Browsing by Subject "Sopimusoikeus"

Sopimusoikeudessa on lukuisia tunnettuja sopimuksen syntymekanismeja. Erityisesti OikTL:n tarjous-vastaus-mekanismi on hyvin yleisesti sovellettu sopimuksen syntymekanismi. OikTL:n erityispiirteenä on tarjoussidonnaisuus, joka muodostuu tarjouksen tekijälle toista osapuolta kohtaan. OikTL:n tarjous-vastaus-mekanismi ei kuitenkaan sovellu aivan kaikkiin sopimuksen syntytilanteisiin tuon tarjoussidonnaisuuden johdosta. Näin esimerkiksi erilaiset sopimusneuvottelut, joissa ei ole vielä osapuolille muodostunut yksimielisyyttä sopimuksen syntymisestä ja sen sisällöstä ennen kuin kaikki sopimuksen ehdot on neuvoteltu läpi. Tämän ja muiden erityistilanteiden johdosta sopimusoikeudessamme tunnetaankin muitakin sopimuksen syntytapoja, etenkin kun OikTL:n säännökset ovat dispositiivisia. Sopimusoikeudessamme vallitseekin sopimusvapaus. Tämän tutkielman tarkoituksena on tarkastella, millaisia sopimuksen syntytapoja sopimusoikeudessamme tunnetaan sekä miten nämä erilaiset sopimuksen syntytavat soveltuvat teknisesti uudenlaiseen ilmiöön nimeltään älykäs sopimus. Älykäs sopimus perustuu lohkoketjuteknologiaan, eräänlaiseen hajautettuun kirjanpitokokonaisuuteen, minkä pohjalta myös esimerkiksi virtuaalivaluutta Bitcoin pohjautuu. Älykäs sopimus on tapa ohjelmoida koodia lohkoketjuun ja tuoda siihen muuttumattomia ominaisuuksia. Tämä muuttumattomuus takaakin sen, että lohkoketjuun toimitettujen ohjelmia voidaan prosessoida siten, että nämä ohjelmat täytäntöönpanevat sisältönsä, joka usein perustuu vaihdantaan. Tutkielmassa otetaan kantaa, voiko älykäs sopimus olla uusi sopimuksen syntymistapa sen erityispiirteiden vuoksi vai soveltuuko jokin jo sopimusoikeudessamme tunnettu sopimuksen syntymistapa älykkään sopimuksen syntymiseen.

Talouselämän toimintakentän kansainvälistyminen ja maailmantalouden yleinen globalisoituminen ovat johtaneet siihen, että myös yrityskaupat ovat monimutkaistuneet vuosikymmenten saatossa. Yrityskaupoissa voidaan joutua ottamaan huomioon useamman valtion lainsäädäntö ja liiketoiminnallinen ympäristö. Liikesopimuksissa noudatetaan pitkälti alun perin Englannissa ja Yhdysvalloissa kehitettyä sopimustraditiota – yrityskauppojen asiakirjat ja dokumentaatio perustuvat angloamerikkalaisiin sopimuslausekkeisiin ja -malleihin, joiden seurauksena sopimukset ovat yhä useammin detaljiorientoituneita ja monimutkaisia kokonaisuuksia. Kansainvälistyvän sopimus- ja yritystoiminnan ytimessä ovat riskienhallinta ja korvausvastuisiin varautuminen. Yrityskauppoihin liittyy aina odottamattoman kehityksen mahdollisuus, joka yritysten on päätöksenteossaan osattava ottaa huomioon. Riskienhallintakentän jatkuvan laajenemisen seurauksena vastuuriskeille haetaan yhä useammin ulkopuolista vastuutahoa, joka tyypillisesti on vakuutusyhtiö. Siten yrityskauppojen riskienhallinnallinen puoli on erottamattomasti liitännässä vakuuttamiseen. Nykyisin onkin tavanomaista turvata yritysjärjestelyjä muun sopimustoiminnan ohella ottamalla erillinen yrityskauppavakuutus, joka täydentää yritysjärjestelyn muuta dokumentaatiota ja allokoi riskejä. Vakuutus turvaa etenkin tilanteilta, jossa kaupan kohde ei syystä tai toisesta vastaakaan odotettua. Warranty ja indemnity -vakuutukset ovat vakuutussopimuksia, jotka kattavat vahingot, jotka johtuvat tai ovat seurausta osakekauppakirjassa esitettyjen takuuehtojen tai vastaavien myyjän vakuutusten rikkomisesta. W&I-vakuutukset tarjoavat suojaa tuntemattomien ja ennalta-arvaamattomien riskitekijöiden varalta, ja niitä käytetäänkin suhteellisen vakiintuneesti yrityskauppojen riskienhallintakeinona. Tällaisten suojakeinojen suosio on kasvanut Pohjoismaisessa kehikossa jatkuvasti 1990-luvun lopusta lähtien. Erityisen mielekkäitä yrityskauppavakuutukset ovat perinteisesti olleet silloin, kun myyjänä on pääomasijoitusyhtiö, koska tällaiset yhtiöt tekevät yrityskauppoja jatkuvasti osana liiketoimintaansa ja kaipaavat siten suojaa sen varalta, että kauppaehdot eivät kaikilta osin vastaa sovittua. W&I-vakuutusten käyttö ei kuitenkaan enää samalla tavalla riipu siitä, millaista liiketoimintaa myyjä tai ostaja harjoittavat, vaan niitä voisi luonnehtia suosituiksi instrumenteiksi yrityskauppojen riskienhallinnassa kautta linjain. Muutos johtuu kasvavasta markkinakokemuksesta ja -valveutuneisuudesta, alhaisemmista preemioista sekä vakuutusmeklarien ja vakuutusyhtiöiden nousevasta kiinnostuksesta ja aktiivisuudesta Suomen markkinalla, jossa ostajat tyypillisesti tekevät huolellisen yritystarkastuksen ja sopimusrikkomuksiin liittyvät riidat ovat hyvin harvinaisia. Tämä tutkielma tarkastelee 1) W&I-vakuutuksia sopimustyyppinä, 2) niiden henkilöllistä ulottuvuutta sekä a) ennen sopimuksen päättämistä että b) sen jälkeen ja 3) niiden soveltamisalaa erityisesti sopimusvastuuseen varautumisen ja riskienhallinnan näkökulmista. Keskeisenä tavoitteena on siten ensinnäkin selvittää, millainen instrumentti W&I-vakuutus on sopimustyyppinä, miten sillä hallinnoidaan riskejä ja miten sitä tulkitaan. Lisäksi tutkielma valottaa sitä, miten yrityskauppavakuutukset suhteutuvat arkisempiin vakuutussopimuksiin tiedonantovelvollisuuden kannalta, kun tiedollisesti ylivoimaisin taho ei välttämättä ole vakuutussopimuksena lainkaan osallisena. Lopuksi tarkastellaan myös sitä, mitkä ovat W&I-vakuutuksen rajapinnat ja mitä voidaan tai pitäisi voida vakuuttaa yrityskaupan yhteydessä.

Tutkielmassa tarkastellaan myyjän vastuun muodostavia tekijöitä yritysostotilanteissa. Tarkastelun keskiössä ovat myyjän antamat takuut ja vakuutukset, ostajan ja myyjän asetelmat due diligence -prosessissa sekä mahdollisen yrityskaupassa olevan virheen seuraamukset ja siihen liittyvät vastuunrajoitusehdot. Yritysostotilanteissa taloudelliset intressit ovat tavallisesti suuria ja riskienhallinta on sekä myyjän että ostajan intressissä. Yrityskaupan keskiössä on osakekauppakirja, joka muodostuu osapuolten yhteisen neuvotteluprosessin myötä. Myyjän ja ostajan yhteistyö ja keskinäinen informaationvaihdanta ovat korostuneessa roolissa. Sopimusvapaus on vahva lähtökohta yrityskaupoissa. Lainsäädännöstä kauppalaki soveltuu osakekauppaan tahdonvaltaisena oikeuslähteenä. Tutkielmassa tarkastellaan sekä kauppalain soveltuvia säännöksiä että tavanomaisesti yrityskaupan osakekauppakirjassa esiintyviä sopimusehtoja. Yrityskauppojen kansainvälistyessä osakekauppakirjan niin sanottu mallipohja on muodostunut angloamerikkalaisten common law -käytänteiden perusteella. Tutkielmassa onkin otettu lähdeaineistossa huomioon Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen tuomioistuinratkaisuja. Käytännössä yrityskaupat solmitaan Suomessa kyseisten kansainvälisten sopimusehtojen pohjalta, eikä kauppalakia valita sovellettavaksi. Myyjän takuut ja vakuutukset ovat myyjän vakuuttamia tosiseikkoja kohdeyhtiöstä, mitkä kirjataan osakekauppakirjaan. Takuut ja vakuutukset on tarkoitettu ehdottomiksi, joten niiden rikkominen johtaa virhevastuuseen. Takuisiin ja vakuutuksiin liitetään osakekauppakirjassa sanktiojärjestelmä. Pääasiallisesti myyjän takuisiin ja vakuutuksiin sekä kohdeyhtiöön yleisesti liittyvät riskit on hinnoiteltu jo valmiiksi kauppahintaan. Lisäksi merkitystä on annettava osapuolten tietoisuudelle. Lähtökohtaisesti ostaja suorittaa due diligence -tarkastuksen kohdeyhtiölle ennen kaupantekoa. Kohdeyhtiöön liittyvät seikat, joista ostaja on tullut tietoiseksi suorittaessaan due diligence -tarkastusta, ovat virhevastuun ulkopuolella. Tutkielmassa käsitellään due diligence -tarkastusta. Myyjän vastuun kannalta on keskeistä, mistä seikoista ostaja on tietoinen ja käytännössä due diligence määrittelee sen. Yrityskaupoissa voidaan tutkielman perusteella nähdä olevan yhä enemmän merkitystä asiantuntevalla neuvotteluprosessin läpiviennillä. Riskikartoituksena due diligence -tarkastuksen merkitystä ei voine liikaa korostaa. Sopimusneuvotteluissa ostaja saa myyjän takuut ja vakuutuksen kauppakirjaan suojaksi kohdeyhtiön riskeistä, mutta myyjälle sopimusneuvotteluprosessi ja due diligence voivat aiheuttaa kohdeyhtiön liiketoimintaan jopa häiriötilan. Myyjän vastuukysymykset kulminoituvat juuri kyseiseen yrityskauppaan neuvoteltuun kauppakirjaan. Ideaalitilanne on sopimusneuvotteluprosessi, jossa sopimusosapuolilla on käsitys toistensa positioista ja halu jakaa informaatiota sekä kommunikoida. Tällöin myyjäpuolen vastuunrajoitusehdot muodostuvat todennäköisimmin molempia osapuolia tyydyttäviksi.

Viestintä- ja informaatioteknologian murros muuttaa jatkuvasti tapoja, joilla luonnollisia henkilöitä koskevia tietoja kerätään, säilytetään ja käytetään. Kehityksen seurauksena Euroopan unioni on pyrkinyt yhdenmukaistamaan tietosuojasääntelyä unionin alueella vuonna 2018 sovellettavaksi tulleen yleisen tietosuoja-asetuksen muodossa. Asetuksen säännösten rikkominen voi johtaa hallinnollisiin seuraamuksiin, vahingonkorvausvastuuseen, henkilötietojen käyttökieltoon sekä mahdollisesti rikosoikeudelliseen vastuuseen. Yrityksen liiketoiminnan kannalta merkityksellisen riskin muodostavat myös tietosuojarikkomusten mahdolliset muut seuraukset, kuten maineen ja luottamuksen menetys kuluttajien silmissä. Tutkimuksen keskiössä on sopimus yrityskauppaan liittyvien tietosuojariskien hallinnan välineenä yrityskaupan osapuolten välisessä suhteessa sekä osapuolten ja muiden kauppaprosessiin osallistuvien tahojen välisissä suhteissa. Pyrkimyksenä on hahmottaa systemaattisesti niin soveltuvien tietosuojasäännösten kuin sopimusoikeuden periaatteiden asettamat rajat ja edellytykset tietosuojariskien tehokkaalle hallinnalle yrityskauppatilanteissa. Tutkimuksessa tarkastellaan sopimusoikeudellisia keinoja hallita yrityskauppaan liittyviä tietosuojariskejä mahdollisimman tehokkaalla tavalla ostajan edun mukaisesti. Toisin kuin monet muut yrityskauppoihin liittyvät oikeudelliset vastuuriskit henkilötietojen käsittely muodostaa ostajan kannalta merkityksellisen riskin useammalla tasolla. Ostajan on ensinnäkin otettava tietosuojasääntelyn vaatimukset huomioon arvioidessaan kaupan kohteen ominaisuuksia ja siihen liittyviä riskejä. Ostaja saattaa joutua oikeudelliseen vastuuseen tai kärsiä taloudellisia vahinkoja esimerkiksi tilanteessa, jossa kohdeyhtiön ennen kaupan solmimista tekemä tietosuojarikkomus ilmenee vasta kaupan täytäntöönpanon jälkeen. Mahdollisessa kaupan jälkeisessä sopimusriitatilanteessa arvioitavaksi saattaa nousta kysymys siitä, miten ostaja on täyttänyt velvollisuutensa tarkastaa kaupan kohde. Kaupan osapuolten väliseen sopimussuhteeseen liittyvien mahdollisten riitojen lisäksi ostajan due diligence -toimien huolellisuus voi tulla arvioitavaksi tietosuojaviranomaisen tai tuomioistuimen toimesta ratkaistaessa mahdollista tietosuojasääntelyn rikkomista ja siihen liittyviä vastuukysymyksiä. Ennen sitoutumista kauppaan ostajan on näin ollen tärkeää saada kokonaisvaltainen käsitys siitä, miten kohdeyhtiö käsittelee toiminnassaan henkilötietoja. Kauppaprosessin aikaisiin henkilötietojen siirtoihin ja muuhun käsittelyyn liittyy riski siitä, että tietoja käsitellään kaupan toteuttamisen kannalta oikeutetun tahon toimesta mutta soveltuvien tietosuojasäännösten vastaisesti. Toisaalta henkilötietojen käsittelyyn osallistuvan tahon puutteelliset tietoturvatoimet voivat johtaa tietovuotoihin sekä henkilötietojen päätymiseen oikeudettomille tahoille. Myyjän ja ostajan välisen tietojenvaihdon lisäksi kauppaprosessin eri vaiheissa kaupan osapuolet käyttävät pääsääntöisesti apunaan ulkopuolisia asiantuntijoita kaupan toteuttamiseksi. Ostajan on osaltaan toimeksiantokohtaisesti varmistettava tällaisten järjestelyjen aikaisten henkilötietojen käsittelyjen lainmukaisuus. Tutkimus on rakenteeltaan jaettavissa neljään eri vaiheeseen, ja tutkimus etenee johdonmukaisesti läpi yrityskauppaprosessin kaupan esivaiheesta kaupan jälkihoitoon. Tutkimuksen ensimmäisessä vaiheessa (2 luku) tarkastellaan yleisen tietosuoja-asetuksen vastuujärjestelmää ja vastuiden kohdentumista yrityskauppatilanteissa. Vaiheen tarkoituksena on jäsentää tietosuojariskit hallittavana riskinä yrityskauppatilanteissa. Tutkimuksen toisessa vaiheessa (3 luku) tarkastellaan sitä, miten yrityskaupan toteuttamisen kannalta välttämättömään tietojenvaihtoon liittyviä tietosuojariskejä voidaan hallita sopimuksin sekä, miksi ja miten ostajan tulee ottaa kohdeyhtiöön liittyvät tietosuojariskit huomioon due diligence -tarkastuksessa. Toisen vaiheen tarkoituksena on jäsentää tarve ja keinot hallita kauppaprosessin aikaiseen tietojenvaihtoon liittyvät tietosuojariskit sekä ostajan tietosuojariskejä koskevan ennakkoselvityksen merkitys ja sisältö. Tutkimuksen kolmannessa vaiheessa (4 luku) käsitellään keinoja, joilla ostaja voi hallita kohdeyhtiöön liittyviä tietosuojariskejä kauppakirjan ehdoissa. Kolmannen vaiheen tarkoituksena on selvittää, millä tavoin ostajan on otettava tietosuojariskien erityispiirteet huomioon tietosuojariskien hallintaa koskevien sopimusehtojen muotoilussa. Tutkimuksen neljännessä vaiheessa (5 luku) tarkastelu kohdistuu yrityskaupan jälkihoitoon. Neljännen vaiheen tarkoituksena on jäsentää ostajan kaupan jälkeisten toimien merkitys kaupan kohteeseen ja kaupan jälkeiseen tietojenvaihtoon liittyvien tietosuojariskien hallinnassa.

Sopimustoimintaan liittyy erilaisia riskejä, jotka voivat aktualisoitua sopimussuhteen eri vaiheissa. Eräs tällainen riski on sopimusrikkomuksesta seuraava korvausvastuu. Monesti sopimusosapuolet pyrkivät ennakolta varautumaan korvausvelvollisuuteen liittyviin riskeihin sopimukseen sisällytettävin sopimusehdoin. Tällaiset vastuunrajoitusehdot ovat itsessään sallittuja ja varsin tavanomaisia liikesopimussuhteissa. Ehdot voivat myös olla toisiinsa verrattuna hyvin erilaisia muun muassa niiden ankaruuden ja rajoituskohteen osalta. Oikeuskäytännössä sekä eräissä sopimusoikeudellisissa erityislaeissa on kuitenkin asetettu vastuunrajoitusehtojen käyttämiselle tiettyjä rajoituksia silloin, kun sopimusrikkomukseen syyllistyneen sopijapuolen menettelyä voidaan pitää riittävän moitittavana. Sopimusvapaus ei siis ole vastuunrajoitusehtojenkaan osalta poikkeukseton. Vastuunrajoitusehtoon vetoamisen on nimittäin katsottu lähtökohtaisesti estyvän, jos siihen vetoava sopijapuoli on sopimusta rikkoessaan menetellyt kvalifioidun tuottamuksellisesti eli tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella. Tällaista menettelyä on pidetty niin moitittavana, ettei sopimusrikkomukseen syyllistyneen sopijapuolen oikeutta vedota itselleen edulliseen vastuunrajoitukseen ole pääsääntöisesti katsottu perustelluksi suojata. Vastuunrajoitukseen vetoamisen sallimisella olisi myös tosiasiallista sopimussidonnaisuutta merkittävästi heikentävä vaikutus, jos sopijapuoli voisi aina vapautua kvalifioidun tuottamuksellisen sopimusrikkomuksensa seuraamuksista vastuunrajoitusehtojen perusteella. Tätä vastuunrajoitusehdon vetoamiseen liittyvää rajoitusta on perinteisesti arvioitu erillisen lakiin kirjaamattoman syrjäytymisopin perusteella, jonka mukaan vastuunrajoitus ei sido, jos sopimusrikkomukseen syyllistynyt sopijapuoli on menetellyt vähintään törkeän huolimattomasti. Nykymuotoisen OikTL 36 §:n voimaantulon jälkeen vastuunrajoituksen sitomattomuutta olisi kuitenkin mahdollista arvioida myös yleisen sovittelusäännöksen nojalla. Vastuunrajoituksen sitomattomuuden oikeusperustalla voi olla merkitystä sitomattomuusarvioinnin luonteen sekä sitomattomuuden oikeusvaikutusten kannalta. Kysymys sitomattomuuden oikeusperustasta saattaakin muodostua keskeiseksi arviointitekijäksi pohdittaessa mahdollisuutta säilyttää vastuunrajoitusehdon sitovuus kvalifioidun tuottamuksellisten sopimusrikkomusten yhteydessä. Tutkielmassa tarkastellaan vastuunrajoitusehtojen sitomattomuutta kvalifioidun tuottamuksellisissa sopimusrikkomuksissa. Tutkielman tavoitteena on tehdä havaintoja vastuunrajoitusehtojen sitomattomuuteen johtavan törkeän huolimattomuuden sisällöstä ja sen käsillä olon edellytyksistä sekä selvittää tämän sitomattomuuden oikeusperusta ja arvioida oikeusperustan merkitystä sitomattomuuden kannalta. Näiden havaintojen johdosta tutkielmassa pyritään myös arvioimaan mahdollisuutta sille, että vastuunrajoitusehtojen voitaisiin poikkeuksellisesti katsoa sitovan kvalifioidun tuottamuksellistenkin sopimusrikkomusten yhteydessä.