Browsing by Subject "Lappi"
Now showing items 1-10 of 10
-
(2018)Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.
-
(2018)Tutkielma tarkastelee koreografiaa arkeologisena menetelmänä. Koreografia on perinteisesti käsitteellistetty tanssitaiteen menetelmäksi, mutta jo vuosikymmeniä jatkuneen kriittisen taiteen tutkimuksen myötä koreografia nähdään myös tiedontuottamisen välineenä. Tämän tutkielman ensisijainen tavoite on tutkia koreografian ja arkeologian välisiä tiedollisia eli episteemisiä yhteyksiä. Tutkielma luo katsauksen arkeologian tieteenhistoriaan ja pyrkii tunnistamaan arkeologian eri aikakausille tyypillisiä menetelmäkäsityksiä. Tutkielma keskittyy erityisesti 2010-luvun jälkeiseen arkeologiaan, jonka tietoteoreettinen keskustelu on voimakkaasti vaikuttunut posthumanistisista filosofioista. Näiden filosofioiden mukanaan tuoma niin kutsuttu materiaalinen käänne on haastanut arkeologeja uudelleenarvioimaan tieteenalan vakiintuneita tietokäsityksiä. Materiaalisen käänteen asettamat haasteet ovat johtaneet arkeologian metodologian uudelleenkäsitteellistämiseen. Materiaalisen käänteen jälkeisissä keskusteluissa on painotettu materiaalisen maailman toimijuutta ja sen moninaisuuden huomioon ottamista. Erityisesti uusmaterialismista vaikuttuneen arkeologian tavoitteena on havainnoida materiaaleja ilman kattavia teoreettisia tai menetelmällisiä ennakko-oletuksia sekä välttää materiaalien ylitse kurottavia päätelmiä. Näistä ajatuksista on syntynyt kiinnostus kohti epistemologiaa, jota voisi kuvailla spekulatiiviseksi empirismiksi. Tässä tutkielmassa painotetaan tämän kaltaiseen tietokäsitykseen pyrkivän tutkimuksen olevan luonteeltaan kehollista ja esteettistä. Taiteen menetelmänä koreografiaa on arkeologian tavoin 2010-luvun jälkeen kuvailtu luonteeltaan materiaaliseksi. Koreografia yhtäältä tutkii kehollisen tietämisen rajoja ja toisaalta koreografisen prosessin materiaalisuutta. Koreografia huomioi ei-kielellisen ja hiljaisen tiedon merkityksen osana tiedonmuodostumisen prosesseja. Posthumanististen filosofioiden vaikutuksesta myös koreografia on kääntänyt huomionsa taiteen tekemisen prosessin materiaalisuuteen, mikä haastaa tanssitaiteelle asetettuja representaatiovaatimuksia. Tutkielmassa hahmotellaan hybridisiä tapoja lähestyä menneisyyttä ja arkeologisia materiaaleja kehollisen taiteen keinoin. Lapin toisen maailmasodan aikaisilla saksalaiskohteilla tehdyn tapaustutkimuksen myötä koreografia liitetään arkeologian viimeaikaiseen tietoteoreettiseen keskusteluun. Samalla koreografiaa tarkastellaan menetelmällisenä mahdollisuutena arkeologiassa. Koreografia pyrkii artikuloimaan menneisyyteen liitettäviä kysymyksiä kehollisen tutkimisen ja aistikokemuksen kautta sekä palauttamaan huomion tutkimuksen materiaalisiin prosesseihin ja vaikutuksiin. Tutkimuksessa osoitetaan, että posthumanistisista filosofioista vaikuttuneella arkeologialla ja koreografialla on tiedollinen ja menetelmällinen yhteys. Tämä yhteys laajentaa entisestään mahdollisuuksiamme lähestyä menneisyyttä uudenlaisesta näkökulmasta. Vastaavaa arkeologian ja koreografian suhdetta käsittelevää tutkielmaa ei ole aikaisemmin tehty. Tästä syystä tutkielma luo hedelmällisen pohjan arkeologian ja taiteen menetelmien väliselle lisätutkimukselle.
-
(2014)Tutkielma käsittelee Johan Wegeliuksen postillan antamaa kuvaa kristityn elämästä. Kysymykseen on vastattu suodattamalla Johan Wegeliuksen postillasta sellaiset piirteet, joiden voi katsoa kuvaavan kristityn elämää. Lisäksi tutkielmassa tarkastellaan vastaako Wegeliuksen postillan kuvaus kristityn elämästä 1730-luvulla Torniossa ja Lapissa eläneiden ihmisten elämää. Wegeliuksen postillan elämänkuvaa on usein pidetty synkkäsävyisenä, joten yhtenä näkökulmana elämää kuvaaviin piirteisiin on tämänkaltaisen mahdollisen synkkyyden tunnistaminen. Johan Wegeliuksen postillan saarnat olivat todennäköisesti valmistuneet vuoden 1737 aikana. Tätä edeltänyt kirjoitustyö on ollut pitkä, mutta todennäköisesti suurin osa saarnoista on kuitenkin kirjoitettu 1730-luvun aikana. Wegeliukseen itseensä ja suureen osaan postillan ensimmäisistä lukijoista olivat vaikuttaneet isonvihan kauhut, joita oli jouduttu kokemaan vuosina 1713–1721. Isonvihan jälkeen kirkko vahvisti otettaan kansasta muun muassa uusien lainsäädäntöjen avulla, jotka koskivat muun muassa uskonnollisia kokoontumisia. Yhtenä esimerkkinä tästä on vuonna 1726 annettu konventikkeliplakaatti, joka oli todennäköisesti osaltaan laadittu radikaalipietistisien liikkeiden hallinnoimiseen. Tämänkaltaisen pietistisen herätysliikkeen tiedetään vaikuttaneen myös 1730-luvun Torniossa. Isonvihan jättämät jäljet kirkkoon ja ihmisten uskonnollisuuteen ovatkin paikoin nähtävillä myös postillan saarnoissa. Wegelius esimerkiksi paheksuu niitä henkilöitä, jotka pitävät kotona jumalanpalveluksen pyhäpäivinä sen sijasta, että tulisivat viettämään yhteistä jumalanpalvelusta kirkkoon seurakunnan kanssa. Hyvään kristilliseen elämään ei myöskään kuulu jumalanpalveluksen halveksiminen väärin käyttäytyvien pappien saatikka muiden seurakuntalaisten vuoksi. Wegeliuksen saarnoista on nähtävillä ajatus, että eräät ihmiset saattoivat vieroksua pappeja ja välistä Wegelius tuntuu puolustelevan papiston asemaa. Tämänkaltainen ihmisten halveksunta papistoa kohtaan saattaa olla peräisin isonvihan jälkeisestä herravihasta, joka kohdistui juurikin papistoon. Wegeliuksen postillan antamaa kuva kristityn elämästä voi melko hyvin pitää 1730-luvun Tornion ja Lapin elämänmenoa kuvaavana. Saarnoissaan Wegelius kuvailee esimerkiksi kolmisäätyoppia, synnin monia muotoja, ihmisen elämää seurakunnan jäsenenä, kotihartauksia ja uskonnollisen elämän oikeanlaista muotoa, elämän kiertokulkua ja ihmisen suhdetta luontoon. Eräät Wegeliuksen kuvaamat kristityn elämän piirteet edustavat myös laajempaa, ajalle tyypillistä katsantokantaa, mutta niiden ei voi katsoa olleen täysin ristiriidassa Torniossa tai Lapissa eläneiden ihmisten elämänpiirin kuuluvien asioiden kanssa. Ajatusta postillan synkkäsävyisyydestä voi joiltain osin pitää täysin oikeutettuna. Wegeliuksen postillan saarnat ovat esimerkiksi hyvin syntikeskeisiä ja moniin elämän onnettomuuksiin Wegelius liittää mahdollisuuden siitä, että niiden muodossa Jumala saattaa haluta rangaista syntiä tehneitä. Toisaalta Wegeliuksen postillan saarnoista on löydettävissä myös monia lohduttavia piirteitä. Esimerkiksi Wegeliuksen painotus Jumalan sanan merkityksestä pelastuksen kannalta tärkeimpänä on varmasti lohduttanut muun muassa niitä ihmisiä, jotka asuivat kaukana kirkosta ja papistosta.
-
(2016)Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee vuonna 1923 perustetun Tornionlaakson kuntain toimikunnan näkemyksiä Suomen Länsi-Lapin rajaseudun, eli Tornionlaakson, kehitystarpeista vuosien 1940–1960 välisenä aikana. Tutkimuksessa Tornionlaaksolla tarkoitetaan sekä Tornionjokilaakson että Muonionjokilaakson alueita. Tutkimuksen aikarajaus perustuu siihen, että kyseisten vuosien aikana Tornionlaakso alkoi hiljalleen muuttua perinteisestä pienviljelijävaltaisesta agraariyhteisöstä massatyöttömyyden riivaamaksi muuttotappioalueeksi. Tutkimus perustuu Oulun maakunta-arkistossa säilytettävään Tornionlaakson kuntain toimikunnan arkistoon. Tutkimuksessa on hyödynnetty toimikunnan sekä siihen liittyvien keskustoimikunnan ja lisätoimikuntien kokouspöytäkirjoja, lähetettyjä ja saapuneita asiakirjoja sekä arkistossa säilytettyjä lehtileikkeitä. Täydentävää viranomaisnäkökulmaa rajaseudun tilanteeseen on saatu Valtiollisen poliisin, Suojelupoliisin ja ulkoministeriön arkistoaineistoista. Tutkimuksen teossa on käytetty myös Pellon alueen kylistä tehtyjä kyläkirjoja, joihin paikalliset asukkaat ovat koonneet kotiseutunsa historiaa ja omia muisteluksiaan. Tutkimuksessa perehdytään Tornionlaakson kuntain toimikunnan näkemyksiin niin paikallisista asukkaista kuin rajaseudun köyhien ja Lapin sodasta pahoin kärsineiden kuntien ikuisuusongelmista, kuten huonoista liikenneyhteyksistä, puutteellisista posti- ja puhelinyhteyksistä sekä Tornionlaakson alati pahentuvasta työttömyydestä. Lisäksi käsitellään Tornionlaakson rajaseudun erityisongelmia, kuten asukkaiden inhoamia rajapasseja, laitonta rajanylitystä sekä seudulla rehottanutta salakuljetusta. Lukuisista kokouksista ja muista ponnisteluista huolimatta toimikunnan tavoitteet etenivät kuitenkin hitaasti, ja moniin ongelmiin saatiin ratkaisu vasta vuosikausien odottelun jälkeen. Tutkimuksen pohjalta voidaan päätellä, että Tornionlaakson kuntain toimikunnalla oli koko tutkimusajanjakson ajan varsin selkeä visio siitä, mitä Tornionlaakson alueelle pitäisi tehdä sen asukkaiden elinolosuhteiden parantamiseksi ja asutuksen jatkuvuuden turvaamiseksi. Kun 1940-luvun kuluessa kävi yhä selvemmin ilmi se, ettei pelkkä maatalous enää kyennyt elättämään jokilaakson runsasta väestöä ja sitomaan nuorta sukupolvea kotiseudulleen, toimikunta ryhtyi kannattamaan erityisesti jokilaakson teollistamista. Niinpä Kolariin jo kauan haikaillusta kaivoksesta ja sinne johtavasta malmiradasta tuli 1950-luvun loppua kohden toimikunnalle keskeisiä tavoitteita. Kaivosta ja junarataa alettiin pitää Tornionlaakson kuntien ainoana toivona jatkuvasti huonontuvassa työllisyystilanteessa. Toimikunnalla oli myös tarkka näkemys paikallisista asukkaista. Toimikunnan mukaan rajaseudun väestö oli hyvin kunnollista, uutteraa väkeä, joka muodosti lähes oman kansansa. Läheisiä yhteyksiä Ruotsin Tornionlaaksoon mielellään korostettiin. Vaikka Tornionlaakson asukkaat tulivat kotiseudun tärkeyttä korostavan toimikunnan mielestä mainiosti toimeen omillaan, toimikuntalaiset olivat kuitenkin sitä mieltä, että väestö tarvitsi onnettomien olosuhteidensa voittamiseen myös valtion tukea.
-
(2020)The aim of this study was to make a quantitative map inventory of the amount of temporal and spatial changes in meadow area in Finland during 1925-1992 and to make an estimation of the total amount of meadows in Finland in 1980’s and in the beginning of 1990’s. The environmental factors were also evaluated in the same areas. Initially this reseach was a part of FIBRE program. In the temporal study the area values of meadows and environmental factors were studied in three time steps: in 1930’s, 1960’s and 1980’s The oldest data from 1930’s were collected from black and white parish maps 1:20 000 and the two younger phases from base maps 1:20 000. The study area of the temporal change study was 7 500 km² and the mean areal coverage was 4,4% of the 11 studied provincial areas. North Karelia, Kainuu and Lappland were not included in this temporal change study as there were not available the oldest parish maps in these areas. The studied areas were Uusimaa, Lounais-Suomi, Häme, Pirkanmaa, Etelä-Savo, Pohjois-Savo, Keski-Suomi, Länsi-Suomi, Pohjois-Pohjanmaa and Åland. In the larger sample study of the meadow area in 1980’s in Finland the aim was to get an estimate of the total meadow area in Finland that time and also search for the differencies between different areas – which areas still contain most meadow hectares and which is the proportion between meadow hectares and studied surface area or proportion between the land area and meadow area or the relation between acricultural field hectares to meadow hectare amount. This larger study contained 14 provincial areas and the study area was 26 000 km² and the mean study coverage was 12 %. In the study 315 base maps 1.20 000 were inventoried – the meadows were counted hectare by hectare from the maps. The results showed that the largest changes in meadow area hectares took place already between 1930 and 1960. The biggest proportional declines were in the areas were the initial hectare amounts were highest at the start. A significant result was that the total area of meadows in Finland was not so low as estimations have given reason to expect. In this large study many areas had still left a third of the 1930 meadow hectares, in the best areas even 40% in the 1980’s and in the beginning of 1990’s. Although also in this study there were places were 99% of the original hectares of meadows were all vanished – from the hundreds of hectares were left only 2-10 hectares. Of the studied areas the most rich in meadows was Åland throughout all the three studied time steps. Other meadow high areas were Lounais-Suomi, Pirkanmaa and Keski-Suomi in the 1930’s, Pirkanmaa, Pohjois-Pohjanmaa and Häme in the 1960’s and Länsi-Suomi, Uusimaa and Lounais-Suomi. For the total amount of meadow hectares in Finland this study gives estimates: 680 000 – 980 000 hectares in the 1930’s, 330 000 – 475 000 hectares in the 1960’s and 275 000 hectares in the 1980’s.
-
”Sä oot oman ittes herra siellä” : Etnografinen tutkimus nykypäivän kullankaivajista Suomen Lapissa (2016)Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee nykypäivän kullankaivajia Suomen Lapissa. Tutkielmassa tarkastellaan kullankaivajien elämäntapaa, perinteitä ja sitä, miten kullankaivaja-identiteettiä tuotetaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ja millaisia eri ulottuvuuksia tällä identiteetillä on. Tutkielmassa käsittelen myös Lapin kullankaivajien ja saamelaiskulttuurin välistä suhdetta sekä tarkastelen kullankaivuperinteen säilymisen syitä ja toisaalta tämän perinteen jatkumisen mahdollisuuksia. Tutkimusaineistoni perusteella pyrin selvittämään kyseiselle elämäntavalle annettuja merkityksiä sekä kullankaivajan identiteetin ja maailmankuvan rakentumista suhteessa mm. Lappiin, luontoon, muihin kullankaivajiin, saamelaisiin ja Etelä-Suomeen. Tutkielman keskeisiä kysymyksiä ovat mm. millaisin diskurssein kullankaivukulttuuria, omaa elämäntapaa ja Lappia representoidaan? Miten paikallista tai alueellista identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin kullankaivajiin, Lapin ympäristöön sekä muihin paikallisiin ihmisiin? Millaisena kullankaivajien puheessa ilmenee Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen suhde ja miten kuvaa ”meistä” tai ”toisesta” tuotetaan? Entä millaisia merkityksiä tuotetaan kullankaivajien puheessa liittyen Lappiin, kullankaivamiseen ja kullankaivajana olemiseen ja miksi? Metodologisesti tutkimusaihetta lähestytään mm. identiteettien ja mentaliteettien tutkimusta sekä miestutkimusta hyödyntämällä. Tutkielman peruslähtökohtana on aineistolähtöisyys, jolloin teoria nousee empiirisestä aineistosta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt etnografiaa, jossa olennaisen osan tutkimusta muodostaa fyysinen kentälle meno, tutkittavien elämään eri tavoin osallistuminen ja näin ollen aineiston tuotanto yhdessä tutkittavien kanssa. Etnografisen kenttätyön toteutin joulukuun 2015 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana ja se koostui kahdesta kenttätyöjaksosta Lapissa sekä kullankaivajien seminaariristeilyyn osallistumisesta. Lisäksi haastattelin kullankaivajia myös Helsingissä. Tutkielmani primääriaineiston muodostaa haastattelumateriaali, minkä lisäksi kenttätyömatkojeni nauhoittamattomat keskustelut ja havainnot ovat toimineet tulkintojeni tukena. Haastatteluja on yhteensä 17 kappaletta joista 10 on nauhoitettuja ja 7 sähköisesti toimitettuja. Haastateltavista 13 oli miehiä ja 4 naisia. Haastattelumateriaalin analyysimetodeina olen käyttänyt sisällönanalyysia ja lähilukua, joiden avulla olen pyrkinyt nostamaan aineistosta esiin olennaista informaatiota sekä kullankaivukulttuuriin liittyviä laajempia kulttuurisia merkityksiä. Vaikka kullankaivamisen lähtökohtana oli vielä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa ihmisten pyrkimys parantaa taloudellista tilannettaan, nykypäivänä vain hyvin pieni osa kullankaivajista saa toimeentulonsa kullasta. Nyky-kullankaivajien elämäntavassa rikastumista tärkeämmiksi perinnettä säilyttäviksi arvoiksi on noussut mm. vapaus, riippumattomuus, luonnonmukainen elämäntapa sekä omaan yhteisöön kuulumisen tunne. Tärkeää on myös luonnossa pärjäämisen ja selviämisen kautta löytyvä elämän merkityksellisyys. Edellä mainitut asiat merkitsevät kullankaivajille usein enemmän kuin varma toimeentulo tai nykyajan teknologian tuomat mukavuudet. Samalla kullankaivukulttuurissa voi nähdä eräänlaista ”jätkä-nostalgiaa”, eli entisaikojen tukkilais- ja savottakulttuuria romantisoivia piirteitä. Lappi muodostaa kullankaivaja-identiteetin ja mentaliteetin kasvualustan ja on samalla paitsi maantieteellinen, myös kuvitteellinen myyttien, mielikuvien, toiveiden ja odotusten konstruktio. Lappi voi edustaa kullankaivajalle esimerkiksi idyllimäistä paratiisia, todellisuuspakoa tai vain arkista työympäristöä vaativine luonnonoloineen. Lappiin asettuminen on eräänlainen siirtymäriitti, jonka myötä identiteetti on mahdollista luoda uudelleen, samalla kun aiempi elämä jätetään taakse. Tällainen kullankaivaja-identiteetin ottaminen näyttää tapahtuvan myös silloin, vaikka Lappiin siirryttäisiin vain kesän ajaksi sillä tällöinkin ”arki-minä” eteläisessä Suomessa jätetään taakse. Samalla kullankaivajien lappilaisuus näyttäytyy eräänlaisena liminaalitilan identiteettinä paikallisen ja vieraan välimaastossa. Vaikka kullankaivajat tulevat hyvin toimeen paikallisen saamelaisväestön kanssa, kullankaivajien tämänhetkiset ristiriidat saamelaiskäräjien kanssa koetaan ongelmallisina paitsi taloudellisessa, myös sosiaalisessa mielessä niiden hankaloittaessa yhtenäisen paikallisidentiteetin rakentamista Lapin alueilla. Nykyinen uhka kullankaivun loppumisesta Lapissa on tuntunut vahvistavan kullankaivajien kollektiivista identiteettiä, ”me-henkeä” sekä arvostusta omaa työtä ja kullankaivamisen perinteitä kohtaan. Asenteissa kuvastuu mm. kullankaivajien päättäväisyys jatkaa vaikeuksista huolimatta ja heidän pyrkimyksensä säilyttää elämäntapa Lapissa tulevaisuudessakin.
-
”Sä oot oman ittes herra siellä”. Etnografinen tutkimus nykypäivän kullankaivajista Suomen Lapissa (2016)Tämä pro gradu-tutkielma käsittelee nykypäivän kullankaivajia Suomen Lapissa. Tutkielmassa tarkastellaan kullankaivajien elämäntapaa, perinteitä ja sitä, miten kullankaivaja-identiteettiä tuotetaan yhdessä yhteisön jäsenten kanssa ja millaisia eri ulottuvuuksia tällä identiteetillä on. Tutkielmassa käsittelen myös Lapin kullankaivajien ja saamelaiskulttuurin välistä suhdetta sekä tarkastelen kullankaivuperinteen säilymisen syitä ja toisaalta tämän perinteen jatkumisen mahdollisuuksia. Tutkimusaineistoni perusteella pyrin selvittämään kyseiselle elämäntavalle annettuja merkityksiä sekä kullankaivajan identiteetin ja maailmankuvan rakentumista suhteessa mm. Lappiin, luontoon, muihin kullankaivajiin, saamelaisiin ja Etelä-Suomeen. Tutkielman keskeisiä kysymyksiä ovat mm. millaisin diskurssein kullankaivukulttuuria, omaa elämäntapaa ja Lappia representoidaan? Miten paikallista tai alueellista identiteettiä rakennetaan suhteessa toisiin kullankaivajiin, Lapin ympäristöön sekä muihin paikallisiin ihmisiin? Millaisena kullankaivajien puheessa ilmenee Etelä- ja Pohjois-Suomen välinen suhde ja miten kuvaa ”meistä” tai ”toisesta” tuotetaan? Entä millaisia merkityksiä tuotetaan kullankaivajien puheessa liittyen Lappiin, kullankaivamiseen ja kullankaivajana olemiseen ja miksi? Metodologisesti tutkimusaihetta lähestytään mm. identiteettien ja mentaliteettien tutkimusta sekä miestutkimusta hyödyntämällä. Tutkielman peruslähtökohtana on aineistolähtöisyys, jolloin teoria nousee empiirisestä aineistosta. Tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt etnografiaa, jossa olennaisen osan tutkimusta muodostaa fyysinen kentälle meno, tutkittavien elämään eri tavoin osallistuminen ja näin ollen aineiston tuotanto yhdessä tutkittavien kanssa. Etnografisen kenttätyön toteutin joulukuun 2015 ja maaliskuun 2016 välisenä aikana ja se koostui kahdesta kenttätyöjaksosta Lapissa sekä kullankaivajien seminaariristeilyyn osallistumisesta. Lisäksi haastattelin kullankaivajia myös Helsingissä. Tutkielmani primääriaineiston muodostaa haastattelumateriaali, minkä lisäksi kenttätyömatkojeni nauhoittamattomat keskustelut ja havainnot ovat toimineet tulkintojeni tukena. Haastatteluja on yhteensä 17 kappaletta joista 10 on nauhoitettuja ja 7 sähköisesti toimitettuja. Haastateltavista 13 oli miehiä ja 4 naisia. Haastattelumateriaalin analyysimetodeina olen käyttänyt sisällönanalyysia ja lähilukua, joiden avulla olen pyrkinyt nostamaan aineistosta esiin olennaista informaatiota sekä kullankaivukulttuuriin liittyviä laajempia kulttuurisia merkityksiä. Vaikka kullankaivamisen lähtökohtana oli vielä 1800- ja 1900-lukujen Suomessa ihmisten pyrkimys parantaa taloudellista tilannettaan, nykypäivänä vain hyvin pieni osa kullankaivajista saa toimeentulonsa kullasta. Nyky-kullankaivajien elämäntavassa rikastumista tärkeämmiksi perinnettä säilyttäviksi arvoiksi on noussut mm. vapaus, riippumattomuus, luonnonmukainen elämäntapa sekä omaan yhteisöön kuulumisen tunne. Tärkeää on myös luonnossa pärjäämisen ja selviämisen kautta löytyvä elämän merkityksellisyys. Edellä mainitut asiat merkitsevät kullankaivajille usein enemmän kuin varma toimeentulo tai nykyajan teknologian tuomat mukavuudet. Samalla kullankaivukulttuurissa voi nähdä eräänlaista ”jätkä-nostalgiaa”, eli entisaikojen tukkilais- ja savottakulttuuria romantisoivia piirteitä. Lappi muodostaa kullankaivaja-identiteetin ja mentaliteetin kasvualustan ja on samalla paitsi maantieteellinen, myös kuvitteellinen myyttien, mielikuvien, toiveiden ja odotusten konstruktio. Lappi voi edustaa kullankaivajalle esimerkiksi idyllimäistä paratiisia, todellisuuspakoa tai vain arkista työympäristöä vaativine luonnonoloineen. Lappiin asettuminen on eräänlainen siirtymäriitti, jonka myötä identiteetti on mahdollista luoda uudelleen, samalla kun aiempi elämä jätetään taakse. Tällainen kullankaivaja-identiteetin ottaminen näyttää tapahtuvan myös silloin, vaikka Lappiin siirryttäisiin vain kesän ajaksi sillä tällöinkin ”arki-minä” eteläisessä Suomessa jätetään taakse. Samalla kullankaivajien lappilaisuus näyttäytyy eräänlaisena liminaalitilan identiteettinä paikallisen ja vieraan välimaastossa. Vaikka kullankaivajat tulevat hyvin toimeen paikallisen saamelaisväestön kanssa, kullankaivajien tämänhetkiset ristiriidat saamelaiskäräjien kanssa koetaan ongelmallisina paitsi taloudellisessa, myös sosiaalisessa mielessä niiden hankaloittaessa yhtenäisen paikallisidentiteetin rakentamista Lapin alueilla. Nykyinen uhka kullankaivun loppumisesta Lapissa on tuntunut vahvistavan kullankaivajien kollektiivista identiteettiä, ”me-henkeä” sekä arvostusta omaa työtä ja kullankaivamisen perinteitä kohtaan. Asenteissa kuvastuu mm. kullankaivajien päättäväisyys jatkaa vaikeuksista huolimatta ja heidän pyrkimyksensä säilyttää elämäntapa Lapissa tulevaisuudessakin.
Now showing items 1-10 of 10