Browsing by Subject "Simulaatio"

Tämä tutkielma käsittelee valittujen kuusi-koivu-sekametsätaimikoiden rakennetta, tilajärjestystä sekä niiden tulevaisuuden kehityksiä eri tavoin toteutettavilla taimikonharvennuksilla. Työ on osa Luonnonvarakeskuksen monivuotista SEKAVA-hanketta. Sekametsät ovat Suomessa harvinaisia puhtaiden havumetsien ollessa vallitsevia. Sekametsien suosimisella olisi kuitenkin lukuisia etuja yhden puulajin metsiin verrattuna. Sekametsällä voidaan pienentää tuhoriskiä, lisätä monimuotoisuutta ja metsien virkistysarvoa sekä hajauttaa taloudellista riskiä. Sekametsillä voidaan valmistautua myös ilmastonmuutoksen aiheuttamiin muutoksiin. Taimikkovaihe on kriittinen sekametsän kasvatuksessa, sillä mikäli sekapuusto menetetään, ei sitä saada takaisin saman kiertoajan aikana. Taimikonharvennus on merkittävä vaihe metsikön tulevaisuuden kannalta, sillä siinä määritetään metsän tilajärjestys ja puulajirakenne. Tutkimuksen aineisto kerättiin kesällä 2021 mittaamalla Etelä- ja Keski-Suomen alueilta sekametsätaimikoita, joihin on tehty varhaisperkaus, muttei taimikonharvennusta. Metsiköissä mitattiin kaksi 500 m2:n ympyräkoealaa, joilta mitattiin jokainen kehityskelpoinen taimi. Kuhunkin mitattuun metsikköön simuloitiin neljä vaihtoehtoista taimikonharvennusta tarkoituksena selvittää eri taimikonharvennusten vaikutusta metsikön kehitykseen. Ensimmäisessä vaihtoehdossa taimikko harvennettiin puhtaaksi kuusikoksi, jossa runkoluku on 1800 r/ha. Toisessa vaihtoehdossa runkoluku pysyi samana, mutta puhtaan kuusikon sijaan metsikköön jätettiin 15 % koivua. Kolmannessa vaihtoehdossa koivun osuus oli 25 % ja neljännessä vaihtoehdossa 25 %, mutta metsikön tiheydeksi jätettiin 1600 r/ha. Taimikkovaiheen metsikkörakenteen tulee olla soveltuva, jotta sekapuustoisuus saadaan aikaan. Taimikossa tulee olla tarpeeksi laadukasta ja oikeassa kehitysvaiheessa olevaa lehtipuustoa, ja puuston täytyy olla jakautunut sopivasti. Mikäli jokin kasvatettavista puulajeista on huomattavasti kehityksessä edellä, kehityksessä perässä olevien lajien kehitys hidastuu tai pahimmillaan ne kuolevat. Sekapuusto ei myöskään saa olla omina ryppäinään, vaan sen tulee tasaisesti alueella. Tämän vuoksi tutkielmassa tarkasteltiin myös kehityskelpoisen puuston tilajärjestystä Ripleyn L- ja L12-funktioilla sekä lähinaapurianalyysilla ja mingling-indeksillä. Metsiköissä oli keskimäärin 3012 kehityskelpoista taimea hehtaarilla. Taimikoiden keskipituus oli 3,8 m. Koivut olivat keskimäärin kuusta edellä kehityksessä, mutta eivät kaikilla koealoilla. Osassa metsiköistä kuusen tiheys ei riittänyt puhtaan kuusikon kasvattamiseen. Kaikki metsiköt soveltuivat sekametsiksi taimiaineksen perusteella. Puuston tilajakauma oli niin ikään sekapuustolle sopiva, sillä viljelytaimet olivat istutuksesta johtuen tasaisesti järjestäytyneet, mutta koko metsikön mittakaavassa kuuset olivat sijoittuneet keskimäärin satunnaisesti. Luontaisesti syntyneet koivut puolestaan kasvoivat metsiköissä satunnaisesti järjestäytyneinä. Puulajit olivat sekoittuneet metsikköön keskenään satunnaisesti, eli ne eivät olleet omina ryhminään. Simulaatioiden perusteella eri taimikonharvennukset eivät juurikaan vaikuttaneet myöhempiin toimenpiteisiin tai kiertoaikoihin. Simulaatioiden lehtipuun osuus pysyi keskimäärin melko muuttumattomana kiertoajan kuluessa, mutta yksittäisissä metsiköissä muutokset olivat suuria. Lievä lehtipuusekoitus johti keskimäärin puhdasta kuusikkoa suurempaan hakkuupoistumaan, mutta erot eri simulaatioiden välillä olivat pieniä. Lehtipuusekoitus kuitenkin pienensi tukkiosuutta ja täten suurin tukkitilavuus saatiin keskimäärin puhtaan kuusikon vaihtoehdolla. Suurin tukkiosuus yhdistettynä kuusen parempaan kantohintaan johti siihen, että suurimmat tulot saavutettiin puhtaalla kuusikolla. Sekametsän kasvatus voi olla houkutteleva vaihtoehto metsänomistajalle, joka ei tavoittele suurinta mahdollista tuottoa vaan taloudellista turvaa, arvostaa myös ei-materiaalisia arvoja tai metsien monikäyttöä, taikka haluaa valmistautua ilmastonmuutoksen aiheuttamiin riskeihin.

This thesis analyzed interaction and learning in simulation debriefing. Simulation usage has increased in the social and health care during the last years, and the new technology has given more opportunities to use high-fidelity simulations more widely. Simulations enable a new way for students to learn different kinds of patient situations in the real life and in work-based environments that are still completely safe. The investments are expensive and create discussion in universities whether these simulations can create the learning they are supposed to create. The research focused on simulation debriefing is an essential phase in simulation learning. The research approach drew on adults learning theories as well as on simulation and debriefing research. The approach is based on socio-constructivist understanding on learning and on studentcentered teaching (Engeström 1982; Miettinen 1993), which represents criticism towards traditional classroom teaching and introduces the concept of learning activity. From these theoretical starting points emerged three key learning concepts, interaction, feedback and reflection. The research questions were: 1. How is the interaction of the debriefing constructed? 2. What kind of feedback by peer students and by the instructors and 3. what kind of reflection takes place during the debriefing? The data was collected from one simulation center’s simulation day in the Southern Finland University of Applied Sciences. The data includes one simulation group’s (9 students and 2 instructors) all five videotaped debriefing situa-tions. The analysis was both data and learning theory driven, and both qualitative and quantitative research methods were applied. The results indicate that debriefings interaction was led by the instructors, and was based on a question–answer dy-namics. The analysis found three different kinds of peer feedback types, four instructors’ feedback types and five self-reflection types. Both the peer and instructor feedback were mostly positive encouragement. Students’ self-reflection was mostly reflecting on the confusion caused by the simulation. . Clinical skills were emphasized in both feedback and self-reflection. It can be concluded that debriefing’s script and the way it is used leads and restricts the interaction. The script should be developed to be more dialogical. Especially the form and meaning of peer feedback should be critically con-sidered. The peer feedback remained quite superficial, whereas instructors’ feedback has a clear impact on students’ constructive self-reflection. The instructors’ cultivation of constructive criticism would best enhance the students’ learning.