Taksvärkin taustalla yhdistyi kaksi keskeistä kuusikymmenlukulaisuuden elementtiä, nuorison yhteiskunnallisen ajattelun herääminen ja kansainvälisyyden tiedostaminen.[1] Näistä kypsyi yhdeksi tärkeäksi teemaksi kolmannen maailman auttaminen oman osallistumisen kautta, ja tästä syntyi konkreettiseksi teoksi taksvärkki. Pohjimmiltaan kysymys oli uuden nuorvasemmiston demokratiakäsityksestä ja kansainvälisen vasemmistoliikkeen Ranskan vallankumoukselta lainaamasta ideaalista: vapaus, veljeys ja tasa-arvoisuus. Nuoriso halusi nämä kotimaassa vanhempien ikäluokkien, kodin ja koulun piirissä, mutta oli valmis vapauttamaan kaikki muutkin sorretut maasta tai maanosasta riippumatta. Seitsemänkymmentäluvun puolivälissä alkoi käänteinen kehitys ja nuorison kiinnostus poliittiseen toimintaan hiipui.
Teinien taksvärkkiin ja sen kanssa kilpaileviin keräyksiin osallistumista tai kieltäytymistä voidaan käyttää yhtenä mittarina teiniliiton ja koululaisten arvoista ja asenteista. Se kertoo myös teiniliiton johdon ja jäsenkunnan mielipiteiden eroista. Aluksi sosiaalidemokraattien, myöhemmin vähemmistökommunistien hallitsema teiniliitto ei ollut yksimielinen eikä missään vaiheessa johdon määräiltävissä. Kenttä äänesti jaloillaan: taksvärkin kohteella oli merkitystä osallistumisvilkkauteen.
Koululaisten vuosina 1967-1982 tekemät taksvärkit voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäiset kolme 1967-1971 olivat sosiaalidemokraattien johtaman teiniliiton tekemiä. Niistä ensimmäistä, joa tehtiin Peruun, elähdytti usko kehityksen voimaan, luottamus Yhdistyneiden Kansakuntien voimaan ja kansainvälisen sosiaalipolitiikan keinoihin muuttaa maailmaa. Seuraavat kaksi, molemmat Mosambik-instituutille tehtyjä keräyksiä, olivat vielä samaa juurta, joskin kohteeksi oli tietoisesti valittu oikeistopiirejä ärsyttävä vasemmistolainen vapautusliike. Ensisijainen syy kohdevalinnoille oli kuitenkin sosiaalidemokraattien oma radikalisoituminen, kuten alkuaikojen keräysten johtohahmo Erkki Tuomioja kertoo. Kaikki kolme taksvärkkiä olivat myös muodoltaan projekteja, joiden valvontaan ja varojen asianmukaiseen perillemenoon pyrittiin kiinnittämään runsaasti huomiota. Jo teiniliiton, SYL:n ja Akavan WUS-hankkeen aikana 1965 oli ymmärretty kontrollin merkitys. "Vähäinenkin kritiikki, joka kohdistuu kehitysapuun, heikentää sitä suuresti. Ts. on vältettävä, että valveutuneet saavat mahdollisuuden kritisoida toimintaa huonosti toimeenpantuna kehitysapuna."[2] Ensimmäisissä taksvärkeissä kerätyille varoille oli konkreettinen käyttösuunnitelma ja valvontaa pyrittiin harjoittamaan myös kohdemaassa. Kaikissa kolmessa taksvärkissä teiniliitto oli aloitteentekijä ja keräystoiminnan veturi, vaikka FSS:n panos olikin arvokas. Vuonna 1971 tulivat myös ammattikoululaiset mukaan keräystoimintaan.
Toiset kolme taksvärkkiä vuosina 1972-1974 olivat taistolaisten johtaman teiniliiton tekemiä. Ne olivat puhtaasti solidaarisuuskeräyksiä siinä mielessä, että keräyksen välittömänä kohteena oli vallankumouksellista toimintaa harjoittava vapautus- tai vastarintaorganisaatio eikä konkreettinen ja valvottavissa oleva projekti. Nämä keräykset eivät syntyneet yksinomaan teiniliiton omasta aloitteellisuudesta. NVT-keräys 1972 oli Rauhanpuolustajien käynnistämä, samoin toinen Vietnam-keräys 1973. Vuoden 1974 Chile-keräyksen taustalla oli laaja vasemmistolainen solidaarisuuskampanja, jonka yhtenä, tosin varsin merkittävänä osana tehtiin taksvärkki. Chile-keräyksestä alkoi siirtymä taksvärkin kolmanteen vaiheeseen. Tähän ajoittuu myös ensimmäinen muiden, kuin teiniliiton järjestämä päivätyö: Teinilähetyksen taksvärkki Etiopiaan 1974.
Kolmas vaihe sai vauhtia, kun Teiniliitto joutui valtionavun huomattavan pienentämisen johdosta pysyvään taloudelliseen ahdinkoon vuonna 1975. Samalla liiton jäsenkato tuli julkiseksi.[3] Liitto joutui katsomaan voimattomana sivusta, kun uudet toimijat tulivat taksvärkkimarkkinoille. Sotaveraanille tehty päivätyö vuonna 1975 tuotti suuremman tuloksen kuin yksikään aiemmista. Syksystä 1976 kevääseen 1977 kouluissa tehtiin joka lukukausi päivätyö, eikä teiniliitto osallistunut niistä yhteenkään. Chile-keräys 1974 oli antanut kuitenkin osviittaa tulevasta. Ammattiyhdistysliike johti toista Chile-solidaarisuuskampanjaa vuonna 1978, mutta myös kirkko tuli mukaan toimintaan. Teiniliitolla oli oma roolinsa sen osallistuessa taksvärkin organisointiin, mutta käytännössä hanketta johti Taksvärkkitoimikunta –78. Runsas vuosi ennen lakkautustaan teiniliitto osallistui vielä Taksvärkkitoimikunta –82:n johtamaan keräykseen. Tuolloin liiton jäsenmäärä oli jo niin vähäinen, että sen merkitys oli lähinnä nimellinen.
Koululaiset tekivät taksvärkin, mutta kohteet valittiin järjestöjen pääkallonpaikoilla. Järjestöelämän huipulla poliittinen kuvio oli vaaka: toisella puolella kokoomus, toisella aluksi sosiaalidemokraatit, sitten taistolaiset, joiden punnuksen painoa lisäsivät muut yleisdemokraatteihin kuuluvat ryhmät. Kokoomuksen Nuorten Liitto ei kuitenkaan jäänyt yksin. Se ammensi voimaa yhteiskunnan konservatiivisista elementeistä, kodeista, kirkosta ja koululaitoksesta. Taistolaisen valtaannousun juonteen rinnalla kulki konservatiivien vahvistuminen, joka näkyi paitsi kokoomuksen äänimäärässä myös ääri-ilmiönä herätysuskovaisten järjestäytymisessä. Kun nuorison mielenkiinto politiikkaan lopahti 1970-luvun lopulla, jäi kahtiajako koululaisten keskuudessa nopeasti historiaan. Taistolaisten parhaimmillaankin rajallinen ydinjoukko kutistui nopeasti varsin vähäiseksi.
Taksvärkkiä voi luonnehtia, että se oli ensi vaiheessa keino tai väline, joka palveli aatetta, kunnes välineestä tuli aatetta tärkeämpi. Teiniliiton taksvärkki-innovaation alkuperäisen ajatuksen, kolmannen maailman avustamisen omaehtoisen osallistumisen kautta, pelasti ammattiyhdistysten solidaarisuuden ja kirkon yhteisvastuun kohtaaminen.
Hanna Nurmi laati opetusministeriölle selvityksen nuorten kehitysyhteistyöstä vuonna 1984. Nurmen selvityksessä mainitaan virheellisesti taksvärkin saaneen alkunsa SYL:n ja teiniliiton piiristä. Alkuaikojen keräykset olivat selvityksen mukaan kaikki "puhtaita solidaarisuuskeräyksiä". Nurmen mukaan muutos myönteisempään suuntaan tapahtui vasta 1978 kun kirkko ja ay-liike tulivat mukaan. Tällöin keräykseen liittyi jo varsinaisen kehitysyhteistyön piirteitä eli rakennettiin kohteita ja toimitettiin tavaroita, ja vuoden 1982 taksvärkki olikin jo selvää kehitysyhteistyötä.[4] Reilussa vuosikymmenessä taksvärkkitoiminnan alku oli unohdettu ja maine kyseenalaistettu.
Taksvärkkien epäilyttävälle maineelle on kolme selitystä. Ensinnäkin mm. Nurmi mainitsee mm. perustellut epäilyt raha-avun perillemenosta siihen tarkoitukseen, mihin varat oli kerätty. Vuoden 1972 NVT-lastensairaalakeräyksen tuoton luovuttaminen sekkinä Berliinissä ei tunnu erityisen uskottavalta, eikä Chile-taksvärkin tuoton luovuttaminen edesmenneen presidentti Allenden tyttären järjestämiä "maanalaisia teitä pitkin" sekään ollut valvottavissa. Teiniliiton omat taloudelliset sotkut lisäsivät tällaisia epäilyjä, erityisesti Mosambik-rahoista otettu laina. Muiden taksvärkkien tuoton käyttäminen kohteisiinsa oli kuitenkin hyvin valvottua.
Toiseksi porvarillinen media suhtautui karvastellen teiniliiton vasemmistojohtoon. Erityisesti kokoomuksen valtalehdet kävivät kymmenvuotista sotaa teiniliiton kanssa ensin sosiaalidemokraatteja sitten taistolaisia vastaan. Etenkin taistolaisten yhdessä Rauhanpuolustajien kanssa järjestämät keräykset olivat median hampaissa. Kun Teinilähetys onnistui Etiopia-taksvärkissään, oli konservatiivilehtien vahingonilo vilpitön.
Kolmanneksi varsinkin alkuaikoina, 1960-luvun lopulla, oli havaittavissa jako kansallisiin ja kansainvälisiin arvoihin. Teiniliiton taksvärkkien lähtökohtana oli kehitysyhteistyö. Arvokonservatiivien mielipidevaikuttaja Kari Suomalainen vastusti Peru-keräystä itseisarvoisesti: ei apua kehitysmaihin. Ensimmäinen Mosambik-keräys puolestaan törmäsi poliittisen oikeistonuorison vastustukseen, joka johtui osin liiton oikeiston ja sosiaalidemokraattien välisestä valtataistelusta ja osin joidenkin konservatiivinuorten todellakin melko äärioikeistolaisista lähtökohdista. Tukea konservatiivit saivat opettaja- ja etenkin rehtorikunnasta. Sen sijaan kirkon nuoret suhtautuivat liiton sosiaalidemokraattisen vaiheen aikana hyvin positiivisesti teinien kehitysyhteistyöhön.
Näyttää siltä, että ajallisesti lähempänä olevat, vuosina 1972-1974 tehdyt solidaarisuuskeräykset ovat peittäneet näköyhteyden ensimmäisiin taksvärkkeihin ja taksvärkin alkuperäiseen luonteeseen. Merkittävä syy näköharhaan on taksvärkkien käyttö ideologisena työkaluna. Kuten Rentola toteaa, teiniliitossa kokeiltiin siirtymistä vanhasta luokkakantaisesta intressipolitiikasta uuteen, ei-aineelliseen, ideologiseen politiikkaan. Toki jo vuonna 1969 kohde valittiin konfrontaatiomielessä, vastakkainasetteluna sosiaalidemokraattien johtaman yleisdemokraattisen rintaman voimin konservatiiveja vastaan. Mutta vasta vähemmistökommunistit kietoivat ideologiset perustelut teiniliiton koko kansainvälisten suhteiden kenttään ja toimintatapaan. Kokoomusnuoret oli ajettu nurkkaan ja toimimaan jopa omaa kenttäväkeä vastaan. Konservatiivisesti ajattelevien koululaisten ja opettaja- sekä rehtorikunnan katkeruus, joka oli alkanut itää 1969, kasvoi 1970-luvun alussa, kunnes se pääsi purkautumaan ensin Teinilähetyksen Etiopia-taksvärkin ja seuraavaksi sotaveteraanien järjestämän päivätyön hyödyksi.
Monen muistissa taksvärkit ovat tietysti positiivisessa mielessä esillä. Ensimmäisten taksvärkkirahojen perillemeno oli tarkan huomion kohteena. Taksvärkki oli koululaisten omaa toimintaa. 1970-luvulla solidaarisuus oli monelle oikea tapa toimia ja kaiken lisäksi kohteiden mukana saattoi olla voittajien puolella: Mosambikissa ja Vietnamissa tulokset näkyivät jo varhain, myös Namibiassa ja Etelä-Afrikassa vapautusjärjestöt ovat voittaneet. Chilen Pinochet on luopunut vallasta. Kohdevalinnat olivat 1960-1970-lukujen vaihteessa jossain määrin ristiriidassa Suomen virallisen politiikan kanssa, mutta tasavallan ulkopolitiikka oli vain pari askelta teinejä jäljessä.
Taksvärkkitoiminta oli teiniliiton järjestövoiman näyttöä, mutta jäsenmäärän lisääjäksi siitä ei ollut. Taksvärkit kuitenkin osoittivat, että koululaisten keskuudessa taistolaisilla oli erittäin kova järjestöllinen asema ja siten kyky mobilisoida joukkoja 1970-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tavallaan paradoksaalista oli se, kun Chile-keräys 1974 oli lähes hurmion hetki, niin samana vuonna tapahtuivat myös teiniliiton tuhon ja taistolaisten valta-aseman menetyksen esinäytökset. Suomalaisen järjestöliikkeen kukoistuskausi opiskelijoiden parissa ajoittui 1970-luvun puoliväliin ja vielä vuosikymmenen loppuun saakka järjestöt kykenivät mobilisoimaan määrätyn aktiiviryhmän toimintaa.[5] Teiniliiton kehitys oli talouspulmien takia kärjistetympi.
Taistolaisten alttius käsittää järjestöelämä ykköseksi näkyi erityisesti Vietnam ja Chile –keräysten yhteydessä. Niissä näkyi myös solidariteetti- eli kuuliaisuusvelvollisuus, joka tuli etenkin tärkeimpien poliittisten ja osittain muidenkin nuorisojärjestöjen periaatteeksi.[6] Vuosien 1972-1974 keräykset olivat enemmän Rauhanpuolustajien ja taistolaisten kuin teiniliiton järjestämiä. Solidariteettia osoitti myös taistolaisteinien innokas jäsenhankintatyö Rauhanpuolustajien riveihin. Kun opiskelijapiireissä sanottiin, että kaikki olivat "sollilaisia", ilmaisi se taistolaisten johtaman SOL:n omaavan hegemonian, aloitteen järjestöllisten toimintamuotojen kehittämisessä.[7] Taistolaisilla oli hegemonia myös teiniliitossa. 1970-luvun alun vuosina muut yleisdemokraattisen rintaman ryhmittymät kävivät viivytystaistelua ja yrittivät siinä ohessa saada oman osuutensa teiniliiton viroista ja hallintopaikoista.
Kokoomus pidettiin oppositiossa. Kokoomusnuoret olivat sisäisesti eripuraisia ja samalla näkyi myös kokoomuksen johdon ja kentän ero; johto oli aina radikaalimpi kuin äänestäjäkuntansa. Vaikka KNL:n toiminta oli horjuvaa ja epäjohdonmukaista, voitti se silti selvästi kouluneuvostovaaleissa, joita järjestettiin keväästä 1973 lähtien. Kokoomus pystyi kanavoimaan arvokonservatiivisen koulunuorison äänet. Anders Blomin 49-sivuinen KNL:n kouluasiainosaston muistio 12/1974 oli analyysi KNL:n siihen astisesta koulupolitiikasta. Blomin ajatusten johtotähdet olivat porvarillinen yhteistyökyky ja porvarillinen ideologia, oikeistolaisuutta Blom kavahti. Tiedostavan etujoukon identiteetti eli oikeassa oleminen pitkällä tähtäimellä oli Blomille tärkeämpää kuin lyhytaikaiset vaalivoitot. "Kouluneuvostoihin valittiin porvareiden mandaatilla hyvin paljon sellaisia henkilöitä, jotka eivät tunnusta ohjenuorakseen KNL:n poliittista ohjelmaa ja kannanottoja." KNL:n oikeisto-opposition mielestä Blom näki liikaa vikaa KNL:ssä, eikä teiniliiton stalinistien toiminnassa.[8]
Kun kokoomus ei kyennyt olemaan johdonmukaisena vastapainona taistolaisille, hetkellisesti näkyvimmän roolin arvojen taistelussa otti Teinilähetys. Teinilähetyksen aktiivisuuden huippukausi on täsmälleen sama kuin taistolaisten elinkaari teiniliitossa: viidennen herätysliikkeen toiminta koululaisten parissa alkoi kuusikymmenluvun puolivälin jälkeen, vahvistui 1969 tammikuussa, kun Teinilähetys muodollisestikin perustettiin ja koki huippuhetkensä 1970-luvun puolivälissä Etiopia-taksvärkin myötä. Teinilähetyksen lehden, Teiniviestin maksullinen tilauskanta todistaa samaa asiaa. Enimmillään lehteä tilattiin vuonna 1975 peräti 52 000 kappaletta, josta se hiljalleen hiipui, ja oli vuonna 1979 enää runsas puolet huippuajoista. Teinilähetyksen järjestämän Etiopia-taksvärkin erinomainen menestys johtui todennäköisesti suurimmalta osin siitä, että se tarjosi kanavan konservatiivia arvoja edustaville näkemyksille. Keräyksen tuotto oli suurempi kuin yhdessäkään teiniliiton aiemmin järjestämässä keräyksessä, joskin nykyarvossa mitattuna se hävisi Peru-keräykselle ja toiselle Mosambik-instituuttitaksvärkille.
Teinilähetyksen järjestämän taksvärkkikeräyksen taistolaisissa herättämän kiivaan vastustuksen voi olettaa johtuvan siitä, että he ymmärsivät äärikristittyjen olevan heille vaikea vastustaja. Koululaiset olivat vahvasti kotiensa ja vanhempiensa vaikutuspiirissä. Vaikka uskonnollisen taustan omaavat nuoret saattoivat yliopistoihin tullessaan täydellisesti muuttaa arvomaailmaansa, ei sellaista juuri tapahtunut kotikaupungissa.[9] Teinilähetys onnistui yhdistämään taistolaistenkin käyttämät retoriset keinot kotien arvoperustaan. Suoranainen puoluepolitiikka ei kuulunut Teinilähetyksen eikä sen taustalla olleiden Suomen Evankelisluterilaisen Opiskelijalähetyksen ja Kansanlähetyksen toimintamuotoihin, vaikka jäsenkunnasta yli 90 % oli Suomen Kristillisen liiton kannattajia. Luultavasti merkittävä osa kokoomusnuorten kouluneuvostovaalimenestyksestä 1970-luvulla johtui kristillisen arvoperustan omaavien koululaisten tuesta.
Kristillisen arvomaailman ja lähinnä äärivasemmiston välistä poliittista kaksinapaisuutta, polarisaatiota, ei ole Suomessa paljon tutkittu. Vaikka tutkimuksen aineisto ei kenties riitäkään kovin lopullisiin johtopäätöksiin, voi kuitenkin vetää yhtäläisyyksiä nuorison äärivasemmistoa ja viidettä herätysliikettä edustavien kristillisten järjestöjen samanaikaisesta noususta. Retoriikka oli samanlaista tunteisiin vetoavaa molemmin puolin ja varsin voimakasta. Varsinkin SKP:n vähemmistön rakastuminen liikkeeseen muuttui varsin pian kuuliaisuudeksi ja velvollisuudentunteeksi (kurs. MT), kirjoittaa Marja Tuominen.[10] Hyvärinen toteaa, että "Meidän ajattelu" (me-sanan retorinen käyttö) konstruoi ja oikeuttaa johtajat.[11] Samoja asioita, jotka itsestään selvästi tuntuvat kuuluvan uskovaiseen käyttäytymiseen. Rentolan mukaan nuortaistolaisten kannattajakunta oli suurelta osin työväentaustaista. Kansanlähetyksen kannattajien tausta oli enemmän toimihenkilöpohjaista, mutta Rentolan antama alaotsikko kirjoitukselleen nuortaistolaisista, Ratavarren ryhmä, luo jälleen siltaa polarisaatio-oletukselle. Kansanlähetyksen voimakkain leviämisalue seurasi rautatietä. Asiaa tutkinut Juha Kauppinen esittää kysymyksen, onko rautatie vuosien kuluessa luonut asemapaikkakunnille sellaisen ilmapiirin ja sosiaalisen rakenteen, jossa uusien asioiden omaksuminen on tavallista helpompaa.[12] Polarisaation vastapainona on se, että paikkakunnan pienuuden ohella työväenliikkeen voimakas asema oli este Kansanlähetyksen leviämiselle.[13] Yhteistä taistolaisuuden ja herätysliikkeen jäsenyyteen oli tunnustuksellisuus. Hieman paradoksaalisesti molemmat törmäsivät pienillä paikkakunnilla samalla tavalla samoihin sosiaalisiin esteisiin eli uskonnollisuuteen ja perinteiseen työväenliikkeeseen. Molempia yhdisti vielä se, että niiden aktiisten jäsenten määrä ei koskaan ollut kovin suuri.
Äärivasemmiston ja äärikristittyjen kehityksen samanaikaisuus eivät luultavasti johdu toisistansa, vaan pikemminkin niiden syntymisen taustalla on samoja yhteiskunnan ilmiöitä. Suomalaisen yhteiskunnan nopea kehitys ja elinkeinorakenteiden muutokset vaikuttivat nuorten arvopohjaan. Ääri-ilmiöiden kehitykselle oli suotuisa maaperä. Kun vanhoja arvoja kyseenalaistettiin, puolustajat linnoittautuivat niiden taakse ja hyökkääjät toimivat hekin systemaattisen nuorleninistisen oppirakennelman yhtenäistämänä joukkona. Suomalaisilla on ollut taipumus tehokkaasti organisoitua järjestöihin. Viides herätysliike eteni hämmästyttävän nopeasti 1960-luvulla 1970-luvun alkuun saakka omassa toimintaympäristössään, kirkon piirissä, ja sai todellista painoansakin suuremman merkityksen. Samoin kävi oraganisoituneen nuortaistolaisen liikkeen kohdalla, joka melko pieneen ydinjoukkoon tukeutuen kohosi 1970-alun keskeiseksi nuorisopoliittiseksi vaikuttajaksi ja median huomion kohteeksi. Näiden kahden ääri-ilmiön rinnastaminen saattaa luoda hedelmällisen pohjan molempien ilmiöiden ymmärtämiseen.
Teinilähetyksen järjestämän taksvärkin ristiriitaisuudessaan mielenkiintoinen yksityiskohta oli presidentin puolison, rouva Sylvi Kekkosen suostuminen keräyksen suojelijaksi. Presidentti Kekkonen oli aiemmin ottanut jonkin verran etäisyyttä kirkkoon ja Sylvi Kekkonen ei itse ollut uskonnollinen ajatusmaailmaltaan. Rouva Kekkosen päätös ryhtyä keräyksen suojelijaksi oli hänen omansa, eikä aivan satunnainen, koska hän oli omakätisesti kirjoittanut suosituskirjeen keräykselle. Päätös sinänsä oli linjassa presidentti Kekkosen aiemmin mainitun vuoden 1973 puheen kanssa ja yleensäkin Kekkosen suhtautumiseen nuorten harjoittamaan kehitysyhteistyöhön. Keräyksen järjestävä Teinilähetys oli kuitenkin varsin läheisissä suhteissa Neuvostoliiton kanssa kompromettoutuneisiin tahoihin, vaikka Kansanlähetys olikin yhtenäisenä järjestönä hajonnut vuonna 1973. Katsoiko kenties presidentti tai kansliapäällikkö Sipponen asian peruuttamisen olevan suuremmaksi haitaksi kuin sen teiniliitossa ja vasemmistolehdissä aikaan saaman porun sietäminen? Tai kenties ei vain haluttu aiheuttaa mielipahaa tuolloin jo sairaalle Sylvi Kekkoselle, joka seuraavana vuonna (1974) kuoli.
Järjestön olemassaolo ei voi perustua herkeämättömälle uudistumiselle. Traditiot kannattavat järjestöä ja sen organisaation sielua etenkin silloin, kun jäsenkunta koko ajan – muutaman vuoden välein – kokonaan uudistuu. Näin on väistämättä ja tietysti määritelmällisesti nuorisojärjestötoiminnassa. Kun aikuisten johtama – tai ainakin ajastaan vanhentuneiden motiivien kyllästämä – teinijärjestö joutui oman jäsenistönsä valtaamaksi, oli samalla sen tuhon siemen kylvetty. Uusi maailma aukeni edessä, kun sotien jälkeinen painolasti heitettiin yli laidan ja traditiot tallottiin hiekkaan tai muokattiin uuteen tilanteeseen sopiviksi. Oma järjestö valjastettiin kokonaan uuteen käyttöön, etujärjestöksi. Puhuttiin tosissaan mies-ja-ääni -periaatteesta, kansainvälisestä yhteistyöstä ja kehitysavusta, sanalla sanoen todelta maistuva demokratia näytti mahdolliselta saavuttaa. Oma järjestö jäi kuitenkin nopeasti taakse niille, jotka kykenivät ponnahtamaan valtakunnan politiikkaan.
Blåfield ja Vuoristo näkevät kolme vaihetta teiniliitossa: liiton yhteiskunnallistumisen vaiheen, sen kansainvälistymisen ja kolmanneksi avoimen puoluepolisoitumisen. Teiniliiton kaari 1960-luvun alusta sen 1980-luvun alussa tapahtuneeseen loppuun voidaan nähdä tämän tutkimuksen valossa myös toisella tavalla: pragmaattisten ja yhteiskunnan kehittämiseen sitoutuneiden sosiaalidemokraattien ja idealististen, yhteiskunnan muuttamista tavoitelleiden nuortaistolaisten kausiin.
Kuusikymmenluvun puolivälissä teiniliitossa lähinnä sosiaalidemokraatteihin sitoutuneet (tai pian sitoutuvat) teinit puhalsivat uuden, yhteiskunnallisesti ja kansainvälisesti suuntautuneen hengen teiniliittoon. Konservatiivisia, lähinnä kokoomuksen edustamia arvoja edustaneet vanhat teiniliittolaiset ja heidän perillisensä joutuivat teiniliiton koko loppuajaksi oppositioasemaan. Vuosien 1963 ja 1970 välillä teiniliitto muuttui kansainväliseksi aikaansa seuraavaksi, aatteelliseksi ja keskustelevaksi koululaisten etujärjestöksi. Hyödyn korjasivat ennen kaikkea sosiaalidemokraatit, jotka olivat johtaneet liiton kansainvälistymistä. He olivat toimineet aktiivisti ja monipuolisesti kansainvälisillä kentillä, joka edesauttoi heitä sijoittumaan päättäviin asemiin niin politiikassa kuin muillakin areenoilla.
Toinen jakso käsittää ensiksi ajan vuodesta 1971 vuoteen 1975, jolloin nuortaistolaiset valtasivat liiton järjestökoneiston ja teiniliitosta tuli yleispoliittinen lausuntoautomaatti. Liiton toiminta, kuten sen harjoittama koulupolitiikka ja taksvärkkitoiminta, muuttui välinearvoksi kurkotettaessa kohti suurta tavoitetta, vallankumousta. Vuonna 1975 tapahtuneen taloudellisen katastrofin jälkeen liitto oli edelleen vasemmistojohtoinen, mutta liitto menetti jäsenkuntansa myötä todelliset vaikutusmahdollisuutensa.
Suomi oli teiniliiton kukoistuksen aikana suunnannut kohti konsensusmallia yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Aika ajoi teiniliiton ohitse oikeastaan jo ennen kuin taistolaiset olivat ehtineet rakentaa järjestökoneistonsa. Kouluneuvostovaalit toivat suhteellisen vaalitavan myötä kokoomuksen voiman esille ja samanaikaisesti hajottivat yleisdemokraattisen rintaman. Kokoomus ja sosiaalidemokraatit etsivät tahoillaan keinoja teiniliiton taistolaisen hegemonian murtamiseen. Taistolaiset olivat pureutuneet niin syvälle teiniliiton järjestörakenteeseen, että vastustajien ainoaksi keinoksi jäi käyttää ulkopuolista apua. Hajalla ollut teiniliitto ei yksin taistolaisvoimin kyennyt puolustautumaan opetusministeri Väänäsen määräämää tarkastusta ja sen tuloksia vastaan. Teiniliitto oli itse aloittanut järjestövoimansa hukkaamisen 1970-luvulla, opetusministeriö varmisti työn pysyvyyden. Teiniliitto jäi kituvana henkiin, kunnes se lakkautettiin 1983.
[1] Vesa, Hannu: Kansainväliset kysymykset ja 1960-luvun sosialidemokraattinen opiskelijaradikalismi. Teoksessa Punaisista apostoleista opiskelijaradikalismiin. Kiikala 1983, s. 72. Vuodet 1963-1968 olivat suomalaisen opiskelijaradikalismin synty- ja sisäpoliittisen muutoksen kautta. Näiden molempien taustalla oli poliittinen mobilisaatio, jossa ulko- ja kansainvälispoliittisilla kysymyksillä oli keskeinen asema.
[2] KA STL I Cb3 pöytäkirja STL:n hallituksen kokouksesta 8.11.1965, liite 9: Ylioppilaiden kansainvälinen apu – YKA-toiminnan jatkaminen tulevaisuudessa.
[3] Siisiäinen (1988), s. 102. Teiniliiton jäsenmäärä putosi 1973 – 1981 100 000:sta 18 200:aan.
[4] Nurmi, Hanna: Nuorisotoimen yhteydet kehitysmaihin ja kehitysyhteistyö. Opetusministeriö, tutkimusraportti n:o 43. Helsinki 1984, s. 47-48.
[5] Silvonen, Jussi: Suomalaisen opiskelijaliikkeen valtiosuhteesta. Politiikka 4/1990, s. 288.
[6] Siisiäinen (1988), s. 78.
[7] Silvonen (1990), s. 288.
[8] Vares (1999), s. 131-132.
[9] Kauppisen tutkimuksen mukaan näyttää todennäköiseltä, että monet kannattajakuntaan kuuluvat irrottautuivat paikkakuntaa vaihtaessaaan Kansanlähetyksen piiristä. Kauppinen (1990), s. 241.
[10] Tuominen (1991), s. 309.
[11] Hyvärinen (1994), s. 71.
[12] Kauppinen (1990), s.233.
[13] Kauppinen (1990), s.156-157.