Browsing by Subject "aatehistoria"

Tutkielmassa Aktiivinen ihmisluonto Adam Fergusonin moraalifilosofisen ajattelun keskiössä käsitellään skotlantilaisen filosofin ja historioitsijan Adam Fergusonin (1723–1816) ihmisluontokäsitystä osana hänen moraalifilosofista ajatteluaan. Ihmisluonto sai 1700-luvun filosofisessa keskustelussa keskeisen roolin ja kuten tämän tutkielman ensimmäisestä luvusta käy ilmi, Fergusonin tuotanto heijastelee tätä kehitystä mielenkiintoisella tavalla. Fergusonin oma ääni tässä laajemassa keskustelussa on aikalaiskriittinen ja moraalifilosofinen, mutta samalla kehittyvän luonnonfilosofian metodeja kannattava. Tutkielman ensimmäinen luku keskittyy selventämään Fergusonin ajattelua juuri edellä mainituista lähtökohtista. Tarkastellen etenkin kollegojensa David Humen ja Adam Smithin ajatuksia kriittiseen sävyyn, esittää hän deskriptiivisen luonnonfilosofian havainnot ylittävän, moraalifilosofisesti merkittävän käsityksen ihmisluonnosta. Ferguson puolustaa moraaliväitteiden absoluuttista luonnetta luonnonfilosofian suhteellisten väitteiden ja näistä kumpuavan skeptisyyden uhkaa vastaan. Fergusonille moraalifilosofisesti pätevä käsitys ihmisluonnosta muodostuu, kun ihminen astetetaan havainnoivan luonnonhistoriallisen tarkastelun tavoittaman luonnonjärjestyksen ja laajemman kosmologisen tason yhteyteen. Molempien tasojen havainnointi paljastaa ihmisen ainutlaatuisuuden, mutta vain jälkimmäinen taso tarjoaa tälle ainutlaatuisuudelle pätevän selityksen. Empiirisen aineiston lisäksi introspektioon ja finaalisiin syihin tukeutuva kosmologinen päättely selittää empiirisesti ristiriitaisilta vaikuttavat näkemykset ihmisestä luonnostaan heikkona, mutta luomuokuntaa ainutlaatuisella tavalla hallitsevana olentona. Kosmologisessa kokonaiskuvassa ihmisen fyysinen olemus, yhteisöllisyys ja kyky reflektoida omaa luontoaan heijastelevat tämän ainutlaatuista aktiivista luontoa. Ja juuri tämä viimeinen taso erottaa ihmisen itsesäilytysvietin laukaiseman aktiivisuuden ja sosiaalisuuden eri muotojen läpäisemästä luomakunnasta. Ihminen on Fergusonin mukaan nostettu Jumalan rinnalle tarkastelemaan luomakuntaa ja toimimaan ainutlaatuisena ”tahtavona instrumenttina” osana merkityksellistä todellisuutta. Tässä mielessä ihmisen ainutlaatuinen aktiivisuus merkitsee vapautta ja kykyä täydellistyä. Fergusonin näkemyksillä on suuri merkitys historiallisen ja sosiologisen ajattelun kannalta. Ihmisluonnon aktiivisuus selittää historian kuluessa tapahtuvaa materiaalista ja sosiaalista kehitystä, mutta näitä historiallisia prosesseja ei tule yksinkertaisesti samaistaa moraalifilosofisesti merkittävän täydellistymiskehityksen kanssa. Erityisen harhaisena Ferguson pitää ajatusta luonnontilaisesta ihmisestä. Yhdessä vertailevan historiallisen ja antropologisen aineiston kanssa tämä ajatus johtaa käsitykseen ihmisen luontaisten piirteiden rajaamisesta tiettyihin, jopa täysin mielikuvituksellisiin muotoihin: tällä haetaan selitystä ihmisen sosiaalisuuden kaltaisiin, empiirisesti ratkaisemattomiin kysymyksiin tarjoamalla moraalisesti värittyneitä käsityksiä eurooppalaisten havaitusta ylivertaisuudesta sivilisaatioiden mittapuulla. Fergusonille ihmisluonnon aktiivisuus ei kuitenkaan tarkoita luonnon kehittymistä: ihminen on yhtälailla luonnoltaan aktiivinen ja sosiaalinen olento riippumatta hänen yhteisönsä hienostuneisuuden asteesta. Näin ollen ihminen elää myös jatkuvassa luonnontilassa, tehden reflektoiden päätöksiä ymmärryksensä varassa. Historiallinen kehitys kertoo meneisyydessä tehdyistä valinnoista, mutta moraalin kannalta merkittävät valinnat on tehtävä ajassa ja paikassa. Tältä osin ihmisluonnon ytimellistä aktiivisuutta ja kykyä täydellistyä ei voi kuluttaa loppuun. Ja juuri tästä syystä ne ovat irroittamattomasti osa ihmisen luontoa. Moraalin kannalta edistys ja rappio kulkevat samasta syystä yhdessä, sillä aktiivisen ihmisluonnon toteutuminen yhä monimutkaisemmissa olosuhteissa vaatii yhä perustellumpaa ajattelua ja toimintaa. Ja juuri tällaista ajattelua ja toimintaa Adam Ferguson pyrkii levittämään oppilaidensa ja laajemman yleisön keskuuteen.

Tutkielma keskittyy 1400-luvun Italiassa vaikuttaneisiin Leon Battista Albertiin ja Antonio Averlino Filareteen, jotka kirjoittivat ensimmäiset eurooppalaiset arkkitehtoniset tutkielmat puoleentoista vuosituhanteen. Modernissa tutkimuksessa Albertin De re aedificatoriaa ja Filareten Trattato di architetturaa on lähestytty pääasiassa arkkitehtuurin historian näkökulmasta, mutta osoitan tässä tutkielmassa niiden olleen erittäin läheisesti sidoksissa ajan poliittiseen ja humanistiseen ajatteluun. Näytän, että Alberti ja Filarete olivat tutkielmiaan kirjoittaessaan huomattavasti vahvemmin sitoutuneita antiikin kulttuuria ja retoriikkaa korostaneeseen humanistiseen liikkeeseen ja sen koulutusohjelmaan kuin perinteisesti on ajateltu. Näin pystyn tuomaan esille uusia merkityksiä heidän arkkitehtoniselle ajattelulleen. Tässä valossa heidän tutkielmansa muistuttavat tavoitteiltaan ennemmin ajan poliittisia hallitsijan käsikirjoja kuin arkkitehtuurin oppaita, joita kirjoitettiin useita seuraavan vuosisadan aikana. Siten tässä tutkielmassa myös haastetaan tutkimuksessa yleinen käsitys, että varsinkin Alberti olisi ollut ideologisesti tasavaltalainen kirjoittaja. Humanistisen liikkeen edustajille tyypillisesti hän tai Filarete eivät sitoutuneet suoraan mihinkään hallitusmuotoon, vaan heille olennaisempaa oli valtaapitävän kyky toteuttaa heidän suunnitelmansa. Tämän käytännöllisen syyn vuoksi tutkielmat oli osoitettu erityisesti yksinvaltaisille ruhtinaille, joiden hoveissa he pyrkivät tätä kautta päästä korkeampaan asemaan. Albertin ja Filareten humanistinen arkkitehtuuri oli siten omalaatuinen ilmiö. Erityisesti niin sanottua kontekstualistista metodia hyödyntäen pystyn osoittamaan, että Albertin ja Filareten teokset olivat reaktioita 1400-luvun puolivälin Italian poliittisiin kysymyksiin sekä myös heidän henkilökohtaisiin kokemuksiin. Poliittisina teoreettikkoina he etsivät ratkaisuja ajan ongelmiin, humanisteina he pitivät hyvettä ja sen kultivointia ratkaisuna ja arkkitehteina he oivalsivat, että fyysinen rakentaminen saattoi olla keino saavuttaa tämä hyve. Näin he politisoivat arkkitehtuurin ja toisaalta antoivat sille filosofisen perustelun pyrkien samalla nostamaan rakentamisen arvostusta. Mallia he saivat, ja mahdollisesti jopa antoivat, tällaiseen rakentamiseen erityisesti Rooman vahvojen paavien Eugenius IV:n ja Nikolaus V:n rakennusprojekteista, joiden tarkoitus oli vahvistaa arkkitehtuurin avulla paavin poliittista ja kristinuskon hengellistä asemaa. Albertin ja Filareten tavoite oli tehdä käsityön maineessa olleesta arkkitehtuurista yksi vapaista taiteista, eliitin arvolle sopiva älyllinen suoritus, mutta tähän tavoitteeseen he eivät päässeet. Myöhemmät arkkitehtuurin oppaat keskittyivät pitämään alaa teknisenä taitona ja tämä vakiintui vielä pitkäksi aikaa sen asemaksi. Filarete ei myöskään koskaan onnistunut saavuttamaan tavoittelemaansa asemaa hovimiehenä – Alberti menestyi paremmin, tosin hänenkin vaikutuksensa ajan suuriin kaupunkiprojekteihin on epäselvä.

Tämä tutkielma tutkii Robert Baillien (1602–1662) käyttämää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta retoriikkaa tämän poliittisuskonnollisissa teksteissä kolmen valtakunnan sotien aikana. Tutkimus analysoi, kuinka sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan avulla Baillie maalaa vastapuolesta kuvan vääräuskoisina, seksuaalisesti poikkeavina ja jopa hirviömäisinä. Vastaavasti Baillie käyttää sukupuolittunutta ja ruumiillistunutta kieltä myös maalatakseen presbyteerit tosiuskovaisiksi ja Jumalan asialla oleviksi. Tutkielma jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä luvussa analysoidaan, kuinka Baillie maalaa vastapuolen miesten maskuliinisuuden heikoksi. Baillien mielestä eniten näiden miesten maskuliinisuutta kyseenalaistaa näiden vääräuskoisuus ja valtion uhkaaminen. Toisessa luvussa tarkastellaan, kuinka Baillie käyttää feminiinisyyttä toisaalta vastapuolen maalaamiseen seksuaalisesti epäilyttävinä ja yhteiskuntarauhan vaarantajina, mutta myös kirkon kuvaamiseen naisena, joka joutuu vastapuolen miesten hyökkäyksen kohteeksi. Kolmannessa luvussa sukupuolittuneisuus sidotaan yhteen ruumiillisuuden kanssa. Toisaalta Baillie maalaa vastapuolesta kuvaa hirviöinä, jotka saavat usein feminiinisiä konnotaatioita. Samalla hän niin ikään kuvaa kirkkoa ja valtiota ruumiin avulla, ja kuinka vastapuoli sairastuttaa tai muuntaa hirviöksi tämän poliittisen ja uskonnollisen ruumiin. Lopuksi luvussa keskitytään Baillien tapaan tarjota parannusta lääketieteellisten kielikuvien avulla. Baillien sukupuolittuneen ja ruumiillistuneen retoriikan analyysilla tämä tutkielma osoittaa, että aatehistoriallinen tutkimus hyötyy sukupuolen ja ruumiin huomioimisesta analyysissaan. Tutkielmassa avataan, kuinka 1600-luvun Iso-Britannian poliittinen ympäristö oli vahvasti sukupuolittunut ja ruumiillistunut, ja kuinka eliitin miesten oli tärkeä pitää kiinni näistä ihanteista oikeuttaakseen valtansa. Samalla tutkielma tuo esille, kuinka hyökkäys eliitin miehen maskuliinisuutta vastaan saattoi olla oikea uhka miehen poliittiselle vallalle.

Tutkin pro gradu -tutkielmassani Väinö Lassilan (1896–1939) tasa-arvo- ja ihmisoikeusajattelua. Lassila oli Helsingin yliopiston anatomian professori ja lääkäri, joka puhui samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien puolesta 1930-luvun puolivälistä lähtien. Tutkimuskysymykseni on, miksi Lassila käytti samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä poliittisessa retoriikassaan vuosina 1934–1939. Aatteet olivat uhattuina 1930-luvulla, mitä kuvastaa natsi-Saksan synty vuonna 1933. Lassilasta tuli vuosikymmenen puolivälissä yksi näkyvimmistä fasismin ja rotuhygienian vastustajista. Hän toimi myös Ihmisoikeuksien liiton puheenjohtajana vuosina 1935–1939. Tutkielman tavoitteena on avata Lassilan kautta uusi näkökulma 1930-luvun aatehistoriaan. Tutkin, millaista vastarintaa rotuhygienia ja fasismi herättivät suomalaisessa kansalaisyhteiskunnassa 1930-luvulla. Samalla tarkastelen, miten ihmisoikeudet ymmärrettiin Suomessa ennen Yhdistyneiden kansakuntien (YK) jälkeen syntynyttä kansainvälistä ihmisoikeusjärjestelmää. Otan työssäni kantaa vallitsevaan akateemiseen keskusteluun ihmisoikeuksien historiasta. Sovellan aatehistorioitsija Quentin Skinnerin näkökulmaa aatehistoriallisten tekstien tutkimiseen. Skinner on esittänyt, että aatehistorialliset tekstit olivat puhetekoja, jotka oli tarkoitettu kommunikatiivisiksi teoiksi menneisyyden yhteiskunnallisessa keskustelussa. Lähestyn Lassilan tekstejä ja muita puheenvuoroja puhetekoina selvittämällä, mikä oli hänen tekojensa kommunikatiivinen tarkoitus aikalaiskeskustelussa. Tarkastelen Lassilan tapaa käyttää samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteitä siitä näkökulmasta, mikä merkitys niillä oli puheteon argumentaatiolle. Käsitteet ovat Skinnerin mielestä argumentaation työkaluja, minkä vuoksi hänelle on keskeistä se, mitä niillä voi tehdä argumentissa. Tämän lisäksi selvitän Lassilan puhetekojen motiivin tarkastelemalla, millaiset arvot ohjasivat hänen poliittista toimintaansa. Aineistoni koostuu kolmesta eri lähdekategoriasta. Ensimmäinen kategoria, lehdistö ja kirjallisuus, koostuu pääasiassa Lassilan lehdistössä julkaistuista teksteistä ja muista puheenvuoroista sekä hänen poliittisten vastustajiensa teksteistä. Toinen lähdekategoria koostuu Kansan arkistossa sijaitsevien Väinö Lassilan arkiston ja Ihmisoikeuksien liiton arkiston muodostamasta materiaalista. Kolmannen kategorian muodostavat sellaiset valtion virallisjulkaisut, kuten hallituksen esitykset, komiteamietinnöt sekä lait, joihin Lassila otti puheenvuoroissaan kantaa. Argumentoin tutkielmassani sen puolesta, että Lassilan ajattelun peruslähtökohta oli ihmisarvon kunnioitus, jonka pohjalta hän teki poliittisia johtopäätöksiä. Demokratia oli paras poliittinen järjestelmä, sillä se kunnioitti ihmisarvoa. Lassilan mielestä demokratia perustui ihmisten väliseen samanarvoisuuteen sekä yksilön vapauteen. Puheteoissaan Lassila pyrki puolustamaan demokratiaa fasismia ja rotuoppia vastaan sekä kehittämään sitä tasa-arvoisempaan suuntaan sosiaalisten olojen parantamisen kautta. Samanarvoisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien käsitteet olivat hänelle demokratian puolustamisen ja kehittämisen työkaluja taistelussa rotuoppia ja fasismia vastaan.

Eräs tarkkanäköisimmistä niistä valistuksen kriitikoista, jotka uskoivat selkeään kausaaliseen ketjuun ulottuen valistuksesta aina Ranskan vallankumouksen lopun terroriin ja yhteiskuntarauhan järkkymiseen, oli eurooppalaisen konservatismin oppi-isänä pidetty savoijilainen Joseph de Maistre. Hän esitti vallankumouksen olevan Jumalan rangaistus valistuksen synneistä. Näin ollen valistus merkitsi hänelle pimeyttä, tuhoa ja vertaansa vailla olevaa pahuutta – valistusajattelijoiden korostaman järjen, valon ja edistyksen sijaan. Maistre on tyypillisesti nähty antimodernina konservatismin, vastavalistuksen ja vastavallankumouksellisuuden henkilöitymänä – dogmaattisena väkivaltaa ja yhteiskunnallista hierarkiaa ihannoivana ajattelijana sekä periksiantamattomana katolisen uskon ja monarkian puolestapuhujana. Viimeaikaisessa tutkimuksessa tällainen perinteinen kuva on kuitenkin kyseenalaistettu ja sen sijaan on korostettu Maistren ajattelun maltillisia, jopa moderneja piirteitä. Provokatiivisimmin Maistren moderniudesta puhuessa on tämän jopa esitetty ennakoineen 1900-luvun postmodernismia. Tutkielma käsittelee Maistren poliittista ajattelua. Lisäksi työ tarkastelee kysymystä siitä, miten Maistren poliittinen ajattelu sopii tutkimuskirjallisuudessa esitettyihin näkemyksiin tämän väitetystä moderniudesta tai toisaalta sen vastakohdasta. Työn keskeiset alkuperäislähteet ovat kolme, aiheeni kannalta keskeisintä Maistren 1790-luvulla kirjoittamaa poleemista kirjoitusta. Niissä hän hyökkää paitsi Ranskan vallankumousta, myös sen taustalla hahmottamaa valistusta ja erityisesti sen poliittisia implikaatioita vastaan. Vaikka savoijilaisajattelijaa on tutkittu, ei hänen poliittista ajatteluaan ole systemaattisesti kartoitettu. Tämän työn tavoitteena onkin luoda tarkka ja perusteellinen syväanalyysi siitä, mistä Maistren poliittisessa ajattelussa oli pohjimmiltaan kysymys. Lisäksi tutkielma pyrkii hahmottamaan, mikä on Maistren potentiaalinen relevanssi nykyaikana leviävän konservatiivisen ja äärioikeistolaisen populismin suosion kasvussa ja sen syiden ymmärtämisessä. Tutkielmassa aihetta lähestytään tekstianalyysiä ja lähilukua hyödyntäen. Työn keskeinen ja edeltävään tutkimukseen nähden uusi teesi on se, että siinä missä viimeaikaisessa Maistren ajattelun maltillisuutta painottavassa tutkimuksessa on lähinnä korostettu tämän yllättävää samankaltaisuutta vasemmistoon ja postmodernisteihin, mitä tulee näkemyksiin historiasta tai järjen rajallisuudesta, voidaan tämän ajattelusta havaita yllättävästi myös poliittiselta sisällöltään pikemminkin vasemmistoon kuin konservatismiin tai vastavalistukseen tavallisesti yhdistettäviä argumentteja. Erityisesti Maistren näkemykset edustuksellisen demokratian puutteista ja kontrolloimattoman eliitin vallan vaaroista muistuttavat hämmästyttävän paljon niin Karl Marxin, Friedrich Engelsin kuin 1900-luvun eliittiteoreetikoiden ja 2000-luvulla radikaalidemokratiasta puhuneen Chantal Mouffenkin huomioita edustuksellisen demokratian ongelmakohdista. Lisäksi tutkimus esittää, että Maistren poliittista ajattelua määrittävä tekijä on dogmatistisen monarkian, katolisen uskon ja yhteiskunnallisen hierarkian itseisarvoisuuden puolustamisen sijaan pragmaattinen, poliittista realismia edustava pyrkimys turvata yhteiskuntarauha ja siten ihmisten onnellisuus. Vaikka tutkielmassa esitetään, ettei Maistrea voi rehellisyyden nimissä olla käsittelemättä muutoin kuin osana konservatiivista traditiota, osoitetaan siinä, ettei tämän ajattelu ole suinkaan itsestäänselvää. Lisäksi työ ehdottaa, että kenties Maistren ajattelun tutkiminen voisi myös tarjota paremman ymmärryksen vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta, jossa yhdellä puolella ovat ne, jotka vankasti luottavat, tai ainakin haluaisivat luottaa valistuksen optimismiin sekä liberaaleihin ideaaleihin – kun taas toisella puolella ne, jotka jakavat Maistren pessimistisen maailmankuvan ja kokevat, että valistuksen ja siitä kumpuavan liberalismin lupaukset jatkuvasti lisääntyvästä hyvinvoinnista ja onnellisuudesta ovat olleet silmänlumetta ja hyödyttäneet vain harvoja. Maistren katkera valistuskritiikki toimii myös varoittavana historiallisena esimerkkinä siitä, kuinka rajuja ja epätoivoisiakin reaktioita voi ilmetä, kun ihmisten todellisia pelkoja ja huolia ei oteta huomioon, mistä ajankohtainen esimerkki on nykyisten populististen liikkeiden suosio.

Tutkielmassani arvioin Akatemeisen Karjala-Seuran ideologian suhdetta 20- 40-lukujen fasistisiin aatevirtauksiin Euroopassa. Työn tutkimuskysymys tiivistyy seuraavasti: Oliko AKS ennen kaikkea kansallinen suomalainen ja ideologisesti ainutlaatuinen liike, vai oliko se osa aikansa laajaa fasistista virtausta? Tarkasteluni valossa käy selväksi että AKS:n ideologia käy hyvin yksiin fasististen liikkeiden ideologioiden kanssa. Lähestymissuunta on hieman erilainen kuin aiemmassa järjestöä koskeneessa tutkimuksessa, sillä aiempi tutkimus on käsitellyt AKS:ää ennen kaikkea kansallisessa kontekstissa. Näin tutkimukseni liittää merkittävän suomalaisen yhteiskunnallisen vaikuttajajoukon osaksi kansainvälistä aatevirtausta, ja osoittaa kuinka tiivisti kotimainen radikaali oikeisto oli kytköksissä muuhun Eurooppaan. Usein korostuneen kansallisena hahmottunut historian jakso hahmottuu näin laajemmassa kontekstissaan. Fasismintutkimuksessa on käyty pitkään keskustelua siitä kuinka universaali ideologia fasismi on. Ajatus fasismista sosialismiin tai liberaalismiin vertautuvana ideologiana, jolla on jonkinlainen puhdas aatteellinen ydin on saanut yhä enemmän kannatusta sen tutkijoiden keskuudessa. Tukeudun tutkielmassani Roger Griffinin ja George Mossen teorioihin fasismin ideologisesta ydinsisällöstä. Griffin määrittelee fasismin “palingeneettisena populistisena ultranationalismina”. Määritelmä tarkoittaa ideologiaa, jonka keskiössä on usko kansakunnan uudelleensyntymään rappiokauden jälkeen, sellaisen liikkeen ohjastaman joka edustaa kansan syvnitä tahtoa aidosti ja suoraan (vastakohtanaan risteäviin ryhmäetuihin keskittyvä edustuksellinen demokratia). Mosse puolestaan keskittyy fasismin elämykselliseen ja koko yksilön elämän totaalisesti haltuun ottavaan puoleen. Käytän työssäni aineistona AKS:n julkaisuja, Suomen Heimo -lehteä, AKS:n Tie -vuosikirjoja, sekä seuran avaintoimijoiden ja aatteellisten taustavaikuttajien muita julkaisuja. Seuran aatteen suunta muotoutui alkuun vahvasti Yrjö Ruudun hahmotteleman valtiososialismin suuntaan. Valtiososialismista jalostui AKS:n käsissä kansan yhtenäisyyttä ja tulevaa suuruutta korostuva ideologia. Tarkoituksena oli luoda myyttinen Suur-Suomi, joka oli AKS:lle sekä fyysinen, että ennen kaikkea henkinen todellisuus, ja tässä tehtävässä seuran toimijat hahmottivat itselleen edelläkävijäjoukon ja herättäjän roolin. Lopullisena tavoitteena oli uudistunut maailma ja AKS:n ihanteiden mukainen uudistunut ihminen. AKS:n valmius yhteiskunnalliseen kumoukseen näkyy liikkeen toimijoiden osallistumisessa ja suhtautumisessa kaappaushankkeisiin sekä Virossa että kotimaassa.

Pro gradu –tutkielmassani selvitin, minkälaisen kuvan pastorin rouva Anni Sipilän (1883–1963) vuosina 1919–1936 kirjoittamat kirjeet antoivat hänen arjestaan sekä pappilan aatemaailmasta. Selvitin kirjeiden avulla, minkälaisista tehtävistä hänen elämäntyönsä muodostui, miten hän suhtautui töihinsä sekä minkä kaikista tehtävistään hän koki itselleen tärkeimpänä. Lisäksi perehdyin Anni Sipilän ja hänen miehensä aatemaailmaan sekä sen taustalla oleviin asioihin ja ilmiöihin. Selvitin myös, minkälainen muutos Anni Sipilän ajattelussa ja toiminnassa tapahtui hänen jäätyään leskeksi. Jaoin tutkimukseni temaattisesti. Tutkimukseni ensimmäinen osa käsittelee papin rouvan arkea kodin piirissä, toinen hänen seurakunnallisia tehtäviään ja kolmas pappilan aatemaailmaa sekä Anni Sipilän uskonnollisuutta. Tärkein lähdemateriaalini oli 103 Anni Sipilän sukulaisilleen kirjoittamaa kirjettä. Lisälähteinä käytin hänen muun muassa hänen lastensa epävirallisia muistelmia sekä Anni Sipilän sukulaisten kirjeenvaihtoa. Tutkimuksessani selvisi, että Anni Sipilän työmäärä papin rouvana ja suuren perheen äitinä mittava. Hänen tehtävänään oli vastata lähes omavaraisen pappilan kotitaloudesta, lasten kasvatuksesta ja vaatetuksesta sekä pappilassa jatkuvasti käyneiden vieraiden kestitsemisestä. Lisäksi hän toimi maatilan emäntänä, sillä hänen miehensä tahtoi seurakuntatyönsä ohella myös viljellä pappilan maita. Seurakunnassa Anni Sipilä toimi myös pyhäkoulun opettajana, diakoniatyöntekijänä sekä kanttorina ja kuoronjohtajana. Tärkeimmäksi työkseen hän kuitenkin koki perheen äitinä sekä miehensä tukena toimimisen. Anni Sipilä oli fennomaanisen perinteen kasvatti, joka uskoi yhtenäiseen suomalaiseen kansaan. Hän kannatti aitosuomalaisuutta, raittiutta sekä vastusti kiivaasti kommunismia. Nämä aatteet veivät hänet lopulta Isänmaallisen Kansaliikkeen aktiiviseksi jäseneksi. Anni Sipilän elämänasennetta määritteli syvä uskonnollinen vakaumus, joka oli perua jo hänen lapsuudenkodistaan.

Tässä maisterintutkielmassa tarkastelen menneisyyden kokemusten ja tulevaisuuden odotusten suhdetta valtioneuvoston ensimmäisessä tulevaisuusselonteossa, ”Suomen tulevaisuus ja toimintavaihtoehdot – valtioneuvoston selonteko eduskunnalle” (1993) ja sitä kommentoivassa eduskunnan mietinnössä ”Tulevaisuusvaliokunnan mietintö N:o 1/1994 vp valtioneuvoston selonteosta pitkän aikavälin tulevaisuudesta” (1994). Nämä asiakirjat ovat ainutlaatuinen avaus suomalaisessa poliittisessa historiassa. Ne ovat ensimmäinen kerta, kun Suomessa on valtiovallan tasolta tuotettu Suomea koskevia arvioita sen tulevaisuudesta ja vaihtoehdoista. Taustana näiden dokumenttien luomiseen on kylmän sodan päättymisen jälkeinen muuttunut maailmanpoliittinen tilanne sekä Suomeen vaikuttanut talouslama 1990- luvun alussa. Keskeiset käsitteet tutkielman kannalta ovat saksalaisen käsitehistorioitsijan Reinhart Koselleckin (1985) luomat kokemustila ja odotushorisontti. Nämä ovat analyyttisia ajanjäsennyksen termejä, joiden avulla tutkitaan ja tulkitaan historiallista aikaa. Koselleckin mukaan kokemustila koostuu menneistä tapahtumista, joiden koetaan vaikuttavan nykyisyydessä. Odotushorisontti taas koostuu toiveista, haaveista, peloista ja arvioista siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Odotushorisontti voi laajentua tai supistua joko niin, että menneisyyden kokemukset vaikuttavat odotushorisonttiin suoraan tai vain välillisesti. Koselleck erottelee kaksi tapaa, jolla tulevaisuutta on alettu moderniteetin aikana arvioida menneisyyden perusteella. Nämä tavat ovat rationaalinen prognoosi, joka perustuu historiallisista kokemuksista johdettuihin arvioihin ja historiallisen prosessin filosofia, joka perustuu historianfilosofisiin teorioihin ja niistä johdettuihin päätelmiin. Tutkielman menetelmänä on aineistolähtöinen sisällönanalyysi, jota ohjaa aatehistoriallinen tutkimusperinne. Sisällön analyysissa tukeudun Jouni Tuomin ja Anneli Sarajärven kirjassa ”Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi” (2018) kuvaamiin menetelmiin, aatehistoriassa taas ennen kaikkea Markku Hyrkkäsen ”Aatehistorian mieli” (2002) kirjaan. Tutkimusprosessi eteni siten, että jaoin aineistossa esiintyviä menneeseen, nykyisyyteen tai tulevaisuuteen liittyviä asioita teemoittain. Tässä tutkielmassa käsittelen viittä aineistossani usein esiintynyttä teemaa, jotka ovat: talous, ympäristö, poliittinen maantiede, historia ja arvot. Sekä valtioneuvoston selonteossa että tulevaisuusvaliokunnan mietinnössä odotushorisontti perustuu enemmän rationaaliseen prognoosiin kuin historiallisen prosessin filosofiaan. Kokemustilaa kuvataan ensisijaisesti ajankohtaisten ongelmien kautta ja tulevaisuutta arvioidaan niistä käsin. Erityisesti taloutta käsitellessä korostuvat synkät arviot hyvinvointivaltion tulevaisuudesta ja ihmisten toimeentulosta. Ympäristön suhteen aikalainen kokemustila koostuu hyvistä kokemuksista ympäristön suojelusta Suomessa, mutta globaali näkymä on arvaamattomampi. Poliittisen maantieteen ja historian teemoissa korostuvat muuttuneesta maailmanpoliittisesta tilanteesta nousevat toiveet, mutta myös epävarmuudet. Odotushorisontti on myönteinen kuitenkin vain, jos Suomen lähialueidenkin kehitys on myönteistä. Arvoista puhuttaessa kokemustilaan liittyy talouslama ja siitä johtuva ”henkinen lama”. Odotushorisontti ei arvojenkaan osalta avaudu mahdollisuuksien kautta, vaan aineistossa arvioidaan lähinnä ajankohtaisten ristiriitojen ratkaisuvaihtoehtoja.