Browsing by Subject "Kuuba"

Pro gradu -tutkielmani tarkoitus on selvittää Kuubaan matkanneiden yhdysvaltalaisten käsityksiä Kuubasta alueena, prosessia jolla he rakensivat Kuubasta sosiaalisen konstruktion sekä tässä tehtävässä käytettyjä keinoja. Tutkimus on rajattu vuosiin 1895-1900, jolloin Kuubassa käyty itsenäistymissota kirvoitti Yhdysvalloissa yhteiskunnallisen keskustelun mahdollisuudesta sotilaalliseen interventioon alueella. Tarkastelen lähdeaineistoa Staglin, Pinneyn, Urryn, Prattin sekä Saidin matkustamiseen ja kulttuurien kohtaamiseen liittyvien teorioiden pohjalta. Tutkimusaineistona käytän Esther Allenin väitöskirjassaan laatiman bibliografian pohjalta keräämiäni matkakertomuksia Kuubaan tarkasteluajankohtana. Yli kahdestakymmenestä teoksesta rajasin tarkastelun ulkopuolelle vuonna 1898 alueelle tehdyt sotilasmatkat. Neljäntoista matkakertomuksen perusjoukosta käsittelen tarkemman huomion kohteena edustavana otoksena pitämääni viittä matkakertomusta. Tutkituista asiakirjoista havaitaan, että matkojen motivaationa oli ennen kaikkea tuottaa tietoa yhdysvaltalaisille lukijoille, jotta heillä olisi edellytykset tehdä päätös siitä, tulisiko Yhdysvaltojen ottaa osaa alueen konfliktiin sotilaallisesti. Tämän motivaation huomataan keskittyvän ennen kaikkea luontoon, ilmastoon, rotuun, heikon hallinnon hidastamaan taloudelliseen kehitykseen sekä alueella tapahtuvaan siviileihin kohdistuvaan väkivaltaan. Myös kutsumuskohtalon nähdään linkittyvän merkittävästi matkaajien muodostamaan kuvaan Kuuban merkityksestä suhteessa Yhdysvaltoihin. Tutkimuksessa havaitaan myös, että matkaajien kertomukset muodostavat tyylilajeja, jotka käsittelevät alueelle tekemiään matkoja tunnistettavilla tavoilla. Yhden tyylilajin muodostavat matkakertomukset, jotka pyrkivät objektiivisen tiedon ulkoisesti neutraaliin esittämistapaan. Toisen muodostavat matkakertomukset, jotka pyrkivät muodostamaan persoonallisen narratiivin välittämänsä tiedon yhteen nivomiseksi. Tutkimuksessa huomataan, että tyylilajit nivoutuvat yhteen pitkälti aiemman teoriakirjallisuuden esittämällä tavoilla.

1920-luvun Kuuba oli juuri itsenäistynyt entinen Espanjan siirtomaa Yhdysvaltojen tiiviissä poliittisessa ja taloudellisessa ohjauksessa. Tutkin pro gradu -tutkielmassani Kuuban järjestäytyneen feministisen liikkeen alkua, kansallisia naisten kongresseja, jotka järjestettiin Havannassa vuosina 1923 ja 1925. Kongressit järjesti feministinen kattojärjestö Federación Nacional de Asociaciones Femeninas ja niihin osallistui useita kymmeniä naisjärjestöjä joka puolelta Kuubaa. Olen perehtynyt työssäni naisten kongressien toimintakertomuksiin, jotka sisältävät kongresseissa pidetyt esitelmät sekä yleiset päätökset. Analysoin niiden perusteella, millaisia asioita kuubalaisfeministit ajoivat naisille tärkeinä ja millaisiksi he sitä kautta määrittelivät kuubalaiset naiset. Kongresseihin osallistuneet feministit olivat pääasiassa valkoisia, koulutettuja, keski- ja yläluokkaisia naisia, joista huomattavasti pienempi osa oli naimisissa tai äiti verrattuna kuubalaisnaisten enemmistöön. Heidän ei siis voida katsoa edustaneen keskimääräistä kuubalaisnaista, mutta he ottivat itselleen aseman kaikkien kuubalaisnaisten äänenä. Nostan esiin kaksi isompaa teemaa: poliittiset oikeudet ja äitiyden. Näitä molempia teemoja sitoo yhteen nationalismi, joka oli kuubalaisen feminismin tärkeä tausta-aate. Poliittisilla oikeuksilla feministit tarkoittivat äänioikeutta kaikissa valtiollisissa vaaleissa, joka lopulta kirjattiin Kuuban perustuslakiin 1934 ja ratifioitiin 1940. Äänioikeutta perusteltiin naisten osallistumisella Kuubalaisen yhteiskunnan rakentamiseen ja ylläpitoon sekä edistysajatuksella. Äitiyden kuubalaisfeministit mielsivät naisten olennaiseksi ominaisuudeksi, joka ei liittynyt ainoastaan fyysiseen uuden elämän synnyttämiseen, vaan ilmeni myös yhteiskunnallisena äitiytenä, joka määritti naisen toimintaa yhteiskunnassa. Kuubalaisfeministien näkemys oli, että kansakunta muodostuu miehistä ja naisista, joiden molempien ominaisuuksia tarvitaan yhteiskunnan pitämiseksi tasapainossa. Heidän mukaansa niin kauan, kun naisilta oli kielletty tiettyjä kansalaisoikeuksia, Kuuba ei voinut olla tasapainoinen, moderni valtio. Esitän, että kuubalaisfeministit rakensivat 1923 ja 1925 tietoisesti mielikuvaa lempeästä, uhrautuvasta ja aktiivisesta kuubalaisnaisesta, joka olisi täysien poliittisten ja sosiaalisten oikeuksien arvoinen. He vetosivat retoriikassaan äitiyteen ja kansallismielisyyteen, sillä niihin yhdistyi voimakkaita positiivisia tunnelatauksia. Lisäksi he pyrkivät sitomaan oman agendansa yleiseen poliittiseen uudistusmielisyyteen ja tätä kautta samaistamaan modernin valtion ja naisten oikeudet toisiinsa.

Tutkimuksessa selvitetään vuosien 1959-1962 aikana Yhdysvalloissa käytyä keskustelua kuubalaispakolaisten saapumisesta, vastaanotosta ja asettumisesta. Yhdysvaltoihin saapui Fidel Castron johtaman Kuuban vallankumouksen jälkeisien vuosien aikana arvioiden mukaan 248 000 kuubalaispakolaista, joista pääosa asettui Miamiin. Vuosien 1959 ja 1962 välillä Yhdysvaltoihin saapuneita on yleisesti kuvattu heitä koskevassa tutkimuksessa ensimmäiseksi kuubalaispakolaisaalloksi, joka päättyi Kuuban ohjuskriisiin lokakuussa 1962. Tutkimuksen primäärilähteinä toimivat The New York Times- ja The Washington Post -päivittäisuutislehtien sekä Miamin suosituimman paikallislehden Miami Heraldin pakolaisuutisointi. Lähdemateriaalia täydentävät Yhdysvaltojen hallinnon tilaamat selvitykset kuubalaispakolaistilanteesta, Yhdysvaltojen senaatin alakomitean aiheesta käydyt kuulemiset sekä presidentti Kennedyn pakolaisohjelman tiedotejulkaisu Resettlement Re-Cap. Lähdemateriaalien kautta muodostuu käsitys sekä pakolaisuutisoinnista että kuubalaispakolaisiin liittyvästä poliittisesta keskustelusta. Tutkimuksen taustana on kylmän sodan laajempi poliittinen konteksti, jossa Yhdysvaltojen ja Kuuban ulkopoliittiset suhteet heikkenivät nopeasti. Ensimmäiset vuoden 1959 alussa saapuneet pakolaiset olivat vallankumouksen kaataman oikeistohallinnon tukijoita. Yhdysvaltaiskeskustelussa huomio kääntyi kuitenkin varsin nopeasti vallankumouksen entisiin kannattajiin, erityisesti Castron lähipiiriin ja Kuuban yhteiskunnallisiin vaikuttajiin, joita vuoteen 1960 tultaessa saapui pakolaisina Yhdysvaltoihin yhä enemmän. Ulkosuhteet Kuubaan olivat kireät ja Yhdysvaltojen hallinto käytti pakolaisten saapumista propaganda-aseena, kun ”Kuuban parhaimmiston” esitettiin ”äänestävän jaloillaan” vasemmistolaisia uudistuksia vastaan. Vaikka pakolaisilla oli lähdölleen vaihtelevia motivaatioita, rakensi Yhdysvaltojen hallinto näistä kuvan poliittisina pakolaisina, mikä omaksuttiin pitkälti myös laajemmassa aikalaiskeskustelussa. Ennen Sikojenlahden epäonnistunutta maihinnousuyritystä huhtikuussa 1961 saapuneet pakolaiset olivat edustaneet pääosin Kuuban vanhaa eliittiä ja ylempää keskiluokkaa, mutta tämän jälkeen tulijat painottuivat yhä enemmän hieman matalampiin sosioekonomisiin luokkiin. Viimeksi mainittujen saapuminen rinnastettiin amerikkalaismediassa Castron uudistusten aiheuttamaan inhimilliseen kärsimykseen Kuubassa. Yhdysvaltojen hallinto kiinnostui pakolaisten käyttämisestä Castron vastaisessa ulkopolitiikassa propagandaroolin lisäksi myös konkreettisesti, kun näiden keskuudessa toimineita poliittisia ryhmiä hyödynnettiin useissa CIA:n johtamissa Castron hallintoa vastaan suunnatuissa hankkeissa. Julkisessa keskustelussa pakolaisten kumoukselliset toimet nähtiin toisaalta patrioottisina, mutta samalla usein riskinä Yhdysvaltojen ulkopoliittisille tavoitteille ja erityisesti Miamissa uhkana paikallisten turvallisuudelle. Pakolaiskeskustelussa ihmeteltiin lisäksi kuubalaisten muodostamien lukuisien poliittisten ryhmien riitaisuutta. Vuoden 1960 lopussa pakolaisten käytännön asettuminen Yhdysvaltoihin nousi oleelliseksi osaksi pakolaiskeskustelua. Miamissa toimineet vapaaehtoiset tahot olivat tarjonneet pakolaisille jo tätä ennen apua, mutta lopulta näiden resurssit eivät enää riittäneet tilanteen hoitoon. Ratkaisuksi Kennedyn hallinto aloitti vuonna 1961 mittavan avustusohjelman. Cuban Refugee Program tarjosi pakolaisille sosiaaliavustuksia ja koordinoimiensa järjestöjen kautta apua välittömien tarpeiden hoitoon. Ohjelman keskeiseksi tavoitteeksi tuli lisäksi pakolaisten uudelleenasutus ympäri Yhdysvaltoja Miamin ja Daden kohtaaman rasitteen helpottamiseksi. Sikojenlahden invaasioyrityksen jälkeen Castron vallankumoushallinto ymmärrettiin yhä pysyvämmäksi, mikä alkoi myös vauhdittaa hitaasti käynnistynyttä uudelleenasutusta. Vuonna 1962 aloitetut pakolaisten massalennätykset olivat kunnianhimoinen hanke uudelleenasuttaa kerralla suurempi määrä pakolaisia Miamin ulkopuolelle. Ensimmäinen ”vapauden lento” suuntautui Clevelandiin, missä pakolaisten saapuminen kohtasi vastustusta eikä näiden asettuminen sujunut ongelmitta. Lennot kuitenkin jatkuivat, ja vaikka nämä etenivät päällisin puolin hienosti, nousi Yhdysvalloissa esiin myös pakolaisten asettumista vastustavia kannanottoja. Pitääkseen yleisen mielipiteen pakolaisten ja uudelleenasuttamisen puolella CRP käynnisti mittavan tiedotuskampanjan, jonka tavoitteena oli välittää kuubalaispakolaisista kuva amerikkalaiset keskiluokkaiset arvot jakavina perhekeskeisinä ”hyvinä pakolaisina” sekä kertoa onnistuneesta sopeutumisesta uudelleenasutuskohteissa. Vaikka pakolaisia autettiin Miamissa ja Daden piirikunnassa mittavin ponnistuksin, kiristyivät asenteet lopulta siihen pisteeseen, että näiden uudelleenasuttamisesta tuli ainoa ratkaisu. Liittovaltion apu oli ollut keskeinen vaatimus Floridan paikallispoliittisessa keskustelussa, mutta pakolaisten saama avustus nostatti myös suuttumusta, kun monet miamilaiset kokivat, että kuubalaispakolaisista pidetään parempaa huolta kuin paikallisista. Lisäksi paikalliset pelkäsivät kuubalaisten luovan kasvavaa kilpailua talouslamasta kärsivillä työmarkkinoilla, minkä nähtiin koskevan erityisesti Miamin afroamerikkalaisia ja luovan jännitteitä näiden kahden vähemmistöryhmän välille. Paikalliset olivat nyreissään myös pakolaisten piittaamattomasta asenteesta Yhdysvaltojen lakia ja tapakulttuuria kohtaan. Kuubalaispakolaisten ensimmäistä aaltoa on pakolaistutkimuksissa esitetty kuubalaisten ”kultaisena sukupolvena”, jonka asettumista on pidetty erityisen onnistuneena myöhempiin pakolaisaaltoihin ja muihin latinomaahanmuuttajaryhmiin nähden. Yhdysvaltojen hallinnon välittämä narratiivi ”hyvien pakolaisten” positiivisesta vastaanotosta oli pitkään jäänyt vallitsevaksi käsitykseksi amerikkalaisten suhtautumisesta kuubalaistulijoihin. Tämä tutkielma vahvistaa ja syventää käsitystä, että jo ”kultainen pakolaissukupolvi” kohtasi heti Yhdysvaltoihin saavuttuaan monoliittista käsitystä hajanaisemman vastaanoton niin Miamissa kuin uudelleenasutuksen myötä muualla Yhdysvalloissa. Vuosien 1959 ja 1962 välillä käydyssä pakolaiskeskustelussa kuubalaispakolaisiin suhtauduttiin paitsi sympatialla ja ihaillen myös ennakkoluuloisesti ja jopa vihamielisesti.

Tässä tutkielmassa käsitellään kuubalaisen lucumí-uskonnon julkisien tambor-rituaalien käytänteitä, ilmaisua, välineitä ja toimijoita sekä näiden suhdetta lucumí-kosmologiaan. Lucumí on osa transatlanttisen orjakaupan seurauksena muodostunutta yoruba-diasporaa. Tambor-rituaalit ovat yhteisöllisiä tapahtumia, joissa kunnioitetaan lucumín jumaluuksia sekä esi-isiä musiikin, tanssin ja muiden rituaalisten toimenpiteiden avulla. Tutkielman yleisenä lähtökohtana toimii yhdysvaltalaisen antropologin Webb Keanen näkemys, jonka mukaan uskontoa tulisi lähestyä uskomusten sijaan materiaalisina, julkisina ja historiallisina käytänteinä (Keane 2008). Aineisto-osuudessa esitellään tambor-rituaalien yleisimpiä motivaatioita ja rituaalien rakennetta. Tekstissä kysytään, minkälaisille tekijöille vuorovaikutus ja ilmaisu perustuvat tambor-rituaaleissa. Tässä yhteydessä käsitellään lucumín musiikillista repertuaaria ja niitä keinoja, joilla rituaalimuusikot pyrkivät edesauttamaan lucumí-yhteisöä saavuttamaan rituaaliset tavoitteensa. Tutkielma sijoittuu aihepiirinsä puolesta osittain antropologian ja etnomusikologian rajapinnalle. Tutkimuksessa ei käytetä perinteisiä musiikkitieteellisiä metodeja, vaan musiikkia käsitellään kielen kaltaisena rituaali-ilmaisun muotona. David Treecen lähtökohdan mukaisesti musiikin ei oleteta kielen lailla viittaavan itsensä ulkopuoliseen maailmaan, vaan pikemminkin elävöittävän kokemusta ajasta (Treece 2013). Aihepiirin analyysissä käsitellään rytmiikkaa, aikakäsityksiä, rituaalista vuorovaikutusta ja uskonnollista kieltä. Autoetnografiseen analyysiin pohjautuen esitetään, että lucumín rituaalimuusikot oppivat kokemuksen kautta vaihtamaan havaintoperspektiiviään samaan rytmiseen kokonaisuuteen ja siten tuottamaan rytmiseen jännitteeseen perustuvia manipulaatioita rituaalikontekstissa. Tutkimuksessa kysytään, mikä on rituaalitarkoituksiin pyhitettyjen esineiden suhde uskonnon toimijoihin, mytologiaan ja kosmologiaan? Kosmologialla tarkoitetaan tässä tutkielmassa lucumí- harjoittajien käsityksiä maailmankaikkeuden rakenteesta, toimintaperiaatteista ja olemassaoloon vaikuttavista voimista. Tutkielman laajemmat teoreettiset kysymykset liittyvät inhimillisten projektien ja materiaalisten objektien väliseen suhteeseen. Tämän teeman osalta käsitellään Martin Holbraadin (2007, 2010, 2012) kuubalaiseen ifá-etnografiaan pohjautuvia väittämiä sekä hänen esittämäänsä kritiikkiä representationalistista lähestymistapaa kohtaan antropologisessa teoriassa. Teoriaosuudessa pyritään hahmottamaan ihmispopulaatioiden välisiin eroihin, moninaisuuteen, relativismiin ja yhteismitattomuuteen liittyviä teemoja. Tutkimuksessa kysytään, mitä rituaalispesialistina toimiminen edellyttää. Mitkä ovat rituaalispesialistien oikeudet ja velvollisuudet lucumíssa ja tambor-rituaaleissa? Näiden kysymysten osalta tutkimuksessa käsitellään initiaatioon pohjautuvaa rituaalimuusikoiden yhteisöä sekä Kuubassa että kansainvälisessä kuubalaisessa diasporassa. Tässä yhteydessä käsitellään lucumí-perinteiden alueellisia eroja Kuuban sisällä sekä yhteisöön kohdistuvaa kritiikkiä että yhteisöllisyyttä ylläpitäviä mekanismeja. Tutkimus pohjautuu Kuubassa kolmella eri matkalla suoritettuun osallistuvaan havainnointiin sekä Suomesta käsin tehtyihin täydentäviin haastatteluihin. Tämän lisäksi tutkielman aineistona käytetään Kuubasta hankittua kirjallisuutta, yliopiston kirjastojen ja tietokantojen kirjallisuuslähteitä sekä afrokuubalaiseen kulttuuriin keskittyneiden yhteisöjen tuottamaa audiovisuaalista materiaalia.

Tutkimus kuuluu sekä yrittäjyystutkimuksen että Latinalaisen Amerikan tutkimuksen alaan. Tavoitteena on tuottaa lisätietoa vielä varsin vähän tutkitusta ilmiöstä niin Latinalaisen Amerikan tutkimuksen kuin yrittäjyystutkimuksenkin alalla eli kuubalaisesta pienyrittäjyydestä. Työn tutkimusongelma on: millainen oli yrittäjyysilmasto vuosina 1993–2008 Fidel Castron johtamassa Kuubassa? Yrittäjyydeksi tässä käsitetään nimenomaan cuentapropismi (esp. trabajo por cuenta propia, cuentapropismo), joka tarkoittaa tässä työssä itsensä työllistämistä ja pienyrittäjänä/mikroyrittäjänä toimimista Kuubassa. Ilmiötä tarkastellaan yrittäjyyden makroulottuvuudessa, joka tarkastelee yrittäjyyttä yhteiskunnallisena, alueellisena ja makrotaloudellisena ilmiönä. Siinä yrittäjyys kuvataan kahdensuuntaisesti: yhtäältä tarkastellaan sitä, mitä yrittäjyys saa yhteiskunnassa aikaan (yrittäjyyden rooli ja tehtävät) ja toisaalta minkälaisessa taloudellisessa ja kulttuurisessa ympäristössä yrittäjyys pääsee kehittymään suotuisissa olosuhteissa tai jää kehittymättä epäsuotuisten olosuhteiden vallitessa. Tässä työssä keskitytään jälkimmäiseen ulottuvuuteen, johon sisältyy myös yrittäjyysilmasto. Kuubassa vaikean taloudellisen kriisin seurauksena tuli vuonna 1993 voimaan uusia lakeja, jotka mahdollistivat aiempaa laajemman pienyrittäjyyden harjoittamisen. Vuonna 2008 Fidel Castro luopui virallisesti tehtävistään maan johtajana. Nämä vuodet asettavat aikarajat tutkittavalle kohteelle. Teoreettisessa osassa pyritään vastaamaan seuraaviin alaongelmiin: Millainen oli se poliittis-taloudellinen kehitys, joka johti sosialistisessa Kuubassa siihen, että yksityistä pienyrittäjyyttä päädyttiin sallimaan entistä laajemmin? Mitä käsitetään yrittäjyydellä ja yrittäjällä sekä miten kyseiset käsitteet määritellään tässä tutkimuksessa? Millaisia vaikutussuhteita on yrittäjyyden ja yhteiskunnan välillä yleisesti sekä erityisesti Latinalaisen Amerikan ja sosialististen maiden tapauksissa? Empiirisen osan aineistona on vuosina 1993–2008 voimaan tullut cuentapropismia koskeva lainsäädäntö. Lainsäädäntöä tutkimalla pyritään selvittämään valtiovallan asennetta cuentapropismi-yrittäjyyttä kohtaan. Tutkimus on kvalitatiivien ja otteeltaan abduktiivinen. Tutkimuksen tuloksista käy ilmi, että tutkitun ajanjakson Kuubaa ei voida pitää yrittäjäystävällisenä maana. Yrittäjyysilmasto oli erittäin huono. Ideologisista syistä yrittäjyyden edistäminen ei ole ollut osa Kuuban politiikkaa. Se taas on suoraan heijastunut harjoitettuun talous- ja elinkeinopolitiikkaan. Kyseessä on ollut pikemminkin yrittäjyyden vastentahtoinen sietäminen kuin sen edistäminen. Cuentapropismia koskivat monet määräykset, mutta sille annettiin vähän oikeuksia ja vapauksia. Lainsäädäntöä muutettiin jatkuvasti, mutta ei selkeästi johonkin tiettyyn suuntaan, vaan kehitys on ollut poukkoilevaa. Kukaan ei taannut, että cuentapropismi olisi pysyvästi sallittua: pienyrittäjyyden tulevaisuus oli epävarma ja riippui hallituksen kulloinkin harjoittamasta talouspolitiikasta. Yksityisyrittäjyys oli ristiriitainen ilmiö Kuuban tyyppisessä yhteiskunnassa. Vaikka sen avulla talous saatiin kasvamaan vaikean taloudellisen kriisin jälkeen ja se toi mukanaan mm. töitä, tuotteita ja palveluja yhteiskunnalle sekä tuloja valtiolle, se myös ruokki ihmisten ajatuksia itsenäisyydestä ja autonomiasta ja toimi eräänlaisena "kapitalismin pesäkkeenä" sosialistisessa Kuubassa.