Browsing by Subject "Venezuela"

This thesis studies the discourse of governmental actors in resource-rich countries that base much of their economic structures on the extraction of natural resources. The goal of the study is to explore the links between foreign capital and government-led resource extraction ventures and understand what kind of a discourse is built around natural resource ventures and how governments represent these ventures as a viable model for ‘development’. The focus of this study is the case of the new Orinoco Mining Arch – project in Venezuela, established in 2016, that represents a new extractivist turn in the traditionally oil-based economy of the country. In this thesis the link between foreign capital and resource extraction is understood as fundamentally interconnected through the theoretical framework that positions extractivism as part of a developmentalist and neoliberal ontology. The methodological approach of this thesis is that of Critical Discourse Analysis which is presented based on the poststructuralist views of Ernesto Laclau and Chantal Mouffe on discourse. Furthermore, Fairclough’s approach to Critical Discourse Analysis is used as a way to study and analysis of the research material through textual analysis, discursive practice and social practice. The data consists of three types of material that the Venezuelan governmental actors have published regarding the mining activities of the Orinoco Mining Arch: the opening speech by president Nicolás Maduro at the event to officiate the AMO project, the communications and news articles related to this new project published by the country’s Ministry of Mining and country’s the National Development Plans’ sections that relate to mining. This study shows that attempts to legitimize governmental mining ventures are carried through by building a public image of an ecologically sustainable, dynamic and sovereign mining industry that is deeply linked to the Chavist-nationalist imaginary, and intertwined with more subtle elements, including foreign capital, in the discourse. The analysis of the data found that this resource nationalist discourse, its origin and its features are currently reproducing a developmentalist based neo-extractivist narrative which praises ’development’, considers resource extraction as necessary, and follows a neoliberal logic of accumulation of capital. Thus, despite of its apparent potential for conflict, foreign capital it is part of the developmentalist narrative that the governmental discourse creates. Its manifestation as neo-extractivism has an immense potential for destruction in the socio-ecological context.

Venezuela on ollut säännöllisesti esillä medioissa ympäri maailman maan pitkään jatkuneen poliittis-taloudellis-sosiaalisen kriisinsä vuoksi. Suhtautuminen tähän kriisiin on jakanut kansainvälisen yhteisön kahtia, eikä tilanteen ratkaiseminen ole useista yrityksistä huolimatta onnistunut. Tässä syventävien opintojen tutkielmassa analysoin Venezuelan kriisiä koskevaa uutisointia keväällä 2019 kolmessa sanomalehdessä: espanjalaisessa El Paísissa, kolumbialaisessa El Tiempossa ja yhdysvaltalaisessa The New York Timesissa. Kyseisten lehtien kotimaat ovat olleet aktiivisesti mukana Venezuelan kriisin ratkaisemisessa, ja niillä on vahvat siteet Venezuelaan niin poliittisesti kuin kulttuurillisestikin. Tutukimusmetodeinani käytin kehys- ja kenttäanalyysia. Kehysanalyysin avulla selvitin, millaisia teemoja Venezuelan kriisiin liittyvässä uutisoinnissa nousi esiin ja pohdin, miksi juuri nämä teemat nousivat keskeisiksi. Kenttäanalyysiä hyödynsin selvittäessäni, kuka näitä kehyksiä tuottaa, eli ketkä saivat äänensä kuuluviin uutisoinnissa. Tutkimuskysymykseni olivat: 1. Mitkä ovat kaikista suosituimmat kehykset Venezuelan kriisiä koskevassa uutisoinnissa keväällä 2019 El Paísissa, El Tiempossa ja The New York Timesissa ja miksi? 2. Miten Espanjan, Kolumbian ja Yhdysvaltojen asettuminen tukemaan virkaa tekeväksi presidentiksi julistautunutta oppositiojohtaja Juan Guaidóta näkyy maiden suurimpien sanomalehtien uutisoinnissa? 3. Kuka uutisoinnissa pääsee ääneen, missä laajuudessa ja miksi? Löysin 43:sta uutisartikkelista koostuvasta aineistostani viisi geneeristä kehystä: Rauhan ja konfliktin kehys, uskottavuuden kehys, maailmanjärjestyksen kehys, inhimillisyyden kehys ja syiden ja seurausten kehys. Kenttäanalyysin avulla tunnistin erilaisia puhujia, jotka voidaan jakaa neljään kategoriaan: 1. poliitikot 2. asiantuntijat 3. tavalliset kansalaiset ja 4. nimeämättömät informantit. Tarkastelemani uutisointi tuki aineistona toimivien lehtien kotimaiden poliittisia intressejä. Tutkimukseni paljasti, että kaikki valitsemani lehdet asettuivat selkeästi tukemaan Guaidóta ja pyrkivät esittämään hänet uskottavana hallitsijakandidaattina, kun taas Venezuelan sosialistipresidentti Nicolás Maduro esitettiin epäuskottavana ja hänestä luotiin jopa demonisoitua kuvaa. Tästä huolimatta Maduro tukijoukkoineen pääsi kuitenkin itse kertomaan näkemyksensä kevään 2019 tapahtumista. Analysoimieni lehtien välillä on havaittavissa eroja siinä, mitä ne uutisoinnissaan painottavat. The New York Times korostaa kansainvälisen yhteisön näkemyksiä kriisin suhteen ja nostaa esiin sen taloudelliset vaikutukset antaen samalla runsaasti puhetilaa Venezuelan kansalaisille. El Tiempo painottaa asiantuntijoiden näkemyksiä ja jättää kansainvälisen yhteisön sekä Venezuelan kansalaisten näkökulmat vähemmälle huomiolle. El País tuo esiin kansalaisten kärsimystä dramaattisella tarinankerronnalla ja on lehdistä ainoa, joka siteeraa uutisoinnissa myös nimeämättömiä informantteja Monet tutkimustuloksistani ovat linjassa aiemman kehittyvää maailmaa koskevaa uutisointia analysoivan tutkimuksen kanssa. Tarkastelemani uutisointi oli pääasiassa negatiivista, eikä Venezuelan kriisin syitä taustoitettu lähes lainkaan, jolloin kuva globaalin etelän monisyisistä ongelmista jää varsin yksipuoliseksi. Lisäksi kaikista köyhimmät kansanosat eivät saaneet ääntään kuuluviin, vaan poliitikot ja asiantuntijat puhuivat näiden puolesta. Positiivista kuitenkin on, että kokonaisuudessaan Venezuelan kansalaiset saivat siteeraustilasta yli puolet.

Tämän maisterintutkielman pyrkimyksenä on tutkia, kuinka Yhdysvaltain talouspakotepolitiikka kehystetään ja moraalisesti oikeutetaan tai tuomitaan yhdysvaltalaisessa valtavirtamediassa. Aikaisempi viestinnän tutkimus on perehtynyt varsin niukasti talouspakotteita koskeviin mediasisältöihin. Tämä on ongelmallista, sillä talouspakotteet ovat yksi kansainvälisen valtapolitiikan yleisimmistä painostuskeinoista, joilla on rauhanomaisesta maineestaan huolimatta taipumus aiheuttaa mittavaa kärsimystä niiden kohteena olevien valtioiden siviiliväestölle. Median rakentamilla mielikuvilla voi olla merkittävä vaikutus kansalaisten tapaan suhtautua hallintojensa harjoittamaan pakotepolitiikkaan, minkä vuoksi on tärkeää, että viestinnän tutkimus perehtyy siihen, kuinka talouspakotteiden eettiset ongelmat huomioidaan niitä koskevissa mediasisällöissä. Tämä pätee erityisesti yhdysvaltalaiseen mediaan, sillä Yhdysvallat voi merkittävänä talousmahtina vaikuttaa ratkaisevasti muiden valtioiden talouksiin talouspakotteiden avulla. Tutkielma hyödyntää aineistonaan The New York Timesissa vuosina 2017-2019 julkaistuja mielipidekirjoituksia, jotka käsittelevät Yhdysvaltain Irania ja Venezuelaa vastaan harjoittamaa talouspakotepolitiikkaa. Aineiston analyysiin sovelletaan oikeutetun sodan teorian ja kehysanalyysin muodostamaa teoreettis-metodologista viitekehystä, jota hyödyntämällä tutkielma pyrkii vastaamaan kolmeen tutkimuskysymykseen: (1) Millaisia kehyksiä The New York Timesin kirjoittajat käyttävät Venezuelan ja Iranin vastaisia talouspakotteita koskevissa mielipidekirjoituksissaan? Miten ne eroavat toisistaan? (2) Miten kehysten avulla oikeutetaan tai tuomitaan Iraniin ja Venezuelaan kohdistetut talouspakotteet? (3) Kuinka kirjoittajien argumentaation voidaan nähdä ilmentävän oikeutetun sodan teorian periaatteita? Kehysanalyysin myötä 71:stä Iran-pakotteita koskevasta mielipidekirjoituksesta nimetään viisi säännöllisesti esiintynyttä kehystä: ”väylä konfliktin eskaloitumiseen”, ”roistovaltion hillitsemiskeino”, ”uhka Yhdysvaltain kansainväliselle maineelle ja asemalle”, ”lahja Iranin taantumuksellisille” ja ”palvelus Iranin kansalle”. Venezuela-pakotteita koskevasta 38 kirjoituksesta nimetään kolme säännöllisesti esiintynyttä kehystä: ”yhteisrintaman ase”, ”riittämätön painostuskeino” ja ”kohtalokas strateginen virhe”. Siinä missä kirjoittajat suhtautuivat Venezuelan vastaisiin pakotteisiin pääosin suopeasti, oli kirjoittajien suhtautuminen Iranin vastaisiin pakotteisiin enimmäkseen negatiivinen. Venezuela-pakotteiden välttämättömyyttä perusteltiin Venezuelan sisäpoliittisilla ongelmilla, kuten maan hallinnon kansalaisilleen tuottamalla kärsimyksellä, johon Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten oli kirjoittajista velvollisuus puuttua pakotteiden avulla. Iran-pakotteiden vastustus taas perustui pelkoon pakotepolitiikan mahdollisista vastavaikutuksista, jotka voisivat olla Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten kannalta vahingollisia. Kummankaan maan tapauksessa pakotteiden vaikutukset kohdemaiden kansalaisten hyvinvointiin eivät valtaosin olleet tekstien argumentaation keskiössä ja kuvaukset pakotteiden konkreettisista seurauksista kohdemaissa jäivät usein varsin abstrakteiksi. Kirjoittajien argumentaation voitiin nähdä ilmentäneen oikeutetun sodan teorian periaatteitta niin Venezuelaa kuin Iraniakin koskeneissa teksteissä. Venezuela-pakotteisiin suopeasti suhtautuneiden kirjoittajien teksteissä oli havaittavissa eritoten ”oikeutetun tavoitteen”, ”oikean intention”, ”legitiimin auktoriteetin” ja ”realistisen onnistumisen mahdollisuuden” periaatteiden elementtejä. Venezuela-pakotteisiin kriittisemmin suhtautuneissa teksteissä havaittiin taas ”erottelun”, ”välttämättömyyden” ja ”kohtuullisuuden” periaatteiden piirteitä. Iranin tapauksessa kirjoittajien argumentaatiossa korostuivat ”oikeutetun tavoitteen”, ”oikean intention”, ”legitiimin auktoriteetin”, ”välttämättömyyden” ja ”realistisen onnistumisen mahdollisuuden” periaatteet, joiden piirteitä oli havaittavissa niin pakotteita vastustaneissa kuin puolustaneissakin puheenvuoroissa.