Browsing by Subject "GCM"

Tässä tutkielmassa tarkastellaan Euroopan unionin muuttoliikepolitiikan koordinaatiota kahden tapaustutkimuksen avulla. Empiirinen osuus koskee vuonna 2018 hyväksyttyä YK:n siirtolaissopimusta (Global Compact for Migration) ja sen hyväksymiseen johtaneita neuvotteluja Itävallan ja Suomen näkökulmista. Teeman tutkiminen on tärkeää, koska muuttoliikepolitiikka kasvattaa jatkuvasti merkitystään. Vuonna 2015 ”muuttoliikekriisi” koetteli Eurooppaa, minkä seurauksena viimeistään EU-maat ja koko unionin yhdessä alkoi kiinnittää huomiota muuttoliikepolitiikan koordinointiin myös ylikansallisesti. Tutkielmassa kysytään ensiksikin, millainen oli prosessi Euroopassa, joka johti sopimuksen syntyyn; toiseksi, miten valittu teoria toimii sen selittäjänä; kolmanneksi, miten teorian selitysvoimaa voisi parantaa. Teoreettisena viitekehyksenä toimii Andrew Moravcsikin kehittämä EU:n integraatioteoria, liberaali hallitustenvälisyys. Teorian keskeinen väite on se, että valtioiden preferenssit määrittävät sopimusten lopputulokset ja preferenssit muodostuvat äänestäjien painostuksen vuoksi. Menetelmänä tutkielmassa käytetään prosessin jäljittämistä, jolla sekä kuvataan narratiivi siirtolaissopimuksen neuvotteluista, testataan teoriaa että etsitään tapoja parantaa teorian toimivuutta. Tutkielmassa päädytään tulokseen, että sopimuksen neuvotteluprosessi aiheutti merkittävää hajaannusta EU:ssa. Euroopassa kiersi sopimuksesta runsaasti väärää tietoa, mikä saattoi vaikuttaa sen vastaanottoon. EU:n oli ollut tarkoitus yhtenä rintamana hyväksyä sopimus, mutta niin ei käynyt, mikä oli Euroopalle arvovaltatappio. Tutkituista tapauksista Itävalta irtautui neuvotteluprosessista kalkkiviivoilla, kun taas Suomi sitoutui sopimukseen painostuksesta huolimatta. Molemmissa maissa oikeistopopulistiset puolueet vastustivat sopimusta. Analyysin perusteella liberaali hallitustenvälisyys vaikuttaa toimivan selittäjänä, mutta epätäydellisesti. Suurimmat ongelmat ovat preferenssien muodostumisessa. Analyysin perusteella ei ole myöskään lainkaan selvää, toimiko neuvottelujen hyötyjen jakautuminen niin kuin LI ennustaisi. Tukea teorialle tulee siitä, että analyysin perusteella valtiot todella ovat tärkeimmät toimijat kansainvälisissä neuvotteluissa ja että poliittisesti herkissä aiheissa valtiot eivät luovuta suvereniteettiaan pois kuin minimaalisesti. Koska vaikuttaa siltä, että teorian preferenssien muodostumista koskeva kohta ei toimi tutkitun laisissa tapauksissa, tulisi teorian parantamiseksi tarkentaa missä tapauksissa äänestäjien painostus ei määrää kansallisia kantoja. Vastausta voisi lähteä tutkimaan esimerkiksi suunnasta, jossa arvoille ja normeille annetaan suurempi painoarvo kansainvälisessä politiikassa.