Browsing by Subject "Holokausti"

Vaikka toinen maailmansota ja holokausti päättyivät 70 vuotta sitten, niiden vaikutus voidaan nähdä vielä nykypäivänä. Käsityksiin holokaustista, juutalaisuudesta ja antisemitismistä pyritään vaikuttamaan muun muassa kasvatuksella. Ihmisoikeuskasvatuksella pyritään ihmisoikeuksien ymmärtämiseen ja toteutumiseen, ja holokaustikasvatus on osa ihmisoikeuskasvatusta. Holokausti on osa juutalaisuuden ja toisen maailmansodan historiaa, minkä lisäksi se voidaan ottaa esimerkiksi tai lähtökohdaksi keskustellessa eettisistä ongelmista. Holokaustikasvatusta on tutkittu Suomen ulkopuolella esimerkiksi OSCE:n toimesta, ja nämä tutkimukset ovat kertoneet, minkälaista holokaustikasvatus on eri maissa ja miten sitä tulisi kehittää. Vuonna 2010 Peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiin (POPS) tehtiin niin sanottu holokaustiuudistus, jossa holokausti nostettiin tärkeäksi oppisisällöksi historiassa ja elämänkatsomustiedossa. Tämä uudistus koski myös etiikkaa, joten tällä voidaan nähdä olevan vaikutusta myös evankelis-luterilaisen uskonnon oppiaineeseen. Tämän pro gradu -tutkielman tarkoitus on tarkastella, miten holokaustia on käsitelty yläkoulun (7.-9. luokat) historian ja evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjoissa. Lähteinä ovat kuusi historian oppikirjaa sekä viisi evankelis-luterilaisen uskonnon kirjasarjaa. Historian oppikirjoista käsittelyssä ovat 8. luokan oppikirjat, evankelis-luterilaisen uskonnon kohdalla 7.-9. luokan oppikirjat. Tutkimusmetodina aineistoa käsiteltäessä käytetään sisällönanalyysiä. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Minkä verran yläkoulun historian ja evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjoissa kuvataan holokaustia sekä mitä siitä ja siihen liittyvistä aiheista kerrotaan? 2. Mitkä teemat toistuvat, mitä jätetään kertomatta? Näiden kysymysten lisäksi tarkasteltiin tekstin ohella myös aiheeseen liittyviä kuvia, kuva-tekstejä, tehtäviä ja oppikirjojen sanastoja/hakemistoja. Tutkimustuloksina voidaan kertoa, että historian oppikirjat käsittelevät holokaustia ja siihen liittyviä aihealueita laajasti, eli ne ottavat huomioon holokaustikasvatuksen ja holokaustiuudistuksen. Evankelis-luterilaisen uskonnon oppikirjat käsittelevät holokaustia melko vähän, ja esimerkiksi 8. luokan oppikirjat eivät tee sitä lainkaan. Molempien oppiaineiden oppikirjoista löytyi useita yhteisiä ja puuttuvia teemoja, jotka on lueteltu johtopäätöksissä. Yhteisten ja puuttuvien teemojen lisäksi johtopäätöksissä pohditaan mahdollisia syitä sille, miksi jotkin oppikirjat eivät ole ottaneet holokaustiuudistusta huomioon. Näiden lisäksi käsitellään muun muassa opettajan vastuuta holokaustikasvatuksessa ja holokaustikasvatuksen tulevaisuutta.

Tässä tutkielmassa tarkastelin, miten Rolf Hochhuthin näytelmä Sijainen otettiin lehdistön parissa vastaan. Lähteitäni olivat suomalaisissa ja kansainvälisissä lehdissä näytelmästä julkaistut artikkelit, jotka sijoittuvat vuosille 1963 ja 1964, jolloin näytelmän ensi-illat pääosin esitettiin. Näytelmä sai ensi-iltansa Länsi-Berliinissä vuonna 1963 ja samana vuonna se esitettiin myös Suomessa Svenska Teatternissa. Suomen Kansallisteatteriin näytelmä saapui vuotta myöhemmin vuonna 1964. Näytelmä kertoi toisen maailmansodan juutalaisvainoista, ja sen keskeisenä teemana oli sodan aikainen paavi Pius XII, ja se kuinka paavi ei julkisesti noussut natsien toimia vastaan. Hochhuthin näytelmä Sijainen sai paljon huomiota ja se käynnisti debatin paavi Pius XII:n toimista sodan aikana. Tutkielmani pyrkimyksenä oli tarkastella millaisia ajatuksia Hochhuthin näytelmä aiheutti lehdistön parissa, miten näytelmää tulkittiin ja mikä nähtiin sen sanomaksi. Näytelmästä löytyi paljon lehtiartikkeleita, mikä itsessään kertoi jo näytelmän merkittävyydestä. Tarkastelin tutkielmassani myös tarkastelemaan oliko suomalaisten ja kansainvälisten artikkelien näkemyksissä joitakin eroja ja mistä erot saattoivat johtua. Näytelmän pääteemoina nähtiin paavi Pius XII:n vaikeneminen holokaustista. Näytelmä herätti kysymyksen siitä, olisiko paavin pitänyt julkisesti tuomita natsien vainot, ja olisiko sillä ollut jotain vaikutusta natsien toimiin. Tämä jakoi artikkelien kirjoittajien mielipiteitä. Osa koki, että paavin toimet olivat riittäviä, kun taas toiset näkivät, että paavin olisi pitänyt ”Kristuksen sijaisena” nousta voimakkaammin vainoja vastaan. Osa koki, että paavin olisi pitänyt moraalisena esimerkkinä tuomita julkisesti holokausti silläkin uhalla, että tilanne olisi pahentunut. Lisäksi artikkeleissa pohdittiin paavin toiminnan takana vaikuttaneita motiiveja. Näytelmän eri versiot saivat paljon huomiota sekä suomalaisessa että kansainvälisessä lehdistössä. Kansainvälisissä lehdissä kiinnitettiin huomiota erityisesti siihen, miten Hochhuthin näytelmässä kuvattiin paavi Pius XII. Monien kirjoittajien mielestä paavin kuvaus näytelmässä oli vääristynyt. Suomalaisissa lehdissä keskityttiin enemmän näytelmän yleiseen sanomaan: monet kirjoittajat tulivat siihen tulokseen, että näytelmän keskeisenä teemana oli yksilön vastuu historiassa, ei niinkään paavin rooli tapahtumissa. Suomalaisten tulkintaan näytelmästä vaikutti mahdollisesti katolilaisuuden pienempi vaikutus suomalaisessa yhteiskunnassa. Lisäksi suomalaisissa artikkeleissa pohdittiin myös sitä, miten toisen maailmansodan tapahtumat olivat saaneet alkunsa, kun taas tätä teemaa ei esitetty niinkään kansainvälisissä artikkeleissa.

Vertailen pro gradu -tutkielmassani kahden saksalaisen nykykirjailijan, W. G. Sebaldin ja Katja Petrowskajan, poetiikkoja keskenään. Keskityn tarkastelemaan, miten he representoivat teoksissaan Austerlitz (2001) ja Vielleicht Esther (2014) holokaustia. Molempia määrittää pitkä ajallinen etäisyys toisen maailmansodan aikaisiin tapahtumiin. Olen kiinnostunut siitä, miten holokaustista kerrotaan, kun valtaosa esimerkiksi Auschwitzin keskitysleiriselviytyjistä ovat menehtyneet. Miten kerrontataide säilyttää yleiseurooppalaisen trauman muiston elävänä ja koskettavana ilman, että se sortuu halpaan uhrin kokemukseen samaistumiseen. Aloitan tutkielmani tarkastelemalla saksalaista kirjallisuustraditiota ja sen suhtautumista holokaustista kertomiseen vuosina 1945–2015. Asetan Sebaldin (1944–2001) ja Petrowskajan (s. 1970) osaksi tätä aikajanaa. Sebald kuuluu niin sanottuun toiseen toisen maailmansodan jälkeiseen sukupolveen, Petrowskaja kolmanteen. Esitän, mitä erityispiirteitä näiden sukupolven kerronnallisiin paradigmoihin on sisältynyt. Tämän jälkeen tutkin Sebaldin poetiikkaa. Olen kiinnostunut erityisesti sen neljästä erityispiirteistä: monimutkaisesta kerrontarakenteesta, faktan ja fiktion sulauttamisesta toisiinsa, valokuvien omalaatuisesta käytöstä ja intertekstuaalisista viittauksista. Havaitsen, että Sebald on luonut kerrontatekniikan, jonka avulla hän voi representoida holokaustin tapahthtumia epäsuorastai kuin peilin kautta. Hänen kertojahahmonsa keskustelee Austerlitz-teoksessa Jacques Austerlitz -nimisen henkilön kanssa, jonka mittavat monologit muodostavat pääosan tekstistä. Sebaldin kertoja referoi yleisölleen, mitä Austerlitz on hänelle kertonut. Austerlitz puolestaan referoi kertojalle, mitä hän on saanut tietää muilta ihmisiltä, esimerkiksi vanhalta lastenhoitajaltaan. Siten Sebald ei samastu suoraan holokaustitodistajan kokemukseen, vaan hän siivilöi sen mahdollisimman objektiivisesti syvältä historiasta nykyhetkeen. Valokuvien käytöltä, faktalähteillä ja intertekstuaalisilla viittauksilla on puolestaan selkeä l’effet de réel -vaikutus tekstille. Ne antavat fiktiolle ikään kuin dokumentaarista arvoa ja todistusvoimaa. Tämän jälkeen tutkin Petrowskajan Vielleicht Estheriä näiden neljän poeettisen kategorian avulla. Huomaan selkeitä yhtäläisyyksiä jokaisessa kategoriassa. Petrowskaja lainaa paljon tyylillisiä seikkoja omaan minäkertojaääneensä Sebaldilta. Kuten osoitan, hänen kertojansa toimii kuitenkin huomattavasti aktiivisemmin eikä jättäydy pelkäksi toisten hahmojen sanoja välittäväksi mediaksi Sebaldin tavoin. Hän ei käytä vastaavaa monimutkaista kerrontarakennetta. Kuitenkin sisäkkäiskertomuksista muodostuva perimätiedon rakenne on havaittavissa premissinä hänen tekstistään, vaikka sitä ei selkeästi eksplikoidakaan. Myös Petrowskajan tapa sulauttaa faktaa ja fiktiota, eri tekstilajeja, valokuvia ja intertekstejä toisiinsa, luo realistista vaikutelmaa. Toisin kuin Sebald, Petrowskajalla näihin liittyy vähäisempää tulkinnalista ambivalenssia ja niiden dokumentaarinen todistusvoima on vahvemmalla pohjalla. Petrowskaja liittyy Sebaldin tavoin osaksi Marianne Hirschin lanseeraamaa jälkimuistin sukupolvea, joka työstää holokaustin aiheuttamaa sekundääristä traumakokemustaan fyysisen jäämistön, kuten valokuvien, avulla. Lopputuloksena totean, että Sebaldin kirjallinen työ loi eurooppalaiselle kirjallisuuskentälle uuden holokaustin representaation paradigman. Petrowskaja hyödyntää selkeästi tätä paradigmaa omassa työssään. Siten Vielleicht Estheriä voi pitää jälkisebaldlaisena teoksena.

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välisten toisen maailmansodan aikaisten suhteiden merkitystä suomalaisessa muistikulttuurissa. Seurustelusuhteet ovat muodostaneet merkittävän symbolin Suomen ja natsi-Saksan jatkosodan aikaiselle yhteistyölle. Yhteistyö muodostaa osan Suomen vaikeasta historiasta, ja se on ollut vähemmän muistettu teema kuin muut toisen maailmansodan tapahtumat. Tutkielma keskittyy siihen, millainen kulttuurinen merkitys suomalais-saksalaisilla seurustelusuhteilla on, miksi ne ovat olleet suosittuja aiheita erityisesti fiktiivisissä kulttuurituotteissa ja mitä niiden avulla on yritetty sanoa. Aihetta lähestytään sukupuolittuneen kansallisuuden ja kulttuurisen muistin teorioiden muodostamasta näkökulmasta. Tutkielman aineiston muodostaa kolme suomalaista elokuvaa, Pojat (1962), Angelan sota (1984) ja Kätilö (2015). Teokset ovat lajityypiltään historiallisia elokuvia. Elokuvat sekä kumpuavat muistikulttuurista että rakentavat sitä, ja siksi ne muodostavat hedelmällisen aineiston menneisyyden merkitysten tutkimiselle. Tutkielmassa rakennetaan elokuvien analysointia varten menetelmä, joka mahdollistaa audiovisuaalisten teosten syvällisen ja systemaattisen tarkastelun. Suhteiden kulttuurista merkitystä analysoidaan seurustelusuhteiden esitysten muutosten ja pysyvyyden, suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden representaatioiden ja vaikean historian hallinnan näkökulmista. Teemojen käsittelytavat ovat muuttuneet monipuolisemmiksi ja syvemmiksi ajan saatossa. Erityisesti seurustelusuhteiden esitysten moninaistuminen ja naiskuvan avartuminen ovat raivanneet tietä Saksan ja Suomen välisen yhteistyön laajemmalle käsittelylle. Seurustelusuhteiden ja yhteistyön problematisoinnin painotukset ovat kääntyneet päälaelleen: kun 1960-luvulla naisten toimijuus seurustelusuhteissa esitettiin moraalisesti kyseenalaisena, 2010-luvulla ongelmallisena näyttäytyivät saksalaisten teot ja suomalaisten suhde niihin, ei itse seurustelu. Myös holokaustia on alettu esittää osana Suomen vaikeaa historiaa. Tutkielma osoittaa, että vaikeaa historiaa käsitellään edelleen sukupuolittuneesti. Naisten esittäminen tapahtumien toimijoina ja uhreina toimii ensisijaisena keinona kipeän menneen käsittelylle. Suhteiden ja sen toimijoiden avulla hahmotellaan käsitystä siitä, keiden kanssa yhteistyötä on jatkosodassa tehty. Keskittymällä seurustelusuhteisiin ja naiseuteen on luotu sekä kuvaa jaetusta menneestä että rakennettu mielikuvia sukupuolesta ja kansallisuudesta. Vaikean historian käsittelyn sukupuolittuneisuus vaikuttaa siihen, miten käsitämme kansallisena yhteisönä jaettua menneisyyttämme ja identiteettiämme.