Browsing by Subject "Uskonnonpedagogiikka"

Tutkielmassa tutkitaan uskonnonpedagogiikan professori Kalevi Tammisen (1928–2018) tutkimuksissa ja oppikirjoissa esiintyvää kuvaa uskonnon opiskeluun liittyvistä motivaatiotekijöistä. Keskeisenä tutkimusaineistona tutkielmassa käytetään lasten ja nuorten uskonnollisen kehitykseen ja uskonnon opettamiseen liittyvää tutkimuskokonaisuutta, jonka parissa Tamminen alkoi työskennellä vuodesta 1974 alkaen. Tutkimuskysymys on seuraava: millaiset opiskelumotivaatioon liittyvät tekijät kohentavat Tammisen mukaan lasten ja nuorten kiinnostusta uskonnon opiskeluun? Saatuja tutkimustuloksia verrataan Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014 -asiakirjassa (POPS 2014) esiintyviin opiskelumotivaation kuvauksiin. Tutkelman tutkimusmusmenetelmänä hyödynnetään teoriaohjaavaa laadullista sisällönanalyysia. POPS 2014 -asiakirjan pohjalta hahmottui neljä erilaista uskonnonopetuksen motivaatioon liittyvää ulottuvuutta, jotka olivat yhteydessä opiskelumotivaatioon: 1. yhteiskunnallisista aiheista keskusteluun, 2. elämänkysymysten käsittelyyn, 3. erilaisiin opetuksellisiin työtapoihin, sekä 4. opetustilanteissa käytettyyn kieleen ja palautteeseen. Yhteiskunnallisista aiheista ja elämänkysymyksistä keskustelu nousivat Tammisen tutkimuksissa ja oppikirjoissa keskeisesti esiin, sillä Tamminen tulkitsi opiskeltavien aiheiden nivomisen luokkaympäristöä laajempiin konteksteihin motivoivan oppilaita. Opiskelumotivaation ja työtapojen yhteyksiin liittyen on Tammisen mukaan olennaista huomioida, että aktivoivat ja vaihtelevat työtavat edistävät oppilaiden halua oppia. Kieli on puolestaan Tammisen mukaan opetuksen keskeisin väline, minkä vuoksi on motivaation kannalta perusteltua käyttää runsaasti aikaa uskonnon oppiaineessa käytettyjen käsitteiden perusteelliseen pohtimiseen. Konkreettisina keinoina siihen liittyen, miten edellä mainittuihin motivaatiotekijöihin liittyvää opiskelumotivaatiota ylläpidetään, näkee Tamminen muun muassa ongelmanratkaisujen hyödyntämiseen opetuksessa, oppilaiden kokemusmaailmaan liittyvän asioiden käsittelemisen, hyvän ilmapiirin ylläpitämisen ja tukemisen, sekä mahdollisimman monipuolisten ja vaihtelevien työtapojen hyödyntämisen. Tammisen 1970-luvulta alkaen korostamat keinot ovat kestäneet hyvin aikaa, sillä niistä jokainen on esillä POPS 2014 -asiakirjassa.

Tässä tutkielmassa tarkastelen uskonnonopettajien näkemyksiä evankelisluterilaisen uskonnon oppiaineen erityislaadusta etenkin suhteessa yhteiskuntaoppiin. Tutkimus asemoituu muuttuvan yhteiskunnan kontekstiin. Keräsin tutkimuksen aineiston kyselyhaastattelun avulla lukion uskonnonopettajilta ympäri Suomea. Pääaineiston lisäksi tutkimuksessa on tärkeässä roolissa lukion evankelisluterilaisen uskonnon ja yhteiskuntaopin opetussuunnitelman perusteet sekä aiempi tutkimustieto. Toteutin tutkimuksen kvalitatiivisesti fenomenografista tutkimusmetodia käyttäen. Tulosten perusteella uskonnon oppiaineen erityislaatu nykypäivän lukiossa on mahdollista kiteyttää kolmeen tärkeimpään aihealueeseen: katsomuslukutaito, dialogitaidot ja monikulttuurisuus. Näiden sisältöjen kautta uskonnon tehtävää yleissivistävänä ja kansalaiskasvatuksellisesti tärkeänä oppiaineena sekä laaja-alaisen ymmärryksen osa-alueena perusteltiin eniten. Tutkittavat pohtivat sitä, vastaako nykyinen oman uskonnon opetusta antava malli aidosti yhteiskunnan vaatimuksiin. Tutkimukseen osallistuneet opettajat seisoivat vankasti oman oppiaineensa erityisyyden takana, mutta nostivat esiin myös useampia muutostarpeita. Potentiaalisena vaihtoehtona nykyiselle mallille nähtiin uskonnon eri oppimäärät ja elämänkatsomustiedon yhdistävä katsomusoppiaine. Tutkimuksessa uskonnonopetuksen suhdetta yhteiskuntaoppiin lähestyttiin uskonnon oppiaineen yhteiskunnallisten teemojen kautta. Tutkittavat pitivät tärkeänä etenkin kulttuurin, uskontojen, katsomusten ja yhteiskunnan välisiä yhteyksiä sekä katsomuksellisten dialogitaitojen kehittymistä. Tutkimus osoittaa, että uskonnon oppiaineen sisältöjen siirtämistä toisiin oppiaineisiin ei pidetä mahdottomana. Analyysini mukaan uskonnon yhteiskunnallista roolia lukiossa tulisi korostaa aiempaa enemmän ja näiden teemojen käsittely esimerkiksi yhteiskuntaopin tunneilla olisi varmasti asian edistämisen kannalta positiivinen muutos. Tutkimustulokset ilmentävät monipuolisesti näkemyksiä sen puolesta, miksi uskonto on yhä tänäkin päivänä perustellusti hyödyllinen ja erityinen oppiaine. Lukio yleissivistävänä oppilaitoksena tarvitsee osakseen katsomus- ja uskontolukutaitoa opettavan oppiaineen, mutta opetuksen toteuttamisen tapaan kaivataan muutosta. Kun uskonnonopetusta perustellaan sen yhteiskunnallisesta tavoitteesta käsin, ei sen tärkeää merkitystä voida tarpeeksi korostaa: kun ymmärrät uskontoja, ymmärrät yhteiskuntaa.