Browsing by Subject "Diskurssianalyysi"

Tarkastelen pro gradu -työssäni sitä, miten Suomen alueen esihistoriaa kuvataan lukion historian oppikirjoissa. Aineisto koostuu uudemmista, vielä käytössä olevista oppikirjoista, jotka on julkaistu vuosina 2005–2012 sekä vanhemmista vuosina 1981–1983 julkaistuista teoksista. Analysoitavia oppikirjoja tutkimuksessa on yhteensä kymmenen. Tavoitteeni on tarkastella diskurssianalyysin keinoin sitä, minkälaisia diskursseja esihistorian kuvauksessa ylläpidetään, miten tieto oppikirjoissa esitetään ja onko esihistorian kuvaus muuttunut ajan myötä. Hypoteesini on, että oppikirjoissa ylläpidetään joitain vallitsevia puhetapoja, jotka eivät ole neutraaleita, arvoista ja valinnoista vapaita. Sovellan tutkimuksessani kriittisen diskurssianalyysin mukaisia näkemyksiä vallasta ja hegemoniasta. Retorisen diskurssianalyysin avulla tarkastelen oppikirjoissa käytettyjä vakuuttavuutta lisääviä kielellisiä keinoja. Käsittelen tutkimusaihetta symbolisen vallan, opetussuunnitelmateorioiden ja diskurssianalyysin taustalla olevan sosiaalisen konstruktionismin näkökulmista. Koulutuksesta yhtenä symbolisen vallankäytön muotona ovat kirjoittaneet muun muassa Pierre Bourdieu, Jean-Claude Passeron ja Teun A. van Dijk. Tutkimuksessa ilmenee, että lukion historian oppikirjoissa esiintyy hyvin samankaltaisia, toistuvia diskursseja. Näistä yleisimmät ovat pyynti rajoittaa-, keskeneräisyys ja jatkuva edistys- ja kylmä periferia -diskurssit, jotka voidaan esiintyvyytensä ja dominoivuutensa takia tulkita itsestäänselvän aseman saavuttaneiksi, hegemonisoituneiksi diskursseiksi. Tiedon esittämiseen liittyvä tarkastelu tuo ilmi, että oppikirjoissa tieto esitetään pääosin valmiina, ja lukijaa ohjataan erilaisilla kielellisillä keinoilla omaksumaan tieto halutulla tavalla. Mitään yhtä, täysin vaihtoehdotonta kuvaa oppikirjat eivät kuitenkaan tarjoile. Esihistorian kuvaus on osittain erilaista vanhoissa ja uusissa oppikirjoissa. Muutokset liittyvät termistöön, aiheisiin ja oppikirjojen esihistoria-osuuksien pidentymiseen ja monipuolistumiseen 2000-luvun oppikirjoissa. Pohdintaa-luvussa tarkastelen tarkemmin esihistorian kuvaamista keskeneräisenä ja vastakohtaisena modernille, Suomen alueen esihistorian hahmottamista ilmaston ja sijainnin kautta sekä esihistorian tulkintaa nykyisyydestä käsin. Vertailen aineistosta esiin nousseita puhetapoja ja arvoja opetussuunnitelmissa esitettyihin. Esitän, että tietyt tutkimuksessa löydetyt diskurssit osallistuvat esihistorian vähättelyyn. Tulkitsen näiden puhetapojen kumpuavan lukion historian opetusta laajemmasta kontekstista.

Tutkimus käsittelee maahanmuuttoon liittyviä kommentteja yhden suurimman tšekkiläisen uutissivuston (www.idnes.cz) keskustelufoorumilla. Tarkastelussa on 46 kappaletta www.idnes.cz -sivuston maahanmuuttoon liittyviä uutisia vuodelta 2017. Analyysissä on kiinnitetty erityistä huomioita uutisten kommenttiosioihin, joihin sivuston käyttäjät voivat jättää oman näkökantansa ja mielipiteensä uutisiin. Teoriataustana tutkimuksessa on käytetty diskurssianalyysiä nojaten erityisesti Arja Jokisen ym. teokseen Diskurssianalyysi: Teoria, peruskäsitteet ja käytäntö (2016) sekä Norman Faircloughin tuotantoon. Pääasiallisia tutkimuskysymyksiä on kaksi. 1. Minkälaista keskustelua maahanmuutosta käytiin Tšekin yhden suurimman verkkouutissivuston (www.idnes.cz) kommenttikentillä vuonna 2017? sekä 2. Minkälaisia diskursseja kommenteissa on havaittavissa? Tutkimus on tehty rajaamalla uutissivustolta vuonna 2017 ilmestyneet maahanmuuttoa koskevat uutiset, jotka liittyvät jollakin tavoin kohdemaahan Tšekkiin. Tämän jälkeen uutisten kommenttifoorumeilta on lajiteltu ja analysoitu käyttäjien jättämiä kommentteja diskurssianalyysia apuna käyttäen. Kommentit on tarkemmin luokiteltu seitsemään eri diskurssityyppiin ja analysoitavat uutiset aihepiireittäin viiteen eri osa-alueeseen. Aineistosta löytyneet seitsemän diskurssityyppiä ovat: ksenofobian ja epäluulon diskurssi, uhan diskurssi,”not in my backyard” -diskurssi, vapauden diskurssi, rasismin vastainen diskurssi, vastuun diskurssi sekä hyödyn diskurssi. Analyysin pohjalta voidaan tehdä monia johtopäätöksiä, mutta tutkimusta ei voida pitää minkäänlaisena yleispätevänä kuvana tšekkiläisten asenteista maahanmuuttoa kohtaan, vaan ainoastaan diskurssianalyysinä tietyistä internetissä käydyistä keskusteluista hyvin rajatulla käyttäjäkunnalla, aikavälillä ja foorumilla. Kommenttikenttien keskustelu on hyvin polarisoitunutta, ja maahanmuuttovastaisuus sekä ksenofobia näkyy kommenteissa selkeästi. Eriäviä mielipiteitäkin kuitenkin esitetään vetoamalla erityisesti vastuun diskurssiin. Kommenteissa hyvin usein myös erotellaan maahanmuuttajat niin sanottuihin toivottuihin (muun muassa slovakialaiset ja ukrainalaiset) ja ei-toivottuihin (erityisesti islaminuskoiset ja afrikkalaiset). Tällaisella jaottelulla voi olla hyvin negatiivisia seurauksia. Analysoitavista uutisista on lisäksi huomattavissa Tšekin politiikan maahanmuuttokriittisyys ja sen vaikutus yleiseen ilmapiiriin.

Tässä pro gradu- tutkielmassa analysoidaan sitä, miten brittiläinen kansallinen identiteetti rakentuu pääministeri David Cameronin Skotlannin itsenäisyyskansanäänestystä sekä Britannian EU-kansanäänestystä koskevissa puheissa. Tutkimusasetelma nojaa jälkistrukturalistiseen ja antiessentialistiseen tieteenfilosofiaan ja erityisesti siinä hyödynnetään Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen diskurssiteoreettista ajattelua sekä Stuart Hallin identiteettiteoreettisia näkemyksiä. Lisäksi tutkielman taustoitusta täydentää Benedict Anderssonin teoria kuvitelluista yhteisöistä. Kansanäänestykset ovat olleet kestopuheenaiheita Britannian sisäpolitiikassa 2010-luvulla. Syksyllä 2014 Skotlannissa järjestettiin kansanäänestys itsenäisyydestä ja vain noin kahta vuotta myöhemmin koko Britanniassa äänestettiin EU-jäsenyydestä. Tutkielmassa kansanäänestyksiä lähestytään eräänlaisina kuulumisen ilmentäjinä, jolloin niiden kautta otetaan kantaa siihen, mihin Britannia kuuluu ja mitä Britanniaan kuuluu. Erityisenä kiinnostuksen kohteena tutkielmassa ovat Britannian tulevaisuuteen liittyvät merkityksenannot ja diskurssit sekä niistä johdettavat näkemykset kansallisesta identiteetistä. Tutkimusasetelman taustalla on kansanäänestysten ajankohtaisuuden ja merkittävyyden lisäksi Britannian jokseenkin vakiintumattomista perustuslaillisista järjestelyistä osittain johtuva kansallisen identiteetin häilyvyys ja epäselvyys sekä esitetty kritiikki koskien Britannian kahden perustuslaillisen ulottuvuuden, alueellisen ja ylikansallisen, käsittelyä toisistaan irrallisina. Analyysin perusteella voidaan todeta, että molempia kansanäänestyksiä koskevissa puheissa muodostuu kaksi selkeää diskurssia, jotka ovat vaikutusvallan ja globaalin roolin diskurssi ja talouden diskurssi. Näiden diskurssien kautta Britanniasta muodostuu kuva vaikutusvaltaisena ja vaikutusvaltaa tavoittelevana maana, määrätietoisena ja aktiivisena toimijana sekä toisaalta myös arvolähtöisenä hyväntekijänä. Kansallista identiteettiä voidaan analyysin perusteella lähestyä samanaikaisesti kahdesta näkökulmasta. Toisaalta voidaan havaita, että analysoidussa materiaalissa korostuu kansainvälisen vaikutusvallan ja roolin tavoittelu, mikä osaltaan kertoo eräänlaisesta imperiumin jälkeisestä suurvalta-ajattelusta. Toisaalta voidaan kuitenkin tulkita, että samanaikaisesti halutaan varmistaa kansallisten arvojen säilyvyys ja itsemääräämisoikeus. Tämä tulee erityisesti esiin Britannian kansallisten arvojen, yhtenäisyyden, yhteisen historian sekä kansakunnan esittämisen artikulaatiossa.

Tarkastelen tutkielmassani, miten Nanjingin verilöylynä tunnetun tapahtuman kuvaus Japanin lukioasteen historian oppikirjoissa on muuttunut ideologisesti 1980-luvulta 2010-luvun oppikirjoihin verrattuna. Revisionistisen ideologian kannattajien mukaan Nanjingin verilöylyä ei joko tapahtunut ollenkaan tai sitä ei tapahtunut merkittävässä mittakaavassa, kun taas progressiivisen ideologian kannattajat korostavat Japanin taustaa imperialistisena valtiona ja pitävät Nanjingin verilöylyä tositapahtumana. Kerron tutkielmani alussa tarkemmin Nanjingin verilöylystä ja avaan myös tapahtuman tulkintaan vaikuttaneita historiallisia tekijöitä. Käyn muun muassa läpi, miksi tapahtuma on kiistelty tutkijoiden keskuudessa, minkälaisia yhteiskunnallisia ulottuvuuksia tapahtumalla on ollut ja on vielä tänäkin päivänä ja minkälaiset tekijät ovat vaikuttaneet erilaisten Nanjingin verilöylyä tulkitsevien koulukuntien syntymiseen. Aineistonani tutkielmassa on 62 Japanin historian oppikirjaa, jotka ovat olleet käytössä Japanin historian ja maailmanhistorian oppitunneilla Suomen lukioastetta vastaavalla koulutusasteella Japanissa. 30 oppikirjoista on Japanin historian oppikirjoja ja 32 taas maailmanhistorian oppikirjoja. Historian oppikirjoista 15 on ollut käytössä 1980-luvun taitteessa, kun taas loput 15 ovat olleet käytössä 2010-luvulla. Maailmanhistorian oppikirjoista 15 on ollut käytössä 1980-luvun taitteessa, kun taas loput 17 ovat olleet käytössä 2010-luvulla. Analysoin tutkielmassa aineistoa neljän eri osakysymyksen kautta. Ensimmäinen näistä on "Kuinka paljon oppikirjoissa käsitellään Nanjingin verilöylyä?" Toinen kysymys on "Mitä kuvia näytetään Nanjingin tapahtumista puhuttaessa?" Kolmas kysymys on "Mitä sanamuotoja käytetään Nanjingista kerrottaessa?" Neljäs ja viimeinen kysymys on "Mitä nimitystä Nanjingin tapahtumista käytetään?" Tutkielman lopuksi vertailen 1980-luvun taitteen oppikirjoista tehtyjä huomioita 2010-luvun oppikirjoista tehtyihin huomioihin. Tuloksista ja vertailusta käy ilmi, että 2010-luvun oppikirjat sisältävät Nanjingin verilöylystä virkkeiden määrällä mitattuna enemmän tietoa kuin 1980-luvun oppikirjat, ja lisäksi 2010-luvun oppikirjat sisältävät myös laadultaan sellaista tietoa, jota ei esiinny 1980-luvun oppikirjoissa. Myös sellaiset virkkeet, jotka jättivät olennaisia asioita kertomatta Nanjingin verilöylystä 1980-luvun oppikirjoissa, ovat ilmaistuna selkeämmin 2010-luvun oppikirjoissa. Näillä perusteilla oppikirjat ovat muuttuneet ideologisesti progressiiviseen suuntaan. Toisaalta 2010-luvun oppikirjoissa on kuitenkin sanamuotoja, jotka antavat vaikutelman, että oppikirjojen ilmaisussa vaikuttaa edelleen myös revisionistinen ideologia. Koska 2010-luvun oppikirjoissa kerrotaan asioita, joita ei tullut esiin 1980-luvun taitteen oppikirjoissa, näkyy tämä ideologia myös uudella tavalla 2010-luvun oppikirjoissa.

Tutkielmassa tarkasteltiin monisuhteisten kertomia tarinoita kohdatuksi tulemisesta erilaisissa palveluissa Suomessa. Monisuhteisuus on kattokäsite suhdemuodoille, joissa on yhteisten sopimusten mukaisesti enemmän kuin kaksi osapuolta. Tutkielman aineisto koostui kolmentoista haastateltavan yhteensä 43:sta suullisesti ja kirjallisesti tuotetusta narratiivista, joissa kerrottiin kohdatuksi tulemisesta joko yksittäisen työntekijän kanssa tai palvelurakenteissa yleisellä tasolla. Osassa kohtaamisissa yksittäisten työntekijöiden kanssa oli monisuhteisuudesta kerrottu ja osassa siitä oli vaiettu. Tutkielman tavoitteena oli selvittää, minkälaisia puhetapoja palvelukohtaamistarinoista on tulkittavissa ja minkälaisia puhujapositioita näissä puhetavoissa rakentuu. Aineiston analyysimenetelmänä hyödynnettiin kriittisen diskursiivisen psykologian diskurssianalyyttisiä työkaluja; tulkintarepertuaareja ja subjektipositioita. Aineistosta oli tulkittavissa viisi puhetapaa, joilla haastateltavat konstruoivat kohdatuksi tulemista: normatiivisuuden, leiman pelon, tuomitsevan kohtaamisen, osaamattoman kohtaamisen ja positiivisen kohtaamisen tulkintarepertuaarit. Tulkintarepertuaareista kaksi ensimmäistä kertovat siitä, millaista on yleisluonteisesti käyttää palveluita monisuhteisena ja miten valtavirrasta poikkeaminen konstruoituu tälle vähemmistöryhmälle yksittäisiä kohtaamistilanteita laajemmissa konteksteissa. Muissa tulkintarepertuaareissa taas on kyse konkreettisista kohdatuksi tulemisen tavoista spesifeissä tilanteissa yksittäisen työntekijän kanssa. Normatiivisuuden tulkintarepertuaarissa palveluiden ja työntekijöiden katsottiin edustavan yhteiskunnan hegemonisia arvoja ja näkemyksiä. Leiman pelon tulkintarepertuaarissa taas korostui tuomituksi tulemisen pelko normeista poikkeamisen vuoksi. Tuomitsevan kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän kerrottiin asennoituneen monisuhteisuuden negatiivisesti. Osaamattoman kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän kerrottiin olevan tietämätön monisuhteisuusasioissa. Positiivisen kohtaamisen tulkintarepertuaarissa työntekijän toimintaa konstruoitiin myönteisessä valossa. Tulkintarepertuaareissa haastateltaville rakentui kuusi erilaista puhujapositiota: ulkopuolinen, varovainen, puolustautuja, lamaantunut, valistaja ja hyvin kohdeltu. Ulkopuolisen ja varovaisen positioissa on kyse vallitsevien normien ulkopuolelle jäämisestä ja sen aiheuttamasta varautuneisuudesta palveluita käyttäessä. Puolustautujan, lamaantuneen ja valistajan positiot ovat sen sijaan kohtaamistilanteen aikaansaamia, nimensä mukaisia reaktiivisia toiminnan muotoja. Hyvin kohdellun positiossa haastateltava on työntekijän myötämielisen kohtelun kohde. Haastateltavien konstruoimaa kokemuspuhetta voidaan luonnehtia kehämäisesti. Kehämäinen prosessi syntyy yleisestä normatiivisuudesta, johon sisältyvät yhteiskunnalliset säännöt siitä, mikä on luonnollista, hyväksyttävää ja moraalisesti oikein. Yhteiskunnan normatiivisuus sekä monisuhteisten omakohtaiset ja jaetut negatiiviset kokemukset palvelukohtaamisista aiheuttavat sekä yksilöllistä että kollektiivista vähemmistöstressiä. Vähemmistöstressin vuoksi moni päättää vaieta suhdemuodostaan palveluita käyttäessään, mikä vaikuttaa monisuhteisuuden näkymättömyyteen. Näkymättömyyden vuoksi tietoa monisuhteisuudesta on vähän, mikä taas vahvistaa normatiivisuutta. Aineistosta oli tulkittavissa myös puhetta, jossa kohtaamistilanne sanoitettiin positiiviseksi. Huomionarvoista on kuitenkin, että positiivinen kohdatuksi tuleminen rakentui tuomitsemisen poissaolon kautta. Lisätutkimus monisuhteisuudesta Suomessa olisi tarpeellista monisuhteisuuteen liittyvän stigman purkamisessa.

Tutkielma on uskontososiologiaan paikantuva diskurssianalyysi Alankomaalaisesta pro-eutanasia liikkeestä ja sen parissa toimivista ihmisistä ja järjestöistä. Tutkielma analysoi Nederlandse Vereniging voor een Vrigwillig Levenseide-järjestön, NVVE:n, työntekijöiden ja vapaaehtoisten, sekä eri järjestöjen asiantuntijoiden haastatteluja. Tutkielman tavoitteena on selvittää millaisia diskursseja haastateltavat luovat puhuessaan eutanasiasta: Nostavatko nämä diskurssit esille uskonnon käsitteen, mihin auktoriteetin rooli sijoitetaan, sekä kuinka nämä elementit heijastavat teoriaa kuoleman kulttuurin elpymisestä (tai sen uudesta tulemisesta). Diskurssianalyysi muodostaa työn teoreettisen taustaoletuksen puheen tavoitteellisesta luonteesta ja analyysin metodina toimii Tony Walterin teoria kuoleman kulttuurin siirtymästä modernista neo-moderniin järjestykseen. Durkheimin näkemys uskonnosta yhteisön vaalimien arvojen ja normien kokonaisuutena, yhteisöllisyyden kokemuksena, tarjoaa kehyksen pro-eutanasia yhteisön tarkastelemiselle. Taustaluvuissa tutkielma paneutuu eutanasiaa koskevien sääntöjen muotoutumiseen osana kärsimyksen roolin tulkintaa oikeusjärjestelmän ennakkotapausten kautta: Yhteiskunta joutuu ottamaan kantaa sairaan ruumiin ja mielen, sekä eksistentiaalisen kärsimyksen, asemaan eutanasia-pyynnöissä. Diagnosoidusta sairaudesta tai tilasta johtuva, kestämätön kärsimys ilman realistista mahdollisuutta toipumiselle, muotoutuu yhdeksi ehdoksi eutanasialle, poissulkien eksistentiaalisen kärsimyksen riittävänä perusteena. Alankomaiden dekriminalisoitua eutanasian, keskustelu itsevalitun kuoleman ympärillä suuntasi huomionsa lääkärin rooliin, kyseenalaistaen tämän auktoriteetin elämän ja kuoleman tuomarina. Järjestönä NVVE pyrkii mahdollistamaan eutanasialla tarkoitetun, lääkärin aiheuttaman kuoleman lisäksi kaksi tästä erillistä väylää toteuttaa itsevalittu kuolema: Avustettu ja autonominen kuolema. Nykyisen järjestelmän salliessa ainoastaan lääkäreiden avustaa kuolemassa, itsen-auktoriteetin kannattajat vierastavat tätä lääkärin kaikkivoipana nähtyä roolia ja kannattavat mahdollisuutta päättää yksilön omasta kuolemasta ilman lääketieteen ammattilaista: Varmojen ja helppojen keinojen ollessa saatavilla, henkilö aiheuttaa kuolemansa joko itse, tai valitsemansa tahon avustamana. Tutkielman analyysi muodostuu kolmesta osasta. Ensimmäinen näistä käsittelee haastateltavien esiin tuomia myötätunnon diskursseja, jotka painottavat kärsimyksen, armon ja empatian käsitteitä, ajatuksen kärsimyksen tarpeettomuudesta vaikuttaessa taustalla. Analyysin toinen osa keskittyy itsen diskurssiin: Tämä muodostuu autonomian ja vapauden; feminismin; kontrollin ja individualismin, diskursseista. Itsen-diskurssi esittää yksilön aseman paikoitellen sakraalina. Diskurssi nostaa myös esille eutanasian taustalla vaikuttavan vaatimuksen korkeasta elintasosta, sekä yksin toteutetun eutanasian, itsen-eutanasian (eng. self-euthanasia), vaihtoehtona itsemurhalle. Analyysin kolmas osa tarkastelee vastareaktioita vallitseville diskursseille. Nämä vastareaktion ilmenevät joko individualismin kyseenalaistamisena sekä eutanasian ja hollantilaisen kulttuurin uhkien käsittelemisenä. Analyysi osoittaa, että myötätunnon diskurssit kumpuavat nimensä mukaisesti tunteesta ja käsittelevät aihetta usein suhteessa ruumiin ja lääketieteen diskursseihin, heijastaen näin kuoleman kulttuurin modernia puolta ja lääketieteen auktoriteettiasemaa. Itsen-diskurssit ilmenevät usein periaatteesta kumpuavia näkemyksiä, joissa keskustelu eutanasian rajanvedosta nähdään itseä rajoittavana ja näin myös epäolennaisena. Näin ollen tunteen ohjatessa mielipidettä, auktoriteetti eutanasian soveltamisesta annettaan luultavammin lääketieteelle. Taustaluvut ja analyysi muodostavat kuvan yksilöiden vaihtelevasta suhteesta ympäröivään yhteiskuntaan ja ajanjaksoon. Yksilön rooli oman elämän ja kuoleman määrittäjänä on viety äärimmilleen, muistuttaen paikoitellen kuluttajan asemaa kehittyneessä yhteiskunnassa. Käsitys uskonnosta orientoitumisjärjestelmänä esittää pro-eutanasiayhteisöt autonomiaa, itsemääräämisoikeutta ja individualismia vaalivana viitekehyksenä, joka torjumalla yliluonnollisuuteen nojaavan uskonnon muodostuu itsessään sekulaariksi uskonnoksi. Samaan aikaan eri diskurssit osoittavat modernin ja neo-modernin yhteiskunnan elementtien osittaisen päällekkäisyyden tukittavassa yhteisössä.

Tässä tutkielmassa analysoidaan Syyrian regiimin kannattajien Facebook-sivuja ja -ryhmiä, niissä julkaistua materiaalia, sekä käyttäjien vuorovaikutusta vuoden 2019 heinäkuusta syyskuuhun. Tutkielmassa kysytään, miten Syyrian regiimin kannattajat käyttävät Facebookia identiteetin ja yhteisöllisyyden diskursiiviseen tuottamiseen, merkityksellistävät sodan vaikeita kokemuksia, ja legitimoivat Syyrian regiimiä erityisesti itsen ja toisen representaatioiden kollektiivisen tuottamisen kautta. Tutkielma pyrkii arabiankieliseen lähdemateriaaliin perustuvana tapaustutkimuksena ja diskurssianalyysina tarkastelemaan aikaisemmin hyvin vähän tutkittua demografiaa – Syyrian regiimiä kannattavia syyrialaisia – ja heidän kokemustaan sodasta. Analyysi rakentuu useamman pääteeman ympärille. Tutkimuksessa pohditaan Assadien perheen ja Syyrian armeijan roolia nationalistisina symboleina ja analysoidaan marttyyrien ja haavoittuneiden asemaa internetissä tapahtuvissa yhteisöllisyyden performansseissa. Toiseuden rakentaminen terrorismina, ja uskonnon rooli regiimin kannattajien maailmassa muodostavat toisen tulkinnallisen akselin, minkä lisäksi analysoidaan sitä, kuinka ’virallinen’ Syyria asemoidaan suhteessa kansainväliseen yhteisöön ja miten sodan traumaa kompensoidaan toisaalta tuottamalla kuva normaalista ja toimivasta yhteiskunnasta, ja kuinka toisaalta yhteisöllisyyttä rakennetaan idyllisen menneisyyden kollektiivisen muistelun kautta. Tämän lisäksi työssä pohditaan, mikä Facebookin merkitys Syyrialaisille regiimin kannattajille on laajemmin, ja mitä eri käyttötarkoituksia se käytännössä palvelee. Tutkielman löydösten perusteella kysytään, onko sektarianismiin perustuvia selitysmalleja kenties sovellettu Syyrian sotaan turhan kritiikittömästi, todetaan, että Syyrian regiimi ja sen kannattajat käyvät tärkeässä mielessä ’eri sotaa’ kuin aseistettu oppositio, ja korostetaan Syyrian regiimin kannattajien merkitysmaailmaan kohdistuvan tutkimuksen tärkeyttä. Lisäksi pohditaan Facebookin ominaisuuksia erilaisten sosiaalisten prosessien mahdollistajana ja sitä, miten Facebookin erityispiirteet muovaavat alustalla tapahtuvaa vuorovaikutusta.

Tutkielman aiheena on vulvodynia sekä siihen liittyvä nonkommunikaatio. Vulvodynialla tarkoitetaan emättimen alueen kroonista kiputilaa, joka voi muun arjen toiminnan lisäksi tehdä emätinyhdynnän erittäin kivuliaaksi tai mahdottomaksi. Tässä työssä tarkastelen sitä, miten vulvodyniasta puhutaan sekä sitä, mitä jätetään kommunikoimatta ja mitä merkityksiä kommunikoimatta jättämiselle rakentuu. Olen myös kiinnostunut siitä, mitä sosiaalisia ja kulttuurillisia rakenteita avoimella puheella ja vaikenemisella tuotetaan ja uusinnetaan. Lähestyn aihetta sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta ja teoreettismetodologisena lähestymistapa on diskurssianalyyttinen. Aineisto koostuu viidestä haastattelusta, jotka tein itse syksyllä 2016. Tutkin aineistossa rakentuvia tulkintarepertuaareja sekä niihin liittyvää nonkommunikaatiota. Tutkielma voidaan sitoa osaksi feminististä tutkimusperinnettä, ja keskeisinä käsitteinä perehdyn myös heteronormatiivisuuden ja naisen seksuaalisen kivun medikalisaation käsitteisiin. Nonkommunikaatio rakentuu aineistossa kontekstisidonnaiseksi ja monimerkitykselliseksi. Sitä voidaan havainnoida yksilöiden välisisissä suhteissa mikrotasolla sekä mikro- ja makrotason vuorovaikutuksessa. Toisaalta nonkommunikaatiota voidaan tarkastella myös yksilön sisäisenä prosessina, mikä rakentuu tässä sosiaaliseksi sekä makrotason ilmiönä. Mikrotasolla yksilön sisäisenä prosessina tai yksilöiden välisessä suhteissa kommunikoimatta jättämiselle rakentuu usein positiivinen merkitys esimerkiksi yksilöä tai ihmissuhteita suojaavana seikkana. Makrotason nonkommunikaatio merkityksellistyy aineistossa usein negatiiviseksi muun muassa puutteellisena tiedonantona tai normatiivisina rakenteina, joista esimerkkeinä toimivat heteronormatiiviset merkityksenannot ja emätinyhdyntäkeskeisyys. Henkilökohtainen seksielämä rakentuu aineistossa mielenkiintoisella tavalla normatiiviseksi ja vaietuksi aiheeksi. Erityisesti lapsuuden perhe rakentuu aineistossa sellaiseksi, jossa ei puhuta seksistä. Tutkielmassa pyritään toisaalta ottamaan kantaa avoimen kommunikaation positiivisiin puoliin, mutta huomioidaan myös kommunikoimatta jättämisen positiiviset merkitykset. Toisaalta tutkielmassa huomioidaan myös nonkommunikaation negatiiviset merkitykset. Tutkielmassa esitetään kehitysehdotuksia seksuaalisen kivun tutkimukseen ja hoitoon.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastellaan David Foster Wallacen (1962–2008) novellikokoelman Brief Interviews with Hideous Men (1999) vakuuttelevaa ja suostuttelevaa retoriikkaa osana sukupuolten välistä vallankäyttöä. Aineisto koostuu fiktiivisistä haastattelusta, joista lyhimmät ovat alle sivun mittaisia ja pisimmät useita kymmeniä sivuja. Haastatteluiden luonteet ja tapahtumat eroavat paljon toisistaan: materiaali on kohosteisen sporadista. Käytän Arja Jokisen sommittelemaa diskurssianalyysin mallia retorisen aineiston erittelemiseen. Yleisemmin retorista universumia valotetaan Michel Foucault’n, Michael Billigin, Chaim Perelmanin sekä Wayne C. Boothin näkemyksien kautta. Tutkielmani aiheen taustalla on sen ajankohtaisuus. Niin kutsutun Me too -liikkeen myötä ajallemme on tullut ominaiseksi seksuaalinen häirintä sekä sukupuolten väliset jännitteet. Taustoitan tutkielmassani ilmiön syntyä ja sen moninaisuutta, ja tarjoan esimerkkejä Wallacen novelleista koskien arkista vakuuttelevaa ja suostuttelevaa retoriikkaa, joka ilmenee myös vallankäyttönä. Osin novelleja on myös luettu turhankin tarkoitushakuisen feministisellä agendalla. Tutkielmassani näytetään, kuinka Wallace monimutkaisen retorisen verkon luoden onnistuu satirisoimaan vallalla olevaa diskurssia. Brief Interviews with Hideous Meniin keskittyvä tutkimus on noussut jalustalle aivan viime aikoina, siitä esimerkkinä on niin kutsutun Wallace Studies -oppikokonaisuuden syntyminen. Esseekokoelmat A Companion to David Foster Wallace (2013) ja The Cambridge Companion to David Foster Wallace (2018) ovat tasoittaneet tietä omalle tutkimuksellenikin. Kehystän tutkimustani myös novellimuodon taustoittamisella ja tarkastelulla. Osoitan, että Wallace on tietoinen novellistiikan perinteistä ja historiasta, sekä sen nykyaikaisemmista konventoista. Siten hän kykenee luomaan erityislaatuisen muodon, jolle ehdotan nimeä haastattelumainen monologi. Sille ominaista on tietokirjallisuusmaisen aineksen sekoittaminen fiktioon. Linjaan, että Wallacen käyttämä muoto mahdollistaa hänen temaattisen lähestymistapansa. Ensisijainen tutkimuskysymykseni on, millaisia retorisia keinoja Wallace käyttää Brief Interviews with Hideous Menissä. Kaiken kaikkiaan tutkielmassani osoitetaankin, että Wallacen retoristen keinojen kirjo on poikkeuksellisen laaja. Siten luennassani Brief Interviews with Hideous Men näyttäytyy eräänlaisena retorisena pelinä kauttaaltaan: se on itsessään satiiri sukupuolten välisten suhteiden diskursseista.