Browsing by Subject "Englanti"

Tutkielmassa selvitetään minkälaisen kuvauksen pyhimyksellisyydestä Johannes Salisbury-lainen esittää kirjoittamissaan pyhimyselämäkerroissa Anselm Canterburylaisesta ja Thomas Becketistä. Tutkielmassa selvitetään myös Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketin elämien keskeisimmät tapahtumat sekä, miten ne liittyvät Johannes Salisburylaisen luomaan kuvaukseen Canterburyn pyhimyksistä. Tutkielmassa tarkastellaan siis keskeisimpiä Johan-nes Salisburylaisen esittämiä pyhimykselle kuuluvia ominaisuuksia. Ajallisesti tutkimus sijoit-tuu pitkälti 1100-luvulle. Tutkielmassa käsiteltävät pyhimyselämäkerrat kuvastavat ajalla kir-joitettuja pyhimyselämäkertoja ja ajan pyhimysuskoa. Pyhimyselämäkerrat Anselm Canter-burylaisesta ja Thomas Becketistä kertovat siis pyhimysten elämien lisäksi keskiajan pyhi-myksellisyyden ihanteista. Pyhimyksistä kertovat kirjoitukset toimivat linkkeinä kansan uskonnollisuuteen keskiajalla. Pyhimyksistä kertovien hagiografisten lähteiden tutkimus mahdollistaa tutkimuksen monenlaisista näkökulmista katsottuna. Pyhimyksistä kertovat lähteet muodostuivat keskiajalla esikuvaksi uskovan elämästä, mutta ne kuvastavat usein myös muutakin kuin vain ihanteellisen kuvauksen hyveellisestä elämästä. Pyhimyksistä kertovissa kirjoituksissa on usein havaittavissa poliittisesti virittynyttä sisältöä, jolla on pyritty vaikuttamaan tekstien sanomaan. Pyhimysteksteissä pyhimykset esitettiin täydellisinä esimerkkeinä uskovasta, jolloin ne tarjosivat oivan tilaisuuden arvostella maallisia tai hengellisiä hallitsijoita. Keskiaikaisista pyhimyksistä koskeville teksteille muodostui yleisiä piirteitä ja niistä on havaittavissa yleisesti hyväksyttyjä näkemyksiä, joiden avulla osoitettiin pyhimysten hyveellisyys ja pyhimysten omaavan jopa jumalallisia ominaisuuksia. Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketistä kertovan tutkimuskirjallisuuden varassa tutkimuksessa esitetään Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketin elämien olleen erilaiset, mutta sisältäneen kuitenkin lukuisia yhtymäkohtia. Molemmat Anselm Canterburylainen ja Thomas Becket toimivat merkittävässä poliittisessa asemassa elämiensä aikana, joka on nähtävissä heistä kertovissa pyhimyselämäkerroissa. Molemmat heistä ajautuivat kiistoihin Englannin hallitsijoiden kanssa puolustaessaan kirkollisia oikeuksia maallisen vallan edellä. Vertailemalla Johannes Salisburylaisen kirjoittamia pyhimyselämäkertoja keskenään tutkimuksessa kuvaillaan, millaisten ominaisuuksien kautta Johannes Salisburylainen esittää Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketin olleen pyhimyksiä. Lisäksi vertailun kautta esitetään, miten kiistat Englannin kruunun kanssa ovat olennainen osa heidän pyhimyselämäkertojen osoitusta heidän pyhimyksellisyydestä. Johannes Salisburylaisen kirjoittamat pyhimyselämäkerrat kertovat kahdesta keskiajalle yleisestä pyhimystyypistä, hurskaista uskonsa tunnustajista ja marttyyreista. Johannes Salisburylainen esittää Anselm Canterburylaisen ja Thomas Becketin hyveellisinä uskonsa puolustajina pyhimyselämäkerroissaan. Molempien pyhimysten tärkeimmät hyveet liittyvät heidän vaatimattomuuteensa ja tekemään hyväntekeväisyystyöhön. Muina pyhimyksille olennaisina hyveellisinä ominaisuuksina esitetään olleen etenkin viisaus ja uskolleen omistautuminen. Tärkeimpänä Anselm Canterburylaisen pyhimyksellisyyden osoittavana tekijänä Johannes Salisburylainen esitti olleen lukuiset erilaiset ihmeteot, joita Anselm toteutti elämänsä aikana ja jälkeen. Johannes Salisburylainen kuvailee Thomas Becketiä myös uskon tunnustajille ominaisten piirteiden avulla, mutta hänen pyhimyksellisyys perustuu ensikädessä hänen marttyyrikuolemaansa.

This thesis is about the construction of the countryside among recreational walkers of Sheffield, North England. The identity of the countryside is not fixed, but in a constant state of flux and differentiated along social lines. Recreational walkers, a peoples movement of outdoor enthusiasts, have participated in the process of its definition since late 19th century. Historically, walking has been restricted by the 18th and 19th century Enclosure Acts, which closed open fields and common land in England. The passing of the Countryside and Rights of Way Act in 2000 brought significant improvements in the right of public access; however, through their walking, the walkers continue to negotiate the identities of the land and England itself. This thesis focuses on the recreational walkers of Sheffield, a North English city known for its industrial history and leading role in the struggle for the right of public access during the 20th century. The data which it builds on consists of structured interviews as well as additional notes taken during a ten-week period in summer 2008. The informants are members of two local groups of the Ramblers, Britains largest walkers rights organization. The interviews deal with the walkers’ experiences of leisure, travel habitation in and beyond Sheffield. The additional notes, taken during participant observation out in the countryside, elucidate the walkers’ interactions with the landscape and each other. This thesis argues that recreational walking is a form of environmental engagement mediated not only by the challenges of the past, but, even more importantly, by contemporary social and environmental experiences. The Sheffield walkers use wilful movement to assert particular visions of the landscape and to effect social change. Open-ended and socially inclusive, these visions set them apart from traditionalist narratives of the countryside, which have historically been used by the landowning class and others to assert different social and legal goals. The laws, norms and customs of movement are at the heart of how the society works. Rejecting both cultural and material determinism, this thesis maintains that processes of place construction cannot be reduced to either human activity or material contexts. The relationship between the two is essentially interactive and subject to historical change. The unique quality of the Sheffield walkers’ senses of place, owing to culture and nature alike, demonstrates the inherent plurality of place identities.

Pro gradu -tutkielmani käsittelee 1660 – 1720-luvuilla toimineiden merirosvoyhteisöjen vallanjakoa ja päätöksentekoprosessia, jotka vaikuttivat heidän laatimien sopimusartikkelien sisältöön. Merirosvoyhteisöt olivat valtiosta riippumattomia itsenäisiä toimijoita, joiden tarkoituksena oli kerätä mahdollisimman paljon ryöstösaalista. Heidän täytyi luoda yhteisön jäsenien kesken yksityiskohtaiset säännöt, jotka kontrolloivat käytöstä ja ryöstösaaliin jakoa, koska purjelaivan operointi vaati sisäistä hierarkiaa ja organisointikykyä. Laajemmassa kontekstissa tutkimuksen käsittelemä aikakausi liittyy kansainvälisen kaupan ja siirtomaavaltojen kehitykseen, jotka loivat merirosvoyhteisölle hetkellisesti otolliset olosuhteet. Vastaan tutkielmassa kysymyksiin: Miksi ja miten vallanjako ja päätöksentekoprosessi merirosvoyhteisöissä muodostui? Miten ne toimivat käytännössä ja mitä siitä seurasi? Aiempi tutkimus merirosvoyhteisöistä jakaantuu kahteen koulukuntaan. Pitkään vaikuttaneen teorian mukaan merirosvot muodostivat demokraattisia yhteisöjä, jotka ryhtyivät kapinaan vallinnutta yhteiskuntajärjestelmää vastaan tasa-arvoaatteiden innoittamana. Viimeisin tutkimus argumentoi, että merirosvoyhteisöjen hierarkia perustuu suoraan heidän kokemuksiinsa laillisista yhteiskunnista. Esitän työssäni, että yhteisöt eivät olleet niin selkeästi jommankumman teorian mukaisesti muotoutuneita, vaan ennemminkin jotain siltä väliltä. Laajempi lähteiden tarkastelu ja valtiosta riippumattomien itsenäisten toimijoiden kehityksen huomioon ottaminen antaa paremman käsityksen merirosvojen yhteisöistä. Suurin osa tutkielmassani käytetystä aineistosta on oikeudenkäyntien yhteydessä syntyneitä kuulustelu- ja oikeusistuntojen pöytäkirjoja. Tutkimuksessa esittämäni relevanteimmat tiedot on saatu muutamista merirosvojen panttivankien kirjoittamista päiväkirjoista, jotka kuvaavat mm. yhteisöjen käytäntöjen ja sosiaalisten suhteiden erikoispiirteitä Esitän, että 1660-luvun alkanut kehitys merirosvoyhteisöjen toimintaa määritelleissä artikkeleissa on osa laajempaa kehitystä, jossa ei-valtiolliset toimivat loivat sisäisen hierarkian toimintansa mahdollistamiseksi. Kehityksellä on vahvat yhteydet aiempiin merenkäyntiyhteisöihin, joissa on ollut tapana antaa merimiehille mahdollisuus osallistua laivan päätöksentekoon tietyissä tilanteissa. Valtioiden harjoittama kaapparitoiminta lisäsi merimiesten valtaa laivojen hierarkiassa ja aiheutti merirosvouksen lisääntymisen rauhanaikana. Merirosvot jatkoivat laillisten yhteisöjen tapoja ja käytäntöjä. Samaan aikaan siirtomaihin levisi siirtolaisuuden seurauksena tasa-arvon ja uskonnonvapauden aatteita, jotka olivat saaneet vaikutteita Englannin 1600-luvun vallankumouksista. Merirosvouksesta tuli täysin laitonta toimintaa 1720-luvulla, mikä johti siihen, että merirosvoyhteisöjen jäsenet joutuivat tekemään yhteistyötä keskenään. Laittomuus aiheutti sen, että merirosvot omistivat kollektiivisesti käyttämänsä laivat, jolloin heidän täytyi laajentaa päätöksentekoprosessia kattamaan aiempaa suurempi osa yhteisön jäsenistä. Yhteisöjen organisaatiorakenteissa oli vaihtelua, riippuen sen jäsenien taustoista ja kyvyistä johtaa purjelaivoja. Toiset yhteisöt olivat hyvin hierarkisia ja niiden valtarakenteet pysyivät staattisina, kun taas joissain yhteisöissä kapteenit ja muut merkittävät upseerit vaihtuivat usein miehistön äänestyksien perusteella. Yhteisöjen rakenne vaihteli sitä mukaa, kun niihin liittyi uusia jäseniä ja niistä erottiin, mikä mahdollisti tapojen ja käytäntöjen leviämisen yhteisöjen välillä. 1720-luvun lopulla valtakuntien toimet merirosvouksen tukahduttamiseksi olivat tehneet toiminnan hankalaksi. Sen seurauksesta poikkeukselliset merirosvoyhteisöt katosivat, eikä tutkimaani ilmiötä enää esiintynyt.

Tutkimus käsittelee Richard Rollen (k. 1349), englantilaisen erakon ja uskonnollisen kirjailijan, käsityksiä ystävyydestä yleensä ja erityisesti hengellisestä ystävyydestä miesten ja naisten välillä. Rolle kirjoitti useita latinan- ja keskienglanninkielisiä tutkielmia ja hengellisiä oppaita, joissa hän sivusi ystävyyden tematiikkaa sekä omaelämäkerrallisesta että teoreettisesta näkökulmasta. Tutkimuksen pääasiallisina lähteinä käytetään seitsemää Rollen omaa teosta sekä kanonisoinnin toivossa hänestä laadittua pyhimyselämäkertaa. Tutkimus esittelee Rollen ystävyysteoriaa ja suhteuttaa sen 1300-luvun Yorkshiren historialliseen kontekstiin, Rollen kirjallisiin esikuviin sekä hänen ajatteluunsa yleensä. Rolle näyttää tunteneen sekä Ciceron (k. 43 eaa.) että Aelred Rievaulxlaisen (k. 1167) teokset ystävyydestä, mutta sovelsi näiden näkemyksiä omintakeisesti. Rollen maailmankuvalle oli ominaista jyrkkä kaksijakoisuus maailman ja Jumalan rakkauden välillä, minkä vuoksi ero pyhän ja maallisen ystävyyden välillä oli ehdoton. Vääränlainen ystävyys oli vaarallista etenkin kontemplatiivista elämää harjoittaville erakoille ja anakoreeteille, joita Rolle opasti välttämään ihmiskontakteja. Jyrkkyydestään huolimatta Rolle erosi edeltäjistään ja 1300-luvun valtavirrasta puolustamalla sukupuolten välisen pyhän ystävyyden mahdollisuutta. Tutkimuksen keskeinen löytö on, että Rolle määritteli sukupuolten välisen ystävyyden hengelliseksi ohjaukseksi ja perusteli siten sen tarpeellisuutta; naiset tarvitsivat pyhien miesten neuvoja pelastuakseen. Tällainen opetusystävyys ei ollut tasa-arvoinen suhde, vaan miehen tuli opastaa ja oikaista naista tämän omaksi parhaaksi. Toisaalta Rolle uskoi naisten mahdollisuuksiin saavuttaa hengellisen elämän korkeimmat asteet. Lähteet paljastavat, että Rolle tosiasiassa opasti naisia esittämänsä mallin mukaan. Tutkimus osoittaa, että yksittäisille naisille laaditut kansankieliset opaskirjeet sisältävät opetusystävyyden keskeisiä piirteitä ja noudattavat sen hierarkista logiikkaa: Rolle esiintyy välittäjänä Jumalan ja lukijan välillä houkutellen, moittien ja neuvoen lukijaa, jotta tämä saavuttaisi yhä korkeamman pyhyyden asteen. Rollen ja anakoreetti Margaret Kirkebyn välinen suhde, jota on keskiajalla ja myöhemmin pidetty esimerkkinä pyhästä ystävyydestä, näyttää myös muiden lähteiden valossa olleen hierarkkinen opetussuhde. Tutkimuksessa argumentoidaan, että Rollen kirjoittamista motivoi tarve itsepuolustukseen ja toiminnan oikeuttamiseen; hänen kontaktinsa naisiin herättivät epäilyksiä. Rolle halusi olla hengellinen auktoriteetti, mutta hänellä ei ollut luostarisääntökunnan, kerjäläisveljestön tai pappisviran tuomaa virallista tukea, joten hänen paras mahdollisuutensa itsepuolustukseen oli kirjallinen toiminta. Oikeuttaakseen toimintansa naisten parissa Rolle esitti mallin Jumalan rakkauden elävöittämästä pyhästä elämästä, johon kuului velvollisuus opettaa naisia ystävinä. Lisäksi Rollen tuli osoittaa, että hänen oma elämänsä edusti hänen puolustamaansa mallia, jonka edellytyksenä oli välinpitämättömyys maallisia houkutuksia kohtaan. Kaiken tämän takana näyttää olleen toive tasavertaisen ystävän löytämisestä: Rolle ei ollut löytänyt vertaistaan ystävää, joka olisi jakanut hänen hengelliset kokemuksensa, joten hän pyrki hengellisen ohjauksen avulla nostamaan edes yhden oppilaistaan tasolleen. On huomionarvoista, että Rolle näyttää pitäneen naisia kelvollisina kandidaatteina tällaiseen suhteeseen.

Käsittelen tutkielmassani 1600-luvun englantilaisissa hallitsijamuotokuvissa esiintyviä koiria. Analysoin hallitsijamuotokuvia muun muassa Anthony van Dyckin, Robert Peaken, Paul Van Somerin ja Daniel Mytensin tuotannoista. Lähestyn hallitsijamuotokuvissa esiintyviä koiria lähiluvun kautta hyödyntäen samalla Erwin Panofskyn ikonografian ja ikonologian teorioita painopisteenä erityisesti Panofskyn vuonna 1955 esittelemä muokattu versio ikonologian tulkintamallista. Panofskyn ikonologian avulla avaan millaiset tekijät ovat vaikuttaneet koirien kuvaamiseen ja läsnäoloon hallitsijamuotokuvissa. Koiria on esiintynyt visuaalisessa kulttuurissa vuosituhansien ajan. Tarkastelen tutkielmassani, millaisia rooleja ja merkityksiä koirilla oli 1600-luvun englantilaisissa hallitsijamuotokuvissa ja mitä hallitsijamuotokuvat kertoivat koirien asemasta ja koiriin liitetyistä arvoista, asenteista ja mielikuvista. Ei-inhimillisten eläinten tarkastelu taidehistoriallisissa tutkimuksissa ja kirjallisuudessa on ollut pitkään hyvin marginaalista, mutta viime vuosina ihminen-eläinsuhdetta tarkastelevan kirjallisuuden ja tutkimuksen määrä on lisääntynyt. Koirien jalostus ja siihen liittyvät eettiset ongelmat ovat pinnalla julkisessa keskustelussa. Tutkielmani aihe on ajankohtainen, sillä analysoimieni hallitsijamuotokuvien koirat kertovat muun muassa jalostuksen jatkumosta ja ihmisen ja koiran vuorovaikutuksesta. Tutkielmani aihe tarjoaa näkökulman ihmis-eläinsuhteen tarkasteluun aikanamme, jolloin luontokato ja lajien kuudes joukkosukupuutto ovat todellisuus ja uhka.

Luon tutkimuksessani katsauksen englantilais-irlantilaisen naiskirjailija Maria Edgeworthin (1768―1849) kaunokirjalliseen ja kasvatusopilliseen tuotantoon keskittyen Irlantia koskeviin teoksiin. Selvitän, millaisen kuvan tuotanto antaa 1800-luvun vaihteen vallan teknologioista: koulutukseen, sukupuoleen, rotuun sekä sääty-luokkaan liittyvistä diskursseista. Rekonstruoin kuvan aikakauden säädynmukaisista toimintatavoista, sukupuolirooleista, sääty-luokkien suhteista sekä luokkaistetuista ja rodullistetuista stereotypioista Englannissa, Irlannissa ja osittain myös Pariisin seurapiireissä. Lisäksi hahmottelen, miten Maria itse näihin asennoitui. Tarkastelen Marian tuotannossa esiintyviä diskursseja Foucaultin eri tulkitsijoiden, eritoten postkolonialistisen tutkimusperinteen historijoitsijan Ann Laura Stolerin tarjoamassa viitekehyksessä. Tutkimukseni osoittaa, että vallan teknologiat olivat limittyneitä, ja rotu- ja luokkadiskurssit kietoutuivat toisiinsa Stolerin foucaultin tulkinnan mukaisesti. Kiistän tutkimuksessani aiemmat tulkinnat Marian rasistisesta ja elitistisestä suhtautumisesta kansallisuus- ja sääty-luokkakysymyksiin. Maria on noussut historiallisena hahmona esiin nimenomaan feministisessä tutkimusperinteessä, jonka kanssa tutkimuksessani postkolonialistisen tutkimuksen ohella keskustelen. Osoitan, kuinka Maria kontrastoi tuotannossaan naisen arkkityyppejä ja asettui tukemaan konservatiivista ihannetta, kuten aiempi tutkimus on esittänyt. Kyseenalaistan kuitenkin sen, ettei Mariaa ole hyväksytty feministien kaanoniin. Esitän, että vaikkakin maltillisesti joihinkin aikalaisiinsa verrattuna, pyrki Maria luonnostelemaan tapaa, jolla naiset saisivat äänensä esiin poliittisessa ja tieteellisessä diskurssissa. Osoitan tutkimuksessani, että Maria ajoi paitsi eri kansallisuuksien myös naisten emansipaatiota koulutuksen kautta ja oli niin koulutusnäkemyksiltään kuin suvaitsevaisuudeltaankin parisataa vuotta aikaansa edellä.

Tarkastelen tutkielmassani viktoriaanisella ajalla Britanniassa käytyä keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä ja tutkin lapsen asemaa seksuaalisen väkivallan uhrina. 1800-luvulla suhtautuminen lapsiin sekä ikäryhmänä että laajemmin erityisenä yhteisön osana koki moninaisia muutoksia. Sosiaalisiin uudistuksiin keskittyneet liikkeet alkoivat kiinnittää huomiota lasten asemaan 1800-luvun yhteiskunnassa. Lasten seksuaalinen pahoinpitely nousi esiin huolena, joka koetteli sekä lapsen kehoa että aivan erityisesti moraalia. Aiheessa yhdistyivät kysymykset moraalittomasta seksuaalisuudesta, lasten turmel-tumisesta ja kärsimyksestä sekä yhteiskuntaluokkien välisistä jännitteistä. Tutkimuskysymyksiäni ovat: Miten keskustelut lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta pahoinpitelystä nousivat esille juuri viktoriaanisella ajalla? Mitä tämä kertoo ajan lapsuuskuvan muutoksesta? Seksuaalisen pahoinpitelyn uhreina olevien lasten asema yhteiskunnassa oli monella tapaa ongelmallinen. Tutkin myös, kuka nähtiin ”oikeana” seksuaalisen pahoinpitelyn uhrina 1800-luvulla ja ketkä määritelmän ulko-puolelle jäivät. Mitkä yhteiskunnan rakenteet ja arvot vaikuttivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrin ”paikkaan” keskustelussa ja siihen, miten yhteisö suhtautui pahoinpitelyn uhreihin? Käsittelen tutkimuksessani sekä tyttöjä että poikia ja pyrin nostamaan tutkimuksessa esille myös sukupuoleen liittyviä erityispiirteitä. Tutkimukseni painottuu ajallisesti noin 1860–1890 lukujen välille, jolloin lasten seksuaalista pahoinpitelyä ja lastensuojelulainsäädännön kehitystä koskevat keskustelut olivat aktiivisimmillaan. Tutkimuksessani käytän monipuolisesti aikalaislähteitä. Aikalaislähteitäni ovat esimerkiksi lasten seksuaaliseen pahoinpitelyyn liittyvä lainsäädäntö, lakeihin liittyvä julkinen keskustelu parlamentin ylä- ja alahuoneissa sekä Old Bailey’n julkaistut tiedonannot. Lisäksi aineistonani on lehdistössä käytyä aikalaiskeskusteltua. Käytän lähteenäni myös The Waifs and Strays' Society -järjestön julkaisemia esimerkkitapauksia. Järjestön huostaan tuli lapsia erityisesti eri raastuvanoikeuksien lähettäminä. Lisäksi käytän lähteinäni erilaisten lastensuojelujärjestöjen ja valtiollisten komiteoiden raportteja (esim. The Exposure and suppression of the traffic in English girls for purposes of continental prostitution, 1881 ja Report for Inquiring Into the Housing of the Working Classes 1885), lääketieteellisiä julkaisuja (Medical jurisprudence) sekä aikalaistoimijoiden, kuten Josephine Butlerin, Ellice Hopkinsin, W.T. Steadin ja Charles Boothin kirjoituksia. 1800-luvulla tapahtunut lapsuuskuvan muutos muokkasi keskustelua lasten seksuaalisesta pahoinpitelystä. 1800-luvun aktivismin seurauksena lastensuojelulainsäädäntö tiukentui, seksin suojaikäraja nousi ja lastensuojelu ammattimaistui. Yhteiskunnallinen keskustelu nojasi hyvin vahvasti keskiluokkaiseen ikäsidonnaisen lapsuuden ajatukseen, joka tuki lasten laajempaa suojelua, mutta sulki suppeudessaan ulos monia lapsia. Tutkimuksen perusteella esiin nousee kolme selkeää kategoriaa, jotka vaikuttivat siihen, miten seksuaalista väkivaltaa kokeneeseen lapseen suhtauduttiin: lapsen ikä, sukupuoli ja sekä lapsen että väkivallantekijän luokka ja sosiaalinen asema yhteisössä. Huonoon asemaan joutuivat seksuaalisen pahoinpitelyn uhrit, jotka eivät käytökseltään sopineet stereotypiaan ”viattomasta” lapsesta, alimpaan työväenluokkaan kuuluvat lapset, yli 12-vuotiaat lapset ja prostituoidut. Myös pojat jäivät keskustelussa marginaaliseen asemaan.

Tutkin pro gradussani englantilaista noituutta ja noituuskäsityksiä 1500–1600-lukujen vaihteessa. Tutkimuksessa selvitän, millainen oli uuden ajan alun englantilainen noita ja minkälaisia käsityksiä uuden ajan alun englantilaisilla oli noidista ja näiden toiminnasta. Lähdemateriaalini sisältää lakitekstejä, oppineiden kirjoittamia noituustutkielma 1500-luvulta sekä 1600-luvun alussa julkaistuja noituuspamfletteja. Näiden perusteella analysoin sekä oppineiden, että tavallisten ihmisten suhtautumista noituuteen. Noituus oli 1500- ja 1600-luvuilla rikos, josta rangaistuksena oli monissa tapauksissa kuolema. Tutkimuksessa havaitaan, että noituusoikeudenkäynneissä yhdistyivät oppineiden, kuten esimerkiksi teologien ja tuomareiden, sekä tavallisen kansan käsitykset noidista. Oppineiden noituuskäsitys perustui demonologiaan eli oppiin pahoista hengistä ja niiden toiminnasta. Heidän käsityksensä mukaan noituudessa oli kyse noidan ja paholaisen välisestä liitosta, jossa noita antaa paholaiselle sielunsa vastineeksi taikavoimista. Tämän katsottiin olevan petos Jumalaa kohtaan, ja sen vuoksi siitä piti langettaa kuolemanrangaistus. Kaikki oppineet eivät kuitenkaan uskoneet noituuteen tai noitien olemassaoloon. Näiden skeptikkojen mielestä noidat olivat onnettomia olentoja, joilla ei voinut olla kykyä suorittaa yliluonnollisia tekoja. Tutkimuksessa havaitaan myös, että tavallisen kansan käsitys noidista ja noituudesta poikkesi osittain oppineiden käsityksistä. Noidilta kysyttiin apua vaikeissa tilanteissa, kuten sairauksien parantamisessa tai kadonneen omaisuuden etsimisessä, eikä sitä pidetty vääränä tai harhaoppisena käytöksenä. Noitia myös pelättiin, sillä heidän uskottiin käyttävän taikavoimiaan muiden ihmisten tai näiden omaisuuden vahingoittamiseen. Tutkimus osoittaa, ettei noituus ollut varsinaisesti sidoksissa sukupuoleen. Vaikka Englannissa noituudesta tuomituista suurin osa oli naisia, oli miehiä sekä noituudesta syytettyjen että tuomittujen joukossa. Myöskään oletetun noidan ulkonäöllä ei varsinaisesti ollut vaikutusta noituussyytöksiin, mutta niissä lähteissä, joissa noitien ulkonäkö mainittiin, kuvattiin se lähes poikkeuksetta epämiellyttäväksi tai omituiseksi. Monilla noituudesta syytetyillä oli pitkän ajan kuluessa muodostunut maine noitina, ja heillä saattoi olla myös perhekytköksiä muihin noituudesta syytettyihin. Tutkimustuloksista voi päätellä, että noituus koettiin 1500–1600-lukujen vaihteen Englannissa todellisena uhkana ihmisten hyvinvoinnille, omaisuudelle ja koko valtakunnan turvallisuudelle. Noituuteen uskottiin niin oppineiden kuin tavallisenkin kansan keskuudessa, vaikka käsitys siitä, mitä noituus varsinaisesti oli, saattoikin vaihdella erilaisista taustoista tulevien ihmisten välillä.

Kunnollinen ravinto on yksi ihmiselämän perusedellytyksistä, mutta kautta historian ruoka ja syöminen ovat merkinneet ihmisille paljon muutakin: nautintoa, yhdessäoloa, ylellisyyttä, uskonnollista rituaalia tai jopa helpotusta kipuun tai sairauteen. Ruoka on historiamme eri aikakausina sekä erottanut että yhdistänyt ihmisiä, kansoja sekä uskontokuntia, ja ruokaan liittyviä käytänteitä, uskomuksia ja trendejä tutkimalla voidaan oppia paljon kyseessä olevasta ajasta, sen ihanteista ja kulttuurista. Tämä pro gradu-tutkielma tarkastelee porvariston ruokakulttuuria 1600-luvun Englannissa ja Alankomaissa. 1600-luvulla ruoka oli jo monelle eurooppalaiselle muutakin kuin pelkkää ravintoa eikä ruokavalintoja määrittänyt enää ainoastaan se, mihin ihmisillä oli varaa tai mitä sattui olemaan tarjolla. Tutkielmani päämääränä onkin selvittää, minkälaisia merkityksiä tuon ajan porvaristo ruoalle antoi ja mitkä eri tekijät ohjailivat heidän syömistään ja ruokailutottumuksiaan. Lisäksi tarkastelen, kuinka porvaristo pyrki ruokavalinnoillaan erottautumaan alemmista luokista ja kuinka itse ravinto, mutta myös ruokailutottumukset ja pöytätavat erottivat eri yhteiskuntaluokkia toisistaan. Tutkielman aineisto koostuu 1600-luvulla julkaistuista keittokirjoista, kotitalous- ja ravinto-oppaista sekä ruokaa, sen valmistusta ja ruokailua kuvaavasta kuvataiteesta. Kirjallisia lähteitä on yhteensä yhdeksän, joista jokainen on Englannista, kun taas tutkielman kuvallisista lähteistä 16 on Alankomaista ja loput kaksi Englannista. Tutkielma on lähestymistavaltaan kulttuurihistorian tutkimusta ja siten tarkastelussa olevan historiallisen aikakauden syvällinen tuntemus on oleellista. Aineiston tulkitsemisessa käytetään kontekstualisointia, jonka avulla avataan aineistossa vaikuttavia kulttuurisia ihanteita, aatteita ja käsityksiä. Tutkielman kuvallisen aineiston tulkinnassa hyödynnetään lisäksi visuaalista analyysia. 1600-luvun alankomaalaisen ja englantilaisen porvariston rakentaessa ruokakulttuuriaan he vahvistivat samalla yhteistä luokkaidentiteettiään. Aikakautena, jolloin kulutettavia tuotteita oli vielä melko rajallisesti, ruoasta tuli porvaristolle olennainen tapa erottautua alemmista luokista ja tuoda esiin omaa asemaa. Ruoan ja kattauksen esteettisyys korostui aiempaa enemmän ja kauniilla astioilla pyrittiin tuomaan hieman ylellisyyttä ruokailuun. Ihanteellinen ateria oli runsas ja koostui jopa kymmenistä eri ruoka-annoksista. Toisaalta aikakauden moralistit ja kirkko paheksuivat kaikenlaista kohtuuttomuutta ja ylensyöntiä, mikä näkyi liioitellun hillityissä ruokailukuvauksissa kuvataiteessa. Syöpöttelyä paheksuttiin myös terveydellisistä ja ulkonäöllisistä syistä. Lihavuuden riskejä ja hyvien elintapojen merkitystä alettiin ymmärtää aiempaa paremmin ja kohtuullisuus ruoan ja juoman suhteen katsottiin hyveeksi. Ruoka oli merkittävässä roolissa terveyden edistämisessä: eri ruoka-aineita käytettiin sairauksien parantamiseen ja jopa kivun lievitykseen.