Browsing by Subject "Espoo"

Tutkimus käsittelee taloudenhoitajattarien toimenkuvaa ja sosiaalista asemaa kartanotaloudessa 1700-luvun puolenvälin Suomessa tapaustutkimuksen keinoin. Sen kohteena on neljä taloudenhoitajatarta – Cajsa Wickman, Anna Gretha Landtman, Regina Landtman ja Maja Sahlberg – jotka työskentelivät laivastoupseeri Carl Tersmedenin (1715–1797) taloudessa vuosina 1749–1765 tämän palvellessa Viaporin linnoitustyömaalla. Päälähteenä on Tersmedenin päiväkirja, Lefnadshistoria. Suurista lähdekriittisistä ongelmistaan huolimatta se on ainutlaatuinen lähde, joka sisältää yksityiskohtaisia kuvauksia hänen taloudenpidostaan ja taloudenhoitajattarien roolista siinä. Carl Tersmedenin talous muutti muotoaan hänen Viaporin-vuosinaan. Hän asui aluksi Helsingissä upseerikasarmissa, kunnes hankki 1750-luvun alussa omistukseensa Albergan kartanon Espoosta. Myös hänen avioitumisensa ja perheen perustaminen osuivat noihin vuosiin. Kaikki tämä muovasi hänen taloudenhoitajattariensa toimenkuvaa. Cajsa Wickman hoiti aluksi poikamiesupseerin kaupunkikotia, mutta Albergan oston myötä hänestä tuli suuren kartanotalouden johtaja, joka hoiti aluksi sekä emännöitsijän että tilanhoitajan tehtäviä. Myöhempien taloudenhoitajattarien rooli oli tätä suppeampi, koska Tersmeden palkkasi erillisen tilanhoitajan ja hänen vaimonsa otti itselleen kartanon emännän aseman. Tersmeden sekä rekrytoi taloudenhoitajattarensa sosiaalisten verkostojensa kautta että hyödynsi heitä niiden ylläpidossa ja laajentamisessa. Taloudenhoitajattaret löytyivät palvelukseen Tersmedenin sukulais- ja tuttavapiirien kautta sekä upseerinuralla luotujen suhteiden avulla. Taloudenhoitajattaren merkitys sosiaalisten verkostojen ylläpidossa korostuu etenkin Cajsa Wickmanin tapauksessa. Tullessaan Viaporiin Tersmeden oli nuori upseeri, jonka oli luotava uraa ja esiinnyttävä säätyihanteiden mukaisena aatelismiehenä. Cajsan erinomaisten ruoanlaittotaitojen avulla hän kykeni saavuttamaan aseman suosittuna kutsujen isäntänä ja seuramiehenä ja siten kartuttamaan sosiaalista pääomaansa ja myös liiketoimintamahdollisuuksiaan. Taloudenhoitajattaren korkea sosiaalinen status heijastuu Tersmedenin päiväkirjasta monin eri tavoin. Hänellä oli asema palveluskunnan päänä, hänen palkkansa oli huomattavasti tavallista palvelijaa korkeampi ja hän asui kartanon päärakennuksessa. Tehtävää pidettiin hyväksyttävänä naimattomille säätyläisnaisille, toisin kuin muita palvelijantöitä. Taloudenhoitajattarien statuksesta kertoo lisäksi se, mihin yhteiskuntaluokkaan kuuluvien miesten kanssa he avioituivat. Kaikki Tersmedenin Viaporin-vuosien taloudenhoitajattaret menivät naimisiin, yksi aliupseerin, toinen sotilasvirkamiehen, kolmas käsityöläismestarin ja neljäs tilanhoitajan kanssa. Tutkimuksessa tarkastellaan myös laajemman otannan avulla 1700-luvun suomalaisten taloudenhoitajattarien sulhasten yhteiskunnallista asemaa. Taloudenhoitajattaren nimikkeen alle saattoi kätkeytyä myös toisenlaisia isännän ja palvelijattaren välisiä suhteita. Upseerin tai aatelismiehen taloudenhoitajattarena toimiminen oli 1700-luvulla eri säätyihin kuuluvalle pariskunnalle mahdollisuus perhe-elämään ilman avioliittoa. Tällainen ”avoliitto” oli aateliston piirissä miehille usein hyväksyttävämpi ratkaisu kuin naiminen kaukaa oman säädyn alapuolelta. Moraalikäsitysten muutos 1800-luvulle tultaessa ohjasi myöhemmin tällaiset pariskunnat naimisiin.

Kaupunkiteologian historiantutkimus on toteutettu historiantutkimuksen menetelmin tarkastellen erityisesti yhden toimijan työtä ja vaikutusta tietyssä ajallisessa ja paikallisessa kontekstissa. Tutkimuksen lähteinä käytetään Espoon seurakuntien arkistolähteitä, lehtiartikkeleita ja ajankohtaan liittyvää kirjallisuutta, sekä avoimia haastatteluja, jotka tehtiin diakoniatyöntekijöille Korpela, Niska-Virta ja Rasila. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen, millaista diakoniatyöntekijä Elli Korpelan toiminta oli marginalisoituneiden parissa 1971–1989 ja kuinka hän sitä toteutti. Elli Korpela työskenteli Tapiolan seurakunnassa diakoniatyöntekijänä luoden uudensuuntaista lähimmäiskeskeistä diakoniatyötä, joka painottui etenkin päihde-, mielenterveys- ja kriminaalityöhön. Tämän marginalisoituneen ihmisryhmän kohtaamisessa Ellin työssä korostui ennakkoluulottomuus, jalkautuminen, terapeuttinen läsnäolo ja ymmärrys ongelmien kasaantumisesta. Elli teki uraauurtavaa työtä. Työssä näkyi aito välittäminen ja lähimmäisenrakkaus, mutta Elli toi myös esiin, että työtä ei pystynyt resurssien rajallisuuden vuoksi tekemään niin laadukkaasti, kuin hän olisi halunnut. Elli teki myös arvokasta työtä vapaaehtoisten johtajana ja vapaaehtoiset olivat hänelle arvokas resurssi, kun hän jalkautui marginalisoituneiden pariin. Lisäksi Elli pyrki omalla toiminnallaan vaikuttamaan ihmisten asenteisiin ja ennakkoluuloihin marginaaliryhmiä kohtaan. Tutkimus vastaa tutkimuskysymykseen ja antaa myös uutta tietoa kaupungistumisen ja yhteiskunnan marginalisoitumisen aiheuttamista ongelmista diakoniatyölle ja diakoniatyön merkittävyydestä haasteellisissa olosuhteissa. Jatkossa tutkimusta voidaan hyödyntää seurakuntatyössä, yhdyskuntatyössä ja marginalisoituneiden ja syrjäytymisvaarassa olevien ihmisten parissa tehtävän moniammatillisen työn kehittämisessä. Tutkimuksessa tulee esiin, miten seurakunta voi vaikuttaa yhteiskunnassa ilmeneviin epäkohtiin ja toimia myös itse niiden poistamiseksi. Jatkotutkimusaiheina nousivat marginalisoituneiden naisten kokemukset, diakonian asiakkaiden ja seurakuntatyön työntekijöiden kokemukset ja lisäksi olisi tarpeen tutkia olisiko Espoon Diakoniakeskuksen perustaminen ajankohtaista.

Antalet smittfall av fästingburet encefalitvirus (TBEV) har ökat och nya riskområden för TBEV har identifierats årligen i Finland under det senaste årtiondet. Som resultat av ökat intresse hos lokala invånare att utreda över nyintroducerade TBEV riskområden initierades detta projekt år 2016 i samarbete med Helsingfors universitets virologiska avdelning och det privatägda företaget Skärgårdsdoktorn Ab, att samla fästingar från Drumsö och senare testa dessa på TBEV (RNA). Senare kom projektet också att innefatta Esbo. Materialet samlades under åren 2016 - 2017 och bestod av fästingar samlade lokalt både direkt från naturen, samt fästingar som låtits hämtas in utav privatpersoner till utgivna lokalisationer. Det slutliga materialet bestod av 754st fästingar varav 666st härstammade från Esbo och 88st härstammade från Drumsö i Helsingfors. Laboratorieanalyserna gjordes i Helsingfors universitets virologiska avdelnings utrymmen. Utav enstaka fästingar isolerades RNA och DNA lösning i separata provrör i en manuell laboratorieprocess, och senare genomgick dessa lösningar automatiserade TBEV (RNA) respektive Borrelia Burgdorferi tester. Denna rapport behandlar endast TBEV testerna och deras resultat. I de slutliga TBEV testerna hittades 7st TBEV RNA positiva fästingar, av vilka alla härstammade från 3 olika regioner i Esbo; Esbogård, Tomtekulla och Larsvik. Av dessa områden var Larsvik det ända varifrån det inte tidigare rapporterats några TBEV smittor. Resultaten i denna studie är i linje med tidigare kända uppgifter över TBEV demografi i den finska huvudstadsregionen och antyder för potentialen även till ytterligare spridning till övriga lokalisationer inom detta område.

Tutkimuksessa perehdytään Espoon kaupungin ympäristötavoitteisiin sekä ympäristöjohtamiseen. Teoreettisena viitekehyksenä on kestävä kehitys, joka on monimuotoinen ja usein vaikeasti määritettävä käsite, kuten tutkimuksessa havaitaan. Tavoitteena on löytää vastaus siihen, milloin Espoo on ottanut kestävän kehityksen mukaan tavoitteisiinsa, mitä termillä on tarkoitettu eri aikoina ja millaisia toimenpiteitä tämän seurauksena on tavoitteisiin asetettu. Tätä seurataan myös vasten kansallista ja kansainvälistä keskustelua aiheesta. Lisäksi tarkoituksena on selvittää, miten Espoon ympäristötavoitteet ovat sisällöllisesti muuttuneet ajan myötä, ja millä tavalla ympäristöasioiden hallinto on muuttunut erityisesti sen jälkeen, kun vuoden 1995 kuntalaki ohjasi kunnat johtamaan toimintaansa uudella tavalla strategioiden kautta. Aineistona ovat Espoon kaupungin tuottamat ympäristöohjelmat vuodesta 1979 vuoteen 2000 sekä kaupungin strategiat siitä eteenpäin vuoteen 2017 asti. Näitä analysoitiin erilaisilla laadullisilla menetelmillä, erityisesti sisällön-, diskurssi- ja retorisella analyysilla. Tuloksena selviää, että kestävä kehitys näkyy ensimmäisen kerran Espoon tavoitteissa jo pian termin yleistymisen jälkeen, ja termin sisältö seuraa ajan myötä hyvin kansallista sekä kansainvälistä keskustelua aihepiiristä. Tavoitteet ja toimenpiteet kestävän kehityksen edistämiseksi kuitenkin vaihtelevat ajan myötä, ja jotkut ongelmat, erityisesti liikenne, pysyvät tavoitteissa koko ajan. Ympäristöohjelmien sisältö muuttuu ja kehittyy ajan kuluessa, mutta siirtyminen strategioihin vuonna 2000 aiheuttaa selkeän muutoskohdan ympäristötavoitteissa, kun laajat ympäristöohjelmat vaihtuvat suppeisiin strategioihin, jotka eivät palvele ympäristönsuojelua samaan tapaan. 2000-luvun kuluessa strategiatkin kehittyvät, ja sen myötä ympäristöasioidenkin näkyvyys ja hallinto palaavat osin vanhaan malliin. Tavoitelistauksista koostuvien strategioiden muuttuminen tarinallisiksi Espoo-tarinoiksi vuonna 2013 on ollut selkeä muutos kaupungin tavassa viestiä itsestään ja tavoitteistaan. Espoo-tarinatkin kuitenkin sisältävät avoimesta luonteestaan huolimatta paljon retoriikkaa, jolla peitetään usein ideologisia valintoja. Johtopäätöksinä voi esittää, että Espoo on tavoitteissaan osoittanut jo varhain kestävän kehityksen olevan sille tärkeää, mutta kaikilta osin tämä ei ole siirtynyt toimintaan. Ympäristöjohtaminen Espoossa on ollut suuressa muutoksessa 2000-luvulla, ja kaupungilla on ollut paljon opettelua asian suhteen. Strategiamalli siinä muodossa kuin se Espoossa otettiin käyttöön, ei selkeästikään ole ollut toimiva ympäristöasioiden hoidon suhteen. Ongelmat on kuitenkin tiedostettu, ja niihin on vastattu esimerkiksi ottamalla ympäristöohjelmia taas käyttöön sekä luomalla pitkäaikainen ympäristöpolitiikka. Nämä eivät kuitenkaan ole jääneet pysyviksi käytännöiksi, joten tällä hetkellä tahtotila asiassa on epäselvä. Ympäristöasioiden hoito on joka tapauksessa selkeästi aiempaa hajautuneempaa.

Tutkielmassa tarkastellaan espoolaisen identiteetin muodostumista 1970-luvulta 2000-luvulle. Espoo muuttui kaupungiksi vasta vuonna 1972, mutta sen historia ulottuu aina 1400-luvulle. Viidensadan vuoden aikana alueelle ei kuitenkaan kehittynyt yhteistä keskustaa. Vuoteen 1972 mennessä Espoo perustui neljään asutuskeskukseen, jotka olivat Muuralan alue, Kivenlahden alue, Tapiola sekä Leppävaara. Näistä Tapiolan ja Leppävaaran keskukset olivat itsenäisiä alueita ja ne olivat aikaisemmin pyrkineet eroamaan Espoon kunnasta. Lopulta molemmat keskukset pysyivät Espoossa, mutta kehitys oli vaikuttanut heikentävästi yhtenäisen espoolaisuuden syntymiseen. Espoon sisällä oli paljon vahvempia kaupunginosaidentiteettejä, eikä näitä identiteettejä yhdistänyt yhteinen espoolainen historia. Tässä tutkielmassa esitetään, minkälaiseksi alueidentiteetti kehittyi näistä lähtökohdista. Tutkimusaineisto koostuu Espoon paikallislehden, Länsiväylän vuosikerroista neljältä eri vuosikymmeneltä. Aineistoon on valittu kolme peräkkäistä vuotta kultakin vuosikymmeneltä (1971-1973, 1981-1983, 1990-1992 ja 2001-2003). Aineisto on koottu manuaalisesti Kansalliskirjaston mikrofilmeistä. Länsiväylä-lehdestä on valittu suurimpia diskursseja, joissa on viitattu espoolaisuuteen ja lisäksi lehden vuosikerroista on valittu kaikki espoolaisuudesta itsestään kertoneet artikkelit. Yhteensä artikkeleita valikoitui 1397 kappaletta ja ne koostuisivat niin pääkirjoituksista, uutisista kuin mielipidekirjoituksista. Espoolaisen identiteetin havainnoimiseksi aineisto teemoitetaan ja analysoidaan esiin nousevien suurimpien keskustelujen osalta. Analyysin pohjana hyödynnetään diskurssianalyysia sekä sosiaalista konstruktionismia. Sosiaalinen konstruktionismi lähtee ajatuksesta, että todellisuus rakentuu kielellisessä vuorovaikutuksessa. Tämä tarkoittaa, ettei ole olemassa yhtä totuutta, vaan se rakentuu aina suhteessa kontekstiin ja toimijaan. Siksi aineistosta nousevat teemat ymmärretään ennen kaikkea niiden luomien totuusmaailmojen mukaisesti, emmekä ole kiinnostuneita espoolaisuuden absoluuttisesta totuudesta. Tutkielma osoittaa, että kaupunkia perustaessa Espoon alueidentiteetti oli heikko. Alueen asukkaat eivät tunteneet Espoon historiaa ja ennen kaikkea he eivät tunteneet sitä omakseen. Aineiston perusteella 1970-luvun Espoo tarkoitti useimmille lähinnä luontoa ja maaseutua Helsingin vieressä. 1980- ja 1990-luvun alussa Espoo ja espoolaisuus saivat yhä useampia merkityksiä. Tällaisia olivat pientaloasuminen, kulttuuri, urheilu, parempiosaisuus ja autoilu. Olennaista oli, että aikaisempaan verrattuna espoolaisuudesta puhuttiin huomattavasti enemmän ja espoolaisuudella pystyttiin kokoamaan yhä useampia ryhmiä. 2000-luvulle tultaessa espoolaisuus oli saanut luonnon ja maalaismaisen lisäksi sen merkittävimmän identiteetin, teknologia-espoon. ”Hi-tech espoolaisuuteen viitattiin niin negatiivisissa, neutraaleissa kuin positiivisissa kommenteissa. Tutkielman merkittävin havainto on, että espoolaisen identiteetin rakentumisessa infrastruktuurilla on ollut poikkeuksellinen merkitys. Ensin infrastruktuuri esti yhteisen espoolaisuuden syntymisen ja sittemmin se on määrittänyt koko keskustelua espoolaisuudesta. Laajemmassa teoreettisessa viitekehyksessä tutkielmassa on kyse lokaalin ja globaalin välisestä jännitteestä. Globalisaation myötä maailma on siirtynyt kohti samaistumista ja siksi useat tutkijat ovat väittäneet, ettei lokaalille jää tilaa globalisaation rinnalla. Toisin sanoen on aito uhka siitä, että maailman lokaalit muuttuvat samanlaisiksi ympäri maailman. Tämän tutkielman perusteella Espoo on nimenomaan onnistunut erottautumaan globalisaation avulla. Tiheämmän verkon mahdollistamat teknologiamarkkinat ovat auttaneet asukkaitaan paremmin identifioimaan itsensä espoolaisiksi. Espoon esimerkki näyttää, että globaaleissa markkinoissa korostuu alueiden erikoistuminen. Espoolle on ollut tärkeää erottautua ennen kaikkea Helsingistä ja tämän tutkielman perusteella se on onnistunut siinä suhteellisen hyvin. Tutkielman perusteella ei silti voida sanoa, kuinka vahva espoolaisuus oli 2000-luvun taitteessa. Tämä johtuu alueellisen identiteetin moniulotteisuudesta. Tulevaisuudessa Espoon alueidentiteetin haasteeksi näyttäisi muodostuvan samanlaiset ongelmat kuin menneisyydessäkin. Ilman selkeää keskustaa ja siitä muodostuvaa yhteistä historiaa, saattaa vahvemman espoolaisuuden syntyminen olla mahdotonta.

Kurtturuusu (Rosa rugosa) on haitallinen vieraslaji Suomessa. Se on levinnyt alkuperäisiltä esiintymisalueiltaan Koillis-Aasiasta Itämeren ja Pohjanmeren rannikolle sekä Pohjois-Amerikan koillisosiin. Se uhkaa luonnon monimuotoisuutta erityisesti merenrannoilla. Suomessa kaikki hiekkarantojen ja dyynien luontotyypit ovat uhanalaisia ja kurtturuusu vaikuttaa erityisesti niiden ekosysteemeihin muodostamalla suuria tiheitä kasvustoja. Kurtturuusukasvustossa muut lajit vähenevät. Vieraslajilain nojalla kurtturuusun kasvattaminen on kielletty, mutta kasvatuskielto astuu voimaan vasta siirtymäajan jälkeen 1.6.2022. Kurtturuusu on suosittu koristepensas. Siitä on myös jalostettu uusia lajikkeita. Niiden kasvatusta kielto ei koske, koska niiden lisääntymiskyvyn on ajateltu olevan heikko. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää kurtturuusun levinneisyyttä Espoon rannoilla sekä tutkia sen lisääntymiskykyä. Tutkimuksessa kartoitettiin Espoon merenrantoja järjestelmällisesti maastossa havainnoiden ja etsittiin niiltä kurtturuusua. Kasvustojen ominaisuuksia tutkittiin ja selvitettiin morfologisten tuntomerkkien avulla, ovatko ne kurtturuusun perusmuotoa vai jotakin jalostettua lajiketta. Kasvustoista valittiin osa tarkempaa siementutkimusta varten. Siementen elinkykyä tutkittiin tetrazoliumtestin avulla ja kelluntakykyä vesiastioissa. Siementutkimuksessa selvitettiin, eroaako kurtturuusun perusmuodon ja jalostettujen lajikkeiden siementuotto tai siementen elinkyky toisistaan ja kuinka hyvin pähkylät kelluvat. Tilastollisina menetelminä käytettiin varianssianalyysiä ja t-testiä. Kurtturuusua kasvoi Espoon rannoilla runsaasti monenlaisilla kasvupaikoilla sekä istutettuna että villiytyneenä. Mantereella sitä oli enemmän kuin saaristossa. Villiytyneenä tai mahdollisesti villiytyneenä kasvoi vain muutamia kasvustoja jalostettuja kurtturuusulajikkeita. Istutettuina niitä oli enemmän. Kurtturuusun siementuotto vaikuttaa olevan suurempi perusmuodolla kuin jalostetuilla lajikkeilla. Perusmuoto tuotti myös keskimäärin enemmän elinkykyisiä siemeniä. Hajonta molemmissa ryhmissä oli kuitenkin suurta. Osa jalostetuista lajikkeita tuotti melko runsaastikin elinkykyisiä siemeniä, toiset taas hyvin vähän. Kurtturuusun pähkylät kelluivat hyvin. Tulokset tukevat käsitystä siitä, että jalostetut kurtturuusulajikkeet eivät olisi yhtä haitallisia kuin perusmuoto. Sekä perusmuodon että jalostettujen lajikkeiden siementuoton ja elinkyvyn hajonta oli kuitenkin suurta. Eri lajikkeiden eroja olisikin tarpeen selvittää järjestelmällisesti. Kurtturuusulla on hyvät edellytykset levitä veden välityksellä uusille kasvupaikoille, koska se kasvaa rannoilla ja sen siementen kelluntakyky on hyvä. Kurtturuusun kartoitus Espoossa auttaa sen torjunnan suunnittelussa myös muissa kaupungeissa.

Pro gradu tutkielmani käsittelee Espoon paikannimien käyttöä ja kaksikielisyyttä. Tarkastelen, millaisia virallisia ja epävirallisia paikannimiä kaksikielisessä Espoossa käytetään, millä kielellä näitä nimiä käytetään ja miten paikannimien kaksikielisyyteen suhtaudutaan. Vertailen nimien käyttöä ja niihin suhtautumista kolmen eri ryhmän välillä: suomenkielisten, ruotsinkielisten ja kaksikielisten. Tutkimukseni on sosio-onomastinen kaupunkinimitutkimus. Tutkimuksen taustalla on käsitys paikannimien erilaisista funktioista käyttäjilleen sekä paikannimien jako virallisiin ja epävirallisiin nimiin. Taustoitan tutkimustani myös esittelemällä Espoon kielellistä kehitystä sekä kaksikielistä nimistönsuunnittelua ja siihen liittyviä haasteita. Tutkimustulokset perustuvat internet-kyselylomakkeeseen, johon vastasi vuodenvaihteessa 2015–2016 yhteensä 61 henkilöä. Vastaajat ovat joko Espoossa asuvia tai muuten siellä aikaansa viettäviä, jotka käyttävät Espoon paikannimiä. Tulokset osoittavat, että Espoon suomenkielisiä paikannimiä käytetään huomattavasti enemmän kuin ruotsinkielisiä, sillä suomenkielisiä nimiä käyttävät suomenkielisten lisäksi usein myös ruotsinkieliset sekä kaksikieliset, kun taas ruotsinkielisiä nimiä käyttävät vain lähinnä ruotsinkieliset ja osa kaksikielisistä. Suomenkieliset käyttävät paikoista enemmän erilaisia epävirallisia nimiä kuin ruotsinkieliset ja kaksikieliset, jotka käyttävät paikkojen virallisia nimiä sekä suomeksi että ruotsiksi. Tuloksista selviää myös, että Espoon paikannimiä käytetään myös eri kielellä kuin muu keskustelu: suomeksi ruotsinkielisessä keskustelussa tai ruotsiksi suomenkielisessä keskustelussa. Erityisesti suomenkielisten nimien käyttö ruotsiksi keskustellessa on tavallista ja sitä tapahtuu kaikissa tarkastelemissani kieliryhmissä. Suomenkieliset nimet mielletään usein tutummiksi ja helpommiksi muistaa. Ruotsinkielisiä nimiä käytetään suomenkielisessä keskustelussa yleensä erilaisten lempiniminä sekä tyylikeinoina, erityisesti kun halutaan hassutella. Valtaosa vastaajista suhtautuu Espoon paikannimien kaksikielisyyteen positiivisesti. Kaksikielisten nimien nähdään olevan hyödyllisiä erityisesti keskustelun oikeakielisyyden ja kotipaikkaan identifioitumisen kannalta.

Espoossa Nuuksion kansallispuiston lähettyvillä sijaitsevan Suomen luontokeskus Haltian kävijämäärät ovat jatkuvasti nousseet sen avaamisesta lähtien. Nuuksion geologinen historia on todella mielenkiintoinen, ja sitä voisi tulevaisuudessa saada luontokeskuksen kävijöiden tietoisuuteen. Alueen geologista historiaa tutkitaan tässä tutkielmassa laajasta näkökulmasta ottaen huomioon erityisesti viime jääkauden loppuvaiheen vaikutus alueen maa- ja kallioperään sekä selvittämällä jääkauden jälkeisen maaperän, ilmaston ja kasvillisuuden kehitystä. Erityistä huomiota kiinnitetään alueelta löytyvään pieneen suohon, jonka kehitystä selvitettiin siitepölyanalyysin sekä raekoon ja orgaanisen aineksen määrän muutosten avulla. Suon keskeltä kairatusta profiilista tehtiin lisäksi kolme ajoitusta, jotta sen syvyysulottuvuus saatiin kiinnitettyä aikaan. Samalla saatiin ikä suoaltaan turpeen muodostumiselle. Uurrehavaintojen sekä rannansiirtymisen avulla pyritään selvittämään suoaltaan ja Haltian ympäristön kehitystä. Rannansiirtymisaineiston perusteella tuotettiin karttoja ja video, jotka havainnollistavat alueella vallinneen muinaisen Itämeren vaiheiden vaikutusta maisemankehitykseen. Uurteiden perusteella jäätikkö virtasi alueen yli ensin pohjoisluoteesta ja lopuksi luoteesta. Suoaltaan pohjalla tavataan karkeampaa materiaalia soraisesta diamiktonista karkeaan silttiin, joka viittaa Baltian jääjärven laskeneen äkillisesti valtamerenpinnan tasolle. Tuotetusta rannansiirtymiskäyrästä selviää, että tutkittava suo on kuroutunut Yoldiamerestä noin 11 400 vuotta sitten. Alueelta löytyvän muinaisrantakivikon alatason perusteella Ancylusjärvivaiheen maksimi sijaitsee Nuuksiossa korkeudella 65 m mpy. Suosta löytyneet siitepölyt kertovat alueella vallinneen aluksi metsätön ja avoin kasvillisuus, jossa vähitellen koivut lisääntyivät. Koivun ollessa valtapuulajina ei alueen ympäristö kuitenkaan ollut vielä täysin metsittynyt suuren ei-puumaisten maakasvien osuuden perusteella. Leppä yleistyi alueella 10 300–9 800 vuotta sitten. Lehmus saapui alueelle 8 500–8 300 vuotta sitten ilmaston lämmetessä. Ilmasto alkoi tästä hieman yli 2 000 vuotta myöhemmin kuitenkin vähitellen viilentyä, ja kuusi yleistyi alueella noin 5 100–4 600 vuotta sitten. Tällöin jalopuut väistyivät vähitellen kuusen tieltä. Metsä muuttui kuusen saapumisen myötä ensin havupuuvaltaiseksi ja lopulta nykyisenlaiseksi sekametsää muistuttavaksi metsäksi. Suoaltaan umpeenkasvu ja sitä kautta soistuminen alkoivat sen reunoilta, ja umpeenkasvu oli todennäköisesti pääosin pohjanmyötäistä. Suoaltaan keskiosat ovat soistuneet kokonaan viimeistään 3 300 vuotta sitten turpeen silmämääräisesti määritetyn alaosan ajoitusiän ollessa 3 375 ± 30 vuotta. Suon turve muuttui lopullisesti saravaltaisesta rahkavaltaiseksi aikaisintaan 2 250 vuotta sitten.