Browsing by Subject "Kosovo"

Tämä tutkielma tarkastelee Suomen kosovonalbaanien jokapäiväisessä elämässä ilmenevää islamia. Tutkielma on laadullinen haastattelututkimus, jonka tavoitteena on selvittää, millainen rooli islamilla on Suomen kosovonalbaanien elämässä ja miten he suhtautuvat islamiin. Tarkastelen asiaa yksilön arkielämän tasolla sekä yhteisön tasolla. Suomen kosovonalbaanit muodostavat vähemmistöryhmän, joka on suomalaisille varsin tuntematon. Yleinen näkemys on, että kosovonalbaanit eivät ole keskimäärin kovin uskonnollisia ja että vain pieni osa heistä seuraa normatiivista islamia. Tämän tutkimuksen tavoitteena on valottaa näitä vallitsevia näkemyksiä ja tarjota niihin uutta näkökulmaa. Tutkimusta varten on haastateltu seitsemää nuorta kosovonalbaania, ja mukana oli sekä miehiä että naisia. Haastatteluaineisto on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin menetelmin. Koska tutkimus keskittyy arjessa toteutuvaan islamiin sekä islamin yksilöllisiin muotoihin, teoreettiseksi viitekehykseksi valikoitui eletyn uskonnon näkökulma. Eletyn uskonnon näkökulma tarkastelee uskontoa sellaisena kuin se toteutuu tavallisten ihmisten elämässä ja toiminnassa, minkä vuoksi se auttaa muodostamaan aineistoni pohjalta tulkintoja, jotka ottavat huomioon islamin erilaiset yksilölliset ilmentymismuodot. Tutkimus osoittaa, että Suomen kosovonalbaanien islam on yksilöllisesti jokapäiväiseen elämään ja ajatusmaailmaan sovellettua. Vaikka lähes kaikki haastateltavat pitävät muslimina oloaan itsestään selvänä, islamiin suhtaudutaan keskimäärin rennosti. Normatiivisesta islamista sekä siihen liittyvistä muotojäykistä käytänteistä ja virallisista instituutioista ollaan yleisesti ottaen etäällä. Itse usko ja Jumala nähdään kuitenkin tärkeinä. Osalle esimerkiksi rukoilu on tärkeä tapa, mutta harva toteuttaa sitä sääntöjen mukaisesti. Jumala on valtaosalle päivittäin mielessä oleva asia, joka ohjailee tekemisiä ja rauhoittaa vaikeiden tilanteiden äärellä. Haastateltavien islam vaikuttaa olevan yhteisöllisestä näkökulmasta katsottuna ennen kaikkea kuulumista. Islamilaisten juhlapyhien aikaan kokoonnutaan yhteen tai vieraillaan muiden Suomen kosovonalbaanien luona. Arjen kanssakäymisessä islam ei kuitenkaan juuri näy. Haastatteluista käy ilmi, että islamia ei myöskään pidetä välttämättömänä osana albanialaisuutta. Sen sijaan islam ja albanialaisuus ovat haastateltavien mielestä kaksi erillistä asiaa. Yhtä henkilöä lukuun ottamatta haastateltavat pitävätkin itseään ensisijaisesti albaaneina ja vasta sitten muslimeina.

One of the most complex stages in the post-conflict peacebuilding is transferring the responsibility for the country’s future development from international administration to local actors. To success in this international organizations need an efficient exit strategy. Literature review reveals that exit should be thought as a process and exit should not mark the end of all international involvement in post-conflict recovery and peacebuilding. Exits in state-building are fundamentally of political nature, which means that decisions related to timing of exit are often political decisions. The main argument of the study is related to the significance of organizational learning arguing that both long-lasting peace and long-term development depend on the human resources and the society, on the contrary to the fact that most exit strategies focus solely on an economic or political stability which are hard to sustain after international peacebuilders withdraw the country. This study will contribute to the discussion about the exit strategies or lack of those in a civilian crisis management mission, and offers various insights on how to approach an exit from the current conflict areas and how to strategize the exit as a part of post-conflict peacebuilding. The goals of the research questions are to describe what kind of exit strategies organizations have, how they are implemented, and what kind of challenges come with different exit strategies. The methodology consists of a literature review and case analyses of exit strategies of two major international post-conflict operations in Kosovo: The United Nations Interim Mission in Kosovo (UNMIK) and the European Union Rule of Law Mission in Kosovo (EULEX). The results show that Kosovo remains very dependent on the help of internationals, both soldiers and personnel of UN and EU organizations to function, and there is no clear timetable for either for UNMIK or EULEX to exit Kosovo. The exit of UNMIK has been related to the need to resolve the status of Kosovo, both legally and politically. Many years, the international community was long in handling the question, by finally linking the status of Kosovo to benchmarks, which formed the basis for the exit strategy. EULEX strategic objectives show that the exit of an international organization from Kosovo has not been separated from the governance benchmarks which were a part of the Standards for Kosovo package. Exploration of exit strategies of UNMIK and EULEX and discussion about the use of benchmarks and end states has contributed to a deeper theoretical understanding of approaching termination of crisis management missions in diverse means and ways. The benefit of an exit strategy depends on the mission and context. The planners of missions and policy makers in the EU and UN need to be aware of the context of the mission and of the different type of exit strategies for choosing the best one for the mission in question.

Naton Kosovon-interventiolla vuonna 1999 ja Venäjän Georgian-interventiolla vuonna 2008 ei äkkiseltään katsottuna ole juurikaan yhteistä. Molemmissa tapauksissa kuitenkin suurempi valtio tai organisaatio toteutti sotilaallisen intervention suvereenin valtion fyysiselle alueelle ilman legitiimin kansainvälisen auktoriteetin, Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston, siunausta. Molemmissa tapauksissa intervention kohteena oli monikulttuurinen, monien sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten jakolinjojen maa ja alue, jossa vähemmistöjen asema oli voimakkaan debatin aiheena. Tämän 'Pahaa hyvän puolesta?' -tutkielman tavoitteena on Yhdysvaltain ja Venäjän presidenttien puheissaan esittämien interventioiden oikeusperusteiden sekä niiden samankaltaisuuksien ja erojen määritteleminen. Tutkimuksen aineiston muodostavat presidentti Clintonin maalis-huhtikuussa 1999 ja presidentti Medvedevin elokuussa 2008 pitämät puheet, joissa he pyrkivät oikeuttamaan johtamaansa interventiota. Keskustelu Kosovon ja Georgian tapausten yhteneväisyyksistä heräsi syksyllä 2008: esimerkiksi pääministeri Vladimir Putin käytti Kosovon itsenäistymistä Georgian separatistialueiden itsenäistymisen esikuvana ja suomalaisten Venäjän-tutkijoiden piirissä interventioiden yhtäläisyyksiä pohdittiin jo pian Georgian tapahtumien alettua elokuussa 2008. Tähän keskusteluun haluan tällä tutkimuksella osallistua. Tutkimuksen teoreettinen tausta muodostuu valtiota, suvereniteettia, interventiota, sotaa, uhkaa ja identiteettiä käsittelevistä teorioista, Chaïm Perelmanin retoriikan teoriasta sekä aiemmasta Venäjän ja Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa ja Georgiaa ja Kosovoa käsittelevästä tutkimuksesta. Aineiston analyysi osoittaa, että presidenttien esittämissä oikeusperusteissa oli sekä samankaltaisuuksia että eroavaisuuksia. Medvedevin esittelemät oikeutusperusteet voidaan jakaa neljään eri ryhmään, joita ovat kansainvälisen lainsäädännön rikkominen, humanitaariset syyt ja omien kansalaisten suojelu, rauhanturvaamisen ja historiallisen tehtävän täyttäminen sekä interventio rangaistuksena. Clintonin esittämät oikeutusperusteet jaan tässä tutkimuksessa viiteen ryhmään: interventio suuremman katastrofin estämiskeinona, humanitaarisen katastrofin, etnisen väkivallan ja julmuuden lopettamiskeinona, Yhdysvallat rauhantekijänä, vapaan, rauhallisen ja vakaan Euroopan puolesta sekä interventio moraalisena valintana ja vastauksena kansainvälisten sopimusten rikkomiselle. Puheissa esiintyy voimakkaita tunteisiin vetoavia ilmaisuja ja niissä on havaittavissa ajallinen evoluutio, ilmaisujen vähittäinen muuttuminen ajan kuluessa. Aineisto keskittyy erityisesti intervention alkuvaiheeseen, jolloin legitimiteetin vahvistaminen oli erityisen tärkeää. Molemmissa presidenttien puheissa uhka ja toiseus määritellään selkeästi. Oma toiminta esitetään korostetun positiivisessa valossa, viattomien pelastajana ja lain, oikeudenmukaisuuden ja turvallisuuden puolustajana. Puheet on suunnattu tarjoamaan jotain jokaiselle yleisölle. Poliittisina, virallisina dokumentteina niiden tehtävänä on vallankäyttö ja yleisöjen asenteisiin ja mielipiteisiin vaikuttaminen myös arvoihin vetoamalla. Puheet ovat viimeisteltyjä poliittisen teatterin näytöksiä. Näiden näytösten rooleja näyttelevät niin suuri valtio, pieni valtio, kansainvälinen yhteisö ja viattomien ihmisten kohtalokin.

Maisterintutkielma tarkastelee de facto –valtioiden valtiokehitystä ja kansainvälistä vakiintumista, niiden asemaa ja toimintaa kansainvälisessä järjestelmässä. Tarkoituksena on tutkia valtiolle annettuja merkityksiä ja määritelmiä niiden modernissa maailmanpoliittisessa toimintaympäristössä. Tutkimuksen tavoitteita on eritelty historiallisempiirisen tarkastelun sekä kansainvälisen oikeuden periaatteiden, valitsevien poliittisten valintojen dynamiikan viitekehyksessä. Tutkielman tapausesimerkkinä on Kosovo. Analyyttisena viitekehyksenä tutkielmassa on performatiivinen analyysi. Performatiivisessa analyysissä sosiaalisten objektien ontologia muodostuu niiden jokapäiväisten käytäntöjen toisinnoissa, diskursiivisissa ilmentymisissä ja niissä tuotetuista yhteisistä merkityksistä. Sen konseptit ovat kiistanalaisia eikä tutkimuskohteiden identiteetit ole luonnollisia tai ennalta määriteltyjä. Tutkielmassa tämä kiistelty konsepti on valtio. Performatiivisesta asetelmasta tutkielma kartoittaa, mitä merkityksiä valtiolle on annettu Kosovon ulkopolitiikassa sen itsenäistymisen ensimmäisen vuosikymmenen aikana (2008–2018). Tutkielman aineisto koostuu kahdestatoista Kosovon pääministerin kanslian lausunnosta ja puheista sekä de facto –valtioiden ulkopolitiikkaa ja strategista keinovalikoimaa käsittelevästä kirjallisuudesta. Kosovon ulkopoliittinen prioriteetti on kansainvälisen tunnustamisen saavuttaminen. Tavoitettaan se edisti ensisijaisesti luomalla kansainvälisiä kumppanuuksia sekä osoittamalla hallinnollisen monopolin kapasiteettiaan osana eurooppalaista integraatioprosessia. Ulkopolitiikassaan Kosovo vahvisti yleisiä ymmärryksiä valtion ominaisuuksista ja kansainvälistä järjestelmää ohjaavista periaatteista. Keskeisimmät näistä olivat Montevideon konvention standardit, alueellisen koskemattomuuden sekä demokraattisen valtion performanssit. Kosovo myös haastoi ulkopolitiikassaan vakiintuneet kansainvälisen oikeuden ja politiikan sosiaalisia konventioita, jotka ovat usein tulkittu valtioiden yksinoikeuksiksi. Näistä esimerkkeinä jäsenyydet kansainvälisissä organisaatioissa ja osallistuminen multilateraalisiin tapahtumiin ja yhteistoimintaan. Globalisoituneessa maailmassa kansainvälisten suhteiden toimintakenttä on pirstaloitunut eikä valtioiden vakiintuneet merkitykset enää kuvaa ainoastaan valtioiden ominaisuuksia tai toiminnan mahdollisuuksia. Valtio monopolisoi suvereniteettia harvoin, se on siirtymässä uusiin toiminnallisiin kohteisiin. Kosovon ulkopolitiikan tarkastelu osaltaan kuvasi tätä muutosta kansainvälisen politiikan toimijuuden pirstaloitumisessa sekä havainnollisti valtion suvereniteettimonopolin murentumista, jakaantumista ja hajaantumista. Tutkielman johtopäätökset ilmensivät näin myös tarvetta kriittisesti tarkastella ja uudelleen arvioida maailmanpolitiikan tutkimuksen teoreettisia ennakko-oletuksia ja konsepteja. Jatkotutkimuksen aiheiksi esitetään toisten de facto –valtioiden tapaustutkimuksia sekä suvereniteetin ja kansainvälisten toimijuuden muutoksen tarkastelua. Metodologiseksi valinnaksi ehdotetaan empiirisen tutkimuksen hyödyntämistä sekä toimijuuden praktiikan tarkastelemista.

Tutkielmassa tarkastellaan 1990-luvun lopulla laajan kansainvälisen kiinnostuksen kohteeksi joutunutta Kosovon aluetta ja sen kehitystä humanitaarista apua vastaanottavasta kriisialueesta itsenäiseksi, Euroopan unionin jäsenyyttä tavoittelevaksi valtioksi. 1990-luvun lopun väkivaltaisen kriisin vuoksi Kosovon kehitys nousi kansainvälisten keskustelujen lisäksi myös suomalaisen kehityspolitiikan keskiöön ja alue säilytti asemansa Suomen kehitysyhteistyön tärkeänä kumppanimaana aina 2010-luvulle asti. Tutkimuksen lähtökohtana on ottaa selvää suomalaisen kehitysyhteistyön linjauksista ja saavutuksista Kosovossa vuosien 1999-2017 aikana. Suomen rahoittamien kehitysyhteistyöhankkeiden erityislaatuisuuksia ja jatkuvuutta pyritään selvittämään pääasiallisena lähdeaineistona käytettyjä kehityspoliittisia linjauksia, kehitysyhteistyön evaluointeja sekä yhteistyötä ohjanneita puiteohjelmia tarkastelemalla. Tutkielmassa analysoimaan yhteistyön eri ajanjaksojen leimallisia piirteitä ja arvioidaan Kosovon alueella asuvien etnisten ryhmien vaikutusta avun antamiseen erityisesti Kosovon vuonna 2008 antaman itsenäisyysjulistuksen jälkeisinä vuosina. Läpi tutkielman tarkastellaan myös Kosovon matkaa kohti eurooppalaista valtiota ja pohditaan suomalaisen avun vaikutusta maan Euroopan unionin jäsenyyshaaveisiin. Tutkittavalla ajanjaksolla Suomi rahoitti Kosovossa 36 kahdenvälistä kehitysyhteistyöhanketta. Kosovon itsenäisen maaohjelman aikana vuosina 1999-2008 suomalaisten apu oli keskittynyt suomalaisten erityisosaamisen aloille, esimerkiksi erityisopetukseen. Kapealle alalle keskitetyt hankkeet saivat aikaan vaikuttavia tuloksia pitkäjänteisen työnsä vuoksi. Vuosina 2009-2013 Kosovon kehitysyhteistyötä toteutettiin neljällä erillisellä temaattisella alalla ja vasta ohjelmakauden kahden viimeisen vuoden aikana rahoitusta keskitettiin työllisyyttä tukevaan hanketyöhön. Vuodesta 2013 eteenpäin kehitysyhteistyö kuihtui rahoituksen jatkuvasti pienentyessä, ja vuonna 2017 kehitysyhteistyö katsottiin käytännössä täysin päättyneeksi Kosovossa. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että suomalaisten erityisosaamiseen keskittynyt apu oli Kosovon yhteiskunnallisen kehityksen kannalta merkittävää. Työskentely koulutuksen, erityisopetuksen ja eri vähemmistöryhmien, kuten vammaisten, yhteiskunnallisen osallisuuden puolesta sai laajaa kansainvälistä kiitosta. Tutkittavan ajanjakson hankkeet työskentelivät suomalaisen kehityspolitiikan läpileikkaavien teemojen parissa, mutta eivät aina seuranneet Kosovon hallituksen virallisia päämääriä. Kosovolle Euroopan unionin jäsenyys on jo pitkään ollut tavoiteltu päämäärä, mutta suosituksista huolimatta suomalaiset eivät kirjanneet kehitysyhteistyöhankkeiden päämääriin suoria tavoitteita Kosovon integraation tukemisesta. Kosovon kehitys on yhä edelleen monitulkintainen: toisaalta maa kamppailee pitkäjänteisestä avunannosta huolimatta yhä merkittävien kehitysongelmien parissa, mutta toisaalta se pyrkii enenevissä määrin ratkaisemaan kansainvälisen yhteisön esille tuomia ongelmia toiveenaan eurooppalainen tulevaisuus.

Tutkielmassa selvitetään Kosovosta Suomeen 1990-luvun aikana pakolaisina saapuneiden albaniankielisten isien kokemuksia ”uhrauksen sukupolvena”. Tämä määritelmä perustuu Karl Mannheimin käsitykseen kokemuksellisista sukupolvista. ”Uhrauksen sukupolvi” on joutunut pakolaisuutensa myötä tekemään uhrauksia niin henkilökohtaisella tasolla kuin oman perheen kannaltakin. Tutkielman pyrkimyksenä on selvittää tehtyjen uhrausten vaikutuksia miehiin itseensä ja heidän isän rooliin. Lisäksi tutkielma pyrkii ymmärtämään, miten muuttaminen Suomeen on vaikuttanut isien lastenkasvatustapoihin ja mitä näkemyksiä heillä on kotoutumisesta Suomeen. Maahanmuuttajaisien pakolaisuuskokemuksiin, kotoutumiseen tai lastenkasvatustapoihin liittyviä kokemuksia on Suomessa tutkittu hyvin vähän. Tutkimusaineisto koostuu yhdeksästä puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Aineisto on hankittu osana Nuorisotutkimusverkoston koordinoimaa hanketta Generational negotiations, social control and gendered sexuality (GENESO). Aineiston analyysissa on käytetty teemoitteluun ja tyypittelyyn keskittyvää sisällönanalyysia. Tutkimuksessa selviää, että miesten henkilökohtaiseen identiteettiin merkittävimmin vaikuttaneet uhraukset ovat luopuminen omasta unelma-ammatista tai työnteosta. Näiden myötä miesten sosiaalinen asema on muuttunut ja heidän itsetuntonsa on laskenut. Perheen kannalta merkittävä uhraus on ollut erkaantuminen kotimaan tutusta sosiaalisesta verkostosta, minkä seurauksena vanhemmat ovat jääneet lastenkasvatuksessa ilman tukea. Isät ovat Suomessa joutuneet usein pohtimaan sitä, mitä asioita lastenkasvatuksessa on sopivaa sopeuttaa suomalaisesta kulttuurista itselle ja mitä taas säilytetään kotimaan kulttuurista. Rajojen asettaminen on hankalaa, ja siihen vaikuttavat niin vanhempien omat toiveet ja periaatteet kuin kotimaan ja vastaanottajamaan toisistaan risteävät odotukset vanhempia kohtaan. Kotoutuminen näyttäytyy tutkielmassa jatkuvana kaksisuuntaisena prosessina, joka sisältää osallistumisen yhteiskunnan tarjoamiin mahdollisuuksiin samalla, kun säilytetään oma äidinkieli ja kotimaan kulttuuri. Pelkästään työllistyminen ei riitä kotoutumiseen, vaan se on moniulotteisempi ja pitkäkestoisempi prosessi, joka ei välttämättä koskaan ole ”valmis”. Johtopäätöksinä esitetään, albaani-isät ovat henkisesti hyvin sitoutuneita perheeseen. Perheen mukanaolo Suomessa on ollut erittäin olennaista isien kotoutumisen ja henkisen hyvinvoinnin kannalta. Olisi tärkeää, että maahanmuuttajaisät sisällytettäisiin perhepoliittisesti paremmin lasten elämään myös kodin ulkopuolella, jotta he eivät jäisi lasten elämästä ulkopuolelle. Tilanteessa, jossa lapset kotoutuvat vanhempia nopeammin, isät säilyttävät tärkeytensä lasten elämässä pitämällä heidät yhteydessä omaan etniseen taustaansa ja pyrkivät itsekin pysymään hyvin perillä Suomen tapahtumista. Lasten kotoutuminen on isille tärkeämpää kuin oma kotoutuminen, ja siksi vanhemmuus toimii heille yhteiskunnallisena osallistumisena, kun he pyrkivät kasvattamaan ”kunnon kansalaisia” Suomen valtiolle. Lasten menestys Suomessa voisi hyvittää kaikki uhraukset, jotka isät ovat tehneet pakolaisuuden myötä.