Browsing by Subject "1930-luku"

1930-luvulla oli selvää, että Neuvostoliitto oli jäänyt taloudellisessa kehityksessä lännestä jälkeen ja maa lähti kuromaan eroa umpeen kiivaan teollistamisen avulla. Teollistumisen vauhdittamiseksi myös maan pohjoisosien luonnonvarat haluttiin käyttöön, mikä edellytti arktisen alueen aiempaa systemaattisempaa tutkimusta ja kartoittamista. Rationaalista suunnittelua korostavassa teknokraattisessa Neuvostoliitossa tieteen merkitys yleisesti kasvoi, vaikka samanaikaisesti tieteentekijöiden vapautta kavennettiin ja tiedon vapaata liikkuvuutta rajoitettiin. Arktisen valloituksessa erityinen painoarvo annettiin Koillisväylän käytettävyyden edistämiselle niin logistisista kuin strategisista syistä. Tarkastelen tutkielmassani kahta neuvostoliittolaisen luonnontieteilijän Vladimir Vizen kirjoittamaa matkakertomusta nimenomaan Koillisväylästä. Jäänmurtaja Sibirjakovin matkaa Arkangelista itään kuvaa Na ”Sibirjakove” v Tihij okean (1934) ja jäänmurtaja Litken matkaa Vladivostokista Murmanskiin puolestaan Vladivostok – Murmansk na ”Litke” (1936). Molemmat teokset on julkaissut Neuvostoliiton arktisen alueen kehittämisestä ja tutkimuksesta vastannut hallinto-organisaatio Glavnoe upravlenie Severnogo morskogo puti (Glavsevmorput). Vize itse oli Glavsevmorputin alaisuudessa toimineen Arktisen instituutin varajohtaja. Vaikka Glavsevmorput vastasi arktisen alueen tutkimuksesta, oli sen ensisijaisena tavoitteena nopeassa tahdissa muuttaa arktinen alue taloudellisesti tuottavaksi osaksi Neuvostoliittoa. Tarkastelen tutkielmassani sitä, miten Vize matkakertomuksissaan kuvaa arktisen muutosta sekä sitä, minkälainen arktinen ja erityisesti arktinen luonto Vizen teksteissä rakentuu. Lähestyn Vizen kertomuksia 1930-luvun Neuvostoliiton yhteiskunnallisesta kontekstista ja aikansa matkakirjallisuudelle tyypillisistä piirteistä käsin, mutta lisäksi katson niiden asettuvan osaksi yleisempää kolonialistisen ja tieteellisen matkakertomuksen traditiota. 1930-luvun Neuvostoliitossa julistettu sota luontoa vastaan, pyrkimys luonnon täydelliseen kontrollointiin sekä arktisen valloituksen ympärille ajan mediassa ja kirjallisuudessa muotoutunut mytologia asettivat omat reunaehtonsa sille, miten Vizen tuli kuvata Sibirjakovin ja Litken matkoja. Tämä näkyy kertomuksissa ajan hegemoniselle luontodiskurssille tyypillisinä ilmauksina, arktisen personifiointina ja sotametaforien viljelemisenä. Taistelu esitetään kuitenkin alusten ja jään välisenä taisteluna, ei ihmiskehon ja arktisen kylmyyden välisenä kamppailuna – ennemminkin kylmyys ja siinä piilevä kuolemanvaara sivuutetaan. Tällöin neuvostosankari näyttää sijaitsevan luonnon yläpuolella, vapaana sen rajoituksista. 1930-luvun Neuvostoliiton reunaehtojen lisäksi Vizen matkakertomuksissa näkyy kuitenkin myös yleismaailmallinen tieteen, teknologian ja kolonisaation yhteenkietoutuneisuus. Tieteen tehtävä on tuottaa imperiumin keskuksille tietoa kolonialisoidun alueen tehokkaan hyödyntämisen edistämiseksi ja Vizen tapauksessa hänen tehtävänsä on ennen kaikkea muuttaa pohjoiset olosuhteet ennustettaviksi ja siten hallittavammiksi. Tiedettä harjoittamalla Vize siis osallistuu pohjoisen luonnon kolonisaatioon ja Vizen tekstissä näkyy tieteelliselle matkakirjallisuudelle tyypillinen luonnon luokittelu, tilastointi ja selittäminen. Luonto näyttäytyy siis passiivisena tutkimuskohteena. Yhtä lailla Vizen kertomuksissa näkyy imperialistiselle matkakertomukselle tyypillinen piirre täyttää kolonialisoitu maisema imperiumin keskuksesta muistuttavilla merkeillä: tässä tapauksessa jäänmurtajilla, tutkimusasemilla ja neuvostovallasta muistuttavilla paikannimillä. Arktisten alueiden kolonisaation yhteydessä ”toisena” esitetään useimmiten luonto, näin myös Vizen kertomuksissa. Vaikka arktiset ilmiöt, erityisesti jää, esitetään tarkastelluissa kertomuksissa vihamielisinä vastustajina, rakentuu Vizen teksteissä luonnon ja erityisesti eläinten kuvauksen välityksellä myös toinen, aitoutta, vapautta ja kaupunkielämän vastakohtaa edustava arktinen, jonka kuvaus asettaa kyseenalaiseksi Vizen horjumattoman omistautumisen arktisen muuttamiselle. Tätä toista arktista ei esitetä vihollisena, vaan erityisesti arktisten eläinten kuvauksessa hahmottuu ajatus siitä, että arktisella alueella on myös oikeuksia. Eläinten representaatiot ajan matkakirjallisuudessa ansaitsisivatkin ehdottomasti lisätutkimusta.

Tutkimus tarkastelee Pentti Haanpään novellikokoelmaa Lauma (1937) kirjallisen primitivismin kirjallisuushistoriallisen suuntauksen edustajana. Tutkimus lähestyy teosta ekokriittisen tutkimusmetodin kautta tulkiten primitiiviselle luonnolle annettuja merkityksiä kirjallisen primitivismin trooppeja ja teoksen kirjoitusajankohdan luontokäsityksiä vasten. Novellikokoelman kertomukset käsittelevät kirjallisen primitivismin teoksille tyypillistä aihetta: modernisaation vaikutusta traditionaaliseen yhteisöön ja sen sosiaalisiin rakenteisiin. Yhteiskunnallinen muutos kulminoituu kertomuksissa myös ihmisen ja luonnon välisen suhteen kysymykseksi, jota teos käsittelee primitivismin kuvakieleen kuuluvien erämaan ja eläimen trooppien kautta. Tutkimus tarkastelee, miten teos toistamalla ja muuntelemalla kirjalliselle primitivismille ominaisia trooppeja luo uusia kirjallisia metaforia, jotka problematisoivat ihmisen ja luonnon välisen yhteyden. Primitiivisen luonnon kuvaus rakentaa kerrontaan ekosentrisyyttä, jonka kautta teos pohtii ihmisen luontoon kuulumisen ja kuulumattomuuden kysymystä. Luonnon ja ihmisen välistä primitiivistä yhteyttä rakentaa teoksessa erityisesti puu-motiivi, jossa tiivistyviä alkukantaisuuden merkityksiä tutkimus tulkitsee. Puiden alkukantaisuuden rakentumista tarkastellaan transsendentalismin, suomalaisen kansanuskomusperinteen, kirjallisuuden tradition ja metsähistoriantutkimuksen valossa. Analyysi osoittaa, että Lauman primitiivisen luonnon merkitykset nousevat oman aikakautensa luontokäsityksistä ja kirjallisesta traditiosta. Kertomukset kommentoivat ekosentrisestä näkökulmasta modernin ihmisen luontoyhteyden heikkoa tilaa ja ihmisen sisäisestä kehittymättömyydestä juontuvia ympäristöeettisiä seurauksia.

Tutkielmassa tarkastellaan lähiluvun avulla lasten mielenterveydestä käytyä keskustelua Sielunterveysseuran lehdessä vuosina 1928–1939. Tarkoituksena on selvittää, millaisia merkityksiä psykiatrian ja kasvatuksen asiantuntijat antoivat psyykkiselle terveydelle kasvatuksen ja lasten arkielämän kontekstissa. Tutkittavaa ilmiötä tarkastellaan aineistolähtöisesti paikantamalla siitä aiheen kannalta olennaiset teemat. Kasvatusneuvojen ja niiden perusteluiden kautta tutkielmassa selvitetään myös, millaisia lapsuuteen, kasvatukseen ja perhe-elämään liittyviä ihanteita lehdessä luotiin. Kasvatusta, perhe-elämää ja lasten henkisen terveyden hoitoa käsitelleiden artikkelien tavoitteena oli välittää tieteelliseen tietoon perustuvaa valistusta vanhemmille, opettajille sekä muille lasten kasvatukseen ja päivittäiseen elämään osallistuneille. Kasvatus oli aineiston valossa vastuullinen tehtävä, jolla pyrittiin ohjaamaan lasta ahkeruuteen ja hyödyllisyyteen sekä toisaalta onnelliseen ja tasapainoiseen elämään. Kasvatustyön nähtiin kuuluvan ensisijaisesti kotiin ja kouluun, ja sitä tukivat tarvittaessa lääketieteen ammattilaiset. Lapsen tasapainoisen kehityksen perustana oli ehjä ydinperhe. Mielenterveyden ajateltiin tukevan lapsen kasvua kohti varsinaista päämäärää, joka oli kunnollinen kansalaisuus. Mielenterveyteen suhtauduttiin aineiston valossa nykypäivään verrattuna välineellisemmän lähestymistavan kautta: se nähtiin keinona saavuttaa kunnollisuuden ihanne. Psykiatrisen hoidon tarve kertoi poikkeamasta, jota pidettiin raskaana taakkana niin yksilölle ja hänen perheelleen kuin koko yhteiskunnalle. Psykiatrian näkökulmasta mielisairaus ja poikkeavuus johtuivat 1920-luvulla yleistyneen rotuhygieenisen ajattelun mukaisesti huonosta perimästä, ja haittayksilöiden lisääntyminen tuli asiantuntijoiden mukaan voida estää esimerkiksi laitoshoidon ja sterilisaatioiden avulla. Rotuhygieenisten näkemysten ohella aineistosta välittyi kuitenkin myös kristilliseen lähimmäisenrakkauden ihanteeseen nojaava ajatus kaikkien, myös heikkojen ja vajaakykyisten lasten oikeudesta kasvatukseen, opetukseen ja huolenpitoon.

Tanssija-laulaja Josephine Baker esiintyi ensimmäistä kertaa Suomessa, Turussa ja Helsingissä vuonna 1933. Baker oli aikansa seuratuimpia julkisuudenhenkilöitä. Suomessa hänen vierailunsa herätti ihastusta, mutta häntä vastaan järjestettiin myös mielenosoitus. Tutkin Josephine Bakerin esityksistä käytyä riitaisaa keskustelua lehdistössä vuonna 1933. Lähilukua metodina käyttäen tutkimuksen tavoitteena on tutkia, millaisia merkityksiä esitykset saivat ja millaisen kokonaiskuvan toimittajat antoivat Bakerista lukijoilleen. Analysoin Bakerin ulkonäön, luonteen ja toiminnan kuvauksia. Vertailemalla eri paikkakuntien ja eri aatteisiin sitoutuneita lehtiä tuon esiin lehdistön näkemyserot Bakeriin liittyen ja Bakerin vierailun laajemman merkityksen suomalaisessa 1930-luvun kulttuurikeskustelussa. Analysoin myös Bakerin omaa osallisuutta julkisuuskuvan muodostumiseen. Painotan kansallismielisyyden, positiivisen suhtautumisen kansainvälisyyteen ja käsityksen rodusta merkitystä toimittajien Bakeria koskevien näkemyksien muodostumisessa. Aineisto koostuu vuonna 1933 julkaistuista suomen- ja ruotsinkielisten lehtien Bakeria koskevista uutisista, haastatteluista, pakinoista, mielipidekirjoituksista, arvioista, mainoksista, valokuvista ja piirroksista. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Millaista keskustelua Josephine Bakerin kiertue herätti suomalaisessa lehdistössä ja mistä vastaanotto johtui? Ketkä olivat osapuolina julkisessa keskustelussa? Millaisista osatekijöistä Josephine Bakerin julkisuuskuva suomalaisessa lehdistössä koostui? Onko lehdistökirjoittelussa havaittavissa eroja julkaisupaikan ja lehden poliittisen sitoutumisen perusteella? Bakerin esitykset olivat kulttuurielämän merkkitapahtumia, joita seurattiin koko Suomessa. Osoitan, että Bakerin vastaanottoon vaikutti kirjoittajien stereotyyppiset käsitykset rodullistetuista ihmisistä sekä suhtautuminen kansainvälisyyteen ja kulttuuriin. Bakeria pidettiin jazzin ruumiillistumana, ja hänet otettiin vastaan sekä ihaillen että uhkana suomalaiselle kulttuurille ja moraalille. Syytökset suomalaisen kulttuurin rappeuttamisesta ja suomalaisten taiteilijoiden työtilaisuuksien viemisestä liittävät Bakerin tapauksen osaksi 1930-luvulla käytyjä niin sanottuja kulttuurisotia, kiivaita väittelyitä kulttuurin ja taiteen tehtävästä, merkityksestä ja sopivasta sisällöstä. Bakerin esityksiin liittyvässä keskustelussa on samoja piirteitä kuin muussakin 1930-luvun yhteiskunnallisiin asioihin ja kulttuuriin liittyvässä keskustelussa. Lehdistökirjoittelussa näkyi kielikysymys, protektionistinen suhtautuminen suomalaiseen kulttuuriin ja talouteen sekä oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelu, mutta myös pariisilaisuuden ja modernin kulttuurin houkuttelevuus ja tärkeys vaikutteiden antajana.

Tässä työssä olen tutkinut luterilaisen kirkon yleisillä suomenkielisillä kirkkopäivillä vuosina 1930–1938 käytyä keskustelua kansankirkosta, yhteiskunnasta ja isänmaasta. Lähempinä kysymyksinä olen tarkastellut, mitä kirkkopäivillä keskusteltiin kansankirkon roolista yhteiskunnassa, millaisena yhteiskunnallinen ja uskonnollinen tilanne Suomessa nähtiin ja mitä kirkon yhteiskunnallisen tehtävän ja vastuun nähtiin pitävän sisällään. Lähteenä on käytetty Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton erillisjulkaisuja kirkkopäivistä, jotka pitävät sisällään kaikki kirkkopäivillä pidetyt esitelmät, alustukset, saarnat ja raamattutunnit. Kirkkopäiviä järjestettiin 1930-luvulla viisi kertaa, aina kahden vuoden välein. Kirkkopäivillä keskusteltiin laajasti ajankohtaisista yhteiskunnallisista ja kirkollisista kysymyksistä sekä kirkon työmuotojen kehittämisestä. Kirkkopäivillä puhuivat niin papit kuin maallikot, myös kirkon johto osallistui kirkkopäiville. 1930-luvun alun kirkkopäivillä keskusteltiin erityisesti vallitsevasta lama-ajasta ja siitä aiheutuneesta taloudellisestä hädästä. Myös kirkon ja poliittisen toiminnan suhteet nousivat keskusteluun, kun sisäpoliittinen tilanne oli levoton äärioikeiston noustua. Uskonnollinen ja siveellinen hätä oli erityinen keskustelunaihe kaikilla 1930-luvun kirkkopäivillä ja sen vuoksi kirkolta ja yhteiskunnalta vaadittiin ripeitä toimia. Lisäksi kristinuskonvastaisen ja vapaamielisen maailmankatsomuksen katsottiin jo levinneen kaikkiin kansankerroksiin. Kommunismista ja uskonnottomuudesta varoiteltiin paljon. Toinen laajaa keskustelua herättänyt aihe oli kirkon kansankasvatusvastuu. Huolta nähtiin kotien kristillisyyden ja koulujen uskontokasvatuksen heikkenemisestä. 1930-luvun loppupuolella yleinen maailmantilanne kiristyi ja pelko rauhan puolesta kasvoi. Maailmantilanne puhutti myös kirkkopäivillä. Erityisiä aiheita olivat lisäksi maallistumisen vaara sekä yhteiskunnan sosiaalinen työ ja kristittyjen osallistuminen siihen. Kansankirkon tehtävät yhteiskunnassa nähtiin hyvin moninaisina. Kirkkoon kuului ehdoton enemmistö suomalaisista, joten katsottiin, että kirkolla oli vastuu koko kansasta. Kirkon nähtiin myös ainoana voivan vaikuttaa kansan henkiseen eheytymiseen. Kansan kahtiajakautumisesta oltiin huolissaan, samoin työväestön kirkosta vieraantumisesta. Kristillisyys nähtiin kuuluvan kansan elämän perustuksiin ja sen heikkeneminen niin yhteiskunnassa kuin kodeissa oli vakava uhka kansan tulevaisuudelle. Erityisesti lasten ja nuorison kasvatustyöhön kiinnitettiin huomiota. Kirkon lapsi- ja nuorisotyön toimintamuotoja haluttiin kehittää. Koulujen uskonnonopetustilannetta seurattiin tarkalla silmällä. Diakoniatyön aseman todettiin olevan vielä heikkoa ja siihen vaadittiin parannustoimia. Aineellinen hätä vaati niin kirkkoa kuin yksittäisiä kristittyjä toimiin hädän lievittämiseksi. Kirkon diakoniatyö oli tässä olennainen, mutta myös yhteiskunnalliseen huoltotyöhön kristittyjä neuvottiin osallistumaan monipuolisesti. Kirkon ja yhteiskunnan tehtäviin tehtiin selkeää eroa, mutta kristittyjä kehotettiin osallistumaan monipuolisesti valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan, muistaen aina toimia siellä kristillisiä periaatteita noudattaen ja edistäen. Kirkon hengellisen tehtävän ensisijaisuutta korostettiin ja ruohonjuuritason työ niin kasvatuksen kuin rakkauden palvelun osalta nähtiin tärkeimpänä keinona kirkosta vieraantuneiden saamiseksi takaisin ja kristillisyyden aseman vahvistamiseksi yhteiskunnassa.

Suomalainen yhteiskunta eli voimakasta muutoksen aikaa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. 1900-luvun alun poliittis-maailmankatsomuksellinen murros ravisteli sekä yhteiskunnan rakenteita että aatteellista ilmapiiriä. Uudet liberaalit aatteet levisivät entistä tehokkaammin ja kristinuskon merkitys yhteiskuntaa muokkaavana auktoriteettina kyseenalaistettiin. 1930-luvulla huippunsa saavuttanut pula-aika muovasi kansalaisten arkea voimakkaalla otteella. Suomenkielisten sanoma- ja aikakauslehtien lisääntyminen oli erottamaton osa yhteiskunnan kehitystä. Ensimmäiset suomalaiset lastenlehdet julkaistiin 1850-luvulla, mutta varsinaiset lasten uskonnollisiin tarpeisiin keskittyneet lehdet syntyivät 1880-luvulla. Tutkimuksessa tarkastellaan vanhoillislestadiolaisen liikkeen lastenlehden Lasten Siionin syntyä ja varhaista kehitystä vuosina 1930–1936. Tutkimus tarkastelee sitä, miksi vanhoillislestadiolainen liike ryhtyi julkaisemaan omaa lastenlehteä 1930-luvulla ja mitä liike sillä tavoitteli. Vaikuttiko lehden perustamispäätökseen herätysliikkeen sisäinen motivaatio, ulkoiset tekijät vai lisääntynyt kilpailu lastenlehtien saralla? Tutkimuksen pääasiallisena lähteenä ovat Lasten Siionin vuosikerrat ajalta 1931–1936. Lehden näytenumero ilmestyi lokakuussa vuonna 1930. Lehti on Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) toimittama julkaisu. SRK on vanhoillislestadiolaisen liikkeen keskusjärjestö ja järjestöllä on merkittävä rooli herätysliikkeen hallinnollisten tehtävien ja opillisten käsitysten vaalimisessa. Yhtenä keskeisimpänä tekijänä Lasten Siionin syntyyn vaikutti vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäinen motivaatio. Lehden julkaisupäätös liittyi osaksi SRK:n kehitystä ja järjestön toiminnan organisoitumista, joka palveli liikkeen identiteetin rakennusprojektia. Lehden syntyyn ja kehitykseen vaikuttivat myös ulkoiset tekijät, sillä liike kehittyi jatkuvassa vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa. Muiden lastenlehtien tavoin Lasten Siionissa korostuu aikakaudelle tyypilliset kasvatukselliset ja moraaliset ihanteet. Lehdessä korostuu erityisesti huoli lasten uskonnollisen kasvatuksen heikentymisestä ja pelko perheiden sekä patriarkaalisen järjestelmän hajoamisesta. Lasten Siionin avulla SRK pyrki juurruttamaan keskeisimmät opinkappaleensa liikkeen jäseniin ja takaamaan liikkeen jatkuvuuden tulevaisuudessa. Opillisten käsitysten vaalimisen lisäksi Lasten Siionin tarkoituksena oli ulottaa sosiaalinen kontrolli liikkeen nuorimpiin jäseniin. Lehti joutui myös määrittelemään kantansa moniin ajankohtaisiin kysymyksiin muun muassa yhteiskunnassa pinnalla olleeseen koulutuskysymykseen ja 1930-luvulla kansalaisten arkeen voimakkaasti vaikuttaneeseen pula-aikaan.

Työni käsittelee Englannin kirkon, roomalaiskatolisen kirkon ja vapaakirkkojen puolelta lähinnä metodistien suhtautumista elokuviin 1930-luvun Britanniassa. Lähteinä on käytetty sanomalehtiä: useita maallisia sanomalehtiarkisto British Newspaper Archivesta ja kahta kirkollista sanomalehteä, The Church Timesia ja The Tabletia. Elokuvissa käynti oli 1930-luvun massakulttuuria. Elokuvateatterit houkuttelivat väkeä vuosi vuodelta enemmän läpi koko vuosikymmenen. Joka vuosi elokuvissa käytiin satoja miljoonia kertoja. Elokuvissa käynti oli koko kansan huvia, mutta halpuutensa takia hyvin suosittua alemmissa sosiaaliluokissa. Suhteellisen uuden viihdemuodon suosittuus sai kirkot useiden kansalaisjärjestöjen ohella määrittelemään asemansa siihen nähden. Erityisesti Hollywood-elokuvia pidettiin usein moraalittomina ja niiden vaikutuksesta ihmisiin oltiin huolissaan. Roomalaiskatolinen kirkko Britanniassa esimerkiksi otti osaa kansainväliseen katolisen kirkon ristiretkeen moraalittomia elokuvia vastaan. Britannian sosiaalinen ilmasto oli muuttunut ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Vapaa-ajan merkitys kasvoi. Sunnuntaita ei kirkon aktiivisten jäsentenkään kohdalla haluttu enää välttämättä viettää kirkossa. Kirkot olivat noteeranneet kirkossa ja pyhäkoulussa kävijöiden vähentymisen. Toiset näkivät sunnuntaisin auki olevissa elokuvateattereissa syypään kävijöiden laskuun. Elokuvateatterien sunnuntaiaukiolokysymyksestä muodostui selvä kiistakysymys vuosikymmenen alussa. Vaikka Hollywood-elokuvaa pidettiin moraalittomana ja uhkaavana, elokuvia itsessään ei pidetty vaarallisina. Ne nähtiin pikemminkin loistavina opetus- ja propagandavälineinä. Kirkkojen välillä perustettiin useita elokuvajärjestöjä kehittämään elokuva käyttöä kirkon työssä ja kuvaamaan omia elokuvia. Kirkot jopa valjastivat elokuvat houkuttelemaan ihmisiä kirkkoihin. Kirkot suhtautuivat elokuviin 1930-luvulla toisaalta huolestuneesti, toisaalta toiveikkaasti.

Tässä maisterintutkielmassa tutkin naturalistista naiskuvaa Helvi Hämäläisen romaaneissa Lumous (1934), Katuojan vettä (1935) ja Tyhjä syli (1937). Tutkin, millaisia naturalistisia piirteitä romaanien naishahmot ilmentävät ja millaisia yhteiskunnallisia ongelmia naishahmojen avulla nostetaan esiin. Naishahmojen naturalististen piirteiden jäljille päästään tutkimalla naturalismia lajina. Naturalismin keskeisimpiin piirteisiin kuuluvat arjen kuvaaminen ja entropia eli rappion teema. Entropia onkin tutkielmassa keskeinen käsite. Se on alun perin luonnontieteistä peräisin oleva termi, joka tarkoittaa epäjärjestyksen lisääntymistä. Naturalismin tutkimuksessa entropia on vertauskuvallista: sen avulla kuvataan naturalistiselle kirjallisuudelle tyypillisiä juonikulkuja, joissa rappio ja epäjärjestys lisääntyvät ja henkilöt tuhoutuvat. Tutkin entropian ilmenemistä sekä romaanien naishahmoissa että niiden kerronnassa. Tärkeimpänä lähteenäni naturalismin piirteitä ja entropiaa käsittelevissä luvuissa on Riikka Rossin teos Särkyvä arki – Naturalismin juuret suomalaisessa kirjallisuudessa (2009). Sosiologisen tutkimuksen avulla havainnollistan lisäksi Hämäläisen kuvaamia 1930-luvun yhteiskunnan epäkohtia, joilla oli vaikutusta etenkin naisten elämään. Tärkeimpänä lähteenäni käytän Maria Lähteenmäen teosta Mahdollisuuksien aika – Työläisnaiset ja yhteiskunnan muutos 1910–1930-luvun Suomessa (1995). Globaalin laman seurauksena työttömyys ja köyhyys lisääntyivät, millä oli vaikutusta myös väestönkehitykseen: perhesuunnittelun tarve lisääntyi, mutta esimerkiksi abortti oli laiton. Aborttikysymys nouseekin erityisesti Katuojan vedessä ja Tyhjässä sylissä keskeiseksi keskustelun kohteeksi. Tutkielmani osoittaa, että tarkastelemieni romaanien naishahmoissa on havaittavissa naturalistiselle naishahmolle tyypillistä entropiaa. Rappio ei ole kuitenkaan kaikilla naisilla samanlaista: toisilla se on kyllästymistä arkeen, toisilla konkreettisempaa, esimerkiksi suistumista köyhyyteen ja puutteeseen. Toiset liikkuvat aktiivisesti kohti omaa tuhoutumistaan, kun taas toiset ovat pikemminkin perimänsä tai olosuhteiden uhreja. Perinteisesti entrooppiset naishahmot tuhoutuvat lopullisesti – siis kuolevat. Hämäläisen romaanien naishahmoille näin ei kuitenkaan käy, vaan heidän lopullinen kohtalonsa jää avoimeksi. Kerronnan tasolla entropiaa on erityisesti miljöön kuvauksissa. Romaaneissa kuvataan konkreettisesti ja aisteihin vetoavasti aineen hajoamista, pilaantumista ja mädäntymistä. Rappion kuvaukset kerronnan tasolla vaikuttavat kiihtyvän samaan tahtiin romaanien päähenkilöiden rappion kuvausten kanssa.

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Vilho Lammen (1898–1936) tuotantoa osana 1920–1930-luvun suomalaista kuvataidekenttää. Tutkielma rajaa tarkasteltaviksi teoksiksi Lammen lapsiaiheiset maalaukset. Tutkielma koostuu sekä teoreettisesta osasta, jossa keskitytään Suomen sotien väliseen kuvataiteeseen ja yhteiskuntaan, tyylihistoriaan sekä intertekstuaalisuuteen, että käytännön osasta, jossa Lammen lapsiaiheiset teokset luetteloitiin ja syvennyttiin niiden merkityksiin ja uusiin tulkintoihin, jota teoksista voidaan tehdä. Lammen tuotannon kokonaismääräksi arvioidusta noin 650 teoksesta löydettiin noin 100 lapsiaiheista maalausta. Merkitysten ja kontekstin ymmärtämiseksi tutustuttiin Lammen saamaan näyttelykritiikkiin suomalaisissa sanomalehdissä sekä Lammen elinaikana että hänen kuolemansa jälkeen aina vuoteen 2020 saakka. Taidehistorian tyylihistoria muodostaa teoreettisen viitekehyksen, jota vasten Lammen teoksia peilataan. Tutkielmassa pyritään tarkastelemaan kriittisesti Lammen sijoittumista aikansa kuvataiteeseen liitettyihin tyylisuuntauksiin. Lampi nähdään aktiivisena ja yhteiskunnallisena hahmona, mikä näyttäytyy hänen tuotannossaan. Tyylillisesti Lammen teokset nähdään osana oman aikakauden kuvataidetta. Kuitenkin Lampi nähdään omaa tyyliään etsivänä ja toteuttavana taiteilijana. Lammen maalauksia ja hänen tyyliään verrattiin aikanaan muun muassa Paul Cézannen (1839–1906), Vincent van Goghin (1853–1890), Alvar Cawénin (1886–1935) ja Tyko Sallisen (1879–1955) tuotantoon, kunnes 1920–1930-lukujen vaihteessa hän irrottautui aikaisemmasta tyylistään suurikokoisten ja jopa aggressiivisten (miehiä kuvaavien) töidensä kautta. Vuoden 1931 Pariisin-matkan jälkeen hänen kuvaustapansa muuttui jälleen. Se rauhoittui ja siirtyi lähemmäksi uusasiallista ilmaisua. Intertekstuaalisuuden soveltaminen taiteen ja erityisesti maalausten katsomiseen muodostaa tutkielmassa kehyksen, jonka kautta etsitään uusia merkityksiä Lammen teoksille. Intertekstuaalinen kuvan katsominen nostaa esiin Lammen lapsiaiheisten teosten surumielisyyden ja salaperäisyyden. Niissä risteää itsensä paljastamisen ja mysteerin säilyttämisen ja sekä sisäisen että ulkoisen kontrollin merkityskentät, joita vasten lapsiaiheisia teoksia tarkastellaan. Kasvu ihmisenä ja taiteilijana limittyy kokonaisuudeksi, joka näyttäytyy sekä muutaman taidehistorian merkkiteosten että hänen omien teostensa tarkastelussa rinnakkain. Lammen lapsessa näkyy alakulo, alistuminen, antautuminen sekä päättäväisyys, voima ja luova, kiihkeä elämänhalu. Lammen elinaikanaan saamassa taidekritiikissä ei juurikaan lapsiaiheisia teoksia arvioitu. Yleisesti kritiikki korosti Lammen tietynlaista poikkeavuutta taiteilijana ja erilaisuutta. Kuolemansa jälkeen myös Lammen lapsiaiheiset teokset saivat uudenlaista huomiota. Kirjoittelussa korostui maalausten psykologisoiva selitys Lammen ennenaikaiseen ja oman käden kautta tapahtuneeseen kuolemaan. Lapsiaiheiset teokset yhdistettiin jo tuolloin Lammen taiteilijapersoonaan ja sen ilmenemiseen teoksissa. Tutkielma etenee rakenteellisesti menemällä yhä syvemmälle ja katsoo teoksia yhä yksityiskohtaisemmin. Se tiivistyy Lammen lapsiaiheisten teosten käsikuvauksen tarkasteluun. Lähtökohtana pidetään Lammen Omakuva (1934) ja Tytön muotokuva (1934) -nimisiä teoksia. Teokset paljastavat Lammen oman käden näyttäytyvän suuressa osassa hänen lapsiaiheisia töitään. Sen kautta Lammen taiteilijuus ja ihmis(en) kuva paljastuu katsojalle. Elämän ja teoksissa nähtävien eleiden kaksijakoisuus on ilmeinen. Lapsiaiheisten teosten yleisilme kautta koko tuotannon on näennäisen ilmeettömyyden sävyttämä, mutta juuri tuo pinnallinen ilmeettömyys korostaa syvemmän tarkastelun kautta nousevaa jopa räjähtävän voimakasta ääntä ja elämäntuntoa.

Tutkielmani kohteena on arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus Suomen itärajalla sijaitsevissa kylissä sotavuosina 1939–1945 ja niiden jälkeisinä vuosina. Tuon esille miten poikkeuksellinen arki ja tavallinen arki määrittyvät kertojien kokemuksissa sotien aikana ja sodan päättymisen jälkeisinä vuosina, ja mikä on rajan läheisyyden vaikutus kokemukseen. Tulkitsen itärajalla asuneiden kokemuksia muistitietotutkimuksen kautta käyttäen lähiluvun metodia. Ensisijaisena lähteenä käytän haastattelu-, muistelu- ja keruuaineistoja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Joensuun perinnearkistosta (JPA). Tutkielmassa käytetyt haastattelu- ja muistelutallenteet on tehty vuosien 2008 ja 2015 välillä. Tallenteita on kuusi kappaletta, yhteensä 12 tuntia äänitteitä ja tutkielmassa käytettyjä litteroituja sivuja on 130. SKS:n Rajaseudun elämää -keruu on tehty vuonna 2010 ja aineistosta käytän 11 vastaajan aineistoja, ja sivuja on yhteensä 65. Muina lähteinä on käytetty ajanjakson historiaan liittyviä artikkeleita sekä teoksia yhteensä 68. Käytän 21 eri teoria- ja metoditeosta tai -artikkelia. Arjen ja poikkeuksellisen arjen kokemus muodostuu kertojien muistoissa aistimuistojen, fyysisyyden, kollektiivisen muistin kautta silloin, kun kertoja elää kokemushetkellä varhaislapsuuttaan. Hieman vanhempana koettu kokemus muodostuu konkreettisten tehtävien ja työnteon kautta. Tämän ikäkauden kokemuksesta kertomisen ominaispiirteisiin kuuluu kerrontahetkessä tapahtuva tapahtumahetken arviointi. Kertojien nykyhetken lapsuuskäsitys tuottaa lisäksi tapahtumahetken selittämistä ja taustoittamista. Aikuisena koettua arvioidaan sekä tapahtuma- että kerrontahetkellä. Kokemukset konkretisoituvat työnteon kautta ja kerronnassa välittyy yhteisöön kuulumisen tunne. Arki koetaan itärajalla poikkeuksellisena silloin, kun kotoa joudutaan lähtemään evakkoon, ja evakosta paluun jälkeen rajan fyysisen muuttumisen ja siirtymisen kautta. Tavallisesta arjesta poikkeavat työtehtävät ja sotien jälkeen rajan myötä lähemmäs siirtynyt Neuvostoliitto, muodostavat poikkeuksellista arkea. Sota-arjesta tulee kriisiajan arkea, joka koetaan ajan kuluessa tavallisena arkena. Sodan jälkeen rajavyöhykkeellä arki koetaan tavallisena, kun liikkumis- ja oleskelulupiin ja niiden tarkistuksiin totutaan. Sodan vaikutus jatkuu vielä vuosikymmeniä itärajalla Neuvostoliiton pitäessä rajan pinnassa sotaharjoituksia. Neuvostoliiton käymä hermosota aiheuttaa pelkoa rajaseudun asukkaissa. Sodan vaikutus ulottuu myös sotaa henkilökohtaisesti kokemattomiin kollektiivisen muistin, muistelun ja muistamisen kautta.