Browsing by Subject "Platon"

Tämä englanninkielinen tutkielma analysoi retoriikkaa Winston Churchillin ja Barack Obaman poliittisissa puheissa. Tutkielma esittelee kahden poliitikon tavat kirjoittaa puheita ja heille ominaiset puhetyylin keinot, sekä analysoi kolme puhetta molemmilta. Tutkielma sisältää johdannon, teoreettisen kirjallisuuden esittelyn, Churchillin sekä Obaman lyhyet elämäkerrat, poliitikkojen puhetyylin ja puheiden kirjoitustapojen esittelyt, kolmen puheen analyysin molemmilta puhujilta sekä yhteenvedon. Tutkielman liitteenä on puheet, joita työssä analysoidaan. Tutkielma esittelee myös molempien poliitikkojen uskonnollisen taustan. Työn teoreettinen aineisto pohjautuu antiikin Kreikan aikaiseen Aristoteleen Retoriikka-teokseen sekä antiikin Rooman aikaiseen tuntemattoman kirjoittajan puheoppaseen Rhetorica ad Herennium. Nämä teokset ovat tärkeimmät retoriikasta laaditut oppaat, joiden teorioihin myöhempien aikakausien kirjat pohjautuvat. Muu aineisto koostuu teoksista, jotka esittelevät poliitikkojen elämäkertoja, heidän puhetapojaan sekä retoriikan termistöä. Puheiden analysoinnissa metodina on kirjallisuustutkimuksen määrittelemä lähiluku. Aineiston kautta selviää, että Winston Churchill ja Barack Obama kirjoittivat puheensa itse uransa alkuvaiheessa, mutta presidentin ja pääministerin asemassa heidän aikansa ei enää riittänyt tähän. Puheissaan Churchill personifioi maita ja hän viittasi Liittoutuneiden ja natsi-Saksan vastaiseen sotaan hyvän ja pahan taisteluna. Hänen puhetyylinsä oli pessimistinen ja pääministeri lupasi kärsimyksiä sekä tuhoa vuodesta toiseen. Barack Obaman puhetyyliin kuuluvat parafraasit, somaattiset fraasit sekä sananlaskut, hänen puheidensa yleinen teema on amerikkalainen unelma. Analyysin tuloksena selviää, että Churchill ja Obama pyrkivät vaikuttamaan kuulijan tunteisiin ennen kaikkea kristillisten kielikuvien ja viitteiden kautta. Tutkielman johtopäätöksenä on, että molemmat poliitikot ovat käyttäneet klassisen retoriikan metodeja puheissaan, lisäksi molemmat ovat käyttäneet kristinuskon sanastoa ja kuvastoa vaikuttaakseen kuulijoihin. Jokaisessa aineiston kuudesta puheesta on kristillisiä käsitteitä, jotka yhdistävät suurinta osaa Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian kansalaisista. Jatkotutkimusta varten olisi hyödyllistä laajentaa Churchillin ja Obaman puheiden aineistoa ja lähilukua käyttäen tutkia, millä tavoin poliitikot ovat käyttäneet kristinuskon teemoja vaikuttaakseen kuulijoihinsa. Tämä selventäisi uskon asemaa kahden vaikutusvaltaisen länsimaisen poliitikon retoriikassa ja osana yhteiskunnallista diskurssia.

Tutkimusaiheeni on Paavalin miehinen puolustautuminen hänen kirjeissään Korintin seura-kunnalle. Korinttiin lähetetyn kirjeenvaihdon luennasta ilmenee, että Paavali on joutunut voimakkaan arvostelun kohteeksi. Hänen miehisyyttään on mitätöity monin tavoin. Tällaisessa tilanteessa Paavali turvautuu järeään puolustautumiseen. Paavalin niin sanottu ristinpuhe ilmenee juuri tässä tilanteessa; Korinttiin lähetetyssä ensimmäisessä kirjeessä ristinpuhe kuuluu kirjeen alussa, kun Paavali arvostelee inhimillistä viisautta, toisessa kirjeessä ristinpuhe liittyy Paava-lin kerskailuun vaikeuksillaan ja rangaistulla kehollaan. Paavali nostaa esiin mielikuvan ris-tiinnaulitusta Kristuksesta suurimpana mahdollisena kunniana, ja samastaa myös omat koet-telemuksensa ja kärsimyksensä Kristuksen kärsimyksiin. Kyseessä on siis kirjeenvaihto Korinttiin, Rooman valtaamaan kreikkalaiseen kaupunkiin. Tapahtuvan kontekstina on täten ajan kreikkalais-roomalainen, miehisyydelle korkeat vaati-mukset asettava kulttuuri. Tuonkin tutkielmassani laajasti esiin ajan käsityksiä arvostettavasta miehisyydestä. Kysymys on tämä: Kun Paavalin miehinen puolustautuminen perustui ajan kunniakäsitykseen nähden häpeällisten esimerkkien varaan (ristiinnaulitseminen, fyysisesti rangaistuksi tuleminen, kärsimys), niin miten kuulija pystyi vastaanottamaan sen kulttuurissa, jossa korostettiin miehistä kompetenssia, voimaa ja koskemattomuutta? Oliko Paavalin tapa puhua jotain aivan uutta, vai oliko ajassa jotain sellaista, mikä teki hänen julistuksestaan vä-hemmän vastakulttuurista kuin mitä ensivaikutelma antaisi ymmärtää? Ilmenee, että ajan kulttuurissa virtaili vaikutteita, jotka näyttivät suuntaa Paavalin ristinpu-heelle. Mies, joka asetti itsensä alttiiksi kärsimykselle ja kuolemalle muiden puolesta, oli ajassa ihailtu miehinen malli. Tällaisena Paavali haluaa sekä Kristuksen että itsensä esittää. Myös kyynisestä perinteestä nouseva stoalaisuus toi murtumia perinteiseen käsitykseen kos-kemattomasta miehisyydestä. Silti Paavalin miehisen puolustautumisen rakentuminen perin-teisesti häpeällisinä pidettyjen seikkojen varaan saavuttaa ajassaan ennenkuulumattomat mit-tasuhteet.

Tutkielmani käsittelee antiikin filosofian historian kenties vaikutusvaltaisimman ajattelijan Platonin (427–347 eKr.) näkemystä uskonnosta ja erityisesti hurskaudesta. Antiikin Kreikan klassisen ajan (480–323 eKr.) kontekstiin sijoittuva aatehistoriallinen tutkimukseni rajautuu pääosin kyseisen filosofin välittömään historialliseen horisonttiin. Tässä työssä en käsittele sitä mittavaa tulkinta- ja vaikutushistoriaa, jonka Platonin moniulotteinen ja poikkeuksellisen hyvin säilynyt kirjallinen tuotanto on mahdollistanut. Keskityn nimenomaan Platonin omiin lähtökohtiin niistä platon-tutkimukselle asetetuista välttämättömistä tutkimuksellisista haasteista käsin, joihin jokainen Platonia tutkiva auttamatta törmää. Tutkimuksen tausta heijastelee tietyiltä osin arkaaisen ajan (610–480 eKr.) kirjallisten ja henkisten virtausten muovaamaa traditiota sikäli kuin kreikkalaisen filosofisen ja teologisen ajattelun juuret voidaan hahmottaa luonnonfilosofian synnyn ja draama sekä proosakirjallisuuden alkuun. Platonisen maailmankuvan perusteita hahmoteltaessa on myös geometriseen aikaan (900–725 eKr.) ajoittuva homeerisen heksametrirunouden perinne ohittamaton vaikutuslähde. Tästä syystä olen ottanut Homeroksen eepikan Iliaan osalta käsittelyyn. Kyseisen teoksen narratiivi itsessään sijoittuu varhaiseen mykeneläiseen aikaan (1600–1100-luvut eKr.), joten olen pyrkinyt saamaan tutkimukseeni Platonin ajattelun perusteille tarpeellista historiallista syvyyttä. Tutkielmani tavoitteena on selvittää mitä hurskaus Platonin filosofiassa tarkoittaa sekä pohtia sen merkitystä filosofin ajattelun kokonaisuudelle. Tutkielmani on toteutettu systemaattisen analyysin hengessä pyrkien laaja-alaisesti kartoittamaan niitä aatehistoriallisia puroja, joista Platon ammentaa teoksiinsa samanaikaisesti syvyyttä ja laajuutta jättäen tulkitsijan mielikuvitukselle tarpeellista liikkumatilaa. Keskeisinä johtopäätöksinä esitän tutkimustyöni pohjalta, että Platonin filosofiaa tulisi tarkastella hurskauden ja uskonnollisen aspektin valossa. Platonin uskonnonfilosofinen tutkimus on varteenotettava tutkimushaara paitsi itsessään myös nimenomaan muiden filosofian osa-alueiden kannalta.

Rakkaus on innoittanut vuosituhansien saatossa lukemattomia ihmisiä. Se on toiminut alkukantaisen ja ylimaallisen voimansa ansiosta sekä runoilijoiden ja filosofien muusana että arkipäiväisen elämän kantajana. Tämä tutkielma tarkastelee rakkaudesta kirjoitettuja tekstejä, aina antiikista 1900-luvulle asti. Tarkoituksena on lähteiden avulla tuoda esille, miksi rakkaudesta ilmiönä tulee keskustella ja kirjoittaa, niin uskonnollisella, filosofisella kuin tieteellisellä tasolla. Tutkielman päälähteinä toimivat Platonin klassikkoteos Pidot, apostoli Paavalin rakkauskäsitys Uudessa testamentissa ensimmäisen korinttolaiskirjeen luvussa kolmetoista, Tuomo Mannermaan analyysi Martti Lutherin rakkauskäsityksestä teoksessa Kaksi rakkautta sekä C.S. Lewisin kirja Neljä rakkautta. Tutkielman läpi kulkee myös rakkauden kaksi puolta, itsekkyys ja pyyteettömyys. Nämä kaksi ihmisyyteen kuuluvaa puolta tulevat ilmi esimerkiksi agape- ja eros- rakkauksissa. Rakkaus on teemana laaja, eikä tämä tutkielma voi käsitellä kuin pientä osaa suurta ja mielenkiintoista keskustelun kenttää. Rakkaus on vahva tunnetila, jonka voimia ylistetään ja manataan esim. runoudessa, kirjallisuudessa ja laulujen sanoituksissa. Yleismaailmallisena ilmiönä sen olemassaololle ja vaikutuksille on annettu monia erilaisia selityksiä, kuten tässä tutkielmassa käydään läpi. Rakkaudesta puhumisen perinteet ovat pitkät, johon tämä tutkielma pyrkii liittymään tuomalla ilmi nykyajassa ja menneisyydessä käytyjä keskusteluja ja niiden tulkinnoista johdettuja päätelmiä. Tutkielma ja rakkaudesta keskusteleminen tuo esille elämän arvostamisen ja sen ihmeellisyyden tärkeyden. Tutkielma tuo esille toiseuden ymmärtämisen, jota tutkielmassa analysoidut tekstit painottavat. Rakkaus on selvästi tärkeä osa ihmisyyttä riippumatta siitä, onko se lähtöisin Jumalasta, aivokemiasta tai jostain muusta ylimaallisesta. Sen avulla voimme ymmärtää maailmaa ja toisiamme. Siksi rakkaudesta tulee keskustella.

Tutkielmassa käsitellään Platonin (427–347 eaa.) käsitystä sanallisesta mimesiksestä sekä Platonin omaa dialogimuodossa kirjoittamaa filosofiaa. Monipuolinen käsite ’mimesis’ kääntyy suomeksi Platonin yhteydessä luontevimmin sanalla ’jäljittely’. Muita sen merkitysalueita ovat mm. representaatio ja imitaatio. Platonin käsitykset ovat vaikuttaneet merkittävästi myöhempiin taiteen ja todellisuuden suhteita koskeviin kysymyksenasetteluihin. Platonin dialogit ovat kuvitteellisia, jäljitteleviä keskusteluja, joiden keskushahmona on yleensä filosofi Sokrates (470/469–399 eaa.). Tässä tutkielmassa tutkin sitä, miksi Platon käyttää mimesistä kerronnan tapana. Platonin dialogeissa kritisoidaan jäljittelevää runoutta sekä moraalisesti epäilyttävänä että tiedollisesti vajavaisena. Myös sofistia, sanallista viisauden jäljittelijää kritisoidaan ironiseen sävyyn. Platon kuitenkin itse käyttää dialogeissaan paljolti samoja menetelmiä kuin runoilijat ja sofistit. Tutkielmassa selvitän millä perusteella Platonin omat dialogit voisivat välttää dialogeissa jäljittelevään kerrontaan kohdistetun kritiikin. Ensisijaisina lähteinä käytän Platonin dialogeja Valtio, Pidot ja Sofisti. Tutkin Platonin omaa jäljittelevää kerrontaa käyttäen apuna Arne Melbergin tulkintaa Pidot-dialogista. Holger Thesleffin tutkimusten perustalta käsittelen Platonin teosten draamallisia ja kaunokirjallisia piirteitä. Runollisen kerronnan moraalisia arvoja ja psykologisen vaikuttamisen tapoja käsittelen Stephen Halliwellin näkemysten pohjalta ja Platonin jäljitelmän ja kuvan luonnetta tarkastelen Jean-Pierre Vernantin esittämän tulkinnan perustalta. G. R. F. Ferrarin tutkimus tarjoaa tapoja tulkita Platonin dialogista mimesistä suhteessa runouteen, jolloin dialogit hahmottuvat jäljittelevästä runoudesta selkeästi erottuvana filosofisena jäljittelynä. Tutkimuksessa osoittautuu, että Platonin näkökulmasta filosofinen keskustelu on aina altis väärinymmärryksille. Jäljittelevä kerronta on kuitenkin suorasanaista luennointia parempi tapa kuvata sitä filosofista elämäntapaa, joka parhaimmillaan voi johtaa oikeaan filosofiseen tietoon. Platon on suuntautunut ajattelussaan filosofiseen tietoon (epistēmē). Tällaista filosofista tietoa ei voi ilmaista kuvitteellisilla kertomuksilla tyhjentävästi, vaan filosofiseen tietoon voidaan viitata vain epäsuorasti ja antamalla malli filosofiselle keskustelulle. Aistimaailman jäljittely ei voi Platonin käsityksen mukaan johtaa todelliseen tietoon yleisistä totuuksista. Filosofinen mimesis tarkoittaa filosofin tapaa elää filosofiseen tietoon suuntautuvaa elämään. Sen sijaan että tieto voitaisiin saavuttaa pelkällä puheen jäljittelyllä, se on mahdollista saavuttaa vain filosofisen keskustelun ja vähittäisen sisäisen muutoksen kautta.

Platonin varhaisdialogien katsotaan usein ilmentävän erityistä Sokrateen moraalipsykologista näkemystä, intellektualismia, jonka katsotaan poikkeavan Platonin myöhemmästä sielun kolmijakoon perustuvasta näkemyksestä. Intellektualismin mukaisesti hyve on Sokrateelle jonkinlaista tietoa, ja ihmisen toiminnan motivoimiseksi riittää tieto siitä mikä on oikein. Angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä Sokrateen intellektualismi on pitkään tulkittu hyvin suoraviivaisesti ja yksinkertaistavasti. Tällaisen tulkinnan ongelma on se, ettei se vaikuta huomioivan Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian monivivahteisuutta eikä pysty selittämään niiden joitain hyvin oleellisia piirteitä. Suoraviivainen tulkinta on kuitenkin ollut hyvin vallitseva ja yleisesti hyväksytty, ja moni tutkija on sen perusteella tehnyt jyrkän eron varhaisdialogien Sokrateen ja myöhemmän Platonin välille. Suoraviivaiselle tulkinnalle on viime aikoina ilmaantunut varteenotettavia haastajia, ja tutkielmassa argumentoidaan, että uudet tulkinnat saavat enemmän tukea Platonin dialogeista ja kykenevät selittämään varhaisdialogien moraalipsykologian perinteistä suoraviivaista tulkintaa uskottavammin. Tutkielmassa vertaillaan erilaisia tulkintoja Sokrateen intellektualismista ja perustellaan, miksi perinteinen suoraviivainen tulkinta on syytä hylätä. Intellektualismia tutkitaan eri kysymysten ja useiden Platonin varhaisdialogien kautta mahdollisimman kattavasti, jotta erilaisten tulkintavaihtoehtojen uskottavuutta ja mahdollisia ongelmia pystytään arvioimaan. Perinteinen suoraviivainen tulkinta esitellään erityisesti Terry Pennerin näkemyksen pohjalta ja perinteisen tulkinnan kriitikkoina nostetaan esiin muun muassa Thomas C. Brickhouse ja Nicholas D. Smith. Erityisiä kysymyksiä, joihin tutkielmassa perehdytään, ovat Sokrateen suhtautuminen tietoon, tietämiseen ja tietämättömyyteen sekä Sokrateen näkemys ihmisen haluista ja pyrkimyksistä. Gorgias-dialogin erityinen asema moraalipsykologisen argumentin tulkinnassa käsitellään omana kysymyksenään. Perinteisen suoraviivaisen tulkinnan ongelmallisuus nousee tutkielmassa esiin monen eri kysymyksen tarkastelun ja useiden tutkijoiden huomioiden kautta. Perinteinen tulkinta osoittautuu liian yksioikoiseksi sekä Sokrateen tietokäsityksen suhteen että sen suhteen, mitä Sokrates ajattelee haluista ja toiminnan motivaatiosta. Perinteisen tulkinnan mukainen näkemys, jossa Sokrateen käsitys hyvetiedosta palautuu hyveiden määritelmiin, osoittautuu kestämättömäksi, samoin näkemys, jonka mukaan toimintaan johtavat halut ovat Sokrateelle aina rationaalisia, toimijan kokonaisetuun tähtääviä haluja. Perinteinen tulkinta ei pysty selittämään varhaisdialogien moraalipsykologiaa, koska se perustuu yksittäisten tekstikohtien yksinkertaistavaan analyysiin ja jättää huomiotta monia oleellisia seikkoja. Tutkielmassa kiinnitetään erityistä huomiota Protagoras-dialogin pohjalta tehdyn tulkinnan ongelmallisuuteen, koska Protagoraan tietyt kohdat ovat avainasemassa perinteisen tulkinnan ymmärtämiseksi. Samalla tarkastellaan yleisempää ongelmaa, joka syntyy, kun Platonin dialogeista irrotetaan yksittäisiä tekstikohtia tai argumentteja ja näistä tehdään yksinkertaistavia johtopäätöksiä, joiden katsotaan pätevän laajemmin. Tutkielman keskeinen johtopäätös on, että perinteinen, pitkään angloamerikkalaisessa tulkintaperinteessä laajalti hyväksytty suoraviivainen tulkinta Sokrateen intellektualismista epäonnistuu Platonin varhaisdialogien moraalipsykologian selittäjänä ja on syytä hylätä. Perinteisen tulkinnan haastajat kykenevät analysoimaan varhaisdialogien moraalipsykologian monipuolisemmin ja uskottavammin.

Tässä tutkielmassa käsittelen toivon luonnetta ja merkitystä antiikin Kreikan filosofiassa. Keskiössä ovat antiikin klassisen filosofian eli Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen ajatukset, heidän jälkeensä muodostuneiden hellenistisen ajan epikurolaisen ja stoalaisen koulukunnan ajatukset sekä eklektiseen Ciceron näkemys, joka sai vaikutteita kaikista edellä mainituista koulukunnista. Tutkielma vastaa seuraaviin kysymyksiin: Miten toivo on ymmärretty antiikin filosofiassa? Mitä eri termejä toivon kaltaisista asenteista on käytetty? Missä suhteessa toivo on muihin tunteisiin, jos toivo voidaan tulkita tunteeksi? Tutkimusmetodina on systemaattinen analyysi. Primaarilähteinä toimivat säilyneet antiikin teokset, mutta monen tekstin kohdalla on jouduttu käyttämään paremmin säilyneitä sekundaarilähteitä. Toivoon on suhtauduttu monin eri asentein ja sitä on määritelty monin eri tavoin historiassa. Sokrates ja Platon eivät juuri käsitelleet filosofiassaan tunteita, mutta Aristoteles teki merkittävää työtä tunteiden filosofian alalla. Epikurolaisilla on tunteista yksinkertainen jaottelu, sillä heidän mukaansa on vain tuskaa sekä nautintoa. Stoalaisilla on monimutkainen tunneteoria, eikä yksinkertaista konsensusta toivosta ole stoalaisten keskuudessa. Kehitys ja edeltäjien vaikutus Sokrateesta epikurolaisuuteen ja stoalaisuuteen on nähtävissä, ja samat termit siirtyvät historiassa eteenpäin, mutta jokainen aihetta käsittelevä filosofi antaa käsitykseen jotain uutta. Myöhemmistä filosofeista toivoa ovat kommentoineet esimerkiksi Nietzsche, Camus ja Kant. Tunteiden tutkimus on kiinnostanut jo antiikissa, mutta nykypäivänäkin se voi antaa ihmiskunnalle uusia kehityssuuntia. Antiikin teoriat ovat myös edelleen keskustelun aiheena. Erityisesti stoalainen tunneteoria on merkittävä ja kiinnostava osa tunteiden tutkimuksen saralla. Tutkimuksessa käy ilmi, että koulukunnat ovat monin paikoin keskenään ristiriidassa toivon käsittämisen suhteen, mutta joillakin koulukunnilla on myös sisäisiä ristiriitoja. Monet varhaiset antiikin filosofit pitävät tunteita turhana, mutta tunteisiin suhtautuminen on positiivisempaa myöhäisantiikissa.

Tutkin työssäni Platonin Menon-dialogissa esitettyä käsitystä oppimisesta mieleen palauttamisena (anamnesis). Dialogissa Sokrates ja Menon keskustelevat hyveestä ja sen oppimisen mahdollisuudesta. Oppiminen rajataan tiedon saavuttamiseksi, eli lopulta dialogi ottaa tehtäväkseen pohtia tiedon luonnetta ja sen tavoittamista. Mieleen palauttamisella tarkoitetaan tiedon tavoittamista jonain ihmisen sisäisenä. Platonin sanoin siis ”totuus kaikesta [alētheia tōn ontōn] on sielussa [en tē psykhē]”. Toiselta oppiminen on tämän käsityksen mukaan mahdotonta, sillä tietoa ei voida siirtää toiseen tietona, eli toista ei voi pakottaa ymmärtämään asiaa. Toisen ohjeistuksella voi kuitenkin itse ymmärtää ja oppia. Dialogissa Sokrates sanoo tämän olevan mahdollista, koska sielu on kuolematon ja siten nähnyt kaiken jo ennen olemistaan ihmisenä. Ihmisenä ollessaan sielu voi siten periaatteessa palauttaa kaiken ennen syntymäänsä oppineen mieleen ”muistamalla” nähneensä. Dialogissa tiedon ulkopuolelle rajataan mielipide, joka on tietoon nähden epävarmaa ja ailahtelevaa. Tutkielmassani jaan mieleen palauttamisen kolmeen osaan. Luvussa 2 käsittelen mielipiteen ja tiedon välistä eroa. Perinteisesti tätä eroa pidetään ”subjektiivisena”, jolloin mielipide eroaa tietoon nähden varmuudessa. Tällöin mielipide on epävarmempaa kuin tieto, mutta siitä voi periaatteessa tulla asteittain tietoa lisätutkimuksen avulla. Tällöin kyseessä on aste-ero, jota vasten argumentoin omaa kantaani, joka pitää eroa laatuerona. Tällöin tieto on jotain, joka eroaa mielipiteestä olemukseltaan, jolloin mielipiteestä ei voi tulla tietoa asteittain vaan muuttamalla radikaalisti tapaa, jolla tiedon kohdetta tutkitaan. Kolmannessa luvussa käsittelen aporiaa eli tietämättömyyttä. Sokrates johdattaa kanssakeskustelijansa huomaamaan oman tietämättömyytensä asiasta. Tietämättömyyden huomattuaan henkilöiden on mahdollista aloittaa tutkimus. Tätä ennen asiasta tietämätön ei voi kokea tutkimusta mielekkääksi, sillä luulee tietävänsä jo. Perinteisesti Sokrateen menetelmää, jolla aporiaan päädytään, pidetään deduktiivisena todistamisen keinona. Tällöin Sokrates ottaa tehtäväkseen toisen esittämän väitteen p todistamisen epätodeksi. Tätä kantaa kritisoiden osoitan kuitenkin tässä luvussa, että Sokrateen tehtävänä ei ole osoittaa toisen väitettä epätodeksi, vaan ainoastaan, että tämän mielipide asiasta ei ole tietoa, eli se on väärä eikä vastaa kohdettaan. Näin Sokrateen ei tarvitse osoittaa loogisesti ei-p:n olevan tosi, vaan hän voi käyttää myös perusteluja, jotka eivät kelpaisi deduktiiviseen todistamiseen. Neljännessä luvussa käsittelen mieleen palauttamista edeltävän kahden luvun avulla. Kontrastoin omaa kantaani mieleen palauttamisesta ”epistemologiseen tulkintaan”, jonka mukaan Platon reflektoi Menonissa tiedon ehtoja. Epistemologinen tulkinta pitää ajatusta mieleen palauttamisesta teoriana a priorisesta, rationaalisesta ja deduktiivisesta tiedosta, jonka totuuden ehdot voidaan palauttaa logiikan ehtoihin. Tätä tulkintaa vasten asetan ”ontologisen tulkinnan”, joka pyrkii ymmärtämään Platonin tietoteoriaa realistisena. Tällöin mieleen palauttamisessa on kyse todellisuuden tavoittamisesta, eli tiedon kohteen vastaamisesta sen kohteen kanssa. Platon puhuu tiedon saavuttamisesta ”uudelleen muistamisena” (anamnesisksen kirjaimellinen merkitys), sillä hänelle todellisuus edeltää ihmistä ja siten kaikki tieto koskee jo tätä tiedon saantia ajallisesti edeltävää todellisuutta. Näin ollen muistaminen toimii analogiana sen tavoittamiselle, mikä edeltää itse muistamista. Tiedossa ei siis ole kyse uuden keksimisestä, vaan vanhan löytämisestä. Näin ollen, kuten pyrin osoittamaan, mieleen palauttamisessa on kyse tietoteoreettisesti realistisesta käsityksestä, jonka mukaan tiedon ehtona on sitä edeltävä todellisuus itse.