Browsing by Subject "Diakonia"

Tutkimukseni tavoitteena on tuoda esille diakoniatyöntekijöiden kokemuksia työyhteisöstään ja työstään. Tutkimuskysymykseni on: Millaisia kokemuksia diakoniatyöntekijöillä on työnsä arvostuksesta, roolistaan ja paikastaan työyhteisössä? Tutkimusaineistoni keräsin tekemällä ryhmähaastattelut kolmelle diakoniatyöntiimille ja suoritin ne teemahaastatteluina talvella 2014–2015. Tutkimukseni on laadullinen ja aineistolähtöinen. Organisoitu seurakuntadiakonia käynnistyi Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa vuonna 1892 ja on 2000-luvulla yksi suomalaisten suurimmista syistä kuulua kirkkoon. Kirkon diakoniatyöstä on tullut 1990-luvun laman jälkeen yhteiskunnan palveluiden paikkaaja ja viimeinen avuntarjoaja hädänalaisille ihmisille. Diakonian paikka kirkossa on muutoksessa. Diakonian viran pakollisuuden poistamisesta seurakunnista on käyty keskustelua. Kirkossa ollaan myös kehittämässä uutta hengellistä diakonivirkaa, joka lisäisi monien työntekijöiden hallinnollista edustuksellisuutta kirkossa ja toisi uusia työtehtäviä. Tulosteni perusteella diakonit pelkäävät uuden diakoniviran tekevän diakoneista pappien kiireapulaisia ja vievän aikaa tärkeältä asiakastyöltä. Osa haastatelluista toivoo diakoniviran parantavan diakoniatyöntekijöiden mahdollisuuksia osallistua kirkon päätöksentekoon. Työyhteisöissä on paljon tietämättömyyttä diakoniatyön sisällöstä. Syitä tiedon puutteeseen on muun muassa diakonien laaja ja rajaamaton työrooli sekä asiakastyön vaatima vaitiolovelvollisuus. Työn rajattomuus vaikeuttaa sen sisällöstä kertomista ja muovaa työyhteisön käsitystä kaikenkattavasta diakoniasta. Diakonien kokemus on, että heidän oletetaan viimeistään tietävän tai osaavan auttaa työkavereita. Diakoniatyö vaikuttaa olevan sekä yhteiskunnassa että seurakunnan työyhteisössä viimeinen luukku, josta pyydetään apua. Diakonit ovat arvostettuja kumppaneita työyhteisössä ja heitä pyydetään usein yhteistyöhön muiden kanssa. Tulokseni osoittavat kuitenkin, että diakoniatyö ja sen asiakkaat eriytyvät muusta seurakunnan toiminnasta samalla kun diakoniatyöntekijöiden läsnäolo muilla kirkon työaloilla, kuten jumalanpalvelus- ja rippikoulutyössä, lisääntyy. Tutkimukseni mukaan kaikilla tiimeillä on hyvät suhteet seurakuntiensa luottamushenkilöihin ja eniten negatiivisia kokemuksia heillä on ollut pappien kanssa. Ongelmia on ilmennyt myös työajattomien ja työajallista työtä tekevien välillä. Diakonien mukaan työyhteisöongelmat olivat kuitenkin vähentyneet aiempiin vuosikymmeniin verrattuna.

Tämän tutkielman tehtävänä on tarkastella, miten tunnustaminen kohdistuu diakonian työntekijöihin ja asiakkaisiin. Tämän kvalitatiivisen tutkielman tutkimusaineistona käytetään diakoniatyötä kuvaavia osioita vuosina 2008 ja 2012 julkaistuista Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimintaa kuvaavista nelivuotiskertomuksista nimeltä Monikasvoinen kirkko ja Haastettu Kirkko. Lisäksi tutkimusaineistoon kuuluu osa vuoden 2018 diakoniabarometriaineistosta. Aineisto analysoidaan hyödyntämällä teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä. Tutkielman teoreettisena taustana toimivat filosofi ja sosiologi Axel Honnethin määrittämät tunnustamisen perusmuodot; rakkaus, oikeus ja arvostus. Tunnustamisella on suuri rooli diakoniatyössä johtuen sen merkityksestä työntekijöiden ja asiakkaiden identiteetin muotoutumiselle. Tunnustaminen ja sen muodot vaikuttavat myönteisesti yksilön itsetuntoon, käsitykseen itsestä tasavertaisena sekä omanarvontuntoon. Tunnustamisen muodot ovat usein limittäisiä ja käytännössä ne ilmenevät monilla eri tavoilla. Diakoniatyön asiakkaat tunnustetaan pääasiassa rakkauden ja oikeuden muotojen kautta. Rakkaus ilmenee asiakkaiden tarpeiden huomioimisena, välittämisenä ja henkilökohtaisten kohtaamisten kautta. Oikeus puolestaan ilmenee asiakkaiden käsittämisessä tasavertaisiksi sekä kollektiivisten oikeudenmukaisuutta korostavien arvojen ylläpitämisenä. Diakoniatyöntekijät tunnustetaan pääasiassa arvostuksen kautta. Arvostus ilmenee erityisesti diakoniatyöntekijöiden tekemän työn arvokkaana pitämisen kautta. Työntekijät kohtaavat myös arvostuksen puutetta, mikä ilmenee työntekijöihin kohdistettujen ennakkoluulojen kautta. Asiakkaiden yksilöllisten piirteiden ja saavutusten arvostusta ei juurikaan ilmennyt. Asiakkaiden ainutlaatuinen arvo sen sijaan nousee esiin. Diakoniatyön kontekstissa tulee kiinnittää erityistä huomiota siihen, että sekä diakonian työntekijät että asiakkaat saisivat osakseen tunnustusta. Käytännössä tunnustamisen perusmuotoja on vaikeaa asettaa käytännölliseen ympäristöön johtuen tunnustamisen muotojen moniulotteisuudesta. Diakoniatyön kontekstissa tunnustaminen voidaan ymmärtää pääasiassa lähimmäisenrakkaudeksi, joka toteutuu asiakkaan ja työntekijän välillä.

1900-luvun vaihteessa Suomessa käytiin keskustelua köyhäinhoidon kehittämisestä. Työlaitoksista toivottiin köyhäintalojärjestelmän täydentäjiä. Työlaitoksilla katsottiin olevan erilaisia tehtäviä. Ne toimivat pelotteena köyhäinhoidon avustusten väärinkäyttäjille, työlaitoksina korvausvelvollisille ja kurinpitolaitoksina köyhäinhoidon kaikkein kurittomimmille hoidokeille. Työlaitoksilla pyrittiin rauhoittamaan köyhäintalojen ilmapiiriä. Niillä tavoiteltiin myös taloudellista hyötyä, joka alkuvaiheessa jäi vähäiseksi. Selvitin tutkielmassani syitä työlaitosjärjestelmän syntyyn Suomessa 1900-luvun alkupuolella. Keskeiseksi henkilöksi nousi vaivaishoidonneuvoja, everstiluutnantti Axel Nilsson (1854—1927), joka määrätietoisesti vuosien ajan ajoi työlaitosten perustamista. Nilssonin mukaan hoidokit oli luokiteltava tarkasti ja sijoitettava eri laitoksiin sen mukaisesti. Selvitin, millaista Nilssonin työ vaivaishoidonneuvojana oli ollut. Kuvaan Axel Nilssonin henkilöhistorian ja köyhäinhoitoa käsittelevien kirjoitusten kautta suomalaisen köyhäinhoidon kehitystä 1900-luvun alkupuolella. Ajanjaksoon mahtuu monenlaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia muutoksia Suomessa, mutta myös jatkuvuutta. Nilssonin toiminnassa yhdistyivät uskonnollinen vakaumus, pitkä käytännön kokemus köyhäinhoitotyöstä sekä kristinuskon periaatteisiin nojautuva suomalaisen yhteiskunnan puolustaminen. Nilsson kannatti köyhäinhoidon kaitsijajärjestelmän laajentamista koko maahan. Hän näki osallistumisen vapaaehtoiseen köyhäinhoitotyöhön persoonallisena laupeutena, joka oli jokaisen kristityn velvollisuus. Nilssonin mukaan nykyaikainen köyhäinhoito oli sivistysvaltion merkki. Kirkolla oli vaikeuksia ratkaista suhdettaan kunnalliseen köyhäinhoitoon. Kirkon johdossa oltiin eri mieltä kuin sosiaalisiin kysymyksiin keskittyneessä yhdistyskristillisyydessä siitä, mihin suuntaan seurakuntien diakoniatyötä olisi kehitettävä. Axel Nilsson oli mukana seurakuntien luottamustehtävissä ja hyväntekeväisyydessä. Hän osallistui NMKY:n toimintaan Turussa ja Helsingissä. Asemansa puolesta Axel Nilssonilla oli hyvät edellytykset edistää kuntien, seurakuntien ja vapaaehtoisen köyhäinhoidon yhteistyötä. Hän pyrki toimimaan sillanrakentajana papiston ja kunnallisen köyhäinhoidon välillä. Työlaitosten perustaminen toteutui vuoden 1922 köyhäinhoitolaissa. Ensimmäinen kunnallinen työlaitos perustettiin Lammille. Alkuvaiheessa sen toimintaa leimasi ankaruus hoidokkaita kohtaan.