Browsing by Subject "Venäjä"

The 2010s have witnessed increasing political and public concern over child and family-related issues in Russia, with child welfare and family policy being elevated to the top of the state’s political agenda. The Russian conservative government has prioritised the protection of traditional family values and family as the mainstay of Russian society and thereupon introduced major policy and welfare reform programmes, one of which works towards deinstitutionalising the country’s entire child welfare system. Building upon the idea of every child’s right to a family, this child welfare reform aims at dismantling the existing system of institutional care for children, replacing placements in institutions with community and home-based, family-like forms of alternative care, including foster care. Service provider responsibilities are hence, being transferred from the state to private and third sector stakeholders operating in the field of child and family welfare. Among these agents providing alternative care are the so-called Children’s Villages. These Villages, as the name suggests, are largely NGO-run communities of foster families, caring for children left without parental care in a non-institutional setting. This thesis takes a range of Russian Children’s Villages as its case study in an attempt to investigate foster parents’ perceptions of parenting and thus shed light on the present-day development of the alternative care system in Russia. The aim is to bridge together bottom-up narratives and top-down political ideology via qualitative analysis of micro-level constructions of parenthood and government-promoted ideas on family. The ongoing process of deinstitutionalisation of child welfare in Russia provides the larger political context for our inquiry that fosters a social constructionist approach and, through thematic content analysis, seeks to answer the following research questions: How do foster parents perceive parenthood/parenting in the context of Russian Children’s Villages? How do their perceptions intersect with government-promoted ideas on family? The primary data consist of focus group and expert interviews with foster parents and child welfare professionals conducted on site in six Children’s Villages in Russia in 2017. The altogether nine interviews, with a total of 58 respondents have been conducted by two other researchers in the ‘A Child’s Right to a Family: Deinstitutionalisation of Child Welfare in Putin’s Russia’ research project that our thesis is also part of. Our findings suggest that parenting takes multiple, concurrent and reciprocal forms, whereby it is largely a cyclical process and a jointly constructed and negotiated experience in the social context of the Children’s Villages. The Villages and the individuals therein are not merely care deliverers assuming service provision responsibilities from the public sector, but they carry considerable innovate potential and valuable ideas on family and parenting vis-à-vis the desired development of systems of alternative care in today’s Russia. Yet, the political arena in Russia remains ambivalent, enabling and coercive at the same time, introducing policies that are often either contradictory or incompatible. Alongside ambitious liberal tendencies and reformist programmes we may observe illiberal and restrictive political and legislative processes that undermine the sustainable fruition of the more progressive reforms amid structures that hold onto authoritarian traditions. While the traditional value base of the conservative government fails to fully embrace the plurality of family systems in modern Russia, the family structures in the Children’s Villages demonstrate that family diversity is very much a contemporary reality in Russian society – and foster families one of its emerging forms.

Pro gradu -tutkielmassa analysoidaan presidentti Sauli Niinistön puheissa esiintyviä Venäjä-uhkakuvia sekä näihin liittyvää uhkakuvaretoriikkaa vuosilta 2012–2016. Tutkielmassa sivutaan, millaiset Suomen ja Venäjän väliset keskinäissuhteet ovat historian saatossa olleet, miten ne ovat rakentuneet, miten Venäjään liittyvistä uhista on puhuttu sekä millaista uhkakuvaretoriikkaa historian saatossa on esiintynyt. Tutkielmassa kartoitetaan myös Venäjän imperialismin uutta nousua ja ekspansiivista politiikkaa, joilla on ollut vaikutusta uhkakuviin ja uhkakuvaretoriikan muutokseen. Analyysin avulla vastataan seuraaviin tutkimuskysymyksiin: Millaista Venäjään liittyvä uhkakuvaretoriikka on presidentin puheissa ja miten se on muuttunut tarkasteluajanjaksolla? Miten historian aikana muotoutuneet Venäjä-uhkakuvat ja retoriikka nousevat esiin presidentti Niinistön puheissa tarkasteluajanjaksolla? Millaisena Niinistön Venäjä-linja ja suhtautuminen Venäjään näyttäytyvät puheiden retoriikan perusteella? Voidaanko suhtautumistavasta löytää yhtymäkohtia historiasta tuttuihin ulkopolitiikan linjoihin? Analyysissa hyödynnetään laadullisen tutkimuksen menetelmiä ja lähestymistapoja. Tutkielmassa todetaan, että uhkakuvaretoriikka muuttui selkeästi Ukrainan kriisin seurauksena. Ennen Ukrainan kriisiä Niinistön puheista välittyvä retoriikka on pehmeää, diplomaattista ja yhteistyöhenkistä. Ukrainan kriisin seurauksena retoriikka puheissa muuttuu suorasanaisemmaksi ja uhkakuvat vahvistuvat. Puheissa esiintyy osittain samankaltaisia uhkakuvateemoja kuin historiassa ja esimerkiksi kylmään sotaan viittaava retoriikka nousee esiin presidentin puheissa. Ukrainan kriisin myötä uutena teemana esiin nousevat hybridiuhat. Niinistön tavasta suhtautua Venäjään voidaan löytää yhtymäkohtia historian aikana tutuksi tulleisiin ulkopoliittisiin linjoihin ja Venäjä-suhteisiin liittyviin toimintatapoihin. Suhtautumistavasta voidaan havaita myös Niinistön itsensä määrittelemä aktiivinen vakauspolitiikka.

Suomen ja Ruotsin Euroopan unionin jäsenyyksien myötä maat lähtivät aktiivisesti yhteisvoimin edistämään Baltian maiden integroitumista läntisiin yhteistyöasetelmiin. Unioniin kohdistunut Suomen ja Ruotsin painostus kattavammalle Baltia-politiikalle lähensi Baltian maita lännen vaikutuspiirin kanssa, nostaen samalla pintaan kansainvälistä kenttää halkovia kysymyksiä turvallisuudesta ja vakaudesta, sekä yksittäisten valtioiden-, kansainvälisten instituutioiden ja suurvaltojen turvallisuuspoliittisista intresseistä liittyen Baltian turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen 1990-luvun puolivälissä   Tutkielman tutkimusaihe on rajattu Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittiseen yhteistyöhön Baltiassa ja maiden välikäsirooliin EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa 1990-luvun puolivälissä. Tutkimusaihetta käsitellään ja keskeiset argumentit muodostetaan liberalismin ideologisen laajentumisen-, vallan-, turvallisuuden- ja monikansallisen turvallisuuspoliittisen yhteistyön laajemman tutkimuksellisen keskustelun kontekstista. Tutkielman ongelmanasettelua testataan seuraavilla tutkimuskysymyksillä: miksi Suomen ja Ruotsin välikäsirooli EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa edisti maiden turvallisuuspoliittisia intressejä? Miksi EU-lähtöinen välikäsirooli oli Suomen ja Ruotsin kansainvälisen aseman kannalta merkityksellistä? Miksi vallan ulottuvuudet konkretisoituvat Baltia-kysymykseen? Tutkielman primääriaineisto koostuu Ulkoministeriön arkistoaineistosta ”Tukholman R-sarja”, ja Suomen 6.6.1995 valtioneuvoston selonteosta eduskunnalle; ”Turvallisuus muuttuvassa maailmassa”-julkaistusta alkuperäisaineistosta, sekä Ruotsin hallituksen propositiosta 1994/95:160; ”Sveriges samarbete med Central- och Östeuropa”-julkaistusta alkuperäisaineistosta. Tutkimusaineiston tutkimusmenetelmänä on käytetty induktiivista sisällönanalyysiä. Tutkimusaineistoa on analysoitu vallan ulottuvuuksien viitekehyksestä.   Tutkimusaiheen keskeiset käsittelyteemat muodostuvat hyvän naapuruuden johtavasta periaatteesta, historiallisesta yhteydestä, turvallisuuspoliittisen tyhjiön eli harmaan alueen merkityksestä; Venäjän-, EU:n- ja kansainvälisen yhteisön roolista sekä turvallisuuden luonteesta ja Baltian kytkennästä. Tutkimusaineiston keskeisten tulkintojen ja johtopäätösten avulla tutkielma havainnollistaa, kuinka Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittinen yhteistyö Baltiassa sekä maiden välikäsirooli EU-lähtöisessä Baltia-politiikassa edisti Suomen ja Ruotsin kansallisia intressejä kansainvälisen yhteisön normien ja periaatteiden mukaisessa linjassa. Baltian maiden turvallisuus- ja vakauskehitys edisti myös Suomen ja Ruotsin turvallisuutta ja vakautta. Suomelle Baltian maiden tukeminen merkitsi Suomen aseman vakiintumista kansainvälisessä yhteisössä diplomatian puitteissa. Ruotsi puolestaan painotti Baltian tukemisen hyötyjen vahvistavan Ruotsin toteuttamaa lähialuepolitiikkaa ja siten myös Ruotsin turvallisuutta. Suomen ja Ruotsin kansallisten tavoitteiden eroista huolimatta molemmat maat katsoivat, että niiden oma panos Baltiassa tuki kansainvälistä turvallisuus- ja vakauskehitystä, jolla oli suoria kansallisia turvallisuuspoliittisia vaikutuksia ja merkityksiä Suomelle ja Ruotsille.   Vallan ulottuvuuksien näkökulmasta tarkasteltuna Suomi ja Ruotsi asettuivat kansainvälisen yhteisön ja Baltian maiden väliin. Kyseisessä asetelmassa kollektiivin muodostama voima ylläpitää kansanvälisen yhteisön hegemoniaa, josta Suomi ja Ruotsi katsoivat hyötyvänsä suorasti tai epäsuorasti. Asetelmassa Suomi ja Ruotsi olivat kollektiivin valtaa vastaanottavassa asemassa, mutta samalla myös valtaa välittävinä osapuolina, jossa asetelman viimekäden valtaa vastaanottavat osapuolet olivat Baltian maat. Kansainvälisen yhteisön jäseninä Suomi ja Ruotsi hyötyivät asemastaan yhteisössä, mutta samalla ne toimittivat välikäsiroolin virkaa kansainvälisen yhteisön intressien edistämiseksi Baltiassa.

Tutkielman päämääränä on luoda yleiskäsitys Donetskin kansantasavallaksi julistautuneen separatistialueen synnystä Itä-Ukrainaan vuonna 2014 ja perehtyä separatistihallinnon omiin käsityksiin alueen historiasta, synnystä ja identiteetistä. Keskeisiä tutkimuskysymyksiä ovat: 1) Miten Donetskin kansantasavalta määrittelee itsensä? 2) Miten kansantasavalta määrittelee historiansa? 3) Miten kansantasavalta määrittelee kevään 2014 tapahtumat? Tutkielma toimii samalla yleishistoriikkina Donbassin maantieteellisestä alueesta ja se esittelee itsenäisen Ukrainan historiallisia kehitysvaiheita kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Rakenteeltaan tutkielma jakautuu johdanto- ja aineistolukujen jälkeen Donbassin maantiedettä, väestöä ja hallintoa esittelevään lukuun, jota seuraa itsenäisen Ukrainan eri kehitysvaiheiden tarkastelu ja lopulta Donetskin kansantasavallan syntyhistoria. Tutkielma on laadullinen ja se pyrkii selittämään Donetskin kansantasavallan syntyä separatistihallinnon omien lausuntojen ja julistusten pohjalta. Tutkielman tieteellisinä metodeina on käytetty sisällönanalyysia ja diskurssianalyysia ja sen tutkimusote on narratiivinen. Donetskin kansantasavallan identiteettiä ja itseymmärrystä on käsitteellistetty kansallisen identiteetin tutkimuksen metodologian pohjalta ja translitterointi on toteuttu suomalaisen SFS 4900-standardin mukaisesti. Tutkielman keskeisenä tuloksena separatistihallinnon narratiiveja on yhdistetty erityisesti Venäjän keisarikunnan ja Neuvostoliiton ajan vallitseviin aatesuuntauksiin ja niitä on vertailtu nykymaailmassa muuhun entisen Neuvostoliiton alueella esiintyneeseen alueelliseen separatismiin. Donetskin kansantasavallan omaksumaa neuvostosymboliikkaa on myös vertailtu Valko-Venäjän omaksumaan historiakäsitykseen Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Tutkielmassa on lisäksi tarkasteltu kansantasavallan hallinnossa vaikuttaneiden tahojen henkilöhistoriaa ja tuotu esiin separatistijohdon aiempaa taustaa muissa entisen Neuvostoliiton alueen separatistisissa ja Venäjä-mielisiksi tulkittavissa järjestöissä. Ajallisesti tammikuusta syyskuuhun 2014 sijoittuva tutkielma tuo esiin monia kilpailevia käsityksiä siitä, mikä Itä-Ukrainaan perustettujen kansantasavaltojen pidemmän aikavälin tavoitteena oli. Tutkimusmateriaalin pohjalta on havaittavissa, että osalla paikallisesta separatistijohdosta oli mielessään vain Donetskin ja Luhanskin alueet kattava autonominen vyöhyke, kun taas Venäjältä tulleilla tiedustelu-upseereilla oli tavoitteena aina Moldovaan asti ulottuva Novorossijan liittovaltio. Narratiivien muutos korreloi myös ajallisesti touko-kesäkuussa ja heinä-elokuussa tapahtuneiden vallanvaihdosten kanssa, minkä johdosta konfliktin paikallinen elementti korvattiin ensin Venäjältä saapuneilla sotilastiedustelun edustajilla ja myöhemmin Venäjän armeijan vakituisilla joukoilla. Tutkielman julkaisuhetkellä konflikti on myös yhä käynnissä ja se on alkanut muistuttaa kasvavissa määrin Transnistrian, Abhasian ja Vuoristo-Karabahin jäätyneitä konflikteja.

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee eduskunnan Nato-keskustelun argumentaatiota strategisen kulttuurin näkökulmasta vaalikaudella 2011–2014. Tutkimuksessa on tärkeässä roolissa strategisen kulttuurin käsite, joka toimii myös tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Tässä tutkimuksessa omaksutaan strategisen kulttuurin määritelmä, jonka mukaan sillä viitataan kansakunnan tai valtion tunnusomaisiin ja pitkäikäisiin uskomuksiin, arvoihin ja tapoihin, jotka koskevat voimankäytön uhkaa ja voimankäyttöä ja joiden juuret ovat sellaisissa perustavaa laatua olevissa vaikutteissa kuten geopoliittisessa asemassa, historiassa ja poliittisessa kulttuurissa. Tutkimuksessa hyödynnetään strategisen kulttuurin tutkimuksen neljännen sukupolven tutkijoiden näkemyksiä, joiden mukaan erilaiset alakulttuurit kilpailevat keskenään vaikutusvallasta. Esimerkiksi Alan Bloomfield (2012) on käsitellyt sitä, miten valtion ulkoisen ympäristön muuttuessa aiemmin alisteisessa asemassa ollut alakulttuuri voi nousta näkyvään asemaan. Tämän tutkimuksen tapauksessa tuo ulkoisen ympäristön muutos tarkoittaa Ukrainan kriisiä, jonka myötä Venäjä miehitti Krimin ja liitti sen itseensä länsimaiden laittomaksi tuomitsemassa kansanäänestyksessä. Ukrainan kriisin myötä turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt varsinkin Itämerellä. Kriisin myötä keskustelu Suomen turvallisuuspoliittista ratkaisuista on kiihtynyt, ja tähän on liittynyt myös keskustelu Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Työn ensimmäinen tutkimuskysymys on se, millaista argumentaatiota Natosta on käyty eduskunnassa vaalikaudella 2011–2014. Toinen tutkimuskysymys kuuluu, onko argumentaatiossa havaittavissa muutosta Ukrainan kriisin eli oletetun ulkoisen shokin aikaisessa tilanteessa. Tutkimuksen mielenkiinto kohdistuu strategisen kulttuurin näkökulmasta siihen, onko Nato-jäsenyyttä kannattava alakulttuuri noussut näkyvämpään asemaan eduskunnan Nato-keskustelussa Ukrainan kriisin aikana. Nato-jäsenyyden kannattajista käytän nimitystä liittoutujat ja Nato-jäsenyyden vastustajista liittoutumattomat. Tällaisia termejä on käyttänyt Veikko Heinonen (2011) tutkiessaan Suomen turvallisuuspoliittista diskurssia. Erilaiset ulko- ja turvallisuuspoliittiset traditiot voidaan liittää keskusteluun Nato-jäsenyydestä. Suomen ulkopolitiikan pitkän linjan traditiot ovat länsisuhteita ja menestymistä korostava liberalismi sekä maantieteellisten tosiasioiden hyväksymistä ja suhteita Venäjään korostava pienvaltiorealismi. Vaikka kumpaakaan traditiota ei suoraan voida liittää liittoutujien tai liittoutumattomien alakulttuuriin, niin ne toimivat pohjana analyysille ja heijastavat osaltaan Suomen strategista kulttuuria. Tutkimusaineistona on kymmenen eduskunnan täysistuntokeskustelujen pöytäkirjaa, joissa Nato-keskustelulla on merkittävä rooli. Tarkastelussa ovat liittoutujien ja liittoutumattomien argumentit Natoon liittyen. Työssä hyödynnetään Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaa, jossa tärkeässä roolissa ovat puhuja ja hänen yleisönsä sekä niin sanotut julkilausumattomat lähtökohdat eli esisopimukset joiden voidaan katsoa heijastelevan strategista kulttuuria. Tässä tutkimuksessa yleisönä ovat ennen kaikkea Suomen kansalaiset mutta jossain määrin myös Venäjän valtio ja länsimainen yhteisö. Aineiston perusteella yleinen esisopimus, joka yhdistää sekä liittoutujia että liittoutumattomia on se, että maanpuolustushenkisyys on tärkeässä roolissa. Suomen kuuluminen Pohjoismaiden arvoyhteisöön hyväksytään myös yleisesti. Suomen asema demokraattisena länsimaana on myöskin tärkeä arvoja koskeva esisopimus, joskin länsimaisuutta korostavat voimakkaammin liittoutujat. Liittoutujien ja liittoutumattomien tiet eroavat Nato-jäsenyydestä puhuttaessa. Liittoutujien mielestä Suomen pitäisi liittyä Natoon, jotta Suomesta tulisi täysivaltaisesti länsimaisen yhteisön jäsen. Liittoutumattomat taas vetoavat hyväksi havaitsemaansa Paasikiven-Kekkosen linjaan, jossa Suomi toimii sillanrakentajana idän ja lännen välissä ja pysyttelee erossa suurvaltakonflikteista. Perelmanin teoriaan kuuluvat erilaiset sidosmuotoiset ja erottelumuotoiset argumentaatiotekniikat. Sidosmuotoisia argumentaatiotekniikoita ovat kvasiloogiset argumentit, todellisuuden rakenteeseen perustuvat argumentit sekä todellisuuden rakennetta muokkaava argumentit. Kaikkia sidosmuotoisia argumentteja käytetään Nato-keskustelussa runsaasti, mutta erottelumuotoisten argumenttien käyttö on vähäistä. Varsinkin liittoutujat käyttävät Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa kvasiloogisia argumentteja, joissa verrataan Ukrainan kriisiä toiseen maailmansotaan ja pyritään näin perustelemaan Nato-jäsenyyden tarpeellisuus historiallisella vertauksella. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat käyttävät koko vaalikauden ajan todellisuuden rakenteeseen perustuvia argumentteja. Tyypillinen esimerkki todellisuuden rakennetta koskevasta argumentista on keino-päämärä -argumentti. Liittoutujien mukaan Nato-jäsenyys parantaisi Suomen turvallisuutta kun taas liittoutumattomien mielestä se huonontaisi sitä. Rinnastaminen on toinen todellisuuden rakenteeseen perustuva argumentoinnin muoto, ja siihen kuuluu auktoriteettiin vetoaminen. Sekä liittoutujat että liittoutumattomat vetosivat usein presidentti Sauli Niinistön esimerkkiin argumenteissaan. Auktoriteettiin vetoaminen lisääntyi Ukrainan kriisin aikana. Todellisuuden rakennetta muokkaavien argumenttien kohdalla sekä liittoutujat että liittotumattomat hyödyntävät argumenteissaan runsaasti esimerkkejä ja havainnollistamista sekä analogioita ja metaforia. Kuvaileva ja värikäs kielenkäyttö on yleistä niin liittoutujien kuin liittoutumattomienkin keskuudessa Tutkimus paljastaa, että Nato-keskustelussa on kyllä tapahtunut hienoista muutosta Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa, mutta se liittyy ennen kaikkea konsensusajattelun lisääntymiseen. Konsensusajattelu on tyypillinen Suomen strategisen kulttuurin piirre. Lisäksi sekä liittoutujat että liittoutumattomat korostavat useissa kommenteissa sitä, että Venäjän uhka liittyy ennen kaikkea talouteen. Nato-keskustelun jakolinjat ovat paikoillaan, ja argumenteissa toistuvat samat asiat, joista esimerkiksi Tuomas Forsberg (2002) on kirjoittanut. Tutkimus osoittaakin, että Nato-myönteinen alakulttuuri ei ole saanut vahvempaan asemaa Ukrainan kriisin aikaisessa tilanteessa. Tämä on merkki Suomen strategisen kulttuurin jatkuvuudesta.

Euraasialaisen integraation tiellä: Euraasian talousunionin kehityksen keskeisten muuttujien identifikaatioanalyysi on maailmanpolitiikan tutkimuksen teorioita monipuolisesti hyödyntävä tutkielma 1.1.2015 perustetun Euraasian talousunionin kehitykseen vaikuttavista muuttujista. Euraasian talousunioni, johon kuuluvat Venäjän lisäksi Kazakstan, Valko-Venäjä, Armenia ja Kirgisia on pian Neuvostoliiton sortuman jälkeen alkaneen Euraasian integraatioprosessin viimeisin vaihe, projekti, jonka varaan jäsenvaltiot asettavat useita, keskenään ristiriitaisiakin, toiveita ja tavoitteita. Euraasian talousunionin kehitys on tutkimuskohteena oleellinen johtuen Euraasian talousunionin integraatiokehitykseen perehtyvän empiirisen tutkimuksen vähyydestä ja tutkimuskohteen tuoreudesta. Euraasialaisen integraation tiellä tarjoaa ajankohtaisen katsauksen Euraasian talousunionin kehitykseen vaikuttaviin muuttujiin luoden samalla pohjaa tutkimukselle. Tutkielman ensisijaisena aineistona toimii Euraasian talousunionin perustussopimus ja muut unionin piirissä solmitut sopimukset, sekä muut viralliset julkaisut. Toissijainen aineisto nousee Euraasian talousunionista tehdyn aiempien empiiristen tutkimusten lisäksi erityisesti Venäjätutkimuksen piiristä. Tutkielma lähtee liikkeelle tarjoamalla lukijalle eheän kuvan Euraasian talousunionista instituutiona ja toimijana. Euraasian talousunionin kehityksen muuttujien analyysi aloitetaan tarkastelemalla Euraasian talousunionin institutionaalisia ja valtapoliittisia rakenteita, joiden jälkeen huomio siirtyy integraatiokehityksen erityispiirteiden tarkasteluun. Tämän jälkeen Euraasian talousunioni asetetaan osaksi globaalia kapitalistisen maailmanjärjestyksen kontekstia ja keskitytään integraatiokehityksen taloudellisten muuttujien identifioimiseen. Talousfokuksen jälkeen huomio siirtyy Euraasian talousunionin jäsenvaltioiden vuorovaikutussuhteiden ja keskinäisen positioitumisen tarkastelemisen kautta vuorovaikutussuhteiden sosiaalisten ulottuvuuksien tarkastelemiseen samalla selventäen Euraasian talousunionin tavoitteiden ja sisäisten ristiriitojen vaikutuksia unionin kehitykseen. Lopuksi huomio siirtyy Euroopan unionin ja Kiinan läsnäolon vaikutusten tarkastelemiseen ja Euraasian talousunionin kehitykseen keskeisesti vaikuttavia ulkopuolelta kumpuavien muuttujien identifioimiseen. Tutkielman keskeinen argumentti on, että Euraasian talousunionin kehityksen keskeisimmät muuttujat ovat; institutionaaliset heikkoudet lieveilmiöineen, kyvyttömyys päättää mitä Euraasian talousunionin avulla halutaan saada aikaiseksi, haluttomuus eriyttää taloudellista valtaa poliittisesta vallasta, jäsenmaiden koko ja valtaerot, Venäjän suurvaltaisuus ja geopoliittiset aspiraatiot, sekä Euroopan unionin toiminta Venäjän kanssa jaetussa naapurustossa ja Kiinan Uusi silkkitie -hanke. Keskeisimmät Euraasian talousunionin kehityksen esteet nousevat erityisesti jäsenvaltioiden kyvyttömyydestä päättää mitä ne integraatioprosessin avulla todella haluavat saavuttaa. Tästä aiheutuvien ristiriitaisuuksien haitallisuutta pahentaa tehokkuutta heikentävä korruptio ja Unionin institutionaaliset heikkoudet, taipumus suosia toimijoiden poliittista luotettavuutta yli ammatillisen pätevyyden, avoimuuden puutteesta nousevat työn ja prosessien etenemisen valvomisen ongelmat. Euraasian talousunioni ei myöskään kehity tyhjiössä vaan siihen vaikuttamat lukuisat ulkopuolelta kumpuavat muutostekijät. Tässä tutkielmassa huomio kiinnittyy erityisesti Euroopan unionin ja Kiinan vaikutusten arviointiin erityisesti talouspolitiikan ja Venäjän naapurivaltioihin kohdistuvan painostuksen osalta.

The aim of this thesis is to examine the representations of Russian-European relations in the articles covering the Pussy Riot case in four Russian newspapers: Rossiyskaya Gazeta, Kommersant, Vedomosti, and Izvestia. The subject matter is relevant due to the fact that in recent years relations between Russia and Europe have become stagnant and unproductive. There are a variety of reasons that underpin the deterioration of Russian-European relations, including the world economic crisis and NATO expansion. However, coverage of these changes in the Russian press is influenced not only by the actual situation, but also by the discourses of political parties as well as by Russian national political culture. Because media representations convey values, beliefs, and meanings, the representations in Russian newspapers play a crucial role in shaping the way people see themselves and the country they live in. Media representations also have potential to influence how people perceive their relations with others and have an impact on their behavior. It means that Russian-European relations are eventually partly constructed by the way they are represented in the Russian press. The main research question is: how are relations between Europe and Russia represented in the articles covering the Pussy Riot case and in the context of Russian political culture and the discourses of different Russian political powers? The Pussy Riot case and associated events are a suitable angle for the research because they have invoked wide spread discussion in mass media and demonstrated some fundamental differences in Russian and European cultures. The Pussy Riot case is a criminal process of three members of the punk band Pussy Riot who were charged with hooliganism. The research is conducted within the theoretical frames of media discourse and international relations theory. The basic supposition implies that media discourse is, to a large extent, shaped by the discourses of diverse political forces and by a national political culture. In order to answer the research question, a critical discourse analysis of the relevant texts has been conducted on three levels: linguistic, intertextual, and the macro level of social structures. In the course of the analysis, it has been possible to retrieve a variety of representations of Russian-European relations. These representations are: political, cultural, and religious collision, Europe as a mentor, Europe as a savior, Europe as an economic partner, Russia as an integral part of Europe. The first one is more widely employed by the pro-government publications. The second and the third seem to be more relevant for the liberal press, while the last two representations are associated with the opinions of particular experts and politicians. Overall, the results enable us to conclude that the representation of Russian-European relations as a collision is hegemonic. It purports that regardless of what Putin’s government states in official papers and speeches meant for the European audience, it still does not consider Europe as a friend.

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani venäläisen News Front -propagandasivuston Suomesta ja Suomen Nato-jäsenyysprosessista kertovaa uutissisältöä. Tutkielma selvittää, millaista kuvaa News Front luo Suomesta ja Suomen Nato-jäsenyyden etenemisestä. Keskeinen käyttämäni käsite on propagandan ja viestinnän tutkimuksen alalla yleistynyt strateginen narratiivi. Strateginen narratiivi tarkoittaa yhteiskunnallisen eliitin intressien mukaisesti muotoiltua kertomusta, joka järjestää nykyhetkeä selittävät historialliset tapahtumat vallanpitäjien kannalta mielekkäästi. Se vetoaa kohdeyleisönsä tuntemiin kulttuurisiin tosiasioihin, maalaisjärkeen ja yhteisön jakamiin myytteihin. Narratiivit välittyvät yleisölle median kautta. Tutkielmani teoriataustassa esittelen propagandan ja strategisen narratiivin teoriaa sekä nyky-Venäjällä käytettäviä narratiiveja. News Front on venäläinen uutissivusto, jolla vierailee miljoonia käyttäjiä kuukaudessa. Vuonna 2014 perustetun sivuston alkuperäinen tarkoitus oli oikeuttaa Krimin niemimaan liittäminen Venäjään, ja sittemmin se on kasvanut maailmanlaajuiseksi propaganda-alustaksi. Sivusto ilmoittaa olevansa yksityinen ja itsenäinen media, joka tarjoaa näkökulmia geopolitiikkaan. Näennäisestä itsenäisyydestään huolimatta sivusto tuottaa Venäjän virallisen linjan mukaisia narratiiveja. Sisällölle ominaista on Nato-vastaisuus ja Venäjä-myönteisyys. Sisällön joukossa on valeuutisia ja salaliittoteorioita. EU, Yhdysvallat ja lukuisat muut maat ovat asettaneet News Frontin perustaja Konstantin Knyrikille pakotteita propagandistisen toiminnan takia. Aineistoni koostuu 102 englanninkielisestä uutisesta ja artikkelista, jotka on julkaistu News Frontissa 15.12.2021–15.3.2023. Englanninkieliset uutiset on todennäköisesti suunnattu kansainväliselle yleisölle. Keräsin aineiston käyttämällä News Frontin sisäistä hakukonetta ja seuraamalla sivuston uutisointia viikoittain. Luokittelin uutisia sen mukaan, mitkä strategiset narratiivit nousivat keskeisesti esiin ja toistuivat uutissisällössä. News Frontin uutissisältö osoittautuu kirjavaksi: joukossa on lyhyitä uutisia kuin analysoivia artikkeleitakin. Osa teksteistä on kopioitu toisilta venäläisiltä uutissivustoilta, osa perustuu länsimaisiin lähteisiin. Lähteiden käyttö ja nimeäminen on vaihtelevaa. Yksittäiset aineiston artikkelit on kirjoitettu yksinomaan News Frontille. Aineistosta käy ilmi, että News Front suhtautuu uutisoinnissaan Suomeen ja Suomen Nato-jäsenyysprosessiin negatiivisesti. Vain yksi aineiston uutinen esittää Suomen positiivisessa valossa. Jäsenyyden hakeminen esitetään typeränä, järjettömänä ja tuhoisana päätöksenä, ja itse jäsenyysprosessi kuvataan kaoottisena epäonnistumisena. Suomen päätös hakea Natoon kuvataan laittomana ja kansan tahdon vastaisena. Aineistossa erottuu viisi keskeistä strategista narratiivia, jotka mukailevat Venäjän hallinnon virallista linjaa. 1) Suomi esitetään Venäjän ja lännen välisen konfliktin osana, passiivisena Euroopan unionin osana tai jopa Yhdysvaltain kolonisoimana vasallivaltiona. Välillä Suomi myös esitetään aktiivisena ja hyökkäävänä. 2) Narratiivi suomalaisten ja venäläisten yhteisestä historiasta kuvaa Suomen Venäjän suojelusta nauttineena maana, joka on kääntynyt Venäjää vastaan unohtaen oman historiansa. 3) Yksittäisissä jutuissa Suomi esitetään lännen tavoin moraalisesti ja kulttuurisesti rappioituneena. Suomen vastakohtana toimii Venäjä, jonka tehtävänä on toimia kunnollisen eurooppalaisen moraalin ja kulttuurin viimeisenä linnakkeena. 4) Moraalisen rappion lisäksi Suomesta luodaan narratiivia taloudellisesti ja poliittisesti epäonnistuneena yhteiskuntana. Esimerkiksi uutisointi maakaasun maahantuonnin loppumisesta ja Venäjän vastaisten pakotteiden vaikutuksesta Suomen talouteen luovat vaikutelmaa kriisin partaalla olevasta maasta. 5) Narratiivi hajoavasta Natosta toistuu aineistossa, sillä uutisointi keskittyy Suomen Nato-jäsenyysprosessin haasteisiin. Nato-jäsenyyden eteneminen kiinnostaa News Frontia vaihtelevasti. Lisäksi huomaan, että Venäjän narratiivi toisen maailmansodan perinnöstä ja lännen väitetystä natsistisuudesta esiintyy sivuhuomautuksena vain yksittäisissä Suomea koskevissa teksteissä. Analyysini osoittaa myös, että neutraali uutinen voi palvella propagandistisia tarkoituksia, sillä uutisoiminen tietystä asiasta on strateginen valinta. News Frontin uutisista noin puolet on tyyliltään neutraaleja, mutta näennäisestä neutraaliudesta huolimatta ne tuovat esille Venäjän virallisia kantoja ja palvelevat tiettyjä narratiiveja. Tutkielmani havainnot ovat linjassa aiemman Venäjän informaatiovaikuttamisesta ja strategisista narratiiveista tehdyn tutkimuksen kanssa, sillä aiempi tutkimus on havainnut Venäjän kertovan samanlaisia narratiiveja länsimaista. Samoin aiempi tutkimus on kiinnittänyt huomiota Venäjän propagandistisen uutisoinnin negatiivisuuteen ja epätarkkoihin lähdekäytäntöihin. Kokonaiskuvassa Suomen rooli News Frontin propagandassa on kuitenkin marginaalinen, sillä erityisesti Yhdysvallat ja Ukraina saavat merkittävästi enemmän huomiota sivuston sisällöissä.

Tutkielma käsittelee Venäjän Suomen suurlähetystön toteuttamaa julkisuusdiplomatiaa vuosien 2012–2020 välisenä aikana. Venäjän julkisuusdiplomatian äskeishistoriaa tutkitaan Venäjän Suomen-suurlähetystön Twitter-tililtä sisällönanalyysin ja teemoittelun keinoin. Tutkielmassa tarkastellaan suurlähetystön tuottamaa Twitter-viestintää julkisuusdiplomatiana sekä analysoidaan sitä tutkimuskirjallisuutta vasten. Tutkielmassa julkisuusdiplomatia ymmärretään valtiollisten toimijoiden viestinnäksi, jonka päämääränä ovat kyseisen maan ulkopoliittiset tavoitteet. Empiirisen aineiston muodostavat suurlähetystön Twitter-tili sekä Venäjän Suomen-suurlähettilään julkiset esiintymiset. Analyysin tuloksena käy ilmi sosiaalisen median keskeinen rooli julkisuusdiplomatiassa. Lisäksi selviää millaista julkisuusdiplomatiaa Venäjä harjoittaa Suomessa sekä mitkä ovat sen tavoitteet. Lähestymistapa havainnollistaa julkisuusdiplomatian jatkuvuuksia Itä-Ukrainan sodan sekä kiristyvän maailmanpoliittisen tilanteen ympärillä. Tutkielma osoittaa, että Venäjä pyrkii edistämään julkisuusdiplomatiansa avulla omaa vaikutusvaltaansa sekä ulkopoliittisia tavoitteitaan. Tärkeimpinä tutkimustuloksina käy ilmi, että Suomi ei ole merkittävä kohde Venäjän julkisuusdiplomatiassa. Venäjän tavoitteena on ylläpitää hyviä naapuruussuhteita ja samalla sitoa Suomi vaikutuspiirinsä taloudellisen ja arktisen yhteistyön sekä energiapolitiikan avulla. Venäjä ei julkisuusdiplomatiansa avulla pyri suoraan vaikuttamaan Suomen politiikkaan tai päätöksentekoon, joskin sen toiveena on Suomen pitäminen sotilaallisesti liittoutumattomana. Hyvä naapuruus on Venäjän Suomeen suunnatun julkisuusdiplomatian keskeisimpiä diskursseja. Se juontaa juurensa jo YYA-Suomen ajalta, joka muodostaa Venäjälle edelleen suhteiden ihannetilan. Hyvän naapuruuden voidaan tulkita vallitsevan niin kauan kuin Venäjän intressit huomioidaan päätöksenteossa. Julkisuusdiplomatiaa voidaan tulkita myös informaatiovaikuttamisena, jonka avulla pyritään heikentämään toisen valtion sisäistä tilaa. Itä-Ukrainan sodan aktiivisessa vaiheessa 2014–2015 myös Venäjän mediasota oli kiivaimmillaan. Tämä heijastui myös Suomeen suunnatussa julkisuusdiplomatiassa. Itä-Ukrainan sodan lisäksi tutkielman aikavälille sijoittuvat vuoden 2015 pakolaiskriisi sekä turvapaikanhakijoiden välineellistäminen, kuten osa myös niin sanotun lapsikiistan (venäläislasten huostaanotot Suomessa) vaiheista. Periodin päätösvuodelle mahtuvat myös koronaepidemian alkuvaiheet. Maisterintutkielma tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuden tarkastella sekä tulkita mitkä ovat tuolloin olleet Venäjän pyrkimykset.