Browsing by Subject "1950-luku"

Change is often viewed as the essence of fashion, but many who operate in the field have observed that certain features and events recur either in a linear, cyclical, swinging or fragmented matter. The purpose of my thesis is to forecast the next 1950s revival by developing and testing a new tool for forecasting. To achieve my goal I examined, if the revivals show common always recurring features and what the similarities and differences are like. I studied the two most recent recurrences in the years 1996 and 2012 by focusing on two retrotrends, apparel and Zeitgeist. The perspective of my thesis was a qualitative and hermeneutic future study. I examined the apparel features with photographs of Chanel's and Dior's collections. For the interpretation of the Zeitgeist factors I used Mitä, missä, milloin -books and collected the research material from the section on culture, news and international politics. For the analysis I employed the hermeneutic circle and two types of qualitative content analysis. On the first round I expanded my pre-understanding and defined the factors with which I grouped, measured and interpreted the material in the content analyses. On rounds two, three and four I analyzed the photographs by applying content analysis of visual images, and examined the text with inductive content analysis. On the fifth and final round I formed the base for my forecast by comparing my expanded understanding and the results of the previous rounds with one another. According to the results the most common characteristic features of the dresses and jackets, in Chanel's and Dior's collections from the years 1996 and 2012, resembled the features of the 1950s. The greatest differences where in the lengths of the sleeves and skirts. All of the Zeitgeist factors recurred in each revival, except for the "racial riots", youth culture and the buy now pay later -mentality. Based on my findings I predict that the common characteristic features of the 1950s apparel and Zeitgeist will recur in the next revival.

Goals. The goal of the study was to determine how foodstuffs were advertised in Pirkka magazines during the years 1954-1964. The theoretical framework of the study was that the choice between different foods is a socially and culturally determined phenomenon that can be influenced by nutrition education and advertisement. History of eating in Finland and the nutrition challenges faced during the set time period were also examined in the study. This is to help describe the social and cultural environment as related to food in the examination period. The period was set to approximately ten years after the food rationing ended. Methods. The materials in the study were advertisements in Pirkka magazines that were published between the years 1954-1964. Advertisements were collected from microfilms and from original copies. A total of 510 advertisements of foodstuffs from every other year were chosen as a representation of the total material base. The contents of the advertisements were categorized according to a predetermined set of variables as per the advertisements' references to the product group, persons appearing in the advertisements, and the claims to nutritional qualities and other attributes. The results acquired through the categorization were analyzed through the means of content analysis. Results and conclusions. The advertisements focused on advertising consumer grade stimulants, and processed or new foodstuffs. Common fresh products were not represented in the material. The most advertised products were coffee, wheat flour, oatmeal, margarine, and butter. The advertisement of food stuffs was not directly related to the amount of food-stuffs consumed. Foodstuffs were advertised especially by emphasizing the perceptible quality and healthiness of the product. The healthiness of the product was argued to be associated to its vitamin content. The persons appearing in the advertisement were mostly women and children who were to appeal to the viewers' emotions and to set the target audience. Contemporary nutritional challenges and nutrition discourse were also reflected in the advertisements as nutrition science's period of vitaminology and the rivalry of butter and margarine were observable in them.

Tutkielma käsittelee Sakari Tuomiojan puolipoliittisen toimitusministeristön käynnistämää MiG-15-hävittäjien hankintaa Neuvostoliitosta vuonna 1954. Hanke oli ulkopoliittisena avauksena ennen kuulumaton, kuten presidentti Paasikivi päiväkirjassaan manasi siitä kuultuaan. Hankkeesta oli päätetty hallituksen pienessä sisäpiirissä pääministeri Tuomiojan, puolustusministeri Päiviö Hetemäen ja kauppa- ja teollisuusministeri Teuvo Auran kesken. Siitä ei ollut kerrottu etukäteen presidentille, puolustusvoimien johdolle eikä edes hallituksen ulkoministerille Ralf Törngrenille. Siinä missä kaluston ostaminen Neuvostoliitosta oli myöhemmin 1960-luvulla yleinen käytäntö, oli se 1950-luvun puolivälissä kaikkea muuta. Lisäksi aloitteen tekijänä oli sotien jälkeen oikeistolaisin hallitus. Ministereinä oli tunnettuja johtohahmoja porvaripuolueista. Erikoista oli sekin, että uusi ulkopoliittinen avaus tehtiin vasta eduskuntavaalien jälkeen, kun seuraavaa hallitusta oltiin jo muodostamassa. Tutkielmassa rekonstruoidaan hävittäjähankkeen koko elinkaari. Lisäksi pohditaan, miksi hankkeeseen ryhdyttiin, miksi hanke kaatui ja mitä siitä seurasi. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa arkistolähteistä ja tutkimuskirjallisuudesta. Aiempi tutkimuskirjallisuus on hävittäjähankkeen osalta kuitenkin hajanaista ja keskenään ristiriitaista. Aihetta on kirjallisuudessa lähinnä ohimennen sivuttu, eikä siitä ole olemassa perusteellista tutkimusta. Tutkimusaiheen historiallinen viitekehys liittyy Stalinin kuoleman jälkeiseen kansainvälisen politiikan suojasäähän, Suomen sisä-, ulko-, kauppa- ja puolustuspolitiikkaan sekä ilmavoimien kalustohankintoihin 1950-luvulla. Tutkielman pääasiallinen metodi on lähdekritiikki. Tutkielma osoittaa, että MiG-15-hankkeen taustalla oli ensisijaisesti tarve parantaa ilmavoimien huonoa kalustotilannetta, joka nähtiin yhtenä Suomen puolustuksen pahimmista puutteista. Sen lisäksi hankinnan käynnistämiseen vaikutti idänkaupan tasapainottamisen tarve, sekä mahdollisesti pyrkimys ylläpitää hyviä suhteita Neuvostoliiton kanssa. Jälkimmäinen taas liittyi sisäpoliittiseen valtataisteluun, jota käytiin seuraavia presidentinvaaleja silmällä pitäen. Hävittäjähankinnan ulkopoliittinen painoarvo kuitenkin aliarvioitiin. Hanke aiheutti huolta länsimaiden keskuudessa, nousi lehtien otsikoihin ja nostatti huhumyllyn Suomen ja Neuvostoliiton sotilaallisesta lähentymisestä. Lopulta Suomi perääntyi kaupasta ja päätyi ostamaan MiGien sijaan Vampire Trainer -harjoituskoneita Isosta-Britanniasta. Kaupan kaatumiseen vaikuttivat poliittiset, taloudelliset ja sotilastekniset syyt. Merkittävin tekijä oli kysymys siitä, koulutettaisiinko lentäjät Neuvostoliitossa, kuten Suomi toivoi, vai Suomessa, kuten Neuvostoliitto toivoi. Tutkielma sijoittaa hävittäjähankkeen ulkopolitiikan, idänkaupan, sisäpoliittisen valtataistelun ja puolustusmateriaalihankintojen monisäikeiseen kokonaisuuteen. Tutkimustulokset paljastavat, kuinka vaikea Suomen kansainvälispoliittinen asema oli 1950-luvun puolivälissä ja kuinka ulkopoliittisesti tulenarkoja puolustushallinnon kalustohankinnat olivat. Tutkielma myös osoittaa, kuinka vahvasti sisäpoliittinen valtataistelu, kauppapolitiikka ja puolustuspolitiikka linkittyivät toisiinsa ja ennen kaikkea ulkopolitiikkaan sekä Neuvostoliiton-suhteeseen. Tulokset kertovat samalla siitä, että länsimaissa Suomen asemaa tarkkailtiin herkeämättä ja etsittiin merkkejä pienen maan vajoamisesta Neuvostoliiton vaikutuspiiriin.

Kotiapulaisen työ oli tyypillinen ammatti maaseudulta Helsinkiin muuttaneiden nuorten naisten parissa vielä 1950-luvulla. Ammatti kuitenkin katosi miltei kokonaan Suomesta 1970-luvun kuluessa. Pro gradu –tutkielmassani tarkastelen sotien jälkeisten vuosikymmenien kotiapulaisuutta Helsingissä. Pääasiallisena lähdeaineistona käytän muistietoa. Keskeisiksi teemoiksi nousevat kotiapulaisina työskennelleiden naisten kohdalla heidän kokemuksensa luokasta, maalaisuudesta ja naiseudesta. Nämä kolme kategoriaa eivät erikseen riitä selittämään kotiapulaisten asemaa helsinkiläisessä kaupunkiympäristössä ja heidän ylä- ja keskiluokkaa edustavissa isäntäperheissään. Luokka, maalaisuus ja naiseus muodostavat risteämän, intersektion, ja saavat siten erilaisia merkityksiä suhteessa toisiinsa. Näin ollen esimerkiksi kotiapulaisten naiseus määrittyi ulkopuolisten silmissä ennen kaikkea työväenluokkaisuuteen tai maalaisuuteen liitettyjen stereotypioiden kautta. Suomalainen kirjallisuus ja viihdeteollisuus ovat olleet luomassa stereotyyppistä kuvaa palvelusväestä ja kotiapulaisista jo 1900-luvun alusta lähtien. Tämän tutkielman kotiapulaiset törmäsivät usein näihin ennakkoluuloihin. Tärkeäksi teemaksi kotiapulaisina työskennelleiden naisten kohdalla nousee ennen kaikkea koulutuksen merkitys. Mahdollisuudet jatko-opintoihin kansakoulun jälkeen olivat syrjäseuduilla heikot 1950–60-luvuilla. Sotien jälkeinen kotiapulaisuus Suomessa näyttäytyy pitkälti keinona päästä kaupunkien jatkuvasti laajenevan opintotarjonnan pariin. Asuntopulasta kärsivässä pääkaupungissa kotiapulaisena työskentely tarjosi maalta muuttaneille tytöille toimeentulon lisäksi asunnon. Työnantajat ymmärsivät tilanteen viimeistään 1960-luvulla ja houkuttelivatkin tyttöjä kotiapulaisiksi usein mahdollisuudella opiskella iltaisin. Ylempää luokkaa edustava isäntäväki myös kannusti kotiapulaisiaan opiskelemaan. Kotiapulaisuus toimi läpikulkuammattina maalta kaupunkiin muuttaneiden tyttöjen parissa. 40-luvulla syntynyt sukupolvi ei suunnitellut jäävänsä alalle pitkään ja sitä pidettiin yleisesti alhaisen statuksen ammattina. Sodat ja niiden jälkeiset laajat ja nopeat yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja taloudelliset muutokset loivat eri sukupolvien välille hyvin erilaiset odotushorisontit ja elämänkokemukset. Kotiapulaisten kohdalla tarkastelen sukupolvien välistä eroa 1900-luvun alussa syntyneiden vanhojen uskollisten ja 1940-luvulla syntyneiden nuorten likkojen kautta. Lapsettomat ja naimattomat vanhat uskolliset edustivat ideaalia kuvaa ahkerista ja lojaaleista kodin hengettäristä, jotka viettivät lähes koko elämänsä isäntäperhettään palvellen. Heitä pidettiin usein perheenjäseninä, mikä hämärsi perinteistä työntekijä–työnantaja-suhdetta. Nuorempi kotiapulaispolvi aiheutti sen sijaan usein huolestuneisuutta työnantajissa. Helsingin tarjoamat nuorison huvitukset ja nuorten naisten kiinnostuminen ikäisistään miehistä sai perheenemännät epäilemään apulaistensa sitoutumista työhönsä. Nuorempaa polvea syytettiin myös nöyryyden puutteesta. Alati vähenevä joukko nuoria naisia oli valmis ottamaan perinteisen kotiapulaisen paikan 1970-luvulle tultaessa. Laajeneva naisvaltainen palvelusektori tarjosi houkuttelevamman työpaikan nuorille naisille ja kotiapulaisen ammatti hiipui 70-luvun aikana.

In the 1950s, the Finnish diet was still monotonous and scarce, but at the same time sugar, butter and wheat consumption skyrocketed, which resulted in new public health nutrition concerns. Public health nutrition recommendations and nutrition policy practices focused on households and families where the mother was expected to take care of the nutritional status of the family. This master’s thesis seeks to examine how the nutrition promotion was constructed in Finnish Kotiliesi-magazine in the 1950s. The magazine is seen as a setting for nutrition promotion where mothers were educated to maintain the nutrition and health of the family within the broader cause to improve public health. The data was collected from Kotiliesi-magazines from 1950 to 1959 and consisted of all nutrition promotion-related articles (n=235). The qualitative analysis of the data was done by constructing nutrition promotion to different themes based on nutritional knowledge and practical nutrition counselling. Nutrition promotion was analysed using the Foucauldian governmentality framework that combines the knowledge concerning public health, nutrition counselling and individual food behaviour. Category-analysis was used to analyse how housewife’s subjectivity was constructed in the data. Through nutrition promotion, Kotiliesi aimed to improve public health nutrition by maintaining its strengths and preventing its weaknesses. Dietary advice and nutrition counselling were based on a food circle which provided a model for the daily energy intake and protective nutrients. Maintaining adequate vitamin intake throughout the year was an important theme of the promotion. Nutritional significance of regular mealtimes was also strongly emphasised in nutrition promotion. Practical nutrition counselling focused on combining nutrition and house-keeping and educating housewives to nutritionally proper cooking and food preservation. Kotiliesi created a moral image of a proper housewife who takes care of the nutrition and well-being of the family. The study sees the magazine’s nutrition promotion as a form of bio-power that sought to improve public health through self-governance techniques. This study provides new insights into the nutritional challenges of Finnish households in the 1950s and studies nutrition promotion in Finnish family households.

Pro gradu -tutkielmani aiheena on Helsingissä vuonna 1956 perustettu taiteilijaryhmä Prisma. Siihen kuuluivat taiteilijat Yngve Bäck (1904–1990), Gösta Diehl (1899–1964), Ragnar Ekelund (1892–1960), Torger Enckell (1901–1991), Unto Pusa (1913–1973), Sigrid Schauman (1877–1979) ja Sam Vanni (1908–1992). Tämä kansainvälisesti suuntautunut taiteilijaryhmä järjesti yhteisnäyttelyitä vuosina 1956–1970 sekä Suomessa että ulkomailla, ja sitä pidetään erityisesti ranskalaisen modernismin edustajana Suomessa. Ryhmä toimi aktiivisesti vuosina 1956–1961. Tutkielmassani arvioin sitä, mikä oli Prisma-ryhmän merkitys Suomen taidekentällä 1950-luvulla. Tutkielmani on aineistolähtöinen, laadullinen perustutkimus. Sen lähdeaineisto koostuu tutkimuskirjallisuudesta, 1950-luvun taidetta ja Prisma-ryhmän jäseniä käsittelevästä kirjallisuudesta, Prisman jäsenten omista taideteoreettisista kirjoituksista, sanomalehtikirjoituksista, näyttelyluetteloista, dokumenttifilmeistä, maalauksista sekä arkistoaineistosta, joka sisältää muistitietoaineistoa, taiteilijoiden kirjeenvaihtoa ja luonnos- ja muistikirjoja. Lähestyn aineistoa historiallisesti kontekstualisoivan analyysin keinoin. Prisman toiminnan tarkoituksena oli ennen kaikkea näyttelyiden järjestäminen mutta myös uusien taidevirtausten tunnetuksi tekeminen. Se saavutti läpimurron heti ensimmäisellä näyttelyllään, ja näyttelyt saivat myöhemminkin pääosin hyvän vastaanoton. Ryhmän jäsenet olivat jo ryhmän perustamisen aikaan etabloituneita ja arvostettuja taiteilijoita, ja he edustivat erilaisia modernistisia tyylisuuntia figuratiivisuudesta nonfiguratiivisuuteen. Taiteilijoiden teoksia yhdistivät puhtaat värit, selkeä muotorakenne sekä ranskalaisesta taiteesta saadut vaikutteet. Suurin osa heistä pyrki kohti abstraktia ilmaisua. Yhteistä kaikille Prisman jäsenille oli korkean taiteellisen laadun vaatimus sekä koloristisesti painottunut, maltillinen ja maalauksellinen tyyli. Prisma-ryhmä kytkeytyi osaksi kansainvälistä modernistista traditiota, ja sillä oli vahvat siteet erityisesti ranskalaiseen modernismiin. Monet prismalaisista olivat myös itse arvostettuja taidekriitikoita ja opettajia. He vaikuttivat toimintansa kautta abstraktien taidesuuntausten ja ranskalaisesta modernismista saamiensa vaikutteiden leviämiseen Suomessa. Prisma pyrki ottamaan etäisyyttä kansallisia vaikutteita painottaneista ryhmistä ja erosi niistä erityisesti kansainvälisten kontaktiensa ja uudistusmielisyytensä takia. Prismaa on usein pidetty vuonna 1912 perustetun, ranskalaisvaikutteista impressionistista värimaalausta edustaneen Septem-ryhmän perinteen jatkajana. Prisma toimi järjestelmällisesti ja ammattimaisesti poikkeuksellisen kansainvälisesti verrattuna aikakauden muihin suomalaisiin taiteilijaryhmiin. Prisma oli merkittävä toimija ja edelläkävijän asemassa suomalaisessa taidekentässä 1950-luvulla.

Tässä tutkielmassa selvitetään, kuinka moni suomalainen päätyi Porkkalan sotilastukikohdasta Neuvostoliiton vankileireille vuosina 1944–1955 ja millaisia syitä näiden tuomioiden taustalla oli. Välirauhansopimuksen myötä Porkkala oli luovutettu Neuvostoliitolle tukikohdaksi, ja uuden rajan syntyminen aiheutti niin paikallisten kuin alueen läheisyydessä vierailevien keskuudessa sekä tahallisia että tahattomia rajanylityksiä. Erityisesti rajanylityksiä tapahtui merellä, kun myrskyt ja sumu vaikeuttivat merenkulkijoiden matkaa. Neuvostoliiton laissa rajanylitykset nähtiin rikoksena ja lähes poikkeuksetta vakoiluna: tästä syystä tuomiot saattoivat olla kovia. Tutkielman tutkimuskysymys on, miksi suomalaisia päätyi Porkkalasta Neuvostoliiton vankileireille ja kuinka Suomen viranomaiset näihin tapauksiin reagoivat. Tutkielman pääasiallisena aineistona hyödynnetään Suojelupolisiin kuulustelupöytäkirjoja vuosilta 1949–1956. Supo haastatteli kaikki ne suomalaiset, jotka onnistuivat palaamaan vankileireiltä takaisin. Tutkielmani metodologisena viitekehyksenä hyödynnetään historiantutkimuksen lähdekriittistä menetelmää. Lähdekriittisessä menetelmässä erityisen keskeistä on päästä käsiksi asianomaisen tiedon alkulähteeseen, jotta tutkielman tekijä pystyy synnyttämään mahdollisimman hyvän tulkinnan menneisyyden tapahtumista. Suomen viranomaisten toimintaa tarkastelen ulkoasiainministeriön arkiston asiakirjojen avulla. Aineiston avulla päädytään tulokseen, että Neuvostoliiton vankileireille tuomittiin Porkkalasta ainakin 15 suomalaista. He olivat Tage Söderström, Nils Randell, Vilho Aartkoski, Veikko Sinivirta, Yrjö Hovi, Paavo Hallan, Eino Lindfors, Johannes Stålhand, Vilho Vuorela, Olavi Hynynen, Matti Silventoinen, Pauli Siljanto, Oiva Färm, Felix Poiponen ja Oiva Jakunaho. Yhteensä ainakin 63 ihmistä ylitti Porkkalan merirajan tutkielman ajankohtana. Useimmiten Neuvostoliiton viranomaiset pidättivät ja kuulustelivat rajanylittäjät ja päästivät heidät sitten muutaman viikon kuluttua pois Porkkalasta. 15 vankileireille joutuneen suomalaisen kohdalla on siis tehty poikkeus. Aineiston avulla selviää, että muutaman tapauksen kohdalla kovempi tuomio on saattanut johtua poliittisista motiiveista, jotka ovat ärsyttäneet Neuvostoliiton viranomaista. Tutkielmassa esitetyn taulukon ja tapausten analyysin perusteella voidaan huomata, että merireittiä rajanylittäneiden tuomiot helpottuivat 1950-luvun puolella. Vuoden 1951 jälkeen yksikään merireittiä Porkkalaan joutunut ei enää saanut tuomiota vankileirille. Yhtenä tutkielman johtopäätöksenä voidaan pitää, että Suomen viranomaiset ja poliittinen johto ryhtyivät reagoimaan suomalaisten tapauksiin ns. epävarmuuden ajan eli vuoden 1948 jälkeen. Suomen viranomaiset yrittivät vaikuttaa suomalaisten asiaan ja maastapoistumislupiin lähettämällä Neuvostoliiton ulkoasiainministeriölle nootteja. Myös Urho Kekkonen nosti suomalaisten asian puheeksi tapaamisessaan Josif Stalinin kanssa kesällä 1950.

Pro gradu -tutkielmassa "Rauhan rakentajat" selvitetään kunnallisten raittiuslautakuntien toimintaa ja merkitystä 1940- ja 1950-lukujen Suomessa, joka oli vasta palaamassa sodanjälkeiseen rauhantilaan. Suomalainen raittiuslautakuntalaitos, joka ulottui lopulta lähes koko maahan, sai alkunsa välittömästi jatkosodan päätyttyä, jolloin julkisen vallan toteuttaman raittiustyön tarpeellisuutta perusteltiin sota-ajan aiheuttamalla moraalisella rappiotilalla. Tutkielmassa kysytään, mikä oli kunnallisen raittiuslautakuntatoiminnan luonne. Tutkimuksen kohteina ovat raittiuslautakuntien perustamiseen johtaneet syyt, raittiuslautakuntalaitoksen rakentumisen vaiheet, kunnallisen raittiustyön taustavaikuttajat sekä raittiuslautakuntatoiminnan ja sen valtiollisen ohjauksen sisällöt. Esille nostetaan myös raittiustyön kohtaamat haasteet ja onnistumiskokemukset. Tutkielman tavoitteena on luoda kehykset aihepiiristä aiemmin tehdylle tutkimukselle, joka on tähän mennessä keskittynyt kuvaamaan kunnallisen raittiustyön paikallista toteutusta. Lähdeaineistona on käytetty sosiaaliministeriön raittius- ja alkoholiasiainosaston laajaa arkistomateriaalia, joka sisältää kierto- ja yleiskirjeitä, kokouspöytäkirjoja, toimintakertomuksia sekä ministeriöön saapuneita ja sieltä lähetettyjä asiakirjoja. Tämän lisäksi tutkielmassa hyödynnetään Alkoholiliikkeen aikakauskirjan artikkeleita, sanomalehtikirjoituksia, painettuja puheita ja esitelmiä sekä raittiuslautakuntatoiminnan tueksi laadittuja opaskirjoja. Raittiuslautakuntien tarkoituksena oli vähentää sodan seurauksena kasvaneita alkoholihaittoja ja edistää yleistä kansanraittiutta. Sodanjälkeiset raittiuslautakunnat keskittyivät toiminnassaan väkijuomalain valvomisen sijaan raittiusvalistukseen, jonka kautta suomalaisia ohjattiin hienovaraisesti alkoholinkäytöstä parempien ajanviettotapojen pariin. Suomen valtio osallistui vahvasti raittiuslautakuntatoiminnan tukemiseen järjestämällä raittiuslautakuntien valtakunnallisen piiri- ja yliohjauksen sekä turvaamalla lainsäädännöllisin keinoin kunnallisen raittiustyön rahoituspohjan. Valtion ohella raittiuslautakuntien uudesta noususta oli kiittäminen suomalaisten raittiusjärjestöjen yhteiselintä Raittiusjärjestöjen Yhteistoimikuntaa. Työn menestystä häiritsi puolestaan kohtuullisen alkoholinkäytön puolesta puhunut Alkoholiliike. Tutkielmassa osoitetaan kunnallisen raittiustyön kiinteät yhteydet suomalaiseen raittiusliikkeeseen, joka toimi alusta alkaen raittiuslautakuntatoiminnan vakaana taustavaikuttajana. Vaikka raittiuslautakuntalaitoksen luominen kytkettiin julkisuudessa sodanjälkeisen rauhan rakentamiseen, takasi raittiuslautakuntien sitominen kieltolakiajatusta vaalineeseen sosiaaliministeriön raittius- ja alkoholiasiainosastoon sen, että kunnissa toteutettiin niiden kautta ehdottomaan raittiuteen tähdännyttä raittiusvalistustyötä, jonka ideologia ja toimintatavat kumpusivat raittiusliikkeestä. Tutkimuksessa esitetään siksi, että kunnallisen raittiuslautakuntatoiminnan kautta perinteinen raittiusliike onnistui saamaan vahvan jalansijan julkisen vallan sisällä.

Tutkielman tutkimusongelmana oli tunnistaa ja analysoida nonfiguratiiviseen taiteeseen ja Sam Vanniin liittyviä 1950-luvulle ajoittuvia diskursseja Suomessa julkaistuissa sanomalehtiartikkeleissa. Tutkielma taustoittaa kahteen lukuun liittyvällä kirjallisuusanalyysillä 1950-luvun keskeisiä tapahtumia nonfiguratiivisen taiteen ja Sam Vannin osalta. Empiirinen tutkimusaineisto koostettiin Suomessa 1.1.1950–31.12.1959 julkaistuista suomen- ja ruotsinkielisistä taidekritiikkiin liittyvistä sanomalehtiartikkeleista. Valituilla hakukriteereillä tarkasteluun tuli yhteensä 215 sanomalehtiartikkelia. Tutkimuskysymyksiin vastaamiseksi kaikki artikkelit käytiin lävitse ja luokiteltiin. Näistä 68 artikkelia otettiin varsinaiseen lähilukuun. Sosiaalisen konstruktionismin ja aiemman lähdekirjallisuuden tukemana aineistosta hahmottui kolme päädiskurssia, jotka esiteltiin, analysoitiin ja kytkettiin laajempaan, tutkielman kirjallisuuskatsauksessa esiteltyyn kontekstiin. Nonfiguratiivisen ilmaisutavan hidasta omaksumista Suomen maalaustaiteessa voi selittää kolmella diskurssilla ja niiden taustalla vaikuttavilla ajattelutavoilla. Nämä tutkielmassa tunnistetut ja analysoidut diskurssit olivat:) traditio ja modernismi, 2) kansallinen ja kansainvälinen ja 3) figuratiivinen ja nonfiguratiivinen. Jokaiseen näistä liittyi oma sisäinen jännitteensä. Traditioon liittyvä diskurssi kannusti pitäytymään suomalaisessa kulttuuriperinnössä ja perinteisessä vanhassa ilmaisutavassa. Modernismiin liittyvä diskurssi korosti Suomea nykyaikaisena ja uudistuvana yhteiskuntana. Kansallista taidetta painottava diskurssi painotti Suomen nuoren kansallisvaltion kansallista taidetta, joka piti pohjautua suomalaisiin juuriin, ei niinkään kansainvälisiin herätteisiin. Kansainvälisyyttä painottava diskurssi korosti Suomen kuuluvan laajempaan eurooppalaiseen kulttuuripiiriin. Figuratiiviseen taiteeseen pitäytyvä diskurssi ylläpiti näkemystä, että teoksen pitää kuvata sen kohdetta. Nonfiguratiivisen ilmaisun taustalla on ajatus, että teoksen kohteen tuli olla enintäänkin inspiraation lähteenä. 1950-luvun lopulle tultaessa abstrakti ja nonfiguratiivinen taideilmaisu saivat myös Suomessa laajemman yleisön hyväksynnän. Sam Vanni oli tässä keskeinen toimija niin taidemaalarina kuin taiteenopettajanakin. Hän edisti omalla toimijuudellaan nonfiguratiivisen maalaustaiteen omaksumista.