Browsing by Subject "aineenvaihdunta"
Now showing items 1-11 of 11
-
(2019)Glutamine, the conditionally essential amino acid, is a major carbon and nitrogen carrier required for a range of cell functions, such as protein synthesis and maintaining redox balance. While healthy cells adjust their activities in response to glutamine availability, tumor cells display deregulated glutamine uptake and metabolism allowing quick proliferation and survival in cellular stress conditions. Hence, further knowledge of the glutamine sensing network is of interest. Utilizing Drosophila melanogaster, the roles of formerly identified glutamine sensing regulator candidates, Forkhead box O (FoxO), Super sex combs (Sxc), Spalt major (Salm) and Spalt-related (Salr), were explored. Drosophila is an efficient model organism for analyzing gene regulatory mechanisms, with its simple genome but conserved genes and metabolic pathways. Loss-of function and gain-of-function mutants of the candidates were cultured with/without glutamine, and their physiological response and gene expression changes were analyzed. The results show the glutamine intolerant phenotype of FoxO and Sxc deficiency, not dependent on altered food intake levels of larvae. However, glutamine intolerance of Salr and Salm deficiency was not observed. Moreover, we aimed to gain further insight to the roles of FoxO and Sxc in glutamine metabolism. Since amino acid catabolism produces ammonia, and glutamine metabolism plays a vital role in ammonia detoxification, we performed a pH-based measurement of foxo and sxc mutant larvae hemolymph on food with/without glutamine. However, we could not associate FoxO or Sxc with regulation of glutamine-derived ammonia clearance. In addition, we explored FoxO downstream regulator candidates. Putative promoter areas of Paics, Uro, Sesn, salr, Prat2 and Gdh were cloned into reporter vectors and the luciferase activity was analyzed under the expression of foxo. The results indicate that FoxO is a regulator of all of the 6 genes. Next we could utilize the here constructed plasmids to see whether the FoxO-mediated regulation is affected by altered glutamine levels in cell culture.
-
(2019)Nykyinen jälkiteollinen ihmiskunta tuottaa energiansa pääasiassa fossiilisilla polttoaineilla. Pariisin ilmastosopimuksen osapuolet sitoutuivat pitämään ilmaston lämpenemisen alle kahdessa celsiusasteessa verrattuna esiteolliseen aikaan ja muuttamaan energiantuotantotapojaan. Yhtenä ratkaisuna nähdään uusiutuvat energianlähteet, joita kuuluvat muun muassa biopolttoaineet. Bioetanoli on maailmanlaajuisesti käytetyin liikenteen biopolttoaine, jonka tuotanto on huomattavasti kasvanut 1980-luvulta lähtien. Tällä hetkellä bioetanolia tuotetaan etupäässä ruoantuotannon kanssa kilpailevista sokeri- ja tärkkelyspitoisista viljelykasveista, mutta niin kutsuttujen toisen sukupolven biopolttoaineiden tuotanto olisi ihmiskunnan ja maapallon kannalta kestävämmällä pohjalla. Toisen sukupolven bioetanolia valmistetaan kasvi- ja puupohjaisesta jätemateriaalista, kuten maa- ja metsätalouden sekä elintarviketeollisuuden jätteistä. Aikaisemmissa tutkimuksissa hyväksi lignoselluloosan ja puuperäisten jätteiden hajottajaksi ja monipuoliseksi entsyymien tuottajaksi tunnistettu, valkolahottajiin kuuluva kääpämäinen kantasieni rusorypykkä Phlebia radiata kykenee samanaikaiseen kiinteän kasvualustan hajotukseen ja etanolifermentaatioon. Tämän vuoksi rusorypykän etanolin tuottoa ja siihen liittyviä perusaineenvaihduntareittejä haluttiin tutkia tarkemmin. Sienen rihmastoa kasvatettiin jätelignoselluloosamateriaaleilla hapettomiksi muuttuvissa fermentaatio-olosuhteissa. Etanolin tuoton ja kasvualustan pilkkoutumisen lisäksi tutkittiin käänteistranskription kvantitatiivisella PCR-reaktiolla lignoselluloosan hajotukseen ja etanolifermentaatioon liittyviä entsyymejä koodaavia geenejä ja näiden geenien ilmentymistä eri kasvuaikapisteissä. Tulosten perusteella havaittiin rusorypykän tuottavan noin 13,5 massa-% etanolia kasvualustan hiilihydraattien sokeripitoisuuden perusteella lasketusta teoreettisesta maksimiarvosta. Lignoselluloosan hajotukseen ja etanolin fermentointiin oleellisesti liittyvien entsyymien geenit ilmentyivät kasvatusten aikana jätelignoselluloosalla tilastollisesti merkitsevin eroin eri aikapisteissä, mikä osoitti hajotustoiminnan, rihmaston kasvun ja etanolin tuoton olevan muuttuvia ja toisiinsa vaikuttavia prosesseja. Sieni pystyi hyödyntämään kiinteää kasvualustaansa irrottaen siitä käyttöönsä sokereita. Rihmaston kasvusta ja elävästä sienibiomassasta viitteitä antavaa ergosterolia havaittiin koko kuukauden pituisen kasvatuksen ajan. Lisäksi kaasukehässä havaittiin odotettuja fermentaatiomuutoksia, kuten hiilidioksidin kertymistä, ja happikaasu oli neljässä viikossa lähes kulutettu loppuun. Tulosten perusteella rusorypykkä osoittautui tehokkaaksi jätelignoselluloosan pilkkojaksi ja kestäväksi etanolin tuottajaksi. RNA-eristys kiinteältä kasvualustalta sekä aineenvaihduntageenien ilmentymisen analysointi RT-qPCR-menetelmällä mahdollistivat rusorypykän transkriptomin jatkotutkimuksen geenien säätelyn selvittämiseksi fermentoivissa ja lähes hapettomissa olosuhteissa.
-
(2022)Mercury is a toxic heavy metal that ends up in aquatic ecosystems both as atmospheric deposition as well as from the catchment area surrounding the water body. Under the right circumstances, inorganic mercury can be methylated into methylmercury, which accumulates in organisms and food webs and is harmful to humans and animals. Humans are exposed to methylmercury mainly through consumed fish as almost all the total mercury content in fish muscle consist of methylmercury. Mercury content of fish is affected by numerous different factors, such as the food consumed by the fish, the characteristics of the fish species and fish individual, level of lake eutrophication, mercury concentration in water and catchment area. Thesis studies total mercury content and mercury bioaccumulation in cyprinid fish. The species included in the study are roach (Rutilus rutilus), bream (Abramis brama), bleak (Alburnus alburnus), white bream (Blicca bjoerkna), blue bream (Ballerus ballerus), ide (Leuciscus idus), tench (Tinca tinca), rudd (Scardinius erythrophthalmus) and crucian carp (Carassius carassius). Three main research questions were: (1) Can diet of different cyprinid fish explain the mercury content? (2) Is mercury content consistent between fish species in different lake types, or does lake type affect mercury content? (3) Is mercury bioaccumulation consistently similar between fish species between lake types? The fish samples for this study were gathered prior to MSc during July-August in 2020 and 2021 from Kukkia, Hauhonselkä and Pääjärvi, which are classified as mesotrophic lakes, and from eutrophic Vesijärvi, Tuusulanjärvi and Hulausjärvi. Total length, weight, sex, sexual maturity, condition factor (K), fish diet and muscle total mercury content were determined from each fish. The diet of the fish and the differences in the total mercury content were tested with analysis of variance. Mercury bioaccumulation was tested with using linear regression analysis and the slope coefficient obtained from the regression equation was tested for bleak and roach with t-test. From the abundant species of the study the highest length corrected (to length 16.6 cm) mercury contents were measured in bleak and roach, while the contents were lower in white bream and bream. The mercury content differed most clearly in species whose feeding behaviour was very specialized. For example, the differences in mercury contents between bleak, which mainly consumes surface insects and zooplankton, and bream, which prefers benthic food, were clear in every lake studied. Mercury contents were mainly higher in mesotrophic lakes compared to eutrophic lakes, but results varied by species. In addition to fish diet and lake type, fish’s metabolism, growth rate and life cycle length probably influenced the species-specific mercury contents. When comparing the abundant species, the bioaccumulation of mercury was steepest in bleak and roach. Compared to these species’ bioaccumulation was slower in white bream and bream. When comparing mercury bioaccumulation within species between different lake types, the differences were species-specific. For example, the bioaccumulation of bleak was consistently steeper in mesotrophic lakes compared to eutrophic lakes, but the bioaccumulation of white bream was steeper in eutrophic lakes. Based on this study, it can be concluded that mercury content and bioaccumulation in cyprinid fish were influenced by e.g., species-specific characteristics, fish diet and level of the lake productivity. In addition to these factors, mercury content and bioaccumulation of fish may have been affected by the land use of the lake catchment area, as well as the anoxic areas of the lakes, which are propitious places for methylation. This study provided valid information on which factors may be relevant for cyprinid fish when observing their mercury content and bioaccumulation.
-
(2022)Mercury is a toxic heavy metal that ends up in aquatic ecosystems both as atmospheric deposition as well as from the catchment area surrounding the water body. Under the right circumstances, inorganic mercury can be methylated into methylmercury, which accumulates in organisms and food webs and is harmful to humans and animals. Humans are exposed to methylmercury mainly through consumed fish as almost all the total mercury content in fish muscle consist of methylmercury. Mercury content of fish is affected by numerous different factors, such as the food consumed by the fish, the characteristics of the fish species and fish individual, level of lake eutrophication, mercury concentration in water and catchment area. Thesis studies total mercury content and mercury bioaccumulation in cyprinid fish. The species included in the study are roach (Rutilus rutilus), bream (Abramis brama), bleak (Alburnus alburnus), white bream (Blicca bjoerkna), blue bream (Ballerus ballerus), ide (Leuciscus idus), tench (Tinca tinca), rudd (Scardinius erythrophthalmus) and crucian carp (Carassius carassius). Three main research questions were: (1) Can diet of different cyprinid fish explain the mercury content? (2) Is mercury content consistent between fish species in different lake types, or does lake type affect mercury content? (3) Is mercury bioaccumulation consistently similar between fish species between lake types? The fish samples for this study were gathered prior to MSc during July-August in 2020 and 2021 from Kukkia, Hauhonselkä and Pääjärvi, which are classified as mesotrophic lakes, and from eutrophic Vesijärvi, Tuusulanjärvi and Hulausjärvi. Total length, weight, sex, sexual maturity, condition factor (K), fish diet and muscle total mercury content were determined from each fish. The diet of the fish and the differences in the total mercury content were tested with analysis of variance. Mercury bioaccumulation was tested with using linear regression analysis and the slope coefficient obtained from the regression equation was tested for bleak and roach with t-test. From the abundant species of the study the highest length corrected (to length 16.6 cm) mercury contents were measured in bleak and roach, while the contents were lower in white bream and bream. The mercury content differed most clearly in species whose feeding behaviour was very specialized. For example, the differences in mercury contents between bleak, which mainly consumes surface insects and zooplankton, and bream, which prefers benthic food, were clear in every lake studied. Mercury contents were mainly higher in mesotrophic lakes compared to eutrophic lakes, but results varied by species. In addition to fish diet and lake type, fish’s metabolism, growth rate and life cycle length probably influenced the species-specific mercury contents. When comparing the abundant species, the bioaccumulation of mercury was steepest in bleak and roach. Compared to these species’ bioaccumulation was slower in white bream and bream. When comparing mercury bioaccumulation within species between different lake types, the differences were species-specific. For example, the bioaccumulation of bleak was consistently steeper in mesotrophic lakes compared to eutrophic lakes, but the bioaccumulation of white bream was steeper in eutrophic lakes. Based on this study, it can be concluded that mercury content and bioaccumulation in cyprinid fish were influenced by e.g., species-specific characteristics, fish diet and level of the lake productivity. In addition to these factors, mercury content and bioaccumulation of fish may have been affected by the land use of the lake catchment area, as well as the anoxic areas of the lakes, which are propitious places for methylation. This study provided valid information on which factors may be relevant for cyprinid fish when observing their mercury content and bioaccumulation.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1996)Enrofloksasiini kuuluu fluorokinolonien lääkeaineryhmään. Fluorokinolonit ovat bakterisidisiä, laajakirjoista mikrobilääkkeitä, joiden vaikutusmekanismi perustuu bakteerin DNA-gyraasin estoon. Enrofloksasiini metaboloitunut osaksi siprofloksasiiniksi, jonka antibakteerinen teho on samaa luokkaa emoyhdisteen kanssa. Lääkeaineryhmästä on eläinlääkinnälliseen käyttöön Suomessa rekisteröity enrofloksasiinia sisältävä valmiste Baytril® (Bayer AG). Syventävien opintojemme tarkoituksena oli vertailla enrofloksasiinin farmakokineettisiä ominaisuuksia yhden päivän ja viikon ikäisillä vasikoilla. Kirjallisuuskatsauksessa on selostettu fluorokinolonien ominaisuuksia sekä vasikan lääkeainemetabolian erityispiirteitä ja mikrobilääkkeiden farmakokinetiikkaa. Tutkimus suoritettiin Hautjärven kymmenellä vastasyntyneellä Ay-rotuisella vasikalla. Enrofloksasiini-valmistetta (Baytril® 50 mg/ml) annosteltiin kerta-annoksena iv 2,5mg/kg. Iän vaikutuksen selvittämiseksi viisi vasikkaa sai lääkkeen yhden vuorokauden iässä ja toiset viisi seitsemän vuorokauden iässä. Verinäytteitä otettiin erillisen aikataulun mukaan myöhempää enro- ja siprofloksasiinipitoisuuksien määritystä varten. Farmakokineettiset parametrit laskettiin tietokonepohjaisella momenttianalyysillä. Tilastollisella testauksella saatiin joitakin merkitseviä eroja enro- ja siprofloksasiinin farmakokinetiikkaan vastasyntyneellä ja viikon ikäisellä vasikalla. Enrofloksasiinin jakaantumistilavuus ja puhdistuma olivat pienempiä vastasyntyneellä kuin viikon ikäisellä vasikalla. Puoliintumisaika oli pidempi vastasyntyneellä kuin viikon ikäisellä vasikalla. Enrofloksasiinin metabolia siprofloksasiiniksi oli hitaampaa vastasyntyneellä kuin viikon ikäisellä ja lisäksi ajanhetki, jolloin siprofloksasiinin huippupitoisuus saavutettiin oli myöhemmin vastasyntyneellä. Tutkimusten perusteella voidaan todeta, että Enrofloksasiinin annos tulisi suhteuttaa ikään vastasyntyneiden vasikoiden ollessa kyseessä.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 1998)Yhdeksän valmennettua ratsuhevosta suorittivat kilpailurasitustestin juoksumattotestinä viidesti kahden viikon välein. Puoli tuntia kilpailurasitustestin päättymisestä hevosille letkutettiin mahalaukkuun vettä tai liuoksia, joista yksi oli pelkkä glukoosi-elektrolyyttiliuos, toinen sisälsi leusiinia ja kolmas propionihappoa. Yksi ryhmä sai peroraalisesti betaiinia kahden viikon ajan ennen rasitustestiä. Vuorokauden kuluttua kilpailurasitustestin alusta hevoset suorittivat juoksumatolla standardoidun rasitustestin, jonka avulla tutkittiin hevosten palautumista edellisen päivän kilpailurasitustestistä. Hevosista otettiin rasitustestien aikana ja niiden välillä veri- ja lihasnäytteitä, joista tutkittiin glukoosi-, rasvahappo-, triglyseridi-, insuliini-, glukagoni- ja glykogeenipitoisuudet ja kahden lihassolujen metaboliaa kuvaavan entsyymin, sitraattisyntaasin (CS) ja 3-hydroksiasyyli-koA dehydrogenaasin (HAD), aktiivisuudet. Lihasrasituksen keston ja intensiteetin mukaan lihasrasituksessa rekrytoidaan eri lihassolutyyppejä ja käytetään erilaisia energialähteitä. Toistuvalla lihasharjoittelulla saattaa lihasten solutyypeissä ja solujen koossa tapahtua muutoksia. Kestävyysharjoittelulla lihassolujen oksidatiivinen kapasiteetti kasvaa, ja lihassolujen hiilihydraatti- ja rasva-aineenvaihduntaa kuvaavien entsyymien (CS ja HAD) aktiivisuudet nousevat. Palautumisvaiheessa liikuntarasituksen jälkeen lihasten glykogeenivarastoja täydennetään. Insuliini lisää glukoosin pääsyä lihassoluun ja stimuloi glykogeenisyntaasientsyymiä. Leusiinin tiedetään lisäävän insuliinin eritystä. Tämän tutkimuksen aikana ei hevosten lihassolujen solutyypeissä, poikkileikkauspinta-aloissa eikä solutyyppien mukaisissa pinta-alojen prosentuaalisissa osuuksissa tapahtunut muutoksia. Seuratuista metaboliaa kuvaavista entsyymeistä sitraattisyntaasin aktiivisuus nousi tutkimuksen aikana. Tässä tutkimuksessa tutkittiin edellä mainittujen liuosten vaikutusta hevosen palautumiseen liikuntarasituksen jälkeen, mutta mikään käsittely ei merkittävästi nopeuttanut koehevosten lihasten glykogeenivarastojen palautumista. Annettu leusiini lisäsi insuliinieritystä palautumisvaiheessa, propionihappo vähensi sitä.
-
(2023)Terve ja tuottava lypsylehmä on eettisesti, ekologisesti ja ekonomisesti kestävän maidontuotannon perusta. Suurin tuotantosairauksien riski ajoittuu poikimisen läheisyyteen, jolloin lehmä läpikäy suuria fysiologisia muutoksia ravintoaineiden ohjautuessa alkavaan maidontuotantoon. Lypsylehmän lihavuudella on havaittu olevan yhteys alkulypsykauden pidentyneeseen, voimakkaasti negatiiviseen energiataseeseen, mikä altistaa eläimen hedelmällisyysongelmille ja tuotantosairauksille. Hypoteesina oli, että edellisen lypsykauden lopussa enemmän lihovilla lehmillä on pienempi märehtimisaika laktaation alussa, pienempi 305 päivän maitotuotos, suuremmat plasman BHBA- ja NEFA-pitoisuudet sekä pienempi valkuais- ja suurempi rasvapitoisuus maidossa. Aineisto oli kerätty Viikin tutkimustilalla 1.1.2017–6.10.2021. Data koottiin Minun Maatilani -ohjelmistosta, lypsyrobotin tallentamasta aineistosta, aiempien tutkimusten aineistoista, tuotosseurannan tiedoista ja aktiivisuussensorien tallentamasta aineistosta. Lehmien elopainon muutosta tarkasteltiin kahden peräkkäisen laktaation aikaväleiltä 7–49, 7–91, 49–287 ja 91–287 päivää poikimisesta. Elopainonmuutoksia saatiin yhteensä 127 lypsylehmältä ja 344 laktaatiosta. Tutkimuksessa havaittiin heikko yhteys laktaation lopun lihomisen ja seuraavan alkulaktaation laihtumisen välillä useamman kerran poikineilla lehmillä. Loppulypsykauden lihominen pienensi seuraavan laktaation maitotuotosta ja maidon valkuaispitoisuutta. Edellisen laktaation painonmuutoksilla ei havaittu olevan yhteyttä maidon rasvapitoisuuteen, alkulaktaation märehtimiseen sekä plasman NEFA- ja BHBA-pitoisuuksiin. Alkulaktaation suurempi laihtuminen nosti maitotuotosta, maidon rasvapitoisuutta sekä veren NEFA- ja BHBA-pitoisuuksia. Kahden peräkkäisen laktaation loppuvaiheen elopainon muutokset korreloivat positiivisesti keskenään. Loppulypsykauden lihominen ei ollut yhteydessä suurempaan rasvakudosten käyttöön seuraavan laktaation alussa. Pelkkä elopainon muutoksen suuruus voi kuitenkin olla riittämätön lihomisen mittari. Systemaattista kuntoluokitusta eri tuotoskauden vaiheissa tarvitaan, jotta voidaan arvioida lypsylehmän lihomista ja laihtumista.
-
(2023)Terve ja tuottava lypsylehmä on eettisesti, ekologisesti ja ekonomisesti kestävän maidontuotannon perusta. Suurin tuotantosairauksien riski ajoittuu poikimisen läheisyyteen, jolloin lehmä läpikäy suuria fysiologisia muutoksia ravintoaineiden ohjautuessa alkavaan maidontuotantoon. Lypsylehmän lihavuudella on havaittu olevan yhteys alkulypsykauden pidentyneeseen, voimakkaasti negatiiviseen energiataseeseen, mikä altistaa eläimen hedelmällisyysongelmille ja tuotantosairauksille. Hypoteesina oli, että edellisen lypsykauden lopussa enemmän lihovilla lehmillä on pienempi märehtimisaika laktaation alussa, pienempi 305 päivän maitotuotos, suuremmat plasman BHBA- ja NEFA-pitoisuudet sekä pienempi valkuais- ja suurempi rasvapitoisuus maidossa. Aineisto oli kerätty Viikin tutkimustilalla 1.1.2017–6.10.2021. Data koottiin Minun Maatilani -ohjelmistosta, lypsyrobotin tallentamasta aineistosta, aiempien tutkimusten aineistoista, tuotosseurannan tiedoista ja aktiivisuussensorien tallentamasta aineistosta. Lehmien elopainon muutosta tarkasteltiin kahden peräkkäisen laktaation aikaväleiltä 7–49, 7–91, 49–287 ja 91–287 päivää poikimisesta. Elopainonmuutoksia saatiin yhteensä 127 lypsylehmältä ja 344 laktaatiosta. Tutkimuksessa havaittiin heikko yhteys laktaation lopun lihomisen ja seuraavan alkulaktaation laihtumisen välillä useamman kerran poikineilla lehmillä. Loppulypsykauden lihominen pienensi seuraavan laktaation maitotuotosta ja maidon valkuaispitoisuutta. Edellisen laktaation painonmuutoksilla ei havaittu olevan yhteyttä maidon rasvapitoisuuteen, alkulaktaation märehtimiseen sekä plasman NEFA- ja BHBA-pitoisuuksiin. Alkulaktaation suurempi laihtuminen nosti maitotuotosta, maidon rasvapitoisuutta sekä veren NEFA- ja BHBA-pitoisuuksia. Kahden peräkkäisen laktaation loppuvaiheen elopainon muutokset korreloivat positiivisesti keskenään. Loppulypsykauden lihominen ei ollut yhteydessä suurempaan rasvakudosten käyttöön seuraavan laktaation alussa. Pelkkä elopainon muutoksen suuruus voi kuitenkin olla riittämätön lihomisen mittari. Systemaattista kuntoluokitusta eri tuotoskauden vaiheissa tarvitaan, jotta voidaan arvioida lypsylehmän lihomista ja laihtumista.
-
(2022)Lypsylehmillä siirtymä- eli transitiokausi on ajanjakso, joka alkaa kolme viikkoa ennen poikimista ja jatkuu poikimista seuraavat kolme viikkoa. Tuona aikana lehmässä tapahtuu suuria aineenvaihdunnallisia muutoksia, ja jopa 75 % kaikista terveydellisistä ongelmista ilmenee tällä ajanjaksolla. Lihavat lehmät mobilisoivat poikimisen jälkeen kudosvarojaan runsaasti, jolloin ne vähentävät syöntiään ja kärsivät helpommin negatiivisesta energiataseesta normaalikuntoisiin lehmiin verrattuna. Syönnin vähentyessä myös märehtiminen vähenee. Lihavuus lisää riskiä aineenvaihdunnallisille ja tulehduksellisille sairauksille, sillä lihavuus lisää rasvakudoksen tulehdusta välittävien sytokiinien tuotantoa ja heikentää maksan toimintaa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää edellisen ja meneillään olevan lypsykauden eri aikaväleillä tapahtuneita lehmien elopainon muutoksia ja niiden yhteyttä lehmien aineenvaihdunta- ja hedelmällisyysongelmiin, utareterveyteen ja jalkaterveyteen. Lisäksi tutkittiin lihavuuden yhteyttä märehtimisaikaan. Tutkimuksessa hyödynnettiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilalla 1.1.2017 – 6.10.2021 kerättyä tietoa. Lehmien poikimapäivät, poistot ja muut tarvittavat eläintiedot saatiin Minun Maatilani -ohjelmistosta, märehtimistiedot (min/pv) lypsyrobotin järjestelmästä, maitonäyteanalyysit Valion Valma-palvelusta ja terveystiedot Nautaeläinten terveydenhuoltojärjestelmä Nasevasta sekä navettapäiväkirjoista. Tutkimusaineistoon sisällytettiin kyseisenä ajanjaksona vähintään kaksi kautta lypsäneet lehmät, jotta oli mahdollista analysoida loppulypsykaudella tapahtuvan lihomisen yhteyttä seuraavan lypsykauden alun terveyteen. Yhteensä tutkimuksessa oli mukana 166 ayrshire-lehmää. Pihatossa olleet lehmät punnittiin jokaisen lypsykerran alussa lypsyrobotin vaa’alla. Elopainon muutokset laskettiin seuraavilta aikaväleiltä: 7–49, 7–91, 49–287, 49–217, 91–287, 91–217, 7–287 ja 7–217 päivää poikimisesta. Lehmien paino pieneni alkulaktaation aikana ja suureni keskilaktaatiosta loppulaktaatioon. Edellisellä lypsykaudella keskimääräistä enemmän lihoneet lehmät märehtivät seuraavalla lypsykaudella vähemmän. Edellisellä lypsykaudella tapahtunut lihominen ei lisännyt seuraavan lypsykauden terveysongelmia, vaan keskimääräistä suurempi lihominen oli yhteydessä jopa vähäisempiin terveysongelmiin. Lehmät, jotka laihtuivat alkulypsykaudesta, kärsivät saman lypsykauden aikana aineenvaihdunnallisista häiriöistä ja heikommasta utareterveydestä. Lypsykauden loppupuolella enemmän lihoneilla lehmillä oli puolestaan saman lypsykauden aikana vähemmän terveysongelmia. Näin ollen edellisellä loppulypsykaudella tapahtuvaa kohtuutonta lihomista ja siitä aiheutuvaa alkulypsykauden laihtumista tulisi välttää, mutta kohtuullinen lihominen ei lisää terveysongelmia, vaan saattaa jopa olla seurausta paremmasta terveydentilasta.
-
(2022)Lypsylehmillä siirtymä- eli transitiokausi on ajanjakso, joka alkaa kolme viikkoa ennen poikimista ja jatkuu poikimista seuraavat kolme viikkoa. Tuona aikana lehmässä tapahtuu suuria aineenvaihdunnallisia muutoksia, ja jopa 75 % kaikista terveydellisistä ongelmista ilmenee tällä ajanjaksolla. Lihavat lehmät mobilisoivat poikimisen jälkeen kudosvarojaan runsaasti, jolloin ne vähentävät syöntiään ja kärsivät helpommin negatiivisesta energiataseesta normaalikuntoisiin lehmiin verrattuna. Syönnin vähentyessä myös märehtiminen vähenee. Lihavuus lisää riskiä aineenvaihdunnallisille ja tulehduksellisille sairauksille, sillä lihavuus lisää rasvakudoksen tulehdusta välittävien sytokiinien tuotantoa ja heikentää maksan toimintaa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli selvittää edellisen ja meneillään olevan lypsykauden eri aikaväleillä tapahtuneita lehmien elopainon muutoksia ja niiden yhteyttä lehmien aineenvaihdunta- ja hedelmällisyysongelmiin, utareterveyteen ja jalkaterveyteen. Lisäksi tutkittiin lihavuuden yhteyttä märehtimisaikaan. Tutkimuksessa hyödynnettiin Helsingin yliopiston Viikin tutkimustilalla 1.1.2017 – 6.10.2021 kerättyä tietoa. Lehmien poikimapäivät, poistot ja muut tarvittavat eläintiedot saatiin Minun Maatilani -ohjelmistosta, märehtimistiedot (min/pv) lypsyrobotin järjestelmästä, maitonäyteanalyysit Valion Valma-palvelusta ja terveystiedot Nautaeläinten terveydenhuoltojärjestelmä Nasevasta sekä navettapäiväkirjoista. Tutkimusaineistoon sisällytettiin kyseisenä ajanjaksona vähintään kaksi kautta lypsäneet lehmät, jotta oli mahdollista analysoida loppulypsykaudella tapahtuvan lihomisen yhteyttä seuraavan lypsykauden alun terveyteen. Yhteensä tutkimuksessa oli mukana 166 ayrshire-lehmää. Pihatossa olleet lehmät punnittiin jokaisen lypsykerran alussa lypsyrobotin vaa’alla. Elopainon muutokset laskettiin seuraavilta aikaväleiltä: 7–49, 7–91, 49–287, 49–217, 91–287, 91–217, 7–287 ja 7–217 päivää poikimisesta. Lehmien paino pieneni alkulaktaation aikana ja suureni keskilaktaatiosta loppulaktaatioon. Edellisellä lypsykaudella keskimääräistä enemmän lihoneet lehmät märehtivät seuraavalla lypsykaudella vähemmän. Edellisellä lypsykaudella tapahtunut lihominen ei lisännyt seuraavan lypsykauden terveysongelmia, vaan keskimääräistä suurempi lihominen oli yhteydessä jopa vähäisempiin terveysongelmiin. Lehmät, jotka laihtuivat alkulypsykaudesta, kärsivät saman lypsykauden aikana aineenvaihdunnallisista häiriöistä ja heikommasta utareterveydestä. Lypsykauden loppupuolella enemmän lihoneilla lehmillä oli puolestaan saman lypsykauden aikana vähemmän terveysongelmia. Näin ollen edellisellä loppulypsykaudella tapahtuvaa kohtuutonta lihomista ja siitä aiheutuvaa alkulypsykauden laihtumista tulisi välttää, mutta kohtuullinen lihominen ei lisää terveysongelmia, vaan saattaa jopa olla seurausta paremmasta terveydentilasta.
-
(University of HelsinkiHelsingin yliopistoHelsingfors universitet, 2007)Lisensiaattityössä käsitellään kuitupitoisen rehun vaikutusta porsimisen aikaan emakon aineenvaihduntaan, ummetukseen, nestetasapainoon ja alttiuteen sairastua PPDS:ään (post partum dysgalactia syndrome). Lisensiaattityö käsittää kirjallisuuskatsauksen ja kahdella kaupallisella rehulla suoritetun ruokintakokeen. Ruokintatutkimus suoritettiin 81 emakolla, joista IMETYS-ryhmän emakot (n=41) saivat imetysajan rehua 3,2 kg päivässä (kuitupitoisuus 3,8%) ja KUITU-ryhmän emakot (n=40) saivat kuitupitoista rehua 3,8 kg päivässä (kuitupitoisuus 7%). Rehut sisälsivät yhtä paljon energiaa ja niitä syötettiin noin neljän viikon ajan ennen porsimista ja kolme päivää porsimisen jälkeen, jolloin KUITU-ryhmän rehu vaihdettiin imetysajan rehuun. 41 emakosta otettiin verinäyte noin 85. tiineyspäivänä. Kaikista tutkimukseen osallistuneista emakoista otettiin verinäytteet päivittäin viisi päivää ennen porsimista ja viisi päivää porsimisen jälkeen. Emakoista otettiin päivittäin aamulla kaksi verinäytettä, toinen tunti ennen ruokintaa ja toinen tunti ruokinnan jälkeen. Verinäytteistä tutkittiin elimistön rasva-aineenvaihdunnasta kertovien vapaiden rasvahappojen (NEFA, non-esterified fatty acids) pitoisuus, valkuaisaineiden aineenvaihdunnasta kertova ureapitoisuus ja ravinnosta saadun energian soluunottoa lisäävän anabolisen hormonin, insuliinin, pitoisuus. Jokaisen emakon ulosteen koostumus arvioitiin päivittäin kuusiasteisen asteikon mukaan: 0= ei ulostetta; 1= uloste kuivaa, kovia papanoita; 2= kuivan ja normaalin ulosteen välimuoto; 3= normaali uloste, pehmeitä, kiinteä ulostepalloja; 4= normaalin ja märän ulosteen välimuoto, löysiä ulostepalloja; 5=hyvin märkä uloste, nestemäistä, ei säilytä pallomaista muotoa. Porsimisen aikaisen ummetuksen vakavuus määriteltiin ummetuksen keston perusteella kolmeen luokkaan: 2 vrk = lievä; 3-4 vrk = vakava; 5 vrk tai enemmän = erittäin vakava. 60 emakon päivittäinen vedenkulutus mitattiin ryhminä 8 vedenkulutusta mittaavan laskurin avulla. Laskurien lukemat luettiin päivittäin ja lukemat jaettiin ryhmän eläinten lukumäärän mukaan, jolloin pystyttiin arvioimaan emakkokohtainen päivittäinen vedenkulutus. Tutkimuksessa todettiin molempien ruokintaryhmien emakoiden muuttuvan porsimisen aikaan katabolisiksi ja käyttävän energialähteenään elimistön rasvakudoksia. Ulosteen koostumuksessa havaittiin merkittäviä muutoksia tarkkailujaksona sekä ruokintaryhmän sisällä että välillä. Ulosteen koostumus muuttui porsimisen jälkeen kuivemmaksi ja palautui päivien kuluessa kohti normaalia koostumusta. Koko arviointijakson ajan IMETYS-ryhmän uloste oli kuivempaa keskiarvon ollessa 1,27 ± 1,1. KUITU-ryhmän ulosteen koostumuksen numeerinen keskiarvo oli 2,17 ± 1,3 (P < 0,001). IMETYS-ryhmässä 19% emakoista kärsi vakavasta ummetuksesta, KUITU-ryhmässä vain 5%. KUITU-ryhmän emakoiden keskimääräinen vedenkulutus oli 29,8 ± 4,9 l/vrk ja IMETYS-ryhmän 20,2 ± 3,3 l/vrk (P < 0,05). Kuitupitoisen rehun todettiin parantavan suoliston toimintaa ja ehkäisevän ummetusta ja alentavan siten PPDS:n riskiä. Lisäksi kuitupitoinen rehu lisäsi vedenkulutusta, mikä voi lisätä maidontuotantoa. Emakon aineenvaihdunnan ollessa porsimisen aikaan joka tapauksessa katabolinen tarvetta PPDS:n riskiä kasvattavaan voimakkaaseen ruokintaan ennen porsimista ei ole.
Now showing items 1-11 of 11