Browsing by Subject "Poikkeuslaki"

Tämä maisterintutkielma tarkastelee, miten poliittiset tulkinnat näyttäytyivät 1930- ja 1990-luvuilla käydyissä valtiopäiväkeskusteluissa koskien Suomen poikkeustilalainsäädäntöä. Poikkeustilalainsäädännöllä tarkoitetaan lainsäädäntöä, joka mahdollistaa perustuslaillisesti kriisin seurauksena vallankäytön keskittämisen yleensä vain keskeisille hallintoelimille. Tutkielman tarkoituksena on tarkastella, miten tulkinnat uhkakuvista, laillisuudesta ja vallankäytöstä näyttäytyivät ja ilmenivät valtiopäiväpöytäkirjoissa ja -asiakirjoissa, vaikuttaen kokemukseen siitä, miten ja millaisin ehdoin vallankäyttöä kriisissä tuli toteuttaa. Lainsäädäntöä koskevaa keskustelua rajataan Erving Goffmanin kehysanalyysillä neljän tarkastelukehyksen kautta, joiden tarkoituksena on tuoda esiin, miten päättäjien poliittiset tulkinnat näyttäytyivät poikkeustilalainsäädännöstä käydyssä keskustelussa. Tulkintoina voidaan pitää yksilötasoisia odotuksia ja maailmankuvia. Kehyksillä pyritään teorialähtöisesti hahmottamaan, miten kansalaisyhteiskunnan ja vallan suhde vaikutti laista käytyyn keskusteluun, millaisia näkemyksiä lain tarkkuuden suhteen esitettiin, millaisiin uhkakuviin laissa pyrittiin vastaamaan ja missä määrin muut valtiot toimivat esimerkkinä tai vertailukohtana lainsäädännölle. Suomi on valittu tarkastelukohteeksi sen omalaatuisen historiansa takia: Valtion määrittävä turvallisuuspoliittinen asema syntyi 1900-luvulla yhdistelmästä ulko- ja sisäpoliittisia jännitteitä. Tarvittiin lainsäädäntö, joka kykeni parhaalla tavalla ottamaan huomioon erilaiset turvallisuusalueet. Sen tuli olla tiukka, jotta ulkopoliittisen selkkauksen sattuessa laki ei jättänyt kansainväliselle yhteisölle tulkinnanvaraa Suomen koskemattomuudesta. Toisaalta lain tuli olla kykenevä vastaamaan sisäisiin rauhattomuuksiin niin, että vallan jatkuvuus voitiin taata. Erilaiset tekijät näin päällekkäin ja suhteessa toisiinsa rajasivat kriisilainsäädännön toimintatilaa. Tutkimus yhdistelee näkökulmissaan muun muassa Bryan Rooneyn analyysiä poikkeustilojen hallintaan vaikuttavista muuttujista, Antero Jyrängin tulkintoja suomalaisesta oikeusfilosofiasta, sekä Giorgio Agamben tulkintoja poikkeustilojen problematiikasta. Analyysi avaa näin kehityskaaria poikkeustilalainsäädännöstä käydyn keskustelun taustalla. Tutkimus osoittaa, ettei lainsäädännöstä käyty keskustelu määrittänyt ainoastaan poikkeustiloja: keskustelussa neuvoteltiin niin puolueiden välisistä valtasuhteista kuin suomalaisen valtion identiteetistä. Keskeiseksi valtiovallan ja yhteiskunnan suhdetta määrittäväksi tekijäksi muodostuikin ontologinen kysymys siitä, mikä todella oli se kansa, jota tuli suojella ja kenellä oli oikeus asettua sen turvaajaksi. Lainsäädännön kautta myös itse poikkeustilat problematisoitiin, herättäen kysymyksen siitä, missä määrin ja miten poikkeustiloja todella voitiin tai tuli säädellä. Tulkintojen kautta hahmotettiin laajemmin Suomen paikkaa osana Eurooppaa ja kansainvälisiä valtarakenteita, näin kiteytyen kysymykseen siitä, mitä tarkoitti olla länsimainen valtio ja mihin Suomi sopi tässä rakennelmassa. Tutkimus herättää kysymyksen siitä, missä määrin poliittiset päättäjät todella ovat kykeneviä tekemään päätöksiä kansakunnan kohtalosta kriisissä, jos päätösprosessien taustalla vaikuttavat tulkinnat eivät ole jaettuja. Toisaalta se jättää laajemmin pohtimaan poikkeustilojen kykyä toteuttaa hallintaa oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti, mikäli lainsäädäntö itsessään politisoituu osana käsittelyprosessia.