Browsing by Subject "Inkeri"

Työssä on lähestytty kalevalamittaista runoa laulamisen tapojen ja laulutilanteiden kautta. Inkeriläiseen laulukulttuuriin sisältyi mahdollisuus luoda viittaussuhteita genrejen, laulutilanteiden ja runojen välille myös esitystapoihin liittyvien piirteiden (sävelmät, laulutavat, tekstuaaliset rakenteet, tanssi tai muu fyysinen toiminta) kautta. Tämä on runonkeruiden teksteihin painottumisen vuoksi jäänyt hankalasti tarkasteltavissa olevaksi laulukulttuurin osaksi. Kuitenkaan runojen merkitykset laulajilleen ja kuulijoilleen eivät muotoutuneet pelkästään tekstuaalisten piirteiden pohjalta. Analyysin pääkohteena on Armas Launiksen vuonna 1906 Länsi-Inkerin Soikkolassa äänittämä vahalieriö- eli fonogrammikokoelma. Vallitsevat tieteelliset ja kansalliset ideologiat vaikuttivat teknisten innovaatioiden ja kerääjien henkilökohtaisten mieltymysten rinnalla siihen, minkälaisia kommunikoinnin tapoja perinteeksi laskettiin ja miten niitä pyrittiin tallentamaan. Paikkakunnan ja runonkeruun historian sekä Launiksen keruutoiminnan lähdekriittinen tarkastelu antaa välineitä myös kerääjien usein kontekstitiedottomien mainintojen tulkitsemiseen. Laulutapojen tarkastelussa pohjana on klassinen kalevalamitan teoria. Aineiston litteraatiossa on näkyviin merkitty inkeriläisen laulun olennaisia, mutta runonkeruutilanteissa ja runomitan analyyseissä useimmiten pois jääneitä tai jätettyjä piirteitä. Näkökulmaa onkin laajennettu etnopoeettisilla ja etnomusikologisilla malleilla, esimerkiksi laulun rytmi on otettu runomitan tulkinnassa huomioon. Laulutapojen kytkeminen laulutilanteisiin, runoihin, sävelmiin ja laulajien itsensä hahmottamiin sävel-kategorioihin liittää työn laajempiin esitystilanteita sekä muodon ja merkityksen välisiä yhteyksiä koskeviin keskusteluihin. Monet aineiston ensi kuulemalla mittavirheiltä vaikuttavat piirteet näyttäytyvät laulutapojen tarkemmassa analyysissä tietoisesti käytettyinä laulamisen tyylipiirteinä. Näiden käyttö muokkasi osaltaan runon laulutilanteessa saamaa rakennetta ja sävyä. Runojen laulaminen edellytti runomitan ja -aiheiden hallitsemisen lisäksi myös laulutapoihin liittyvien säännöstöjen taitamista. Laulutapojen, runojen, melodioiden ja laulutilanteiden välisestä verkostosta hahmottuu tässä tarkasteltujen häälaulujen suhteen merkityksellisiä yhteyksiä: runoa ei tietyssä tilanteessa laulettu millä hyvänsä melodialla vaikka ehdottomia tai ääneen lausuttuja sääntöjä ei olisikaan ollut. Aineiston häälaulujen joukosta on löydettävissä kaksi selkeää vaikkakaan ei poikkeuksetonta tiettyihin laulutilanteisiin ja runoaiheisiin liittynyttä melodiaryhmää. Selkeiden luokittelumallien sijasta aineisto tarjoaakin mahdollisuuksia ihmisten välisen kommunikaation hienovaraisten ja vaihtelevien keinojen tarkasteluun.

Akateeminen Karjala-Seura oli suomalainen nationalistijärjestö, joka toimi 1922-1944. Sen tavoitteena oli Suur-Suomi, eli heimokansojen kuten Karjalan ynnä muiden liittäminen Suomeen. Vuosina 1918-22 suomalaisia osallistui lähinnä Venäjän alueella käytäviin heimosotiin, joissa oli tarkoitus vapauttaa suomensukuisia kansoja Venäjän vallan alta. Sodat epäonnistuivat, mutta aate jäi elämään. Heimosodissa mukana olleet miehet perustivat AKS:n eli Akateemisen Karjala-Seuran. Akateemisen Karjala-Seura oli nimensä mukaisesti Karjalan asialla, mutta se piti inkeriläisiä yhtä tärkeänä heimokansana. AKS:n perustajajäsenet olivat osallistuneet heimosotiin, jotka koskettivat Inkeriäkin. Myöhemmin Inkeristä kirjoitettiin paljon ja sen asukkaiden kanssa oltiin tekemisissä. Suomeen päätyneitä pakolaisia autettiin ja kulttuuria pidettiin yllä. Inkeriläisiä pidettiin suomalaisina ja usein myös uhreina, jotka kärsivät Venäjän aiheuttamasta sorrosta. Tärkeää onkin inkeriläisten erottautuminen Venäjästä. Keskityn ajanjaksoon 1922-1939, eli aikaan ennen talvisotaa. Inkerin liittäminen Suomeen ei kuitenkaan ole ollut missään vaiheessa realistista, sillä Pietarin suurkaupunki sijaitsee sen alueella. Erityisesti keskityn tekstissäni kolmeen perustajajäseneen eli Elias Simojokeen, Erkki Räikköseen ja Reino Vähäkallioon. Näiden lisäksi otan huomioon, mitä AKS:n lehti, Suomen heimo, kertoi Inkeristä. Aiheen konteksti on kansallisuusaate ja irredenta-politiikka, eli se että samankaltaisia heimoja tahdotaan yhdistää yhden valtion alaisuuteen. Nykyään aihe on ajankohtainen, sillä Venäjän uhka on konkretisoitunut uudelleen Ukrainan sodan myötä.

Tutkielman tavoitteena on kartoittaa venäjän kielen käyttöyhteyksiä inkeriläisen Järvisaaren seurakunnan suomalaisten keskuudessa vuosina 1702–1943. Sosiolingvistiikassa tätä tutkimuskohdetta kutsutaan kielen käyttöalueeksi. Kielen käytön lisäksi tutkitaan syitä, jotka vaikuttivat kaksikielisyyden syntyyn ja kehittymiseen. Tutkielman teoreettisena materiaalina on käytetty sosiolingvistisiä tutkimuksia ja sosiolingvistiikan oppikirjoja. Tutkielman tärkeimmän lähdeaineiston muodostavat 10 järvisaarelaisen haastattelut, muistelmateokset ja inkeriläiset sanomalehdet. Historiallista taustatietoa on löydetty suomalaisesta ja venäläisestä kirjallisuudesta. Pääasiallisina syinä kaksikielisyyden kehittymiselle Inkerissä voidaan pitää venäläisasutuksen syntymistä 1700-luvulla ja etenkin Pietarin kaupungin perustamisen aiheuttamaa muutosta talonpoikaisväestön elinkeinorakenteeseen. Haastatteluista selviää, että Järvisaarella venäjän kielen käyttö oli kaikkein aktiivisinta kaksikielisissä kylissä. Seurakunnan suomalaisista valtaosa asui kuitenkin suomenkielisissä kylissä ja joutui tekemisiin venäläisten kanssa vain kotikylänsä ulkopuolella. Varhaisimmat kielikontaktit syntyivät järvisaarelaisten kaupungeissa harjoittaman kaupankäynnin ja kausiluonteisen työskentelyn kautta. Lisäksi maaorjuuden aiheuttamat velvoitteet edellyttivät työntekoa kotikylän ulkopuolella. Järvisaaren suomalaiset osallistuivat aktiivisesti poliittiseen toimintaan, jossa he joutuivat tekemisiin venäläisten kanssa. Käytännön tilanteissa ei kuitenkaan vaadittu kielen erinomaista osaamista. Vasta koulutuksen ansiosta järvisaarelaisten kielitaito alkoi kehittyä korkeammalle tasolle. 1800-luvun lopulta alkaen alettiin perustaa kansakouluja, joissa lähes kaikki opetus tapahtui venäjän kielellä. Jo neuvostoajan alussa joidenkin järvisaarelaisten venäjän taito oli niin hyvä, että he saattoivat opiskella Leningradin yliopistoissa ja toimia korkeissakin viroissa. Hyvät koulutusmahdollisuudet paransivat järvisaarelaisten mahdollisuuksia saada töitä maatalouden ulkopuolelta ja muuttaa työn perässä venäjänkielisiin asutuskeskuksiin. Nopeasti kehittyvästä kaksikielisyydestä huolimatta Järvisaaren suomalaisten kotikielenä säilyi suomi eikä käytettyjen lähteiden perusteella kielenvaihtoa venäjään esiintynyt. Venäjän kielellä oli tietyt käytännölliset funktionsa. Suomen kielen korkeaan statukseen vaikuttivat maantieteellinen eristyneisyys venäläisistä, oma uskonto ja luterilaisen kirkon harjoittama sivistystyö.