Browsing by Subject "Kalevala"

In this thesis, I examine the proper names found in J.R.R. Tolkien’s adaptation The Story of Kullervo and their relation to the source text, the Kullervo cycle found in the Finnish epic Kalevala. The main purpose of this study is to provide more insight into Tolkien’s early language creation and to determine the role Finnish and the Kalevala had in it. The Story of Kullervo is an informative source on the subject, since it is Tolkien’s first work of mythic prose and filled with invented proper names. In more detail, the aim is to determine how Tolkien’s version of the Kullervo cycle differs from the original regarding its proper names, where Tolkien drew inspiration for the new or alternative names he created, and whether any of these proper names are connected to Tolkien’s earliest Elvish language, Qenya. With its many changes to the plot, structure and nomenclature, The Story of Kullervo is no ordinary translation. The theoretical framework of this study is founded on the role proper names play in a narrative – the different functions proper names contain within themselves and with respect to the context their used in and the strategies established in the translation field for conveying their semantic content. I consider The Story of Kullervo to be an adaptation and keep this in mind throughout the thesis, touching on topics of adaptation studies and its relation to translation studies. I conduct my research through document analysis, the primary sources being the Finnish Kalevala and The Story of Kullervo from which I collect all proper names and epithets to be used as data. In addition, I try to determine whether the choices Tolkien made when constructing his nomenclature were affected by other works, such as W.F. Kirby’s English translation of the Kalevala and C.N.E. Eliot’s Finnish grammar, which Tolkien used when studying the language. Tolkien transferred some of the original names into The Story of Kullervo unchanged, although most of them he either modified in some way or replaced completely with inventions of his own. He also created several bynames for many of the referents. A little over half of these invented proper names can be connected to either Finnish or the Kalevala, whereas a little less than half are connected to the early version of Qenya. This division is not mutually exclusive, and some of the names contain both Finnish and Qenya elements. It is difficult to determine which came first, however: the proper names in The Story of Kullervo or their Qenya counterparts, or if the construction was somewhat simultaneous. The impact other literary works and mythologies had on his work is less notable, yet there are instances of this as well. Less than ⅕ of all proper names couldn’t be connected to any of the above-mentioned sources. Signs of Tolkien’s early language creation can certainly be seen in the nomenclature of The Story of Kullervo. His motivation for writing the short story was to bring out the beauty and magic of the Kalevala, a task in which he thought W.F. Kirby had failed. This is probably one of the reasons why Tolkien wanted to add some of his own distinctive features to the story and why he didn’t pay much attention to conventional translation practices.

Tutkimukseni lähtökohtana on ollut selvittää, mitä Kalevala merkitsee ihmisille tänä päivänä sekä miten sen nähdään kuuluvan suomalaisuuteen. Lisäksi tavoitteenani on ollut ymmärtää suomalaiseksi kokemista, mistä se koostuu ja miten suomalaisuutta ja kansallista identiteettiä sekä myös kulttuuriperintöä määritellään. Työni on kvalitatiivinen ja empiirinen haastattelututkimus ja tulkinnat pohjautuvat itse keräämääni haastatteluaineistoon. Työni teoreettisen pohjan luo kansallisesta identiteetistä ja suomalaisuudesta sekä kansanrunouden ja Kalevalan kansallistamisesta tehty tutkimus. Folkloristisella tutkimuksella Kalevasta on pitkät perinteet ja siinä oman työni kannalta keskeisiksi ovat muodostuneet tutkimukset Kalevalasta osana suomalaisen kansakunnan ja kansallisen identiteetin luomista. Kansallinen identiteetti on kontekstisidonnainen, olosuhteissa määrittyvä sosiaalinen konstruktio, jota tuotetaan puheena ja kertomuksina ja se on aina jollain tapaa kuviteltu, rakennettu ja tuotettu. Kansallisen identiteetin tuottamisen rakennusaineina ovat toimineet yhteisen historian, menneisyyden ja juurien luominen, yhteiset kokemukset, kansallisen omalaatuisuuden korostaminen sekä jatkuvuuden luominen näiden välille. Kansallisesti ja kulttuurisesti hyväksyttyjen rakennusaineiden avulla saadaan aikaan yhteenkuuluvuuden tunnetta yhteisön jäsenten välille. Kansallisen identiteetin omaksuminen edellyttää siten tiettyjen kulttuuristen traditioiden käyttöönottoa. Kalevalaa voidaan tulkita niin ideologisena myyttinä kansallisvaltion Suomen kuin kansallisen korkeakulttuurimme synnystä. Kansalliseepoksemme arvo on usein symbolinen eikä omakohtaisesta lukukokemuksesta kumpuava. Kalevalan suomalaistavan tulkinnan avulla on eepoksesta luettavissa suomalaisten alkuperästä ja historiasta ja suomalaisille tärkeistä arvoista. Kansanrunous on toiminut välineenä rekonstruoida Suomen suomenkielisen väestön historiaa ja esihistoriaa ja näin sille on annettu kansallisen muinaisuuden arvo. Aineistoni perusteella kansallisuus ja kansallinen identiteetti ovat osa itsemäärittelyä, kanssaihmisten määrittelyä, kansallisen yhteisön määrittelyä kuin myös ympäröivän yhteiskunnan ja kulttuurin ja koko elinpiirin määrittelyä. Keskusteluissa kulttuuriperintö määrittyy tarinoina, joissa on viisauksia ja opetuksia ja ne kulkevat sellaisten ihmisten välillä, joilla on tarpeeksi yhteistä keskenään. Kulttuuriperintö on myös tärkeä osa identiteettiä; se kertoo omista juurista ja sisältää sukupolvilta toisille siirtynyttä tärkeää tietoa, joita omaan arvomaailmaansa peilaamalla, voi rakentaa itselleen identiteettiä. Tutkimukseni mukaan Kalevalaa pidetään kertomuksena suomalaisuudesta ja se on kansallinen myytti. Kalevalaa pidetään suomalaisena kansanperinteenä, joka koostuu tarinoista ja runoista ja joita on kerrottu ja laulettu sukupolvelta toiselle. Kalevala kuvastavaa myös suomalaisuutta; sillä selitään suomalaisten omaperäisyyttä sekä siihen verrataan halutessa korostaa tiettyjä suomalaisia piirteitä. Kalevalasta halutaan siten yhä ammentaa suomalaisuuden symboleja.

Kvinnobilden och finskhetsidealet var av avgörande betydelse för grundandet av Kalevalaisen Naisen Muistomerkkitoimikunta år 1935. Grundaren och den ledande figuren, författaren Elsa Heporauta (1883–1960), sammanförde en grupp likasinnade Kalevalakvinnor med syfte att resa en staty till minnet av den forntida finska kvinnan. Den symboliska kvinnan valdes ur Kalevala-eposet och matriarken Louhi fick representera henne. Men eftersom finansieringen av statyn genom allmänna donationer förblev otillräcklig, började gruppen tillverka och sälja kopior av forntida smycken. Succén blev stor och Kalevala Koru föddes. Smyckena signalerade ett patriotiskt engagemang och intresse för Finlands forntida kultur och historia. Under krigsåren arbetade föreningen med sociala frågor och stödde framför allt mödrar och barn genom sin verksamhet. Föreningens kvinnobild och finskhetsideal granskas genom att analysera hur dessa tog sig i uttryck i verksamheten under Elsa Heporautas första ordförandeskap mellan åren 1935–1947. Avhandlingen besvarar tre forskningsfrågor: hurdan kvinnobild hade Elsa Heporauta, hurdan var Kalevalakvinnan och hur såg föreningens finskhetsideal ut? Forskningsfrågorna behandlas ur kvinno- och idéhistoriskt perspektiv. Verksamheten kopplas starkt samman med Heporautas tankar om Kalevala-eposets betydelse för det finska folket och den kvinnobild som Louhi representerade. Källmaterialet ur Elsa Heporautas arkiv består av sammanlagt 17 tal, tidningsurklipp och manuskript. Dessutom ingår två uppsatser av maken Frans Akseli Heporauta i avhandlingen. Ur föreningens arkiv har jag använt mig av sammanlagt 18 stycken verksamhetsberättelser, föreningsregler, verksamhetsplaner, brev, mötesprotokoll och tidningar. Föreningen arbetade huvudsakligen kring två mål: att bredda och omforma kvinnans roll och självbild i samhället samt stöda och utveckla finskhetsidealet. På ett ideellt plan förespråkades en finsknationalistisk agenda, samtidigt som kvinnans historiska och samhälleliga roll framhävdes. Karaktärsdragen som Kalevalakvinnan skulle anamma var altruism, moderskärlek, lojalitet och handlingskraft. Symbolvärdet i föreningens verksamhet var betydande. Elsa Heporauta blev föreningens Louhi genom att skapa förutsättningar för och slutligen grunda Kalevala Koru. Försäljningen av de populära smyckena blev föreningens Sampo, som sedan försedde den ideella verksamheten med de behövliga resurserna. Symbiosen ledde till ett ökat intresse för det forntida arvet bland finska kvinnor, vilket åtminstone delvis kan tolkas som en renässans. Föreningens verksamhet och ideal blev slutligen ett konkret bevis på den finska kvinnans uppfinningsrikedom och handlingskraft.

Tutkielma käsittelee Eva Cederströmin (1909–1995) taiteilijuuden muodostumista 1920–1930-luvuilla tarkastelemalla Cederströmin omaelämäkerrallisia kertomuksia ja teoksia. Taidehistorian tapa valikoida tutkimuskohteensa on jättänyt Cederströmin kaltaiset, esittävää taidetta sotienvälisenä aikana tehneet taiteilijat, taidehistoriankirjoituksen marginaaliin. Tutkielma lähestyy Cederströmiä biografisen tutkimuksen keinoin mutta elämäkerrallista lähestymistapaa kriittisesti kommentoiden. Cederströmin teoksia tarkastellaan suhteessa Cederströmin taideajatteluun ja kuvallisen esittämisen traditioihin. Tutkimuskohdetta koskeva tieto tuotetaan kriittisen arkistoaineistoja, kirjallisuutta ja taideteoksia hyödyntävän kuva- ja tekstianalyysin kautta. Tutkielma täydentää, kommentoi ja kritisoi aikaisempaa Cederströmiin ja sotienvälisen ajan taidekenttään keskittyvää tutkimusta sekä taiteilijaelämäkertojen konventioita. Cederström koki taiteilijuutensa kumpuavan perhe- ja sukutaustastaan sekä henkisenä kotiseutunaan pitämältään Terijoelta. Perhe- ja sukutaustan korostaminen ja lapsuusajan mystifioiminen ovat taiteilijaelämäkertojen historian aikana muotoutuneita, nykynäkökulmasta ongelmallisia, konventioita. Cederströmin jätti melko systemaattisesti pois elämäkerrallisista kertomuksistaan tiedon siitä, ettei häntä alkuun hyväksytty taideopiskelijaksi. Hänen 1920- ja 1930-lukujen vaihteessa Viipurissa suorittamansa taideopinnot eivät olleet ajan käsityksen mukaan yhtä merkittäviä kuin opinnot Suomen Taideyhdistyksen koulussa Ateneumissa. Vuonna 1933 alkanutta aikaansa Ateneumin opiskelijana Cederström piti jopa elämänsä tärkeimpänä, ja monet taideopintojen aikana omaksutut ajatukset toimivat taustavaikuttimina koko hänen uransa ajan. Myös opintojen aikana muodostuneet ystävyyssuhteet ja kontaktit vaikuttivat merkittävästi Cederströmin taiteilijuuden muotoutumiseen. Taidehistoriankirjoitus ei ole käsitellyt taiteilijoiden opiskeluaikaa ja opintomatkoja neutraalisti, vaan myytit neroudesta, omaperäisyydestä ja keskusta–periferia-asetelmasta ovat muokanneet kertomusta. Cederström näki sukupolvensa taiteilijoille tyypilliseen tapaan piirustukset keskeisenä osana taiteellista tuotantoaan. Hänen piirustuksissaan voi nähdä merkkejä miehisten olemusten ihailusta ja nuoren taitelijanaisen erilaisesta asemasta verrattuna joidenkin miestaiteilijoiden teoksista heijastuviin perheensisäisiin valta-asetelmiin. Kalevala-taide eli 1930-luvulla nousukauttaan, ja Cederströmin klassisoivat Kalevala-teokset kuvastavat Cederströmin tyylillistä kehitystä ja naisnäkökulmaa miestaiteilijoiden suosimaan aiheeseen. Omakuvissaan Cederström viittaa renessanssitaiteen traditioon ja taiteelliseen prosessiin, johon keskittyminen oli Cederströmille ja hänen sukupolvensa taiteilijoille korostetun tärkeää. Omakuvissa on mystiikkaan ja henkisyyteen viittaavia ulottuvuuksia, ja ne kuvastavat nykynäkökulmasta 1930-luvun taiteilijakäsityksen miehisyyttä.

Tutkielmassa tarkastellaan alkusoinnun esiintymistä Suomen kansalliseepoksessa Kalevalassa (1849) sekä Lars ja Mats Huldénin ruotsinnoksessa vuodelta 1999. Alkusointu määritellään tutkielmassa saman tai samanlaisen äänteen esiintymisenä kahden tai useamman sanan ensimmäisessä tavussa yhdellä säerivillä. Tutkielman tarkoitus on selvittää, kuinka paljon alkusointua kyseisissä teoksissa on määrällisenä kokonaisuutena sekä millaisia yksittäisiä ratkaisuja kääntäjät ovat alkusoinnun näkökulmasta säeriveillä tehneet. Tutkimusmateriaali koostuu laajimmillaan koko Kalevalasta ja sen ruotsinnoksesta (eli runoista 1–50) silloin kun tarkastellaan ns. sporadista alkusointua, jolloin yksittäiset kieliopillisesti välttämättömät sanat huomioidaan alkusointuisuutta laskettaessa. Näitä sanoja ovat mm. olla-verbi (sv vara) ja kieltoverbi ei (sv kieltosanat, esim. inte ja icke). Tutkimusmateriaali koostuu vain runoista 1–25 silloin kun tarkastellaan ns. strukturaalista alkusointua eli mainittuja välttämättömiä sanoja ei lasketa mukaan. Lisäksi säerivittäisen vertailun kohteena ovat runot 20, 33 ja 49 sporadisen ja runot 11, 16 ja 22 strukturaalisen alkusoinnun näkökulmasta. Tutkimuksen teoreettinen tausta perustuu käännöstieteen osalta James S. Holmesin runokääntämisen kolmeen ongelmatasoon, Andrew Chestermanin esittelemiin paikallisiin käännösstrategioihin, Christiane Nordin käsitteeseen akustinen fantasia sekä eeposkääntämisen haasteita koskevaan kirjallisuuteen. Alkusoinnun määrittelemisessä on nojauduttu Pentti Leinon ja Jukka Saarisen väitöskirjoihin sekä muuhun kyseiseen tyylikeinoon liittyvään kirjallisuuteen. Runsas Kalevala-tutkimus luo puitteet niin teoreettiselle taustalle kuin analyysiosuudellekin. Tutkimusmenetelmä on alkusointua koskevien määrällisten tietojen vertailu lähde- ja kohdetekstin välillä ja säerivikohtaisten ratkaisujen tarkastelu Holmesin kolmen ongelmatason pohjalta. Alkusointu on jaoteltu kymmeneen eri tyyppiin sen mukaan, kuinka monessa tavussa alkusointua esiintyy ja kuinka samanlaista tavujen alkusointu on. Tiedot on kerätty manuaalisesti sanastamalla, ja sanastetut säerivit on koottu taulukoihin alkusointutyypeittäin. Tutkimus on lähinnä kvantitatiivinen, tosin siinä myös havainnollistetaan, miltä tyylikeino säerivitasolla näyttää ja millaisessa tekstiyhteydessä käännöksen alkusointuratkaisut ovat syntyneet. Runoissa 1–50 alkusointua on lähdetekstissä 81,0 prosentissa säeriveistä ja ruotsinnoksessa 60,6 prosentissa. Strukturaalista alkusointua on runoissa 1–25 lähdetekstissä 78,2 prosentissa säeriveistä ja kohdetekstissä 51,5 prosentissa säeriveistä. Paikalliset käännösstrategiat vaihtelevat alkusointutyypeittäin. Tulokset osoittavat myös, ettei lähdetekstin tiettyjä alkusointutyyppejä ole kohdetekstissä säännönmukaisesti ilmaistu aina jonakin tiettynä (siis toisena tai samana) alkusointutyyppinä. Lars Huldén on todennut, ettei alkusoinnun kääntäminen ole ollut ruotsinnoksessa etusijalla. Analyysi kuitenkin osoittaa, että tyylikeinoa on pyritty luomaan käännökseen. Lähde- ja kohdetekstillä on omat ominaiset alkusointutyyppinsä, mikä perustuu suomen ja ruotsin rakenteellisiin eroihin. Kalevala ja sen ruotsinnos ovat siis äänimaisemaltaan vääjäämättömästi erilaisia. Yksittäisissä ratkaisuissa tämä yhdistelmä näyttäytyy vaihtelevina ratkaisuina: toisinaan ruotsinnos on (omalla tavallaan) hyvinkin yhteneväinen lähdetekstin kanssa, toisinaan tyylikeinosta taas on pidättäydytty jonkin toisen ominaisuuden (kuten runomitan tai soljuvuuden) hyväksi.