Browsing by Subject "Baltia"

Suomen ja Ruotsin Euroopan unionin jäsenyyksien myötä maat lähtivät aktiivisesti yhteisvoimin edistämään Baltian maiden integroitumista läntisiin yhteistyöasetelmiin. Unioniin kohdistunut Suomen ja Ruotsin painostus kattavammalle Baltia-politiikalle lähensi Baltian maita lännen vaikutuspiirin kanssa, nostaen samalla pintaan kansainvälistä kenttää halkovia kysymyksiä turvallisuudesta ja vakaudesta, sekä yksittäisten valtioiden-, kansainvälisten instituutioiden ja suurvaltojen turvallisuuspoliittisista intresseistä liittyen Baltian turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen 1990-luvun puolivälissä   Tutkielman tutkimusaihe on rajattu Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön Baltiassa ja maiden välikäsirooliin EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa 1990-luvun puolivälissä. Tutkimusaihetta käsitellään ja keskeiset argumentit muodostetaan liberalismin ideologisen laajentumisen-, vallan-, turvallisuuden- ja monikansallisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön laajemman tutkimuksellisen keskustelun kontekstista. Tutkielman ongelmanasettelua testataan seuraavilla tutkimuskysymyksillä: miksi Suomen ja Ruotsin välikäsirooli EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa edisti maiden turvallisuuspoliittisia intressejä? Miksi EU-lähtöinen välikäsirooli oli Suomen ja Ruotsin kansainvälisen aseman kannalta merkityksellistä? Miksi vallan ulottuvuudet konkretisoituvat Baltia-kysymykseen? Tutkielman primääriaineisto koostuu Ulkoministeriön arkistoaineistosta ”Tukholman R-sarja”, ja Suomen 6.6.1995 valtioneuvoston selonteosta eduskunnalle; ”Turvallisuus muuttuvassa maailmassa”-julkaistusta alkuperäisaineistosta, sekä Ruotsin hallituksen propositiosta 1994/95:160; ”Sveriges samarbete med Central- och Östeuropa”-julkaistusta alkuperäisaineistosta. Tutkimusaineiston tutkimusmenetelmänä on käytetty induktiivista sisällönanalyysiä. Tutkimusaineistoa on analysoitu vallan ulottuvuuksien viitekehyksestä.   Tutkimusaiheen keskeiset käsittelyteemat muodostuvat hyvän naapuruuden johtavasta periaatteesta, historiallisesta yhteydestä, turvallisuuspoliittisen tyhjiön eli harmaan alueen merkityksestä; Venäjän-, EU:n- ja kansainvälisen yhteisön roolista sekä turvallisuuden luonteesta ja Baltian kytkennästä. Tutkimusaineiston keskeisten tulkintojen ja johtopäätösten avulla tutkielma havainnollistaa, kuinka Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen yhteistyö Baltiassa sekä maiden välikäsirooli EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa edisti Suomen ja Ruotsin kansallisia intressejä kansainvälisen yhteisön normien ja periaatteiden mukaisessa linjassa. Baltian maiden turvallisuus- ja vakauskehitys edisti myös Suomen ja Ruotsin turvallisuutta ja vakautta. Suomelle Baltian maiden tukeminen merkitsi Suomen aseman vakiintumista kansainvälisessä yhteisössä diplomatian puitteissa. Ruotsi puolestaan painotti Baltian tukemisen hyötyjen vahvistavan Ruotsin toteuttamaa lähialuepolitiikkaa ja siten myös Ruotsin turvallisuutta. Suomen ja Ruotsin kansallisten tavoitteiden eroista huolimatta molemmat maat katsoivat, että niiden oma panos Baltiassa tuki kansainvälistä turvallisuus- ja vakauskehitystä, jolla oli suoria kansallisia turvallisuuspoliittisia vaikutuksia ja merkityksiä Suomelle ja Ruotsille.   Vallan ulottuvuuksien näkökulmasta tarkasteltuna Suomi ja Ruotsi asettuivat kansainvälisen yhteisön ja Baltian maiden väliin. Kyseisessä asetelmassa kollektiivin muodostama voima ylläpitää kansanvälisen yhteisön hegemoniaa, josta Suomi ja Ruotsi katsoivat hyötyvänsä suorasti tai epäsuorasti. Asetelmassa Suomi ja Ruotsi olivat kollektiivin valtaa vastaanottavassa asemassa, mutta samalla myös valtaa välittävinä osapuolina, jossa asetelman viimekäden valtaa vastaanottavat osapuolet olivat Baltian maat. Kansainvälisen yhteisön jäseninä Suomi ja Ruotsi hyötyivät asemastaan yhteisössä, mutta samalla ne toimittivat välikäsiroolin virkaa kansainvälisen yhteisön intressien edistämiseksi Baltiassa.

Tutkielma tarkastelee Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikassa esiintyvää käsitystä Liivinmaan ristiretken yhteydessä 1200-luvulla tapahtuneesta väkivallasta ja sen oikeutuksesta. Tutkielma jakaantuu kolmeen päälukuun. Ensimmäisessä luvussa tarkastellaan historiallista kontekstia sekä ristiretkiteologiaa, joka on väkivallan oikeutuksen kannalta keskeinen viitekehys. Toisessa luvussa tarkastellaan lähdetekstistä (Heinrici Chronicon Livoniae) esiin nousevia väkivaltatapauksia ja niiden perusteluja. Kolmannessa luvussa tarkastellaan näiden perustelujen taustalla olevia motiiveja. Tutkimuksen tulokset on esitetty neljännessä pääluvussa. Tutkimuksen keskeinen metodi on ollut temaattinen luenta ja lähteessä esiintyvän väkivallan analysointi taulukointimenetelmän avulla. Liitteistä 4 ja 5 löytyvät taulukot havainnollistavat tutkimustyön keskeistä sisältöä ja prosessia. Yhteenvetona voidaan sanoa, että Henrik Lättiläinen pitää kronikassaan oikeutettuna sellaista väkivaltaa, joka kompetentin auktoriteetin määräämänä edistää kokonaisuudessaan nykyisen Baltian alueen kristillistämistä. Kristillisyys ja laillisen, saksalais-roomalaisen yhteiskunnan järjestys samaistuvat Henrikin maailmankuvassa. Tämän vuoksi keskeiset, hyväksytyt motiivit väkivallalle ovat itsepuolustus sekä apostaasista ja kristittyjä kohtaan kohdistuneesta väkivallasta rankaiseminen, kosto ja vahingonkorvausten ottaminen. Epäoikeutettuna Henrik pitää sellaista väkivaltaa, joka ei ole sanktioitua, tai joka perustuu vain sotasaaliin ahneuteen ja sotilaallisen kunnianhimon tyydyttämiseen. Henrik pitää myös oikeutetun väkivallan liiallisuutta, esimerkiksi suhteetonta kostamista, epäoikeutettuna. Henrik pitää sotaa ja väkivaltaa välttämättömänä kristillisen yhteiskunnan luomisessa Baltian alueelle, mutta ne eivät kuitenkaan ole itsetarkoitus tai ihanteellinen tila, vaan välineellisiä ja väliaikaisia. Henrikin kirjoitusta leimaa kaipaus rauhaan ja harmoniseen kristilliseen yhteiskuntaan.

Tämä tutkielma pyrkii analysoimaan Suomen suhdetta ja päämääriä niin sanottuun reunavaltioyhteistyöhön nähden vuosien 1919–1922 välillä. Tutkielman lähestymistapa aiheeseen on luonteeltaan dualistinen, keskittyen tutkitulla aikavälillä pidettyjen reunavaltiokonferenssien ja Suomen kahdenkeskeisten Puolan suhteiden tarkasteluun. Tutkielma on luonteeltaan kvalitatiivinen ja pyrkii vastaamaan siihen, millaisena Suomen reunavaltiopolitiikka näyttäytyi, millaiset Suomen suhteet Puolaan olivat tutkittuna aikakautena ja miten ne näkyivät laajemmassa reunavaltio-kontekstissa sekä miten reunavaltioyhteistyö vaikutti Suomen kansainvälisen tilanteen vakiintumiseen. Tutkielman lähdemateriaali pohjautuu ensi sijassa arkistomateriaaliin, liittyen ulkoministeriön arkistosta ja kansallisarkistosta aihetta koskeviin raportteihin, sähkeisiin, kirjeisiin, muistioihin ja asiakirjoihin. Tutkielman tuloksena on, että vaikka Suomen pyrkimysten reunavaltioyhteistyölle voidaan katsoa epäonnistuneen, on reunavaltioyhteistyöllä ja tästä vielä eroteltuna Suomen ja Puolan yhteistyöpyrkimyksillä ollut merkittävä vaikutus Suomen ulkopoliittisen suunnan ja kansainvälisen aseman vakiintumiseen.