Browsing by Subject "Foucault"

Sosiaalisen median teknologinen kehittyminen on johtanut perhealbumien perinteen digitalisoitumiseen sekä mahdollistanut erilaisia vertaistuen ja poliittisen vanhemmuuden muotoja. Samanaikaisesti vanhempien uudet käytännöt sosiaalisessa mediassa ovat synnyttäneet jännitteitä suhteessa lasten digitaalisiin oikeuksiin. Pro gradussa tutkitaan digitaalisen vanhemmuuden rakentumista suomalaisen 2010–2020-luvun dataistuneen yhteiskunnan ja Facebookin vertaisryhmien konteksteissa. Tutkielmassa avataan digitaalisen vanhemmuuden ihannesubjektiviteettien rakentumista Foucault’n hallinnan analyysin keinoin. Tutkielmassa kysytään, minkälaisten minätekniikoiden kautta Facebook ja kansalaisjärjestöt rakentavat digitaalisen vanhemmuuden ihanteita ja miten nämä ihanteet eroavat toisistaan. Aineisto on kerätty näiden verkostotoimijoiden tuottamista odottavia ja 0-2-vuotiaiden lasten vanhempia puhuttelevista julkaisuista, joita on analysoitu foucault’laisen kriittisen diskurssianalyysin metodilla. Ihannesubjektiviteettien tutkimiseen sisältyy emansipatorinen tavoite: niiden avulla voidaan tehdä näkyväksi verkostotoimijoiden tapoja hallinnoida vanhemman henkilökohtaisiltakin tuntuvia käyttäytymisen strategioita, huolia ja erilaisia arjen jännitteitä. Tutkimuksessa tunnistettiin kolme digitaalisen vanhemmuuden problematisoitumisen osa-aluetta. Toimijaverkostot rakensivat ihannesubjektiviteetteja vanhemman läsnäolon, mediakasvattajuuden ja hyvinvoinnin ulottuvuuksissa. Diskurssien keskeiset erot tulivat esiin makrodiskursseissa: Facebook rakensi ihannesubjektiviteettia voimaantuvan ja kansalaisjärjestöt vastuullistuvan vanhemmuuden makrodiskursseissa. Tutkielmassa tunnistettiin yhteensä kuusi digitaalisen vanhemmuuden ihannesubjektiviteettiä. Facebookin voimaantumisdiskurssin alla tunnistettiin kolme ihannesubjektiviteettiä, jotka nimettiin vanhemmuuden kuluttajaksi, stressin hallinnoijaksi sekä medialukutaitoiseksi mediakasvatuskumppaniksi. Kansalaisjärjestöjen vastuullistamisdiskurssin alla tunnistettiin kolme ihannesubjektiviteettiä: tiedostava läsnäolija, tasapainoileva itsetutkiskelija ja sitouttava portinvartija. Subjektiviteettien alla tunnistettiin lukuisia ihannesubjektiviteetteja rakentavia minätekniikoita. Tutkielman johtopäätöksenä on, että diskurssit digitaalisesta vanhemmuudesta dataistuneessa yhteiskunnassa ovat kauttaaltaan jännitteisiä. Vanhempien ja lapsen edun näkökulmasta, vanhemman toimijuus on siten monin paikoin heikentynyt. Tutkielman ihannesubjektiviteetit ja minätekniikat voivat toimia vanhempien osallistamisen ja poliittisen päätöksenteon välineenä, jos halutaan purkaa jännitteisiä digitaalisen vanhemmuuden diskursseja ja arvioida sen edellytyksiä teknologia- ja perhepolitiikalle.

Tutkimukseni kohteena on helsinkiläisen graffitin ensimmäisen vaiheen suhde taiteen instituutioihin. Pyrin selvittämään, millaisia yhteyksiä graffitilla ja taiteen instituutioilla oli 1980-luvun Helsingissä. Pääasiallisena aineistonani on Helsingin Sanomien ja Ilta-Sanomien graffiti-termin sisältävät artikkelit vuosilta 1984–1989 sekä Taide-lehden graffitiaiheiset artikkelit 1980-luvulta. Tutkin graffiti-termin käyttötapoja ja merkityksen muuttumista, kun ns. New York -tyylinen graffiti saapuu Suomeen. Lisäksi analysoin artikkeleissa esitettyjä väitteitä graffitista ja tulkitsen kuuluvatko ne graffitin hyväksyvään diskursiiviseen käytäntöön tai graffitin hylkäävään diskursiiviseen käytäntöön. Toisin sanoen tarkastelen, esitetäänkö artikkeleissa väitelauseita, joissa todetaan graffitin olevan taidetta tai graffitin olevan töhryä (tai rikollisuutta, ilkivaltaa). Metodinani on ruotsalaisen graffititutkijan Jakob Kimvallin käyttämä diskurssiteoreettinen analyysi, joka pohjautuu Michel Foucault’n Tiedon arkeologiassa esittämään käsitteistöön. Yhdistän foucault’laisen diskurssianalyysin taidehistorialliseen, kontekstualisoivaan kriittiseen lähilukuun. Havaintoni noudattavat aiemmassa tutkimuksessa esitettyä kehitystä, jossa New York -graffiti saapuu Suomeen ja Helsinkiin 1984, mutta 1980-luvun loppua kohden graffitivastainen keskustelu lisääntyy voimakkaasti. Taidekontekstissa graffitiin suhtaudutaan pääosin hyväksyvästi, mutta taideinstituutioiden toimijat ovat ajoittain enemmän kiinnostuneita graffitin taide- ja yhteiskuntakriittisestä potentiaalista kuin graffitin nuoriso- tai alakulttuurisista ilmentymistä. Kuitenkin ensimmäiset julkiset graffitidokumentaatiot tehdään taideinstituutioiden piirissä ja Helsingissä vierailee graffititaiteilijoita New Yorkista. Ars Metro -näyttelyssä 1987 on helsinkiläistä New York -tyylistä graffitia ensimmäistä kertaa esillä taiteen kontekstissa, mutta aikalaiskritiikki suhtautuu siihen enemmän nuorisokulttuurina kuin vakavana taiteena. Graffitikulttuurin sisällä on havaittavissa myös jännite tilaustöinä tehdyn graffitin ja alakulttuurisemman graffitin välillä, kun taiteellisia tai teknisiä aspekteja korostavat graffitintekijät suhtautuvat katugraffitiin töhrynä. Samalla alakulttuurisemmin suuntautuneet graffitintekijät, erityisesti 1980-luvun lopussa, tuntuvat hylkäävän ensimmäisen graffitisukupolven auktoriteettiaseman. Foucault’n käsitteistöä seuraten helsinkiläisen 1980-luvun graffitin diskursiivisessa muodostelmassa on nähtävissä sekä graffitin hyväksyviä diskursiivisia käytäntöjä että graffitin hylkääviä diskursiivisia käytäntöjä. Aineistosta löytyy myös kolmas positio: graffitin statuksen problematisoiva näkökulma, jossa graffiti esitetään samanaikaisesti luvattomana ilkivaltana ja arvokkaana toimintana. New York -graffiti on ainoa graffitityyppi, joka synnyttää tällaisia ambivalentteja positioita.

Tutkielmassani käsittelen sitä miten julkishallinnon palveluiden sähköistymisen ja uusliberalistiset hallintomallit ja -aatteet muokkaavat hallinnon asiakkaan subjektivointia. Sovellan kysymykseen Michel Foucault’n ja François Ewaldin esittämiä ajatuksia vallan subjektivoivista ja normalisoivista vaikutuksista. Työssäni luon hahmotelman hallinnon käyttäjän genealogiasta ja esitän käsitykseni siitä millaisia subjektivoivia ja normalisoivia vaikutuksia muutoksella on hallinnon käyttäjiin. Katson että subjektivoinnissa on tapahtumassa muutos hallinnon asiakkaasta kohti hallinnon käyttäjää, sillä hallinnossa asioivat ymmärretään aiempaa aktiivisemmaksi toimijaksi. Sähköinen asiointi luo nähdäkseni myös kaksi uutta normia, jotka määrittävät hallinnossa asioivia. Nämä normit ovat mielestäni asiointikompetenssi sekä pääsy laitteisiin, ja ne määrittävät kuinka normaali tai epänormaali kukin käyttäjä on sähköisen viranomaisasioinnin maailmassa.

Pro gradu -tutkielma käsittelee identiteettiä solidaarisuuden perustana identiteettipoliittisessa kontekstissa. Kysymystä käsitellään sekä käytännön poliittisella tasolla, että teoreettisesti. Tutkimuksen lähtökohtana on kysymys siitä, onko kollektiiviseen vähemmistöidentiteettiin perustuva solidaarisuus hyvä politiikan lähtökohta, jos tavoitteena on aidosti inklusiivinen ja tasa-arvoinen yhteiskunta. Tutkimuskysymystä käsitellään feministisessä ja jälkistrukturalistisessa viitekehyksessä. Tutkielman teoreettisena perustana on Judith Butlerin teoria performatiivisesta sukupuoli-identiteetistä sekä Michel Foucault’n valta-analytiikka, joka muodostaa subjektiviteetin mahdollisuusehdot sosiaalisessa todellisuudessa. Tutkielmassa tehdään käsitteellinen erottelu yksilöllisen ja kollektiivisen identiteetin, sekä subjektin ja identiteetin käsitteisiin liittyvän olemusajattelun ja sosiaalisen rakentuneisuuden välillä. Tutkielmassa esitetään hypoteesi, että esimerkkinä käytetyn sukupuoli-identiteetin ohella performatiivisuuden teoria on tietyin ehdoin sovellettavissa myös muiden identiteettikategorioiden analysoimiseen. Tutkielmassa peilataan jälkimodernin subjektikäsityksen ja sen pohjalta ymmärretyn identiteetin muodostumisen suhdetta poliittisen liberaalin humanismin yksilökäsitykseen, vapaaseen tahtoon, determinismiin ja toimijuuteen. Tutkielmassa yhdistetään teoreettinen viitekehys käytännön poliittiseen tasoon, ja tuodaan esiin Wendy Brownin näkemykseen perustuen, että liberaalissa poliittisessa kontekstissa kollektiiviseen identiteettiin perustuva identiteettipolitiikka paradoksaalisesti päätyy vahvistamaan niitä samoja sortavia rakenteita, joita alun perin oli tarkoitus vastustaa. Tätä mekanismia Brown kutsuu haavoittuneeksi kiinnittymiseksi identiteettiin. Tutkielmassa esitetään, että tämän haavoittuneisuuden kaiun voi kuulla myös Butlerin ajattelussa. Tutkielmassa pohditaan lisäksi inkluusioon ja solidaarisuuteen liitettyjä epistemologisia vaatimuksia, sekä sitä, ratkeaako olemusajatteluun yhdistetyt ongelmat sillä, että kollektiivisiin identiteetteihin liitetty olemuksellisuus käsitetään strategisena. Lisäksi esitellään Allison Weirin teoria transformatiivisesta identiteettipolitiikasta. Tutkielmassa päädytään johtopäätökseen, että mikäli hyväksymme ajatuksen subjektista sosiaalisesti rakentuneena, ajallis-historiallisesti muuttuvana, emme voi samaan aikaan toisaalla vedota sen olemuksellisuuteen, joten näin ollen identiteettipolitiikka, ja laajemmin identiteettiin kiinnitetty solidaarisuuspyrkimys on sisäisesti ristiriitainen ja paradoksaalinen, mikäli se perustaa itsensä johonkin olemukselliseen identiteettiin tai suljettuun identiteettikategoriaan. Tutkielmassa esitetään, että identiteetti tulisi käsittää alkuperäisen ja olemuksellisen sijaan eräänlaisena funktiona; toimintana, joka pyrkii purkamaan epätasa-arvoisia rakenteita. Tällaisen ryhmäytymisen taustalla olisi jaetut tiedolliset viitekehykset luonnollisten ja muuttumattomien ominaisuuksien sijaan. Näin ollen toiminnan motivaationa olisi epäoikeudenmukaisuuden tunnistaminen ilman samuuden vaatimusta. Tutkielman lopuksi tehdään yhteenveto, jossa arvioidaan tutkielman onnistumista sekä pohditaan identiteettipolitiikan merkitystä laajemman yhteiskunnallisen keskustelun kontekstissa.

Tässä maisterintutkielmassa keskitytään saavuttamattoman halun kokemukseen ja mitattuun minuuteen liittyvään terveemmän minuuden illuusioon. Tutkielma korostaa itsensä mittaamisen merkitystä terveyden edistämisessä ja analysoi sitä Jaques Lacanin saavuttamattoman halun, Michel Foucaultin itsen teknologioiden sekä itsensä hallinnan käsitteen valossa. Tutkimuskysymykset liittyvät terveemmän ideaaliminän muotoutumiseen, puettavien terveyttä mittaavien laitteiden toimijuuteen ja narratiiveihin itsen mittaamisessa. Teoriaosuus korostaa terveyteen liittyvän datan hyödyntämisen yhteiskunnallista keskustelua ja itsensä mittaamisen teknologioiden roolia terveydenhallinnassa. Terveiden elämäntapojen tukeminen on tutkimuksen tärkeä yhteiskunnallinen painopiste. Samalla se rakentaa edellä mainituista teorioista toimivan viitekehyksen ja pohjan tutkimukselle. Tutkielma on toteutettu aiheen subjektiivisuudesta ja kokemuksellisuudesta johtuen laadullisin menetelmin. Tutkielman tieteenfilosofisen pohjan muodostaa postruktionalistinen tieteenfilosofia. Aineisto koostuu seitsemästä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Aineisto on analysoitu teoriaohjaavasti ja analyysin viitekehyksenä toimivat edellä mainitut teoriat. Lisäksi haastatteluissa on hyödynnetty photo elicitation -menetelmää aineiston keräämisessä. Tutkielman tulokset tuovat uutta ymmärrystä itsensä mittaamisen yhteydestä saavuttamattomaan haluun ja itsen teknologioihin. Ne osoittavat, että terveemmän ideaaliminän muodostuminen käsittää fyysiset, henkiset ja suorituskykyyn liittyvät näkökohdat ja paljastavat yksilöihin vaikuttavat valtarakenteet ja ajatukset itsensä hallinnasta. Lisäksi tutkielma osoittaa, miten puettava laite ja sen tarjoama data vaikuttavat yksilön toimintaan ja identiteettiin. Laite toimii subjektina yksilön ollessa samalla alisteinen valtarakenteille. Tulokset laajentavat ymmärrystä itsensä mittaamisen teknologioista ja niiden vaikutuksesta yksilön käyttäytymiseen. Lisäksi tutkielma yhdistää Lacanin ja Foucaultin teorioita itsensä hallintaan, tarjoten uuden näkökulman ilmiöön. Swanin (2013) huomiot siitä, miten ihmiset eivät ajattele asioita tilastollisesti vaan tarinallisemmin, osoittavat, että terveysdatan saattaminen laadulliseen muotoon voi auttaa yksilöitä ymmärtämään omaa kehoaan paremmin ja tarinallistamaan sen. Tämä tekee ideaaliminästä merkityksellisen, koska se mahdollistaa yksilön kehon tarinallistamisen. Tutkielma luo sovellettavan jaottelun saavuttamattoman halun ja itsensä hallinnan analysoinnille, ja jaottelua on mahdollistaa hyödyntää ja soveltaa myös jatkotutkimuksissa. Samalla tutkielma onnistuu dokumentoimaan mielenkiintoisen hetken tässä ajassa, jolloin opettelemme elämään suhteessa digitaaliseen minäämme kuvitellen datan tekevän meidät todeksi. Tutkielma osoittaa, että terveempi ideaaliminä on dynaaminen ja monimutkainen kokonaisuus, joka liittyy sekä henkiseen että fyysiseen hyvinvointiin ja suorituskykyyn. Puettava laite ja sen tarjoama data vaikuttavat yksilön identiteettiin ja toimintaan toisintaen niitä, samalla kun yksilö on erilaisten valtarakenteiden vaikutuspiirissä. Motivaatio laitteen käyttöön voi olla monisyinen ja liittyä muihin tavoitteisiin, kuten terveyden tavoitteluun. Itsehallinnan ja datan seurannan kokemus tukevat terveellisiä elämäntapoja, mutta voivat myös lisätä stressiä. Samaan aikaan yksilöillä voi olla ristiriitainen suhde laitteeseen.

Tutkimus käsittelee suomalaista vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan murrosta 1950 – 1980-luvuilla analysoimalla suomalaisia vankisääntöjä. Vankisäännöt olivat vangeille jaettuja pieniä kirjasia, joiden tarkoituksena oli auttaa vankeja kotoutumaan vankilaan ja kuvata tiiviisti vankilan sääntöjä ja käytäntöjä.Tutkimusaineisto muodostuu vuosien 1951, 1962, 1969, 1977 ja 1982 vankisäännöistä. Esittelen vankisääntöjen analyysin rinnalla kirjallisuuskatsauksen, jossa kartoitan sitä, miten yhteiskunta, vankeinhoito ja kriminaalipolitiikka vankisääntöjen ympärillä kehittyivät 1950 – 1980-lukujen Suomessa. Tutkimuksen analyysissä käytettiin vertailevaa tutkimusmenetelmää. Vankisääntöjen tai vankiloiden järjestyssääntöjen tutkimus on ollut vähäistä Suomessa ja maailmalla. Sen sijaan vankeja ja vankiloita käsittelevä tutkimus tarkastelee vankilainstituutiota usein henkilöiden tai kriminaalipolitiikan näkökulmasta. Vankisäännöt ovat kuitenkin olleet iso osa vankien ja vangin henkilökunnan arkea, mikä tekee myös niiden historiallisen kontekstin tutkimisesta tärkeää. Tämän tutkimus selvittää, minkälaisia muutoksia vankisäännöissä on tapahtunut tutkimusjakson aikana ja miten yhteiskunnan, vankeinhoidon ja kriminaalipolitiikan muutokset ovat nähtävissä vankisäännöissä. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä hyödynnetään Michel Foucaultin teoriaa vankilan periaatteista ja perusohjeista. Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten nämä periaatteet näkyivät suomalaisten vankiloiden vankisäännöissä. Foucaultin rinnalla teoreettisina pohjana toimii Giorgio Agamben (1998) bare life -käsite. Sen avulla voidaan nähdä, mitkä tekijät ovat mahdollistaneet vankien erilaiset roolit 1950 – 1980-lukujen on suomalaisessa yhteiskunnassa. Vankisäännöissä oli ensinnäkin nähtävissä etenkin 1960 – 1970-lukujen taitteen arvomaailman muutos ja siihen kytköksissä ollut kriminaalipolitikan murros. Suomessa rakennettiin 1960 – 1970-luvuilla hyvinvointivaltiota. Tämä heijastui myös vankeinhoitoon ja sitä kautta vankisääntöihin. Yhteiskunnan arvot muuttuivat, ja kuriin ja kovaan työhön perustuvan kriminaalipolitiikan tilalle tuli humaani uusklassinen kriminaalipolitiikka. Tavoitteena oli nyt rikollisuuden ennaltaehkäiseminen, vankien yhdenvertaisuus muihin kansalaisiin nähden sekä vankilan haittapuolien minimoiminen. Tämä muutos näkyi vankisäännöissä vankien oikeuksien ja ohjaamisen lisääntymisenä ja velvollisuuksien vähentymisessä. Vankisäännöissä tapahtui muutos myös vangin roolin suhteen. Vielä vuoden 1962 vankisäännöissä vanki esitettiin parannettavana ja yhteiskunnasta eristettävänä henkilönä. Vuoden 1969 vankisäännöissä alettiin puolestaan korostamaan vankilan ulkopuolisten sosiaalisten suhteiden tärkeyttä. Vuonna 1971 käyttöönotettu poistumislupajärjestelmä vahvisti entisestään vangin siviilirooleja esimerkiksi isänä tai äitinä.Toinen tutkimusjakson aikana tapahtunut merkittävä muutos oli jo 1950-luvulta käyntiin lähtenyt ammatillistumisen murros, jossa vankilan henkilökunnan ammatilliset vaatimukset kehittyivät. Vartijoilta vaadittiin enemmän hoidollista osaamista ja psykologit tulivat 1970-luvulla vankilapastorien tilalle. Myös vankilan kuntouttavaa puolta pyrittiin tehostamaan ja hoitovirkailijan (myöhemmin sosiaaliohjaaja) roolia vankien arjessa vahvistettiin. Tämä kehityskulku näkyi kuitenkin vankisäännöissä vain niukasti. Tutkielma näyttää, että monet Foucaultin esittämien vankilan perusohjeiden ja periaatteiden piirteet säilyivät, mutta myös muutosta tapahtui – esimerkiksi vankien oikeuksien ja vankilan ulkopuolisten kontaktein lisääntymisen kohdalla.

The aim of this study is power strategies that children use in play situations. In my work as a kindergarten teacher, I noticed that children use power over each other during their interaction with peers. Previous studies have focused on interaction between children, marginalization, bullying and power between adults and children. These studies have showed that negative use of power in interaction between children can lead to bullying, marginalization and can promote inequality. Theoretical frame of reference is based on Michel Foucault's theory of power. According to him, power is universal and can be represented through social interaction. This study is focused on power strategies. These strategies are totalities of means through which one can influence others attitudes, emotions and action. Critical discourse analysis was used as a method of analysis and the research data consist of video and audio material. The data was collected outside and inside play situations in day care centre. The study involved 10 children from one day care centre in metropolitan area in Finland. Children were two to three year olds and six of them were girls and four were boys. Children used leading, play negotiations and forbidden as power strategies in play. Through leading children shared and stayed in the same play idea, they were committed to play and the play was rich. In play negotiations children created common understanding on play and developed the play further. Through play negations the play enriched and got new features. Forbidding as a power strategy diminished children possibilities to influence on play and in the end the play was suffocated. Curriculum of Early Childhood education (2016, 29) says that early childhood educators have the means to indentify factors that limit play and develop factors that promoted play in early childhood education settings. My study offers information on children power strategies. With this information the staff can promote play in day care centers and supports children as they investigate and learn to practice power through play.

Rakennan teoreettisen kehikon, jonka avulla foucault’laista teoriaa voidaan soveltaa lihantuotantoon. Foucault käyttää dispositiivia työkaluna, jonka avulla jokin osa-alue arkipäiväisestä voidaan nostaa kriittisen tarkastelun kohteeksi. Sovellan dispositiivin käsitettä tässä tutkimuksessa esittelemässäni lihadispositiivissa, jonka avulla lihansyöntiä voidaan tarkastella luonnollisen sijaan poliittisen strategian ohjaamana toimintana. Asetan kysymyksen siitä, millaisten totuussuhteiden seurauksena ihminen tunnistaa itsensä lihaa haluavana olentona ja jonkun toisen syötävänä lihana. Esitän, että ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita voidaan tarkastella valtasuhteina, jos heidät tunnistetaan toimijoina, jotka tekevät vastarintaa, ja että biovalta näin ollen soveltuu eläinteollisuuden analyysiin. Foucault’lainen roduton rasismi, joka fragmentoi biologisen pinnan, luo siihen kaksi ryhmää ja luo suoran yhteyden toisen elämän ja toisen kuoleman välille soveltuu selittämään sitä, kuinka nimellisesti elämää vaaliva valta voi käyttää kuolemanvaltaa teurastamalla muunlajisia valtavassa mittakaavassa. Tämän se tekee esittämällä itsensä sekä ihmisen että muunlajisten hyvän elämän turvaajana. Holokaustirinnastuksen kautta eläimellistämisen voidaan havaita olevan suurempi apparaatti, jonka uhriksi myös ihmiset voivat joutua. Soveltamalla Agambenin paljaan elämän konseptia totean, että muunlajisten eläinten ulossulkeminen poliittisista yhteisöistä on länsimaisen politiikan perustavanlaatuisin konflikti, jolta kaikki sen jälkeiset sorron muodot lainaavat rationaliteettinsa. Muiden eläinten lihan syöminen on tämän ulossulkemisen symboli ja ihmisen ja eläimen rajaa ylläpitävä käytäntö, sillä se todistaa, että emme ole eläimiä.

Goals Goal of this study is to analyze the rationality guiding the Finnish educational policy, especially the reformation programs of basic education. In previous studies it has been shown, that the texts guiding these reformations are less and less about school as an institution, and that the national educational discourse is more about the abstract individual subject, learning and idealistic goals detached from the everyday context of school life. In this study the goal was to find out what kind of rationality lies underneath the basic education reforms from the viewpoint of the context – the world – and the goal of education – the man. Method The method of this study is based on the foucauldian analysis of governmentality, which is a form of discourse analysis. Rationality was divided in three different levels of analysis – epistemic, rhetoric and moral analysis. Research material, altogether 11 pages, was chosen from a publication of the Future Affairs Committee of Finnish Parliament called Uusi oppiminen "The New Learning" and it included the publications' introductory chapter and the first part of chapter 1. Results As a result of the analysis it was shown, that the rationality guiding the Finnish basic education reforms is based on a view of a rapidly changing world, to which school reforms must react without delay. In order to produce compatible, flexible, eagerly educable people with required ITC-skills the school must be reformed in a way that makes pupils' development possible in the areas of autonomy, self-guidance and leadership. The role of the teacher becomes an instructor, and in the active center of the school work is the pupil. Similar principles as in the previous studies is shown – individualization and decontextualization – was also found.

Herbert Marcuse’s work One-Dimensional Man (1964) provides an important and exemplary account of the reasons why even today our advanced industrial capitalist society, beneath its surface of great achievements, is in fact exceptionally repressive and destructive. Marcuse’s description shows us how the tranquilising abundances and comforts provided by this society, work and how despite them, or rather as a result of them, society is as repressive and destructive as ever. This society is dominated by the so-called technological rationality, which refers to a mode of thought and behaviour; as advanced, efficient technology progresses and spreads everywhere in society, it creates a corresponding demand for individuals to achieve a similar, unattainable level of efficiency. Individuals must force themselves to adjust to this absurd, efficient domination. Thus the acceptance of this demand means that this constant progress then leads to repression and destruction. The current, worsening climate crisis has given Marcuse’s analysis a renewed relevance as the spread of this technological capitalism does not take place only at the expense of humans but also on that of nature. Then again Marcuse importantly acknowledged that things could be turned around. Marcuse calls for the Great Refusal, a collective negation of the current repressive and destructive social order. As part of this resistance, the highly advanced technology could importantly be vested for the amelioration of existence and true human needs instead. The fact is however that Marcuse remains too much under the influence of Hegel’s philosophical system in the sense that if the former does not perceive dialectical movement is society, he is quick to conclude that the repressive and destructive one-dimensional society is perhaps more stagnant than it really is. Therefore we can incorporate to such an analysis of modern society the genealogical critique founded by Friedrich Nietzsche and centrally developed by Michel Foucault. Genealogy underlines and evinces the constant contingency and haphazardness of sociohistorical formations and thus continuous malleability. Through Nietzsche and Foucault we come to see that the one-dimensional society and its values are never final but part of an aimless sociohistorical development. Society is always open for change.