Browsing by Subject "1960-luku"

Tässä Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan poliittisen historian pro gradu –tutkielmassa tarkastellaan Suomen kansan demokraattisen liiton, SKDL:n sosialistien syntyä 1960-luvun poliittisessa kontekstissa sekä heidän ideologista taustaansa. Tutkielmassa taustoitetaan 1960-lukua edeltänyt sosialistinen kehitys erityisesti Suomessa mutta myös ulkomailla. Tutkielmassa huomioidaan myös erilaiset kansainväliset virtaukset, joiden tuulet ulottivat vaikutuksensa myös suomalaiseen poliittiseen kontekstiin. Suomen vasemmistoa 1960-luvulla leimasi Suomen kommunistisen puolueen (SKP) kahtiajako, Suomen sosialidemokraattisen puolueen (SDP) siirtyminen ”pari piirua vasemmalle”, Kekkosen suhteet Neuvostoliittoon sekä kansanrintamahallitukset. Kaikki nämä yhdessä vaikuttivat myös SKDL:n sosialistien identiteetin muodostumiseen. SKDL:n sosialistit toimivat SKDL:n sisällä Ele Aleniuksen johdolla, järjestäytyen lopulta yhdistykseksi. Omaa puoluetta he eivät kuitenkaan ikinä perustaneet. Tämä johtui erityisesti SKP:n sisäisestä taistelusta, missä SKDL:n sosialistit tukivat enemmistöläisiä. Oma puolue olisi saattanut kääntää valtatasapainon toisinpäin. SKDL:n sosialisteille muodostui kuitenkin oma ideologia, johon vaikutti merkittävästi Ele Aleniuksen ajattelu. Tässä tutkielmassa käydään läpi tuon ideologian syntymiseen ja kehittymiseen johtaneita syitä. Tutkielma on täten ollen aatehistoriallinen tutkimus aleniuslaisen poliittisen ideologian syntymisestä. Tutkielman lähteinä on käytetty aikalaiskirjoituksia, poliittisia muistelmia että aihetta koskevia tutkimuksia. Tutkielman tuloksena piirtyy kuva SKDL:n sosialistien syntymiseen johtuneista syistä sekä liikkeen aseman vakiintumisesta osaksi suomalaisen vasemmiston poliittista kenttää.

Goals. The goal of the study was to determine how foodstuffs were advertised in Pirkka magazines during the years 1954-1964. The theoretical framework of the study was that the choice between different foods is a socially and culturally determined phenomenon that can be influenced by nutrition education and advertisement. History of eating in Finland and the nutrition challenges faced during the set time period were also examined in the study. This is to help describe the social and cultural environment as related to food in the examination period. The period was set to approximately ten years after the food rationing ended. Methods. The materials in the study were advertisements in Pirkka magazines that were published between the years 1954-1964. Advertisements were collected from microfilms and from original copies. A total of 510 advertisements of foodstuffs from every other year were chosen as a representation of the total material base. The contents of the advertisements were categorized according to a predetermined set of variables as per the advertisements' references to the product group, persons appearing in the advertisements, and the claims to nutritional qualities and other attributes. The results acquired through the categorization were analyzed through the means of content analysis. Results and conclusions. The advertisements focused on advertising consumer grade stimulants, and processed or new foodstuffs. Common fresh products were not represented in the material. The most advertised products were coffee, wheat flour, oatmeal, margarine, and butter. The advertisement of food stuffs was not directly related to the amount of food-stuffs consumed. Foodstuffs were advertised especially by emphasizing the perceptible quality and healthiness of the product. The healthiness of the product was argued to be associated to its vitamin content. The persons appearing in the advertisement were mostly women and children who were to appeal to the viewers' emotions and to set the target audience. Contemporary nutritional challenges and nutrition discourse were also reflected in the advertisements as nutrition science's period of vitaminology and the rivalry of butter and margarine were observable in them.

Tiivistelmä/Referat – Abstract Tutkielmani käsittelee taidemaalari Bridget Rileyn vuosina 1961–1966 maalattuja mustavalkoisia maalauksia. Tarkoitukseni on selvittää Rileyn mustavalkoisten maalausten lähtökohtia ja erilaisia vaikutteita, joiden pohjalta hän kehitti työskentelytapansa ja teostensa ilmaisukielen. Pääasiallinen mielenkiintoni kohdistuu taidemaalarin konkreettiseen työhön – maalausten suunnitteluun ja taiteilijan ajatuksiin teostensa taustalla. Pohjavireenä tutkielmassani on Rileyn oma puhe ja ajatukset työstään. Esittelen Rileyn työn taustojen lisäksi seitsemän mustavalkoista maalausta, joiden yhteydessä pyrin hahmottamaan hänen teemojaan ja teosten mahdollisia sisältöjä. Rinnastan teosten kuvailujen yhteydessä Rileyn maalauksia muiden saman aikakauden taiteilijoiden teoksiin, silloin kun merkitykselliseltä vaikuttavia yhteisiä piirteitä on havaittavissa. Bridget Riley syntyi Lontoossa 1931. Hän aloitti uransa 1960-luvun alkuvuosina Lontoossa ja nousi kansainväliseen maineeseen MoMAssa New Yorkissa vuonna 1965 järjestetyn ajankohtaista kineettistä ja op-taidetta esittelevän The Responsive Eye –näyttelyn yhteydessä. Riley on kertonut teoksistaan ja työskentelystään eri taidelehdissä ja näyttelyluetteloissa julkaistuissa kirjoituksissa ja haastatteluissa. 1960-luvulla taiteilijoiden omista teoksistaan puhuminen ja kirjoittaminen yleistyivät voimakkaasti. Selityksinä tähän ilmiöön on esitetty taiteen muuttumista abstraktimmaksi ja käsitteellisemmäksi. Erityisesti minimalistiset taideteokset suunniteltiin valmiiksi ennen niiden toteuttamista. Myös Riley suunnitteli maalauksensa yksityiskohtaisesti ennen niiden toteuttamista. Hän ei valmistanut maalauksiaan itse, vaan luovutti jo uransa varhaisista vaiheista lähtien teostensa toteuttamisen palkatuille avustajilleen. Rileylle havainto on ensisijainen työväline, eivät maali ja kangas. Tämän ajattelutavan mukaisesti se, kuka maalauksen fyysisesti toteuttaa, ei ole olennaista. Riley on painottanut lapsuutensa luontokokemusten merkitystä taiteellisen työnsä taustalla. Luonnossa koettujen monipuolisten visuaalisten aistimusten, luonnon ilmiöiden ja näkymien katsomisesta tuli Rileylle läpi elämän kantava elähdyttävä ja voimia antava kokemus. Aistimusten ja tunteiden esittäminen maalauksen keinoin muodostui Rileyn taiteellisen työn keskeiseksi tavoitteeksi. Hän kehitti maalaustensa kieltä perehtymällä mm. Seurat´n, futuristien ja toisen maailmasodan jälkeisten amerikkalaisten abstraktien maalareiden teoksiin. Olennainen tavoite Rileyn taiteellisessa etsinnässä oli perinteisestä poikkeavan, uudenlaisen maalauksen kielen kehittäminen ja sen avaamat ilmaisumahdollisuudet. Riley aloitti taiteellisen uransa 1960-luvun alussa amerikkalaisten esikuvien mukaisilla kokonaan mustilla maalauksilla. Hän löysi oman ilmaisukielensä, epävakaiden tilojen ja visuaalisten aistimusten ja tapahtumien kuvaamisen mustan ja valkoisen synnyttämän voimakkaan kontrastin avulla. Rileyn teokset erosivat lähtökohdiltaan samantyyppisiä sommittelun elementtejä käyttävän Victor Vasarelyn teoksista. Vasarelyn tavoitteena oli luoda universaali, kaikkia ihmisiä yhdistävä taiteen kieli. Rileyn tavoite työssään oli intiimimpi, hän pyrki yhdistämään henkilökohtaiset tunteensa ja kokemuksensa teostensa elementteihin. The Responsive Eye -näyttelystä muodostui ristiriitainen kulminaatiopiste Rileyn uralle ja hänen taiteelliselle työlleen. Rileyn maalaukset saivat paljon huomiota New Yorkissa. Hänen samaan aikaan The Responsive Eye -näyttelyn kanssa New Yorkissa avautuneen yksityisnäyttelynsä teokset myytiin loppuun jo ennen avajaisia. Toisaalta Rileyn teoksia arvosteltiin kritiikeissä negatiiviseen sävyyn ja eräs hänen maalauksensa plagioitiin painokankaaksi. Riley sanoutui jyrkästi irti teostensa kaupallisesta käytöstä ja koetti saada oikeutta myös oikeusteitse. New Yorkin tapahtumat saivat aikaan sen, että Riley muutti teostensa jyrkkään kontrastiin perustuvaa ilmaisukieltä hienovaraisemmaksi. Hän ryhtyi käyttämään maalauksissaan erisävyisiä harmaita värejä vuodesta 1965 lähtien ja siirtyi kokonaan värillisiin maalauksiin vuodesta 1967 lähtien.

Kansainvälistä kaupunkien välistä toimintaa on tutkittu jonkin verran. Toimintaa kaupunkinäyttelyn näkökulmasta Helsingin osalta ei ole tutkittu aiemmin laajemmin. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaista kaupunkikuvaa Helsingistä pyrittiin viemään ulkomaille Helsinki-näyttelyn avulla 1960-luvulla sekä mikä oli Helsinki-näyttelyn tarkoitus 1960-luvun aikana. Tutkimuksessa on käytössä Helsingin kaupunginarkistosta löytyvät Helsinki-näyttelyn sekä Helsinki-näyttelytoimikunnan asiakirja kokonaisuudet, joita ei ole digitoitu. Aineistoa on runsaasti usealla eri kielellä, joita käännettiin suomeksi eri käännösohjelmien avulla. Aineistot käsiteltiin niin kuin ne ovat Helsingin kaupunginarkistossa arkistoituna eli kronologisessa järjestyksessä, mutta tutkielma on käsitelty temaattisesti. Helsinki-näyttelyä vietiin vuosien 1965–1970 välisenä aikana useisiin kaupunkeihin Euroopassa sekä Yhdysvalloissa niin, että näyttelytoiminta painottui vahvasti Keski-Euroopan kaupunkeihin. Helsinki-näyttely esitteli monipuolisesti Helsinkiä useiden visuaalisten tapojen kautta huomioiden kohdekaupungin yleisön. Näyttelyn näkyvyyden edistämiseksi mainonta sekä näyttelyn vastaanoton seuranta olivat tärkeässä osassa toimintaa. Suhteiden muodostamista tapahtui kaupunkinäyttelyn suunnittelun aikana sekä itse Helsinki-näyttelyn avajaisten yhteydessä eri kaupunkien delegaatioiden toimesta. 1960-luvulla näyttelyn avulla haluttiin antaa Helsingistä pääasiassa läntisten maiden kaupunkeihin kuvaa kasvavana, kehittyneenä, innovatiivisena, puolueettomana, monipuolisena, laadukkaan arkkitehtuurin sekä länsimaiset arvot omaavana kaupunkina. Helsinki-näyttelyn tarkoituksena oli pääasiassa esitellä monipuolisesti Helsinkiä mahdollisimman laajasti ulkomailla. Näyttelyn avulla onnistuttiin tekemään Helsingistä tunnetumpi ulkomaalaisissa kaupungeissa. Kaupungin tunnettavuuden kasvattaminen, tiedon levittäminen ja uuden oppiminen sekä kansainvälisten kaupunkisuhteiden muodostaminen olivatkin tärkeässä osassa kaupunkinäyttelyn tavoitetta.

Tutkielma käsittelee vuonna 1967 avattua Kontulan ostoskeskusta ja sen näkymistä 1960–1980-lukujen suomalaisissa sanomalehdissä. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi Kontulan ostarille on muodostunut populaarikulttuurissa ja kansalaisten keskuudessa negatiivissävytteinen maine. Pääaineistona tutkielmassa on käytetty Kansalliskirjaston digitoituja sanomalehtiä, joiden avulla on muodostettu kuvaa siitä, miten Kontulan ostoskeskusta käsiteltiin 1960–1980-luvuilla ja millaisia mielikuvia lähiöostarista syntyi uutisten perusteella. Tutkittujen sanomalehtien Kontula-aiheinen kirjoittelu painottuu uutisartikkeleihin, mielipidekirjoituksiin ja kolumneihin. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten vuosikymmeniä sitten tapahtunut uutisointi vaikuttaa nykyäänkin vallitseviin mielikuviin ja mielipiteisiin Kontulan ostoskeskuksesta. Kontulan ostoskeskukseen liittynyt uutisointi oli ennen ostoskeskuksen avaamista ja heti avajaisten jälkeen hyvin positiivista ja odottavaista. Ostoskeskusta oli odotettu jo pidemmän aikaa ja sen tuomat palvelut nopeasti kasvaneelle, väestöltään suurelle lähiölle olivat enemmän kuin toivottuja. Uutisointi muuttui kuitenkin varsin nopeasti 1970-luvulle tultaessa. 1970-luvulta lähtien pitkälle 1980-lukua uutisointi oli huomattavan negatiivista ja keskittyi lähinnä kritisoimaan koko aluetta ja sen asiakkaita. Paljoakaan kehuttavaa lähiöostarista ei tuntunut löytyvän. Uutisoinnissa on nähtävissä selkeät, toistuvat aiheet, jotka voidaan kategorisoida kolmeen kategoriaan: a) alkoholiin, b) nuorison käyttäytymiseen sekä c) yleiseen rauhattomuuteen. Alkoholiin keskittynyt kirjoittelu koski Alkon myymälän ja sieltä saatavien nautintoaineiden aiheuttamaa lisääntynyttä häiriökäyttäytymistä ostarin alueella. Nuorison turhautuminen heille suunnattujen palvelujen puutteeseen näkyi häiriökäyttäytymisenä ja siihen liittyvä uutisointi oli poikkeuksetta negatiivista. Kontulan nuoriso, ja heidän aiheuttamansa turvattomuus ostarin alueella värittävät vahvasti 1960–1970-lukujen uutisointia. Yleisellä rauhattomuudella tarkoitetaan ostarilla tapahtuneita murtoja, näpistyksiä, ilkivaltaa, pahoinpitelyjä, ahdistelutapauksia ja henkirikoksia. Uutisointi on vaikuttanut mielipiteisiin ostarista, ja kontulalaisten ja muualla asuvien näkemykset poikkesivat merkittävästi toisistaan.

The purpose of this thesis was to gather information and pictures of the 1960 printed textiles, analyze them, and to build the image of Finnish society and the Finnish position of printed fabrics in the textile industry. The aim of this thesis was to examine the 1960s printed fabrics through the change in Finnish society and the textile industry. One aspect of the research will bring is 1950s breakthrough in the Finnish applied art. Printed fabrics were marketed at the time, "Designtextiles" and were heavily involved in the 1960s in the prevailing "Finnish design" phenomenon. From the large production of printed textiles of the 1960s, I chose for the primary data those 91 designs whose timing and designer were known. For the image analysis I created categories according to the colour, shape, composition, repeat and its size. As the secondary data, I analysed magazines of the 1960s and literature. The visual appearance of printed fabrics changed considerably in the 1960s. Developments in printing technology and colours affected to the visual look of the printed fabrics. In the 1960s, the whole society was in transition and that was reflected in printed fabrics, for example, in space-related motives, youth culture, current cultural phenomena, such as art and music. Large textile factories did not hire textile artists as their designers until the early 1950s, instead, patterns were ordered from abroad. Effective cooperation between designer education and industry began in the 1960s. Marimekko's breakthrough abroad and the concept of “Finnish design” also connected with printed fabrics influenced the new appreciation of applied art and success of printed fabrics. The characteristic signs of the printed textiles in the 1960s were: bold bright and strong colours, interesting and unconventional colour combinations, motives in huge sizes up to just one motive in one pattern repeat, clean graphic lines and modern topical issues of the time.

Tutkielmassa käsitellään tekijyyden problematiikkaa vuosien 1967–1974 välisenä aikana julkaistujen rocklevyjen kansikuvien kontekstissa. Tutkielma lähestyy kuva-analyysin sekä kriittisen kontekstualisoinnin avulla kuutta LP-levyn kansikuvaa: The Beatlesin vuonna 1969 julkaistun Abbey Road -levyn, The Rolling Stonesin vuonna 1974 julkaistun It's Only Rock 'n Roll -levyn, Bob Dylanin vuonna 1970 julkaistun Self Portrait -levyn, vuonna 1967 julkaistun Velvet Underground & Nico -levyn, Pink Floydin vuonna 1973 julkaistun Dark Side of the Moon -levyn sekä Led Zeppelinin vuonna 1971 julkaistun neljännen levyn kansikuvaa. Tutkimuksen kohteiksi valikoituneita kansikuvia yhdistää nimettömyys, jolla tutkielman kontekstissa tarkoitetaan kansikuvia, joissa ei lue levyillä esiintyvien musiikintekijöiden tai kyseisten levytysten nimiä. Tutkielmassa tekijyyttä sekä nimettömyyden teemaa lähestytään erityisesti toisen maailmansodan jälkeisiä sosiologisia teorioita soveltaen. Tutkielmaa ohjaava teoreettinen näkökulma muodostuu ranskalaissosiologi Pierre Bourdieun (1930–2002) kenttä-ajattelun, amerikkalaissosiologi Howard S. Beckerin (1928–) taiteen kollektiivisuutta korostavan taidemaailma-idean sekä ranskalaisfilosofi Michel Foucault'n (1926–1984) tekijäfunktio-käsitteen kohtaamispisteessä. Erityisesti Bourdieun ajatus jatkuvan kamppailun avulla itseään uusivista sosiaalisen elämän kentistä on läsnä läpi tutkielman. Tekijyys äänilevyjen kansikuvien kohdalla näyttäytyy tutkielmassa kaikkiaan huomattavan monitulkintaisena asiana. Levyjen kansikuvat syntyvät toisaalta yhteistyön tuloksena, mutta samalla niiden tulkitaan heijastelevan levyillä esiintyvien musiikintekijöiden henkilökohtaisia taiteellista näkemyksiä ja arvomaailmaa. Tutkielmassa tekijyyttä lähestytään sekä musiikintekijöiden itsensä projisoimien mielikuvien että tekijyyttä kohtaan ulkoapäin suunnattujen mielikuvien kautta. Tekijyyden ja nimettömyyden synnyttämien kysymysten ohella keskeinen osa tutkielmaa ovat pohdinnat siitä, kuinka kyseiset populaarimusiikin piirissä tapahtuneet ilmiöt suhteutuvat 1900-luvun taidemaailman tapahtumiin. Tutkielma osoittaa, kuinka taidemaailmassa vaikuttaneiden tekijöiden sekä populaarimusiikin tekijöiden välillä on nähtävissä sekä toisiaan tukevia toistuvia ilmiöitä, että myös vastakkain asettuvia tekijyyttä koskevia ilmiöitä. Tutkielmassa 1960- ja 1970-luvuilla toimineet musiikintekijät rinnastuvat tekijöihin kuten Marcel Duchamp (1887–1968), John Cage (1912–1992) ja Andy Warhol (1928–1987). Tutkielman pääasiallinen tarkoitus on kuitenkin tutkia itse kansikuvia ja pohtia, mitä niiden nimettömyys merkitsee tekijyyden näkökulmasta sekä millaista tekijyyttä kyseiset kansikuvat edustavat ja pyrkivät edistämään.

Tutkielmassa tarkastellaan kilpailukyvyn käsitteen historiaa Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967 rahaston (Sitra) perustamisvaiheessa 1966–1967. Sitran alkuperäinen tavoite oli markan arvon vakauttaminen, taloudellisen kasvun nopeuttaminen ja Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantaminen. Tutkielma tuo 1960-luvun ja Sitran esimerkkitapauksen muodossa historiallista perspektiiviä ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun, jossa Suomen taloudellisia ongelmia ja mahdollisia ratkaisuja rakennettaan kilpailukyky-käsitteen ympärille. Keskustelua kilpailukyvystä Sitran perustamisvaiheessa lähestytään käsitehistoriallisen tutkimusotteen avulla. Erityisesti Quentin Skinnerin menetelmällisiä painotuksia hyödyntäen tarkastellaan, millaista kamppailua käytiin kilpailukyky-käsitteen määritelmistä ja arvottamisesta. Tavoitteena on selvittää, minkälaiseksi käsitteeksi Sitran perustamisessa mukana olleet henkilöt mielsivät kilpailukyvyn, ja erosiko rahaston perustamiseen liittyvä keskustelu kilpailukyvyn luonteesta aikakauden laajemmasta talouspoliittisesta keskustelusta. Sitran perustamisprosessin keskeisiä henkilöitä olivat Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris, Suomen Pankin ylin virkamiehistö sekä rahaston lainsäädännölliseen valmisteluun osallistuneet poliitikot. Sitran perustamisprosessiin liittyvät asiakirjat, muistiot ja puheet muodostavat tärkeimmän lähdeaineiston. Aikakauden laajempaa talouspoliittista keskustelua tarkastellaan sanoma- ja aikakausilehtiaineiston ja hallitusohjelmien avulla. Sekundaarilähteenä hyödynnetään käsitehistoriaa ja aikakauden talous-, kauppa- ja integraatiopolitiikkaa käsittelevää aikalais- ja tutkimuskirjallisuutta. Keskeisinä tutkimustuloksina esitetään, että kilpailukykyä määriteltiin ja arvotettiin Sitran perustamisvaiheessa sen mukaan, miten käsitteen katsottiin palvelevan erilaisten intressiryhmien poliittisia tavoitteita. Käsitteen määrittämistavoissa esiintyi kaksi yleistettävissä olevaa merkityskerrostumaa. Kilpailukyvyn pitkäaikainen ja voimakas pohjakerrostuma oli kustannuksia ja hintoja korostanut ajattelutapa, jonka rinnalle nousi 1960-luvun mittaan ja Euroopan talousintegraation seurauksena innovaatioita ja teknologiaa korostanut kasvukilpailukykyajattelu. Sitran perustamisen ja laajemman keskustelun yhteydessä esiintyivät kummatkin merkityskerrostumat. Sitra ei siis ollut uudenlaisen kasvukilpailukykyajattelun ensimmäinen ilmentymä, mutta symbolisesti merkittävä ja konkreettinen instituutio, jolle aikalaiset antoivat suuren merkityksen. Tutkimustuloksena esitetään myös, että kilpailukyky oli kansallisen tai kansantaloudellisen yhteishyvän tärkein legitimaatiokäsite 1960-luvulla. Kilpailukyky käsitettiin myönteisenä tavoitetilana ja välttämättömänä keinona turvata yhteiskunnan hyvinvointi. Kilpailukyvyn keskeisestä asemasta kertoo se, että ainoastaan kommunistien muodostama vähemmistö suhtautui kilpailukyvyn välttämättömyyteen ja käsitteen läntiseen talousintegraatioon liittyneeseen odotushorisonttiin nuivasti. Tutkielman perusteella esitetään, että kilpailukyvyn keskeisen aseman haastaminen oli Suomessa 1960-luvulla – kuten nykyään – vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Tutkielma selvittää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja suomalaisen yhteiskunnan sukupuolimoraalia 1960-luvulla. Tutkielman päälähteenä toimii kirkon piispojen julkaisema seksuaalieettinen kannanotto Ajankohtainen asia (1966). Tutkielmassa tarkastellaan kannanoton avulla, miten yhteiskunnallinen ja kirkollinen sukupuolimoraali erosivat toisistaan ja mistä erot johtuivat. Tutkimuksen päämenetelminä ovat sisältöanalyysi ja kontekstualisointi. Yhteiskunnassa vallalla olleeseen vapaaseen rakkauteen ja liberaalimpiin seksuaalieettisiin näkemyksiin suhtauduttiin kirkon suunnalta melko tuomitsevasti. Kirkko ajoi näkemyksissään siveellisyyttä, ja piispat rakensivat kannanotossaan ehdollisen moraalin. Sen mukaan esimerkiksi seksuaalielämä ja ehkäisy olivat sallittu vain avioliiton ehdolla. Avioliitto toimi piispojen moraalin kynnyskysymyksenä. Tämä oli yksi suurimmista erottavista tekijöistä kirkon ja yhteiskunnan moraalin välillä. Yhteiskunta suhtautui sukupuolielämään vapaammin, eikä asettanut samanlaisia ehtoja. Pääsääntöisesti yhteiskunnan moraali edusti liberaalimpaa siipeä, kirkon eettiset ajatukset taas konservatiivista näkemystä. Tiettyihin teemoihin, kuten homoseksuaalisuuteen, suhtauduttiin kuitenkin sekä yhteiskunnassa että kirkossa kielteisesti. Kirkon ja yhteiskunnan moraalinen yhteentörmäys johtui erityisesti maallistumisesta. Sekularisaation myötä kirkko ei enää määritellyt seksuaalimoraalisia ohjeita, vaan se tehtävä siirtyi yksilöille. Tutkielman tulokset tukevat ajatusta 1960-luvulla Suomessa tapahtuneesta seksuaalisesta vallankumouksesta. Kyseessä ei ollut nopea seksuaalisuuden vapautuminen tai moraalinen murros, vaan pitkä ajanjakso, jonka voidaan katsoa alkaneen 1960-luvulta ja jatkuvan nykypäivään saakka. Kyseiset tapahtumat ovat vaikuttaneet laajasti niin yhteiskuntaan kuin kirkkoon.

Kotiapulaisen työ oli tyypillinen ammatti maaseudulta Helsinkiin muuttaneiden nuorten naisten parissa vielä 1950-luvulla. Ammatti kuitenkin katosi miltei kokonaan Suomesta 1970-luvun kuluessa. Pro gradu –tutkielmassani tarkastelen sotien jälkeisten vuosikymmenien kotiapulaisuutta Helsingissä. Pääasiallisena lähdeaineistona käytän muistietoa. Keskeisiksi teemoiksi nousevat kotiapulaisina työskennelleiden naisten kohdalla heidän kokemuksensa luokasta, maalaisuudesta ja naiseudesta. Nämä kolme kategoriaa eivät erikseen riitä selittämään kotiapulaisten asemaa helsinkiläisessä kaupunkiympäristössä ja heidän ylä- ja keskiluokkaa edustavissa isäntäperheissään. Luokka, maalaisuus ja naiseus muodostavat risteämän, intersektion, ja saavat siten erilaisia merkityksiä suhteessa toisiinsa. Näin ollen esimerkiksi kotiapulaisten naiseus määrittyi ulkopuolisten silmissä ennen kaikkea työväenluokkaisuuteen tai maalaisuuteen liitettyjen stereotypioiden kautta. Suomalainen kirjallisuus ja viihdeteollisuus ovat olleet luomassa stereotyyppistä kuvaa palvelusväestä ja kotiapulaisista jo 1900-luvun alusta lähtien. Tämän tutkielman kotiapulaiset törmäsivät usein näihin ennakkoluuloihin. Tärkeäksi teemaksi kotiapulaisina työskennelleiden naisten kohdalla nousee ennen kaikkea koulutuksen merkitys. Mahdollisuudet jatko-opintoihin kansakoulun jälkeen olivat syrjäseuduilla heikot 1950–60-luvuilla. Sotien jälkeinen kotiapulaisuus Suomessa näyttäytyy pitkälti keinona päästä kaupunkien jatkuvasti laajenevan opintotarjonnan pariin. Asuntopulasta kärsivässä pääkaupungissa kotiapulaisena työskentely tarjosi maalta muuttaneille tytöille toimeentulon lisäksi asunnon. Työnantajat ymmärsivät tilanteen viimeistään 1960-luvulla ja houkuttelivatkin tyttöjä kotiapulaisiksi usein mahdollisuudella opiskella iltaisin. Ylempää luokkaa edustava isäntäväki myös kannusti kotiapulaisiaan opiskelemaan. Kotiapulaisuus toimi läpikulkuammattina maalta kaupunkiin muuttaneiden tyttöjen parissa. 40-luvulla syntynyt sukupolvi ei suunnitellut jäävänsä alalle pitkään ja sitä pidettiin yleisesti alhaisen statuksen ammattina. Sodat ja niiden jälkeiset laajat ja nopeat yhteiskunnalliset, kulttuuriset ja taloudelliset muutokset loivat eri sukupolvien välille hyvin erilaiset odotushorisontit ja elämänkokemukset. Kotiapulaisten kohdalla tarkastelen sukupolvien välistä eroa 1900-luvun alussa syntyneiden vanhojen uskollisten ja 1940-luvulla syntyneiden nuorten likkojen kautta. Lapsettomat ja naimattomat vanhat uskolliset edustivat ideaalia kuvaa ahkerista ja lojaaleista kodin hengettäristä, jotka viettivät lähes koko elämänsä isäntäperhettään palvellen. Heitä pidettiin usein perheenjäseninä, mikä hämärsi perinteistä työntekijä–työnantaja-suhdetta. Nuorempi kotiapulaispolvi aiheutti sen sijaan usein huolestuneisuutta työnantajissa. Helsingin tarjoamat nuorison huvitukset ja nuorten naisten kiinnostuminen ikäisistään miehistä sai perheenemännät epäilemään apulaistensa sitoutumista työhönsä. Nuorempaa polvea syytettiin myös nöyryyden puutteesta. Alati vähenevä joukko nuoria naisia oli valmis ottamaan perinteisen kotiapulaisen paikan 1970-luvulle tultaessa. Laajeneva naisvaltainen palvelusektori tarjosi houkuttelevamman työpaikan nuorille naisille ja kotiapulaisen ammatti hiipui 70-luvun aikana.