Browsing by Subject "Septuaginta"

Tutkielmassani tarkastelen tekstikriittisen analyysin avulla Jesajan kirjan kärsivää palvelijaa käsitteleviä jakeita 52:13-53:12. Lähestyn tekstiä kolmen keskeisen käsikirjoituksen kautta, joita ovat: Masoreettinen teksti, 1QIsaa ja Septuaginta. 1QIsaa:n lisäksi Qumranista on löytynyt myös muita Jes. 52:13-53:12 tekstikatkelman sisältäviä kääröjä sekä fragmentteja, joita tarkemmin esittelen työssäni. Tutkielman keskeiset käsikirjoitukset tarjoavat laajan näkökulman yhteneväisyyksineen sekä eroavaisuuksineen Jesajan kärsivän palvelijan tekstiin. Masoreettinen teksti sekä Qumranin löydöt tuovat analyysiin hepreankielisen näkökulman täydentäen toistensa lukutapoja. Septuagintan kreikankielinen käännös on mielenkiintoinen vertailukohde hepreankielisille teksteille. Yhtenä työni tutkimuskysymyksenä on Septuagintan kirjoitustyylin ja tulkinnan analysoiminen suhteessa tekstiin. Tutkimukseni keskeisin kysymys on etsiä yhteneväisyyksiä, mutta toisaalta eroavaisuuksia tekstien eri käsikirjoitusten vertaamisen kautta. Tässä auttaa osaltaan laajempi ymmärrys tekstiä koskevasta tulkintatraditiosta. Vaikka työn keskiössä on tekstikriittinen analyysi, käsittelen myös Jesajan kirjan kärsivän palvelijan tulkintatraditiota sen pääsuuntauksien kautta. Kärsivä palvelija on yksi eniten ja laajiten tulkintaa herättäneistä Raamatunkohdista. Tulkintatraditiota avaan juutalaisen, apokryfikirjallisen sekä kristillisen tulkintanäkökulmien kautta. Kärsivän palvelijan tematiikka yhdistyy varhaisessa juutalaisessa tulkintatraditiossa erityisesti marttyyriteologiaan sekä messiasodotukseen. Kristillisessä tulkinnassa voidaan jo Uuden testamentin pohjalta nähdä näiden ajatusten konkretisoituvan suhtautumisessa Jeesukseen. Erityisesti Septuagintan tekstissä tulkintatradition piirteet ovat ajoittajin selkeästi esillä. Septuagintan kreikankielisestä tekstistä kärsivä palvelija voidaan nähdä henkilön sijasta kollektiivisena ymmärryksenä Israelin kansasta. Analysoin kärsivän palvelijan tekstikohtaa jae kerrallaan tuoden eri käsikirjoituksista nousevia painotuksia ja verraten näitä löydöksiä toisiinsa. Suurimmat eroavaisuudet nousevat Septuagintan tekstistä, missä kääntäjä on paikoin käyttänyt tulkintaa runsaasti. Qumranin käsikirjoitus eroaa masoreettisesta tekstistä usein lähinnä ortografisten piirteiden kautta, mutta tarjoaa myös mielenkiintoisia vaihtoehtoisia lukutapoja suhteessa Masoreettiseen tekstiin.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen Vanhan testamentin 1. Samuelin kirjassa kuvattuja erilaisia tietoisuuden muutoksia ja hurmostiloja, joiden syyksi mainitaan joko Jumalan hyvät tai pahat henget. Tarkastelen erityisesti kolmea tekstiä: 1. Sam. 16:14–16, 23; 1. Sam. 18:10–11 ja 1.Sam. 19:9-10. Tekstit kertovat kuningas Saulista Jahven lähettämän pahan hengen vaikutuksen alaisuudessa. Vertailutekstit 1. Sam. 10:5–7, 9–13 ja 1. Sam. 19:20–24 kertovat Saulin profetoimisesta. Olen kääntänyt hepreasta kolme ensisijaisesti tutkittavaa tekstiä. Samuelin kirjojen tekstit eroavat huomattavasti eri käsikirjoituksissa. Tämän vuoksi vertailen erityisesti tärkeimpiä tekstiversioita eli masoreettista ja Septuagintan tekstiä. Merkittävimmäksi eroksi näiden välillä osoittautui keskimmäisen tekstin 1. Sam. 18:10–11 puuttuminen kokonaan LXXb:stä. Tästä voidaan päätellä, että kohta on lisätty protomasoreettiseen tekstiin vasta myöhemmin. Saulin muuntuneesta tietoisuuden tilasta käytetään termiä נִבָּ֑א, joka kontekstista riippuen voidaan kääntää eri tavoin. Teen yllä mainituista kohdista eksegeettisen analyysin sekä käsiteanalyysin keskeisistä termeistä רָעָ֖ה eli paha/pahuus, רֽוּחַ רָעָ֖ה eli paha henki ja נִבָּ֑א eli profetoida/olla hurmostilassa. Osoittautui, että sekä hyvän että pahan ajateltiin tulevan Jumalalta. Saulin profetoimista tutkin osana Israelin ja muun muinaisen Lähi-idän profetiailmiötä. Profetoinnin laatu puolestaan täytyy päätellä joko selvistä määreistä (kuten רָעָ֖ה) tai kontekstista. Tutkimissani teksteissä Saulin mielentiloille annetaan hengellinen selitys ja kertomukset ovat osa Israelin uskonnollista ja poliittista historiaa. Saulin kuoleman jälkeen kuninkuus ei pysynyt Saulin jälkeläisillä vaan siirtyi Daavidille ja hänen jälkeläisilleen. Tutkin työssäni, miten poliittinen valtapeli on vaikuttanut kertomuksiin kuningas Saulista. Deuteronomistisessa historiankirjoituksessa Daavidin kuninkuutta pidetään oikeutettuna. Tämän vuoksi tarinoita Daavidin valtaannoususta muokattiin vahvasti Daavidin eduksi. Saulista puolestaan on pyritty luomaan mahdollisimman huono kuva.

Tässä työssä tarkastelen Danielin kirjan neljännen luvun masoreettista tekstiä, Theodotionin käännöstä siitä, sekä Septuagintaa. Pyrkimyksenä on hahmottaa eri tekstitraditioiden yhtäläisyyksiä ja eroja, ja tutkimusten valossa löytää erilaisista teorioista sopivin, joka kuvailee tekstien kehittymistä niiden nykymuotoonsa. Työssäni etenen jae jakeelta, käännän tekstit ja analysoin käännökset. Kertomukset etenevät omin painotuksin omissa traditioissaan, mistä johtuen teksteissä on lukuisia eri järjestyksessä kerrottuja samoja asioita, eri näkökulmia ja poikkeamia suhteessa toiseen tekstiin. Tutkimuskysymykset ovat: A) Tekstipoikkeamien syiden pohtiminen, pääasiassa McLayn jaotuksen mukaan. B) Septuagintan ja masoreettisen tekstin tradition pohtiminen, onko mahdollista määrittää, kumpi on vanhempaa kerrontaa? C) kääntäjien aramea kielen taito. D) onko Septuagintan ja Theodotionin käännöksillä riippuvuussuhdetta, vai ovatko käännökset itsenäisiä? Analyysin ja kirjallisuuden perusteella päädyin seuraavaan: Suuriin ja selviin tekstipoikkeamiin on usein syynä Septuagintan masoreettisesta tekstistä poikkeava Vorlage. Pieniin poikkeamiin, kun kyseessä on muutoin identtinen lause masoreettisessa tekstissä/Theodotionissa tai masoreettisessa tekstissä/Septuagintassa, on monesti syynä oudosti käännetyn sanan väärinymmärtäminen, joka johtuu toisinaan käsinkirjoitetun tekstin lukuvirheestä, tai aramealaisen pohjasanan väärinymmärtämisestä. Käännöksen muotoutumiseen on toisinaan syynä kääntäjien aramean tuntemuksen heikkous, mikä oli yllättävä löytö tutkimuksessa. Toisinaan teologiset motiivit ovat syynä tekstipoikkeamiin. Alkuperäinen tarina on alun perin ollut suullista kerrontaa, joka myöhemmin sai arameankielisen kirjallisen asun. Alkutarinaa ei enää ole olemassa kirjoitettuna, mutta yhteisestä tarinasta on jäänyt elämään erilaisia tekstraditioita, joista osoituksena masoreettinen teksti ja Septuaginta. Näistä kahdesta traditiosta Septuaginta edustaa monessa kohtaa kehittyneempää, uudempaa tekstimuotoa. Septuaginta sisältää paljon pohjatekstiä selittävää ainesta, joka masoreettisesta tekstistä puuttuu. Septuagintan tuoreimmista redaktiokerroksista kertovat myös monet masoreettisesta tekstistä puuttuvat paralleelit makkabilaiskirjaan. Septuaginta ja Theodotion ovat itsenäisiä käännöksiä, mutta Theodotion on tuntenut myös Septuagintan. Tästä on osoituksena Theodotionin turvautuminen Septuagintaan varsinkin harvinaisten sanojen kohdalla.

1. Pietarin kirjeessä on enemmän lainauksia juutalaisten pyhistä kirjoituksista kuin missään muussa Uuden testamentin (UT) kirjoituksessa suhteessa tekstin pituuteen. Tässä tutkielmassa tarkastelen niitä lainauksia, jotka ovat yhteisiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Lainausten tarkemman analysoinnin kautta vastaan kahteen tutkimuskysymykseen: 1) Mikä on 1. Piet:n kirjoittajan käyttämä LXX:n lähdeteksti ja kuinka tarkka lainaus on? Ovatko Roomalaiskirje ja 1. Klemensin kirje olleet kirjallisia innoittajia tai peräti lainausten Vorlageja 1. Piet:n kirjoittajalle? 2) Mihin tarkoitukseen lainausta on sovellettu? Mikä on sen tehtävä, ja miten se on sijoitettu uuteen tekstiin. Tämän takia tarkastelen lainausten laajempaa tekstikontekstia, varsinkin sellaista, jolla on yhtäläisyyksiä Roomalaiskirjeen tai 1. Klemensin kirjeen kanssa. Tarkastelen useita eri 1. Pietarin kirjeen tekstijaksoja (1. Piet: 2:4–10; 2:21–25; 3:8–12; 4:7–11; 5:1–5). Näitä vertailen taas juutalaisten pyhien kirjoitusten (Ex. 19:5–6; Ps. 33[34]:13–17; 117[118]:22; San. 3:34, 10:12; Jes. 8:14; 28:16; 43:20–21; 53: 4–7, 9; Hoos. 1–2), Roomalaiskirjeen (Room. 9:25–26, 33; 12:6–8, 10, 13–17) ja 1. Klemensin kirjeen (1. Klem. 1:3–2:1; 16:3–14; 22:2–7; 30:2–3; 49:5) kanssa. Käytän teksteissä seuraavia tekstieditioita: Nestle-Aland (28), Die Apostolischen Väter (1992), Göttingen (Septuaginta), Septuaginta (Rahlfs), Biblia Hebraica Stuttgartiensia ja Qumranin käsikirjoitukset. Sovellan tutkielmassa intertekstuaalisuuden käsitettä. Intertekstuaalisuus tarkoittaa tekstien välistä yhteyttä, eli tekstienvälisyyttä, jossa myöhempi teksti perustuu enemmän tai vähemmän toiseen aikaisempaan tekstiin. Määrittelen intertekstuaalisuudeksi 1. Pietarin kirjeessä sekä pyhien kirjoitusten lainaukset että myös muun kirjallisen riippuvuuden Roomalaiskirjeestä ja 1. Klemensin kirjeestä. Tarkastelen kirjallista riippuvuutta seuraavien kriteerien kautta. Kirjallinen riippuvuus on sitä todennäköisempää, jos vertailtavissa teksteissä esiintyy 1) yhtäläisiä sanoja tai teemoja, varsinkin harvinaisia ilmaisuja on merkittävä määrä, 2) yhdistelmä useita paralleelisia ja varsinkin laajoja tekstijaksoja sekä 3) lainauksen alkuperäisen merkityksen muuttumista uudessa tekstikontekstissa. Tutkimuskysymysten takia hyödynnän myös tekstikritiikkiä sekä UT:n että LXX:n kirjoituksiin niiden omien lainalaisuuksien mukaan. Aikaisemman tutkimuksen vanha koulukunta edustaa näkemystä, jonka mukaan 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus havaitaan useiden samankaltaisuuksien, kuten yhteisten lainausten kautta. Uusi koulukunta väittää taas, ettei edellä mainittujen kirjeiden välillä ole kirjallista riippuvuutta. Vaikka kirjeiden välillä on samankaltaisuuksia, niin tekstuaalinen evidenssi ei riitä tätä todistamaan. Samankaltaisuudet perustuvat ennemmin varhaiskristilliseen traditioon tai todistuskokoelmaan. Aikaisempi tutkimus on jakautunut myös 1. Klemensin kirjeen ja 1. Pietarin kirjeen välisestä kirjallisesta riippuvuudesta seuraaviin näkemyksiin: 1) Klemens on riippuvainen 1. Pietarin kirjeestä tai 2) kirjeiden väliset samankaltaisuudet ovat peräisin vain yhteisestä Rooman seurakunnan traditiosta. Tekstianalyysin avulla olen päätynyt seuraaviin johtopäätöksiin: 1) 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen välinen kirjallinen riippuvuus näyttää todennäköiseltä kirjallisen riippuvuuden kriteerien valossa. 2) Lisäksi kirjallinen riippuvuus 1. Pietarin kirjeen ja 1. Klemensin kirjeen välillä on todennäköisesti päinvastaista, mitä aikaisemmin on esitetty. 1 Klemensin kirje vaikuttaa olevan 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage. 1. Pietarin kirjeen ja Roomalaiskirjeen kirjalliseen riippuvuuteen liittyvä tuleva keskustelu tulisi käydä metodologisella tasolla, joka ottaa kantaa intertekstuaalisuuteen ja kirjallisen riippuvuuden kriteereihin. Päätelmäni, jonka mukaan 1. Klemensin kirje on ollut 1. Piet:n kirjoittajan Vorlage, eikä päinvastoin, vaatii taas lisää tarkastelua. Tekstien välillä on vielä useampia samankaltaisuuksia, joita ei ole käsitelty. Lisäksi 1. Piet:n kirjoittaja on käyttänyt lainauksia rohkaisuina ja kehotuksina kärsiville kristityille. Tekstin tasolla lainausten tehtävät voidaan taas jakaa 1) oman väitteen perusteluihin ja 2) oman tekstin täydentäjiin.

Tämä tutkielma tarkastelee Septuagintan Toisen Samuelin kirjan CII-ryhmän heksaplaarisia lukutapoja. Tutkimuskysymyksinä on, millaisia lukutapoja on löydettävissä, kuinka niitä voi analysoida ja millaisia johtopäätöksiä voi tehdä analyysin pohjalta. Lisäksi johdanto tarjoaa suomenkielisen katsauksen Heksaplaan ja sen tutkimukseen. Tutkielman ensisijaisena aineistona on CII-ryhmän käsikirjoitukset 236, 242, 313, 328 ja 530. Näiden käsikirjoitusten lisäksi on käytetty muitakin 2. Samuelin kirjan Septuagintan käsikirjoituksia silloin, kun niistä löytyy CII-ryhmän analyysiin vaikuttavia heksaplaarisia lukutapoja. Lisäksi aineiston tukena on ollut teoksia, joihin on kirjattu heksaplaarisia lukutapoja. Näistä tärkeimpiä ovat Fieldin Heksapla-editio sekä Theodoretoksen ja Procopiuksen töistä koostetut editiot. Septuagintan Toisen Samuelin kirjan CII-ryhmässä on heksaplaarisia lukutapoja 21 jakeeseen. Yhteensä lukutapoja on lemmojen vaihtelu huomioon ottaen 35. Niistä 18 on attribuoitu Aquilalle, 5 Symmakhokselle ja 6 Theodotionille. Lukutapojen analyysin perusteella on mahdollista nimetä joitakin lukutapoihin liittyviä piirteitä ja ilmiöitä. Näitä ovat: 1. Heksaplaarinen lukutapa on todennäköisimmin alkuperäinen LXX-lukutapa 2. Lukutapa sopii merkitylle kääntäjälleen 3. Kreikan taustalla olevassa hepreassa on tulkinta- ja tekstiongelmia 4. Attribuutiot ovat sekaisin tai virheellisiä 5. Theodotionin ja L-ryhmän lukutavoilla on selkeä yhteys. Joidenkin lukutapojen kohdalla esiintyi useampiakin edellä mainituista ilmiöistä. Tutkielmasta käy ilmi, että heksaplaarisen aineiston tutkimiseen tarvitaan kaikki mahdollinen LXX-materiaali, ja että heksaplaarinen materiaali vaikuttaa myös LXX:n tekstikritiikkiin.