisaatio jaetaan useisiin toisiaan tukeviin linjoihin, jotka käyttävät erilaisia toimintamenetelmiä. Linjat tarvittaessa strategisista syistä kieltävät toisensa, mutta periaatteen hiljaisuudessa ymmärtävät toisiaan. (Linkola 1989, 85-87.) Linkolan ja muutosliikkeen suhdetta voisikin kuvata yksipuoliseksi rakkaussuhteeksi, sillä Linkola itse suhtautuu uuteen radikalismiin toivonkipinänä laajemmasta muutoksesta(23):

Parhaimmillaan aktiivinuori on yltänyt jo hallitsemaan niin monia hyviä asioita, että niistä koostuisi ratkaiseva yhteiskunnallinen muutos (Elonkehä 4/1998, 2, Pentti Linkolan artikkeli).


Peter Singer eläinaktivismin velvoittajana

Eläinten oikeudet eivät muutosliikkeessä ole enää erillinen kysymys vaan osa laajaa kulttuurista haastetta. Teeman uutuus yhdistettynä radikaaliin toimintaan on kuitenkin antanut koko ympäristöradikalismille ennennäkemätöntä nostetta. Eläinten oikeuksien(24) puolustamisen ideologiasta on tullut muutosliikkeen tehtävä toisin kuin ekologiset kysymykset laajasti ottaen, jotka ovat jo 1960-luvun ympäristövallankumouksesta olleet merkittävässä asemassa.

Eläinten oikeuksia aktivistit perustelevat erityisesti Peter Singerin esiin nostamilla teemoilla. Singerin kirjasta Oikeutta eläimille on tullutkin eläinaktivismin "raamattu". Yhtä poikkeusta lukuunottamatta kaikki haastateltavani olivat kirjan lukeneet ja useimmat muistavat sen tehneen heihin syvän vaikutuksen. Kirjaa toiminnan liikkeellepanevana tekijänä eräs haastateltavani kuvaa seuraavasti:

V: Mä alotin veganismin sillon kun yks tyyppi tuli kysyyn et miks sä käytät nahkatakkia ja mä alotin veganismin sillon kun mä luin sellasen kirjan kun Peter Singerin Oikeutta eläimille, siinä oli just tosi hyvää tietoo näistä kaikista jutuista, ajankohtaista tietoo.

K: Kumpi vaikutti enemmän, se kirja vai se kaveri?

V: Se kirja, mä heräsin sit siihen, mä kävin ostaan sen kirjakaupasta, kun mä luin sen kirjan, mä rupesin tajuun vähän asioita. (N20)

Spekuloimatta sillä kumpi loppujen lopuksi vaikutti enemmän, kirja vai kaveri, niin kirjan merkitystä kuvaa halun ja velvoitteen ero. Aktivistia on mahdotonta ajatella ilman velvoitetta toimia paitsi siinä tapauksessa, että henkilökohtainen intressi, esimerkiksi halu erottautua ikätovereista, olisi keskeinen toimintaa motivoiva tekijä. Kertoja on onnistunut ilmeisen hyvin tehtävässään muuttaa orastava halu toimia täytymiseksi toimia.

K: Minkä ikänen sä olit kun sä luit sen Singerin kirjan?

V: Ei siitä ole kun kaksi vuotta. Siitä vuos taaksepäin mä olin miettyny, että olis jotain järkee ruveta kasvissyöjäks, sit kun mä luin sen kirjan, mä ryhdyin saman tien kasvissyöjäks. (M21)

Singer teoksessaan suostuttelee poliittiselle retoriikalle tyypillisesti tekstin ulkopuolista subjektia, tässä tapauksessa kaikkia lukijoita, toimimaan spesismin (lajisorron) lopettamiseksi. Suostuttelu on poikkeuksellisen läpinäkyvää: spesistit rinnastetaan rasisteihin ja sovinisteihin, jotka kaikki ovat itsekkäitä, välinpitämättömiä tai tietämättömiä. Erottautuakseen edellä mainituista Singer kehottaa lukijaa muuttamaan omaa elämäntapaansa ja vaikuttamaan julkisesti. Spesismin lopettamista Singer perustelee ensisijaisesti eläinten intressillä elää ja olla tuntematta kipua sekä antaa lisäperusteluksi koituvien hyötyjen tulevan eläinten lisäksi ihmisten ja koko ekosysteemin hyväksi, sillä lihantuotanto on ympäristöä saastuttavaa ja peltopinta-alaan nähden vähemmän tuottavaa kuin kasvisravinnon tuottaminen. (Singer 1991.)

Juuri Singerin, eikä esimerkiksi Leena Vilkan, voimakas vaikutus muutosliikkeeseen johtuu siitä, että hänen argumentoinnissaan luonne (ethos), tunne (pathos) ja puhe (logos) yhdistyvät tosiaan tukevalla tavalla. Eetos liittyy puhujan luotettavuuden luomiseen, paatos yleisön emootioiden herättämiseen ja logos asiasisällön uskottavuuteen (Törrönen 1997, 234; Aristoteles 1997). Eetos tarkoittaa tässä sitä, että Singer osoittaa olevansa juuri se filosofi, jolla on kompetenssia puhua ihmisen uudesta suhtautumisesta eläimiin erotuksena muista filosofeista, jotka yrittävät hämäystä tai ovat ajattelemattomia (Ks. Singer 1991, 235-237). Paatos tekstissä tarkoittaa yksityiskohtaisia kuvauksia eläinten julmasta kohtelusta koe-eläinlaboratorioissa ja tehomaataloudessa. Tekstuaalista paatosta tukee valokuvien käyttö, jotka kuvaavat vaikuttavasti eläinten kärsimyksiä. Logos tarkoittaa edellä mainittuja asiaperusteluja.

Oikeutta eläimille teoksen voimakas artikuloituminen muutosliikkeeseen ilmenee eläinten oikeuksiin liittyvissä iskulauseissa, julisteissa ja aktivistien kirjoittamissa artikkeleissa, joista silmiinpistävästi paistaa samojen asiaperustelujen ja samankaltaisen visuaalisen ja tekstuaalisen paatoksen käyttäminen kuin Singerin teoksessa. Aristotelesta seuraamalla voidaan myös päätellä, miksi heidän argumentointinsa ei tehoa ns. suureen yleisöön: aktivistit ovat kyvyttömiä osoittamaan miksi yleisön pitäisi uskoa juuri heitä. Paatos ja logos eivät riitä, jos eetos puuttuu.

 



6 RADIKAALIN YMPÄRISTÖAKTIVISMIN SAAMA PERINTÖ


Mikään liike, yhteiskunnallinen tai vastakulttuurinen, ei synny tyhjästä vaan kaikki liikkeet ovat jollakin tavalla perintöä edeltäjistään. Tässä luvussa tarkastelen sitä, mikä 90-luvun muutosliikkeessä on uutta ja mikä aiemmin, erityisesti 60-luvun ympäristövallankumouksen aikana, syntynyttä ja nyt uuteen kukoistukseen noussutta.


Ympäristöliikkeiden jakautuminen

Koska ekologiset kysymykset, eläinten oikeudet mukaanlukien, ovat muutosliikkeen ydin, on aiheellista tarkastella radikaalin aktivismin nousua ympäristöliikkeiden yleisen kehityksen taustaa vasten. Aloitan tarkasteluni hahmottamalla ympäristö- ja eläintensuojeluliikkeiden tämänhetkistä jakautumista länsimaissa:

Instituutio Ruohonjuuritaso

Liike Vihreät puolueet Institutionaa- listunut liike Postmoderni liike Radikaali liike Fundamenta-listinen liike
Esimerkki Die Grünen Sierra Club Greenpeace Earth First! ELF
Toimintapa ja -alue Politiikka Asiantuntija-järjestelmä Simulaatio-aktiot Kansalaistottelemattomuus Ekoterroris-mi
Rivijäsenen tehtävä Äänestämnen Jäsenmaksun suorittaminen Jäsenmaksun suorittaminen Aktiivinen toiminta Maanalainen toiminta




Kiinnostavuudestaan huolimatta ympäristöradikalismin kansainvälinen vertailu ei resurssieni rajallisuuden vuoksi ole mahdollista tässä tutkielmassa. Ylläoleva taulukko kuvaa kuitenkin viitteellisesti ja pelkistettyjen metaforien avulla ympäristöliikkeiden jakautumista Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, vaikka valtiokohtaiset erot ovatkin huomattavia. Kun käytän käsitettä ympäristöradikalismi, en siis viittaa Greenpeacen toimintaan, joka usein mielletään ympäristöradikalismiksi. Greenpeace eroaa radikaaleista liikkeistä erityisesti siksi, että jäsenen rooli hierarkkisesti johdetussa järjestössä on äärimmäisen passiivinen. Jäsenen tehtävä Greenpeacessa on muistaa suorittaa vuotuinen jäsenmaksu ja ostaa erilaisia toimintaa tukevia tuotteita. Greenpeace käyttää vaikutuskeinona myös suoraa toimintaa, mutta eri tarkoituksessa kuin radikaalit liikkeet. Greenpeacen aktiot eivät itse asiassa ole aktioita vaan simulaatioita aktiosta. Niiden tarkoitus ei ole välittömästi vaikuttaa mihinkään vaan median välityksellä tuottaa kuvia toiminnasta. Rivijäsenen ei ole myöskään mahdollista osallistua suoraan toimintaan, koska näennäisesti vaaralliset aktiot suoritetaan turvallisesti tehtäviin koulutettujen stunttien avulla. Aktioiden simulaatioluonteen vuoksi Henrikki Heikka on käyttänyt Greenpeacesta postmodernin ympäristöliikkeen nimitystä (Heikka 1994, 67-70). Greenpeacen toimintaan ei kuulu myöskään yhteiskunnan perusrakenteiden kritiikki, vaan järjestö, kiistämättä vaikuttavalla tavalla, pyrkii lopultakin muuttamaan ainoastaan yksittäisiä epäkohtia.

Institutionaalistuneella liikkeellä tarkoitan palkattujen asiantuntijoiden avulla tehtävää toimintaa päätöksentekojärjestelmässä. Greenpeacesta tämä liike eroaa lähinnä siinä, että se ei harjoita ainakaan systemaattisesti minkäänlaista suoraa toimintaa. Suomessa liikettä edustaa ympäristöjärjestöistä esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitto, ja eläintensuojelujärjestöistä institutionaalistuneiden liikkeiden piiriin kuuluvat Suomen eläinsuojeluyhdistys ja Animalia. Tutkimuskohteeni muutosliike kattaa radikaalin ja "fundamentalistisen" liikkeen. Tutkimuksellista erottelua näiden kahden liikkeen välille on mahdotonta tehdä, koska maanalaisessa toiminnassa mukana olevat henkilöt toimivat myös kansalaistottelemattomuutta lukuunottamatta vain laillisen toiminnan hyväksyvissä järjestöissä. Ekoterrorismi on melko vahva kielikuva, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa ekoterrorismilla on katsottu olevan potentiaalia nousta jopa vakavimmaksi maan sisäiseksi terrorismin ongelmaksi (Badolato 1991, 239).


60-luvun kapinasta instituutioon

Kun käytän käsitettä "institutionaalistunut ympäristöliike" viittaan siis määritelmänomaisesti siihen, että ympäristöliike on ollut ei-institutionaalistunut aikaisemmin. Vaikka muutosliikkeen aktivistit tuntevat vastanmielisyyttä tai vähintäänkin ovat ristiriitaisia suhteessaan institutionaalistuneisiin ympäristö- ja eläinsuojelujärjestöihin, vihreästä liikkeestä puhumattakaan, on huomioita, että ne ovat aikanaan olleet hyvinkin radikaaleja. Ne eivät olleet 60- ja 70 -luvuilla osa "järjestelmää", vaan vaihtoehto sille.

John McCormick käyttää vuosista 1968-1972 ympäristövallankumouksen nimitystä, jonka seurauksena syntyi uudenlainen suhde ympäristöön. Uutta oli suhtautuminen luontoon ihmisen ympäristönä erotuksena protektionisteista, joille oli tärkeintä erämaiden säilyttäminen ja konservationisteista, jotka halusivat säilyttää luontoa taloudellisten resurssien mahdollisuutena. McCormick huomioi muiden uusien yhteiskunnallisten liikkeiden vaikutuksen uusien ympäristöliikkeiden syntyyn, mutta tuolloin ympäristöliike oli elitistinen, valkoinen ja keskiluokkainen, jolla oli hyvin erilaiset arvot kuin (mustien) kansalaisoikeusliikkeellä. Ympäristövallankumouksen voimannäyttö oli vuonna 1970 järjestetty Maan päivät, joihin otti osaa vähintään 300.000 amerkikkalaista. (McCormick 1995, 55-56, 74-75.)

Uuden ympäristöliikkeen emotionaalinen huippu tapahtui vuosina 1968-1972. Tämän jälkeenkin ympäristöliikkeen jäsenmäärä kasvoi koko vuosikymmenen ajan, mutta 1980-luvulle tultaessa Maan päiville tyypillinen ruohonjuuritason toiminta oli kadonnut. Ympäristöliikkeen painopiste oli siirtynyt Washingtoniin ja liikkeen organisaatioista muodostui yhä enemmän ammattimaisesti johdettuja. Rahoituksensa liike hankki jäsenmaksuilla, myymällä tuotteita ja saamalla lahjoituksia ja jäsenen tehtäväksi jäi lähinnä muistaa lähettää vuotuinen maksu liikkeelle. Jäsenkunta oli enimmäkseen yliopistokoulutuksen hankkineita, keskiluokkaisia valkoisia ja johtajat enimmäkseen miehiä. Liikkeen toimintatavaksi muodostui lobbaus, jolla pyrittiin vaikuttamaan Washingtonin päätöksentekoon. (Edwards 1995, 50.)

Ammattimaistumiskehitys oli samankaltaista myös Saksassa. 1970-luvun alussa Saksassa syntyi huomattava määrä ruohonjuuritason ympäristöliikkeitä, jotka sittemmin organisoituivat ammattimaisesti johdetuksi kattojärjestöksi. Organisoitumisen myötä myös jäsenmäärä liikkeessä kasvoi tuntuvasti. Ammattimaistuminen oli sikälikin välttämätöntä, että ympäristöliikkeelle suotiin päätöksentekojärjestelmässä sellaisia tehtäviä, ettei niitä vapaaehtoisvoimin olisi voitu suorittaa. (Ks. Hellström & Welp 1996, 23-24.) Ammattimaistumiseen antoi lisävauhtia ympäristökysymysten muuttuminen yhä globaaleimmiksi, jolloin ammattimaisesti johdetut ympäristöliikkeet saattoivat kansainvälisissä konferensseissa vaikuttaa päätöksentekoon hallitusten ulkopuolisina (nongovernmental) organisaatioina (Rüdig 1995, 237).

Vaikka institutionaalistuminen Suomessa tapahtui eriaikaisesti ja erilaisissa olosuhteissa kuin Yhdysvalloissa tai Saksassa, noudatti Koijärviliikkeen suodattuminen Vihreäksi liikkeeksi pitkälti samaa kehityskulkua. Myös Suomen luonnonsuojeluliitto muuttui puoliviralliseksi osaksi yhteiskunnallista päätöksentekojärjestelmää, mikä oli osoitus järjestön johdon ja toimihenkilöiden onnistuneesta toiminnasta, mutta toisaalta aiheutti jäsenistön kritiikkiä (Ks. Järvikoski 1991b, 163; 170).

Vastaava kehitys tapahtui eläintensuojelujärjestöjen osalta Suomessa. Animalia (alun perin Koe-eläinten suojelu ry), perustettiin vuonna 1961. Yhdistys tarjosi radikaalimman vaihtoehdon konservatiiviselle Suomen eläinsuojeluyhdistykselle ja keskittyi alkutaipaleellaan erityisesti eläinkokeiden epäkohtien vastustamiseen. Radikaalius ilmeni mielenosoituksina, melko itsenäisinä toimintaryhminä ja kärkevämpinä kannanottoina. Liike kävi läpi ympäristöjärjestöihin verrattavissa olevan institutionaalistumisprosessin: Järjestö kasvoi, toiminta ammattimaistui, tehostui ja järjestöstä tuli yhä enemmän osa virallista järjestelmää. Radikaalin toiminnan katsottiin yhä enemmän vaarantavan vaikuttamisen asiantuntijana päätöksentekojärjestelmässä, toisin sanoen järjestön keskuksen ja periferian ero kasvoi. Nykyään Animalia ei toimintatavoiltaan olennaisesti poikkea Suomen eläinsuojeluyhdistyksestä, vaikkakin Animalia itse haluaisi nähdä itsensä eläintensuojelujärjestöjen kentässä keskitien kulkijana radikaalin Oikeutta eläimille -järjestön ja konservatiivisen Suomen Eläinsuojeluyhdistyksen välissä. (Salmi ja Rydman, suulliset lähteet.) Lisäksi myös rauhanliikkeessä Sadankomitean osalta tapahtui ympäristö- ja eläintensuojelujärjestöjen kaltaista institutionalisoitumista, vieläpä lähes Rammstedtin klassisen mallin mukaisesti (Ks. Anis 1991).

Miten tämänkaltainen kehitys on selitettävissä? Otthein Rammstedt esittää klassisessa mallissaan, että kaikki liikkeet deterministisesti oligarkkisoituvat yhteiskuntaan integroituneeksi ja hierarkkiseksi organisaatioksi. Tämä prosessinomainen kehitys tapahtuu vaiheittain yhteiskunnallisen kriisin tiedostamisen, kriisin seurausten propagoinnin, ideologian artikuloinnin ja joidenkin muiden välivaiheiden kautta organisoitumiseen ja lopulta institutionaalistumiseen. (Rammstedt 1978, 138-169; Siisiäinen 1983, 112.) Nämä muutokset ovat peruuttamattomia vaiheita: on vain yksi suunta edetä. Tässä protestien prosessissa jokainen vaihe määräytyy edellisestä. Jos ulkopuoliset olot säilyvät muuttamattomana (liikettä ei tukahduteta) ja liike haluaa jatkaa nimenomaan liikkeenä (liike ei luovuta), voidaan prosessia pitää determinoituna kehityksenä vaiheesta toiseen.(Hyvärinen 1985, 99.) Rammstedtin deterministisyydestään syytetty malli lienee syntynyt juuri uusien yhteiskunnallisten liikkeiden institutionalisoitumisprosessin innoittamana ja soveltuu hyvin kuvaamaan niiden kehitystä.


Institutionaalistumisen vastareaktio

Monet ympäristöliikkeen toimijoista vieraantuivat institutionaalistuneesta ympäristöliikkeestä, joka perusti toimintansa asiantuntijoille, useimmiten lakimiehille ja tiedemiehille ja joka pyrki pragmaattisesti kompromissiratkaisujen myötä, lähinnä markkinamekanismia hyväksikäyttäen parantamaan ympäristön tilaa. Tätä kolmannen polven tai ympäristöliikkeiden valtavirraksi kutsuttua liikettä kritisoitiin myös siitä, että se ei antanut sijaa ekologiselle herkkyydelle eikä kiinnittänyt huomiota teollisen yhteiskunnan perustuksissa mahdollisesti olevaan itsetuhomekanismiin. Ruohonjuuritason toimijat koettiin pikemminkin taakaksi liikkeelle, koska heidän katsottiin omaksuneen liian tunteellinen suhtautuminen ympäristökysymyksiin. (Devall 1991, 251.)

Ympäristöliike jakautui Yhdysvalloissa radikaaliin ja valtavirran liikkeiksi kun Earth First! -järjestö irtaantui institutionaalistuneista järjestöistä. Earth Firstin! syntyhetki oli symbolinen Glen Canyonin padon murtaminen ja Colorado-joen "vapauttaminen" vuonna 1980. Myöhemmin suora toiminta sai vakavampia muotoja: aktivistit ryhtyivät sabotoimaan toimintaa, jonka he kokivat ympäristöä vahingoittavaksi. Sabotoiminen kohdistui elottomaan materiaaliin, kuten esimerkiksi metsätyökoneisiin. Myös naulojen lyöminen puihin sahauksen estämiseksi ja itsensä kahlitseminen erilaisiin laitteisiin kuuluivat Earth Firstin! toimintatapoihin. Aktioiden tarkoitus oli välitön vaikuttaminen: pyrittiin tekemään vahingolliseksi koettu toiminta taloudellisesti kannattamattomaksi. (Taylor 1995, 14.)

Myös suomalainen 90-luvun radikalismi on syntynyt vastareaktiona kotimaisten ympäristö- ja eläinsuojeluliikkeiden institutionaalistumiselle. Muutosliike on toimintamuodoiltaan ulkomaisten radikaalien liikkeiden esikuvan mukaista, jotka nekin ovat vastareaktiota ympäristövallankumouksen aikaisen ruohonjuuritason toiminnan institutionaalistumiselle ja itsenäistymiselle toimijoidensa kontrollista. Nykyaikainen tiedonvälitystekniikka, käytännössä siis internet, on mahdollistanut toimintaideoiden nopean ja yksityiskohtaisen globaalin leviämisen. Tietoverkon avulla on mahdollista saada esimerkiksi ohjeita uudenlaisten aktioiden järjestämisestä, neuvoja käyttäytymisestä poliisikuulusteluissa ja vaikkapa suomalaisten turkistarhojen sijainti kartalla pohjapiirroksineen. Internet ei ole synnyttänyt 90-luvun radikaalia ympäristöaktivismia, vaan sen merkitys korostuu uusien toimintamenetelmien tehokkaana välittäjänä.


Institutionaalistuuko muutosliike?

Kun ympäristövallankumouksen aikaiset uudet yhteiskunnalliset liikkeet ja myöhemminkin syntyneet liikkeet, kuten Koijärviliike, ovat muovautuneet osaksi järjestelmää ja lakanneet siten liikkumasta, niin herää kysymys, eikö muutosliikkeellekin käy lopulta samalla tavalla. Vai onko 90-luvun muutosliikkeessä jotain ominaisuuksia, jotka estävät pakottavalta vaikuttavan kehityksen. Tuon tässä luvussa esiin tiettyjä piirteitä, jotka tukevat molempia näkemyksiä.

Rammstedtin mallin valossa muutosliikkeen tarkasteleminen vaikuttaa hiukan vanhanaikaiselta, sillä siinä nähdään liike hyvin päämäärätietoisena ja rationaalisesti toimivana. Sen sijaan Martti Siisiäinen tutkimuksessaan suomalaisesta protestoinnista suurlakosta 1980-luvulle käyttää protestisyklin käsitettä. Protesti alkaa yhteiskunnallisena liikkeenä tavallisesti yhteiskunnallisen kriisin todellisia ja/tai koettuja syitä vastaan. Rammstedtin malliin verrattuna Siisiäinen korostaa protestisyklin vuorovaikutteisuutta yhtäältä liikkeiden ja toisaalta järjestelmän poliittisen mahdollisuusrakenteen kanssa. Rauhallisen ja tasaisen kehityksen jaksoja seuraavat "hulluuden hetket". Kollektiivisen toiminnan dynaamisina kausina repertuaareja uusinnetaan, hulluuden hetkinä dramaattisestikin ja nopean luovasti. Nousuvaiheen jälkeen protestijakson ideat tavallisesti leviävät myös muihin liikkeisiin ja tarttuvat vakiintuneisiin organisaatioihin. Keksinnöt diffuusioituvat, kesyyntyvät, tulevat sovelletuiksi tai tukahdutetuiksi protestisyklin kuluessa. Kun sykli on ohi, hulluuden hetkien mahdolliset kestävät aikaansaannokset ja uudistavat keksinnöt vakiintuvat kokonaisyhteiskunnan instituutioihin. (Siisiäinen 1990, 12; 100-101.)

Yhteistä kuitenkin edellä esittelemilleni Rammstedtin ja Siisiäisen malleille on käsitys, että liikkeen liike joka tapauksessa pysähtyy jossain vaiheessa ja historia alkaa toistaa itseään, Siisiäisen mallissa tosin uudelleen muotoutuneena. Matti Hyvärinen sen sijaan nostaa esiin kysymyksen, voiko monisubjektinen liikkeen rakenne tarjota suuremmat oppimisen ja itsekritiikin mahdollisuudet ja siten välttää liikkeen itsenäistymisen toimijoidensa kontrollista (Hyvärinen 1985,12).

Muutosliikkeellä on neljä erityyppistä riskiä(25) karata toimijoidensa kontrollista ja muuttua ihanteidensa vastaiseksi harvainvaltaiseksi liikkeeksi. Riskit ovat myös jossakin määrin toteutuneet. Ensimmäinen riski on edustajaeliitin syntyminen, mikä tarkoittaa, että vain harvojen mielipiteistä tulee julkisuuden kautta liikkeen mielipide. Aktivistit korostavat sitä, että jokainen edustaa vain itseään ja on vastuussa vain omista mielipiteistään. Samalla kuitenkin mediassa on esillä vain hyvin suppea ryhmä muutosliikkeen toimijoista heidän paremman esiintymiskykynsä ja laajemman tietomääränsä ansioista. Heidän mielipiteistään muodostuu muutosliikkeen mielipide halusipa liike sitä tai ei. Toinen riski on epävirallisen valtarakenteen kehittyminen. Liike näyttää avoimelta ja vapaalta, mutta voi tarjota jopa perinteisiä organisaatiota suuremman mahdollisuuden vallan keskittymiseen epävirallisille postmoderneille johtajille ja pienelle sisäpiirille. (Vrt. Hyvärinen 1985, 187.)

Kolmas riski on toiminnan tehostamiseen liittyvä työnjaon kehittyminen. Työnjaon kehittymiselle on tarve kahdesta eri syystä. Ensinnäkin radikaalit ympäristöaktivistit käyvät "sotaa" vallitsevaa kulttuuria vastaan. Sotatila edellyttää nopeaa päätöksentekoa ja samasta syystä kuin kaikki armeijatkin on organisoitu nopean päätöksenteon kannalta optimaalisiksi, myös muutosliikkeellä on piilotarve samaan. Kaikista päätöksistä ei ehditä neuvotella, vaan on tarve keskittää päätöksenteko jollekin nopeasti reagoivalle elimelle tai henkilölle. Toiseksi työnjakoa tarvitaan tehtävien sietämättömän kasautumisen vuoksi. Tämä johtaa tarpeeseen jakaa "ministerin salkkuja" ja "vastaavien" nimityksiä, joista saattaa tulla kyvykkäiden haltijoidensa omaisuutta.

Neljäs riski on muutosliikkeen monisubjektiivisuuden korvaaminen katto-organisaatiolla toiminnan tehostamisen ja päällekkäisyyksien välttämiseksi. Näiden riskien lisäksi organisoituminen ja suoran demokratian korvaaminen edustuksellisella demokratialla ovat jo sinänsä riskejä liikkeen mahdollisesti kasvaessa. Tosin Martti Siisäisen mukaan organisaation luominen voidaan katsoa myös kollektiiviseksi ja yksilölliseksi investointistrategiaksi. Näin pyritään satunnaisista verkostoista luomaan pysyviä suhdeverkostoja, jotka mahdollistavat sosiaalisen pääoman kasaamisen. (Siisiäinen 1992, 69.)

Menestyksellisin strategia erilaisia riskejä vastaan on sietää niitä vain minimimäärä (Hyvärinen 1985, 187). Minimimäärän löytäminen edellyttää kuitenkin muutosliikkeeltä suuren määrän itserefleksiivisyyttä omaa toimintaansa kohtaan. Muutoksen kevät peräänkuulutti jo ensimmäisessä numerossaan kriittisyyttä omaa toimintaa kohtaan (MK 1, 3). Kriittisyys on kuitenkin ollut hyvin laimeaa ja liittynyt joihinkin laitonta toimintaa arvosteleviin artikkeleihin (Esim. MK 2, 3). Pikemminkin tutkimusaineistostani nousi vahvaan yhteisöllisyyteen viittaava yksimielisyys. Itsekritiikin vaihe on aivan tuore ilmiö muutosliikkeessä. Seuraavat esimerkit ovat helmikuussa 1998 ilmestyneestä Oikeutta eläimille -järjestön jäsenkirjeestä, jonka kaltaista kritiikkiä en vanhemmasta aineistosta ole löytänyt:

Päätöksenteko ei ole kaikissa tilanteissa ollut kovin demokraattista - - tutut ja muutenkin paljon toistensa kanssa tekemisissä olevat ihmiset muodostavat helposti omia sisäpiirejään - - tilanne vaatii lisää keskusteluja ja tekoja - - ajatus seksistisestä ja muita sortavasta eläinoikeusjärjestöstä on irvokas . Olemmeko tahtoen tai tahtomatta kallistuneet liiaksi animalialaisuuteen. Liika vastuu ja valta yhdellä ihmisellä tai pienellä joukolla ihmisiä voi olla heille hyvin raskasta ja passivoittaa muita. Vaikka mitään hierarkiaa ei ole tarkoitus olla, on syntynyt ns. elitismi - - Mediassa toivottiin näkyvän jatkossa muidenkin kuin "johtohahmojen". (Oikeutta eläimille -jäsenkirje, helmikuu, 1998, 11-14.)

Kritiikki ei sinänsä poista mahdollisuutta muutosliikkeen tai sen osien etääntymisen ruohonjuuritason toimijoistaan, mutta tarjoaa mahdollisuuden kehityksen välttämiseen. Ylipäänsä muutosliikkeen pysyminen toimijoidensa kontrollissa on mahdollista juuri sen rakenteen ansioista, joka on muodostunut pienistä toimintaryhmistä ja järjestöistä erilaisten teemojen mukaan. Muutosliikkeellä on myös mahdollisuus verrata itseään institutionaalistuneisiin liikkeisiin ja oppia välttämään Rammstedtin pakottavaksi väittämä kehitys.

Mitä Maan ystävät sitten on kahden, viiden tai kymmenen vuoden kuluttua, sitä ei taatusti osaa sanoa kukaan. Voi olla, että se on pettänyt ihanteensa ja syyllistynyt juuri niihin rikkeisiin, joista se on muita järjestöjä soimannut. Ehkä alun innostus on hiipunut ja uusi liike vaipunut unholaan. Kenties maahamme nousee uusi liike vastareaktiona Maan ystävien puutteisiin. (Tynkkynen 1996, 160.)

Maan ystävät -järjestön toiminnassa on jo nyt tiettyjä institutionaalistumisen piirteitä, kuten kehittynyt työnjako, tehokkuuden lisäämisen mukanaan tuomat riskit ja uskottavuuden lisäämiseksi tapahtunut maltillistuminen. Institutionaalistumisprosessin kehittyminen useimmiten lisää liikkeen tehokkuutta. Kuitenkin muutosliikkeen säilyminen ruohonjuuritason toimijoidensa kontrollissa on edellytys sen vastakulttuuriselle luonteelle, johon palaan tutkielman lopuksi.


60-luvun perintö

Angloamerikkalainen vastakulttuuri 60 ja 70 -luvuilla oli usein elämäntaparadikalismia, jota perusteltiin itämaisilla filosofioilla. Pikkuporvarillisen amerikkalainen elämäntapa pyrittiin kääntämään nurinniskoin. Vastakulttuuri käänsi selkänsä yhteiskunnan pyhille arvoille ja puritaanisuudelle. Mikään ei ollut niin pyhää, ettei sitä voinut kyseenalaistaa. Elämä ja politiikka olivat yhtä. (Heima-Tirkkonen ym. 1996, 3.)

Merkittävistä eroista huolimatta 1960-luvun radikalismilla on monia tärkeitä yhtäläisyyksiä 70 ja 80 -lukujen vaihtoehtoliikehdinnän kanssa. Tällaisia yhtäläisyyksiä ovat antiautoritaarisuus, ulkoparlamentaarisen toiminnan korostaminen, edustuksellinen demokratian kritiikki, suoran demokratian ja suoran toiminnan suosiminen, kulutusyhteiskunnan kritiikki, elämän muuttamisen vaatimus, henkilökohtaisen ja poliittisen yhdistämisyritykset. Liikehdinnän kannustimet olivat osittain ristiriitaiset: toisaalta optimismi, innostuneisuus ja solidaarisuus, toisaalta taas tyytymättömyys, turhautuneisuus, ikävystyneisyys ja viha sysäsivät nuoria liikkeelle. (Tarvainen 1993, 12-13, 33.)

Tämä kaikki on löydettävissä 90-luvun ympäristöradikalismista ja paljon täydellisemmin toteutuneena kuin 1970- ja 1980- lukujen vaihtoehtoliikkeistä. Tuolloinhan vaihtoehtoliikkeet olivat kovin pieniä ja hajanaisia, ja institutionaalistuneet ympäristöliikkeet olivat paremminkin osa vallitsevaa järjestelmää kuin vaihtoehto sille. Myös suoran toiminnan käyttö oli niin meillä kuin muuallakin nykyiseen radikalismiin verrattuna harvinaista ja perustui Suomessa lähinnä Kolin, Talaskankaan tai Vuotoksen kaltaisille tilapäisille ympäristökonflikteille (Ks. Rannikko 1994, 11-27).

Koijärvi-liikkeen jäsenet näkivät ympäristöongelmat selkeästi yhteiskunnallisina ongelmina. He korostivat ihmisen ja luonnon suhteen yhteyttä yhteiskunnan vallitsevaan elämätapaan ja ihmisten kulutustottumuksiin, kansainvälistä solidaarisuuta sekä kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia. (Järvikoski 1991b, 165.) Tässä mielessä nykyisessä muutosliikkeessä ei ole suomalaisessakaan perinteessä mitään kokonaan uutta, vaan myös Koijärviliikkeeseen liittyi Ederin tarkoittamia vastakulttuurisia aineksia, jotka kuitenkin jäivät lyhytaikaisiksi. Pertti Rannikko jaotteleekin suomaisessa ympäristöaktivismissa vuodet 1968-1979 yhteiskunnallisen radikalismin ja 1985 jälkeisen ajanjakson uuskonservatismin ajanjaksoksi. Tarkastelu päättyy vuoteen 1993. (Rannikko 1994, 19.)

Ilmo Massa erottelee ympäristösosiologian kehityksessä kolme vaihetta. Ensimmäinen, ekosofian aalto lähti liikkeelle 1970-luvun alussa, jolloin varsinkin Yhdysvalloissa, mutta myös monissa muissa länsimaissa, alkoi ilmestyä populistisesti, sosialistisesti tai anarkistisesti sävyttyneitä suunnistuksia ympäristökriisien maailmaan. Muut aallot ovat paradigmakriittinen aalto ja riskiyhteiskunnan aalto. (Massa 1991, 73.) Jaottelu kuvaa muuallakin kuin tiedeyhteisössä tapahtunutta ekologisen kriisin tieteellistymistä ja erottautumista tunteellisesta suhtautumistavasta. Massan jaottelua seuraten voidaan sanoa, että muutosliike on herättänyt uudestaan henkiin 70-luvun ekosofian aallon. Ekosofisia suunnistuksia on erityisesti Murray Bookchinin ekoanarkistinen ajattelutapa. 90-luvun muutosliikkeen ratkaisumallit sille keskeisiin ekologisiin kysymyksiin ovat siis löydettävissä 1970-luvun alusta. Mitkä kysymykset muutosliikkeessä sitten ovat uusia ja mitkä tietyn katkoksen jälkeen uudelleen nousseita?


Mikä 90-luvun ympäristöradikalismissa on uutta?

Näkyvin ja merkittävin uusi piirre muutosliikkeessä on eläinoikeuskysymysten nouseminen muiden ympäristökysymysten rinnalle ja osaksi niitä. Poliittisen vasemmiston, sekä anarkistien että marksilaisten keskuudessa, pohdittiin ihmisen ja luonnon suhteen välisiä kysymyksiä jo 1800-luvulla. Samaan aikaan levisi eläintensuojeluliike, joka ilmeni eläinten paremman kohtelun vaatimuksena. 1800- luvulla luonnonsuojelu oli kuitenkin yksi asia, ympäristön saastuminen toinen asia ja eläintensuojelu kolmas asia, eikä näiden välistä yhteyttä siihen aikaan nähty. Luonnonsuojelu hyväksyi modernisaation, vaikka jonkin verran siinä oli mukana moraalista paatosta. Ympäristövallankumouksen aikana luonnonsuojelu ja ympäristönsuojelu yhdistyivät, mutta tässä vaiheessakin eläinkysymys oli pitkälti erillinen kysymys. Vasta nyt, 90-luvun muutosliikkeessä, nämä kolme aikaisemmin erillistä teemaa on nähty yhtenä kokonaisuutena. (Järvikoski 1998, suullinen lähde.) Eläinoikeusliike tosin ei ole kenties täysin integroitunut muutosliikkeen kokonaisuuteen, vaan ainakin aivan nuorimmille toimijoilleen se saattaa olla yhden asian liike. Tähän on tosin heti tehtävä varaus: nuorimmat toimijat tulevat toimintaan eläinten oikeuksien vuoksi, mutta todennäköisesti myöhemmin "oppivat" liittämään eläinten oikeuksien saavuttamisen muihin esittelemiini muutosliikkeen ydinteemoihin.

Toinen merkittävä uusi piirre on ekologisessa tarkoituksessa suoritettu laittoman toiminnan systemaattinen käyttäminen ja haastatteluaineistoni perusteella sen lähes täysin varaukseton hyväksyminen. Kolmas uusi piirre on muutosliikkeen planetaarinen ulottuvuus. Liikkeen ns. vaihtoehtomediasta saamani yleiskuva on, että maailma nähdään kulttuurisesti yhtenä kokonaisuutena siinä mielessä, että mikään ei ole välttynyt globaalilta kapitalismilta utooppisia saarekkeita lukuunottamatta. Planetaarinen ulottuvuus on siis eri asia kuin 60-luvun vasemmistoradikalismissa esillä ollut internationalismi. Neljäs uusi piirre ympäristövallankumouksen aikaisiin uusiin liikkeisiin verrattuna on siinä, että enää ei tehdä pesäeroa elitistiseen ympäristöliikkeeseen ja alempaan ihmis- tai kansalaisoikeusliikkeeseen, vaan erilaiset teemat nähdään yhtenä kokonaisuutena. Loput näkyvät erot ovat vivahde-eroja. Internetin ja sähköpostin käyttö on mahdollistanut tiiviimmän kommunikaatiorakenteen maan- ja maailmanlaajuisesti. Lisäksi nykyisen muutosliikkeen ei "tarvitse" vapautua eikä vapauttaa yhteiskuntaa niistä elämänalueista, joista 60-luvun radikalismin alulle paneva vapautus on meidät jo vapauttanut. Tällainen elämänalue on erityisesti seksuaalipolitiikka, sillä varauksella että homoseksuaalien sortaminen liitetään osaksi sortoa ylipäänsä (Ks. Vapauden huuto 6, 18-19).

Poliittinen mahdollisuusrakenne on muuttunut eritoten siinä, että aikaisemmin maailmakuvat perustuivat edellisten sukupolvien ideologioihin ja niiden kertojiin (Helve 1997, 142). Tällaisia suuria kertomuksia olivat erityisesti sosialismi tai uskonnot, mutta myös kotoinen hyvinvointivaltiomme (Esim. Giddens 1994; Rahkonen 1996). Suurten kertomusten loppumisen myötä valtion ja politiikan merkitys on muuttunut. Valtio, poliittiset auktoriteetit ja asiantuntijat ovat menettäneet monopolinsa moraalisten kysymysten määrittelijänä ja eettiset kysymykset ovat pudonneet yksilöiden ratkaistaviksi (Bauman 1993, 4-15). Eräs esimerkki eettisiin kysymyksiin kohdistetusta mielenkiinnosta on filosofian opiskelun suosion räjähdysmäinen lisääntyminen. Ihmisen luontosuhteeseen ja ihmisoikeuksiin liittyvät kysymykset ovat tyypillisiä moraalis-eettisiä kysymyksiä, joihin yksilöt yhä suuremmassa määrin joutuvat ottamaan kantaa. Vielä 80-luvulla Suomessa vaiettiin Virossa neuvostokaudella tapahtuneista ihmisoikeusrikkomuksista koska valtion ulkopolitiikan ei niistä pitänyt elämöidä ja yksilöt olivat jättäneet moraaliset kysymykset valtion ratkaistaviksi (Karisto 1996, 252-253). Tämä tuskin on enää mahdollista. Muutosliike reagoikin herkästi myös korkeiden auktoriteettien "moraaliseen neutralointiin", kuten tapahtui presidentti Ahtisaaren myöntäessä kunniamerkin Indonesian metsäministerille. Vaikka perinteiset ympäristökysymykset lienevät nyt yhtä merkittäviä kuin 1960-luvullakin, ja ilmastonmuutoksen kaltaisten globalisoituneiden ongelmien myötä vielä merkittävämpiä, ovat eläinoikeusproblematiikkaan liittyvät kysymykset juuri tällä hetkellä muutosliikkeen toimijoiden merkittävin yksittäinen eettinen kysymys. Tämä johtuu nimenomaan teeman tuoreudesta eli siitä, että eläinoikeuskysymys ei (vielä) ole diffuusioitunut esimerkiksi poliittisten puolueiden merkittäväksi teemakysymykseksi.

Näkemykseni mukaan muutosliikettä voi pitää protestisyklinä tai protestijaksona, jopa sen hulluuden hetkenä, mutta vain sen näkyvää osaa. Muutosliikettä on käsiteltävä yhtäaikaa näkyvänä ja piilevänä toimintana. 90-luvun ympäristöradikalismi on perinyt paljon näkyviä toimintamuotojaan 60-luvun opiskelijaradikalismista. 60-luvun kapinassa kenties hippiliike pyrki selkeimmin Ederin tarkoittamaan harmoniseen luontosuhteeseen ja tässä mielessä 90-luvun muutosliikkeellä ja hippiliikkeellä on yhteinen kulttuurinen perusta. Piilevällä ulottuvuudella uutta muutosliikkeessä on myös ihmisen luontosuhteen näkeminen ensisijaisesti moraalis-eettisenä kysymyksenä eikä teknisenä, patrioottisena tai ihmisen terveyteen liittyvänä kysymyksenä.




7 MUUTOSLIIKE YHTEISÖNÄ


Yhteisö on ryhmä, jossa ihmisiä yhdistävät tekijät ovat tärkeämpiä kuin mikään mikä saattaisi jakaa sen. Jäsenten väliset erot ovat vähäisiä tai toissijaisia verrattuna heidän olennaiseen samankaltaisuuteensa. Yhteisön yhteisyyden ajatellaan olevan luonnollista. Yhteisöllisyyteen liittyvä yhteenkuuluvuuden tunne ilmaantuu ikään kuin itsestään, niin kuin muutkin "tosiasiat": sen rakentamiseksi, ylläpitämiseksi ja lujittamiseksi ei tarvitse nähdä vaivaa. Tuo tunne on voimakkaimmillaan ja sitovimmillaan juuri silloin, kun uskomme asian olevan nimenomaan näin: ettemme ole valinneet sitä tarkoituksella, emme ole tehneet mitään sen luomiseksi emmekä voi tehdä mitään siitä pääsemiseksi. (Bauman 1997, 92.)


Yhteisöllinen liike

Mari Kallialan mukaan radikaali vaihtoehtoliikehdintä on paremmin ymmärrettävissä muutoin kuin käsitteellä "uudet yhteiskunnalliset liikkeet". Radikaalissa liikehdinnässä on piirteitä, jotka hänen mukaansa muistuttavat Michel Wieviorkan "yhteisöllisiä liikkeitä". (Kalliala 1998, 17.)

Yhteisölliset liikkeet ovat voimakkaiden tunteiden elpymisen liikkeitä; ne perustuvat emotionaaliseen yhteisölliseen. Yhteiskunnallisten liikkeiden painottaessa yhteiskunnan jakautumista erilaisiin luokkiin, yhteisölliset liikkeet päinvastoin vetoavat yhtenäisyyteen, johonkin arvoon, joka tärkeydellään tekee muut konfliktien lähteet merkityksettömiksi. Yhteisölliset liikkeet rakentuvat identiteetille, jopa siinä määrin, että Wieviorka väittää, että identiteetti on yhteisöllisten liikkeiden koko olemassaolo ja niiden perusta. Identiteetti luo ykseyden, joka ei ole mitään velkaa yhteiskunnallisille suhteille. Yhteisöllistä liikettä määrittää myös oletettu vastustaja tai paremminkin vihollinen. Vihollinen voidaan tunnustaa ja sitä vastaan voidaan taistella tai neuvotella, mutta silti se pysyy aina vihollisena; vihollisen arvojen kanssa ei ole yhteistä pintaa. Yhteisöllinen liike perustuu totaliteettiin, joka on sitä vahvempi mitä voimakkaammin liikkeen muodostavat yksilöt identifioituvat sen ajamiin kulttuurisiin arvoihin. (Wieviorka 1995, 104-106; Kalliala 1998, 17.)

Myös minun havaintojeni perusteella muutosliikkeellä on yhteisöllinen ulottuvuus, mutta se ei ole sen ainoa ominaisuus. Yhteisöllisyyden teema Wieviorkan määrittelemällä tavalla nousee voimakkaimmin esiin uskonlahkon kaltaisissa yhteisöissä, joskin viholliskuvat määrittävät myös muutosliikkeettä: Esimerkiksi McDonalds on ja pysyy muutosliikkeen vihollisena, vaikka sille myönnettäisiin kaikki mahdolliset ympäristösertifikaatit. Yhteisöllisyyttä muutosliikkeessä on kuitenkin monella eri tasolla ja edellytys uudenlaisen yhteisöllisyyden muodostumiselle on kyky yksilöllisten valintojen tekemiseen. Voidaksemme perehtyä tarkemmin liikkeen yhteisölliseen ulottuvuuteen, on syytä tarkastella individualismin ja (uus)yhteisöllisyyden suhdetta ympäristöradikalismin valossa.


Individuaalisen ja yhteisöllisen suhde

Helena Helve jakaa nuoret asenteidensa ja arvojensa perusteella kolmeen erilaiseen ryhmään: humanisteihin, individualisteihin ja traditionalisteihin(26). Individualistinuorten asenteet ovat pessimistisiä esimerkiksi puoluepolitiikkaa kohtaan. He eivät usko voivansa vaikuttaa perinteisten yhteiskunnallisten kanavien kautta. Nämä nuoret ovat moderneja, kriittisiä nuoria, jotka eivät ilmeisesti ole omaksuneet perinteisten aatemaailmojen asenteita ja arvoja. Tämä arvomaailma on mahdollisesti lähellä myös kettutyttöjen arvostuksia. (Helve 1996, 88.) Individualistinuoren määritelmä saattaisi joiltakin osiltaan sopia myös syrjäytyneen nuoren metaforaan, mutta ratkaiseva ero siinä, että aktivisteille on kertynyt runsaasti sosiaalista ja kulttuurista pääomaa, joiden avulla he ovat kyenneet tekemään yksilölliset, yhteiskunnan haastavat valintansa, kun taas syrjäytyneille kertynyt sosiaalinen ja kulttuurinen pääoma on erityisen vähäinen.

Yksilöllistyminen ei kuitenkaan tarkoita atomisoitumista, eristäytymistä ja juurettomuutta vaan yhteiskunnan varmuuksien hajoamista ja pakkoa löytää ja keksiä uusia varmuuksia itselleen ja muille niistä paitsi jääneille (Beck 1995, 27-28). Yksilöllistymiskehitys voi siis tuottaa myös uudenlaisia solidaarisuuden muotoja, toisin sanoen yksilöllistyminen ja solidaarisuus (entinen kollektiivisuus) eivät välttämättä ole toisensa poissulkevia ulottuvuuksia (Rahkonen 1996, 120). Juuri näin vaikuttaa radikaalissa ympäristöaktivismissa olevan: autonomisoituneet yksilöt ovat olleet edellytys muutosliikkeen syntymiselle ja liike mahdollisuus uuden yhteisöllisyyden syntymiselle.

Yksilöllisen ja yhteisöllisen suhdetta voi kuvata yksilöllisten valintojen ja traditionaalisen toiminnan avulla. Aktivistit ovat, useimmiten ennenkuin liittyivät mihinkään järjestöön tai toimintaan, tehneet yksilöllisiä ekologisia ja eläintenoikeuksiin liittyviä valintoja omassa kokemuspiirissään. Tällaisia ovat erityisesti perhe ja koulu. Useimmat haastattelemani aktivistit olivat joutuneet jonkinlaisen huomauttelun tai kiusaamisen kohteeksi haastaessaan kokemuspiirinsä vallitsevat koodit.

K: Ooksä koskaan joutunut pilkanteon kohteeksi sun elämäntapas vuoksi?

V: Yläasteella olen, ei se oo ollu kovin vakavaa, sellasta vitun ekohippi, jotain pientä läpänheittoo, koskaan ei oo ollu sellasta koulukiusaamista, mikä rehunsyöjä säkin oot, jotain tämmöstä, se on jopa positiivista, mä oon erilainen hei. (N17)

Erottautuminen muista yksilöllisenä ja kriittisenä ajattelijana on ollut näin muutosliikkeen jäsenten minää vahvistava kokemus, mikä tukee Hirchin skeptisiä näkymyksiä toimijoiden motiiveista yksilöllisellä tasolla. Julia Twiggin mukaan itämaisesta traditionaalisesta kasvissyönnistä poiketen länsimainen kasvissyönti on yksilöllinen valinta, joka edellyttää individualistista irtisanoutumista kulttuurisesti määrittyneistä ruokailutottumuksista (Twigg 1983, 20).

Koko sen ajan kun mä olin lihansyöjä niin omaatuntoo soimas kun siitä kasvissyönnistä puhutaan niin paljon. Jotenkin sitä tunsi olevansa huono ihminen. (M26)

Kasvissyönnin aloittaminen tai siirtyminen kasvissyönnistä veganismiin on vallitseviin kulttuurisiin koodeihin nähden yksilöllinen valinta, mutta yhteisön sisäisiin koodeihin nähden kysymys on traditionaalisesta toiminnasta. Muutosliikkeessä ei kuitenkaan ole tiukkasanktioista normistoa ohjaamassa käyttäytymistä, vaan pikemmin kyse on ulkoisista muodoista lähtevistä rituaaleista tai yksilön sisältä lähtevistä "kunnian" kaltaisista mekanismeista, joiden rikkomisesta ei seuraa raskaita sanktioita vaan pikemminkin indifferentaation kasvua ja ajautumista yhteisön ulkopuolelle (Ks. Noro 1991,240).

V: Sieltä löytyy sellasia sääntöjen määrääjiä ja pakkojen määrääjiä. Tällasia veganistamisen asianajajia, mitkä haluaa luoda veganismista totalisoivan näkökulman, jotka unohtaa sen, että siellä on ihmisiä, jotka ei välttämättä koskaan halua olla vegaaneja.

K: Onks sua yritetty käännyttää?

V: Kyllä, voi sen ehkä noinkin sanoo, ei ehkä tietosesti vaan sillä tavalla, että keskustelua on yritetty johdattaa siihen suuntaan, että ooksä ihan oikeessa kun sä oot vaan vegetaristi, ehkä sun pitäs olla vegaani. Monasti keskustelut on johtanu siihen suuntaan, mutta niistä on kuitenkin pystyny purkautumaan aina irti. Jos haluu olla anarkisti ei oo pakko olla vegaani, vegetaristi, makkaransyöjä eikä mikään muukaan. Mä en voi sitä pakkoa anarkistina hyväksyä mitenkään.(M26)

Traditionaalisen toiminnan ja yksilöllisen valinnan välille voi näin syntyä ristiriita. Pyrkimykset "käännyttää" liikkeen sisällä olevia vegetaristeja kohti veganismia ärsyttävät joitakin anarkistisia toimijoita, koska muutosliike koetaan vapauden tilaksi pakkojen maailmassa, kenties viimeiseksi paikaksi toteuttaa vapaata subjektiviteettia. Kun aktivistit toteuttavat nykyajassa sitä asioiden tilaa, jonka he toivovat tulevaisuudessa toteutuvan, törmäävät toisiinsa kaksi unelmaa: valintoja myös tulevaisuudessa tekevän individualistis-anarkistinen ja pienyhteisöllinen, jossa yksilölliset valinnat poistuvat tarpeettomina harmonisen yksimielisyyden vallitessa. Tämä ristiriita on olemassa, mutta se ei ole muutosliikkeen kokonaishahmoa hallitseva ominaisuus. Pienyhteisöllisyyden unelma tai utopia, jonka mukaan toimitaan jo kokeiluluontoisesti liikkeen piilevällä ulottuvuudella, on ehkä keskeisin aineistosta noussut yksittäinen teema. Myös muutosliikkeen kokonaishahmolle keskeinen anarkismi on anarkiaa ennenkaikkea vallitsevia kulttuurisia koodeja kohtaan, ja vain harvoin anarkiaa pienyhteisön yksimielisyyttä kohtaan.


Demokraattisuuden ihanteen muuttuminen

Michel Maffesoli selittää yhteisöllisyyden uudelleen syntymisen johtuvan moderniteetin arvojen saturaatiolla (tyydyttymisellä, kyllästymispisteen saavuttamisella). Saturaation saavuttamisella on taipumus antaa sijaa vaihtoehtoisille arvoille, joiden ääriviivat eivät ole vielä hahmottuneet mutta joiden vaikutusta ei voida kieltää. Moderniteetin tunnusmerkki, demokraattisuuden ihanne, on korvautumassa yhteisöllisyyden ihanteen uudelleen syntymisellä. (Maffesoli 1993, 23-24.)

Nevala (suojelupoliisin johtaja Seppo Nevala, lisäys AL) pelkää, että laitonta suoraa toimintaa käyttävät ympäristöaktivistit tarjoavat malleja muillekin tyytymättömille ryhmille. Tämä saattaa vaarantaa nykyisen harvainvaltaisen (Nevala kutsuu sitä leikkisästi demokraattisesti) päätöksentekojärjestelmän sekä halvaannuttaa yhteiskunnan toiminnan. Nykyisen järjestelmän säilymisestä Nevis jaksaa kyynelehtiä. Sen sijaan todellisesta demokratiasta, ihmisen ja luonnon eloonjäämisestä tai hyvinvoinnista ei hän jaksa olla huolissaan. (MK 3, 11)

Demokraattisuuden ihanteen väistyminen tarkoittaa sitä, että modernin ajan kenties ylin arvo, edustuksellinen demokratia, on joutunut muutosliikkeen merkityksissä vastustajan rooliin. Liikkeen sisällä "todellinen demokratia" nähdään ainoaksi kelvolliseksi päätöksenteon välineeksi. Todellinen demokratia liikkeen merkityksissä ei tarkoita samaa kuin suora demokratia. Todellinen demokratia voi toteutua vain pienissä yhteisöissä. Koko kansa ei voi olla toteuttamassa suoraa demokratiaa, koska ne yksilöt, jotka eivät vielä ole omaksuneet liikkeen konstruoimaa todellisuutta ovat erityisesti sellaisten vastustajien johdateltavissa, jotka rahan avulla käyttävät tiedotusvälineitä hyväkseen.

Se vielä että miks mä en usko, että kansanäänestys olis demokraattinen vaihtoehto on siinä, että jos päätettäisiin kuukauden päästä järjestää kansanäänestys turkistarhauksesta, sitten Turkistuottajat Oy:n kampanja saa kaks miljoonaa markkaa rahaa ja se pistäis kyllä rahat haisemaan, ja löydettäis kyllä vielä lisääkin rahaa, että sillä voisi laittaa vaikka mainoskampanja pystyyn ja sit tavallaan ihmisten mielipide ja päätökset loppujen lopuksi tulee median kautta, ei ne tietenkää suoraan äänestä sen mukaan mitä mediassa sanotaan, mutta se muokkaa niiden mielipidettä. (M21)

Puhtaimmillaan yhteisöllisyyttä on eristäytyneiden ihmisten keskuudessa, jotka syntymästä kuolemaansa saakka elävät samassa yhteisössä (Bauman 1997, 93). Tällaisia yhteisöjä ovat muutosliikkeen toimijoiden utopioissa esiintyvät primitiiviset yhteisöt. Tästä syystä pienyhteisöllisyyden ihanne antaa muutosliikkeelle leiman esimodernin maailman kaipuusta jälkimodernissa tilassa. Yhteisöllisyyden uudessa ihanteessa ei kuitenkaan ole tarkoituksena haikailla esimodernia yhteisöä häilyvine ääriviivoineen, vaan pikemminkin tunnustaa, että katoavaa modernia maailmaa on seuraamassa uusi elämisen tyyli eli demokraattisuuden ihanne on korvautumassa sillä mitä sanomme yhteisöllisyyden ihanteeksi (Maffesoli 1995, 32).


Kevyt yhteisöllisyys

Yhteisöllisyys muutosliikkeessä merkitsee eri asiaa eri toimijoille. Eri toimijat sijoittavat kokonaispersoonastaan eri määriä yhteisöön. Myös osallistumisen intensiteetti voi vaihdella kunkin elämänhistoriallisen ja persoonallisen tilanteen mukaan (Vrt. Hirsch 1981, 15). Tätä sinänsä itsestään selvää asiaa voi tarkastella lähemmin Zygmunt Baumanin kevyen ja raskaan yhteisön käsitteillä. Bauman nimeää kotipaikaksi (habitat) konkretisoituneet sosiaalisuuden paikat postmoderniin tilaan ajautuneissa länsimaissa. Niiden olemassaolo perustuu ihmisten vuorovaikutustoiminnasta muodostuvalle yhteisölle. Kotipaikan toimijat ovat suhteellisen riippumattomia ja määräävät itse kunkin kotipaikan luonteen. Yleinen idea näissä postmoderneissa yhteisöissä asettuu päämäärätietoisuuden ja määrittelemättömän välimaastoon. Kotipaikat Bauman jaottelee kevyihin ja raskaisiin. (Bauman 1992, 190-194; Jallinoja 1996, 40-45) Arto Noro puhuu posttraditionaalisista yhteisöistä, jotka ovat hyvin lähellä sitä, mitä Bauman tarkoittaa kevyellä kotipaikalla (Vrt. Noro 1991, 229-247).

Kotipaikka tarjoaa mahdollisuuden itsensä kokoamiseen ja rakentamiseen symbolisten merkkien välityksellä, joilla ilmaistaan kuuluminen kotipaikkaan. Martti Siisiäinen valaisee merkin ja symbolisen merkin eroa seuraavasti: jokin kielellinen, äänellinen tai kuvallinen signaali on merkki silloin, kun se mihin merkillä viitataan ja se jolla viitataan, kuuluvat samaan kulttuuriseen kokonaisuuteen. Signaalista tulee symboli silloin, kun se ja sen viittauksen kohde kuuluvat eri kulttuurikonteksteihin. Merkki on luonteeltaan jotain "neutraalia", tosiasiaan viittaavaa, symbolissa taas on kysymys jonkin tosiasian esittämisestä, se sisältää tulkintaa. Symboli viittaa usein emootioita herättäen johonkin, mikä ei ole itse läsnä, sen viittauksen kohteen "totuudenmukaisuutta" ei voi testata. (Siisiäinen 1992, 68.). Kevyimmillään symbolit ovat rintanappien kaltaisia merkkejä (Jallinoja 1996, 43).

Niitä rintanappeja nyt kantaa moni sellanen, joka ei kuulu mihinkään järjestöön, se edustaa tiettyä arvomaailmaa kun pitää A-merkkiä(27) rinnassaan ja niitä merkkejä on jokaisella, se on ihan luonnollista (N17)

Arvioin johdannossa, että muutosliikkeeseen kuuluu noin puolitoistatuhatta ainakin satunnaisesti aktioihin osallistuvaa henkilöä. Arvioimani "jäsenten" määrän voi moninkertaistaa mikäli luemme liikkeen jäseniksi myös rintanappien kaltaisilla heikoilla symbolisilla merkeillä arvomaailmastaan viestittävät henkilöt, jotka tuntevat sympatiaa muutosliikkeen päämääriä kohtaan ja toteuttavat omassa elämässään vaihtelevassa määrin muutosliikkeen päämääriä jo nykyisyydessä. Jäsenten määrä yhteisössä, yhteiskunnallisessa liikkeessä tai yhteisöllisessä liikkeessä on täysin riippuvainen jäsenen määrittelykriteereistä.

Postmoderneja kevyitä yhteisöjä on vaikea tunnistaa tai paikallistaa, niiden jäsenet ovat toisilleen anonyymejä ja he ovat tietoisia toisistaan ainoastaan väljänä yleisenä ideana. Yhteisön jäsenet saattavat tulla näkyviksi toisilleen symbolisen merkin, esimerkiksi McDonaldsia vastustavan rintamerkin tai A-merkin, välityksellä: kevyinkin symbolinen merkki saattaa avata yhteisen keskustelunaiheen missä tahansa paikassa. Myös jotkut fyysiset tilat, kuten kasvisravintola tai tietynlaatuinen rock-konsertti, ovat paikkoja ja tapahtumia, jossa kevyen tai posttraditionaalisen yhteisön jäsenet voivat tulla toisilleen näkyviksi. Rintanappeja vahvempia symbolisia merkkejä muutosliikkeen toimijoilla voivat olla yhteisön mukainen pukeutumistyyli, tietynlainen musiikkimaku ja vielä vahvempana merkkinä lävistykset kehossa.

Mitä kevyempi yhteisö toimijalleen on, sitä helpompi siitä on irtautua ja sitä enemmän se tarjoaa toimijalleen mahdollisuuksia määritellä kotipaikan luonne itselleen sopivaksi. Muutosliikkeen aktiivisten toimijoiden nopea vaihtuvuus viittaa yleisesti kevyehköön yhteisöllisyyteen. Liikkeen tarjoama "kokonaisvaltainen ratkaisu" antaa kuitenkin itsensä rakentamisen elementtejä toimijalleen epävarmuuden tilanteessa, jossa suurten kertomusten ja elämän normaalilatujen tarjoama turvallisuus ovat kadonneet. Toimijalla on myös mahdollista liikkua järjestöviidakossa ja erilaisissa aktioissa omien tarpeidensa mukaan orientaatioitaan painottaen.

Lisäksi voidaan pohtia, onko Baumanin kevyitä tai Noron posttraditionaalisia yhteisöjä vielä kevyempiä yhteisöjä. Yhteisöllisyys ei ehkä edellytäkään lainkaan suoraa kontaktipintaa muihin yhteisön jäseniin, vaan yhteisöllisyys kenties voi toteutua myös tietoisuuden tasolla(28). Tietoisuus siitä, että on samoin tuntevia, samoista asioista, kuten eläinten ja luonnon kohtelusta, ahdistusta kokevia ja samoja päämääriä ajavia ihmisiä, voi olla yhtä hyvä yhteisöllisyyden käsite kuin Baumanin symbolisten merkkien välityksellä luotu heikko sosiaalinen yhteisöllisyys. Kuulumista tietoisuusyhteisöön ei tällöin tarvitse ilmaista muille kuin itselleen, ja sosiaaliset kontaktit voivat muodostaa tai olla muodostamatta toisenlaisia yhteisöjä. Haastattelemilleni aktivisteille tärkeimmät sosiaaliset kontaktit olivat, perheen ohella, yleensä yhteisön sisäisiä, ja tutkimusalueeni kattaa heidän muodostamansa sosiaalisen maailman. Muutosliikkeen potentiaalisen kasvun voi kuitenkin katsoa olevan tietoisuusyhteisössä, jonka laajuutta voimme vain arvailla.


Ovatko he fundamentalisteja?

Toisena ääripäänä muutosliike voi merkitä toimijalleen raskasta yhteisöä. Silloin ihminen sitoo itsensä yhteisöön monin ja vahvoin symbolisin merkein ja muotoilee koko elämäntapansa kotipaikan mukaiseksi, josta irtautuminen saattaa vaatia terapeuttista hoitoa (Jallinoja 1996, 43). Tällöin muutosliike saa uskonlahkon omaisia piirteitä. Bauman kuvaa lahkonomaista yhteisöä seuraavasti: yhteisön rakennustyössä puhutaan silmien avaamisesta, uudelleensyntymästä ja ennen kaikkea totuudesta. Liittyminen kuvataan vapautumiseksi uuden elämän kynnyksellä, siitä puhutaan vapaan tahdon toteuttamisena, oikeastaan ensimmäisenä merkkinä kunkin omasta vapaudesta. Yhteisölliset liikkeet julistavat avoimesti tavoitteekseen uskonyhteisön luomisen käännyttämällä ihmisiä. (Bauman 1997, 95-96.)

Silloin kun muutosliike saa lahkonomaisen raskaan yhteisön piirteitä, se muuttuu suvaitsemattomaksi myös liikkeen sisäpuolisia toimijoita kohtaan. Hannu Toivanen määrittelee tämän suvaitsemattoman ulottuvuuden elämäntapafundamentalismiksi. Hän kuvaa "vegaanipoliisien" luomia tiukkoja rajoja nykyajan radikalismin sisäiseksi lainsäädännäksi. (Toivanen 1997, 118-119, 159-162.)

Antohny Giddensin mukaan fundamentalismi jälkitraditionaalisessa maailmassa on vastareaktiota traditioiden purkautumiselle. Fundamentalismi pyrkii tradition säilyttämiseen, mutta sitä ei tarvitse puolustaa. Se sisältää oman rituaalisen totuutensa, josta siihen uskova pitää kiinni. Fundamentalismille on tyypillistä, että se tähdentää annettuja puhtauden oppeja. Siihen liittyy dialogin loppuminen muiden traditioiden ja julkisessa keskustelussa syntyneen totuuden kanssa. Tämä on vaarallista, koska se johtaa hivuttautumiseen kohti väkivallan potentiaalia. (Giddens 1994, 6; 48.)

Suomen historiassa fundamentalistiseksi liikkeeksi edellä kuvattuna sopii parhaiten Lapun liike, joka pyrki Juha Siltalan mukaan luomaan moraalisen ykseyden silloin, kun yhteiskunnan modernisoituminen oli irrottanut perinteisiä siteitään ja ajoi asemastaan epävarmat väliryhmät rakentamaan uutta yhtenäiskulttuuria. Traditionalismin puolustaminen rakentui viholliskuvien varaan tilanteessa, jossa "kommunistivaara" oli vähäisimmillään. Kommunisteihin kohdistuneessa väkivallassa tärkeintä oli käännyttäminen lapualaisten tavoittelemaan yhtenäiskulttuuriin, josta osoituksena oli käännytettävän pakottaminen kansallislaulun kaltaiseen symbolisen kumarrukseen. (Siltala 1985, 459; 499.)

Giddens jatkaa kuitenkin, että fundamentalismia ilmenee kaikkialla, missä traditioiden purkautuminen aiheuttaa koetun uhan. Näin ollen fundamentalismia voi olla perheissä ja sukupuolten välillä. Hän huomioi myös ekologisen fundamentalismin mahdollisuuden. (Giddens 1994, 48.) Missä määrin muutosliikettä voi pitää fundamentalistisena Giddensin tarkoittamalla tavalla? Muutosliikkeen luonnollisten pienyhteisöjen ihanteessa on vahvakin annos traditionaalisen elämänmuodon puolustamista. Kääntyessään toimijalleen raskaaksi yhteisöksi muutosliike saa myös rituaaliseen totuuteen pyrkimisen piirteitä ehdottoman veganismin kaltaisten vahvojen symbolien välityksellä. Myös käännytystyö viittaa yhtenäiskulttuuriin tavoittelemiseen. Liikkeen yhteisöllisyys rakentuu osittain viholliskuvien varaan, aivan kuten Lapun liikkeelläkin. Muutosliike kestää huonosti itseensä kohdistuvaa kritiikkiä, josta vain eräänä osoituksena on reaktio Kallialan haastatteluun perustuvaan artikkeliin. Tämäkin viittaa yhtenäiskulttuurin tavoitteluun. Vaikka väkivalta on liikkeen toiminnassa on rajoittunut ainakin toistaiseksi vain elottomaan materiaaliin, on dialogi vastustajien tai vihollisten kanssa loppunut.

Jos tähdätään jonkun yrityksen totaaliseen tuhoamiseen, niin ei sen kanssa ole paljon järkeä istua neuvottelupöytään. (Aktivisti Antti Rautiainen, Tutkain 2/97, 35.)

Suoran toiminnan iskut sinänsä eivät ole fundamentalismia, ne voivat olla typeryyttä, lapsellisuutta ja myös pitkälle vietyä rationaalista laskelmointia. Laittomaan toimintaan, ja tekojen merkitykseen ylipäänsä, liittyy kuitenkin etujoukon ajatus. Elämäntavallaan ja teoillaan aktivistit saamani yleisvaikutelman mukaan mieltävät itsensä koko yhteiskunnan suunnannäyttäjiksi, joka saattaa saada ilmentymiä rituaalisen totuuden puolustamisesta.

Kaikki kytkeytyy läheisesti kaikkeen: Jos sä sanot olevas luonnonsuojelija ja sit kuitenkin kärisytät notskissa makkaraa, niin et sä kyllä mikään luonnonsuojelija oo. (Vapauden huuto 4, 2)

Rituaaliseen totuuden ilmentymät ja uskonlahkon kaltaisen yhteisön muodostumisen vaara eivät ole jääneet huomaamatta liikkeen intellektuelleilta. Muutoksen kevät peräänkuuluttaa alituisesti epädogmaattisuutta, kriitiikkiä omaa toimintaa kohtaan ja erilaisten äänien mukaantuomista ympäristövallankumouksen toteuttamiseen. Nämä tavoitteet ovat fundamentalismin vastakohta. Tässä mielessä fundamentalismi on muutosliikkeelle alituinen ja olemassaoleva vaara. Yksittäiselle toimijalle muutosliike saattaa merkitä raskasta yhteisöä, mutta yksilöitä on mahdotonta määritellä fundamentalisteiksi ja ei-fundamentalisteiksi. Pikemminkin liikkeellä on riski saada fundamentalistisia piirteitä tavoitteidensa vastaisesti. Muutoksen kevät ei ole ainoa rituaalisen totuuden välttäjä. Haastatteluaineistoni perusteella ainakin suljetuilla sähköpostilistoilla kritisoidaan fundamentalismin tai raskaan yhteisöllisyyden ilmentymiä, kuten oikeaoppisuuden tiukkaa määritelmää. Samoin anarkistisen huumorin sävyttämä Anonyymi-lehdykän parodiaversio voidaan tulkita vegaanin fundamentalismin kritiikiksi(29) (Ks. Anonyymi 2). Edelleen Hannu Toivasen tutkielmaakin voi lukea anarkistisen tutkijan kannanottona kapinallisten sisäisen suvaitsevaisuuden puolesta (Ks. Toivanen 1997). Myös muutosliikkeen vakiintunut intellektuelli Peter Singer varoitti meitä (eläinoikeusaktivisteja) ajaututumisesta uskonlahkon kaltaiseksi yhteisöksi (Singer 1990, 229). Vastaus otsikon kysymykseen on: he eivät ole fundamentalisteja, mutta muutosliikkeellä on alituinen ja osittain toteutunut vaara saada lukuisia fundamentalistisia piirteitä tavoitteidensa vastaisesti.





8 LOPUKSI


Olen tarkastellut valitsemillani teemoilla ympäristöaktivistien maailmaa eli heidän konstruoimaansa sosiaalista todellisuutta modernin murroksessa historialliseen jatkumoon sidottuna. Tutkimusprosessin alkuvaiheessa uskoin, että yhdistäviä tekijöitä monia erilaisia teemoja sisältävässä muutosliikkeessä olisi ollut vähemmän kuin mitä aineiston käsittelyn jälkeen osoittautui. Valitsemieni teemojen avulla teen tulkintani siitä, mikä muutosliikkeessä on merkittävää ja pysyvää, mikä kenties nopeastikin katoavaa. Ulotan tulkintani myös tulevaisuuteen hyvin tietoisena siitä, että millään laadullisella sosiaalitieteen tutkimuksella ei voi tehdä varsinaisia ennustuksia elämän, sosiaalisten suhteiden ja poliittisen mahdollisuusrakenteen irrelevantin luonteiden sekä myös tutkimusten tutkimuskohteeseen refleksiivisesti vaikuttavien syiden vuoksi. Tulevaisuuteenkin suuntautuvan tulkinnan tarkoituksena on lopultakin valaista tutkimuskohdetta tässä ajassa.

Protestisykli on jo määritelmänomaisesti ajatus, että moderni sinänsä voi hyvin ja on perimmiltään kestävällä pohjalla. Laannuttuaankin protestijaksot tosin ovat muuttaneet rationaalisen yhteiskuntamme koodeja, useimmiten vielä rationaaleimmaksi. Muutosliikkeen nykyistä olomuotoa voi tarkastella tältä kannalta. Ehkä olemme nyt syklin hulluuden hetkessä, ja syklin kuihduttua yhteiskunta on muuttunut vielä hiukan rationaalisemmaksi, vielä modernimmaksi. Tällaisia muutoksia voivat olla esimerkiksi lisääntynyt kasvissyönti, turkistarhauksen lopettaminen tai suurimpien kaupunkien keskustojen autottomuus.

Tällainen näkemys ei kuitenkaan tee oikeutta muutosliikkeen vastakulttuuriselle luonteelle. Muutosliikkeen ymmärtäminen monisubjektisena kokonaisuutena tuo esiin sen vastakulttuurisen luonteen. Jos kohdistamme huomiomme ainoastaan johonkin muutosliikkeen osaan, jää ehkä näkemättä liikkeen syvin olemus. Esimerkiksi eläinoikeusliike ymmärrettynä yhden asian liikkeenä näyttäytyy lopultakin modernin projektin vielä tehokkaamman rationalisoinnin vaatimuksena. Singerin utilitaristinen filosofia spesismin lopettamiseksi on tällainen vaatimus. Kasvisyönnin lisääminen vähentää eläinten kärsimyksiä ja lisää samalla ruuantuotantoa, sillä kasvisruoan tuotetaan vähemmällä peltopinta-alalla kuin lihantuotanto. Lisäksi kasvisruoka on vielä terveellisempää. Viesti on siis modernin projektin nopeuttamisen vaatimus: mahdollisimman paljon kaikille mahdollisimman vähin haitoin eli vielä rationaalisemmin. Tähän voidaan tehdä huomautus, että esimerkiksi Leena Vilkka tai Tom Regan näkevät eläimet ensisijaisesti itseisarvoisina olentoina, mutta nämä ajatukset eivät ole artikuloituneet aktivistien diskurssiin samassa määrin. Vasta eläinten oikeuksien näkeminen osana modernin luontoa hyväksikäyttävän kulttuurin kritiikkinä paljastaa eläinoikeusaktivismin vastakulttuurisen luonteen. Sama virhe toistuu, mikäli tarkastelemme jotain muuta muutosliikkeen osaa yksinään, esimerkiksi antirasismia tai antimilitarismia. Samat toimijat eivät vaikuta sattumalta erilaisissa nk. yhden asian liikkeissä. Uudet yhteiskunnalliset liikkeet, sekä viimeaikaiset yhden asian liikkeet että 60-luvun radikalismin jälkeen institutionaalistuneet liikkeet, ovat toimineet muutosliikkeen kätilöinä. Näiden liikkeiden virheistä ja puutteista oppineena muutosliike pyrkii näkemään hyvin monet asiat toisiinsa nivoutuvina, minkä perimmäinen tarkoitus on löytää tasapaino ihmisen ja luonnon välille.

Tässä mielessä muutosliikettä voidaan pitää jopa malliesimerkkinä Ederin hahmottelemille vastakulttuurisille liikkeille. Muutosliike on perintöä koko siitä vallitsevaa kulttuuria vastustavasta kulttuurista, joka on seurannut meitä esimodernin ja modernin läpi postmodernin kynnykselle ja joka on artikuloitunut erilaisissa yhteiskunnallisissa tilanteissa Rooman myyttisestä rauhanomaisen paratiisiin vaatimuksesta romantiikan ajan vastakulttuurisiin piirteisiin. Romantiikan ajan suuri merkitys oli siinä, että se kannusti meitä katsomaan luontoa, näkemään luonnon jonain muuna kuin välineenä (Passmore 1997, 45). Romantiikan ajalla kukoistivat myös vegetaristiset ja kommunaaliset liikkeet (Eder 1993, 128). Muutoksen Kevään palstoilla on käsitelty romantiikan ajan vastakulttuurisia piirteitä, ainakin "luddiiteita", jotka 1800-luvun alussa rikkoivat teollisuuskoneita, eivät ainoastaan työpaikkojensa, vaan myös maailman puolesta (MK 1, 14). Vastakulttuurinen luonne tekee ymmärrettäväksi muutosliikkeen vähäisen luottamuksen valtioon ja vakiintuneisiin instituutioihin ja kritiikin kohdistamisen moraalisin perustein yhteiskunnan perusrakenteita kohtaan. Tässä ei sinänsä ole suomalaisessakaan ekologisessa vastarinnassa mitään täysin uutta, vaan myös näennäisesti yksittäisiin ympäristökonflikteihin Talaskankaalla ja Koijärvellä liittyi kritiikkiä edistysuskoa ja valtiota kohtaan. Tosin myöhemmin osoittautui, että Koijärviliikkeen keskeiset vaikuttajat olivat valmiita menemään mukaan aikaisemmin kritisoimaansa politiikkaan (Järvikoski 1998, suullinen lähde). Myös muutosliikkeen intellektuellien vasta-asiantuntijoiden perustelut kohdistuvat vain näennäisesti teknisiin yksityiskohtiin(30). Pohjimmiltaan niihin liittyy moraalinen paatos koko luontoa hyväksikäyttävään kulttuuriin eikä ole sattumaa, että liikkeen keskeiset intellektuellit ovat usein filosofian eivätkä esimerkiksi luonnontieteiden opiskelijoita.

Ederin jaottelun tapaan muutosliikkeen tavoite on "postmoderni", joka ei pyri rationalisoimaan modernia vaan palauttamaan ihmisen ja luonnon välisen suhteen harmoniseksi kieltämättä kulttuurista perintöämme. Tässä mielessä myös Linkolan ja muutosliikkeen ambivalentti suhde tulee ymmärrettäväksi. Yhteistä molempien tavoitteille on palauttaa ihmisen luontosuhde tasapainoiseksi, mutta Linkola pyrkii kieltämään kulttuurisen perintömme ja palauttamaan "primitivismin", joka suhtautuu luontoon positiivisesti ja kulttuuriin negatiivisesti. Muutosliike ei sen sijaan kiellä koko länsimaista perintöämme: urbaaniakaan elämää ei pyritä kieltämään, vaan liittämään siihen piirteitä utopistisista pienyhteisöistä. Hyvä tekniikka koetaan positiiviseksi, ja erityisesti länsimaisen humanismin perintöä, ymmärrettynä ihmisten välisenä tasa-arvon pyrkimyksenä, pyritään kehittämään eikä purkamaan. Aikamme radikaalit ympäristöaktivisti ovat näin ymmärrettynä sekä modernin murroksen keskellä että toimivat aktiivisina modernin murtajina.

Muutosliikkeen potentiaalinen kasvun mahdollisuus vastakulttuurisena liikkeenä, niin yllättävältä kuin se muutosliikkeen toimijoista saattaa tällä hetkellä tuntua, on uudessa keskiluokassa jos uskomme Klaus Ederiä. Hänen mukaansa uusi luokkataistelu syntyy instrumentaalista suhdetta luontoon puolustavan luokan ja luonnon kanssa harmoniaan pyrkivän luokan välille. Tämä on ironista, mikäli huomioimme muutosliikkeen tämänhetkisen kollektiivisen identiteetin, johon kuuluu syvä vastenmielisyys ja moraalinen ylemmyydentunne keskiluokkaisia toivottomia massoja kohtaan.

Uuden keskiluokan potentiaalilla en tarkoita, että se säntäisi kaduille kivittämään turkisliikkeiden ikkunoita rikki, puimaan punamustavihreää nyrkkiä mielenosoituksissa tai ryhtyisi kaatamaan juovuksissa poliisiautoja torin laidoilla. 90-luvun ympäristöradikalismi on saanut nykyisen näkyvän olemuksensa 60-luvun kapinan perintönä, yhdistettynä etenkin Yhdysvalloissa, mutta myös Suomessa, tapahtuneeseen ympäristö- eläintensuojelu- ja rauhanliikkeiden institutionaalistumisen vastareaktioon. Sen voima ei ole vanhahtavassa ja nuorison alakulttuurin sävyttämässä näkyvässä ulottuvuudessa, vaan liikkeen pinnanalaisessa kulttuurisessa haasteessa modernille luontoa välineellisesti hyväksikäyttävälle rationaaliselle kulttuurille. Tämän haasteen voima ilmenee moraalisena paatoksena, emotionaalisten piirteiden mukaan tuomisena kulttuuriseen taisteluun ja elämäntapaan liittyvinä valintoina.

Keskiluokan potentiaalin yhdistyminen vastakulttuuriseen muutosliikkeeseen voi kuitenkin tapahtua nopeastikin ja yllättäen(31). Esimerkiksi aikaisemmin esittelemistäni katujuhlista tai kriittisestä massasta voisi muodostua yksittäinen osoitus keskiluokan potentiaalista tapahtumien positiivisen symbolisen viestin ansioista. Vastakkaisena ääriesimerkkinä on yksittäiseen ammatinharjoittajaan kohdistettu ekoterrori, jolla pyritään pelkoa ja kauhua luomalla pakottamaan yrittäjä luopumaan elämäntyöstään. Sen symbolinen viesti on paradoksaalisesti muutosliikkeen päämärille ristiriitainen ja mahdollista potentiaalia luotaantyöntävää, mikä johtunee iskujen nimettömänä tekemisestä ja yksityisomaisuuden perinteen kunnioittamisesta erityisesti Suomessa. Mutta toteutuipa uuden keskiluokan vastakulttuurinen luokkasota missä muodossa tahansa tai jääpä kokonaan toteutumatta, on mielestäni selvää, että ympäristöradikalismin tämänhetkinen näkyvä ulottuvuus on historiallisista syistä nykyisen muotonsa saanut residuaalinen ja lyhytaikaiseksi jäävä piirre, jota hyvin voidaan käsitellä protestijaksona tai -syklinä. Sen sijaan muutosliikkeen piilevä ulottuvuus on näkemykseni mukaan jäävuoren perusta, joka saattaa tulevaisuudessa saada hyvinkin erilaisen näkyvän muodon.

Muutosliikkeen moraalinen merkitys tulee hyvin esiin jos vertaamme liikkeen vastakulttuurisia piirteitä "ekologisen modernisaation" tavoitteisiin. Yksinkertaisesti ilmaistuna ekologinen modernisaatio liittää ympäristökysymyksen valistuksen perinteestä kumpuavaan modernin projektiin (Massa 1995, 12). Ekologisen modernisaation paradigma tunnustaa globaalien ekologisten riskien, kuten ilmastonmuutoksen tai ydinvoimalaonnettomuuden, aiheuttaman epävarmuuden jälkitraditionaalisessa tilassa ja pyrkii elämään riskien realiteetissa ja korjaamaan modernin suuntaa veroreformien kaltaisilla ohjauskeinoilla. Ekologisella modernisaatiolla ei kuitenkaan ole mitään sanottavaa yksittäisen eläimen kärsimyksistä ja paljoakaan kärjistämättä voidaan todeta, että ekologiselle modernisaatiolle on samantekevää, onko meillä vanhoja metsiä vai pelkkää puupeltoa. Olennaista ajattelutavalle on, montako tonnia puut sitovat hiilidioksidia. Ekologinen modernisaatio tarvitsee näkemykseni mukaan onnistuakseen vastakulttuurisia piirteitä, joita se voi imeä itseensä kenties tulevalla vuosisadalla, jota on jo nyt pyritty nimeämään ympäristön vuosisadaksi, realisoituvan uuden luokkataistelun tuloksista.

Olen käyttänyt tutkielmassani käsitteitä "yhteisöllinen liike", "uusi yhteiskunnallinen liike" ja "vastakulttuurinen liike". Se, minä edellä mainituista 90-luvun muutosliike näyttäytyy, riippuu käsitteiden määrittelyn lisäksi tarkastelukulmasta. Yksilötasolla liikkeen toimijoiden motiiveihin voi suhtautua Hirschin tapaan skeptisesti. Jos tarkastelemme ensisijaisesti ympäristöradikalismin näkyvää ulottuvuutta kiinnittämättä huomioita päämääriin, motiiveihin ja piilevään toimintaan, näyttää muutosliike pelkästään yhteisölliseltä liikkeeltä. Mikäli kohdistamme tarkastelumme vain johonkin muutosliikkeen teemoista, esimerkiksi eläinoikeusaktivismiin yhden asian liikkeenä, sitä voi käsitellä yhtenä tuhansista uusista yhteiskunnallisista liikkeistä, jotka pyrkivät rationalisoimaan modernia vielä modernimmaksi. Liike, yhteisöllinen tai yhteiskunnallinen, on aina enemmän kuin yksilöidensä summa, mutta myös vastakulttuurinen liike on enemmän kuin osiensa summa.

Martti Siisiäinen kehotti suhtautumaan radikaaliin liikehdintään erityisen vakavasti, koska liikehdintä saattaa ilmentää sitä, että vallitseva poliittisten intressien representointijärjestelmä ei vastaa koettuihin tarpeisiin (Siisiäinen, suullinen lähde). Yhdyn käsitykseen vakavasti otettavuudesta siksi, että ennen kuin representointijärjestelmä vastaa muutosliikkeen tavoitteisiin, tarvitaan ehkä kokonainen luokkataistelu. Muutosliikkeen kollektiivisen identiteetin muuttuessa, sen näkyvä toiminta voi saada hyvinkin erilaisia muotoja kuin tänään, mutta silloinkin siitä jää jotain pysyvää, sen merkitys vastakulttuuristen voimien uudelleen herättäjänä.


Tuleville tutkimuksille ja tutkijoille

Kun johdannossa totesin, että liike käsitteenä on hyvin ongelmallinen, on siihen tutkimusprosessin jälkeen on lisättävä, että se on muuttumassa vielä ongelmallisemmaksi. Kovin etäiseltä vaikuttaa aika, jolloin liike oli yhteisiin (taloudellisiin) intresseihin perustuva yksiselitteinen, päämäärätietoinen ja rationaalinen kollektiivi. Myös "uusien" yhteiskunnallisten liikkeiden asema vaikuttaa olevan muuttumassa. Ne olivat viime vuosikymmenet nimensä mukaisesti yhteiskuntaa uudistavia, radikaalejakin liikkeitä. Tänään, ja tulevaisuudessa kenties vielä enemmän, niiden tehtävä on muuttumassa konservatiiviseksi vallitsevan kulttuurin ja modernin projektin puolustamiseksi vastakulttuurisille liikkeille ristiriitaisesti.

Kovin houkutteleva ajatus aikamme ja tulevan ympäristöradikalismin kaltaisten ilmiöiden tutkimiselle on käsitellä niitä epämääräisenä nuorison liikehdintänä ja kapinointina tai pakottaa tutkimuskohde yhden teeman tai järjestön sisään. Eräs vaihtoehto hahmottumattoman ja paikkaansa etsivän vastakulttuurisen liikkeen tutkimuksessa on hyödyntää valikoidusti uusien yhteiskunnallisten liikkeiden (tapaus)tutkimusperinnettä ja ottaa huomioon kulloinenkin yhteiskunnallisen tilanteen tarjoama mahdollisuusrakenne, maiden väliset kulttuuriset erot ja koko planeettaa koskevat kulttuuriset muutokset. Tämä voisi olla jonkinlainen lähtökohta laajempaan kansainväliseen vertailuun tai pitempään aikajänteeseen sidotulle vastakulttuuristen liikkeiden tutkimukselle.

Ongelmallista ja samalla myös kiehtovaa liikkeiden tutkimuksessa on yksilöllisten ja yhteisöllisten motiivien sekä yhteiskunnallisten ja vastakulttuuristen teemojen sekoittuminen toisiinsa. Seuraavan sivun taulukko on karkea yhteenveto käyttämistäni teoreettisista lähestymistavoista ja niiden variaatioista. Nuolten suunnat tarkoittavat mahdollisia ja tutkimuskohteessani osoittain toteutuneita seurausyhteyksiä teemasta toiseen. Vaikka taulukon teemat ja yhteydet ovat syntyneet tämän tutkielman puitteissa aineiston ja valitsemieni muiden tutkimusten välisen vuorovaikutteisen prosessin tuloksena, voi se toimia viitteellisenä lähtökohtana laajemmille vastakulttuuristen liikkeiden tutkimuksille siitäkin huolimatta, että tulevaisuudessa vastakulttuuriset liikkeet näyttäytyisivät toisenlaisina.

 

LÄHTEET



Aho, Simo (1985): Toisinelämisen vaihtoehdot. Markkinarako vai vapauden komero? Teoksessa: Kyntäjä, Timo (toim.): Talouden kahtiajako. Mykät pakot ja vapauden visiot. Tutkijaliiton julkaisusarja 37, Jyväskylä.

Alasuutari, Pentti (1993): Laadullinen tutkimus. Vastapaino, Tampere.

Anis, Merja (1991): Suomalaisen Sadankomiten vaiheet Otthein Rammstedtin yhteiskunnallisten liikkeiden kehitysvaihemallin valossa. Julkaisematon pro gradu -tutkielma, Turun Yliopisto.

Aristoteles (1997): Retoriikka ja runousoppi. Gaudeamus, Helsinki. In English: Rhetorica. Volume XI. The Works of Aristotele. Translated into English under the Editorship W.D Ross, M.A Oxford: At the Clarendon Press, 1946.

Aro, Jari (1996): Jean Baudrillardin antisosiologia. Teoksessa: Rahkonen, Keijo (toim.): Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset. Tammerpaino, Tampere.

Badolato, Edward (1991): Environmental Terrorism: A Case Study. Terrorism 14, p. 237-239.

Bauman, Zygmunt (1992): Initimations of Postmodernity. Routledge, London.

Bauman, Zygmunt (1993): Postmodern Ethics.Blackwell, Oxford.

Bauman, Zygmunt (1997): Sosiologinen ajattelu. Vastapaino, Tampere. Alkuteos: Thinking Sociologically. Blackwell, 1990.

Beck, Ulrich (1995): Politiikan uudelleen keksiminen: Kohti refleksiivisen modernisaation teoriaa. Teoksessa: Beck, Ulrich & Giddens, Anthony & Lash, Scott: Nykyajan jäljillä. Vastapaino, Tampere. Alkuteos: Reflexive Modernization, Politics, Tradition and Aesthetics in the Modern Social Order, Polity Press.

Bookchin, Murray (1982): The ecology of freedom. The Emergence and Dissolution of Hierarchy. Palo Alto.

Devall, Bill (1991): Deep Ecology and Radical Environmentalism. Society and Natural Resources 4, p.247-265.

Eder, Klaus (1990): The Cultural Code of Modernity and the problem of Nature: a Critique of the Naturalistic Notion of Progress. In: Jeffrey, Alexander & Sztompka, Piotr (ed.): Rethinking Progress, Unwin Hyman, Great Britain.

Eder, Klaus (1993): The New Politics of Class. Social Movements and Cultural Dynamics in Advanced Societies. Sage Publications, London.

Edwards, Bob (1995): With Liberty and Environmental Justice for All. In: Taylor, Bron (ed.): Ecological Resistance Movements. State University of New York Press, Albany.

Eyerman, Ron & Jamison, Andrew (1991): Social Movements: a Cognitive Approch. Cambridge Polity Press.

Giddens, Anthony (1994): Beyond Left and Right. The Future of Radical Politics. Polity Press, Cambridge.

Heikka, Henrikki (1994): Bearing Witness to Prisoners of a Dilemma: The Role of Greenpeace in International Environmental Politics. Julkaisematon Pro Gradu -tutkielma, Helsingin Yliopisto, Valtiotieteellinen tiedekunta.

Heima-Tirkkonen, Tuula & Kallio-Tamminen, Tarja & Selin, Tove (1996): Lukijalle. Teoksessa: Em. tekijät (toim.): Ruohonjuurista elämänpuuksi - suomalainen vaihtoehtoliikehdintä, Vihreä sivistysliitto, Helsinki.

Hellström, Eeva & Welp, Martin (1996): Environmental Forest Conflicts in Germany. Joensuu European Forest Institute.

Helve, Helena (1996): "Ystävävämme kettu" ja uusi maailmankuva. Teoksessa: Suurpää, Leena & Aaltojärvi, Pia (toim.): Näin nuoret. Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin. Kirjapaino Raamattutalo, Pieksämäki.

Helve, Helena (1997): Nuorten muuttuvat arvot ja maailmankuvat. Teoksessa: Helve, Helena (toim.): Arvot, maailmankuvat, sukupuoli. Yliopistopaino, Helsinki.

Hirsch, Joachim (1980): Der Sicherheitsstaat. Das "Modell Deutscland", seine Kriese und die neue sozialen Bewegungen. Frankfurt am Main.

Hirch, Joachim & Roth, Roland (1981): Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden yhteiskunnallinen perusta ja näköalat. Politiikka 23; 1, s. 6-24.

Husso, Marita (1993): Vegetarismi valintana. Näkökulmia vegetarismin ekologisiin, eettisiin ja ruumillisiin perusteisiin. Jyväskylän yliopiston yhteikuntapolitiikan laitoksen työpapereita, Jyväskylä.

Hyvärinen Matti (1985): Alussa oli liike. Osuuskunta Vastapaino, Tampere.

Jaatinen, Pertti (1989): Ekososialismista ekoanarkismiin. Artikkeleita ekologian ja politiikan rajalta. Jyväskylän yliopiston julkaisuja, Jyväskylä.

Jallinoja, Riitta (1991): Moderni elämä. Ajankuva ja käytäntö. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Jallinoja, Riitta (1996): Sosiologiaa postmodernisuudesta: Zygmund Bauman. Teoksessa: Rahkonen, Keijo (toim.): Sosiologisen teorian uusimmat virtaukset. Tammerpaino, Tampere.

Jasper, James & Poulsen, Jane (1995): Recruiting Stranges and Friends: Moral Shocks and Social Networks in Animal Rights and Anti-Nuclear Protests. Social Problems 42; 4, p. 493-512.

Järvikoski, Timo (1991a): Ympäristöliike suomalaisessa politiikassa. Teoksessa: Massa, Ilmo & Sairinen, Rauno (toim.): Ympäristökysymys, Gaudeamus, Helsinki.

Järvikoski, Timo (1991b): Ympäristöliike Suomessa. Teoksessa: Aromaa, Vuokko; Ekonen, Jouni; Huhta, Mikko; Immonen, Kari; Kantola, Mika; Puhakainen, Leena (toim.): Ympäristö ja aika. Historian ja yhteiskuntaopin opettajien liitto ry, Jyväskylä.

Järvikoski, Timo & Karppinen, Seija & Lähteenmäki, Paula & Ruonavaara, Hannu & Rytkönen, Esko (1982): Verso - Porkkananpurentaa vai pyrkimystä yhteiskunnan muuttamiseen. Turun Yliopiston sosiologisia tutkimuksia, Turku, 1982.

Kalliala, Mari (1998): Yksi taistelu, monta rintamaa. Valmisteilla olevan väistöskirjan artikkelin käsikirjoitus.

Karisto, Antti (1996): Pirstoutuvan elämän politiikkaa. Janus 4; 3, s. 224-241.

Linkola, Pentti (1989): Johdatus 1990-luvun ajatteluun. WSOY, Porvoo.

Maffesoli, Michel (1995): Maailman mieli. Yhteisöllisen tyylin muodoista. Tammer-Paino, Tampere. Alkuteos: La contemplation du monde. Figures du style communautaire. Editions Grasset & Fasquelle.

Massa, Ilmo (1991): Suunnistus ympäristösosiologiaan. Teoksessa: Massa, Ilmo & Sairinen, Rauno (toim.): Ympäristökysymys. Ympäristöuhkien haaste yhteiskunnalle. Gaudeamus, Helsinki.

Massa, Ilmo (1995): Epävarman yhteiskunnan ympäristöpolitiikkaa. Teoksessa: Massa, Ilmo & Rahkonen, Ossi (toim.): Riskiyhteiskunnan talous. Gaudeamus, Helsinki.

McAllister Groves, Julian (1995): Learning to feel: the neglected sociology of social movements. Sociological review 43; 3, p. 435-460.

McCormick, John (1995): The Global Environmental Movement. John Wiley & Sons ltd, England.

Melucci, Alberto (1985): The Symbolic Challenge of Contemporary Movements. Social Research 52; 4, p. 790-815.

Melucci, Alberto (1989): Nomands of the present. Social Movements and Individual Needs in Contemporary Society. Hutchinson, London.

Mäkelä, Klaus (1964): Miksi juuri Beatlet? Julkaisussa: Sosiologia 1; 4, s. 190-191.

Naess, Arne (1995): Ecology, Community and Lifestyle. Cambridge University Press.

Noro, Arto (1991): Muoto, moderniteetti ja "kolmas". Tutkielma Gerog Simmelin sosiologiasta. Tutkijaliitto, Helsinki.

Paloheimo, Eero (1996): Yksityisiä ja yleisiä asioita. Teoksessa: Vilkka, Leena (toim.): Ekologiseen elämäntapaan. Yliopistopaino, Helsinki.

Parjanen, Matti (1983): Ylioppilasliike yhteiskunnallisena liikkeenä, sen synty ja kuolema. Tampereen yliopiston sosiologian ja sosiaalipsykologian laitoksen tutkimuksia. Sarja A; 1.

Passmore, John (1997): Asenteet luontoa kohtaan. Teoksessa: Oksanen, Markku & Rauhala-Hayes, Marjo (toim.): Ympäristöfilosofia. Gaudeamus, Helsinki.

Rahkonen, Keijo (1996): Utopiat ja anti-utopiat. Kirjoituksia vuosituhannen päättyessä. Gaudeamus, Helsinki.

Rüdig, Wolfgang (1995): Between Moderation and Marginalization. In: Taylor, Bron (ed.): Ecological Resistance Movements. State University of New York Press, Albany.

Ramstedt, Ottheim (1978): Soziale Bewegung. Frankfurt am Main Suhrkamp.

Rannikko, Pertti (1994): Ympäristökamppailujen aallot. Teoksessa: Lehtinen, Ari & Rannikko, Pertti (toim.): Pasilasta Vuotokselle. Ympäristökamppailujen uusi aalto. Gaudeamus, Tampere.

Roos, J-P (1988): Elämäntavasta elämänkertaan. Gummerus, Jyväskylä.

Roos, J-P (1996): Mitä on elämänpoliikka? Janus 4; 3, s. 210-223.

Saaristo, Kimmo (1994): Henkilökohtainen ekologia. Onko vihreä elämäntapa vastausyritys moderniin? Jyväskylän yliopiston sosiologian laitoksen julkaisuja, Jyväskylä.

Siisiäinen, Martti (1983): Uusien yhteiskunnallisten liikkeiden demokratia- ja organisaatio-ongelman teoreettisista juurista politiikan sosiologiassa. Politiikka 25: 2, 103-117.

Siisiäinen, Martti (1990): Suomalainen protesti ja yhdistykset. Gummerus, Jyväskylä.

Siisiäinen, Martti (1992): Kollektiivisen toiminnan muodot ja repertuaarit. Teoksessa: Blom, Raimo & Siisiäinen, Martti: Politiikan sosiologia. Jyväskylän yliopiston sosiologian julkaisuja, Jyväskylä.

Siltala, Juha (1985): Lapun liike ja kyyditykset. Otava, Helsinki.

Singer, Peter (1991): Oikeutta eläimille. WSOY, Porvoo. Alkuteos: Animal Liberation. Towards an End to Man's Inhumanity to Animals, Granada, London, 1975.

Strauss & Gorbin (1990): Basics of Qualitative Research. Grouded Theory Procedures and Techniques. Newbury Park, CA: Sage.

Tarvainen, Veikko (1993): 60-luvun kapina. Like, Helsinki.

Taylor, Bron (1995): Earth First! and Global Narratives of Popular Ecological Resistance. In: Taylor, Bron (ed.): Ecological Resistance Movements. State University of New York Press, Albany.

Toivanen, Hannu (1997): "Do It Yourself". DIY vastarinnan sosio-kulttuurisia merkityksiä organisoivanan periaatteena ja käytäntönä. Julkaisematon laudatur- tutkielma, Joensuun Yliopisto.

Tuomivaara, Salla (1996): Uusi eläinoikeusliike - tyhjyydestä vai tuskasta noussut? Julkaisussa: Nuorisotutkimus 14; 3, s. 42-45.

Twigg, Julia (1983): Wegetarianism and the Meanings of Meat. In: Murcott A. (ed.): The Sociology of Food and Eating. Biddles Ltd; Great Britain.

Tynkkynen, Oras (1996): Poimintoja Maan ystävien syntyprosessista. Historiaa tehdään tänään. Teoksessa: Heima-Tirkkonen, Tuula & Kallio-Tamminen, Tarja & Selin Tove (toim.): Ruohonjuurista elämänpuuksi-suomalainen vaihtoehtoliikehdintä, Vihreä sivistysliitto, Helsinki.

Törrönen, Jukka (1997): Intohimoinen teksti - pysäytetty kertomus suostuttelun makrorakenteena. Teoksessa: Sulkunen, Pekka & Törrönen, Jukka (toim.): Semioottisen sosiologian näkökulmia. Sosiaalisen todellisuuden rakentuminen ja ymmärrettävyys. Gaudeamus, Helsinki.

Uusitalo, Ritva & Jussila, Anna & Puhto, Sanna & Söderholm, Maria (1994): Kansalaiset tiellä. Tutkimus Monoa Moottoriteille -liikkeestä. Helsingin Yliopiston sosiologian laitoksen monisteita, Helsinki.

Vilkka, Leena (1993): Ympäristöetiikka. Yliopistopaino, Helsinki.

Vilkka, Leena (1996): Ekologiseen elämäntapaan. Yliopistopaino, Helsinki.

Vilkka, Leena (1998): Oikeutta Luonnolle. Yliopistopaino, Helsinki.

Wieviorka, Michel (1995): The Arena of Racism. Great Britain.

Zimmerman, Michael (1994): Contesting Earth's Future. Radical Ecology and Postmodernity. Berkeley, University of California Press.


Muutosliikkeen tuottamat julkaisut:

Anonyymi, Helmikuu, 1996.

Anonyymi 2, (Parodia), 1996.

Kaurapuuro 9, 1995.

Maan ystävien teemanumero "Uljas uusi eurooppa", 1997.

Muutoksen kevät 1, 1996. Muutoksen kevät 2, 1996. Muutoksen kevät 3, 1996. Muutoksen kevät 4, 1997. Muutoksen kevät 5, 1997. Muutoksen kevät 6, 1997. Muutoksen kevät 7, 1997. Muutoksen kevät 8, 1998.

Oikeutta elämille- jäsenkirje 1/1998.

Pirrskatti 1/1995.

Sudenhetki 1, 1997.

Toimintakalenteri 8/1997. Toimintakalenteri 9/1997.

Vapauden huuto 4, vuosiluku ei ilmene. Vapauden huuto 6, vuosiluku ei ilmene.

Vastarinta 1, 1995.

Villi Pohjola 2/1997. Villi Pohjola 5/1997. Villi Pohjola 1/1998.




Aikakausi- ja sanomalehdet

Elonkehä 4/1998, 2. Pentti Linkolan artikkeli "Sisäministeri on vaihdettava".

Helsingin Sanomat 15.9.1997, A5. Pekka Hiltusen artikkeli "Radikaaleja vaihoehtoliikkeitä ohjailee pieni aktivistien ryhmä. Tutkijan mukaan ydinjoukko panee alulle kampanjoita siellä täällä".

Helsingin Sanomat 14.12.1997, D1. Arto Astikaisen artikkeli "Mira yrittää selittää sedälle kettujen oikeuksia. Mutta ymmärtääkö viisikymppinen miksi ihmisoikeuksien pitäisi kuulua myös eläimille".

Helsingin Sanomat 8.4.1998, A5. Teuvo Arolaisen artikkeli "Aktivistien epäillyistä iskuista parisataa vielä selvittämättä. Useimmat tihutyöt vähäisiä, mutta liharekkojenkin tuhopolttajat yhä kateissa".

Jacobstads tidninig 21.12.1995. "Pälsaktivisterna inga djurskyddare".

Tutkain 2/1997, 32-35. Matilda Haapamäen artikkeli "Muutoksen kevät - uuden ajan vallankumoukselliset". Tutkain 1/1998, 12-13. Juho Vuoren artikkeli "90-luvun muutosliike".

Uutislehti 100, 19.1.1998. STT:n lähteen artikkeli "Eläinaktivistit osaavat tiedottaa ja käyttäytyä".


Suulliset lähteet:

Helle, Kaija (Maan ystävät): Keskustelu 5.12.1997.

Järvikoski, Timo (Oulun yliopisto): Ympärisöliikkeen jatkuvuuksista ja katkoksista. Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura ry:n luento, 2.2.1998, Helsinki.

Salmi, Riitta (Animalia): keskustelu 4.11.1997.

Siisiäinen, Martti (Lapin yliopisto): Kettutytöt ja suomalaisten liikkeiden toimintavalikoimat. Yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen seura ry:n luento, 2.2.1998, Helsinki.

Rydman, Risto (Suomen eläinsuojeluyhdistys): Keskustelu, 6.11.1997.


Sähköpostilista:

Purmonen, Joni: Avoin kirje Maan ystävien sähköpostilistalla 7.1.1998. Oksa, Leila: Tiesitkö miten Niken lenkkarit syntyvät? Maan ystävien sähköpostilista 19.2.1998.

Maan ystävien sähköpostilista: Keskustelua MAI-sopimuksesta 1997-1998.


Internet:

Suomen anarkistiliiton kotisivut: http://www.dlc.fi/~ravelre/sal.htm.




LIITE 1


Tutkielmassa mainittujen järjestöjen keskeiset piirteet


ANARKISTINEN SUORA TOIMINTA (AST)

AST on pienissä autonomisissa soluissa toimiva ryhmä, joka toimii vapaamman ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan puolesta. Toistaiseksi AST on suunnannut iskunsa pornoliikkeitä, turkisliikkeitä ja IKL:n vaalitoimistoa vastaan. (MK 1, 23) Käytännössä AST on kuitenkin on olemassa vain paperilla ja on jäänyt anarkistiksi itsensä määrittelevillekin tuntemattomaksi.


EARTH LIBERATION FRONT (ELF)

ELF on brittiläisen esikuvansa mukainen laitonta suoraa toimintaa harjoittava maanalaisten menninkäisten (elf = menninkäinen) järjestö. Järjestöllä ei ole mitään keskusjohtoa tai hierarkiaa. Toiminta tapahtuu täysin autonomisissa, toisilleen tuntemattomissa soluissa. Mitään solujen välistä kommunikointia tai muita yhteyksiä ei ole. ELF:n kohteet vaihtelevat automainoksista ja -liikkeistä tietyömaihin ja ympäristöä saastuttaviin laitoksiin ja monikansallisiin yhtiöihin. Kenenkään, ihmisen tai eläimen, ei tule vahingoittua tai asettua vaaratilanteisiin ELF:n iskuissa. (MK 8, 27; MK 2, 24) ELF:n ei siis voi liittyä esimerkiksi jäsenmaksun maksamalla, vaan jokainen edellä esitetyin ehdoin sabotointia suorittanut on ELF:n "jäsen". Toisinaan ELF:sta käytetään myös suomennettua nimeä Maan Vapautusrintama. Lähes kaikki iskut tehdään joko ELF:n tai EVR:n nimissä.

ELÄINTEN VAPAUTUSRINTAMA (EVR)

EVR on englantilaisen esikuvansa Animal Liberation Frontin (ALF) mukaisesti laitonta suoraa toimintaa harjoittava järjestö. EVR ei, kuten ALF Englannissa, käytä toimissaan väkivaltaa. Jokainen yksilö tai ryhmä, joka tai jotka ovat kasvissyöjiä ja harjoittavat laitonta suoraa toimintaa EVR:n periaatteiden mukaisesti voivat kutsua itseään nimellä EVR. (MK 8, 27). EVR Suomessa toimii käytännössä samalla tavalla kuin ELF. Mikäli isku suunnataan ensisijaisesti eläinten puolesta, se raportoidaan EVR:n nimissä ja mikäli isku kohdistetaan muuhun ekologisesti tuhoavaksi katsottuun kohteeseen, se raportoidaan ELF:n nimissä. On siis ilmeistä, että iskuja tekevät henkilöt eivät ole jakautuneet EVR:n "jäseniin" ja ELF:n "jäseniin".


ELÄINTEN VAPAUTUSRINTAMAN TUKIRYHMÄ (EVR TR)

Järjestön alkuperäinen idea brittiläisen esikuvansa mukaan oli antaa solidaarista tukea eläintenvapautusiskuista kiinnijääneille. Nykyään toimii Oikeutta eläimille -järjestön julkisuuskuvan varjelemiseksi.


MAAN YSTÄVÄT

Maan ystävät ry on 1996 perustettu liitto, jonka tarkoituksena on muuttaa yhteiskuntaa demokraattisemmaksi ja ekologisesti kestävämmäksi, edistää tasa-arvoa, säilyttää maapallon ekologinen, kulttuurinen ja etninen monimuotoisuus, toimia militaristisia rakenteita vastaan ja edistää ihmisten ja eläinten oikeuksia (Maan ystävien jäsenlehti 2/97). Maan ystävien alkuperäinen tarkoitus oli tehostaa "edistyksellisten voimien" toimintaa kokoamalla vaihtoehtoliikehdintä katto-organisaation alaisuuteen. Maan ystävistä lopulta tuli vain eräs järjestö muiden joukkoon, jonka toimijoista lähes kaikki vaikuttavat myös muissa järjestöissä. Maan ystävät hyväksyy toimintakeinokseen laittoman kansalaistottelemattomuuden, mutta yhdistyksen nimissä ei saa tehdä sabotoinnin kaltaista toimintaa, jota ei tehdä avoimesti. Havaintojeni perusteella Maan ystävissä toimii vuosia tai vuosikymmeniä perinteisissä järjestöissä toimineita henkilöitä ja toisaalta mukana on nuoria aktivisteja. Yhdistyksellä on noin 350 maksanutta jäsentä. (Helle, suullinen lähde ja osallistuva havainnointi.)


OIKEUTTA ELÄIMILLE (OE)

Toukokuussa 1995 perustettu rekisteröimätön järjestö, joka kyseenalaistaa koko eläinten hyväksikäytön ajatuksen. Järjestö käyttää toimintamenetelminään laillisia keinoja kansalaistottelemattomuutta lukuunottamatta. (MK, 8, 4) Käytännössä EVR:n tai ELF:n nimissä iskuja tekevät henkilöt toimivat myös Oikeutta eläimille järjestössä, mutta ei välttämättä toisinpäin. Maksaneita jäseniä järjestöllä on 270 (Oikeutta eläimille -jäsenkirje helmikuu/1998, 11).


SUOMEN ANARKISTILIITTO (SAL)

SAL taistelee kaikkien käskyvallan muotojen lopettamiseksi vapaan, luonnon kanssa tasapainossa olevan yhteiskunnan rakentamiseksi ilman luokkia, valtioita tai rajoja perustuen keskinäiseen apuun ja vapaisiin yhteenliittymiin. SAL:n järjestörakenne on paikalliseen itsehallintoon perustuva. SAL:lla ei ole erillisiä päätösvaltaisia keskuselimiä ja maanlaajuisista asioista päättää kahdesti vuodessa kokoontuva yleiskokous. SAL:lla on 12 paikallisjaostoa. Käytännön toimissaan SAL osallistuu erilaisiin kampanjoitiin, kuten ydinvoiman ja asevelvollisuuden vastaisiin, Shell-boikottiin ja McDonaldsin vastaisiin kampanjoihin. (SAL:n kotisivu internetissä http://www.dlc.fi/~ravelre/sal.htm.)






VIITTEET

1. Toimijat itse käyttävät joskus sabotaasista ekotaasin nimitystä korostaakseen sabotoinnin tapahtuvan ekologisista syistä.

2. Muutoksen kevään anonyymin kirjoittajan irvailun mukaan kettutyttöjen asiantuntijana haastateltiin sosiologia, jonka mielestä tapaus osoitti sosiaalipolitiikan epäonnistuneen. Olipa kyseistä sosiologia olemassa tai ei, niin lausunto näkemykseni mukaan kieltämättä sopii sosiaalipolitiikan perinteiseen paradigmaan.

3. Kerran kuukaudessa ilmestyvä tiedotuslehti, joka välittää tietoja meneillään olevista kampanjoista ja tapahtumista.

4. Toimijat itse toisinaan korostavat ikärakenteen laaja-alaisuutta tiedotusvälineissä lisätäkseen sanoman uskottavuutta.

5. Liitteessä 1 kuvailen niitä järjestöjä, jotka mainitsen tutkielmassani.

6. Tällainen tutkielma on mielestäni Hannu Toivasen laudaturtyö DIY(do it yourself)-kulttuurista (Ks. Toivanen 1997).

7. Aputeorioista ja niiden suhteista pääteorioihin on pelkistys tulevia ja muita tutkimuksia varten sivulla 97.

8. Eläintenvapautusiskuihin kehoittava ja niistä kertova parisivuinen moniste.

9. Edellyttäminen on joskus ristiriidassa toisen periaatteen, antiautoritaarisuuden, kanssa. Tästä aiheutuvia ristiriitoja käsittelen yksilöllisen ja yhteisöllisen suhdetta käsittelevässä luvussa.

10. Esimerkiksi John McCormickin käyttämä ilmaisu vuosien 1962-1972 välillä tapahtuneesta uudesta suhtautumisesta ympäristökysymyksiin (McCormick 1995).

11. Tällaisen valinnan teki eräs haasteltavani, joka piti sitä kysyttäessä edellisenä tekemänään ekologisena valintanaan.

12. Ylikansallisia yrityksiä ja erityisesti McDonaldsia symbolisena vihollisena tarkastelen "Me ja Muut" luvussa.

13. Suomen Punk Anarko Yhdistys (Ks. Johdanto).

14. Tällaista ehdotettiin Suomen anarkistiliiton kokouksessa Tampereella 24.1(osallistuva havainnointi).

15. Reaktiota artikkeliin voi pitää malliesimerkkinä yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen reflektoitumisesta tutkimuskohteeseen. Asiasisällöltään pidän artikkelin väitettä oikeana: Parikymmentä ohjailijaa ovat Jallinojan kuvailemia postmoderneja johtajia, jotka vaikuttavat yleensä olevan miehiä (Ks. luku "Johtajat ja intellektuellit").

16. Esimerkiksi Maan ystävien väentapaaminen 6.12.1997 (osallistuva havainnointi).

17. Tekstiin liittyy myös kuva, joka on rajattu näyttämään pukuun sonnustautuneita miehiä kaulasta alaspäin.

18. Multilateraalinen investointisopimus.

19. Sota "natseja vastaan" antaa radikalismille hiukan lapsellisen näkyvän muodon ja myös tässä mielessä olisi perusteltua tarkastella niitä muutosliikkeen piirteitä, jotka kuuluvat nuorison alakulttuuriin. Ne eivät kuitenkaan kuulu tämän tutkielman piiriin.

20. Eettisen kehän idea lienee lainattu Leena Vilkalta (Esim. Vilkka 1993, 55).

21. Toivasen käyttämä scene kattaa suurin piirtein tutkimuskohteeni alueen.

22. Vilkka käyttää siis muutosliikkeen termiä eri tarkoituksessa kuin minä.

23. Linkola kiittelee myös "viisaita sosiologeja", jotka kehottavat suhtautumaan muutosliikkeeseen vakavasti (Elonkehä 4/98, 2).

24. Aktivistit erottelevat jyrkästi eläinten oikeudet eläinten suojelusta. Viimeksi mainituista huolehtivat maltilliset eläinsuojelujärjestöt, joiden tavoitteena on "vaatia kotikissoille parempaa ruokaa". (Ks. Tutkain 1/98, aktivisti Juho Vuoren artikkeli.)

25. Vaikka käytän sanaa riski, siihen ei liity henkilökohtaista arvottamista, onko liikkeen mahdollinen karkaaminen toimijoistaan hyvä vai huono asia.

26. Helveen jaottelu on hyvin ongelmallinen, koska individualisti ja humanisti ovat eri käsitetasoilla: Miksi individualisti ei voisi olla myös humanisti? Viittaus Helveen kuvaa kuitenkin individualistinuoren valintoja erotuksena traditionaalisesta toiminnasta.

27. A-merkki on anarkismin symboli.

28. "Tietoisuusyhteisö" on graduohjaani Risto Eräsaaren pohdittavakseni antama ajatus.

29. Parodiassa kehotetaan mm. jokaista käännyttämään kaksi lihansyöjähirviötä joka vuosi vegaaneiksi ja irvaillaan täydelliseen harmoniaan pääsemistä veganismin avulla, joka ratkaisee kaikki ekologiset ongelmat.

30. Esimerkiksi Muutoksen Kevään ensimmäisen numeron liikenneteema kritisoi luonnollisten elämäntoimintojen eriytymistä, keinotekoisia autoista eristettyjä lapsille varattuja tiloja ja kasvuyhteiskuntaa ylipäänsä. Ratkaisuksi tarjotaan rakenteiden täydellistä muuttamista.

31. Suurten joukkojen näkemistä aktuaalisesti passiivisina ja potentiaalisesti aktiivisina Jari Aro pitää tosin hiukan ironisesti tutkimuksille tyypillisenä imaginaarisena käsityksenä massoista (Ks. Aro 1996, 68).


Takaisin nimiösivulle | E-thesiksen pääsivu