Browsing by Subject "Pohjoismaat"

EU:n ja jäsenvaltioiden välillä on jännite liittyen oikeus- ja sisäasioihin, viime vuosina erityisesti kansainväliseen muuttoliikkeeseen. Euroopan valtiot ovat toisistaan riippuvaisia kolmansista maista tulevien maahanmuuttajiin ja turvapaikanhakijoihin liittyvissä kysymyksissä ja joutuvat koordinoimaan yhdessä esimerkiksi sisäistä turvallisuutta ja maahanmuuton hallintaa, joiden on perinteisesti ymmärretty kuuluvan yksin suvereeneille kansallisvaltioille. Vuosituhannen vaihteessa luonnosteltiin unionille aktiivisempaa, laaja-alaisempaa ja osin myös liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa. Sen sijaan, että ainoastaan torjuttaisiin Eurooppaan kohdistuvaa muuttopainetta, oli hyväksyttävä, että kansainvälinen muuttoliike jatkuu ja edellyttää asianmukaista sääntelyä. Vuonna 2015 nopeasti lisääntynyt turvapaikanhakijoiden määrä paljasti puutteita EU:n maahanmuuttopolitiikassa, -lainsäädännössä ja niiden täytäntöönpanossa. Vuoden 2015 jälkeen Pohjoismaat jakautuivat uusien maahanmuuton hallinnan suhteen. EU:n oikeus- ja sisäasioiden ulkopuoliset Tanska ja Norja omaksuivat kaikki EU-lainsäädäntöön perustuvat muuttoliikkeen hallinnan keinot, minkä ohella ne kiristivät ulkomaalaislainsäädäntöä kansallisilla laeilla. Lisäksi molemmat ottivat etäisyyttä kansainväliseen muuttoliike- ja pakolaisoikeuteen ja ilmaisivat toiveensa avata uudelleen kansainvälisten sopimusten sisältö tai muuttaa niiden tulkintaa. Ruotsi ja Suomi kiristivät myös maahanmuuttolainsäädäntöään, mutta EU-oikeuden vaikutuksen vuoksi lopputulos oli maltillisempi. Ruotsin pyrkimys saada muut jäsenvaltiot kantamaan vastuunsa muuttoliikekriisissä ei ole toteutunut. Pohjoismaat kiirehtivät lisäämään maahanmuuton kontrollia ja estämään turvapaikanhakijoiden tulon omien rajojensa sisä-puolelle. Maahanmuuton ja erityisesti kansainvälisen suojelun kytkeytyminen yleisen järjestyksen ja turvallisuuden teemoihin on lähtöisin sisärajatarkastusten poistamisesta ja siitä seuranneesta hallinnan tunteen menettämisestä. Eurooppaan kohdistuva muuttoliike nähdään territoriaalisesta rajavalvonnan näkökulmasta ja sisäisen turvallisuuden kysymyksenä, mikä on nähtävissä sekä EU-lainsäädännössä ja -instituutioissa että jäsenvaltioiden tasolla. Eurooppaa arvostellaan säännöllisesti Fortress Europe -mentaliteetista, jolla viitataan siihen, että samalla, kun luodaan vapaan liikkuvuuden alue tiettyjen valtioiden kesken, jätetään toiset ulkopuolelle ja pyritään aktiivisesti pitämään heidät siellä. Fortress Europe edellyttäisi kuitenkin yhteistä eurooppalaista identiteettiä, jotain mitä jäsenvaltiot pyrkisivät yhdessä suojaamaan. Pohjoismaat ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, miten lainsäädännön eurooppalaistuminen voi olla valikoivaa ja vinoutunutta: EU:lta otetaan se, mikä sillä hetkellä sopii kansallisiin ratkaisuihin, mutta muuten unionin oikeuden vaikutusta torjutaan. Vuodesta 2015 alkaen Pohjoismaita on yhdistänyt pyrkimys rajoittaa kolmansista maista tulevaa maahanmuuttoa ja torjua erityisesti sellaiset maahanmuuttajat, jotka ovat saapuneet Schengen-alueelle turvapaikanhakijoina. Tätä tavoitetta toteutetaan Fortress Europe -hengessä kehystämällä maahanmuuttajat kansallisen turvallisuu-den, yleisen järjestyksen ja hyvinvointivaltion uhkaksi. Euroopan unionin tai Pohjoismaiden muuttoliikelainsäädäntö ja jäsenvaltioiden käytännöt eivät heijasta kosmopoliittista tai edes eurooppalaisesta lähestymistapaa. Sen sijaan, että Pohjoismaat olisivat etsineet eurooppalaista, solidaarista, humaania linjaa ja ihmisoikeudet huomioon ottavia keinoja, ne päätyivät ratkaisuihin, jotka olivat ja ovat edelleen kyseenalaisia sekä kansainvälisen oikeuden että SEU 2 artiklan perus-arvojen kanssa. Muuttoliikeoikeuden selkärangan Euroopassa muodostavat kansallisvaltioiden rajat, kansallinen maahanmuuttolainsäädäntö ja sisäiseen ja kansalliseen turvallisuuteen keskittyvä maahanmuuttopolitiikka. Maahanmuuttokysymyksissä, joissa korostuu maantieteellinen, poliittinen ja kulttuurinen läheisyys, Pohjoismaat ovat rajanaapureina toistensa keskeisin viiteryhmä, Fortress Norden.

I denna avhandling utreds hur idéer om välfärdsstaten och om individens frihet och ansvar avspeglas i det socialpolitiska språket på termnivå i benämningarna på förmåner som infördes för personer med nedsatt arbetsförmåga vid socialförsäkringsreformer i Finland, Sverige och Norge åren 1985–2022. Då infördes några nya förmåner, och i vissa fall ändrades bestämmelserna om befintliga förmåner, som också gavs nya namn i lagstiftningen. Förmånerna som behandlas här är individuell förtidspension, rehabiliteringsstöd, rehabiliteringstillägg och arbetslivspension i Finland, sjukersättning, aktivitetsersättning och trygghetspension inom ramen för sjukersättningen i Sverige samt arbeidsavklaringspenger och uføretrygd i Norge. I början av den aktuella perioden byggdes välfärdsstaten fortfarande ut, men utbyggnaden efterträddes snart av en åtstramnings- och privatiseringspolitik och tanken på ett aktivt samhälle där alla bör delta i arbetslivet enligt förmåga och bidra till välfärden. Diskursen kring arbetsoförmåga förändrades. I stället för att fokusera på de hinder som en sjukdom eller skada medförde började man betona den återstående arbetsförmågan. Denna tanke förmedlades genom ett socialpolitiskt språkbruk som betonade aktivitet och arbete. De sista åren under perioden präglades av osäkerhet p.g.a. covid19-pandemin och krig i Europa. Man kan anse att denna utveckling avspeglas i benämningarna på socialförsäkringsförmåner som införts under den tiden. I avhandlingen besvaras följande frågor: Har det förts någon dokumenterad diskussion om benämningarna och vad lagstiftarna ville uttrycka med dem? Syns det i propositionstexterna? Har benämningarna i de tre länderna någonting gemensamt? Vilka motsvarigheter har de nya termerna fått på de andra språken i studien och uttrycker de samma saker?

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee Suomen maakuvaa Kiinassa. Kiina on vuosina 2016-2018 yksi Suomen maakuvatyön fokusmaista, ja tutkielman tavoitteena onkin tarkastella maakuvatyön vaikutusten nykytilaa sekä tunnistaa Suomen vahvuuksia Kiinassa. Tutkimus toteutettiin laajana 1004 vastaajan verkkokyselynä kuudessa kiinalaisessa suurkaupungissa. Kysely tehtiin yhteistyössä ulkoministeriön viestintäosaston kanssa. Kyselyn perusjoukkona toimi kiinalainen korkeastikoulutettu työssäkäyvä keskiluokka. Kyselyaineiston analyysissa käytettin sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia metodeja. Kyselyvastausten analysointia varten maakuva-käsitettä lähestyttiin Kevin Lane Kellerin (1993) muodostaman brändimielikuvien ominaisuuksia käsittelevän teorian mukaisesti. Tätä hyödyntäen kyselyaineistosta mitattiin Suomi-kuvan tietoisuus-, vahvuus-, myönteisyys- sekä ainutlaatuisuus-aspektit kiinalaisten vastaajien keskuudessa. Tulokset osoittavat, että kyselyyn vastanneet olivat hyvin tietoisia Suomen olemassaolosta, sekä suhtautuivat Suomeen ensisijaisesti hyvin positiivisesti. Suomi on yleisesti ottaen erittäin tunnettu kylmästä ja lumisesta ilmastosta, revontulista, kauniista luonnosta, joulupukista, Nokiasta sekä pohjoismaalaisuudestaan. Vaikka Suomi yhdistettiinkin mielikuvissa vahvasti Pohjoismaihin, iso osa vastaajista osasi nimetä myös ainutlaatuisesti suomalaisia kuvailuelementtejä. Sillä, kuinka lähelle Suomea vastaaja oli aiemmin matkustanut, oli heikko korrelaatio kykyyn kuvailla Suomea ainutlaatuisesti suomalaisilla attribuuteilla. Sille, että preferenssillä matkustaa Suomeen yli muiden Pohjoismaiden, sekä kyvyllä kuvailla Suomea ainutlaatuisilla attribuuteilla olisi korrelaatio, ei tutkimustulosten perusteella löytynyt vahvistusta. Tutkielma tarjoaa uutta tietoa kiinalaisten mielikuvista Suomesta, sekä siitä miten Suomen maakuva Kiinassa suhteutuu muihin pohjoismaalaisiin mielikuviin. Tutkimus hyödyttää suomalaisia maakuvatyön parissa työskenteleviä organisaatioita ja yrityksiä Kiinassa niin julkisuusdiplomatian, vienninedistämisen kuin myös viestinnän alalla. Tulokset valottavat Suomen valtteja, joita voidaan tehokkaasti hyödyntää tulevaisuuden maakuvatyössä.

Tekijätilat (makerspacet) ovat lähtöisin 2000-luvun alun Amerikan yhdysvalloista ja niissä tapahtuvaan toimintaan on liittynyt modernin teknologian hyödyntämisen lisäksi itse tekemisen (DIY-) kulttuuri. Tekijäliike (maker movement) on kahdessa vuosikymmenessä laajentunut kansainväliseksi ilmiöksi. Tämän tutkielman tarkoitus oli kuvailla ja tulkita makerspace-ilmiötä käsityön näkökulmasta Pohjoismaissa. Tavoitteena oli saavuttaa ajankohtainen ja käytännönläheinen kokonaiskuva makerspaceissa tehtävistä käsitöistä Pohjoismaissa. Työhypoteesikseni muodostui oletus, että yleensä makerspaceissa valmistettaisiin konkreettisia esineitä modernin teknologian avulla. Oletin myös, että makerspace käsitettäisiin yleensä konk-reettiseksi ja rajatuksi tilaksi. Tutkimuskysymykseni olivat: Mitä ja minkälaisia käsitöitä pohjoismaisissa makerspaceissa tehdään? Mitä pohjoismaisissa makerspaceissa vuosina 2016–2020 toteutetut käsityöt kertovat makerspaceissa tehtävästä käsityöstä ilmiönä? Tutkielmassa selvitettiin vastauksia tutkimuskysymyksiin sekä teoria- että aineistolähtöisesti laadullisen sisällönanalyysin ja integroivan kirjallisuuskatsauksen keinoin. Aineisto koostui vertaisarvioiduista tutkimusartikkeleista (n = 6), pro gradu -tutkielmista (n = 6) ja makerspace-Internet-sivuista (n = 10). Aineistoja luettiin, pelkistettiin, luokiteltiin, teemoiteltiin, analysoitiin ja tulkittiin. Tutkimuksen taustalla vaikutti fenomenologis-hermeneuttinen tieteenfilosofia. Aineiston perusteella makerspace-tila, -käsityöprosessit ja -käsityötuotteet ilmenivät monimuotoisesti erilaisilla aineellisuuden ja aineettomuuden tasoilla. Sekä akateemisessa- että Internet-aineistossa korostuivat käsityöprosesseihin liittyvät kuvaukset. Uuden teknologian käyttö ei ollut välttämätöntä kaikissa käsityöprosesseissa, mutta se oli läsnä makerspace-tiloissa perinteisten teknologioiden ohella. Analyysin perusteella voidaan todeta makerspace-käsityöilmiön laaja-alaisuus, ajankohtaisuus ja vakiintuneisuus Pohjoismaissa, sekä sen osittainen irrottautuminen yhdysvaltalaisesta kulttuurihistoriastaan etenkin Internet-aineiston perusteella. Tutkielman tuloksia voidaan hyödyntää esimerkiksi makerspacen yhteydessä tehtävien käsitöiden suunnittelussa.

Eri tutkimusten mukaan useissa ammateissa on kohonnut riski sairastua suusyöpään. Alkoholi ja tupakka ovat suusyövän tärkeimmät riskitekijät. Pohjoismaiseen ammatilliseen syöpätutkimusaineistoon perustuvan tutkimuksen tarkoitus oli selvittää eri ammattien suusyöpäriskiä alkoholinkäytön ja tupakoinnin vakioinnin jälkeen. Aineisto käsittää 14.9 miljoonaa ihmistä ja 28 623 kielen, suuontelon ja nielun syöpätapausta Pohjoismaissa vuosina 1961-2005. Alkoholin kulutusta eri ammateissa on arvioitu maksakirroosikuolleisuuden sekä maksasyöpäilmaantuvuuden perusteella, ja tupakointia keuhkosyöpäilmaantuvuuden perusteella. Useimmissa tapauksissa eri ammattien kohonneet suusyöpäriskit pienenivät alkoholin käytön ja tupakoinnin vakioinnin jälkeen, mutta joihinkin ammatteihin jäi kohonnut riski vielä vakioinnin jälkeenkin. Tälläisiä ammatteja olivat taiteilijat, journalistit, tarjoilijat ja hammaslääkärit. Hammaslääkäreiden kohonnut riski sairastua kielisyöpään on uusi löydös, joka saattaa selittyä ammattiin liittyvällä kemiallisella tai papilloomavirus (HPV) altistuksella. Taiteilijoilla, journalisteilla ja tarjoilijoilla ei löytynyt suusyövälle altistavia tekijöitä, mutta on mahdollista, ettei tutkimuksessa pystytty eliminoimaan kaikkea tupakoinnin ja alkoholinkäytön vaikutusta.

Tutkielmassa käsitellään Suomen Etelä-Afrikan-politiikan muotoutumista vuosina 1990-1992. Suomen suhtautuminen apartheidiin oli sen virallistamisesta saakka kielteinen, mutta konkreettiset toimet rotuerottelun lopettamiseksi tapahtuivat vasta 1980-luvulla. Suomessa voimassa ollut Etelä-Afrikkaan kohdistuva pakotelainsäädäntö perustui Yhdistyneiden Kansakuntien turvallisuusneuvoston kahteen vuonna 1985 hyväksymään päätöslauselmaan sekä Pohjoismaiden yhteiseen toimintaohjelmaan. Suurin vaikuttava tekijä Suomen virallisessa Etelä-Afrikan politiikassa olivat muut Pohjoismaat ja niiden näkemykset. Vuonna 1991 Suomi kuitenkin kumosi ensimmäisenä Pohjoismaana osan Etelä-Afrikkaan kohdistamistaan pakotteista. Tutkielman tarkoituksena on selvittää syyt sille, miksi Suomi erosi yhteispohjoismaisesta linjasta Etelä-Afrikan kysymyksessä. Tätä selvitetään tutkimalla, millaista keskustelua eri yhteispohjoismaisissa kokouksissa käytiin, millaista pohdintaa ulkoasiainministeriön sisällä asiasta oli, ja kuinka tilanne kehittyi sellaiseksi, että Suomi erosi yhteispohjoismaisesta linjasta. Tutkielmassa tarkastellaan, millainen odotushorisontti Suomen ulkopoliittisella johdolla oli Etelä-Afrikan tilanteesta ja miten odotushorisontti muuttui Etelä-Afrikan demokratisoitumiskehityksen edetessä. Pääasiallisena aineistona tutkielmassa käytetään ulkoministeriön arkistomateriaaleja. Suomen kanta Etelä-Afrikan kysymykseen määrittyi pitkälti yhdessä muiden Pohjoismaiden kanssa, joten erityinen huomio on Pohjoismaiden ulkoministerikokousten pöytäkirjoissa. Ulkoministeriön aineistomateriaaleja tarkastellaan Reinhart Koselleckin käsitteitä apuna käyttäen. Koselleckin käsitteet odotushorisontti (horizon of expectations) ja kokemusavaruus (space of experience) auttavat ymmärtämään ja jäsentämään kokemuksen ja odotuksen välistä suhdetta, joka ulkoasiainministeriössä vallitsi vuosina 1990-1992. Suomi erosi vuodesta 1978 jatkuneesta yhteispohjoismaisesta Etelä-Afrikkaa koskeneesta toimintaohjelmasta 1.7.1991 kumoamalla ensimmäisenä Pohjoismaana osan Etelä-Afrikkaan kohdistetuista kauppapakotteista. Päätöstä edelsi miltei puolentoista vuoden prosessi, jonka aikana Suomi pyrki vaikuttamaan siihen, että Pohjoismaat olisivat yhdessä muuttaneet toimintaohjelmaansa. Pohjoismaisesta linjasta eroaminen herätti kritiikkiä Ruotsissa, ANC:ssä ja YK:n anti-apartheid-komiteassa. Eri yhteyksissä nousi myös esille, että Suomen toiminta saattaisi johtaa Suomen taloudellisten etujen kärsimiseen lähitulevaisuudessa, kun valtaan nousisi kansan enemmistön kannatusta nauttinut Afrikan kansalliskongressi. Pelko ulkopoliittisista imagotappioista ja mahdollisista tulevaisuuden taloudellisista tappioista saikin Suomen palaamaan takaisin yhteispohjoismaiseen linjaan. Yhteispohjoismaisen linjan päätepiste koitti tammikuussa 1992, kun Pohjoismaat sopivat – Etelä-Afrikassa tapahtuneen edistyksen takia – että kukin Pohjoismaa sai edetä pakotteiden kumoamisessa itsenäisesti parhaaksi katsomallaan tavalla. Suomen hallitus antoi 27.3.1992 eduskunnalle esityksen jäljellä olleiden pakotteiden kumoamisesta, pois lukien YK:n alaiset pakotteet. Suomen pakotteista luopumista vuonna 1991 perusteltiin Etelä-Afrikassa tapahtuneella kehityksellä, EY-maiden ja Yhdysvaltain menettelyllä, länsimaiden näkemyksellä koko eteläisen Afrikan kehityksestä sekä Suomen omilla taloudellisilla intresseillä. Tutkimusaineiston perusteella suurin merkitys oli Etelä-Afrikassa tapahtuneella kehityksellä ja Suomen omilla taloudellisilla intresseillä. Kumoamalla pakotteet Suomi erosi vuosikausia Etelä-Afrikan politiikkaa määrittävänä tekijänä olleesta yhteispohjoismaisesta linjasta.

Tutkielman aihe on pohjoismainen yhteistyö arktisessa politiikassa. Kiinnostus arktisia alueita kohtaan on kasvanut voimakkaasti viime vuosien aikana. Valtio toisensa jälkeen on julkaissut arktisen strategiansa, jossa määritellään maan intressit alueen suhteen. Arktisia maita ovat Pohjoismaiden lisäksi Kanada, Venäjä ja Yhdysvallat. Kiinnostuksen kasvu johtuu ennen kaikkea ilmastonmuutoksen vaikutuksista arktisiin alueisiin. Pohjoismaat ovat olleet mukana arktisen politiikan muotoilussa 1990-luvun alusta alkaen. 2000-luvulla pohjoismainen arktinen yhteistyö on saanut lisää painoarvoa paitsi globaalin kiinnostuksen kasvun myötä, myös vuonna 2009 julkaistun, pohjoismaista ulko- ja turvallisuuspoliittista yhteistyötä käsittelevän, niin kutsutun Stoltenbergin raportin seurauksena. Lisäksi vuonna 2012 Pohjoismaiden neuvosto hyväksyi aloitteen yhteispohjoismaisen arktisen strategian laatimisesta. Tutkielman tarkoitus on vastata kysymykseen, millaista arktista aluetta Pohjoismaat rakentavat ja millaisia diskurssikoalitioita pohjoismaisesta arktisesta keskustelusta nousee esiin. Lisäksi tutkielmassa pohditaan, miten alueen rakentamisen tapa eroaa tarkasteltavien ajanjaksojen mukaan. Tutkielman aineistona käytetään Pohjoismaiden neuvoston istuntojen pöytäkirjoja vuosilta 1990-1996 sekä vuosilta 2009-2012. Tutkielman aikarajaus perustuu arktisen keskustelun vaiheisiin. 1990-luvun alussa arktinen keskustelu oli vilkasta ja aluetta määriteltiin ahkerasti kylmän sodan jälkeisessä uudenlaisessa tilanteessa. Tuolloin tapahtui pohjoismaisen alueen rakentamisen ensimmäinen vaihe suhteessa arktiseen alueeseen. Arktisen keskustelun toinen tuleminen puolestaan alkoi 00-luvun puolivälin jälkeen, kun alueen painoarvo ilmastonmuutoksen myötä kasvoi, ja keskustelu kiihtyi erityisesti Venäjän istutettua lippunsa pohjoisnavalle Jäämeren pohjaan. Pohjoismaisittain merkittävämpi oli kuitenkin vuodesta 2009 alkanut tiiviimpi keskustelu Stoltenbergin raportin julkaisun myötä. Tutkielman teoreettisena lähestymistapana on alueellistumisen tutkimus. Erityisesti alueen rakentaminen diskursiivisena prosessina on aineiston analyysin kannalta oleellisessa asemassa. Aineistoa analysoidaan diskurssianalyysin avulla. Erityisesti Maarten Hajerin käyttämät diskurssianalyysin työkalut tarinalinja, diskurssikoalitio ja tunnusomaiset kuvat ovat analyysin kannalta olennaisessa asemassa. Aineistosta erottuu selvimmin kolme diskurssikoalitiota, jotka ovat: Uuteen tilanteeseen viittaava diskurssikoalitio, hauraan ympäristön diskurssikoalitio sekä pohjoismaisen poikkeuksellisuuden diskurssikoalitio. Varsinaisina tarinalinjoina PN:n istuntojen keskusteluissa erottuvat kaksi PN:n toimijuuteen liittyvää tarinalinjaa, jotka sijoittuvat eri ajanjaksoille. Ympäristöä korostavasta diskurssikoalitiosta puolestaan nousevat konservationistinen sekä ympäristöä taloudellisina mahdollisuuksina kannattavat tarinalinjat. Mahdollisuuksia painottavasta tarinalinjasta erottuu lisäksi itsehallintoalueiden oma tarinalinja, jonka mukaan heillä on ensisijainen oikeus alueen luonnonvarojen hyödyntämiseen. Pohjoismaisen poikkeuksellisuuden diskurssikoalitioon kytkeytyvät niin ympäristön, turvallisuuden ja rauhan kuin demokratian tarinalinjat, jotka kaikki alleviivaavat Pohjoismaiden erityislaatuisuutta toimijana. Aineiston perusteella Pohjoismaiden neuvosto asemoituu 1990-luvulla arktisessa politiikassa enemmän koordinoijaksi kuin toimijaksi. Ensisijaisena tavoitteena on alueen rakentaminen kohti Eurooppaa, ja arktinen alueen rakentaminen toimii tässä yhteydessä keinona perustella tiiviimpää yhteyttä Eurooppaan. 1990-luvulla korostuu myös Venäjän ympäristöongelmat osana arktista keskustelua. 2000-luvulla Pohjoismaiden neuvoston rooli on vahvempi ja se pyrkii asemoitumaan toimijana koordinoijan sijaan ja institutionalisoimaan roolinsa yhteisen pohjoismaisen arktisen strategian avulla. Johtopäätöksinä voidaan analyysin perusteella esittää, että pohjoismainen poikkeuksellisuus on edesauttanut Pohjoismaiden neuvoston roolin muuttumista koordinoijasta aktiivisekse alueen rakentajaksi. Alueen rakentaminen alkaa 1990-luvulla, lisääntyy ja muuttaa muotoaan vuosien saatossa ja huipentuu 2012 päätökseen laatia yhteispohjoismainen arktinen strategia, jonka avulla pohjoismaisia normeja halutaan levittää Arktiseen neuvostoon. Onnistuessaan Pohjoismaat voisivat institutionalisoida arktiseen politiikkaan esimerkiksi pohjoismaisen rauhan käsitteen sekä ympäristön ensisijaisena arvona. Jos kaikki alkavat puhua alueesta mahdollisuutena tai aarreaittana, se ennen pitkää vaikuttaa myös politiikan suuntaviivoihin. Jos puolestaan konservationistinen tarinalinja vahvistuu ja hallitsevaksi diskurssiksi muodostuu muuallakin kuin Pohjoismaiden neuvostossa ympäristön näkökulma, on mahdollista, että kansainvälisen arktisen politiikan suuntaviivat näyttäytyvät toisenlaisina (pohjoismaisempina) kuin tällä hetkellä.

Lypsykarjojen terveystarkkailu aloitettiin Suomessa vuonna 1982. Muutamassa vuodessa sairaustietojen keräilyä tehtiin ympäri maan. Lypsykarjan terveystarkkailussa pyritään seuraamaan ja parantamaan eläinten terveydentilaa yksilö- ja karjatasolla. Terveystarkkailussa kerätään eläinlääkäreiden lehmien siemennys- ja terveyskorttiin tekemiä hoito- ja sairaustietoja. Kerättäviä tietoja ovat hoitopäivämäärä, hoitokerta, sairauskoodi ja eläinlääkärin tunnusnumero. Tiedot kerää seminologi muun työnsä ohella tilalla käydessään. Hän lähettää tiedot tietokoneen välityksellä Maatalouden Laskentakeskukseen, joka ylläpitää tietoja karjakohtaisesti. Tila saa kerran vuodessa yhteenvetoraportin terveystarkkailussa viimeisten 12 kuukauden aikana kerätyistä tiedoista. Lehmän sairaus vaikuttaa suuresti siihen, kuinka suuri osa tapauksista saadaan terveystarkkailurekisteriin tallennettua. Terveystarkkailuun kuuluvilla tiloilla saadaan poikimahalvaustapauksista noin 80 % rekisteriin, kun taas utaretulehduksista tallentuu vain noin 50 %. Tämä ero johtuu pitkälti siitä, että omistajat kirjaavat huonosti reseptillä hoidettuja sairaustapauksia lehmän terveyskorttiin. Norjassa aloitettiin lypsylehmien terveystarkkailu vuonna 1975, Ruotsissa 1982 ja Tanskassa 1991. Islannissa ei ole vastaavaa järjestelmää käytössä. Ruotsissa ja Norjassa sairauksien rekisteröinti on pakollista, Suomessa ja Tanskassa se on vapaaehtoista. Eri Pohjoismaissa on erilaiset koodit diagnooseille ja hoidoille. Tiedot kirjaa yleensä eläinlääkäri, joskus omistaja. Keruu- ja tallennusmenetelmät poikkeavat eri maissa. Vuonna 2002 suoritetun tutkimuksen perusteella Norjassa esiintyi muita maita enemmän ketoosia, Tanskassa poikimahalvauksia esiintyi vähiten. Norjassa ja Suomessa esiintyi enemmän vedinvaurioita alkulaktaatiossa kuin muissa maissa. Suomessa esiintyi vähiten jälkeisten jäämistä ja Tanskassa vähiten abortteja. Suomessa hoidetaan eniten hormonaalisia lisääntymishäiriöitä ja Tanskassa vähiten. Neljän Pohjoismaan kesken on suunnitteilla tutkimushanke havaittujen sairastuvuuserojen syiden selvittämiseksi.

Suomen kehittyminen pohjoismaiseksi hyvinvointivaltioksi toista maailmansotaa seuranneina vuosikymmeninä vaati yhtäaikaista muutosta useilla yhteiskunnan osa-alueilla. Suomi teollistui ja palveluvaltaistui, ja myös kaupungistuminen kiihtyi. Väestön terveyttä, hyvinvointia ja tasa-arvoa parantavia instituutioita kehitettiin aikana, jolloin koko yhteiskunta oli suurten muutosten ikeessä. Muutokset rantautuivat myös liikunnan saralle. Kunnat ottivat päävastuun liikuntapalvelujen tuottamisesta 1960-luvulta lähtien, ja liikuntarakentaminen kiihtyi kaikkialla Suomessa. Mielipideilmasto muuttui, ja vähitellen tasa-arvoajattelu rantautui koskemaan myös ihmisten liikkumismahdollisuuksia. Tasa-arvoperiaatteita peräänkuuluttava Suomen ensimmäinen liikuntalaki säädettiin vuonna 1979. Koko kansa tahdottiin saada liikkeelle! Tässä maisterintutkielmassa selvitetään, kuinka liikuntamenot ja -rakentaminen ovat kehittyneet Suomen eri kunnissa hyvinvointivaltion kasvukaudella vuosina 1960–1989. Lisäksi tutkitaan, mitä selittäviä tekijöitä kuntien liikuntamenojen kehityksen taustalta löytyy. Tutkielmassa perehdytään myös siihen, kuinka liikunnan valtionapujärjestelmä on luonut raamit ajan liikuntarahoitukselle sekä vaikuttanut ohjauksellaan liikuntakulttuurin kehitykseen kunnissa. Huomio kiinnitetään institutionaalisiin muutoksiin ja liikuntapoliittisten linjausten ja lainsäädännön vaikutuksia kuntien liikuntamenoihin kartoitetaan. Lisäksi tutkitaan, ovatko paikallistason rahoitustoimet johtaneet liikuntapaikkojen maantieteelliseen keskittymiseen vai onko liikuntapaikkoja rakennettu hajautetummin ja alueellisen tasa-arvon periaatteita toteuttaen. Tutkimuskysymyksiä lähestytään hyvinvointivaltioteoreettisista lähtökohdista käsin ja instituutioteorioita hyödyntäen. Tutkielman pääasiallinen aineisto kuntien liikuntamenoista on kerätty Suomen Virallisen Tilaston (SVT) vuosien 1960–1972 Kuntien finanssitilastoista ja vuosien 1973–1989 Kuntien talous -tilastoista. Myös LIPAS-liikuntapaikkatietokannasta on kerätty aineistoa tutkielman tarpeisiin. Aineiston analysoinnissa eri maantieteellisten alueiden kehityksen vertailu nousee keskeiseksi. Lisäksi analyysissa tukeudutaan paneeliregressioihin. Tutkimusajanjakso oli erittäin vilkkaan liikuntarakentamisen aikaa. Myös kuntien liikuntamenot kasvoivat vuosina 1960–1989 huomattavasti, joskin menojen kasvuvauhdissa ja tasossa oli selkeitä alueellisia eroja. Menojen kasvun lisäksi liikunnan arvostus kunnissa kasvoi, mikä näkyi liikuntamenojen kasvavina osuuksina kuntien kokonaismenoista. Menojen reaalikasvun taustalla vaikutti yhteiskunnan yleinen vaurastumiskehitys. Paneeliregressioista käy ilmi, että myös demografiset tekijät ja kuntaomisteisten liikuntapaikkojen lukumäärän kasvu selittävät liikuntamenojen kehitystä tilastollisesti merkitsevästi. Sen sijaan liikuntalailla ei näytä tehtyjen regressiomallien valossa olevan juuri selitysvoimaa suhteessa liikuntamenoihin. Laki näyttää kuitenkin kiistattomasti vaikuttaneen liikuntapaikkaverkoston kehitykseen. 1980-luvun myötä Suomen liikuntapaikkaverkosto laajentuikin lähes koko maan kattavaksi. Aluepoliittisen liikuntalain vaikutus paitsi paikallistason liikuntarakentamiseen ja liikuntapaikkojen maantieteelliseen levinneisyyteen myös kuntien liikuntamenoihin olisi saattanut tulla tutkielmassa havaittua voimakkaammin esiin kunniltaan monipuolisemmalla ja yksityiskohtaisemmat valtionaputiedot sisältävällä tutkimusaineistolla.

Youth climate activism has accelerated on an unprecedented scale since 2018 and of the rising popularity of international activist movements Fridays For Future and Extinction Rebellion. Gender and age affect all social positions, but the meaning of girlhood is scarcely studied in the context of youth climate activism. This thesis aims to address this gap and offer valuable perspectives on girls’ experiences of agency and girlhood in climate activism, which is a powerful way to practice active citizenship. This thesis delves into girls’ gendered and age-specific positions in the youth climate movement and explores the boundaries activist girls experience due to their girlhood. The material consists of interviews with 13 girls from Finland, Sweden, and Denmark who are active on climate matters. For the purpose of the analysis, the participants are categorised as climate activists and climate agents, depending on their self-perceived position and forms of action. I study the positions of power and their connection to different cultural positionings by using an intersectional approach in the analysis. I present the ways climate activism is practiced by the participants, both in the public and private spheres. The participants are in different parts of their activist journey and have different experiences of age-related boundaries. Being a girl also produces boundaries for agency both in social and public arenas. The boundaries are often set by adults, but the participants experience their parents being a great support, even when the boundaries for activists are negotiated. Critical voices towards activism usually come from adults outside the movement or in a school environment. School climate/environment groups are also important arenas for young people to get engaged in climate activism. The strong involvement of girls is normalised in the movement, which the participants reflect on resulting from girls’ socialisation to care about other people and the environment. Regardless of the emphasised inclusiveness of the movement, some gendered boundaries and obstacles, such as the cultural notions of girls as individual heroes and experiences of not being safe, remain and need to be overcome to act.