7 ELÄINOIKEUSLIIKKEEN RAKENNE, SIINÄ TOIMIVAT JÄRJESTÖT JA NIIDEN TOIMINTATAVAT

Oikeutta eläimille -yhdistyksen Pieksämäen paikallisosasto järjesti Pieksämäellä 7. - 10. marraskuuta 1997 eläinoikeusleirin, jonka yhteydessä pidettiin myös OE:n maanlaajuinen kokous. Leirillä ja kokouksessa käsiteltiin useita asioita (esim. käyttäytyminen mielenosoituksissa), joiden tiimoilta "periaatepäätöksiä" tehtäessä joku aktivisteista joutui aina silloin tällöin huomauttamaan, että OE ei suinkaan ole sama asia kuin koko eläinoikeusliike. Asiasta huomauttaneiden aktivistien mielestä siitä huolimatta, että leirillä oli 86 osallistujaa, ei siellä voitu tietyistä asioista tehdä kokoliikettä koskevia periaatepäätöksiä⁽⁴⁸⁾.

OE:n ja liikkeen sekoittuminen on ymmärrettävä, sillä aktivistien pieni määrä ja aktivistien toiminen ristiin usealla taholla tekee erottelun äärimmäisen vaikeaksi. Suomalainen eläinoikeusliike profiloituu järjestönä Oikeutta eläimille -yhdistykseen ja toimintana Fur Centerillä turkishuuto-kauppojen yhteydessä järjestettyihin mielenosoituksiin sekä EVR:n nimissä suoritettuun laittomaan suoraan toimintaan. Ja kuten aikaisemmin on jo mainittu suomalaista eläinoikeusliikettä määrittää selkeä sidonnaisuus tiettyihin nuorison alakulttuureihin (punk, hardcore ja straight edge).

Eläinoikeusliike tuntuu keskittyneen pääsääntöisesti Etelä-Suomen suuriin kaupunkeihin, Kuopion ollessa aktiivisin poikkeus tästä säännöstä. Näiden lisäksi aktiivista eläinoikeustoimintaa löytyy mm: Lahdesta, Vaasasta, Pieksämäeltä, Savonlinnasta ja Joensuusta. Oulua pohjoisemmaksi ei eläinoikeusliike tunnu Suomessa vielä levinneen.

Verrattaessa eläinasialiikkeessä (mukaanlukien siis sekä eläinsuojelu- että eläinoikeusliike) toimivien ryhmien päämääriä, taktiikoita ja filosofisia lähtökohtia, voidaan ne jakaa kolmeen ryhmään: traditionalisteihin, pragmatisteihin ja fundamentalisteihin (Jasper & Nelkin 1992, 8 - 10, joilla traditionalisti termiä vastaa welfarist-termi). Erot näihin kolmeen pääryhmään luokiteltavien ryhmien tai ehkä paremminkin "ryhmittymien" välillä eivät suinkaan ole kiinteitä vaan hyvinkin joustavia, sillä ryhmät uusien yhteiskunnallisten liikkeiden sisällä ovat hyvin epäformaaleja ja sattumanvaraisia. Myös henkilöiden määritteleminen johonkin ryhmään tämän puheiden tai lausuntojen perusteella on vaikeaa, sillä tämä voi olla fundamentaalinen eläinten oikeuksien kannattaja, mutta toimia pragmaattisin keinoin niiden puolesta.

Traditionalisteilla Jasper ja Nelkin tarkoittavat tyypillisiä eläinsuojeluryhmiä, jotka hyväksyvät valtaosan nykyisistä eläinten hyväksikäyttömuodoista ja jotka pyrkivät lobbaamisella ja käytännön työllä parantamaan eläinten hyvinvointia vallitsevissa oloissa (mt.). Suomessa tällaisia ryhmiä ovat muiden muassa jo aikaisemmin mainitut Animalia, Helsingin Eläinsuojeluyhdistys ja Juliana von Wendtin Säätiö. (Ks. luku 4.1.2.)

Pragmatistiset ryhmät muodostuivat Jasperin ja Nelkinin mukaan alunperin 1970-luvun loppupuolella Peter Singerin oppien ympärille. Pragmatistien mukaan ihmisillä on oikeus käyttää eläimiä hyväksi, mutta vain silloin, kun hyväksikäytöstä saatava hyöty on suurempikuin siitä aiheutuva kärsimys. Pragmatistit pyrkivät vähentämään eläinten kärsimystä oikeustoimin, protestein (mielenosoitukset) ja neuvotteluin. (mt.)

Suomalainen Oikeutta eläimille -järjestö, on järjestönä pragmatistinen. Järjestöllä on kuitenkin enemmän tai vähemmän kiinteä suhde fundamentalistiseksi luokiteltavaan Eläinten vapautusrintamaan ja kaikki sen virallisista perustajajäsenistä ovat jääneet kiinni laittomista suorantoiminnan iskuista. Järjestönä OE toimii, kansalaistottelemattomuutta lukuunottamatta, laillisin keinoin ja määrittelee päämääränsä singeriläisittäin näin:

Oikeutta Eläimille vastustaa ensisijaisesti eläinten hyötykäyttöä tehotaloudessa - turkistarhauksessa, maataloudessa, eläinkokeissa jne. Kyseenalaistamme myös eläinten hyväksikäytön ajatuksen yleensäkin. Suhteemme eläimiin tulisi perustua vastavuoroiselle vuorovaikutukselle nykyisen yksisuuntaisen hyödyntavoittelun sijasta. (Oikeutta eläimille: Oikeutta eläimille. Ei päiväystä.)

Jos pragmatistit ovat luonnehdittavissa päämääriltään singeriläisiksi, ovat fundamentalistit päämääriltään reganilaisia. Fundamentalistien mielestä ihmisellä ei ole oikeutta käyttää mitään eläimiä päämääriinsä, riippumatta käytöstä mahdollisesti saavututettavista eduista. Heille kaikki eläimet ovat yksilöitä ja jokaisella niistä on yhtäläinen oikeus elämään. Eläinten tämän hetkinen asema, verrattuna fundamentalistien päämääriin, on niin huono, että lähes kaikki väkivallattomat keinot tilanteen parantamiseksi ovat sallittuja. Muutamaa valitettavaa poikkeusta lukuunottamatta, liike on kaikkialla maailmassa myös pysynyt väkivallattomana (tästä tarkemmin luvuissa 5.1 ja 7.1.2). (mt.)

Kuten on jo aikaisemmin käynyt ilmi, suomalaisessa eläinoikeusliikkeessä (siis vähintään pragmatistisella tasolla) toimii aktiivisesti vain yksi laillinen järjestö, Oikeutta eläimille. Sen rinnalle on näillä näkymin aktivoitumassa ympäristöjärjestö MaanYstävät ry:n eläinoikeusryhmä, jonka tarkoituksena on alunperin ollut "edistää kasvissyöntiä, järjestää siitä opintopiirejä ja toimittaa eläinten oikeuksia käsittelevä kirja" (Maan Ystävät, ei päiväystä). Maan Ystäviä perustamassa kesällä 1995, oli mukana myös joukko eläinoikeusaktivisteja, joten oli luonnollista, että eläinten oikeudet olivat mukana Maan Ystävien työlistalla alusta lähtien. Eläinten oikeuksien edistämistä ei kuitenkaan kirjattu järjestön tarkoituksiin sen virallisissa säännöissä ja eläinoikeus-toiminta onkin tähän asti jäänyt MY:n osalta lähinnä idea-tasolle ja eläinoikeusryhmän kontaktihenkilön nimeämiseen⁽⁴⁹⁾.

Maaliskuun 30. 1998 Maan Ystävät järjesti tilaisuuden, johon kutsuttiin sen omien edustajien lisäksi eläinoikeusaktivisteja ja OE:n edustajia. Tilaisuuden tarkoituksena oli synkronoida toimintaa "liikkeiden" ja järjestöjen välillä. Tilaisuudessa käydyissä keskusteluissa ehdotettiin OE:n ja Maan Ystävien eläinryhmän sulauttamista MY:n organisaatioon. Eläinoikeusaktivistit ja OE:n edustajat, joita paikalla tosin oli vain muutama, eivät kuitenkaan erityisemmin pitäneet ajatuksesta. Eläinaktivistit olivatkin tilaisuudessa hakemassa MY:ltä lähinnä julkista tukea eläinoikeusliikkeen lailliselle toiminnalle ja avoimempaa yhteistyötä⁽⁵⁰⁾.

Tilaisuudessa nousi esille myös vaihtoehto, jossa MY:n eläinoikeusryhmä aktivoituisi ja rupeaisi tarjoamaan kanavaa vanhemmille eläinoikeustoiminnasta kiinnostuneille ihmisille. Näin siksi, että OE:lla nähtiin olevan niin nuorisosidonnainen imago, että vanhempien oli vaikeaa tulla mukaan OE:n toimintaan. Käsittääkseni juuri tämä MY:n eläinoikeusryhmän aktivoituminen on todennäköisin vaihtoehto. Ryhmälle on myös olemassa selkeä sosiaalinen tilaus, sillä esimerkiksi kyseisessä kokouksessa mukana olleet MY:läiset näkivät eläinoikeusryhmän aktivoitumisen henkilökohtaisesti tärkeänä. MY:n eläinoikeusryhmä sijoittuisi mitä luultavammin Animalian ja OE:n välimaastoon, ollen kuitenkin lähempänä OE:ta.

Viimeisimmän Oikeutta eläimille -yhdistyksen jäsenkirjeen (helmikuu 1998) mukaan, yhdistyksellä oli 270 maksavaa jäsentä. Samaan hengenvetoon jäsenkirjeessä todetaan kuitenkin "OE:n toiminnassa on mukana useita 'jäseniä', jotka eivät ole maksaneet jäsenmaksuaan". Tämän olen myös itse kenttätyötä ja haastatteluja tehdessäni havainnut. Monet Oikeutta eläimille -yhdistyksen tempauksissa (mielenosoitukset, opintopiirit tai jopa kokoukset) ja niiden suunnittelussa aktiivisesti mukana olleista nuorista vastasivat haastattelussani kysymykseen: "Oletko jonkun järjestön jäsen" jämäkästi "En!". Kun ihmettelin ääneen nuoren toiminnan ja puheen välistä ristiriitaa, haastatellut lähes poikkeuksetta tarkensivat vastaustaan maininnalla, että he eivät olleet maksaneet järjestön jäsenmaksua eivätkä täten omasta mielestään täyttäneet jäsenyyden kriteereitä. Tästä huolimatta suurin osa heistä sai periaatteessa vain jäsenmaksun maksaneille jäsenille tarkoitetun jäsenkirjeen postitse kotiinsa.

Päivittäin eläinoikeusliikkeen "nimissä" tavalla tai toisella toimivia aktivisteja on Suomessa noin viitisenkymmentä. Silloin tällöin liikkeen toimintaan osallistuvien (esimerkiksi lentolehtisten jako, kokouksissa käynti, mielenosoitukseen osallistuminen, aiheesta kirjoittaminen) aktivistien lukumäärä lienee Suomessa 200 - 400 välillä. Eläinoikeusfilosofian perusteesit allekirjoittavia "passiivisia" kasvissyöjiä ja vegaaneja, jotka eivät koe toimintaa tai liikettä omakseen (eivät hyväksy esimerkiksi kaikkia liikkeen toimintatapoja), on Suomessa joitain tuhansia (1000 - 3000).

⁽⁵¹⁾. Päätellen kiinnijääneiden aktivistien taustoista ja tapahtuneiden suorantoiminnan iskujen lukumäärästä, pelkkää laitonta suoraa toimintaa päämäärätietoisesti harjoittavia aktivisteja on Suomessa todennäköisesti alle kymmenen⁽⁵²⁾.

Keskeinen eläinoikeusliikkeen rakennetta määrittävä seikka on se, että molemmat sekä laillinen että laiton toiminta ovat kiinteä osa sitä. Laiton "suora toiminta" (direct action, puhekielessä aktivistit puhuvat myös ST:stä tai DA:sta) perustuu kahteen eri toiminnan tasoon: salaiseen maanalaiseen ryhmään joka suorittaa itse teon ja näkyvään ja suoralle toiminnalle sympaattiselle ryhmälle, joka puhuu julkisudessa teosta ja sen mahdollisista motiiveista (ks. esim. Scarce 1990, 121).

ALF:n kaltaiset maan alla toimivat ja lakia rikkovat järjestöt, tarvitsevat "puolesta puhujikseen" laillisia järjestöjä, koska ilman tällaisia julkisia PR-järjestöjä laittoman suoran toiminnan iskujen herättämä mediahuomio jäisi hyödyntämättä ja tapaukset yksittäisiksi uutisiksi. Myös laittomasti hankittu materiaali, esimerkiksi eläinrääkkäyksestä tai muutoin huonokuntoisista eläimistä otetut valokuvat, videot tai muut dokumentit jäisivät käyttämättä, jollei joku laillinen asialle omistautunut kanava hoitaisi materiaalia levitettäväkseen. Lähinnä tällaista liikettä, on Suomessa ollut Oikeutta eläimille yhdistys.

7.1 Oikeutta eläimille - Lenttareita, kahleita ja ruuanlaittokursseja

Mitä me haluamme? OIKEUTTA ELÄIMILLE!
- Mielenosoituksissa huudettu iskulause.

Oikeutta eläimille -yhdistys perustettiin maalis-huhtikuussa 1995⁽⁵³⁾. Yhdistystä ei ole virallisesti rekisteröity. Yhdistyksellä on tällä hetkellä 22 itsenäistä paikallisosastoa eri puolilla Suomea ja kuten aikaisemmin on jo todettu 270 maksavaa jäsentä. OE perustettiin nimenomaan ruohonjuuritason järjestöksi. "Huhtikuussa 95 kymmenkunta nuorta perustivat Oikeutta eläimille -järjestön kyllästyttyään olemassa olevien järjestöjen byrokraattisuuteen ja omiin pieniin mahdollisuuksiinsa toimia eläinten puolesta" (Anna Särkisilta 1998, 12).

Yhdistyksen logossa on edustalla vasemmalla eläimen tassu ja sen vieressä ihmisen nyrkkiin puristettu käsi. Logossa oleva tassu ei ole uhkaava. Se ikään kuin viittaa, pyytää puheenvuoroa, mutta tassun rinnalla oleva nyrkki vaatii. Se vaatii kuuntelemaan hiljaista kumppaniaan, joka pyytää puheenvuoroa. Taustalla logossa on vihreä tähti, joka tuo mukaan ekologisen ulottuvuuden. Kuvion ympärillä lukee Oikeutta Eläimille. Logosta tulee sellainen olo, että siinä ei pyydetä vaan vaaditaan ja se, mitä vaaditaan ei jää epäselväksi.

OE:n tavoitteena oli herättää keskustelua olemalla radikaalein laillisin keinoin toimiva eläinoikeusjärjestö. Koska järjestö sisällyttää kansalaistottelemattomuuden hyväksyttäviin toimintametodeihin (=laillisuus) ja koska sille ei ole vielä ilmaantunut kilpailijoita, on se myös pysynyt tavoitteessaan⁽⁵⁴⁾.

Jotta kilpailijoiden puute ei ajaisi järjestöä liialliseen maltillisuuteen, asettivat sen perustajat leikillisen indikaattorin, jolla he "tarkkailisivat" järjestön maltillisuusastetta. Indikaattorina toimisi jäsenmäärä. Eli, jos järjestölle tulisi yli 500 jäsentä, se olisi liian maltillinen ja silloin olisi aika radikalisoitua (henkilökohtaiset keskustelut ja haastattelut liikettä perustamassa olleiden aktivistien kanssa).

Huolimatta siitä, että järjestössä on jäseniä vain reilu puolet asetetun indikaattorin määrästä, on järjestössä tapahtunut huomattavaa maltillistumista. Tämä näkyy hyvin esimerkiksi verrattaessa kielenkäyttöä järjestön jäsenkirjeissä. Järjestöä tuntevan on vaikea kuvitella tällaista tekstiä, jota löytyy yhdistyksen 4. jäsenkirjeessä (19.10.1995), enää uusiin jäsenkirjeisiin:

Jokaisen itsekkään, julman, häikäilettömän, välinpitämättömän ja sadistisen turkinomistajan tulee kuulla vastuuttomasta teostaan tukea miljoonia eläimiä vuodessa kiduttavaa ja murhaavaa teollisuutta. Kun näet jonkun kävelevän raato päällään anna mielipiteesi kuulua. [...] Turkinomistajat ovat turkisteollisuuden tukipilari. Murhaajan ei koskaan tule päästä rikoksestaan vähällä! ⁽⁵⁵⁾

Kaksi vuotta myöhemmin, elokuussa 1997, jäsenkirjeen tyyli oli tämä:

Ilta-Sanomissa kerrottiin 21.5.1997 vasta valitusta, Suomen ensimmäisestä maitopojasta. [...] Lukiessani tuota kirjoitusta sain idean, että mitäs jos pyydettäisiin maitopoikaa puhumaan maidon "terveellisyydestä" (ja tietenkin muista maitoon liittyvistä asioista, kuten eläinten kohtelusta) meille vegaaneille. Meidän vegaanien käsitykset maidon terveellisyydestä eroavat melkoisesti maitopojan käsityksistä, ja tämän johdosta olisi paikallaan rakentava, eläinoikeusaktiivien ja maitopojan välinen keskustelu ja väittely aiheesta. [...] Tavoitteeksi voisimme ottaa sen, että saisimme maitopojan vaihtamaan tittelinsä "SOIJAMAITOpojaksi"!

Juuri tällä hetkellä järjestö kamppailee maltillistumis- ja radikalisoitumispaineiden ristiaallokossa. Toinen osa jäsenistä haluaisi hyödyntää järjestön mediassa jo saamaa julkisuutta, joka tosin on ollut pääsääntöisesti negatiivista, ja lähteä saavutetun julkisuuden kautta vakiinnuttamaan järjestön asemaa yhteiskunnassa. Heidän mielestään järjestön lokaantunut maine saadaan onnistuneilla (media)kampanjoilla puhdistettua ja päämääriltään radikaalin, mutta toimintatavoiltaan maltillisen järjestön ajamana eläinten oikeudet saataisiin pikku hiljaa hyväksytyksi keskustelun aiheeksi.

Toinen osa jäsenistöstä näkee OE:n edelleen järjestönä, jonka nimi voidaan vetää lokaan, jos eläinten etu sitä vaatii. Heidän mukaansa asialla ollaan eläinten, ei järjestön eduntavoittelun nimissä. "Radikaalimman" puolen mukaan OE:n kasvot ovat jo menneet, eivätkä ne enää ole palautettavissa.

Suurimpana "vedenjakajana" OE:n sisällä on ollut järjestön kanta laittomaan suoraan toimintaan. Heti perustamisensa jälkeen Oikeutta eläimille joutui mediamyllytykseen Pohjanmaalla tapahtuneiden ensimmäisten vapautusiskujen takia. Uuden radikaalin järjestön uskottiin olevan jollain tavalla vastuussa iskuista ja sen edustajat olivatkin mediassa kysyttyjä. Joni Purmonen joutui OE:n mediaedustajaksi, omien ja joidenkin muiden alkuaikojen aktivistien mukaan, koska "kukaan muu ei suostunut" (henkilökohtaiset keskustelut aktivistien kanssa).

OE:n silloiset jäsenet muotoilivat järjestön viralliseksi kannaksi laittomaan suoraan toimintaan (lähinnä vapautus- ja värjäysiskuihin) mitään sanomattoman: "Emme hyväksy, emmekä tuomitse". Kaikki haastattelemani OE:n jäsenet/aktiivit hyväksyvät henkilökohtaisesti valtaosan laittoman suoran toiminnan iskuista. Tämä on myös laajemmin OE:n epävirallinen kanta laittomaan suoraan toimintaan.

Aktivistit eivät kuitenkaan hyväksy, että suoran toiminnan iskuja tehdään Oikeutta eläimille -järjestön nimissä. Vallitsevan hyväksynnän puolesta puhuvat myös konkreettiset tosiasiat: kaikki OE:n viralliset perustajajäsenet ovat jääneet kiinni suoran toiminnan iskuista⁽⁵⁶⁾. Oikeutta eläimille on yhdistyksenä kuitenkin pitänyt nimellistä etäisyyttä laittomaan suoraan toimintaan ja sen tukemiseen.

Laiton suora toiminta ideaalina perustuu sekä maan alla toimivalle ryhmälle, joka suorittaa itse iskun ja "lailliselle" järjestölle joka tarttuu ja puhuu niistä asioista, joita laittomat suoran toiminnan iskut nostavat esiin. Yleensä tällainen pintajärjestö myös tukee laittomia iskuja. Tällä hetkellä OE ei ole voinut eikä sen nimissä ole voitu sitä tehdä, vaikka osa sen jäsenistä niin olisi halunnutkin. Ongelmalliseen tilanteeseen lähdettiin hakemaan "lopullista" ratkaisua helmikuussa 1998, kun OE:n jäsenkirjeessä julkaistiin jäsenkysely OE:n virallisesta kannasta laittomaan suoraan toimintaan. Kyseisen jäsenkirjeen pääkirjoituksessa Juho Vuori petailee selkeästi haluamaansa tulosta, kirjoittaessaan mm:

Järjestön alkuperäinen toiminta-ajatus ei ollut mielistellä mediaa. Ajatus oli potkia, rääkätä, kiduttaa, kurittaa mediaa niin, että vihan puuskissaan joutuvat väkisinkin kiinnostumaan eläinoikeusliikkeestä. [...O]n syytä muistaa vanha periaate, huono julkisuus on parempaa kuin ei julkisuutta ollenkaan. [...]

Mahdollista ja todennäköistäkin on, että näin ei ikinä saavuteta sankarin, eikä edes marttyyrin mainetta. Mutta tarkoitushan ei ole pönkittää henkilökohtaista hyväämme, vaan luoda pohjaa eläinmyönteisemmälle yhteiskunnalle. Liian usein samaistetaan se, mikä on hyväksi eläinoikeusliikkeelle ja se, mikä on hyväksi eläinten oikeuksille. Ne eivät ole täysin irrallisia, mutteivät myöskään yhteneviä. [...]

Tämä ei ole välttämättä hyvä, saati sitten ainoa oikea ajatusmalli. Tämä on kuitenkin malli, jolle Oikeutta eläimille perustaa toimintansa. Tämä periaate on toki muuttunut vuosien kuluessa ja välillä täysin unohtunut. Tämä unohtaminen on johtanut meidät liian usein perinteiseen kannatusjäsenpainotteiseen järjestötoimintaan itse asian kustannuksella. Olemme pelänneet olla julkisesti sitä mieltä kuin todella olemme pelätessämme kannatusjäsentemme häviävän.

Itse jäsenkyselylomakkeessa asiaa selitettiin tällä tavalla:

Ne ihmiset Oe:ssa (sic), jotka luovat julkisuuskuvaa, melkein poikkeuksetta tukevat suorantoiminnaniskuihin osallistuneita. Koska mitään virallista kantaa ei koskaan ole päätetty on tilanne niille ihmisille melko hankala ja kiusallinen⁽⁵⁷⁾.

Oikeutta eläimille perustettiin olemaan radikaalijärjestö, joka ei tee kompromisseja, eikä mielistele mediaa. Alusta alkaen on kuitenkin ollut selvää, ettei Oe missään tapauksessa ryhdy käyttämään suoran toiminnan taktiikoita. [...] Vastaa jäsenkyselyyn [...] ja vaikuta Oe:n kantaan suorantoiminnaniskuista tulevaisuudessa!

Käymieni keskustelujen perusteella kaikki merkit viittaavat siihen, että OE:n kanta suoraan toimintaan nähden tulee radikalisoitumaan, vaikka jotkut aktivistit päinvastaista toivovatkin. Hyväksymällä julkisesti suoran toiminnan iskut Oikeutta eläimille -yhdistys asettuu samaan rintamaan jossa sen ulkomaiset vastineet (PETA, NOAH, yms.) ovat jo kauan olleet. Mielestäni on ollut ihmeellistä, jo ulkomaisten esimerkkien valossa, että OE ei alunperin lähtenyt puolustamaan suoran toiminnan iskuja. Nyt käynnissä on kuitenkin selkeä "kampanja" alkuperäisen kannan (jota ei muka ollutkaan) muuttamiseksi.

Oikeutta eläimille ei siis järjestönä tee laittomia suoran toiminnan iskuja. Tämä on ainoa periaate, joka sitoo OE:n paikallisjaostoja, jotka muutoin ovat täysin autonomisia. Järjestöllä on noin kaksi kertaa vuodessa "virallinen" maanlaajuinen kokous ja joitakin jatkuvia maanlaajuisia kampanjoita, mutta muutoin paikallisjaostot voivat toimia niin kuin haluavat. Toiminta tuntuu keskittyvän ongelmaksi asti Helsinki-Tampere akselille (OE:n maanlaajuinen kokous Pieksämäellä marraskuussa 1997).

OE:n kampanjoita ovat: Eläinten oikeudet (Miten ne koskettavat minuakin?), kasvissyönti ja tehotuotanto (Eläinkunnan tuotteet... mikä niissä on vikana?, Strutsit eivät kuulu Suomeen!), turkistarhaus (Stockmann - osa turkisteollisuutta), eläinkokeet (Kannatatko sinä tällaista tieteentekoa?), metsästys (Hyväksytkö sinä verisen harrastuksen?) ja eläinten kustannuksella huvittelu(Eläimet pois sirkuksista!)⁽⁵⁸⁾.

Järjestön paikallisosastoilla saattaa olla myös joitain omia kampanjoita. Esimerkiksi Helsingissä oli syksyllä -97 vireillä "valkoisen vasikanlihan" vastainen kampanja ja Lahden OE:llä strutsikampanja⁽⁵⁹⁾. Helsingin OE:n turkiskampanja oli aikaisemmalta nimeltään Stockmann-kampanja, joka kertoo hyvin sen paikallisuudesta. Valtakunnallisten ja paikallisten kampanjoiden lisäksi järjestöllä on joitain periodikampanjoita, kuten joka jouluinen kinkkukampanja ("Kinkku on mun kankku!").

Oikeutta eläimille -yhdistys: "Edistää asiaansa lentolehtisin, mielenilmauksin, keskustelutilaisuuksin jne" (Oikeutta eläimille, ei päiväystä). Lentolehtisten jako onkin yleisintä järjestön nimissä tehtävää toimintaa. Järjestö painaa keskitetysti lentolehtisiä (yleensä Tampereella tai Helsingissä), joita sitten myydään omakustannehintaan paikallisosastoille ympäri Suomea. Toki paikallisjaostot painavat myös itse lentolehtisiä, mutta suurin osa lentolehtisistä on yhteisiä.

Lentolehtisiä löytyy laidasta laitaan ja uusimmat niistä ovat varsin hyvälaatuisia, jopa tyylikkäitä. Niistä on onnistuttu myös karsimaan nk. "punk-kieli": Itsekkäiden riistäjien keskitysleireillä kärsivät tälläkin hetkellä miljoonat eläimet!⁽⁶⁰⁾; ja ne vetoavat tunteen: Tarvitsetko sinä turkkiani enemmän kuin minä?; lisäksi myös faktoihin: Häkkisturkiseläinten ravinto poikkeaa huomattavasti luonnollisesta. Rasvan osuus on erittäin korkea, noin 40-50% kokonaisenergiasta, mikä ei voi olla vaikuttamatta terveydentilaan; ja niiden kautta taas uudelleen tunteisiin: Seurauksena ylirasvaisesta ruokavaliosta on kuitenkin kiiltävä, turkisteollisuuden toiveisiin soveltuva turkki (Oikeutta eläimille, ei päiväystä).

Parhaimpia koskaan näkemiäni lentolehtisiä, on OE:n syksyllä -97 painama Miksi olisin kasvissyöjä -lentolehtinen. Lentolehtinen on kooltaan 1/3 A4 -kokoisesta paperista. Se on taitettu kahtia ja sen "kannessa" on kuva navetassa toisiaan nuolevista lehmistä. Ylhäällä lukee otsikko MIKSI OLISIN KASVISSYÖJÄ? Ja alhaalla kolmessa tasossa vastuksia: Se on terveellistä. Se säästää ympäristöä. Eläinten ei tarvitse kärsiä. Lentolehtisen sisäsivuilla perustellaan lyhyesti edellisellä sivulla esitellyt perusteet/syyt kasvissyönnille. "Takakannessa" on tomaattisen sienikastikkeen ja papupyöryköiden valmistusohjeet. Sivun alalaidassa on Kulutustottumuksillasi sinä voit vaikuttaa! -slogan ja Oikeutta eläimille -yhdistyksen kontaktiosoite.

Lentolehtisen hyvyys on siinä, että se ei hyökkää vastaanottajaa eikä suoranaisesti ketään muutakaan kohtaan. Lentolehtinen ottaa aloitteen omiin käsiin esittämällä kysymyksen ja vastaamalla siihen. Tämän lisäksi se tarjoaa konkreettisen vaihtoehdon. Se ikään kuin kehottaa kokeilemaan vaihtoehtoisia reseptejä ja lopuksi kontaktiosoitteen "Lisätietoja aiheesta" -introlla. Pienen kokonsa ansiosta siinä oleva asia on pakko esittää tiiviissä muodossa ja täten se on nopeasti luettavissa.

Kaikki aktivistit tunnustavat, että tiedoitus eli käytännössä lentolehtisten jako on kaikkein tärkeintä työtä, mitä OE tekee. Siitä huolimatta siitä puhutaan aina vähän naureskellen, ikään kuin vähätellen:

"Mut sä hyväksyt laittomat iskut?"
"Joo kyllä mä hyväksyn ja kyllä mä ymmärrän miks jotkut sitä tekee. Onhan se tosi turhauttavaa (naurua) niinku kampanjoida vaik' jotain turkiksii vastaan, jakaa jotain (naurua) lennäkkiä tuolla. No parasta jossain lennäkkien jaossa on se, et ihmiset näkee että me ei olla mitään hirviöitä. Ne pitää meitä jonain ihan kaheleina kun ne kattoo noit ohjelmia ja sit me ollanki ihan mukavia tyyppejä jotka jakaa lennäkkejä tuolla. (Poika 22-vuotta.)⁽⁶¹⁾

Lentolehtisten jako on aktivisteillekin kuitenkin palkitsevaa ja kannustavaa puuhaa: "Nyt kun olen ollut vajaan puoli vuotta mukana OE:ssa, mitä olisinkaan jäänyt paitsi, jos en olis mennyt tuona elokuun lopun tiistaina Sektorille [aktivistin ensimmäinen kokous Lahdessa]. Moni mukava ihminen olisi jäänyt tapaamatta, hienoja kokemuksia demoista ja muista tapahtumista jäänyt kokematta, ohikulkijoiden rohkaisevat kommentit lenttareita jakaessa jäänyt kuulematta (Pasi Leskinen 1998, 15).

Lentolehtisten jako tulee mielekkäämmäksi, silloin kun sen ympärille rakennetaan kampanja. Syksyllä -97 aloitettiin Tampereella ja Helsingissä pidempiaikaiset kampanjat kahta turkisliikettä vastaan. Tarkoituksena oli jakaa liikkeen edessä, joka päivä koko sen aukiolon ajan turkistarhauksen vastaisia lentolehtisiä. Helsingissä kampanja pyöri hyvin noin puolitoista kuukautta ja Tampereella hieman kauemmin. Tampereella tosin poliisi kielsi lentolehtisten jaon liikkeen edessä, joten niitä jouduttiin jakamaan tien toisella puolella.

Koska lentolehtisten jaolla on niin merkittävä osa liikkeen toiminnassa esitän seuraavaksi omia tuntemuksiani ja tulkintoja siitä, miksi niin on ja millaista turkistarhauksen vastaisten lentolehtisten jakaminen Helsingissä syksyllä 1997 oli. Esitän kenttämuistiinpanoni kokonaisuudessaan (vain aktivistien nimet on muutettu) ensimmäiseltä kerralta (kahdesta), jolloin itse osallistuin lentolehtisten jakamiseen. Nämä muistiinpanot käsittelevät jonkin verran myös mielenosoitusten (tässä tosin hyvin pienen) logiikkaa. Kyseinen tapahtuma on erään turkisliikkeen edessä Helsingissä järjestetty "mielenosoitus" 9.10.1998:

Tapasimme Kolmen Sepän patsaalla aamulla 9:45. Paikalle tuli lisäkseni yhdeksän aktivistia. "Miekkarin" oli "organisoinut" OE:n Helsingin osaston turkisryhmä. Tarkoituksena ei ollut pitää suurempaa mielenosoitusta, vaan aloittaa uusi traditio: jakaa flyereita ko. liikkeen edessä päivittäin. Mukana yksi banderolli (Luonnossa hänkin juoksisi vapaana -Turkistarhaus on eläinrääkkäystä), jota oli tarkoitus pitää auki vain jonkin aikaa.

Saavuttuamme mielenosoitus paikalle, poliisit olivat jo siellä. Kävi ilmi, että aktivistit olivat ilmoittaneet edellisenä päivänä poliisille aikomuksistaan. Paikalla oli yksi "mustamaija" ja kolme poliisia. Poliisit ilmoittivat, että mielenosoitus tulee pitää tien toisella puolella. "Mikko" väitteli asiasta hetken poliisien kanssa ja nämä suostuivat sellaiseen järjestelyyn, että kaksi henkilöä sai mennä tien turkisliikkeen puoleiselle puolelle jakamaan lenttäreitä, ei kuitenkaan aivan turkisliikkeen välittömään läheisyyteen. Lenttarit joita jaettiin olivat: "Tarvitsetko sinä turkkiani enemmän kuin minä ?"

"Ville" ja "Johanna" pitivät banderollia juuri liikettä vastapäätä, nojaten Eurokankaan ikkunaan (josta liikkeen henkilökunta tuli valittamaan, mutta poliisi puhui heidät ympäri). Muut asettuivat liikkeen "ympärille" jakamaan flyereita. "Timo" ja "Mikko" "piirittivät" liikkeen, minä ja "Vaasa" mentiin Manskulle Eurokankaan oven eteen. Itse kerkesin jakamaan noin sata flyeria puolentoista tunnin aikana.

Oma strategiani oli ojentaa flyeri ja sanoa: "Saisiko herralle/rouvalle olla?" Yleensä ihmiset ottivat flyerin vastaan ja kiittivät. Pidin flyeria tarkoituksella siten, että niistä näki jo kaukaa mihin asiaan ne liittyivät. Yksikään henkilö jolle tarjosin flyeria ei suhtautunut vihamielisesti, mutta toiset suhtautuivat hieman "voi poika rukka" tyyliin (tätä sanoivat myös muut). Osa vältteli niin katsetta kuin flyeria. Yleensä tällaiset välttelevät tyypit olivat enimmäkseen keski-ikäisiä mieshenkilöitä, mutta aika usein myös vanhoja pariskuntia. Kaksi vanhaa rouvaa sanoivat tarvitsevansa reumansa takia lämmintä turkkia, kun kysyin, eikö vaihtoehtoja turkille ollut, niin ei kuulemma. "Vanha naftaliinista kaivettu turkki oli aina paras ja lämpimin". Toinen rouvista lopetti keskustelumme toivottamalla "All the best" ja puristamalla kädestä.

Eräs mies aloitti keskustelun lauseella: "ootteko te niitä terroristeja?" Kun sanoin että emme, niin hän vastasi että "mulle te kaikki ootte niitä samoja." Kysyin perustetta niin mies (n. 35-40 v) vastasi, että "Itse asiassa ootte ihan hyvällä asialla, mutta keinot on vääriä". Kun kysyin mikä flyerien jakamisessa oli vikana, niin hän puhui taas turkistarhaiskuista. Sitten hän sanoi että oli väärin hyökätä toisten elinkeinoa vastaan ja samaan hengenvetoon "on myös väärin tappaa niitä eläimiä päästämällä ne vapaaksi luontoon". Kysyin että mitä hän luulee eläimille tarhalla käyvän? En saanut vastausta. Yritin uudelleen, johon tyyppi sanoi "joo, joo, joo, joo niinhän ne kaikki sanoo, mutt ei se muuta asiaa".

Eräs rouva aloitti liikennevaloissa myös kanssani väittelyn sanomalla: "Kautta aikojen on turkiksia käytetty ihmisten vaatteina?" Johon vastasin: "Joo-o, niin on. Mutta ei niitä ennen pidetty ahtaissa häkeissä, eikä silloin ollut muita vaihtoehtoja lämpimälle pukeutumiselle." Nainen jatkoi matkaa vastaamatta sen kummemmin muuta kuin mulkaisemalla. Eräs nainen vastaavasti sanoi: "Etkö nähnyt juuri sitä dokumenttia (viittasi pari päivää aikaisemmin TV:stä tulleeseen A-Raporttiin "Kettuja, Tyttöjä, Turkkeja") siinä näytettiin miten hyvin niitä hoidetaan. Niillä on turvallista olla, ne saa syötävää ja juotavaa jne." Nainen poistui kesken vastaukseni. Joku esitti argumentin siitä, kuinka tarhaeläimet eivät ole menettäneet vapauttaan, koska ovat syntyneet vangittuina.

Positiivista responssia tuli yllättävän paljon. Ensinnäkin monet ottivat flyerin vastaan tietoisina siitä mitä se pitää sisällään. Useat naiset sanoivat: "Joo, joo minä en käytä turkkia". Eräs koiran ulkoiluttaja sanoi osuvasti: "En käytä turkkia, sillä eihän sitä kehtaisi koiran kanssa silloin liikkua!" Kahden mieshenkilön kanssa tuli enemmän juttua. Toinen puhui siitä, kuinka olimme hyvällä asialla ja kuinka eläimiä ei saa tappaa. Toinen ihmetteli sitä, miksi meitä varten tarvittiin niin paljon poliiseja. Kun totesin hirtehisesti, että mehän olemme terroristeja hän nauroi ja sanoi "Niinpä. Ihan taas hävettää olla suomalainen!" Lähtiessään toivotti onnea koitokselle.

Kaikkein liikuttavin "kokemus" oli eräs virkamies-tyyppinen mieshenkilö, joka otti flyerin kädestäni käveli hetken aikaa eteenpäin lukien mistä siinä oli kyse ja palasi luokseni katsoi syvälle silmiini ja sanoi: "Teette tärkeää työtä!" Olin tosi yllättynyt, enkä osannut muuta kuin kiittää tuesta. Tunne oli mieletön. Ajatella, että joku tulee sanomaan että tekee tärkeää työtä. Vaikka omasta mielestäni olen tehnyt tärkeämpääkin hommaa, en ole koskaan saanut siitä näin suoraa, rehellistä palautetta ja kiitosta "perheen" ulkopuolelta. Tuntui todella mielettömältä ja sitä rupesi itsekin evaluoimaan toimintaansa.... Tekeekö tässä sittenkin jotain tärkeää.

Kyllä tuollainen positiivinen palaute oli tärkeää. Ville sanoi samaa (omaehtoisesti), joku vanhempi rouva oli sanonut jotain vastaavaa ja se Villen sanoin "pelasti päivän". Negatiivinen feedback ei toimi samalla tavoin motivoivana tekijänä. Eräs aktivisti tosin puhui lopuksi kanssani siitä kuinka olisi "hauskempi" tehdä tätä turkisliikkeen vastaista kampanjaa, jos omistaja olisi "mulkku". Kyseisen liikkeen omistajat vaikuttivat kuulemma "cooleilta" ja se vei hieman taistelumotivaatiota⁽⁶²⁾.

Flyerien jaossa yksi tärkeä tekijä on se, että pääsee keskustelemaan "kadunmiesten" kanssa ja "Mikon" sanoin: "Näyttämään että ei me olla mitään mörköjä." Kaikki jotka jakoivat flyereita antautuivat mielellään keskusteluun (pro/con) ihmisten kanssa, jotka sitä halusivat! Jos joku aktivisti jutteli jonkun kanssa, tuolloin hän omistautui keskustelukumppanille kokonaan, eikä suinkaan pyrkinyt jakamaan flyereita niin nopeasti kuin suinkin. Myös ystävällisesti suhtautuneet naamat jäivät mieliin: "Hei tossa menee toi muija, se hymyili ja kyseli kiinnostuneena!"

Itse asiassa olin äärimmäisen yllättynyt siitä miten meihin suhtauduttiin. Olin varma, että viime aikojen negatiivinen uutisointi ja ennen kaikkea A-Raportin "Kettuja, tyttöjä, turkkeja" -ohjelma olisivat aiheuttaneet hurjasti negatiivista feedbackia, toisin kuitenkin kävi. Oli itsestään selvää että nuoret ottivat helpommin flyereita vastaan, mutta olin yllättynyt siitä, miten paljon sai flyereita menemään "pukutyypeille". Huomasin myös että puhuminen kohteelle vaikutti siihen, miten suhun suhtauduttiin. Jos vain tunki paprua jonkun käteen niin tämän oli helpompi kieltäytyä. Heti jos sanoi jotain niin tilanne muuttui!

Olimme paikalla kaksi tuntia ja jaoimme 500 flyeria. Banderolli oli auki tunnin. Tämän jälkeen aktivistit "Mikon" johdolla siirtyivät turkisliikkeen eteen jakamaan flyereita, jolloin paikalla olleet poliisit puuttuivat asiaan. Oli kuulemma sovittu että siinä ei jaeta ja että liiketoimintaa ei saa häiritä. Mielenosoittajien argumenttina oli, että koska mielenosoitus oli päättynyt (banderolli pantu laukkuun) he olivat vapaita tekemään mitä halusivat, missä halusivat. Poliisit olivat eri mieltä. Pienen väittelyn jälkeen ("Mikko" vs. poliisit) poliisit suostuivat siihen että yksi saa jäädä jakamaan flyereita ovensuuhun. Tämän jälkeen poliisit poistuivat paikalta!!! Luottamus palkittiin. Liikkeen edessä (ja muutoinkin) käyttäydyttiin siivosti.

Paikalla ja sen välittömässä läheisyydessä parveili selvästi enemmän poliisiautoja kuin tavallisesti tuohon aikaan. Myös "Vaasa" pani ko. asian merkille. Tapahtumaa ei kuvattu ainakaan julkisesti. Silloin kun aktivistit menivät liikkeen välittömään läheisyyteen, poliisit uhkailivat "kamari reissulla", jos ei muuten peräännyttäisi. Paikalla ollut naispoliisi otti ylös "Mikon" nimen ja kirjoitteli jotain muistivihkoonsa. Muilta ei henkkareita kyselty. Paikalla olleen poliisikomisarion suhtautuminen oli "asiallista" ja sai myös "Mikolta" kiitosta.

Miten tempaukseni, mennä jakamaan flyereita, vaikutti tutkimuskohteeseeni on vaikea vielä sanoa. Tapauksen jälkeen oli kuitenkin äärimmäisen helppoa pyytää paikalla olleita aktivisteja haastateltavaksi. Kysymys ei enää ollut siitä, että suostuuko joku haastateltavak-si, vaan että milloin! Muutenkin minuun suhtauduttiin aivan kuin yhteen heistä.

Oikeutta eläimille -yhdistyksen nimissä järjestetään myös muunlaisia mielenosoituksia. Kaikille niille yhteistä on se, että niissä kohdataan aina joku fyysinen kohde. Ne eivät siis ole päämäärättömiä marsseja, vaan ne huipentuvat aina jonkun konkreettisen vihollisen katsomiseen "silmästä silmään", oli se sitten taiwanilainen turkistenostaja, turkiskauppias tai koe-eläinkasvattamo.

Esimerkiksi eläinten viikolla 1997, turkiseläinten päivänä 6. lokakuuta OE järjesti suuren turkistuotannon vastaisen tapahtuman. Tapahtuma alkoi kello 10 "solidaarisuuskulkueella" Helsingin ydinkeskustan halki Rautatien torilta Katajanokalla sijaitsevalle Hotelli Marina Congress Centerille, jossa järjestettiin samaan aikaan (!) pohjoismaisten turkistarhauksen tutkijoiden seminaari. Kulkueen saavuttua perille, paikalla puhuivat Hannele Luukkainen (HESY) ja Maa- ja metsätalousministeriön edustaja Pirkko Skutnabb. OE:n edustajana puhui Ville Lähde. Paikalla oli tarjolla myös katuteatteria ja vegaanista ruokaa.

Hieman toisenlainen mielenosoitus OE:n nimissä järjestettiin Turkisliike Reginan edessä 17.1.1998, kun kaksi aktivistia kahlitsi itsensä kaulasta liikkeen oviin nk. D-lukoilla, viidenkymmen aktivistin osoittaessa ympärillä mieltä turkisliikettä vastaan⁽⁶³⁾. Lehdistötiedotteen mukaan, "mielenosoituksen tarkoituksena oli herättää suuren yleisön mielenkiinto Vihreiden tekemään lakialoitteeseen turkistarhauksen kieltämiseksi. Mielenosoitus kohdistui sen tähden turkisliikettä kohtaan, että ihmiset ymmärtäisivät kykenevänsä vaikuttamaan kulutusvalinnoillaan " (Oikeutta eläimille 17.1.1998).

OE:n alkuaikoina järjestön nimissä järjestettiin myös jo aikaisemmin käsitelty kahlitsemistempaus Stockmannin turkisosastolla. Tapauksesta ja ennen kaikkea sitä seuranneen poliisitutkinnasta ja aktivistien saamista tuomioista, lienee jäänyt sen verran "paha maku", että yhtä rajuun kansalaistottelemattomuus aktioon ei ole enää lähdetty. Astetta lievempää kansalaistottelemattomuutta on OE:n järjestämissä mielenosoituksissa käytetty muulloinkin. Esimerkiksi 25. lokakuuta 1997 Karttulan koe-eläinkasvattamolla järjestettiin symbolinen "koirien vapautus" -tempaus.

Mielenosoitus järjestettiin, koska EVR:n Karttulasta syyskuussa 1997 vapauttamista neljästä beagle-koirasta kaksi oli löydetty ja palautettu takaisin Karttulaan. Toisen koirista palautti EVR:ltä sen saanut "Etelä-Suomessa asuva opiskelijatyttö" (HS 26.9.1997) ja toisen poliisi löysi yleisövihjeen perusteella varkautelaiselta Jarmo Mämmelältä. Mämmelälle koiran oli toimittanut "mieshenkilö" ja hän kerkesi viettämään "Pelleksi" ristimänsä beaglen kanssa 17-päivää⁽⁶⁴⁾ . Sekä Mämmelä, että "opiskelijatyttö" tiesivät mistä koirat olivat peräisin.

"Karttulassa yritettiin vapauttaa koiria koe-eläinkasvattamosta" otsikoi Helsingin Sanomat (26.10.1997) kyseistä mielenosoitusta. Otsikko on kuitenkin aika lailla harhaanjohtava. 24. lokakuuta julkisuuteen annettu OE:n lehdistötiedoite kertoo asiasta näin: "Mielenosoitus jatkuu Karttulan koe-eläinkasvattamon luona klo 16.00. Kasvattamolla Oikeutta eläimille järjestää symbolisen eläinten pelastusyrityksen, joka on ehdottoman väkivallaton. Mielenosoittajat esiintyvät täysin avoimesti omilla kasvoillaan ja kantavat kaiken vastuun." (Oikeutta eläimille 24.10.1997.)

Paikalla oli noin 130 mielenosoittajaa ja kolmisenkymmentä poliisia. Osa mielenosoittajista pyrki pareittain ja pienissä ryhmissä, poliisien määräyksestä huolimatta, symbolisesti (hitaasti, siten että poliisi varmasti sai heidät kiinni) kiipeämään kasvattamoa ympäröivän aidan yli, ikään kuin he olisivat menossa vapauttamaan koiria. Yksikään mielenosoittajista ei kuitenkaan kiivennyt aidan yli vaikka monilla olisi siihen ollut mahdollisuus. Poliisien tartuttua mielenosoittajiin nämä "heittäytyivät" veteliksi ja kieltäytyivät kaikesta yhteistyöstä. Tämä toistui yhä uudelleen ja uudelleen ja lopulta poliisi otti kiinni 20 mielenosoittajaa (poliisiautoista loppui tila eivätkä kaikki "halukkaat" "päässeet" pidätetyiksi)⁽⁶⁵⁾.

Kuuluisia Fur Center -mielenosoituksia ei ole järjestetty OE:n nimissä. OE:n paikallisosastot ovat tosin organisoineet tilausbusseja tapahtumiin ja OE:ssa toimivat henkilöt ovat toimineet mielenosoitusten organisoijina, osallistujina ja "mediavastaavina", joten on ymmärrettävää, että ne mielletään yhdistyksen nimissä järjestetyiksi. OE on kuitenkin nimellisesti pyritty pitämään FC-mielenosoituksista irrallaan, koska tällä ei haluta a) rajoittaa mielenosoittajien keinoja ja b) ottaa vastuulle OE:n "säännöistä" poikkeavaa toimintaa. Fur Centerillä käytäntönä on usein ollut myös se, että mielenosoitusta ei ilmoiteta ollenkaan⁽⁶⁶⁾.

OE järjestää ahkerasti erilaisia, yleensä kasvissyöntiaiheisia, järjestön ulkopuolelle suunnattuja opintopiirejä. Esimerkiksi Turun OE on aktiivisesti pyörittänyt kaikille avointa kasvissyöntiopintopiiriä kasvisravintola Verson tiloissa. Aiheina ovat olleet muun muassa: Kasvissyönti ja urheilu, Kasvissyönnin etiikka ja Vegaanin muotokuva. OE järjestää eri paikkakunnilla myös yksittäisiä luentoja ja keskustelupiirejä eläinten oikeuksia sivuavista aiheista.

Toukokuun 23. - 24. päivänä 1998 OE on järjestämässä suuria eläinoikeus aiheisia messuja Helsinkiin. Messuilla on tarkoitus olla esitelmiä, keskusteluja ja tietoa eri aiheista. Tarjolla on myös musiikkia, vegaanista ruokaa ja katuteatteria. Myös eri eläinsuojelujärjestöjä edustajineen kutsuttiin osallistumaan messuille, mutta Suomen eläinsuojeluyhdistyksen johdolla, Helsingin eläinsuojeluyhdistys ja Animalia kieltäytyivät osallistumasta OE:n järjestämille messuille. (Henkilökohtainen keskustelu messuja järjestämässä olevan aktivistin kanssa. Ks. myös luku 5.3.)

Jokainen Oikeutta eläimille -yhdistyksen paikallisosasto huolehtii itse omasta taloudestaan, eli toisin sanoen hankkii itse varansa. Valtakunnallisen järjestön menot katetaan jäsenmaksuilla (50 mk/vuosi), joista suurin osa menee jäsenkirjeiden painamis- ja postituskuluihin. Täten valtakunnallinen järjestö, elää paljolti Helsingin paikallisosaston kustannuksella (haastattelut). Jäsenmaksujen lisäksi OE rahoittaa toimintaansa, lahjoituksilla: "Olisi niin kun rahan tarvetta [...] Jos sinulle on kerääntynyt turhia kolikoita tai seteleitä taskujen tai rahapussien pohjalle otamme niitä erittäin kiitollisina vastaan" (Oikeutta eläimille, jäsenlehti 1/98).

Jäsenmaksujen ja lahjoitusten lisäksi rahaa kerätään mm. myymällä itse painettuja rintanappeja (Oikeutta eläimille, Go Vegan!, Vegan for life! yms.), kangasmerkkejä, paitoja ja reseptivihkoja⁽⁶⁷⁾. Eräs vakiintunut rahankeruun muoto ovat myös nk. tukikeikat. Tällaisille keikoille yhtyeet tulevat soittamaan ilman korvausta, jolloin lipunmyyntitulot jäävät järjestäjille.

Koska kaikki työ tehdään aatteen voimalla talkootyönä, ovat järjestöjen kustannukset pelkkiä materiaalikustannuksia esim. lentolehtisten painatuskustannukset, puhelinmaksut ja mahdollisten toimitilojen vuokrat. (esim. Helsingin OE ja samalla valtakunnallinen OE saivat toimitilat vasta vuodenvaihteessa 1997 - 98.)

Oikeutta eläimille -yhdistyksen kokouksissa on näytetty suorasta toiminnasta kertovia videoita, sen kokouksissa aktivistit ovat myyneet suorasta toiminnasta kertovia lehtiä, sen jäsenkirjeissä on lainattu esim. Ruskanväri -ryhmän raporttia sen värjäysiskusta orimattilalaiselle turkistarhalle ja useat sen jäsenet ovat jääneet kiinni suoran toiminnan iskuista. Mikä on siis järjestön suhde suoraan toimintaan?

Koska eläinoikeusliike muutoin on hyvin epämääräinen ja vain silloin tällöin esim. mielenosoituksissa tai EVR iskuissa "ruumiillistuva", se tarvitsee jonkin stabiilin kanavan, jonka kautta siihen saa yhteyden ja sen toimintaan pääsee mukaan. Oikeutta eläimille -yhdistys toimiikin eräänlaisena porttina laajempaan eläinoikeusliikkeeseen. Sen kokouksista ja sen järjestämistä tempauksista ilmoitetaan laajasti ja avoimesti, joten sen toimintaan on helppo mennä mukaan.

Maan alle lähdettäessä ei tarvita niinkään kontakteja vaan tietoa, jota saa pieniä palasina sieltä täältä valtamediasta, pienlehdistä, internetistä ja vaikkapa tällaisista tutkimuksista. Anarkistiliiton kanssa postilokeron jakava Tasajako -postimyyntifirma ("Anarkistista postimyyntiä") sen sijaan tarjoaa kaiken tiedon kerralla. Sieltä löytyvät kaikki suomeksi ilmestyneet suorasta toiminnasta kertovat lehdet sekä monia muita lehtiä, kirjoja ja artikkeleita. Tilaamalla Tasajaosta jotain saa kaupanpäällisiksi Ei jälkeäkään!- ja En kommentoi! -pamfletit, jotka ovat pienehköt oppaat siitä, kuinka poliisi jäljittää rikollisia ja kuinka välttää kiinnijäämistä sekä miten toimia, jos joutuu poliisin pidättämäksi.

Laiton puoli eläinoikeusliikkeestä perustuu siihen, että suoraan toimintaan liittyvää tietoa jaetaan laajasti ja sitä höystetään "moraalisilla shokeilla". Tietoa tuottavat ja sitä jakavat tahot perustavat toimintansa ja toivonsa siihen, että yksittäiset ihmiset sieltä täältä tarttuvat propagandan "koukkuun" ja alkavat toimia kukin omalla tahollaan. Koska tietoa on helposti ja laajasti saatavilla ja suuri osa tällaisesta tiedosta tuotetaan anonyymisti ei muodollisia organisaatioita tarvita.

Edellä esitetty mielessä, olen valmis allekirjoittamaan Joni Purmosen Helsingin Sanomille antaman väitteen: "Ilman OE:ta Suomessa tapahtuisi tuplasti enemmän iskuja, koska kanavaa ei olisi"(Arolainen/HS 10.4. 1998). Näin siksi, että valtaosalle aktivisteista laillinen toiminta kuitenkin riittää ja jotta laillinen toiminta jatkuisi, tulisi sille taata mielekkäät toimintaedellytykset. OE:n suhteesta laittomaan suoraan toimintaan lienee vielä syytä OE-aktivisti Salla Tuomivaaran sanoin todeta: "Musta olisi todella huolestuttavaa, jos nää suoraa toimintaa tehneet eivät ois edes yrittäneet toimia laillisesti" (Haastatelu, tammikuu -98).

7.2 Eläinten vapautusrintama (EVR) - vapautusiskuja ja sabotaasia

Night of justice, knight of justice. Liberation's crusade's begun.
Your laws will have no meaning past the setting of the sun.
Demons feeding off of the innocents pain.
Generations of opression - one generation will break this chain.
Emancipation from the hands of the deranged.
Vengeance for the dead, freedom for the enslaved.
From love comes this hatred. Feel the rage, antagonist of the helpless.
The wrath of sanity- Earth Crisis

Eläinten Vapautusrintaman (EVR) esikuvasta Animal Liberation Frontista (ALF) on sanottu, että se ei ole järjestö, vaan mielentila (Finsen & Finsen 1994, 78). EVR on paljon muutakin kuin mielentila, mutta järjestö tai organisaatio termien tavallisessa merkityksessä se ei kuitenkaan ole. EVR ja ALF ovat synonyymi eläinten oikeuksien nimissä harjoitetulle laittomalle suoralle toiminnalle⁽⁶⁸⁾.

Suomessa käytetään laittomien iskujen yhteydessä EVR nimen rinnalla yhä edelleen yhtälailla ALF tunnusta. ALF ja EVR voidaankin nähdä yhtenä ja samana asiana: toinen nimistä vain kuulostaa toisen aktivistin korvaan paremmalta kuin toinen. Myös muualla maailmassa ALF nimen rinnalla käytetään omalle kielelle käännettyä versiota sen esikuvasta (Fronte di Liberazione Animalista, Frontera de la Liberación de Animales, Djurens Befrielse Front, Dyrens Frigjoringsfront).

EVR on muutoinkin kuin nimeltään suora kopio sen englantilaisesta vastineesta⁽⁶⁹⁾. ALF:n rakenne ja toimintatavat pohjautuvat ensisijaisesti anonyymisti liikkeen lehdissä julkaistuun A.L.F. Primer -kirjoitukseen. Primeria tukevat aktivistien liikkeen omille lehdille antamat "haastattelut", valtamedian raportit tapahtuneista iskuista, ryhmien itsensä lähettämät tiedonannot sekä Ingrid Newkirkin Free the Animals että Rik Scarcen Eco Warriors -nimiset aihetta käsittelevät kirjat, sekä ALF-aktivistien itsensä tekemä elokuva Animal Liberation: the Movie.

Näiden kirjoitusten, sekä aiheesta tehtyjen dokumenttien (esim. Angels of Mercy) pohjalta eläinten oikeuksien nimissä tehty suora toiminta on saanut nimen ja muotonsa. ALF:stä on tullut yhteinen nimittäjä spontaaneille ikkunanrikkomisille sekä suunnitelmallisemmille vapautusiskuille. Sen nimissä tehtyjen iskujen laajuudesta ja määrästä on tullut eräänlainen voiman (osana kollektiivista identiteettiä) osoitus sekä ulos että sisäänpäin, joka arkipäiväisimmillään kulminoituu turkisten vastaisissa mielenosoituksissa usein huudettuun: "Meitä on monta! Meissä on voimaa! Turkistarhaus loppuu NYT!" -iskulauseeseen.

A.L.F. Primer, josta on ilmestynyt kaksi "painosta", on alkuperäinen julistus siitä, mikä ALF on ja miten se toimii. A.L.F. Primeria mukaillen Vastarinta kertoo EVR:stä näin:

Eläinten Vapautus (sic) Rintaman, eli Animal Liberation Frontin tavoitteena on ensisijaisesti pelastaa eläimiä mistä tahansa missä heitä kohdellaan väärin, olkoon se sitten koe-eläin laboratorio, turkistarha tai tehomaatalouden keskitysleiri, ja sijoittaa ne uudelleen turvallisiin koteihin. Tarkoituksena on myös suoranaisesti häiritä eläinten riistäjiä liiketoimissaan taloudellisen vahingon muodossa. Pitkän tähtäimen tarkoituksena on saattaa kaikenlainen eläimiä hyväksikäyttävä toiminta loppuunsa. (Vastarinta 1995, 3 vrt. A.L.F. Primer, ei päivämäärää)

ALF:n ensisijaisena päämääränä on siis eläinyksilöiden (fyysinen) vapautus. Joissain vapautuksissa eläinyksilöiden pelastaminen on päämäärä itsessään, mutta osassa vapautus-iskuista on taustalla, ellei peräti motiivina, myös taloudellisen vahingon aiheuttaminen eläimiä käyttävälle instituutiolle.

Eläinyksilöiden vapautus voidaan tulkita päämääräksi itsessään sellaisissa vapautusiskuissa, joissa eläimistä sitoudutaan tavalla tai toisella vastaamaan myös "vapautusiskun" jälkeen. Tällaisiksi voidaan tulkita pienimuotoisemmat iskut esimerkiksi eläinkoelaitoksille tai koe-eläinkasvattamoille. Näissä tapauksissa vapautetut eläimet ovat usein sellaisia, jotka eivät edes teoriassa kykene selviytymään muualla kuin kotihoidossa⁽⁷⁰⁾. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että iskun suorittava ryhmä etsii ennen iskua eläimille uudet kodit, joihin ne sijoitetaan vapautuksen jälkeen.

Esimerkiksi loppuvuonna 1997 neljä beaglea Karttulan koe-eläinkasvattamolta ja 28 rottaa Tampereen Yliopiston tiloista pelastanut ryhmittymä (EVR) ilmoitti tiedonannossaan: "Pelastetut eläimet sijoitetaan koteihin, joissa niille turvataan eläimen arvolle sopiva elämä" (ks. Sudenhetki 1, 25). Optimitapauksessa ALF:n ohjeiden mukaan tällaisen iskun tekijöillä tulisi olla myös "myötämielinen" eläinlääkäri, joka tarkastaisi kaikki "pelastetut" eläimet, ennen niiden sijoittamista uusiin koteihin.

Taloudellisen vahingon aiheuttaminen näyttelee tärkeää osaa erityisesti massiivisissa turkiseläinten vapautusiskuissa, sillä niissä vapautettujen minkkien ja kettujen kohtalona voi olla pikainen nälkäkuolema, joka sinällään ei ole häävi vaihtoehto edes sähköllä tappamiselle.

Koska liikkeen filosofinen pohja rakentuu eläinten instrumentaalisen käytön vastustamiselle ovat "massaiskut" instrumentaalisuudessaan vakavassa ristiriidassa perusfilosofian kanssa. Tälle ristiriidalle on aktivistien täytynyt keksiä erilaisia moraalisia ulospääsykeinoja. Eräs aktivisti tarjosi melkoisen naivin ratkaisun ko. ristiriitaan. Hän kertoi haastattelussa, että turkistarhalle tehdyissä vapautusiskussa periaatteessa vain avataanhäkin ovet ja täten ratkaisu lähteä vaiko jäädä, jätetään eläimelle itselleen⁽⁷¹⁾. Näin häkit avannut aktivisti vapauttaa implisiittisesti itsensä kaikesta vastuusta.

Samasta syystä vapaus, edes hetkellisenä kokemuksena, nostetaan retoriikassa iskun legitimoivaksi päämääräksi. Vapaus nähdään mahdollisuutena, eräänlaisena uutena syntymänä, unohtaen usein kuitenkin luonnon asettamat rajoitukset⁽⁷²⁾. Vapautusiskuihin osallistuneiden aktivistien haastatteluissa (liikkeen omissa lehdissä) korostetaan juuri romanttista vapauden ensikokemuksen huumaa tyyliin: "Sinä yönä sai 68 yksilöä ensi kertaa tuntea ruohon ja sammalen tassujensa alla. Vapaina ne juoksivat korkeassa ruohossa tarhan ulkopuolella [...]" (De Vilda Minkar -aktivistin haastattelu Sudenhetki 2, 23. Haastattelu on alunperin julkaistu ruotsalaisessa Facklan lehdessä syksyllä 1997). Onkin mielenkiintoista huomata, että tällaisten iskujen yhteydessä ei puhuta eläinten "pelastamisesta" vaan "vapautuksesta" (ks. esim. artikkeli Kun vapaus koittaa - Huomioita elävien eläinten pelastamiseen, Muutoksen Kevät #5).

Suomessa EVR:n nimissä on vapautettu toukokuun lopun -95 jälkeen turkistarhoilta tuhansia minkkejä ja kettuja. Vapautusiskuja turkistarhoille on tehty tasaisin väliajoin silloin, kun eläimillä on parhaat selviytymismahdollisuudet luonnossa. Vapauttajat ottivat siis opiksi ensimmäisen vapautuksen virheistä. Syyskuussa -95 EVR ilmoitti vapauttaneensa fasaaneja metsästyskerhon tiloista jossain päin Suomea. Turkiseläinten ja fasaanien lisäksi EVR on "pelastanut" kuusi beagle koiraa Karttulan koe-eläinkasvattamolta (yksi beagle marraskuussa -96, yksi elokuussa -97 ja neljä syyskuussa -97), 11 kania Kansanterveyslaitoksen tiloista Helsingissä (tammikuu -97) ja 28 rottaa Tampereen Yliopiston tiloista (syyskuu -97). (Tiedot kerätty ja tarkastettu eri lehdistä. Kattavimmat tiedot löytyvät Muutoksen keväistä no. 1-8.)

Taloudellisen vahingon aiheuttaminen (sabotaasi) itsessään on toinen EVR:n keskisiä toimintamuotoja. Erään pamfletin mukaan sabotaasi "iskee riistäjää sinne mikä on niille tärkeintä: lompakkoon" (Eläinten vapautus ja suora toiminta, 5). Samainen pamfletti tarjoaa sabotaasin ohjenuoraksi yksinkertaisesti "maksimaalista tuhoa - ei mininaalista vahinkoa!" (emt.). EVR:n nimissä onkin poltettu rehusekottamoja sekä liharekkoja, tuhottu metsästyslavoja, rikottu turkisliikkeiden, lihakauppojen, teurastamojen, eläinkokeita tekevien yliopistojen ja McDonaldsien ikkunoita ja muuta kiinteää omaisuutta. Kuten edellä on mainittu, myös eläimiä vapauttamal-la voidaan aiheuttaa huomattavaa taloudellista vahinkoa.

Yleensä turkistarhoille suunnattujen vapautusiskujen yhteydessä häkkien yhteydessä olevat nk. "siitoskortit", jotka sisältävät kaikki tiedot häkissä olevasta eläimestä, hävitetään, jolloin tarhaajan jopa vuosia kestänyt jalostustyö menee hukkaan. Kolmantena taloudellisen vahingon aiheuttamisen muotona turkistarhoilla, ovat olleet värjäykset. Värjäysiskuissa eläinten turkeille ruiskutetaan, juuri ennen nahoituskauden alkua, eläimille vaaratonta henna-väriainetta. Värihaittojen takia turkkien arvo laskee merkittävästi. Tunnetuin värjäysiskuja Suomessa tehnyt ryhmä on "Toimintaryhmä Ruskanväri", joka on vastuussa ainakin kahdesta suurehkosta ja onnistuneesta värjäysiskusta. Ryhmä värjäsi Orimattilassa lokakuussa -96 noin 300 kettua ja noin 600 kettua porvoolaisella turkistilalla marraskuussa -97.

Vakavimpia ja suurimpia taloudellisia tuhoja EVR:n nimissä tehdyistä iskuista ovat aiheuttaneet tuhopoltot. Tämä sabotaasin muoto otettiin ensikerran käyttöön jo joulukuussa 1995, jolloin Valtimolla ja Juvankoskella poltettiin rehusekottamo ja niiden yhteydessä olleet toimistotilat. Näiden tapausten jälkeen tuhopolttojen kohteena ovat olleet erityisesti liharekat, joita on poltettu niin Turussa (joulurauhan julistamisen aikana vuonna 1996), Vantaalla ja Helsingissä. Syksyllä 1997 Pietarsaaressa yritettiin polttaa Snellmannin teurastamo, mutta tuli sammui itsekseen aiheuttamatta sen suurempaa vahinkoa.

Vapautusiskujen ja sabotaasia jälkeen kolmantena ALF:n toimintatapana on pyrkiä paljastamaan niitä "kauheuksia" ja "hirmutekoja", joita eläimille tehdään "lukittujen ovien takana" (ALF Primer). Tällä tarkoitetaan mahdollisten eläinkokeista tehtyjen videomateriaalien varastamista, huonossa kunnossa olevien "pelastettujen" eläinten valokuvaamista ja toimittamista julkisuuteen, yms. Muualla maailmassa tästä on monia kannustavia esimerkkejä, mutta Suomessa tämä kohta on jätetty jopa suomentamatta EVR:n virallisissa esittelyissä (mm. Vastarinnassa, Anonyymissä).

Toimintamuodosta löytyy suomenkielinen maininta ensi kerran vasta Eläinten vapautus ja suora toiminta -lehdykästä vuodelta 1997. Maaliskuussa 1998 ilmestynyt Sudenhetken toinen numero, omistaa yhden sivun tämän taktiikan esittelylle otsikolla "Auta eläimiä valokuvaamalla". Jo ennen näitä kirjoituksia on aktivistien parissa kiertänyt turkistarhoilla salaa kuvattuja videoita. Niitä ei kuitenkaan ole toimitettu julkisuuteen vaikka niissä näkyy "ihan törkeitä juttuja". Käymieni keskustelujen valossa nämä videot, ovat olleet omiaan motivoimaan aktivisteja toimimaan.

EVR:n ja ALF:n nimissä tehtyä sabotaasia, jota radikaalin ympäristöliikkeen tyyliin joskus myös eläinoikeusliikkeessä kutsutaan ekotaasiksi (sabotaasia luonnon puolesta, teknologista sivilisaatiota vastaan), rajoitta vain kaksi asiaa: aktivistien mielikuvitus ja elollisen elämän kunnioittamisen imperatiivi.

EVR:n toimintaperiaatteissa keskeisenä lähtökohtana on, että iskuissa ei saa vahingoittaa elollisia olentoja, ei ihmisiä eikä eläimiä. Omien tulkintojensa mukaan EVR on myös väkivallaton. Vastarinta -lehti kertoo ja perustelee väitteen näin:

Eläinten Vapautus (sic) Rintaman toiminta on väkivallatonta. Esineiden ja rakennuksien vahingoittaminen ei ole väkivaltaa, sillä elämä on aina arvokkaampaa kuin esim. turkisliikkeen ikkuna. Väkivaltaista käyttäytymistä olisi se, että seuraisimme rauhallisesti vierestä kun eläinten riisto ja murhaaminen jatkuu. (Vastarinta 1995, 3 vrt. A.L.F. Primer, ei päivämäärää).

Erityisesti tuhopoltot ovat niin arvaamattomia, että ne ovat liikkeen väkivallattomuuden kannalta äärimmäisen ongelmallisia. Vaikka tuhopolttaja liikkeellä olevien ohjeiden mukaan tarkistaisi, ettei esimerkiksi tyhjältä näyttävässä teurastamossa ole siivoojia tai vartijoita, ei hän pysty mitenkään hallitsemaan aiheuttamaansa tuhoa. Esimerkiksi paloa sammuttamaan tullut palomies voi hyvinkin loukkaantua tai tuli levitä kohteen ympäristöön.

Suoraan toiminnan oikeutuksen kannalta oleellinen ongelma on yleisesti se, että toiminta tehdään "yön pimeydessä" kasvottomana. Tällöin laitonta suoraa toimintaa tekevät aktivistit eivät ole valmiita kaksisuuntaiseen kanssakäymiseen heitä ympäröivän yhteiskunnan kanssa, vaan sanelevat toiminnallaan yksipuolisesti kaikki ehdot. He asettavat itsensä ikään kuin yhteiskunnan kaikkien sääntöjen ja lakien ulkopuolelle ja kohottavat itsensä moraalisesti kaikkien yläpuolelle. Koska tuhopoltossa sen tekijä ei pysty vastaamaan tekonsa faktisista seurauksista ja koska se tehdään salassa, antaa se tekijää edustavasta liikkeestä niin vastuuttoman kuvan, ettei edes huonomaineisella eläinoikeusliikkeen uskoisi olevan varaa sellaiseen.

Tähän mennessä EVR:n iskuissa ei ole loukkaantunut ketään, eikä EVR ole julkisesti uhannut käyttää väkivaltaa ketään ihmistä kohtaan. Huolimatta siitä, että lähes jokaisessa suoran toiminnan pamfletissa ja ohjeessa sanoudutaan irti ja tuomitaan eläviä olentoja kohtaan kohdistettu väkivalta, on monen suun kautta (TV, lehdet, yms.) kuulunut, että esimerkiksi turkistarhaajia ja heidän lapsiaan on uhkailtu fyysisellä väkivallalla, pahimmissa tapauksissa jopa tappamisella⁽⁷³⁾ . Eläinoikeusliikkeessä tavallista riviaktivistia enemmän sananvaltaa omaava Ville Lähde vetosikin Sudenhetki -lehdessä aktivisteihin:

[...] Tärkeintä ei olekaan se, onko tämän tapaista uhkailua [turkistarhaajien ja näiden lasten uhkailu, esim. kirjeitse] jo tapahtunut vaan se tuleeko sitä tulevaisuudessa tapahtumaan. Jos sitä tapahtuu, miten siihen tulisi suhtautua? Minä olen sitä mieltä, että suomalaisessa eläinten vapautusliikkeessä ei tälle tielle tulisi mennä koskaan. Ja jos ensi askeleita on jo otettu, olisi parasta vaihtaa suuntaa. [...]

Esitän vetoomuksen, että suomalainen eläinten vapautusliike ei koskaan kävisi ahdistamaan yksittäistä ihmistä pääasiallisena tarkoituksena pelon, ahdistuksen ja kauhun tuottaminen. Tämä paitsi asettaa toimintatavat historiallisesti epämiellyttävään seuraan, kohdistuu myös vääjäämättä sivullisiin, jotka eivät esim. vanhempiensa elämäntavalle voi mitään. (Sudenhetki 1, 43.)

Koska otteet ovat kovia rintaman molemmin puolin, ei ole täysin poissuljettu mahdollisuus, että osassa julkisuuteen tulleista uhkailuista on kyseessä eläinliikkeen mustamaalaamiseksi suunnattu kampanja. Tällä tarkoitan, että kaikki uhkaukset eivät välttämättä ole tosia tai niistä vastanneella henkilöllä on voineet olla aivan muut tarkoitusperät⁽⁷⁴⁾. Suomalaiset eläinaktivistit ja heidän julkaisunsa ovat kuitenkin pidättäytyneet julkisesti uhkaamasta fyysisellä väkivallalla ketään⁽⁷⁵⁾.

Vuonna 1997 ilmestynyt Eläinten vapautus ja suora toiminta -pamfletti sisältään ainoana eläinoikeusliikkeen julkaisuna "takaportin" väkivallan käyttämiselle.

On paikallaan hieman miettiä erästä tärkeää taktista puolta: väkivallattomuutta. Mikä on suhtautumisemme väkivallan käyttöön? Useimmat varmaan tietää EVR:n säännön "toiminnan tulee olla väkivallatonta, ketään ihmistä..." jne. Tottakai väkivalta on tuomittavaa ja väkivallattomuus eläviä olentoja kohtaan on jo taktiikkana hyvä asia, olemme siitä samaa mieltä. Mutta on joitakin tilanteita joissa väkivallan käyttö saattaa olla oikeutettua.

Kaikki varmaankin (ainakin toivottavasti) tuomitsevat ns. terroristien ja muiden pienten etujoukkojen harjoittaman väkivallan, mutta moniko meistä on valmis sanomaan Meksikon Zapatistoille että heidän toimintansa ei ole oikein ja että se on moraalisesti tuomittavaa? Missä sitten on ero? Mielestämme yksi ratkaisevista tekijöistä on enemmistön tuki. Zapatistoilla on paikallisen väestön tuki puolellaan (Zapatistat ON paikallinen väestö). Samoin saattaa olla joissain antifasistisissa tapauksissa, joissa natseja joudutaan häätämään yhteisöstä väkivaltaisinkin keinoin.

Tämä ei todellakaan puolustuspuhe väkivallalle, mutta ei riitä että yksiselitteisesti suljemme väkivallan pihalle. Aktivisteina ja vallankumouksellisina meidän on mietittävä mitä olemme valmiit tekemään ja miten paljon pistämään itseämme peliin saavuttaaksemme mihin uskomme. Hyvään strategiaan kuuluu realistisuus ja kyky soveltaa toiminta ympäröivän maailman mukaan. Ehkä Suomessakin tulee aika jolloin joudumme miettimään suhtautumistamme väkivaltaan uudemmankin kerran, tuskin kuitenkaan lähitulevaisuudessa. Tällä hetkellä väkivallattomuus on kuitenkin ehdottoman tärkeää.

Se mikä tässä väkivallan naivissa puolustelussa huolestuttaa on se, että kyseinen pamfletti on viimeisin nimettömästi julkaistujen lehtien sarjasta (Vastarinta, Eturintama, Anonyymit). Huolimatta siitä, että pamflettien tekijät eivät mitä luultavammin ole samoja, voi tekstien "kehitys" indikoida joitain liikkeen pinnan alla mahdollisesti kytevistä tunteista. Tähän asti väkivallasta puhuminen hyväksyvään äänensävyyn on ollut tabu. Ehkä syynä väkivallan esilletuomiseen on joidenkin aktivistien turhautuminen ja marginalisoitumien (liikkeen sisällä ja yhteiskunnassa) yhdessä liikkeen kaventuneen toimintakentän (mielenosoitusoikeuden rajoittaminen ja ankarat tuomiot kansalaistottelemattomuudesta) kanssa.

ALF ei ole jäsenyysjärjestö. Siihen ei voi liittyä, sen nimissä voi vain toimia. A.L.F. Primerin mukaan kuka tahansa vegaani tai kasvissyöjä, joka harjoittaa laitonta suoraa toimintaa ALF:n periaatteiden mukaisesti, voi kutsua itseään nimellä ALF. Undergroundlehti Anonyymi ilmaisee asian näin: Sinä olet Eläinten vapautusrintama (Anonyymi 2, 3).

ALF:llä ei täten ole myöskään organisaatiota, vaan sen toiminta pohjautuu itsenäisiin toisistaan riippumattomiin ja erillään toimiviin "soluihin". Tällaista järjestäytymisen muotoa voidaan kutsua johtamattomaksi vastarinnaksi(ks. Beam 1992; Leaderless resistance). Solumuoto voidaan nähdä normaalin "pyramidi-organisaation" vastakohtana ja tyypillisenä organisaatiomuotona syystä tai toisesta maan alla toimiville liikkeille, etenkin sellaisille, joilla on syytä pelätä vastustajan "soluttautujia"⁽⁷⁶⁾.

Pyramidi-organisaatio on hierarkkinen organisaatio tyypillisimmillään, eli organisaatio, jossa massat ovat pohjalla ja johtaja ylhäällä. Tällaisten organisaatioiden tärkeimmät päätökset tehdään hierarkian ylemmissä kerroksissa ja tästä johtuen organisaation sisällä liikkuu tietoa koko ajan ylemmältä portaalta alemmalle. Nykyisten teknologisten apuvälineiden avulla on tähän alati liikkuvaan tietoon, siitä kiinnostuneen helppo päästä käsiksi.

Pyramidi-organisaatio pohjautuu käskyihin ja käskysuhteisiin. Pyramidin keskivaiheilla oleva henkilö tuntee joitakin organisaation hierarkiassa häntä ylempänä olevia henkilöitä sekä joukon hänen alapuolellaan olevia henkilöitä. Tästä johtuen pyramidi-organisaatioon onnistuneesti soluttautunut henkilö pystyy tuhoamaan merkittävän osan organisaatiosta.

Solupohjaisen järjestäytymisen muodon ainoat "toimivat" yksiköt eli solut, muodostuvat Primerin mukaan optimaalisesti 2-5 henkilöstä. Jos solu jostain syystä kasvaa suuremmaksi, on se Vastarinta -lehden mukaan järkevintä jakaa kahdeksi ja niin edelleen.

Ohjeiden mukaan soluilla ei saa olla minkäänlaista keskenäistä kanssakäymistä, eikä omasta solusta tai sen iskuista saa kertoa kenellekään. Tällaisessa tapauksessa liikkeeseen soluttautunut esim. poliisi, pystyisi paljastamaan vain oman solunsa aktivistit ja muutoin toiminta voisi jatkua ennallaan.

Koska toiset solut eivät tiedä toistensa olemassaolosta ei niillä voi myöskään olla hierarkkista järjestystä. Jokainen solu toimii itsenäisesti valitsemillaan keinoilla yhteisen asian puolesta. Solurakenteesta johtuen ALF:llä ei myöskään voi olla muodollisia johtajia. ALF:n "epämuodollinen johtaja" voi olla kuka tahansa, joka ottaa osaa asian tiimoilta käytävään keskusteluun, sillä valta ALF:ssä on lähinnä medialle tyypillistä "agenda setting" -tyylistä valtaa. Jokainen suorasta toiminnasta tai eläinten kärsimyksestä kirjoittava, puhuva tai vaikkapa musiikkia tekevä tuo keskusteluun jotain "uutta" tai tukee vanhoja käsityksiä.

On luonnollista, että toisten eläinliikkeessä toimivien aktivistien sana on painavampi kuin toisten, mutta kuten on nähty, myös anonyymisti kirjoitetut lehdet voivat toimia eräänlaisina johtajina.

Korkeinta "agenda setting" -tyylistä valtaa käyttää Muutoksen kevät -lehti 3000 lehden painoksellaan. Oletettavasti lehden lukijoiden joukossa lienee jokunen EVR -aktivisti tai ainakin potentiaalinen sellainen ja siten siellä julkaistut esimerkiksi turkistarhojen osoitteet tuskin jäävät huomioitta (turkistarhojen osoitteita löytyy myös internetistä http://members.tripod.com/~turkis, sekä mm. Anonyymi 2:sta). Osoituksena siitä, että Muutoksen keväänkin valta on rajallinen on se, että Muutoksen kevään kolmannessa numerossa julkaistujen villisikatarhojen osoitteet eivät aiheuttaneet vapautusiskujen rypästä. Huolimatta siitä, että lehden toimitus "tarhaajien" suulla ilmoitti: "Tarhaajat korostavat, että heidän hyväksikäyttämänsä villisiat ovat aitoja ja luonnonvaraisia, eivätkä risteytettyjä" (MK3, 21, lihavointi minun). Tällä toimitus vihjannee, että villisiat selviäisivät luonnossa, jos niitä joku vapauttaisi. Varmuuden vuoksi toimitus ilmoittaa myös villisikojen porsinta-ajan.

Kukaan ei voi omata ALF:n aktivisteihin hierarkkista valtaa, koska ALF:tä puuttuu kyseisen vallankäyttömuodon mukainen valtarakenne. Ideaalissa tapauksessa kukaan ei myöskään tunne ALF:n aktivisteja oman solunsa ulkopuolelta. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että henkilön joka ei kuuluu yhteenkään soluun, ei pitäisi tuntea yhtään ALF-aktivistia. On syytä olettaa, että esimerkiksi Suomessa, ollaan hyvin lähellä ideaalia ALF:n rakennetta ja sen solujärjestelmää. Tästä ja organisaatiomuodon toimivuudesta kielii ennen kaikkea se, että ensimmäisen Pohjanmaan vapautusiskun (29.5.1995) ja Orimattilan (5.12.1997) värjäysiskun välillä ei yhtään aktivistia ole saatu kiinni suuremmasta iskusta. Iskuja on tuolla välillä kuitenkin ollut kymmeniä.

Solurakenteeseen liittyy kuitenkin yksi suuri ongelmana, sitä ei voi hallita. Väärille urille lähtenyttä liikettä ei kukaan voi pysäyttää. Joidenkin henkilöiden karismalla toimintaa voidaan jollain tavoin hallita yhtälailla molempiin suuntiin, mutta absoluuttinen vaikutus jää aina epävarmaksi. Juuri tämän takia, esimerkiksi eläinoikeusliikettä, ei saa painostaa maan alle, vaan sille täytyy taata asianmukaiset toiminta mahdollisuudet. Toisaalta solurakenteen tunnettu ongelma asettaa kaikille eläinoikeusliikkeen julkisille hahmoille vastuun siitä, että he eivät anna vääränlaisia impulsseja, kuten esimerkiksi tuhopolttoja ihannoivia lausuntoja, vastaanottavaiselle kuulijakunnalle.

Ennen Orimattilan tapahtumia poliisi oli ottanut kiinni ja kuulustellut pienemmistä iskuista (ikkunan rikkominen, töhriminen) epäiltyjä ja mielenosoitusten yhteydessä lakia rikkoneita aktivisteja. Kukaan kiinniotetuista tai kuulustelluista ei kuitenkaan ollut "tiennyt" tai ainakaan paljastanut tietävänsä mitään muista iskuista. Tähän omalta osaltaan vaikuttavat aktivisteille kuulustelutilanteita varten laaditut käyttäytymisohjeet, mutta luultavasti myös se, että iskujen tekijöitä ei yksinkertaisesti tiedetä "omienkaan" joukossa.

Eläinoikeusaktivistien ja muiden vaihtoehtoaktivistien piirissä on jo muutaman vuoden kiertänyt "En kommentoi! - Käyttäytyminen kuulusteluissa, pidätetyn oikeudet ja kotietsintä" -niminen pamfletti⁽⁷⁷⁾. Siinä nimensä mukaisesti kehotettiin aktivisteja olemaan sortumatta yhteistyöhön viranomaisten kanssa ja vastaamaan aina kysyttäessä "En kommentoi", myös silloin jos on syytön. Tämä on pamfletin mukaan "hyvä tapa lyödä kapuloita rattaisiin".

Eläinoikeusaktivistit ovat sisäistäneet ohjeet hyvin. Suomesta löytyy metreittäin eläinoikeusaktivistien kuulustelupöytäkirjoja, joissa jokaiseen kysymykseen vastataan: "en kommentoi" (ks. Kommentoisitko jos käsketään? Muutoksen kevät #5, 21). Mika Marenkia pidettiin vangittuna 33 päivää, tutkittavana Juvankoskella ja Valimossa 18.12.1996 tapahtuneista rehusekoittamoiden tuhopoltoista. Vankeusaika venyi lähinnä siitä syystä että hän kieltäytyi vastaamasta itsestään selviinkin kysymyksiin muulla kuin edellä kuvatulla tavoin. Myöhemmin Marenk vapautettiin todisteiden puutteessa ja valtio tuomittiin maksamaan 40 000 markkaan korvauksiin aiheettomasta vapauden menetyksestä johtuneesta kärsimyksestä. Samasta rikoksesta vangittuna ollut, mutta myös syyttömäksi todettu, tuolloin 19-vuotias Miika Saukkonen toimi kuulusteluissa samoin kuin Marenk:

K: Asunnostasi löytyi kotietsinnässä kirjallinen ohje kuinka kuulustelussa tulee käyttäytyä. Niiden mukaan paras vastaus kuulustelussa on "en kommentoi". Onko näillä ohjeilla vaikutusta vastauksiisi? Mistä olet saanut nämä ohjeet?

V: En kommentoi.
(Miika Saukkosen kuulustelupöytäkirja, 2.1.1996).

Iltalehdessä 23.1.1998 poliisi valitteli yhä Orimattilan ampumavälikohtauksen (5.12.1997) ja siitä purkautumaan lähteneiden vapautusiskujen selvittelyjen vaikeutta koska yksikään pidätetyistä aktivisteista ei suostunut yhteistyöhön. Toukokuun 29. ja 30. päivänä 1995 tapahtuneiden Pohjanmaan vapautusiskujen ja 5.12.1997 tapahtuneen Orimattilan värjäysiskun välillä, ei poliisi ole saanut kiinni yhtään aktivistia suuremmista iskuista.

Myös media on aktiivisesti piirittänyt eläinoikeusliikettä ja yrittänyt löytää EVR-aktivisteja haastateltavikseen, mutta aktivistit ovat pysyneet soluissaan. Tämä on yllättävää siinä mielessä, että suoran toiminnan iskuissa mukana olleet tai heitä "tuntevat" Eräs suoraa toimintaa EVR:n nimissä harjoittanut (ja siitä myöhemmin kiinni jäänyt) aktivisti sanoikin minulle, että "Siitä voit olla varma, että mitä enemmän joku avoimesti puhuu tai edes vihjaa tehneensä ST:tä (Suoraa Toimintaa), sitä vähemmän hän on sitä tehnyt."⁽⁷⁸⁾ Tähän liittyen Vastarinta-lehti kirjoittaakin: "Suoraa toimintaa tehdään eläinten puolesta. Jos olet mukana vain kasvattaaksesi egoasi olet mukana toiminnassa vääristä syistä."

Miten ilman organisaatiota on mahdollista, että ALF:n oppeihin perustuvia erittäin ammattimaisesti tehtyjä iskuja tapahtuu ympäri maailmaa? Tämä perustuu tarkasti dokumentoiduille ohjeille, joita on saatavissa helposti ja halpaan hintaan lehtinä tai vaikkapa internetistä⁽⁷⁹⁾. Esimerkkinä tällaisista "oppaista" mainittakoon The Final Nail: Destroying the Fur Industry - A Guided Tour, joka on saatavissa paperiversiona sekä internetistä. Final Nailista on ilmestynyt kaksi numeroa (Kesä -96 ja kevät -98) ja sitä "julkaisee" Pohjois-Amerikan ALFSG. Lehdessä opetetaan kädestä pitäen iskemään eri turkistuotannon kohteisiin. Lehdessä neuvotaan jopa kuinka tehdä elektroninen ajastin palopommille⁽⁸⁰⁾.

ALF:n nimissä julkaistut tai muuten sen periaatteisiin pohjautuvat julkaisut yms. ohjaavat suorasta toiminnasta kiinnostuneen aktivistin kädestä pitäen, mitä erilaisimpiin tihutöihin. Alkaen kiireellisyyden ja välttämättömyyden luomisesta "Jos et sinä, niin kuka? Jos ei nyt, niin milloin?" Kertoen miten muodostaa solu. Miten ja milloin iskeä minnekin, kuinka peittää jälkensä ja kuinka toimia jos kaikista varotoimenpiteistä huolimatta jää kiinni. Ikään kuin kaupan päällisinä ohjeet vapauttavat aktivistin myös kaikesta moraalisesta vastuusta kirjoittamalla: Sinä et ole rikollinen! (En kommentoi!).

Järjestelyjen ja varotoimenpiteiden monimutkaisuudesta pelästyneille aktivisteille muistetaan aina tarjota rohkaisua, tyyliin: "Vaikka tämä isku oli erittäin organisoitu, siinä mukana olleet ihmiset olivat vain tavallisia ihmisiä [...]" (Raiding Arizona, Sudenhetki 2, 31). "Isku johon osallistuin ja josta kerroin saattaa kuulostaa ammattimaiselta, mutta totuus on, että kuka tahansa voi tehdä jotain vastaavaa [...]" (De Vilda Minkarna, Sudenhetki 2, 23). Tai "Olen aivan tavallinen nainen, Kaikki jotka tällaista toimintaa tekee ovat aivan tavallisia ihmisiä. Ei me olla mitään koulutettuja kommandoja tai muuta sellaista (Olen tavallinen nainen, Muutoksen Kevät 7,22).

Kuten on jo edellä käynyt ilmi, on laittoman suoran toiminnan iskut saatava myös jollain tavalla julkisuuteen. Tähän asti tapahtuneiden iskujen julki tuomisesta on vastannut virkeä vaihtoehtolehdistö mm.: Vastaisku, Eturintama, Anonyymi, Muutoksen Kevät ja Sudenhetki. Nämä lehdet saavat tietoa laittomista iskuista osalta, juuri tätä tarkoitusta varten perustetulta "radikaalilta uutistoimistolta" nimeltään Raportit.

Raportit on postilokero Helsingissä, johon laittomia suoran toiminnan iskuja tehneitä ryhmittymiä kehotetaan lähettämään tietoja ja mahdollista kuvamateriaalia iskuista. Tällä tavoin "laittomista" tiedoista tulee "julkisia", eli esimerkiksi niitä julkaisseen lehden ei tarvitse selittää mistä ja keneltä se on tiedon saanut ja voi käyttää niitä huoletta propaganda tarkoituksiin⁽⁸¹⁾.

Raportit-uutistoimisto lupaa toimittaa tiedot iskuista nopeasti eteenpäin, niin koti- kuin ulkomaille⁽⁸²⁾. Internet kaikkine muotoineen tehostaa levitystä entisestään. Huolimatta siitä, että katsoin omaavani hyvät tiedonkeruuverkostot, luin joistain Suomessa tapahtuneista asioista ihan ensimmäiseksi ulkomailla olevasta WWW-palvelimesta (esim. http://www.envirolink.org/alf/doa).

Iskuista saadut tiedot kerätään yhteen toimintaraportit -nimisille palstoille, milloin mihinkin lehteen. Kattavammin iskuja esittelee Muutoksen kevät -lehti. Raporteista aktivistit saavat tietoja uusista toimintatavoista ja kohteista. Eräs aktiivisesti julkaisutoiminnassa mukana oleva aktivisti kuvasi raporttien merkitystä tyyliin: "Se on toisaalta kunnianosoitus teon tekijää kohtaan, toisaalta tiedotuksena, että vastarintaa on olemassa, ja sit se tarjoo ideoita toimia, ja yllyttää toimimaan (naurua). Eli motivointia, kunnianosoitusta ja inspiraatiota." (poika 22-vuotta)⁽⁸³⁾. Raportointi on tärkeä ja oleellinen käytäntö kautta maailman, ja niinpä ennen Raportit -uutistoimiston perustamista Suomestakin raportoitiin teoista lähinnä ulkomaille, esimerkiksi kanadalaiseen Underground (josta löytyvät ensimmäiset raportit suomalaisesta suorasta toiminnasta) ja englantilaiseen Green Anarchist -lehteen.

"Liike" käyttää Raportit uutistoimistolle lähetettyjä iskuryhmien tiedonantoja, tiedon ja uuden "innovaation" levittämiseen kaikille aktivisteille". Esimerkiksi kettuja Orimattilassa värjänneen Ruskanväri -ryhmän alkuperäinen raportti julkaistiin heti sen ensimmäisen iskun jälkeen ilmestyneessä Muutoksen keväässä #3 (joulukuu 1996). Ikään kuin varmuuden vuoksi se julkaistiin uudelleen, juuri ennen seuraavaan nahoituskauden alkua ilmestyneessä Sudenhetkessä (#1, lokakuu 1997), Vapautusiskuista värjäyksiin? -artikkeliin liitteenä ⁽⁸⁴⁾. Osia kirjeestä oli julkaistu jo Oikeutta eläimille -järjestön jäsenkirjeessä #9 (lokakuu 1996).

Ruskanvärin raportti alkaa tarhan tarkan sijainnin kuvauksella: Tarha on Orimattilan keskustasta n. 7 km itään 172 tietä pitkin, tien vasemmalla puolella. Tämän jälkeen kerrotaan mitä tarhalla on: Tarhalla oli 3 varjotaloa ja n. 450 kettua. Seuraavaksi kerrotaan mitä aktivistit olivat tekemässä: Teimme operaation pimeän suojissa tummissa vaatteissa. Päämääränämme oli kettujen turkin värjääminen myrkyttömällä hennavärillä ja kantakorttien talteen otto. Ja sitten miksi: Värjäyksellä pyrimme aiheuttamaan tarhaajalle taloudellista vahinkoa, koska turkkien arvo laskisi värihaittojen vuoksi. Kantakorttien poistaminen taas aiheuttaa jalostustyön hukkanmenon.

Koska värjäysiskujen strategia on esitelty lyhykäisesti vain vähän levinneessä Anonyymi 2:ssa (elokuu 96, josta ryhmä lienee myös saanut vaikutteita, niin lähekkäin ajallisesti ovat lehden ilmestyminen ja värjäysisku), ei Ruskanväri-ryhmä malta olla käyttämättä saamaansa julkisuutta hyväksi ja kertoa kädestä pitäen kuinka isku tehdään: Värjäykseen käytimme n. 1,2 kg kuivahennaa ja 13,5 litraa vettä. Laitoimme valmiin hennankeitoksen pulloihin. Pirskotimme pulloilla ylhäältä päin väriä kettujen selkään. Valaistuksen hoidimme taskulampuilla, joiden päälle oli pingotettu kumilangalla punaista muovia. Näin valo ei ollut liian laaja ja valaiseva. [...] Ennen iskua suoritimme tarkkailua tarhalla pitkään. On hyvä ottaa selvää paikasta, reiteistä, asutuksesta yms. ennen operaatiota.

Raportti jatkuu tarhalla vallinneiden olojen kuvaamisella (Olot tarhalla olivat järkyttävät...), ja niiden jälkeen seuraa lisää taktisia ohjeita kuinka iskussa tulee toimia: Iskua suoritettaessa on hyvä jonkun/joidenkin olla vartiossa ulkopuolella varoittamassa sisällä olijoita valomerkillä vaaratilanteen sattuessa. Hätiköintiä ja paniikkia olisi vältettävä vaikka tilanne onkin jännittävä, sillä hosuminen vain lisää kiinnijäämisen riskiä (syntyy helposti melua, tavaroita katoaa yms.). OTTAKAA RAUHALLISESTI! Hyvään suunnitteluun kuuluu selvä tehtävänjako, jolloin kaikki tietävät hommansa ja työ on järjestelmällistä ja tehokasta.

Toimintaohjeiden jälkeen on ryhmän raportissa vuorossa vakiona kaikkiin suoran toiminnan iskujen kuvauksiin, muodossa tai toisessa, liitettävä osio: Suorassa toiminnassa ei tarvitse olla ammattilainen eikä asiantuntija. Jokainen pystyy tällaisiin operaatioihin tavallisen järjen, harkinnan ja valmistautumisen voimin. Sekä muistutus ja kehotus solun keskenäiseen "sopimukseen" kuinka toimia jos jotain tapahtuu: On myös varauduttava kiinnijäämisiin ja seurauksiin. Ja ikään kuin piikkinä tapahtuma köyhälle vuodelle 1996 ja suomalaisten perisynnille: Emme tarvitse turhaa uhoa ja suunpieksemistä vaan vahvaa asennetta ja toimintaa.

Kirjeen lopettaa mystinen, muistutus/uhkaus siitä, että kaikki jatkuu. Muistutus on samalla myös imperatiivi: kaiken tulee jatkua. Ruskanväri ryhmä kirjoittaa: RUSKASTA KESÄÄN. LEHDET TIPPUVAT JA UUDET KASVAVAT. MENNINKÄISET PUUHASTELEVAT, TONTUT TARKKAILEVAT... KAIKKIALLA⁽⁸⁵⁾.

ALF ja EVR nimien lisäksi suoraa toimintaa harjoittavat ryhmät käyttävät itsestään myös muita nimiä. Nämä ryhmät tulee useimmissa tapauksissa tulkita itselleen nimen ottaneina ALF:n "soluina", ei niinkään erillisinä saati kilpailevina järjestöinä. Poikkeuksen tästä säännöstä tarjoaa Ruotsin tilanne. Sikäläisen EVR:n eli DBF:n perusti vuonna 1984 - 85 tuolloin 35 -vuotias Emilie Eison. Perustamisen jälkeen hän on pyrkinyt monopolisoimaan DBF:n nimen ja kaiken sen nimissä tehtävän toiminnan. Tämä eroaa siis täysin yleisestä ALF:n toimintatavasta. Emilien tyylistä johtuen monet ruotsalaiset aktivistit välttävätkin käyttämästä DBF:n nimeä ja toimivat muilla nimillä (tukholmalaisen aktivistin henkilökohtainen haastattelu 8.11.1997. Lisää DBF:stä ks. Emilie Eisonin kirjoitus "Ensimmäiset kymmenen vuotta" Anonyymi #2 tai Muutoksen Kevät #4)

7.3 Eläinten vapautusrintaman tukiryhmä (EVR TR) - Oikeutta myös aktivisteille

Ensimmäisen kerran EVR TR tuli "julkisuuteen" tammikuussa 1995, jolloin se avasi postilokeron Espoossa ja julkaisi yhden Vastarinta -lehden. Tämän jälkeen ryhmittymä katosi. Sille ei ollut tarvetta, koska Suomessa ei ollut vangittuja aktivisteja, joiden puolesta kampanjoida. Kultalahden, Sallin ja Salosen oikeudenkäynnin aikana EVR TR:lle kuuluvia töitä teki Ystävämme kettu niminen ryhmä.

Eläinten Vapautusrintaman Tukiryhmän tehtävänä on ensisijaisesti koordinoida solidaarisuustoimintaa vangituille aktivisteille ja näiden mahdollisille perheille. Tämä tarkoittaa taloudellista, materiaalista ja henkistä tukea. Esimerkiksi vegaaniruokavaliota noudattava aktivisti, ei välttämättä aina pidätettynä ollessaan saa ruokavaliotaan vastaavaa ruokaa, jolloin tukiryhmä pyrkii mahdollisuuksiensa mukaan toimittamaan sitä.

Tukiryhmä myös tiedottaa vangeista ja pitää huolta, että näiden osoitteet ovat kaikkien aktivistien tiedossa, jotta aktivistit kirjoittaisivat vangituille tovereilleen. Kaikissa radikaalia toimintaa "sympatiseeraavsissa" lehdissä on aina oma palsta vangittujen aktivistien osoitteille. Tämä on tärkeä osoitus kaikille vapaalla oleville aktivisteille jatkuvuudesta: vaikka joudut vankilaan, et ole yksin, me kaikki tuemme sinua.

Vankien osoitepalstat yhteydessä on usein vangeilta saatuja kirjeitä, jotka kaikki ovat sisällöltään hyvin samanlaisia tyyliin: "Vankilaa ei mielestäni tule pelätä - se on osa tämän päivän aktivismia. Samoin kun ensimmäinen pidätyskerta pelotti, mutta siihen tottuu" (Mika Marenkin kirje Katajanokan vankilasta, julkaistu Muutoksen Kevät #7).

"Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että se [vankila] ei koskaan ole niin paha paikka kun sen kuulee olevan. [...] Loppujen lopuksi vankila on vain erilainen elämäntapa, eikä muuta. Siihen sopeutuu, siitä saa irti parhaan mitä voi, ja siitä selviää. Itse näen vankilan vain yhtenä osana taistelua eläimiä hyväksikäyttävän yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Sellaisena se on myös osa taistelua, jossa tulemme voittamaan. [...] Kenenkään ei tulisi pelätä vankilaa, sillä mitään pelättävää ei ole. [...] Usko minua, vankila ei ole ongelma. (Barry Horne 1997, kirje julkaistu Sudenhetkessä #1. Englantilainen Horne on kärsii 18 -vuoden vankeusrangaistusta).

Osa aktivisteista on sitä mieltä, että EVR TR:n ei pitäisi ottaa kovinkaan aktiivisesti kantaa iskuihin tai esiintyä julkisuudessa. Orimattilan epäonnistuneen värjäysyrityksen jälkeen ja sitä seuranneen julkisuusmylläkän aikana EVR TR otti monen mielestä hieman liian aktiivisen roolin. Entisestään liikkeen kuvaa ulkopuolisten silmissä, sekoitti se, että myös OE:n jäseninä tunnetut henkilöt (esim. Anna Särkisilta ja Juho Vuori) esiintyivät mediassa EVR TR:n edustajina. Jonkin aikaa vaikutti siltä, että kaikki aikaisemmin OE:n niskaan kaadettu loka yritettiin vetää nyt uudelleen synnytetyn EVR TR:n niskaan ja tällä tavoin puhdistaa OE:n mainetta.

Erimielisyyksistä liikkeen sisällä kuvastaa hyvin se, että vangittuna olleen Elina Salosen nälkälakon tukimielenosoituksen 9.1.1998 Tikkurilan poliisitalolla järjesti ja ilmoitti "Elinan huolestuneet ystävät" niminen ryhmittymä, eikä EVR TR.

Tällä hetkellä EVR TR hakee edelleen paikkaansa. Näyttää hyvin todennäköiseltä, että se ja suomalainen eläinoikeusliike yleisemmin tulee saamaan piakkoin ensimmäiset "sotavankinsa", sillä osa Orimattilassa kiinni jääneistä aktivisteista saattaa saada jopa vankeustuomioita, sillä heitä ainakin epäillään myös useista muista iskuista.